Frédéric Bastiat

Frédéric Bastiat on antanut virikkeitä paitsi klassiselle myös nykyaikaiselle liberalismille. Hänen klassinen pamflettinsa Laki (La Loi) on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana levinnyt Yhdysvalloissa suunnilleen miljoonana kappaleena, mistä ansio lankeaa etenkin ajatushautomo Foundation for Economic Educationille. Sen hallituksen jäsen Lem Bulwe oli myös General Electricin varatoimitusjohtaja. Hän varusti näyttelijä Ronald Reaganin aineistolla, kun tämä 1950-luvulla veti yrityksen tuotteita esittelevää televisio-ohjelmaa ja kiersi myös ympäri maata esiintymässä työntekijöille. Reaganin saamien kirjojen joukossa oli Bastiatin kirjoituksia, ja ajan mittaan Reagan puhui yhä enemmän vapaan yritteliäisyyden eduista ja valtiovallan vaaroista. Hän siirtyi pian politiikkaan, ja hänen kannanotoissaan näkyivät hyvin selvästi Bastiatilta, varsinkin esseestä Laki, saadut vaikutteet. Muut poliitikot puhuivat siitä, kuinka he ratkaisevat kansalaisten ongelmia, kun taas Reagan varoitti poliitikkojen ja virkakoneiston rosvoavan kansalaisia ja vievän heiltä vapauden. Tultuaan valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi Reagan mainitsi haastatteluissa Bastiatin yhtenä merkittävimmistä inspiraation lähteistään. Reagan ja hänen brittiläinen kollegansa Margaret Thatcher liberalisoivat 1980-luvulla omat maansa ja antoivat vauhtia uusliberalistiselle aallolle kaikkialla maailmassa. Ranskaan tekemällään valtiovierailulla Thatcher kertoi, että Bastiat on taloustieteen alalla hänen mielilukemistaan, mutta sai havaita, että vierailun isännät tuskin tiesivät, kuka Bastiat on.

Ei ole sattuma, että ranskalainen taloustieteilijä Frédéric Bastiat (1801–1850) on innostanut myöhempää libertaristista ajattelua. Hän kannatti optimistista ja periaatteellista liberalismia ja opetti, että kaikkien yhteiskuntaryhmien tilanne voisi olla parempi, jos valtio myöntäisi kansalaisille kaikki vapaudet ja oikeudet ja kapitalismin sallittaisiin lisätä yleistä hyvinvointia. Hyvin sitkeästi ja taitavasti hän osoitti, miten kaupan sääntely, valvonta ja verot suosivat toisten kustannuksella vain harvoja ja vahingoittavat kansantaloutta. Ainutlaatuista oli, että Bastiat ei selostanut asiaansa kuivan teoreettisesti. Päinvastoin, hän kirjoitti hyvin ymmärrettävästi ja mukaansatempaavasti. Erityisesti vakavista aiheista hän kirjoitti humoristisesti, pilke silmäkulmassa. Juuri tämä sai Cobdenin luonnehtimaan hänen kirjoituksiaan ”viihdyttäviksi kuin romaani” ja Schumpeterin miettimään, olisiko Bastiat ehkä ”loistokkain koskaan elänyt talousjournalisti”.

Bastiatin elämäntyö

Bastiat ei ehtinyt täyttää 50 vuotta. Vielä 44-vuotiaana hän ei ollut kirjoittanut ainoatakaan niistä teksteistä, jotka nostivat hänet maineeseen. Siihen asti hän oli elänyt rauhallista elämää kaukana politiikan ytimestä vallankumousajan Ranskassa. Hän syntyi kauppiasperheeseen Bayonnessa Etelä-Ranskassa kesäkuun lopulla 1801. Hän oli alle kymmenvuotias vanhempiensa kuollessa, ja siitä lähtien hän asui isoisänsä hoivissa pienessä Mugronin kylässä vähän pohjoisempana. Alkeiskoulun jälkeen hän siirtyi kristilliseen oppilaitokseen Sorèzeen. Siellä hän pääsi lukemisen makuun ja oppi englantia, mikä oli hänen kehityksensä kannalta tärkeää. Bastiat ei suorittanut loppututkintoa vaan muutti 17-vuotiaana takaisin Bayonneen työhön setänsä yritykseen. Nuorta Frédériciä ei kuitenkaan kiinnostanut yrittäminen vaan opinnot. Hän näki, että liike-elämä kärsi Napoleonin sotien jälkeen Ranskassa käyttöön otettujen ankarien kaupparajoitusten puristuksessa. Tilanne herätti hänessä jo varhain vastenmielisyyden tulleja ja sääntelyä kohtaan, ja hän alkoi lukea libertaristisia taloustieteilijöitä, etenkin Adam Smithiä ja Jean-Baptiste Sayta. Hänestä tuli jo varhain libertarismin kannattaja.

Frédéric aikoi Pariisiin opiskelemaan, mutta sairastunut isoisä halusi hänen palaavan Mugroniin. 23-vuotias nuori mies matkusti vuonna 1824 takaisin pikkukylään ja ryhtyi hoitamaan perheen maatilaa. Hän jäi sinne 20 vuodeksi. Fysiokraattien ajatuskuluista innostuneena hän ryhtyi modernisoimaan tiluksiaan. Saadakseen kanavoiduksi opiskeluintoaan hän perusti pienen fysiokraattisen keskustelukerhon, jossa käsiteltiin maanviljelyn ja talouden kysymyksiä, mutta kyläläisten välinpitämättömyyden vuoksi hän joutui uurastamaan ankarasti. Bastiat sai kuitenkin elinikäisen ystävän nuoresta älykkäästä juristista Félix Coudroysta. Coudroy kannatti Rousseaun ajatuksia ja puhui innokkaasti valtiososialismin puolesta. Individualismia ja talouden vapautta hän piti kaaoksen ja anarkian synonyymeinä. Ystävykset hioivat argumenttejaan ja harjoittelivat esiintymistaitoja alituisilla keskinäisillä väittelyillä. Voidaan sanoa, että Frédéric harjoitteli kirjallista uraansa varten, ja lopulta hänen onnistui saada Coudroy muuttamaan näkemyksiään ja hyväksymään libertaristiset teoriat. Hyväntahtoinen eripura voitiin korvata yhteistyöllä.

Ranska oli alkanut Napoleonin ajan jälkeen palata vanhoihin käytäntöihin. Bourbonien restauraatio tarkoitti ylhäisön etuoikeuksien, kirkon vallan, sensuurin ja raskaiden verojen paluuta. Levottomuus lisääntyi, ja heinäkuussa 1830 kansa nousi kapinaan Kaarle X:tä vastaan. Frédéric matkusti Bayonneen osallistuakseen heinäkuun vallankumoukseen. Kuudensadan miehen joukossa hän valmistautui hyökkäämään kaupungin linnaan, mutta portit avattiin ja sotilaat kutsuivat vallankumoukselliset juhlimaan. Tapaus oli viesti siitä, kuinka vähän tukea vanhalla hallinnolla oli. Epäsuosiossa ollut kuningas pakeni, ja hänen tilalleen nousi Ludvig Filip kansalaiskuninkaaksi. Nyt oli keskiluokka saamassa vallan, ja hallitus saisi oikeutuksensa kansalta.

Frédéric Bastiat palasi Mugroniin jatkamaan rauhallista elämää, ja hänet valittiin kylän rauhantuomariksi. Hän suhtautui edelleen epäluuloisesti säänneltyyn talouteen, jonka muuttamiseksi uusi hallinto ei tehnyt mitään. Bastiat paheksui sitä, että teollisuus, joka nyt sai poliittista valtaa, käytti talouden sääntelyä hyväkseen hankkiakseen etuoikeuksia ja lujittaakseen protektionismia. Ranska eristyi taloudellisesti uskoessaan, että voisi suosia omaa elinkeinoelämäänsä. Bastiat kirjoitti artikkeleita vapaan kaupan puolesta, mutta ei saanut erityisempää huomiota. Bastiatilla ei ollut halua siirtyä valtakunnanpolitiikkaan. Siihen hän sotkeutui sattuman kautta. Toisin kuin ystävänsä, hän puolusti usein Englantia ja sen liberaalia politiikkaa. 1840-luvun puolivälissä hän kuuli syytöksiä, joiden mukaan Britannian pääministeri olisi puhunut Ranskasta hyvin väheksyvästi. Bastiatin oli vaikea uskoa, että lausuntoa olisi siteerattu oikein. Sen todistaakseen hän päätti ryhtyä tilaamaan englantilaista sanomalehteä The Globea, joka oli perustettu kuukautta aikaisemmin. Hän löysi numeron, jossa puhetta referoitiin, ja kävi ilmi, että Bastiat oli ollut oikeassa: vihamielinen ranskalainen toimittaja oli siteerannut pääministeriä väärin. Mutta tärkeämpää oli se, mitä Bastiat luki The Globen muilta sivuilta. Sieltä hän sai nimittäin tietää eräästä englantilaisesta ilmiöstä, josta ei puhuttu Ranskassa: Richard Cobdenin ja John Brightin vapaakauppaliike oli levittämässä liberaaleja ajatuksia tavallisen kansan, erityisesti työväenluokan, keskuuteen. Bastiat oli uskonut, että ajatus vapaakaupasta oli mennyttä, koska häntä lukuun ottamatta sen puolesta ei puhunut kukaan. Nyt hän huomasi, että Englannissa sitä kannattamaan oli syntynyt kokonainen kansanliike. Hän riemastui löydöstään: jos se toimii Englannissa, miksei myös Ranskassa?

Seuraavina vuosina hentoisesta ja arasta Bastiatista kehittyi varsinainen voimanpesä. Manchester-liberalistien innoittamana hän kirjoitti perusteellisen artikkelin kaupan rajoitusten vaikutuksesta Englantiin ja Ranskaan ja lähetti sen loppuvuodesta 1844 arvovaltaiselle Journal des économistes -lehdelle. Lehdessä hämmästeltiin, että niin taitava talousasiantuntija oli löytynyt jostain maan äärestä, ja häneltä pyydettiin lisää artikkeleita. Niitä kirjoittaessaan Bastiat kävi toimituksessa ja ystävystyi Cobdenin kanssa. Bastiat ryhtyi kirjoittamaan kirjaa englantilaisesta vapaakauppaliikkeestä ja matkusti Pariisiin järjestelemään sen julkaisua. Maalaisasussaan, pikku hatussaan ja pitkissä hiuksissaan hän näytti ulkoisesti olevan väärässä paikassa, mutta sai vihdoin ajatuksilleen huomiota. Hänelle esitettiin paikkaa yliopistossa ja tarjottiin toimittajan paikkaa Journal des économistesissa. Bastiatin rauhallinen ironia ja opettavaiset esitykset herättivät suurta kiinnostusta. Vuoden 1845 loppuun mennessä hän oli kirjoittanut niin paljon, että saattoi koota artikkeleista teoksensa Sophismes économiques ensimmäisen osan. Se myytiin pian loppuun ja käännettiin englanniksi ja italiaksi. Vuoden kuluttua Bastiatin onnistui perustaa vapaakauppajärjestö Bordeaux’hon, minkä jälkeen hän matkusti suoraan Pariisiin toistamaan urotyönsä. Hän jäi pysyvästi pääkaupunkiin, jossa hän arveli voivansa olla eniten hyödyksi. Hänen vaikutuksensa oli tässä vaiheessa huomattava ulkomaita myöten. Tyypillistä on, että Yhdysvalloissa käymässä olleen maanmiehen Michael Chevalierin sai vakuuttumaan vapaakaupasta Bastiatin amerikkalainen kannattaja. Yhdessä muun muassa Chevalierin kanssa Bastiat piti seuraavina vuosina esitelmiä ja julkaisi Pariisissa pamfletteja ja lentolehtisiä. Pitkä sarja julkisia kokouksia vapaakaupan puolesta houkutteli joka kerta paikalle kahdentuhannen hengen yleisön. Yhä useampi lehti siirtyi kannattamaan vapaakauppaa, mutta vapaakaupan ystävät halusivat mieluiten oman äänitorven. Niinpä he perustivat marraskuussa 1846 lehden Le libre-échange,jonka päätoimittajaksi valittiin Bastiat. Bastiat ryhtyi pitämään pariisilaisopiskelijoille luentosarjaa talouskysymyksistä, ja samaan aikaan vapaakauppayhdistyksiä perustettiin muihin keskeisiin kaupunkeihin. Ne levisivät myös muihin maihin, kuten Saksaan, Belgiaan, Espanjaan, Italiaan ja Ruotsiin. Ruotsalainen puutavarakaupunki Gävle sai vapaakauppayhdistyksen vuonna 1846. Sen aivan ensimmäisiin tehtäviin kuului Bastiatin vapaakaupan perustelujen kääntäminen ruotsiksi. Bastiatin tiivis toiminta ”sai aikaan hävitystä protektionistien leireissä”, kuten Nordisk Familjeboktoteaa.

Mutta yhä voimakkaammaksi muuttunut vapaakauppaliike menetti nopeasti kannatusta ja lakkasi olemasta vallankumousvuonna 1848. Säänneltyä taloutta oli hoidettu äärettömän huonosti, ja hallitus oli ostanut tukea etuoikeuksilla, valtion tukiaisilla ja tulleilla. Orastava ja köyhä työväenluokka, joka oli suljettu poliittisen elämän ulkopuolelle, joutui maksamaan jokapäiväisestä leivästään kovan hinnan. Kun oppositio alkoi voimistua, hallitus kohdisti siihen kovempia otteita ja sensuuria. Kansa vastasi jälleen vallankumouksella. Vuonna 1830 Bastiat uskoi vielä, että valistunut keskiluokka voisi ohjata ihmisten elämää hyvään suuntaan, mutta sen hallinnon aikana hän ymmärsi, että oli yhdentekevää kenellä hallitusvalta on, sillä pakolla ja sääntelyllä sitä ei saatu toimimaan riippumatta siitä, kuka sitä käytti. Siksi Bastiatia huolestuttivat suositut utopistit, jotka ehdottivat yhä suurisuuntaisempia valtiollisia hankkeita epäkohtien korjaamiseksi. Vallalla olivat sosialistiset ja kommunistiset voimat. Juuri niillä, ei niinkään liberaaleilla, oli aloite voimakkaasti pirstoutuneessa ja hämmentyneessä vallankumousliikkeessä. Kun porvaristo oli käyttänyt valtaa väärin, koko keskiluokka ja yrittäjät nimettiin syntipukeiksi. Tällä kertaa Bastiat kieltäytyi valitsemasta vallankumouksessa puolta. Sen sijaan, että olisi osallistunut helmikuun vallankumoukseen, hän oli Pariisin kaduilla lääkitsemässä haavoittuneita riippumatta siitä, kummalle puolelle he kuuluivat.

Runoilija Lamartinesta tuli uuden hallituksen voimamies. Hän ihaili Bastiatia mutta oli poliittisten ristiriitojen vaivaama. Bastiatille tiettävästi tarjottiin hallituspaikkaa, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi olla vapaa arvostelemaan sosialismiin vivahtavaa populismia, joka näytti leviävän kaikkialle – Pariisin ryysyköyhälistöstä aina hallituspiireihin saakka. Kaikki halusivat eroon verorasituksista, mutta samalla kaikki halusivat valtiolta mahdollisimman paljon: avustuksia, julkisia työpajoja ja tukea. Jotkut myötäilivät Bastiatin kriittistä analyysiä. Muuan pankkiiri, jolle tarjottiin valtiovarainministerin paikkaa, vastasi mieluummin tekevänsä itsemurhan kuin ottavansa siinä tilanteessa Ranskasta taloudellista vastuuta. Bastiat oli pitkään sairastanut tuberkuloosia, ja hänen terveytensä huononi edelleen, mutta hän halusi silti taistella sosialismin sääntelyintoa vastaan. Hän perusti uuden lehden, jossa puolustettiin vapautta, ja samaan aikaan hän asettui kotiseudullaan ehdokkaaksi parlamenttivaaleihin, jotka hän myös voitti. Toukokuussa 1848 hän otti paikkansa muiden parlamentin jäsenten joukossa. Se oli sekasortoista aikaa, jolloin maa kävi sisällissotaa ja vallassa oleva järjestelmä vastasi sosialistien hyökkäyksiin.

Sairautensa vuoksi Bastiatilla oli hengitysvaikeuksia puhuessaan – tämän kirjan lukija saa huomata, että hän viittaa toistuvasti heikkoihin keuhkoihinsa – mutta silti hän piti kannattajilleen puheita useita kertoja. Talousasiainvaliokunnassa hänestä tuli jäsen, jota kuunneltiin. George Roche on maininnut elämäkerrassaan, että Bastiat äänesti välillä oikeiston joukossa, välillä taas vasemmiston – ainoa johdonmukainen piirre oli, että hän äänesti aina vähemmistön kannan mukaisesti. Noina väkivaltaisina aikoina on toisinaan varmasti tarvittu suurta rohkeutta puuttua suosittuihin järjestelmiin ja avustuksiin. Bastiat piti muita vallankäyttäjiä saman hengen lapsina: oikeisto halusi antaa verorahat ja etuudet yrityksille, vasemmisto työläisille. Bastiat sai melko yksin puolustaa järkeä ja yhtäläistä vapautta. Hän äänesti niitä aloitteita vastaan, jotka tähtäsivät valtion vallan lisääntymiseen, ja sellaisten puolesta, jotka laajensivat yksilön vapautta. Hän vastusti sosialisti Louis Blancin yritystä puuttua yksityisomaisuuteen, mutta kun samaista Blancia löyhin perustein syytettiin kapinayrityksestä, hän otti heti kantaa päävihollisensa puolesta. Hän taisteli yritystoiminnan vapauttamiseksi kahleista ja säännöistä, mutta toisaalta hän argumentoi niitä vastaan, jotka halusivat kieltää ammattiyhdistykset. Lakkokieltoa hän piti eräänlaisena orjuutena (Katso Discours sur la répression des coalitions industrielles). Jopa Proudhoninkin kaltainen vastustaja joutui toteamaan, että Bastiat näyttää olevan ”täysin omistautunut tasavallalle, vapaudelle, tasa-arvolle ja edistykselle”. Valitsijat olivat samaa mieltä ja valitsivat Bastiatin parlamenttiin uudelleen.

Poliittinen kehitys ei kuitenkaan johtanut Bastiatin toivomaan suuntaan. Sekasortoinen tilanne ja koko ajan jähmeämmäksi muuttuva valtiokoneisto saivat kansan kaipaamaan vahvaa johtajaa. Louis Napoleon valittiin joulukuussa 1849 presidentiksi ylivoimaisella enemmistöllä. Mies, joka muutamassa vuodessa tekisi lopun demokratiasta ja huudatuttaisi itsensä keisariksi, oli aloittanut marssin kohti valtaa. Bastiat, joka ymmärsi minne oltiin menossa, vastusti vaaleissa Napoleonia ja kieltäytyi lähtemästä parlamenttiryhmän mukana tervehdyskäynnille vastavalitun presidentin luokse.

Bastiat katsoi siinä vaiheessa parhaaksi levittää näkemyksiään ja vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen pitkällä aikavälillä. Vakavasti sairaana, vain muutama elinvuosi edessään hän ryhtyi kiteyttämään ajatuksiaan. Hänen suuri hankkeensa oli mammuttimainen teos Les harmonies économiques, jossa hän järjestelmällisesti rakensi oman talousteorian, siinä missä Sophismes économiques oli purkanut muiden teorioita. Harkitusti mutta leikkimielisesti Bastiat osoitti, että vapailla markkinoilla ihmisten edut ovat sopusoinnussa keskenään. Yhteiskunnan eri alueet ja keskeiset käsitteet kutoutuivat yhteen optimistiseksi talousliberalismiksi. Teos on vaikuttava, täynnä vakuuttavia ja hämmentäviä pohdintoja. Eräitä kohtia myöhemmät taloustieteilijät ovat kumonneet, mutta kriitikoiden on hyvä muistaa, että teoksen kirjoitti muutamassa kuukaudessa kuolemansairas mies, joka oli osallistunut talouspoliittiseen keskusteluun vain viisi vuotta. Teoksen ensimmäinen osa ilmestyi alkuvuodesta 1850, toinen ei ehtinyt valmiiksi asti. Hänen ystävänsä kokosivat katkelmat, ja kirja julkaistiin postuumisti. Viimeisen elinvuotensa aikana Bastiat kirjoitti myös tunnetuimman pamflettinsa Näkymätön ja näkyvä (Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas). Oli vähällä, ettei teksti koskaan päässyt levitykseen. Bastiat nimittäin hukkasi käsikirjoituksen muuton yhteydessä. Pitkän ja tuloksettoman etsinnän jälkeen hän päätti kirjoittaa tekstin uudelleen. Sen tehtyään hän oli sitä mieltä, että siitä tuli liian ikävä esitys, ja hän heitti käsikirjoituksen tuleen. Hän päätti kirjoittaa sen vielä kolmannen kerran, ja nyt hän sai tekstinsä mieleisekseen. Pamfletti julkaistiin heinäkuussa 1850 ja se oli heti menestys, jota Nobel-palkittu Friedrich Hayek on ylistänyt selkeimmäksi koskaan kirjoitetuksi argumentaatioksi taloudellisen vapauden puolesta. Oleskellessaan kuukautta aikaisemmin muutaman päivän perheensä luona Mugronissa Bastiat oli tarttunut tilaisuuteen kiteyttää ajatuksensa valtion todellisesta tehtävästä, ja tuloksena oli melkein yhtä suuri klassikko, kiihkeä poliittis-filosofinen kirjoitus Laki (La Loi).

Poliittisesti eristyneenä Frédéric Bastiat omisti viimeiset voimansa diktatuuria kohti kulkevan Ranskan kurssin kääntämiselle. Lääkärinsä kehotuksesta hän matkusti syksyllä 1850 Pisaan lepäämään. Sinne päästyään hän luki lehdistä, että hänen väitettiin kuolleen. Lukiessaan omia muistokirjoituksiaan hän saattoi kaikesta huolimatta iloita siitä, että häntä luonnehdittiin niissä ”merkittäväksi taloustieteilijäksi” ja ”loistavaksi kirjoittajaksi”. Se antoi hänelle selvän viitteen omasta merkityksestään. Hän oli keskustelun keskipisteessä vain kuusi vuotta, mutta ehti kirjoittaa seitsemän paksua nidettä ja vaikuttaa syvästi tuhansiin ihmisiin. Bastiat oli 49-vuotias kuollessaan jouluaattona 1850, juuri kun hänen ajatuksensa olivat tekemässä läpimurtoaan. Hänen kirjoituksensa levisivät ympäri Eurooppaa. Radikaalit taloustieteilijät, poliitikot ja journalistit pitivät Bastiatia esikuvanaan ja hänen argumenttejaan hyödyntäen he liberalisoivat ja nykyaikaistivat omia maitaan. Lopulta hänestä tuli profeetta omassa protektionistisessa kotimaassaankin. Hänen agitointinsa vapaakaupan puolesta eteni hitaasti mutta varmasti valtapiireissäkin, ja sen vaikutus ulottui lopulta jopa keisariksi itsensä nimittäneeseen Napoleon III:een saakka. Vuonna 1860 Napoleon allekirjoitti Englannin kanssa vapaakauppasopimuksen, jonka olivat laatineet Bastiatin ystävä Cobden ja opetuslapsi Chevalier. Se oli lähtölaukaus voimakkaalle vapaakauppasuuntaukselle, joka muutamassa vuodessa avasi lähes koko Euroopan rajat.

Harmonialiberaali

Bastiat oli merkittävin niin sanotuista harmoniataloustieteilijöistä. Käsite on peräisin Bastiatin teoksesta Les harmonies économiques, ja siitä tuli kokoava käsite liberalistisille taloustieteilijöille, joita alkoi ilmaantua vuosina 1830– 1850. Muita tunnettuja uranuurtajia ovat englantilaiset Manchesterin koulukunnan edustajat ja amerikkalainen taloustieteilijä Henry Carey. Kuvaava oli heidän uskonsa, jonka mukaan vapaa yhteiskunta ei aiheuttaisi luokkaristiriitoja vaan merkitsisi parannusta kaikille yhteiskunnan kerroksille. He yhdistivät muita selkeämmin poliittisen ja taloudellisen liberalismin toisiinsa. Vapaus ei tarkoittaisi pelkästään vapaita markkinoita vaan myös poliittisia oikeuksia ja henkilökohtaista vapautta kaikille, myös työväestölle. Bastiat ei kamppaillut ainoastaan kaupan vapauden puolesta vaan myös valtiokirkkoa ja etuoikeuksia vastaan, ilmaisuvapauden puolesta ja yhdenvertaisuuden puolesta lain edessä. Hän oli laajan äänioikeuden kannattajien puolella, joskin on muistettava, että hän piti itseään amerikkalaistyylisenä demokraattina ja suhtautui hyvin kielteisesti niihin ranskalaisiin poliitikkoihin, jotka halusivat yleistä äänioikeutta lisätäkseen enemmistön valtaa vähemmistöön nähden. Harmonia-ajatusten taustalla oli myös vahva internationalismi ja vastenmielisyys imperialismia ja sotaa kohtaan; Bastiat vastusti muun muassa Ranskan siirtomaapolitiikkaa Algeriassa. Kaikki tämä vaikuttaa siihen, että käsite harmonialiberaalit kuvaa näitä ajattelijoita vieläkin osuvammin.

Eräät klassiset taloustieteilijät, kuten Ricardo ja Malthus, suhtautuivat pessimistisesti staattisiin talousmalleihin: he uskoivat, että yhteiskunnan ongelmiksi muodostuisivat vähenevä tuotos, pienemmät voitot, tiukat palkkalait ja liikakansoitus ja että luokkavastakohtaisuudet lisääntyisivät. Harmoniaekonomistit kääntyivät heidän perusolettamustaan vastaan. Harmoniaopin muotoilivat alkujaan taloustieteilijät Quesnay, Smith ja Say. He osoittivat, että tuotantoa ja kauppaa kannustamaan ei tarvittu valtion ohjausta. Jos kaikki etuoikeudet poistetaan, ihmisten oma tahto ja kyky ratkaisee, mitä he tekevät ja miten pitkälle pääsevät. Omaa hyötyään tavoittelevat työskentelisivät tyydyttääkseen kysynnän saadakseen siitä tuloa. Työntekijät ja yrittäjät menestyvät siis paremmin kohentamalla muiden tilannetta, mikä oli harmoniaekonomistien ehtymättömän optimismin lähde. Mitään perustavia eturistiriitoja ei ole olemassa, vaan kaikki hyötyvät suuremmasta tuotannosta, uusista keksinnöistä ja tehokkaammasta vaihdosta. Vapaassa kilpailussa pitää hyödyttää toisia hyötyäkseen itse. Bastiat ilmaisee asian teoksessaan Les harmonies économiques seuraavasti:

Itsekkyys on siten meissä se sinnikäs individualistinen voima, joka patistaa meitä kohti edistystä ja keksintöjä mutta saa meidät samalla taipuvaisiksi monopolisoimaan keksintömme. Kilpailu on yhtä sinnikäs inhimillinen voima, joka saa meidät ottamaan edistysaskeleita ja asettamaan keksintömme koko ihmiskunnan käyttöön. Nämä kaksi voimaa, joita kyllä voidaan moittia, kun niitä tarkastellaan erillisinä, luovat yhdessä yhteiskunnallisen harmonian.

Harmoniaekonomistien optimismi ei rajoittunut vain tuotannon alalle, vaan se käsitti myös näkemyksen tulosten jakautumisesta. Tuotannontekijät tarvitsevat toisiaan, työ ja pääoma eivät ole vihollisia vaan parhaita ystäviä. Kilpailemalla tuotannontekijöistä kaikki saavat voitosta osuutensa, joka vastaa heidän suorittamansa työn kysyntää. Vapailla markkinoilla suuren palkan tai voittojen saanti riippuu vain siitä, että muille on tehty suuria palveluksia. Kun pääoma kasvaa ja tehostaa teollisuutta, työn tuottavuus lisääntyy jatkuvasti. Palkat nousevat ja tavarat ja palvelut halpenevat ja ovat uusien yhteiskuntaryhmien saatavilla. Koska vapaa kilpailu, vapaat hinnat ja sopimusvapaus ovat tämän järjestyksen ja kehityksen edellytys, harmoniaekonomistit kritisoivat ankarasti sellaisia pakkotoimia, jotka horjuttavat tätä prosessia. Jos joku rikastuu ryöstämällä valtion avulla muita yhteiskuntaluokkia, syntyy epäsopua ja varallisuuden lähteet ovat vaarassa ehtyä. Bastiat piti tulleja esteenä molemminpuolisesti tuottoisalle vaihdannalle ja uusjakopolitiikkaa puuttumisena elvyttävään pääomaan. Hän osoitti, että veroilla rahoitettu valtion tuki ei hävitä yrityksen epäonnistumisten kustannuksia, vaan se jakaa kustannukset uudelleen niin, että sen sijaan että ne edistäisivät toiminnan kohentamista, ne muuttuvatkin niiden yritysten maksettavaksi veroksi, jotka jo tekevät tulosta ja menestyvät. Tämä tarkoittaa vastuuttomuuden tukemista ja vastuullisuuden rankaisemista, ja sama pätee silloin, kun tuki menee yksittäiselle ihmiselle.

Bastiatin harmonialiberalismi perustui ennen kaikkea taloudellisille argumenteille, mutta sen juuret ovat eettiset. Itse asiassa hän piti perustehtävänään osoittaa, että talous ja moraali eivät ole toistensa vastakohtia. Hän ei ollut utilitaristi, joka olisi arvioinut yksittäiset toimenpiteet pelkästään yhteiskunnallisen arvon lähtökohdasta. Bastiat kannatti yksilön oikeuksia John Locken perinteen mukaisesti. Emme saa pakottaa ihmisiä elämään tai olemaan elämättä jollakin tietyllä tavalla. Mutta meillä on oikeus käyttää pakkoa itsepuolustukseksi sitä kohtaan, joka yrittää käyttää pakkoa meitä kohtaan. Bastiat kirjoittaa artikkelissa ”Justice et fraternité”: ”Jokainen ihminen voi käyttää oikeuksiaan niin kuin haluaa, edellyttäen ettei hän rajoita toisten oikeuksia.” Bastiatin mukaan millään yksilöiden muodostamalla kollektiivilla ei voi olla enemmän oikeuksia kuin siihen kuuluvilla yksilöillä. Valtiolla ei siten ole oikeutta käyttää pakkoa muuten kuin yhtenä itsepuolustuksen organisoituna muotona. Se on siis yövartiovaltio, joka koostuu poliisista, oikeuslaitoksesta ja puolustusvoimista. Jos valtio sen sijaan rajoittaa oikeuksia, se käyttäytyy kuin rosvo, oikeastaan vielä pahemmin sen vuoksi, että me olemme antaneet valtiolle vallan, jotta se suojelisi meitä rosvoja vastaan. Silloin siitä tulee heti työkalu eturyhmien kamppaillessa siitä, kuka saa ryöstää ja painostaa ketä (katso Laki). Valtio on vaarallinen, vaikka se yrittäisi vakiinnuttaa hyviä tapoja, esimerkiksi antamalla kaikille koulutusta tai uskonnon. Koska lainsäätäjät eivät ole erehtymättömiä, on vaara, että he virallistavat virheet ja estävät kehityksen. Ainoa tie kohti totuutta ja asioiden kohennusta on Bastiatin mukaan antaa kaikilla aloilla tilaa kilpailulle, monimuotoisuudelle ja kokeilulle. Silloin eri aloilla voi hitaasti mutta varmasti syntyä parempia ratkaisuja. Bastiatin harmoniaoppi ei ollut niinkään utopistista uskoa virheettömyyteen kuin oppi jatkuvista edistysaskeleista.

Bastiatin oikeuskäsitysten taustalla oli hänen ajatuksensa, että ihmisen tavoitteena on kehittää ja kouluttaa itseään, rakentaa hyviä yhteisöjä ja kohentaa omaa ja toisten elämää. Se edellyttää vapautta, sillä vain ottamalla itse vastuuta ihminen voi kasvaa ja elää täysiarvoista elämää. Ihmisen vapaan kehityksen estäminen on pahin synti. Sitä kehitystä ei ole myöskään mitään syytä suitsia, koska se ei estä muuta kehitystä. Kun ihminen keksii, luo uusia mahdollisuuksia, saa ideoita, tuottaa hyvinvointia, siitä on hyötyä koko ihmiskunnalle. Resurssit eivät synny luonnostaan vaan ne täytyy luoda, ja siksi vapaasta tuotannosta hyötyvät kaikki. Vapaaehtoista vaihdantaa tapahtuu vain, kun molemmat osapuolet tuntevat hyötyvänsä siitä – jokainen vaihdanta on kaksinkertainen voitto, ja siksi kaikki hyötyvät vapaasta kaupasta. Mitä paremmin tyydytetään toisen kysyntä, esimerkiksi tavaroiden, palvelujen tai työn kysyntä, sitä enemmän ansaitaan, ja siksi kaikki hyötyvät vapaista markkinoista, jossa sopimuksenteko on vapaata. Bastiat halusi erityisesti näyttää, että tämä harmonia oli myös kansainvälistä. Valtiot voivat elää sovussa keskenään, jos ne sallivat rajat ylittävän kauppavaihdon ja liikkuvuuden. Silloin ne voivat muita maita vaurastuttamalla vaurastua itse sen sijaan, että tuhlaisivat voimavaroja hankkiakseen kolonialismin ja sotien avulla toisten varantoja.

Bastiatin perusteesi oli yksinkertainen mutta mullistava. Jos ihmiset omaa etuaan ajaessaan samalla panostavat toimivampaan yhteiskuntaan, sitä paremmin voidaan perustella vapaiden toimintamahdollisuuksien antamista. Tämä ajatus harmoniasta liittyi Bastiatin mielestä läheisesti kristinuskoon. Jos ihmisten edut olisivat aina vastakkaiset, tilanteen voisi ratkaista vain siten, että jompikumpi puoli pakotettaisiin uhrautumaan ja alistumaan. Mutta Bastiat ei voinut uskoa, että Jumala olisi luonut maailman niin epätäydelliseksi, että ihmisten edut aina törmäisivät vastakkain, ja aina huomatessaan vapauden synnyttävän harmoniaa jollakin tietyllä alueella hän tunsi saavansa todisteen siitä, että maailma pohjimmiltaan oli hyvä. Kaikkien yhtäläinen vapaus oli luonnollista seurausta siitä, että Jumala on luonut meidät tasa-arvoisiksi järkeviksi yksilöiksi. Vaikka Bastiat kannatti laissez-faire-näkemystä, kaikkea ei kuitenkaan saanut jättää sattuman varaan. Se tarkoitti luottamusta kaitselmukseen, kehityksen sallimista Jumalan järjestyksen mukaisesti, siten kuin se ilmenee ihmisten valistuneessa oman edun tavoittelussa. Hän piti samalla hyvin tarkasti kiinni siitä, että harmoniaoppi ei perustu mystisiin spekulaatioihin eikä ilmestyksiin vaan päinvastoin tieteelliseen havainnointiin ja menetelmään. Toisinaan hän saattoi käyttää havaittuja tosiasioita argumentteina uskonnollisten käsitystensä puolesta, mutta koskaan hän ei käyttänyt uskonnollisia näkemyksiä argumenttina sille, että tosiasiat ovat tietyllä tavalla.

1800-luvun suurvalta-ajan jälkeen Bastiat alkoi tuntua yhä vanhanaikaisemmalta. Suuren osan 1900-lukua hän oli täysin unohduksissa. Marx sanoi häntä ”pinnallisimmaksi ja siten onnistuneimmaksi vulgääriekonomistisen apologetiikan edustajaksi”. Erityisesti juuri Marxin luokkataisteluteoriat syrjäyttivät Bastiatin älylliseltä jalustaltaan. Jos yhteiskunta ja jopa koko historia perustuisivat sellaisten kollektiivien kamppailuun, joiden edut ovat objektiivisesti katsoen ristiriidassa toisiinsa nähden, olisi tietysti naiivia puhua etujen harmoniasta. Keynesiläisyyden valta-asema taloustieteessä 1930-luvulta alkaen oli uusi vakava isku itsesäätelevien markkinoiden ajatusta vastaan. Mutta kokemus osoitti vähitellen, että toisen kuolema ei ollut toisen leipä, ja suurelliset yritykset ohjata talouksia ja suhdanteita poliittisesti päättyivät suurellisiin erehdyksiin. Historia on lopulta osoittanut, että Bastiat on huomattavasti profeetallisempi kuin ne, jotka tuomitsivat hänet lapselliseksi propagandistiksi.

Ranskalaista liberalistia vastaan on kuitenkin vielä olemassa toinen arvostelu, nimittäin että hän ei tosiaankaan ollut merkittävä taloustieteilijänä. Arvostelijoina ovat usein esiintyneet toiset taloustieteilijät. Tehokkaimmin synnyttää ammatillista kateutta se, että kollega pystyy tekemään aiheen salaisuuksista yleisölle käsitettäviä ja jopa viihdyttäviä. Mutta kun Bastiatista on kysymys, kritiikki osuu kaiken lisäksi ohi maalin, sillä se arvioi häntä sellaisista kriteereistä lähtien, joita hän ei itse olisi hyväksynyt. Hän ei väittänyt panoksensa kansantaloustieteelle olleen ainutlaatuisia. Hän kannatti Smithiä ja Sayta, ja hänen panoksensa perustui heidän periaatteidensa soveltamiseen, niiden liittämiseen poliittis-filosofisiin oivalluksiin, sekä hänen omaan, todellisuuteen ja yhteiskunnan kehitykseen kohdistuvaan hyvin kirkkaaseen ymmärrykseensä. Hän ei millään muotoa väittänyt olevansa uranuurtaja vaan korosti esittävänsä vain itsestäänselvyyksiä. Hänen merkittävä antinsa oli, että hän sai muutkin pitämään ajatuksiaan itsestäänselvyyksinä.

Sama Schumpeter, joka niin suuresti ihaili Bastiatin kirjoituksia, kirjoitti myös: ”Mielestäni Bastiat ei ollut huono teoreetikko. Mielestäni hän ei ollut teoreetikko ollenkaan.” Mutta juuri oivaltaessaan niin hyvin todellisuuden prosesseja Bastiat näki sellaista, mitä paljon maineikkaammat teoreetikot eivät kyenneet näkemään. Kun he kaikki keskittyivät valitsemaan puolensa luokkasodassa, Bastiat osoitti, että talous ei ole nollasummapeliä, vaan että kaikkien ryhmien tilanne voisi kohentua samanaikaisesti. Kun Malthusin suosio oli huipussaan, Bastiat sanoi, että liikakansoitus ei ole ongelma, koska jos väestömäärä on suurempi, työnjako ja tuotanto tehostuvat. Kun Ricardo tähdensi, että palkat eivät voi ylittää työvoiman päivittäisten tarpeiden kustannuksia, Bastiat osoitti. että tuottavuuden lisääntyessä työntekijöiden reaalipalkkojen pitäisi aina kohota. Myöhemmät taloustieteilijät ovat moittineet Bastiatia siitä, ettei hän ei koskaan täysin irtautunut klassisten taloustieteilijöiden työn arvoteoriasta, jonka mukaan tuotteen arvo on sama kuin sijoituksen arvon aiheuttama kustannus. Tällainen kritiikki voidaan kuitenkin kohdistaa kaikkiin silloisiin taloustieteilijöihin, sillä marginaalinen arvoteoria, joka korvasi työn arvoteorian, muotoiltiin vasta yli kaksikymmentä vuotta Bastiatin kuoleman jälkeen. Huomiota herättää päinvastoin se, että Bastiatilla oli niin itsenäinen asenne työn arvoteoriaan ja että hän käsitteli sitä pohdinnoissaan niin monin tavoin. Mittaamalla, mikä on se palvelukseen sisältyvän työnteon arvo, joka sillä on toiselle ihmiselle – työn joka asiakkaalta säästyy – hän lähestyi modernimpia teorioita. Se on saanut oppihistorioitsijat, jotka arvostavat johdonmukaisuutta enemmän kuin todellisuuteen perustumista, kritisoimaan Bastiatia siitä, että hänen ideansa ovat täynnä ristiriitaisuuksia. Mutta päinvastoin, pitäisi olla Bastiatille kunniaksi, että hän perimistään tylsistä analysointityökaluista huolimatta pystyi tajuamaan, mitä taloudessa todella tapahtui.

Tyyliniekka

Hayekin sanoin Bastiat oli ”kirjallinen nero”, ja hän on edelleen esikuvallinen hyvän polemiikin kirjoittamisessa. Hänen kykynsä selittää ymmärrettävästi talouden monimutkaisia yhteyksiä on ylittämätön niin aiempiin kuin myöhempiinkin kirjoittajiin verrattuna. Valistusinto yhdistyneenä ironiaan on saanut aikaan sen, että häntä on luonnehdittu kirjoittajana Voltairen ja Swiftin perinteen jatkajaksi. Ehkä Bastiatin ilmaisutaidon taustalla on hänen nuoruuden aikainen haaveensa runoilijan urasta. Joka tapauksessa olemme saaneet klassisia sitaatteja: ”Valtio on suuri harhakuva, jossa kaikki yrittävät elää toisten kustannuksella”, ”Kaikki haluavat elää valtion kustannuksella, mutta he unohtavat että valtio elää kaikkien kustannuksella”, ”Elleivät tavarat ylitä rajoja, sotilaat kyllä ylittävät” ja ”Varmin tapa saada ihmiset kunnioittamaan lakia on tehdä laista kunnioitettava”.

Taitavimmillaan Bastiat oli selittäessään lyhyin tarinoin ja yksinkertaisin esimerkein tietyn periaatteen tai teorian hyvät ja huonot puolet. Hän kuvittaa talouden prosesseja usein yksittäisillä anekdooteilla. Hän saattaa aloittaa kuvaamalla yksinkertaista kahden ihmisen välistä vaihdantataloustointa, laajentaa sitä sitten koskemaan koko yhteiskuntaa ja lopulta soveltaa sitä eri talouksien väliseen vaihdantaan. Näin lukija ymmärtää periaatteet ensin arjen tasolla ja siirtyy sitten teoreettisemmalle ja yleispätevämmälle tasolle. Valaistakseen ajatuksia useasta näkökulmasta Bastiat kirjoitti usein Platonin hengessä dialogeja, joissa henkilöt edustavat kukin talouden eri näkökulmia.

Bastiatin muistettavimpia esseitä on Vetoomus (Petition), jossa hän irvailee protektionismia. Bastiat panee siinä keinovalon, esimerkiksi kynttilöiden tekijät, vaatimaan ranskalaisilta poliitikoilta suojelusta mahtavaa ulkomaista kilpailijaa vastaan, joka tuo maahan tulvimalla halpaa valoa. Jos kilpailijan toiminta estettäisiin, kotimaiset kynttiläntekijät saisivat tuloja ja siten talouden pyörät lähtisivät pyörimään ja yhteiskunta rupeaisi kukoistamaan. Tuo kilpailija on aurinko.

Tämä on yksi Bastiatin tehokkaimmista argumentointimenetelmistä. Hän tarttuu vastustajiensa sanoihin ja osoittaa, mihin heidän periaatteensa johtavat, jos niitä noudattaa loogiseen äärimmäisyyteen saakka. Protektionistit korostavat, että maa saa mahtavamman teollisuuden ja enemmän hyvinvointia, kun ulkomaisia kilpailijoita estetään tuomasta halpoja tavaroita. Niin, maan pitäisi tietysti ansaita vielä enemmän torjuessaan kilpailijansa auringon, joka tarjoaa palveluksiaan ilmaiseksi. Todistamalla teorian vääräksi yksinkertaisen esimerkin avulla Bastiat saa lukijan ymmärtämään sen toimimattomuuden myös kehittyneemmissä muodoissaan. Vaikka Bastiat esittää vastustajiensa argumentit karikatyyreinä, se ei loogiselta kannalta katsoen poista sitä, että he voivat kannattaa niitä, jos he vakaasti uskovat omiin periaatteisiinsa. Eräässä nykyajan ranskalaisessa taloustieteen oppikirjassa todetaan myös aivan oikein, että Bastiatin kynttiläntekijävetoomuksen pohdinta ei tosiasiassa ole ollenkaan hymyilyttävää, vaan täysin järkeenkäypää, jos Keynesin teoriat alityöllisyydestä ja kerroinvaikutuksesta pitävät paikkansa.

Bastiat on tämän reductio ad absurdum -menetelmän mestari. Jos talous hyötyy siitä, että valtio palkkaa verovaroin sata henkeä, miksei palkata tuhatta tai koko väestöä? Muuan Bastiatin aikalainen ehdotti, että juna määrättäisiin pysähtymään eräällä väliasemalla, jolla sen muuten ei tarvitsisi pysähtyä, sillä pysähtymisen ansiosta paikkakunnan talouselämä alkaisi kukoistaa: sinne perustettaisiin hotelleja, ravintoloita. kauppoja ja niin edelleen. Mutta jotta se olisi talouden kannalta hyödyllistä, Bastiat vastasi, pitäisi kai pakottaa juna pysähtymään toisellakin paikkakunnalla ja sitten vielä yhdellä ja niin edelleen. Eikö taloutta elvyttäisi kaikkein eniten, jos rakennettaisiin ”negatiivinen rautatie”, jolla olisi pelkkiä pysähdyksiä?

Reductio ad absurdum -argumentti lienee tullut hyvään tarpeeseen torjumaan ajatusta, että työtä on liikaa. Kulunut ajatus perustuu siihen, että tuotetaan liikaa ja että tehokkaampi tuotanto johtaa vain työpulaan ja työttömyyteen. Juuri tämä uskomus voi saada jonkun uskomaan, että koneet vievät meiltä työpaikat tai että ulkomaiden tehokas teollisuus tai maahanmuuttajat tekevät saman. Ja sama uskomus tuottaa argumentin, että valtion täytyy ottaa käyttöön protektionismi, kysynnän elvytys, rajoitukset maahanmuutolle, rationalisoinnin estot – tai työn jakaminen. Uskomus on tietenkin ristiriidassa talouden harmonian kanssa, ja siksi Bastiat omisti useita esseitä tämän myytin perusteelliselle torjumiselle (katso esimerkiksi Obstacle, cause ja Autre chose). Ja, kuten Bastiat osoittaa toisessa artikkelissa, jos tärkeää ei ole saada työllä paljon aikaiseksi vaan pelkästään tehdä paljon työtä, on olemassa mainio keino luoda maahan heti kaksi kertaa niin paljon työtä – kielletään ranskalaisia työtä tehdessään käyttämästä oikeaa kättä! Jos haluamme vielä enemmän työpaikkoja, voimme kai kerralla kieltää kaikkia työntekijöitä teroittamasta kirveitään? Ja ehkä pitäisi heittää pois jo olemassa olevat tuotteet, niin että on pakko tuottaa uusia?

Mielikuvituksellisesti toistaen Bastiat todistaa teesinsä monesta eri näkökulmasta ja runsain esimerkein. Bastiatin uupumaton halu saada yleisö ymmärtämään aiheuttaa sen, että jos lukija on vastaanottavainen hänen argumenteilleen, tämä harvoin voi pitää kiinni niistä myyteistä, joita Bastiat torjuu. Mestarillisen esimerkin näemme esseessä Näkyvä ja näkymätön, jossa Bastiat antaa yhden ainoan esimerkin, ajatusmallin, jota hän sitten esseen mittaan soveltaa eri aloille, kunnes sen kristallinkirkasta logiikkaa on mahdotonta enää vastustaa. Se alkaa rikotusta ikkunasta. Omistaja synkistyy, mutta tunnelma kevenee, kun yleisö toteaa, että onnettomuus tuottaa hyvinvointia. Lasimestari saa työtä, ja silloin hän vuorostaan voi käyttää rahansa ja ostaa palveluja muilta käsityöläisiltä, jotka taas vuorostaan käyttävät omat rahansa, ja vähitellen koko talous elpyy. Bastiatin yksinkertainen toteamus on, että tämä on vain sitä, mikä näkyy. On toinen vaikutus, joka ei näy. Nimittäin jos ikkunaa ei olisi rikottu, omistaja olisi voinut tehdä rahoillaan jotain muuta. Silloin hänellä olisi ollut sekä ehjä ikkuna että rahaa, jonka hän olisi voinut käyttää toiseen tarpeeseen, ostaa vaikka parin uusia kenkiä. Näkyvää on, että lasimestari saa rahaa, mutta näkymättä jää, että suutari ei saa rahaa. Vaikutukset ovat vaihtoehtoja, mutta sitä vastoin rikotun ikkunan omistaja ei saa uusia kenkiä, mikä tarkoittaa, että kokonaisuutena katsoen yhteiskunta on menettänyt. Koska on olemassa näkymättömiä vaikutuksia, Bastiatin mukaan taloustieteilijän tehtävä on ennakoida niitä. Kautta koko esseen hän osoittaa, miten kaikkia toimia ja tapahtumia on arvioitava uudelleen, jos haluaa ennakoida niitäkin seurauksia, jotka eivät näy. Erityisen tarpeellista on tarkastella kriittisesti valtion toimia, koska niistä syntyvät edut keskittyvät usein tietylle ryhmälle ja näkyvät heti, kun taas aiheutuvat haitat leviävät ajallisesti ja paikallisesti. Jos siis arvioidaan ehdotusta poliittisen intervention tekemiseksi, se voi yksittäisessä tapauksessa näyttää hyödylliseltä, vaikka pitkällä aikavälillä se vahingoittaa useimpia. Bastiat osoittaa, että tämän voi välttää ennakoimalla ja antamalla pitkäjänteisten periaatteiden ohjata päätöksentekoa.

Hayek on todennut, että tämä nerokas ajatusmalli – näkyvä ja näkymätön – voisi luoda pohjan kokonaiselle talousteorialle tai taloustieteen oppikirjalle. Yksi aikamme myydyimmistä johdannoista taloustieteeseen, Henry Hazlittin Economics in One Lesson, aivan oikein alkaa tarinalla rikotusta ikkunasta, jota sitten muunnellaan läpi koko kirjan. Nykyruotsalainen vastine, Gunnar Örnin Nationalekonomi för noviser,alkaa samalla tavalla.

Omintakeisen tyylinsä ansiosta Bastiat on hyvin helppolukuinen nykypäivänkin lukijalle. Hän kirjoitti lisäksi aikana, jolloin esiintyi paljon samanlaisia ongelmia, joiden kanssa me kamppailemme nykyisinkin omassa yhteiskunnassamme. Teollistumisen aikakausi oli alkamassa, erilaiset eturyhmät halusivat käyttää poliittista koneistoa rikastuakseen muiden kustannuksella, ja sosialistit alkoivat ehdotella, että koko yhteiskunta pitäisi suunnitella uudelleen ja valtion pakottamana korjata kaikkien ongelmat. Bastiatilla on sekä ongelmien ja virheiden kristallinkirkasta analyysiä, esimerkiksi ajatuksia työnjaosta ja tullipolitiikasta että edistysoptimistinen ja anarkistinen vaihtoehto niille. Siksi hän on yhtä ajankohtainen nyky-Suomessa kuin 1800-luvun Ranskassa. Mistään ei lukija löydä tehokkaampaa kaikelle kansalle tarkoitettua kansantalouden ja liberalismin opetusta, ja vallanpitäjien rajallisissa mahdollisuuksissa tehdä hyvää on vielä opittavaa. Bastiat siteeraa mielellään Benthamin toteamusta, joka on Bastiatin kaikkien tekstien motto: ”Kansantaloustieteessä on paljon opittavaa ja vähän tekemistä.”

Arrtikkeli on Johan Norbergin johdanto teokseen Kirjoituksia taloudesta.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa