Hyvinvointivaltion kriisi johtuu kiitollisuuden puutteesta

Kävin Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Tampereen Työväenmuseo Werstaassa tutustumassa teollistumisen historiaan. Näkemäni näyttely käsitteli vavahduttavalla tavalla lapsityön historiaa Suomessa. 1800-luvun jälkipuoliskon nälkävuosien aikana patruunat alkoivat ottaa lapsia töihin tehtaisiin, jotteivät lapset kuolisi nälkään. Työtä tehtiin ankarissa oloissa henkirievun pitimiksi, mutta myös koulunkäyntiä alettiin järjestää sunnuntai-iltapäivisin. Näyttelyssä kerrottiin, että vähitellen suomalaisessa yhteiskunnassa alettiin esittää yhä laajempia vaatimuksia lasten oikeuksista. Tämän prosessin jonkinlaisena huipennuksena voidaan varmasti pitää vuonna 1921 vahvistettua oppivelvollisuuslakia.

Oppivelvollisuuslaki on mielestäni hyvä instituutio. Se takaa jokaiselle suomalaiselle lapselle positiivisen vapauden perussivistykseen. Oppivelvollisuus on yksi monista hyvistä instituutioista, joiden piirissä saamme elää Suomessa. Hyvät instituutiot ovat perintöä, jotka meitä edeltävät sukupolvet ovat saaneet aikaan.

Vapaus yhdistetään monesti markkinoihin ja kilpailuun. Taloustiede opettaa, että kilpailu antaa meille vapauden valita markkinoilla usean tuotteen tai palvelun välillä ja että hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan tasapainon kautta. Yhteiskunnassa kilpailuun perustuva markkinatalous onkin erinomainen keino torjua suurten ja byrokraattisten organisaatioiden ylimielisyyttä: meillä on vapaus viedä rahamme toisaalle, jos tuote tai palvelu ei miellytä. Pelkkä markkinamekanismi ei kuitenkaan ole kaksinen vapauden tae, jo pelkästään sen takia, että ilman markkinoita kurissa pitäviä instituutioita kilpailu tapaa syödä itsensä pois, kun kilpailijat sopivat yhteisen kakun kasvattamisesta sopimalla hinnoista tai pyrkimällä määräävään markkina-asemaan.

Hyvien instituutioiden merkitys vapaudelle on kuitenkin paljon laajempi kuin pelkkä kilpailun reguloiminen. Niiden tehtävänä on huolehtia, ettei vapaus jakaudu maksukyvyn mukaan. Niin kauan kuin meillä ei ole 100-prosenttista perintöveroa, yksilöiden vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa eivät edes puhtaan taloudellisessa mielessä jakaudu tasan, laajemmista sosiaalisista näkökohdista nyt puhumattakaan. Ne lapset, jotka kasvavat alkoholismista ja huumeista vapaissa kodeissa, saavat monessa mielessä laajemman vapauden vaikuttaa kohtaloonsa. On vain oikeus ja kohtuus, että hyvinvointivaltio ylläpitää instituutioita, jotka pyrkivät tukemaan niitä lapsia, joille on jaettu tässä mielessä kehnommat kortit, ja että kaikki lapset, rikkaat ja köyhät, saavat perussivistyksen.

Hyvät instituutiot eivät synny hetkessä, ja harvassa maailmankolkassa ne ovat samalla tasolla kuin meillä Pohjolassa. Hyvät instituutiot korjaavat yksilönvapauden epätasaista jakautumista ja antavat yksilöille eväitä pyrintöihinsä haluamansa elämän rakentamiseksi. Instituutiot takaavat myös yrityksille vakaan kilpailuympäristön ja mahdollistavat osaavan työvoiman saannin. Julkishallinnon organisaatiot eivät ole yrityksiä, joiden tarkoitus on menestyä kilpailussa. Yritykset eivät ole sosiaalisia toimijoita. Patruunat saattoivat olla aikansa hyväntekijöitä, mutta eivät aikaansaaneet oppivelvollisuutta. Hyvinvointi ei ole kenenkään yksilön ansiota, vaan perintö, jonka hoitaminen ja edelleen kehittäminen on jokaisen sukupolven tehtävä.

Minusta hyvinvointivaltion tämänhetkisen kriisin syynä on kiitollisuuden puute. Pidämme hyviä instituutioita itsestäänselvyyksinä. Emme jaksa muistaa minkälaisen työn ja tuskan takana hyvinvointivaltion institutionaalinen pohja on. Kiitollisuutta ei ole esimerkiksi rasittaa järjestelmää heittäytymällä elätiksi, jos sinänsä hyvää tarkoittava järjestelmä ei riittävästi ”kannusta” työntekoon. On aika irvokas ajatus syyttää olevansa ”tuloloukussa”, jos voisi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen tekemällä työtä. Yliopiston professorina minulla on oikeus harjoittaa vapaata tieteellistä tutkimusta verorahoilla, ja opiskelijani saavat opiskella ilmaiseksi. Molemmat ovat kiitollisuuden aiheita ja velvoittavat osallistumaan yhteiskunnan kehittämiseen.

Kiitollisuuden puutetta osoittaa aivan yhtä lailla se kuvitelma, että yksilön oma menestys tai aineellinen hyvinvointi olisivat pelkästään yksilön omaa ansiota. Ilman yhteiskunnallisia instituutiota elämä on ”nasty, brutish and short”, niin kuin Thomas Hobbes kiteytti. Tähän kiitollisuuteen kuuluu myös yhteiskunnan erilaisten rakentajien työn arvostaminen. Yritykset tarjoavat työpaikkoja, maksavat veroja ja luovat mahdollisuuksia. Instituutioiden rakentajat – poliitikot ja virkamiehet – vaalivat ja kehittävät sitä perintöä, joka mahdollistaa vapaan kilpailun ja hyvinvoinnin.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa