Kaksi näkemystä Euroopasta

Euroopan unionin alusta asti on käyty kahden erilaisen ideologian välistä kamppailua: pitäisikö toimia klassisen liberalistisen vai sosialistisen vision mukaan? Visioiden strategioissa euron käyttöönotto on ollut avainasemassa.[1] Euron tragedian ja sen historian ymmärtämiseksi on tutustuttava näihin kahteen toisistaan eroavaan perusnäkemykseen ja jännitteisiin, jotka yhteisvaluutta on tuonut esiin.

Klassisen liberalismin näkemys

EU:n kantaisät Schuman (Ranska [syntynyt Luxemburgissa]), Adenauer (Saksa) ja Alcide de Gasperi (Italia) – kaikki saksaa puhuvia katolilaisia – kannattivat klassista liberalistista visiota.[2] He olivat lisäksi kristillisdemokraatteja. Klassisen liberalismin mukaan yksilön vapaus on Euroopan ja kristikunnan tärkein kulttuuriarvo. Itsenäiset eurooppalaiset valtiot puolustavat omistusoikeutta ja vapaata markkinataloutta avointen rajojen Euroopassa, mikä mahdollistaa hyödykkeiden, palvelujen ja ajatusten vapaan vaihdannan.

Rooman sopimus vuonna 1957 oli tärkein saavutus tiellä kohti klassisen liberalismin mukaista Eurooppaa. Sopimus turvasi neljä perusoikeutta: hyödykkeiden, palvelujen, pääomien ja ihmisten vapaan liikkuvuuden. Se palautti oikeudet, jotka olivat olleet olennainen osa Eurooppaa klassisen liberalismin aikakaudella 1800-luvulla mutta jotka oli hylätty nationalismin ja sosialismin aikakaudella. Sopimus merkitsi käännekohtaa, siirtymistä pois sosialismin aikakaudesta, joka oli johtanut konflikteihin Euroopan valtioiden kesken ja kulminoitunut kahteen maailmansotaan.

Klassinen liberalistinen visio pyrkii 1800-luvun vapauksien palauttamiseen. Euroopan yhteismarkkinoilla tulisi vallita vapaa kilpailu ilman rajoitteita. Tässä visiossa saksalainen kampaaja voisi kenenkään estämättä leikata hiuksia Espanjassa, englantilaista rahaa voitaisiin siirtää verotta saksalaisesta pankista ranskalaiseen, tai sitä voitaisiin sijoittaa vapaasti Italian osakemarkkinoille. Kukaan ei pystyisi sääntelyillä estämään ranskalaista panimonpitäjää myymästä olutta Saksassa. Mikään valtio ei voisi myöntää tukiaisia vääristääkseen kilpailua, eikä kukaan voisi estää Tanskan kansalaista muuttamasta hyvinvointivaltionsa äärimmäisen korkeaa verotusta paetakseen johonkin matalamman veroasteen maahan kuten Irlantiin.

Tällaisen rauhanomaisen rinnakkaiselon toteuttamiseksi ei vaadita mitään muuta kuin vapautta. Tässä visiossa ei ole tarvetta luoda eurooppalaista supervaltiota. Itse asiassa klassinen liberalismi suhtautuu sellaiseen äärimmäisen varautuneesti, sillä sen katsotaan olevan haitallista yksilönvapauksille. Aatteellisesti monet klassisen liberalistisen vision puolestapuhujat ovat saaneet innoitusta katolilaisuudesta ja ovat sitä mieltä, että kristillisyys määrittää Euroopan yhteisön rajat. Katolisen yhteiskuntaopin mukaan tulee noudattaa subsidiaariperiaatetta, toisin sanoen ongelmat tulee ratkaista mahdollisimman läheisellä ja vähän keskitetyllä tasolla. Ainoa hyväksyttävä keskitetty instituutio olisi Euroopan yhteinen tuomioistuin, jonka toiminta rajoittuisi jäsenvaltioiden välisten konfliktien ratkomiseen ja neljän perusoikeuden turvaamiseen.

Klassisen liberalismin näkökulmasta kilpailevia poliittisia järjestelmiä tulisi olla lukuisia, kuten Euroopassa on ollutkin vuosisatojen ajan. Täällä on ollut keskiajalta aina yhdeksännelletoista vuosisadalle asti hyvin erilaisia poliittisia järjestelmiä, esimerkiksi itsenäisiä kaupunkeja kuten saksalaisessa Flanderissa ja Italian pohjoisosissa, Baijerin ja Saksin kaltaisia kuningaskuntia ja Venetsian kaltaisia tasavaltoja. Poliittinen monimuotoisuus on ilmennyt selkeimmin vahvasti hajautuneessa Saksassa. Tämän monimuotoisen ja pluralistisen kulttuurin aikakaudella tiede ja teollisuus kukoistivat.[3]

Klassisen liberaalin vision toteuttamisessa on tärkeää kilpailu kaikilla tasoilla. Kilpailu johtaa koheesioon, kun tuotestandardit, tuotantohinnat ja erityisesti palkat pyrkivät lähestymään toisiaan. Pääoma siirtyy matalan palkkatason maihin nostaen samalla palkkoja, kun taas toisaalta työntekijät siirtyvät korkeamman palkkatason maihin, mikä laskee työn hintaa. Markkinat tarjoavat ympäristöongelmiin yksityiseen omistusoikeuteen perustuvia hajautettuja ratkaisuja. Poliittinen kilpailu turvaa eurooppalaisista arvoista tärkeimmän, vapauden. Verokilpailu ruokkii matalaa verotusta ja talouspoliittista vastuullisuutta. Ihmiset äänestävät jaloillaan kartellen liiallista verotusta, samoin yritykset. Erilaiset kansalliset verohallinnot koetaan parhaaksi suojaksi mielivaltaa vastaan. Myös rahan alueella vallitsee kilpailu. Erilaiset rahajärjestelmät kilpailevat tarjoamalla korkealaatuisia valuuttoja. Vakaan maan valuutta asettaa paineita muiden maiden valuutoille seurata esimerkkiä.

Sosialistinen näkemys

Sosialistinen tai imperialistinen näkemys Euroopasta on klassisen liberalistisen vision täydellinen vastakohta. Sitä ovat kannattaneet muun muassa Jacques Delors ja François Mitterand. Nationalististen, sosialististen ja konservatiivisten ryhmien muodostama koalitio, jota valtiojohtoiset intressit yhdistävät, tekee kaikkensa edistääkseen asiaansa. Nämä valtiojohtoisuuden kannattajat haluavat tehdä Euroopan unionista imperiumin tai linnakkeen, joka on ulospäin protektionistinen ja sisäisesti interventionistinen. He haaveilevat keskitetystä valtiosta, jota johtavat heidän itsensä kaltaiset tehokkaat teknokraatit.

Tässä ihannekuvassa imperiumin keskus hallitsee reunamaita. Lainsäädäntö tulisi olemaan yhteinen ja keskitetty. Imperialistisen vision kannattajat haluavat pystyttää Eurooppaan megavaltion, joka korvaa kansallisvaltiot. He haluavat luoda eurooppalaisen hyvinvointivaltion, joka toteuttaa tulonsiirrot ja sääntelyn sekä lainsäädännön yhdenmukaistamisen Euroopan alueella. Verojen harmonisointi ja sääntely suoritettaisiin korkeimmalla tasolla. Jos arvonlisävero on Euroopan unionissa viidentoista ja kahdenkymmenenviiden prosentin välillä, sosialistit haluavat harmonisoida sen kahdeksikymmeneksiviideksi prosentiksi kaikissa maissa. Tällainen yhteiskunnallisen sääntelyn yhdenmukaistaminen suosii kaikkein turvatuimmassa asemassa olevia, varakkaimpia ja tuottavimpia työntekijöitä – niitä joilla on ”varaa” sääntelyyn toisin kuin turvattomammassa asemassa olevilla. Mikäli esimerkiksi Saksassa toteutetut sosiaaliset sääntelyt kohdennettaisiin puolalaisiin, näille tuottaisi vaikeuksia kilpailla saksalaisten kanssa.

Sosialistisessa Eurooppa-visiossa valtaa pyritään siirtämään yhä enemmän keskushallinnolle eli Brysseliin. Visio sopii ihanteellisesti poliittiselle luokalle, byrokraateille, eturyhmille, etuoikeutetuille ja tuetuille sektoreille, jotka rikastuakseen haluavat luoda vahvan keskushallinnon. Tämän näkemyksen kannattajien mielestä Euroopan keskusvaltio syntyy vääjäämättä, se on pelkkä ajan kysymys.

Sosialistista näkemystä noudattavasta Euroopan keskusvaltiosta tulisi jonakin päivänä niin vahva, että itsenäiset valtiot olisivat sille alisteisia. (Ensimmäisiä merkkejä tästä näkyy jo Kreikan tapauksessa. Kreikka käyttäytyy kuin Brysselin protektoraatti, jolle Bryssel sanelee, miten maan budjettivaje tulee hoitaa.)

Katolisuudesta vaikutteita saaneen klassisen liberalismin visiosta poiketen sosialistiseen Eurooppa-visioon ei sisälly selkeitä maantieteellisiä rajoitteita. Poliittisen kilpailun katsotaan haittaavan keskushallintoa, joka erkanee julkisesta kontrollista. Tässä mielessä keskushallinto muuttuu sosialistisessa visiossa yhä vähemmän demokraattiseksi vallan siirtyessä byrokraateille ja teknokraateille. (Esimerkkinä tästä on Euroopan unionin toimeenpaneva elin Euroopan komissio, jonka komissaareja ei valita vaaleilla, vaan he ovat jäsenvaltioiden hallitusten nimittämiä).

Kaarle Suuri, Napoleon, Stalin ja Hitler ovat historiallisesti edeltäjiä tälle vanhalle sosialistiselle pyrkimykselle muodostaa kontrolloiva keskushallitus Eurooppaan. Erottavana tekijänä on kuitenkin se, ettei tällä kertaa tarvittaisi suoranaisia sotilaallisia operaatioita. Keskitetyn Euroopan asian ajamiseen käytettäisiin kuitenkin valtion pakkokeinoja.

Taktiselta kannalta katsottuna sosialistisessa visiossa tultaisiin varsinkin kriisitilanteita hyödyntämään pyrittäessä luomaan uusia instituutioita (esimerkkeinä tästä Euroopan keskuspankki EKP tai tulevaisuudessa mahdollisesti luotava Euroopan valtionvarainministeriö) ja lisäämään jo olemassa olevien instituutioiden, esimerkiksi Euroopan komission tai EKP:n valtaa.[4] [5]

Klassinen liberalistinen visio ja sosialistinen visio ovat näin ollen yhteen sovittamattomia. Sosialistisessa visiossa pyrkimys keskushallinnon vallan lisäämiseen itse asiassa merkitsee neljän perusoikeuden ja erityisesti yksilönvapauksien vähentämistä.

Visioiden välisen kamppailun historia

Visiot ovat kamppailleet keskenään jo 50-luvulta lähtien. Euroopan yhteisön rakennuspiirustukset olivat aluksi pikemminkin klassisen liberalismin näkemyksen kuin sosialistisen näkemyksen mukaisia.[6] Euroopan yhteisö koostui itsenäisistä valtioista, mikä takasi aiemmin mainitut neljä perusoikeutta. Klassisten liberaalien näkökulmasta pääasiallinen valuvika piili maatalouspolitiikkaan liittyvissä tuissa ja interventioissa. Lisäksi lainsäädännöllinen aloitevalta kuuluu ainoastaan Euroopan komissiolle. Kun komissio on tehnyt lakialoitteen, vain ministerineuvosto yksin tai yhdessä Euroopan parlamentin kanssa voi hyväksyä sen.[7] Tässä asetelmassa ovat vallan keskittymisen siemenet. Institutionaalinen asetelma oli näin olleen alusta lähtien suunniteltu tukemaan vallan keskittämistä ja enemmistödiktatuuria, sillä kaikkiin päätöksiin ei vaadittu yksimielisyyttä, ja niiden osa-alueiden määrää, joissa yksimielisyyttä vaadittiin, on vuosien varrella vähennetty.[8]

Klassisen liberalismin mallia ovat perinteisesti puolustaneet kristillisdemokraatit sekä eräät valtiot kuten Hollanti, Saksa ja Britannia.[9] Sosialidemokraatit ja sosialistit, tyypillisesti Ranskan hallituksen johtamina, kannattavat imperialistista versiota Euroopasta. Itse asiassa Ranskan hallitseva luokka, joka muisti hyvin maansa puolustuksen nopean romahduksen vuonna 1940, natsimiehityksen vuodet, epäonnistumiset Indokiinassa ja Afrikan siirtomaiden menetykset, käytti Euroopan yhteisöä hyväkseen saadakseen vaikutusvaltansa ja ylpeytensä takaisin ja kompensoidakseen imperiuminsa menetyksen.[10]

Vuosien saatossa on ollut havaittavissa vähittäinen tendenssi kohti sosialistista ideaalia EU:n kasvavien budjettien ja uuden tulonsiirtoja lisäävän aluepolitiikan muodossa.[11] Lukemattomat sääntelyt ja harmonisoinnit ovat osaltaan vieneet kehitystä samaan suuntaan.

Klassisen liberalismin visio suvereeneista ja itsenäisistä valtioista näytti saavan uutta pontta Neuvostoliiton romahduksesta ja Saksojen yhdistymisestä. Ensinnäkin Saksa, joka on perinteisesti kannattanut tätä mallia, vahvistui yhdistymisen seurauksena. Toiseksi, kommunismin tuhkasta syntyneet uudet valtiot kuten Tšekkoslovakia (Václav Klaus), Puola, Unkari jne. kannattivat myös klassisen liberalismin mallia. Nämä uudet maat halusivat nauttia uusista, äskettäin saavutetuista vapauksista. Ne olivat saaneet tarpeekseen sosialismista, imperiumeista ja vallan keskittämisestä.

Ranskan vaikutusvalta heikkeni.[12] Sosialistien leiri näki tappion häämöttävän. EU:n nopea laajeneminen itäblokin maihin täytyi pysäyttää. Oli otettava askel kohti keskitettyä hallintoa. Yhteisvaluutta olisi keino tämän päämäärän saavuttamiseksi.[13] Saksalaisten sanomalehtien mukaan Ranskan hallitus pelkäsi, että Saksojen yhdistyminen saisi aikaan ”D-markan dominoiman vapaakauppa-alueen, joka ulottuisi Brestistä Brest- Litowskiin asti”.[14] Euroopan (Ranskan) sosialisteilla oli kiire saada lisää valtaa rahajärjestelmässä.

Charles Gave[15] kommentoi Berlinin muurin sortumisen jälkeisiä tapahtumia seuraavasti:

”Rooman imperiumin” [sosialistinen visio] kannattajien oli välittömästi organisoitava Euroopan liittovaltio riskejä kaihtamatta ja siten, että se koettaisiin väistämättömäksi. Muussa tapauksessa ”kristillisen Euroopan” [klassisen liberalismin näkemys] kannattajat saisivat luovutusvoiton, eikä historian kulkua enää todennäköisesti voitaisi muuttaa. Neuvostoliiton romahdus oli se kriisi, joka tarjosi ”Rooman imperiumille” tilaisuuden ja motivaation viedä eteenpäin äärimmäisen kunnianhimoista ohjelmaansa. Vaaka oli kallistunut väärälle puolelle, ja ”imperiumin” piti oikaista kallistuma. Nimenomaan euron luominen symboloi enemmän kuin mikään muu tätä roomalaisen leirin sitkeää pyrkimystä kohti keskitettyä rakennetta.

Transaktiokustannusten alentaminen, joka edistää kauppaa, turismia ja kasvua Euroopassa, oli yhteisvaluutan puolesta esitetty virallinen argumentti. Kuitenkin yhteisvaluuttaa pidettiin julki lausumattomasti ensimmäisenä askeleena kohti eurooppalaista yleisvaltiota. Oletettiin euron luovan paineita sen synnyttämiseksi.

Todellinen syy, miksi sosialistista visiota perinteisesti vastustanut Saksa lopulta hyväksyi euron, liittyi Saksojen yhdistymiseen. Sopimus kuului seuraavasti: Ranska pystyttää eurooppalaisen imperiuminsa, ja Saksa pääsee yhdistymään.[16] Pidettiin yllä näkemystä, jonka mukaan Saksalta oli riisuttava sen terävin ase, D-markka, koska muuten siitä tulisi liian mahtava – kyse oli toisin sanoen aseistariisunnasta.[17]

Seuraava siirto sosialistien leirissä oli Euroopan perustuslain laatiminen (Ranskan ex-presidentin Valery Giscard d’Estaingin toimesta), mikä loi keskusvallan. Perustuslakihanke epäonnistui kuitenkin täydellisesti; sen ampuivat alas ranskalaiset ja hollantilaiset äänestäjät vuonna 2005. Saksalaisten mielipidettä ei tavalliseen tapaan edes kysytty. Ei heiltä ollut kysytty eurostakaan. Poliitikot kuitenkaan harvoin luovuttavat ennen kuin saavat tahtonsa läpi. Tässä tapauksessa he vain antoivat perustuslaille uuden nimen, minkä jälkeen kansanäänestystä ei monissa maissa enää tarvinnut toimittaa.

Lissabonin sopimus hyväksyttiinkin joulukuussa 2007. Sopimus vilisee sellaisia sanoja kuin pluralismi, syrjinnänvastaisuus, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus, jotka kaikki voidaan tulkita kehotukseksi kajota yksityiseen omistusoikeuteen ja sopimusvapauteen. Euroopan unioni sitoutuu sopimuksen kolmannessa artiklassa torjumaan syrjäytymistä ja vastustamaan syrjintää, mikä avaa ovia interventionisteille. Jumalaa ei Lissabonin sopimuksessa mainita kertaakaan.

Todellisuudessa Lissabonin sopimus merkitsee sosialistisen ideaalin tappiota. Se ei ole aito perustuslaki vaan pelkkä sopimus. Se merkitsee umpikujaa imperiumin kannattajille, jotka joutuivat ryhmittymään uudelleen ja keskittymään ainoaan jäljelle jääneeseen työkaluunsa: euroon. Mutta miten euro tarkkaan ottaen voi edistää vallan keskittymistä Euroopassa?

Euro aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia, joita poliitikot voivat pitää perusteena sille, että valtaa tulee keskittää. Jo eurojärjestelmän rakenne sinänsä on aiheuttanut sarjan kriisejä. Jäsenvaltioita kannustetaan rahoittamaan painokonetta käyttämällä budjettivajeensa. Tämä EMUn piirre johtaa poikkeuksetta valtion velkakriisiin, jota puolestaan voidaan hyödyntää, kun pyritään vallan ja talouspolitiikan keskittämiseen. Talouspolitiikan keskittämistä voidaan taas käyttää keinona verotuksen harmonisointiin ja verokilpailun eliminointiin.
Sosialistien viimeinen keino oman asemansa vahvistamiseksi ja keskushallinnon luomiseksi, euro, on nykyisessä valtioiden velkakriisissä vaakalaudalla. Väite, että euron loppu olisi samalla Euroopan unionin tai Eurooppa-vision loppu, on siis kaukana totuudesta – se merkitsisi vain vision sosialistisen version loppua.

Taloudellisesti integroitu Eurooppa neljine perusoikeuksineen on luonnollisestikin mahdollinen myös ilman yhteistä fiat-rahaa. Britannia, Ruotsi, Tanska ja Tšekki eivät käytä euroa mutta ovat osa yhteismarkkinoita ja nauttivat neljästä perusoikeudesta. Kreikan liittyminen näihin maihin ei vaikuttaisi klassisen liberalismin visioon millään tavoin. Vapaavalintainen valuutta onkin oikeastaan lähempänä eurooppalaista vapausaatetta kuin monopolistinen rahan tuottaja ja yleiseurooppalainen laillinen maksuväline.

Artikkeli on ensimmäinen luku Euro eksyksissä -teoksesta.

Viitteet


[1] Ks. Jesús Huerta de Soto, ”Por una europa libre” teoksessa Nuevos Estudios de Economiá política (2005) s. 214–216. Ks. Hans Albin Larsson, ”National Policy in disguise: A Historical Interpretation of the EMU” teoksessa The Price of the Euro, toim. Jonas Ljundberg (Palgrave MacMillan, New York 2004) s. 143–170, jossa käsitellään näitä kahta Eurooppa-vaihtoehtoa.

[2] Toinen tämän vision merkittävä puolustaja oli saksalaispoliitikko, Saksan talousihmeen isä Ludwig Erhard, joka kritisoi Euroopan ”planifikaatiohankkeita”. Ks. Ludwig Erhard, ”Planification – kein Modell für Europa”, teoksessa Karl Hohmann (toim.), Ludwig Erhard. Gedanken aus fünf Jahrezeiten, ECON, Düsseldorf, s. 770–780. Erhard jopa arvosteli Rooman sopimukseen sisältyviä interventionistisia komponentteja. Hän ja muut saksalaiset pitivät Eurooppa-projektia uusmerkantilistisena. Ks. Michael Wohlgemuth, ”Europäische Ordnungspolitik, Anmerkungen aus ordnungs und konstitutionenökonomischer Sicht”, teoksessa ORDO: Jahrbuch für Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft, (2008), s. 381–404. Klassisen liberalistisen näkemyksen perusta on selvitetty perusteellisesti Hans Sennholzin teoksessa How Can Europe Survive (D. Van Nostrand Company, New York1955). Sennholz kritisoi suunnitelmaa hallitusten välisestä yhteistyöstä, jota ajoivat eteenpäin erilaiset poliitikot, ja hän osoittaa, että ainoastaan vapaus eliminoi konfliktien syntymisen Euroopassa. Katolilaisten johtajien merkittävästä panoksesta yhteismarkkinoiden luomisessa Euroopan yhdentymisen alkuvuosina ks. ”Catholicism Growing Strong in Europe”, Irish Independent, 28.10.1959.

[3] Artikkelissaan ”The Role of Competition in the Rise of Baroque and Renaissance Music”, Journal of Cultural Economics 25 (2005), s. 277–297, Roland Vaubel väittää, että barokkija renessanssimusiikin nousu Saksassa johtui näiden maiden desentralisaatiosta ja sen aiheuttamasta kilpailusta.

[4] Valtioiden pyrkimyksestä laajentaa valtaansa kriisitilanteissa ks. Robert Higgs, Crisis and Leviathan:Critical Episodes in the Growth of American Government (Oxford University Press, Oxford 1987).

[5] Tässä esitettyjen suuntaviivojen mukaisesti Ranskan presidentti Nicholas Sarkozy ehdotti vuoden 2008 kriisin aikana eurooppalaisen pelastusrahaston perustamista (ks. Patric Hosking, ”France seeks €300 billion Rescue Fund for Europe.” Timesonline 10.2008, http://business.timesonline.co.uk). Saksan liittokansleri Angela Merkel vastusti kuitenkin ehdotusta ja tuli tässä yhteydessä tunnetuksi nimellä ”Madame Non”. Myös EKP käytti nykyistä kriisiä hyväkseen laajentaakseen operaatioitaan ja parantaakseen tasettaan. Keskuspankkiin kytkeytyvät laitokset kuten Euroopan järjestelmäriskikomitea EJRK ja Euroopan rahoitusvakausväline ERVV – jota seurasi Euroopan vakausmekanismi EVM – perustettiin kriisin aikana.

[6] Euroopan yhteisöiksi nimitetty kokonaisuus koostui Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä, joka loi yhteismarkkinat hiilelle ja teräkselle, Euroopan talousyhteisöstä (EEC), joka edisti taloudellista yhdentymistä, sekä Euroopan atomienergiayhteisöstä, joka loi erityismarkkinat ydinvoimalle ja pyrki laajentamaan niitä EEC:n alueella. Kuitenkin jo aivan Euroopan yhdentymiskehityksen alkuvaiheissa saattoi havaita, että Euroopan unionin intellektuaalisella isällä, ranskalaisella Jean Monnet’lla oli ”sosialistisia pyrkimyksiä”. Monnet’n kaavailuissa Euroopan unionista tulisi pikemminkin ylikansallinen kuin valtioiden välinen organisaatio. (Christopher Booker ja Richard North, The Great Deception: Can the European Union Survive? Continuum, Lontoo 2005.) Monnet’n pyrkimyksestä kohti keskushallintoa ks. myös Tony Judt, Postwar – A History of Europe since 1945 (Vintage, Lontoo 2010, s. 70). Ranskan hallitus pelkäsi Saksan elpymistä toisen maailmansodan jälkeen. EEC varmisti, että Ranskalla oli etuoikeutettu pääsy Saksan taloudellisiin resursseihin ( Judt, Postwar, s. 117). Saksan integroitumisen Eurooppaan ajateltiin estävän sen, että maa nousisi vastustamaan olosuhteita, joihin se oli pakotettu alistumaan sodan jälkeen. Judtin (Postwar, s. 156) mukaan: ”[Korkean auktoriteetin omaava EEC] ennen kaikkea ottaisi valvontaansa Ruhrin alueen ja muita elintärkeitä Saksan resursseja, jotta ne eivät olisi pelkästään saksalaisten hallinnassa. Se olisi eurooppalainen ratkaisu erääseen – tai juuri tähän nimenomaiseen – ranskalaisten ongelmaan.” Näistä EEC:n taustalla olevista poliittisista pyrkimyksistä huolimatta klassisen liberalistisen perinteen elementtejä oli runsaasti mukana Euroopan yhdentymisen alkuvuosina.

[7] Euroopan unionin neuvosto, jota kutsutaan usein ”neuvostoksi” tai ”ministerineuvostoksi”, koostuu yhdestä kunkin jäsenvaltion ministeristä, eikä sitä pidä sekoittaa Eurooppa-neuvostoon, johon kuuluu ”ministerineuvoston” puheenjohtaja, komission puheenjohtaja ja yksi edustaja kustakin jäsenvaltiosta. Eurooppa-neuvosto päättää EU:n yleisestä poliittisesta linjasta.

[8] Nämä merkittävät valuviat himmentävät EU:n perustajien kuten Schumanin, Adenauerin ym. mainetta.

[9] Esim. 1959 Britannian hallitus teki ehdotuksen vapaakauppa-alueesta, johon kuuluisivat kaikki ei-kommunistiset Euroopan valtiot. Charles de Gaulle hylkäsi ehdotuksen.

[10] Artikkelissaan ”National Policy in Disguise” Larsson kirjoittaa (s. 162): ”Juuri Länsi- Euroopassa Ranska pyrki palauttamaan kunniansa ja kansainvälisen vaikutusvaltansa. EEC:n johtavana maana Ranska sai takaisin vaikutusvaltaa korvauksena imperiuminsa menettämisestä, ja nimenomaan alueella, missä Ranska perinteisesti oli pyrkinyt dominoimaan ja vaikuttamaan monin eri tavoin.” Judtin (Postwar, s. 153) mukaan ”Onneton ja turhautunut Ranska, jolta oli riistetty viimeisetkin mahdin rippeet, oli innoissaan kutsumuksestaan uuden Euroopan alkuunpanijana.” Charles de Gaulle oli oppinut 1900-luvun tapahtumista, että Ranska saattoi toivoa palauttavansa entisen loistonsa ainoastaan, jos se panostaisi Eurooppa-hankkeeseen ja muokkaisi sitä palvelemaan Ranskan päämääriä (s. 292). Ranskan pääministeri René Pleven ehdotti jo 1950, että luotaisiin eurooppalainen armeija osaksi Euroopan puolustusyhteisöä (jota Ranska johtaisi). Vaikka suunnitelmasta lopulta luovuttiin, se todistaa, että ranskalaispoliitikot toimivat alusta alkaen tarmokkaasti vallan keskittämisen ja imperialistisen Eurooppa-vision puolesta, poikkeuksena Ranskan presidentti Charles de Gaulle, joka vastusti ylikansallista eurooppalaista valtiota. Kesäkuussa 1965, ”tyhjän tuolin kriisin” aikana, Ranska luopui puoleksi vuodeksi paikastaan ministerineuvostossa protestiksi siitä, että sen suvereniteettia vastaan hyökättiin. Komissio oli ajanut voimakkaasti vallan keskittämistä. De Gaulle yritti silti parantaa Ranskan asemia ja vahvistaa sen johtavaa roolia yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevissa neuvotteluissa. Komissio oli ehdottanut tässä asiassa enemmistöäänestystä. Eniten maataloustukea saivat ranskalaiset viljelijät, kun taas saksalaiset olivat tärkeimmät tukien maksajat. Enemmistöpäätös olisi riistänyt ranskalaisilta viljelijöiltä näille myönnetyt edut. ”Tyhjän tuolin” politiikasta luovuttiin vasta sitten, kun de Gaullen maataloustukia koskevat vaatimukset oli hyväksytty. Monet saksalaiset, mm. Ludwig Erhard, vastustivat tukia ja kannattivat vapaakauppa-aluetta. (Ks. Judt, Postwar, s. 304) Adenauer ei kuitenkaan missään tapauksessa halunnut ottaa pesäeroa Ranskasta. Vastineeksi ranskalaisviljelijöille annetuista tuista saksalaisille hyödykkeille taattiin vapaa pääsy Ranskaan. Näin maataloustuen vaihtokauppana saatiin vapaakauppa.

[11] Roland Vaubelin tekstissä ”The Political Economy of Centralisation and the European Community”, Public Choice 81, 1–2 1994, s. 151–190, analysoidaan julkisen valinnan teorian argumentein kehityskulkua kohti Euroopan hallinnon keskittämistä.

[12] Larsson, ”National Policy in Disguise”, s. 163.

[13] Arjen Klamer kirjoittaa artikkelissaan ”Borders Matter: Why the Euro is a Mistake and Why it will Fail” (teoksessa The Price of the Euro, toim. Jonas Ljundberg, Palgrave MacMillan, New York 2004, s. 33) pyrkimyksestä käyttää yhteisvaluuttaa vallan keskittämisen apukeinona: ”Oletettiin, että kunhan rahaliitto olisi toteutunut, siitä täytyisi seurata jonkinlainen liittovaltion tapainen tai ainakin tiiviimpi poliittinen unioni jotta rahaliitto toimisi. Vankkurit siis valjastettiin hevosen eteen. Kyse oli kokeesta. Yksikään poliitikko ei uskaltanut ajatella, mitä epäonnistumisesta seuraisi tai mitä tapahtuisi, jos vahva poliittinen unioni ei toteutuisikaan. Junan täytyi jatkaa kulkuaan.”

Kirjoituksessaan ”A Critical Analysis of EMU and of Sweden Joining It” (teoksessa The Price of the Euro, toim. Jonas Ljundberg, Palgrave MacMillan, New York 2004, s. 94) Vaubel kirjoitti euron vaikutuksista samaan tapaan: ”Euroopan rahaliitto toimii astinlautana monen muun talouspoliittisen systeemin keskittymiselle ja lopulta eurooppalaiselle liittovaltiolle.” Ks. myös James Foreman-Peck, ”The UK and Euro: Politics versus Economics versus Long-Run Perspective” (teoksessa The Price of Euro, toim. Jonas Ljundberg, Palgrave MacMillan, New York 2004, s. 104).

[14] Frankfurter Allgemeine Zeitung, 1.6.1996. Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher on ehdottanut Itä-Euroopan maiden sulauttamista EU:hun mahdollisimman nopeasti. Myös Margaret Thatcher vaati nopeaa laajentamista toivoen, että laajempi EU muuttuisi vapaakauppa-alueeksi. Pelätessään vapaakauppa-alueen toteutumista ja oman vaikutusvaltansa heikkenemistä Ranskan hallitus vastusti Itä-Euroopan maiden liian aikaista pääsyä EU:hun. Ks. Judt, Postwar, s. 716, 719.

[15] Charles Gave, ”Was the Demise of the USSR a Negative Event? sivustolla InvestorsInsight.com, toim. John Mauldin (5.5.2010), http;://investorsinsight.com.

[16] Ranskan hallituksen on onnistunut hankkia suhteettoman paljon vaikutusvaltaa EU: ssa näihin päiviin asti. Useat EU:n elimet sijaitsevat Ranskassa ja Belgiassa, ja niiden organisaatio on suunniteltu Ranskan hallintojärjestelmän mallin mukaisesti. Ranska on englannin rinnalla EU:n työkieli toisin kuin saksa, vaikka unionissa on paljon enemmän saksaa puhuvia ihmisiä. Suhteessa jäsenvaltioiden painotettuun vaikutusvaltaan, joka perustuu niiden väkilukuun, Ranska on yliedustettu, Saksa puolestaan aliedustettu. Saksan painotettu vaikutusvalta ei itse asiassa kasvanut lainkaan Saksojen yhdistymisen jälkeen. Larsson (”National Policy in Disguise”, s. 165) kirjoittaa: ”Lyhyesti sanottuna EU ja sen edeltäjät ovat etupäässä Ranskan kaavailujen tulosta, mikä kaikista virallisista julistuksista huolimatta on monessa mielessä palvellut Ranskan etua, ts. sitä, että maa pyrkii käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja poliittisen vaikutusvaltansa kasvattamiseksi tai ainakin sen pitämiseksi ennallaan, etenkin Euroopassa.”

Bernard Connolly, joka työskenteli Euroopan komissiossa ennen kuin hänet erotettiin sen johdosta, että hän oli julkaissut teoksen The Rotten Heart of Europe: The Dirty War for Europe’s Money (Faber and Faber, Lontoo 1995, s. 4), tukee tätä näkemystä: ”Komission toimintakoneisto on aina viritetty tukemaan erityisesti Ranskan intressejä.” Judt (Postwar, s. 308) toteaa: ”EEC oli ranskalais-saksalainen yhteishallintoalue, jossa Bonn otti vastuun yhteisön finanssiasioista ja Pariisi määräsi politiikasta.” Charles de Gaulle totesi aikoinaan samaan tapaan: ”EEC on hevonen ja rattaat; Saksa on hevonen ja Ranska ajomies.” (Lainaus Connollyn teoksesta The Rotten Heart of Europe, s. 7.) Mikään ei näy muuttuneen noista ajoista.

[17] Euron historiasta enemmän 9. luvussa.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa