Hyvinvointivaltion demokratiavaje

Tämä kirjoitus on osa Liberan raporttia suomalaisen hyvinvointivaltion historiasta ja uudesta yhteiskuntasopimuksesta.

Valikoiva konsensus

Suomalaisten yhteisessä minäkuvassa toistuu usein käsitys, jossa köyhä, katajainen kansa päätti konsensushenkisesti hyvinvointivaltion rakentamisesta, toteutti sen sotienjälkeisinä vuosikymmeninä, ja lopputulos siivitti maamme 2000-luvun alkuun mennessä vauraaksi länsieurooppalaiseksi menestystarinaksi.

Tarina on kaunis, mutta samalla yhtä vajavainen kuin hyvinvointivaltion demokraattinen mandaattikin. Tosiasiassa hyvinvointivaltion pääasiallisella rakennuskaudella (1960-luvun puoliväli – 1980-luvun loppu) erottuu kaksi kansanvallan kannalta kyseenalaista tekijää.

Ensinnäkin, tuon aikakauden Suomea ei pidettäisi nykykriteereillä aitona liberaalina demokratiana.

Neuvostoliiton painostuksesta sekä pitkään hallinneen presidentti Kekkosen tahdosta johtuen maan suurin oikeistopuolue kokoomus oli vaalituloksista riippumatta peräti 21 vuoden ajan (1966-1987) suljettuna ulos hallitusyhteistyöstä.

Yhden pääpuolueista ollessa ulkona pelistä, kommunistien dominoima Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) sai äänimääräänsä suuremman painoarvon hallitusten muodostamisessa. 

Näin ollen, hallitukset olivat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin mitä kansa äänesti tai mikä oli eduskunnan kokoonpano.

Aivan poikkeuksellisista olosuhteista johtuen (mukaan lukien suotuisa demografinen tilanne, onnistunut rakennemuutos, teknologian tuonti lännestä ja talouden yleinen konvergenssikehitys) tuon aikakauden talouskasvu oli nykyvauhtiin verrattuna hurjaa. Bruttokansantuote kasvoi yli 3% keskiarvolla vuosikymmenestä toiseen. 

Rahaa siis oli, ja nykytilasta poiketen se ei ollut velkarahaa vaan tuotannon ja työvoiman kasvusta seurannutta arvonlisää. 

Yhdistelmä johti tilanteeseen, jossa vaurastuvan maan poliitikot kykenivät ja vasemmistolaisemmat heistä myös halusivat rahoittaa tulonsiirtoja ja erilaisia tukia yhä suuremmalle osalle väestöstä. 

Kokoomuksen ollessa paitsiossa maalaisliitto (myöhemmin keskusta) pääsi usein vaa’ankieli-asemaan ja osallistui innokkaasti tulonsiirtojen kasvattamiseen vaatimalla kaikki tuet ja etuudet tarveharkinnan sijaan universaaleiksi, sekä esittämällä jatkuvasti uusia aluetukirakennelmia.

Korpilampelainen kolmikanta

Osittain keinotekoisen vasemmistolaisuuden lisäksi toinen demokratian kannalta kyseenalainen tekijä hyvinvointivaltion rakentamisessa on 1960-luvulla alkanut ja 1970-luvulla sementoitu kolmikannan rooli lainsäädäntötyössä.

Syyskuussa 1977 pidettiin Espoon Korpilampi-hotellissa myöhemmin liki myyttiseen maineeseen noussut konferenssi, jossa tiivistyi muotoutumassa ollut yleissuomalainen konsensusajattelu, yksi nykypäivän “sopimusyhteiskunnan” ideologista peruskivistä vuoden 1940 “tammikuun kihlauksen” ohella.

Pääministeri Kalevi Sorsan (SDP) koolle kutsumassa konferenssissa noin 350 osallistujaa edustivat eri puolueita ja maan merkittävimpiä eturyhmiä. Ideana oli muodostaa yhtenäisen yhteiskuntapoliittisen konsensuksen sisäistänyt eliitti ja sulkea pois muut tahot. 

Hallituspuolueiden kansanedustajia kutsuttiin oppositiopuolueiden edustajia enemmän, ja esimerkiksi SDP:n ja SKDL:n radikaalimmat tahot suljettiin ulos. 

”Suomalainen konsensus” on siis alusta asti rakentunut poissulkemiselle.

Konferenssissa ei varsinaisesti päätetty mitään, vaan annettiin vain yleinen hyväksyntä Sorsan hallituksen jo päättämille toimille ja kokonaisuus nimettiin “uudeksi yhteiskuntasopimukseksi”. 

Jälkikäteen katsottuna Korpilampea voidaan pitää konsensuspolitiikan merkkipaaluna: se legitimoi jo olemassa olleen käytännön, jossa työmarkkinajärjestöjen vähintäänkin passiivista suostumusta vaadittiin tehtäessä tärkeämpiä päätöksiä. Järjestöt otettiinkin mukaan päättäviin pöytiin koskien yhä suurempia politiikan kokonaisuuksia. 

Suomeen muodostui “sopimusyhteiskunta”, missä kuitenkin muutosten aikaansaaminen oli vaikeaa työmarkkinajärjestöjen veto-oikeuden ansiosta. 

1980-luvun loppuun kestäneellä hegemonia-kautenaan SDP nojautui talouden ja sosiaalipolitiikan kehittämisessä juuri korporatistisiin rakenteisiin.

Nykypäivänä ay-liike pyrkiikin usein ottamaan kunniaa monista hyvinvointivaltioon olennaisesti liitetyistä asioista. Tämä tarina jää torsoksi heti kun vertailee muihin maihin missä myös tehtiin vastaavat uudistukset – ainoastaan demokraattisemmin, ilman korporatismia.

Suomen kolmikantaista, parlamentaarista demokratiaa kyseenalaistavaa päätöksentekomallia ei ikinä kirjattu perustuslakiin, jossa lukee edelleen vanhanaikaisesti “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Ammattiyhdistysliikkeen ympäri maata kiertävät laajat lakot yrittävät kaapata tuota eduskunnalle kuuluvaa valtiovaltaa itselleen, alleviivaten sisäänrakennettua ongelmaa Suomen demokraattisessa järjestelmässä.

Hyvinvointivaltio kärsii edelleen demokratiavajeesta

Ensimmäinen demokratian vastainen elementti – Neuvostoliiton painostuksen vaikutus hallituskokoonpanoihimme – on onneksi mennyttä. Nykyään kansa saa äänestää haluamansa puolueita ja ne kaikki voivat päästä vaalituloksesta riippuen myös mukaan hallitukseen.

Mutta 1960- ja 1970-luvuilla muotoutunut kolmikantainen korporatismi – tai haave sen palauttamisesta – halvaannuttaa edelleen keskeisten uudistusten tekemistä Suomessa. 

Kolmikantainen systeemi toimi hyvinvointivaltion kultakaudella, kun hallitukset olivat keskimääräisesti vasemmalla ja valtion tulokehitys oli positiivisempi. Mutta sisäänrakennettu käytännön veto-oikeus uudistuksiin muuttuu välittömästi tuhoisaksi, kun pitäisi sopia sopeuttamisesta eikä vain keksiä uusia rahankäyttökohteita. 

Suomalainen sopimusyhteiskunta ei siis toimi huonoina aikoina. Ehkäistessään uudistusten tekemistä se myös pitkittää huonojen aikojen kestoa.

Suomalaisen hyvinvointivaltion toinen demokratian vastainen elementti – kolmikanta – ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin, keskusjärjestöjen ottaessa tänä päivänä yhä laajemmin yleisoppositiomaisia teemoja tavoitteisiinsa – vaatien hallitusta peruuttamaan suuren osan hallitusohjelmansa uudistuksista – tilanne ainoastaan pahenee.