Kuinka hyvinvointivaltio tuhosi italialaisen unelman

Maanne talouden, teollisuuden ja elintason kasvu sodanjälkeisinä vuosina on ollut todella ilmiömäistä. Kansakunta, joka aikoinaan oli kirjaimellisesti raunioina ja jota raskas työttömyys ja korkea inflaatio piinasivat, on kasvattanut tuotantoaan ja varallisuuttaan, vakauttanut hintatasonsa ja valuuttansa arvon sekä luonut uusia työpaikkoja ja kehittänyt uusia teollisuudenaloja vauhdilla, joka on länsimaissa vertaansa vailla. Presidentti John F. Kennedy

Valtionpäämiesten virallisissa tapaamisissa ystävälliset ylistyssanat kuuluvat yleensä asiaan, mutta se, mitä Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy sanoi Italian presidentin Antonio Segnin hänen kunniakseen Roomassa järjestämillä illallisilla vuonna 1963, oli täyttä totta. Vuodesta 1946 vuoteen 1962 Italian talous kasvoi keskimäärin 7,7 prosentin vuosivauhtia, ja tämä erinomainen tahti jatkui melkein 60-luvun loppuun saakka (maan keskimääräinen vuotuinen talouskasvu tällä vuosikymmenellä oli 5 prosenttia). Tämä niin kutsuttu Miracolo Economico teki Italiasta modernin ja dynaamisen yhteiskunnan, jonka ylpeydenaihe olivat maailmanmarkkinoilla kilpailukykyiset yritykset, jotka valmistivat kaikkea mahdollista aina pesukoneista ja jääkaapeista hienomekaanisiin komponentteihin ja elintarvikkeista elokuviin.

Vuosina 1956–1965 teollisuustuotanto kasvoi huomattavan nopeasti niin Länsi-Saksassa (70 prosenttia 10 vuodessa), Ranskassa (58 prosenttia) kuin Yhdysvalloissakin (46 prosenttia), mutta ne kaikki hävisivät selvästi Italian mahtavalle kasvulle (102 prosenttia). Suuret yritykset, kuten autonvalmistaja Fiat; kirjoituskoneita, tulostimia ja tietokoneita valmistanut Olivetti; sekä energiayhtiöt Eni ja Edison, muutamia esimerkkejä mainitakseni, tekivät yhteistyötä lukuisten pienten yritysten kanssa, joista monet olivat perheyrityksiä. Se sopi hyvin yhteen italialaisessa yhteiskunnassa perinteisesti vahvan perheen roolin kanssa. Ainakin viidesosa 50-miljoonaisesta väestöstä muutti köyhästä ja kuivasta Etelä-Italiasta rikkaaseen ja teollistuneeseen Pohjois-Italiaan. He omaksuivat uuden elämäntavan, ostivat autoja ja televisioita, opettelivat kirjakielen, laittoivat lapsensa kouluihin, säästivät rahaa ostaakseen oman asunnon ja auttaakseen vielä vanhoissa kylissään asuvia sukulaisiaan. Vuoden 1960 jälkeen nopeasti kohoava elintaso ja sen ohella lisääntyvät liiketoiminta- ja työnsaantimahdollisuudet tyrehdyttivät muualle Eurooppaan ja Amerikan mantereelle suuntaavien italialaisten virrat ja lopettivat näin italialaisen ”diasporan”, joka oli viimeksi kuluneiden vajaan sadan vuoden aikana pakottanut melkein 20 miljoonaa ihmistä lähtemään synnyinmaastaan.

Mikä sitten oli Italian valtavan talouskasvun aikaansaanut ihmelääke? Monta vuotta myöhemmin Democrazia Cristianan (Kristillisdemokraattien, johtavan katolisen keskustaoikeistolaisen puolueen) senaattori Piero Bassetti totesi eräässä haastattelussa: ”Me ymmärsimme välittömästi, että emme voisi ohjata italialaista yhteiskuntaa. Maa oli vahvempi kuin sen politiikka, ja vielä sitäkin viisaampi. Se, ettei tehnyt mitään, oli parempi vaihtoehto kuin monet hallituksen toimenpiteet olisivat olleet.” Mutta kenestä ”meistä” senaattori Bassetti oikein puhui?

Ensimmäisinä vuosina toisen maailmansodan jälkeen joukko liberaaleja markkinasuuntautuneita taloustieteilijöitä ja poliitikkoja pääsi hallituksessa avainasemiin. He pyyhkäisivät pois fasistisen lainsäädännön ja panivat alulle siirtymisen demokratiaan sekä käynnistivät markkinoiden vapauttamiseen tähtäävät uudistukset. Aikakauden keskeinen hahmo oli antifasistinen lehtimies ja taloustieteilijä Luigi Einaudi, eräs tärkeimmistä italialaisista klassisista liberalisteista, joka palasi sodan jälkeen Italiaan ja toimi ensin maan keskuspankin johtajana, sitten valtiovarainministerinä ja lopulta tasavallan presidenttinä. Einaudilla oli suuri vaikutus pääministeri Alcide De Gasperin (virassa vuosina 1945–1953) ja, De Gasperin kuoltua, häntä seuranneen Giuseppe Pellan harjoittamaan talouspolitiikkaan.

Kaikkia näitä hahmoja ei ehkä tunneta kovin hyvin Italian ulkopuolella, mutta he edustavat harvinaista ”poikkeusta” eurooppalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Parikymmentä vuotta valtaa pitäneen Mussolinin fasistisen hallinnon ja sodan kauhujen jälkeen tämä klassisten liberalistien joukko oli kansakunnan ainoa toivo jättää totalitaarinen menneisyys taakse ja tehdä Italiasta vapaa kapitalistinen demokratia. Heidän toimintaympäristönsä ei todellakaan ollut helppo. Italia oli köyhä maa, jonka fasistinen kollektivismi ja sota olivat tuhonneet; suurimmalla osalla väestöstä ei ollut sen enempää työpaikkaa kuin koulutustakaan, maan infrastruktuuri oli olematonta tai erittäin kehnossa kunnossa, voimakas kommunistipuolue uhkasi korvata fasistisen kollektivismin kommunistisella kollektivismilla, ja kaiken lisäksi valtionyritykset hallitsivat talouselämää.

Luigi Einaudin vaikutus oli ratkaisevan tärkeää. Tiukalla rahapolitiikalla inflaatio pidettiin kurissa ainakin 20 vuotta (vuonna 1959 Financial Times hehkutti liiran olevan kaikkein vakain länsimainen valuutta); vapaakauppasopimukset helpottivat Italian paluuta kansainvälisille markkinoille; fiskaalisilla uudistuksilla (Vanoni Actilla, joka sai nimensä sen suunnitelleelta ministeriltä) alennettiin verotusta ja yksinkertaistettiin veronkantojärjestelmää. Keynesiläisyyden ja löysän rahankäytön dominoimalla aikakaudella Italia oli poikkeus, ja maan julkiset menot pysyivät suhteellisen alhaisina: vuonna 1960 Italian julkiset menot nousivat nipin napin vuoden 1937 tasolle (30 prosenttiin BKT:stä, ja merkittävä osa niistä käytettiin kiinteisiin investointeihin) samaan aikaan, kun ne muissa Euroopan maissa olivat dramaattisessa nousussa.

Kuuluisa lakimies Bruno Leoni ja eräät muut varoittivat, miten vaarallista ihmisten olisi unohtaa, mistä heidän uusi vaurautensa oli peräisin. Lisääntyvä vauraus näytti tarjoavan täydellisen tilaisuuden kasvattaa valtion menoja ja lisätä hallituksen väliintuloja. Jo 1950-luvulla Italian hallitus perusti Cassa del Mezzogiornon (tämä Rooseveltin presidenttikaudella Yhdysvaltoihin perustettua Tennessee Valley Authoritya vastannut virasto toimi vain köyhässä Etelä-Italiassa). 1960-luvulla maan hallitukset säätivät lakeja, joiden avulla ne pyrkivät jakamaan varallisuutta uudelleen, lisäämään valtion ohjausta talouselämässä (esim. sähkönjakelu kansallistettiin) ja rakentamaan aiempaa vahvemman hyvinvointivaltion.

Varallisuuden uusjakoa kannattavat liikkeet saivat taloudellisesti suhteellisen hyvinvoivassa Italiassa kansan laajan tuen. Vuonna 1962 tärkeitä metallialan työehtoneuvotteluita käyneet ammattiliitot halusivat lyhyempiä työaikoja ja enemmän lomapäiviä sekä paremmat mahdollisuudet järjestää ammattiliiton toimintaa tehtaissa. Italian sosialistipuolue, Partito Socialista Italiano, muodosti hallituskoalition kristillisdemokraattien kanssa, ja näin syntyi ensimmäinen ”keskustavasemmistolainen hallitus”. Vuonna 1963 julkisin varoin toteutettu asuntotuotanto-ohjelma, johon alkuvaiheessa liittyi maan pakkolunastuksia, synnytti voimakasta vastustusta yrittäjien yhdistysten ja yksityisomistajien (mm. katolisen kirkon) taholta. Tämä vastustus sai Democrazia Cristianan luopumaan hankkeesta, mutta vastaavanlaiset kollektivistiset pyrkimykset hallitsivat vuosikymmenen loppua ja koko 1970-lukua.

Monet tärkeät julkisen vallan toimintaperiaatteet, jotka otettiin käyttöön tällä aikakaudella, ovat Italian nykyisen kriisin taustalla. Ensimmäinen niistä on valtiontalouden tasapainon heikentäminen, mikä oli seurausta perustuslakituomioistuimen vuonna 1966 tekemästä päätöksestä, jossa tulkittiin väljästi perustuslaissa mainittua vaatimusta valtion budjetin pitämisestä tasapainossa; tämän perustuslain asettaman rajoituksen poistuttua parlamentti sai mahdollisuuden säätää lakeja, joiden seurauksena syntyneitä vuotuisia kustannuksia ei katettu valtion tuloja (verotusta) lisäämällä, vaan laskemalla liikkeelle valtion joukkovelkakirjoja. Perustuslakituomioistuimen päätös repi julkiseen talouteen aukon, joka seuraavina vuosina kasvoi kasvamistaan. Luigi Enaudi kuoli vuonna 1961, ja hänen vaatimuksensa budjettikurin säilyttämisestä unohdettiin nopeasti. Aina 1960-luvun alkuun saakka valtion budjetin perusalijäämä, joka lasketaan vähentämällä budjetin kokonaisalijäämästä valtionvelan korkomenot, oli lähellä nollaa; perustuslakituomioistuimen päätöksen jälkeen se kasvoi nopeasti, ja kasvu kiihtyi vuoden 1972 jälkeen, jolloin alijäämäisten budjettien tekemisestä tuli systemaattinen tapa hoitaa valtiontaloutta. Vuonna 1975 perusalijäämä oli noussut jo vaarallisesti 7,8 prosenttiin BKT:stä.

Toinen uusista toimintaperiaatteista oli vuonna 1969 käyttöön otettu antelias eläkejärjestelmä (Brodolini Act). Aiempi eläkkeensaajien itse maksamiin eläkemaksuihin perustuva mekanismi korvattiin tulonjakoelementin sisältävällä järjestelmällä, jossa eläkkeelle jäävät saivat eläkkeitä, jotka eivät määräytyneet työvuosina maksettujen pakollisten eläkemaksujen perusteella, vaan niiden perusteena oli eläkkeensaajalle ennen eläköitymistä maksettu palkka. Kaikille kansalaisille alettiin maksaa ”kansaneläkettä”, minkä lisäksi eläkeikää laskettiin, jolloin työntekijöille tuli mahdolliseksi jäädä varhaiseläkkeelle. Etelä-Italiassa puolestaan alettiin myöntää työkyvyttömyyseläkkeitä väljin perustein, mitä pidettiin tehokkaampien talouskasvua tukevien politiikkojen korvikkeena. Vain harvat olivat millään tavalla huolissaan järjestelmän pitkän aikavälin rahoituksesta. Loppujen lopuksi tulevat äänestäjät eivät äänestä seuraavissa vaaleissa.

Kolmas uusi politiikka oli aiempaa tiukempi työmarkkinoiden säätely, joka tapahtui vuonna 1970 voimaan astuneen niin kutsutun Workers’ Statute -asetuksen avulla. Siihen kuului Artikla 18, jonka mukaan tuomioistuimen katsoessa yli 15 työntekijää toistaiseksi voimassa olevilla työsopimuksilla työllistävän yrityksen erottaneen jonkin työntekijöistään epäoikeudenmukaisesti oli kyseisellä työntekijällä oikeus saada työnsä takaisin. Todistustaakka erottamisen oikeudenmukaisuudesta oli kokonaan työnantajalla. Tekemällä työntekijöiden erottamisesta erittäin kallista laki teki myös heidän palkkaamisestaan erittäin kallista, mikä vähensi työvoiman liikkuvuutta ja kannusti pimeän työvoiman käyttöön.

Neljäs uudistus, joka toteutettiin vuosien 1968 ja 1978 välillä säädettyjen lakien avulla, oli maanlaajuisen julkisen terveydenhuoltojärjestelmän perustaminen. Se rahoitetaan lähestulkoon kokonaan verotuloilla, mikä tarkoittaa sitä, ettei kuluttajilla ole juurikaan kannustimia käyttää lääkäripalveluja säästeliäästi. Kaiken lisäksi vuoden 1970 tammikuussa hallitus sääti kaikkia konepaja- ja metalliteollisuuden työntekijöitä koskevan velvoittavan asetuksen, jolla työaikoja säänneltiin ja rajoitettiin huomattavasti.

Näiden edellä mainittujen ja muiden poliittisten päätösten pitkän aikavälin vaikutukset jäivät lyhyellä aikavälillä pimentoon, sillä Italian talouskasvu oli edelleen voimakasta ja sen väestön keski-ikä alhainen. Lukumääräisesti suuri joukko nuoria työntekijöitä maksoi pienen eläkeläisjoukon runsaskätiset eläkkeet ja terveydenhoitokulut. Vuosien mittaan nämä politiikat yhdessä tiukentuvan työ- ja palvelumarkkinoiden sääntelyn kanssa alensivat kuitenkin tuottavuutta, vähensivät työmarkkinoiden joustavuutta, nostivat dramaattisesti uuden työntekijän palkkaamisen kustannuksia ja kiihdyttivät jatkuvasti lisääntyvien julkisten menojen kasvua sekä valtiovelan paisumista, mikä puolestaan vei yhä suuremman ja suuremman osan yksityisestä säästämisestä.

Ajan mittaan väestön ikääntyminen pienensi työssäkävijöiden ja eläkeläisten välistä suhdetta, minkä seurauksena eläke- ja terveydenhuoltojärjestelmien kuormitus kasvoi ja niiden ylläpito vaikeutui. 1960- ja 1970-luvuilla kaikki Euroopan valtiot lisäsivät julkisia menojaan, mutta Italiassa homma kirjaimellisesti karkasi käsistä, ja se menetti 50-luvulta peräisin olleen maineensa vastuuntuntoista vero- ja budjettipolitiikkaa harjoittavana maana. Vuonna 1970 julkisen sektorin koko suhteessa BKT:hen oli 32,7 prosenttia, mutta vuoteen 1993 mennessä se nousi 56,3 prosenttiin. Osittain tätä kasvua kiihdytti holtiton käytäntö paikata yksityissektorin työpaikkojen puutetta palkkaamalla lisää virkamiehiä, mitä harrastettiin etenkin Etelä-Italiassa. (Työpaikkojen puute johtui tietenkin pitkälti siitä, että työntekijöiden palkkaamisesta yksityissektorille oli tehty äärimmäisen kallista.) Julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta oli 1950- ja 1960-luvuilla pysynyt vakaasti keskimäärin 30 prosentissa, mutta vuonna 1994 se nousi häkellyttävään 121,8 prosenttiin.

Italialainen talousihme oli tullut tiensä päähän. Vielä 1970-luvulla keskimääräinen BKT:n kasvu oli 3,2 prosenttia vuodessa, mutta 1980-luvulla se putosi 2,2 prosenttiin. Liiran toistuvien devalvaatioiden ansiosta italialaisyritykset onnistuivat jonkin aikaa säilyttämään kansainvälisen kilpailukykynsä (silloinen pääministeri Bettino Craxi ilmoitti maan BKT:n ohittaneen Iso-Britannian vuonna 1987), mutta hintojen nopea nousu ja suuri julkisen sektorin velka olivat jo selvästi vaarantaneet tulevan kehityksen.

1990-luvulla tehtiin useita uudistusyrityksiä, etenkin vuosien 1992–1993 rahoitus- ja poliittisen kriisin jälkeen, jolloin Italia oli vähällä ajautua maksukyvyttömäksi ja sodanjälkeinen poliittinen järjestelmä lakaistiin sivuun korruptiosyytteiden seurauksena. Joidenkin valtion monopolisoimien teollisuudenalojen yksityistäminen auttoi alentamaan julkisen velan osuuden BKT:stä hieman kestävämmälle tasolle. Eläkejärjestelmään tehtiin pieniä muutoksia, ja vuonna 1997 Italian parlamentti hyväksyi uudet lait, joilla modernisoitiin työmarkkinalainsäädäntö. Artikla 18:n säädösten (jotka koskivat irtisanottujen työntekijöiden työpaikkojen palauttamista) kumoamisen kohtaama poliittinen vastustus johti kuitenkin siihen, että maahan luotiin kömpelö kaksikerroksinen työmarkkinajärjestelmä, joka muodostuu toisaalta erittäin säädellyistä ja jäykistä vanhanmallisista sopimuksista ja toisaalta joustavista uusista määräaikaisista sopimuksista.

Nämä uudistukset antoivat loppuun ajetulle moottorille hieman lisää polttoainetta ja lykkäsivät lopullista tilinteon hetkeä joksikin aikaa. Hyvät ajat olivat kuitenkin ohitse.

Italia on edelleen rikas maa, mutta sen poliittinen järjestelmä toimii kuin varallisuutensa menettänyt aatelismies, joka huomaa, ettei pystykään sopeutumaan hänelle uuteen tilanteeseen. Vakavin seuraus Italian hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointi-ideologian mukaisista interventioista työmarkkinoihin ei ole ollut taloudellinen tai poliittinen, vaan kulttuurinen. Hyvinvointivaltioriippuvuuden kulttuuri on syynä siihen, että muutosta on ollut niin vaikea saada aikaan viime vuosina, kun Italia on kokenut uuden velkakriisin.

Toisin kuin vanhempansa ja isovanhempansa, nykypäivän italialaiset eivät nähtävästi ole halukkaita käärimään hihojaan ja tuottamaan vaurautta vapaassa ja kilpailukykyisessä taloudessa, luopumaan hyvinvointivaltion eduista, joita ei voida kustantaa, saadakseen vastineeksi suuremman vapauden, paremmat tulot ja enemmän hyvinvointia. Pystyykö Italia ottamaan uudestaan käyttöön Einaudin klassisen liberalismin opit ja palaamaan talouskasvun ja lupaavan tulevaisuuden tielle? Vuosisatojen mittaan se, mitä Italiassa on tapahtunut, on usein antanut esimerkin koko muulle maailmalle. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Artikkeli on julkaistu Hyvinvointivaltion murhenäytelmä -raportissa.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa