Kuka on mitäkin velkaa ja kenelle?

Vaikka onkin yhteiskunta, joka on syöttänyt, vaatettanut, majoittanut, huoltanut, opettanut, viihdyttänyt ja muutenkin rikastanut enemmän ihmisiä korkeammilla tasoilla kuin mikään muu koko ihmiskunnan historiassa, Amerikassa vallitsee silti perusteeton syyllisyydentunto (ja muissa länsimaissa se on vieläkin näkyvämpi).

Tämä syyllisyydentunto nähdään kaikkialla. Minua eniten häiritsevä esimerkki on se, joka kuullaan usein hyvää tarkoittavilta filantroopeilta, jotka somistavat hyväntekeväisyyttään tällä pienellä karamellilla: ”Haluan antaa jotakin takaisin.” Tämä kuulostaa aina siltä, että he pyytelevät anteeksi menestystään.

Käännettynä tämä toteamus merkitsee suurin piirtein seuraavaa: ”Olen onnistunut keräämään varallisuutta vuosien varrella. Huolimatta siitä miten sen tein, tunnen syyllisyyttä siitä. Se, että minulla on enemmän kuin jollakin toisella, tuntuu väärältä, mutta älä pyydä minua selittämään miten tai miksi, koska se on vain epämääräinen ja painostava tunne. Koska minulla on jotain, minusta tuntuu, että minulla pitäisi olla vähemmän. Tuntuu hyvältä antaa se pois, koska sen tekeminen puhdistaa minut sen omistamisen synnistä. Nyt olen hyvä ihminen, enkö olekin?”

Huomasin todella selvästi, miten syvään juurtunut tällaisesta ajattelutavasta on tullut, kun vierailin John D. Rockefellerin haudalla Lakeviewn hautausmaalla Clevelandissa muutama vuosi sitten. Tämän merkittävän yrittäjän muistoa kunnioittavan laatan sanamuodolla vihjattiin, että se, että hän antoi pois suuren osan omaisuudestaan oli yhtä suuri saavutus kuin suuren kansainvälisen yrityksen Standard Oilin rakentaminen, joka omaisuuden alunperin oli tuottanut. Lapsille tarkoitetut historiankirjat menevät vieläkin pidemmälle. Niissä rutiininomaisesti arvostellaan Rockefellerin kaltaisia ihmisiä heidän kokoamastaan omaisuudesta sekä voitontavoittelusta, tai oman edun tavoittelusta, jolla oli osaa tämän omaisuuden luomisessa, ja ylistetään heitä omaisuuden pois luovuttamisesta.

Useammin kuin kerran filantroopit ovat tehneet lahjoituksia järjestölleni selittäen, että he ”antavat takaisin”. He tarkoittivat sillä sitä, että antamalla meille jotakin he maksoivat jonkin velan koko yhteiskunnalle. Kävi ilmi, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta nämä hyväntekijät eivät todellakaan olleet tehneet mitään väärää. He ansaitsivat rahaa, mutta eivät varastaneet sitä. He ottivat riskejä, joita heidän ei tarvinnut ottaa. He sijoittivat omia rahojaan, tai lainaa jonka myöhemmin maksoivat takaisin korkojen kera. He loivat työpaikkoja, maksoivat käypää palkkaa halukkaille työntekijöille, ja siten loivat toimeentulon tuhansille perheille. He tekivät uusia keksintöjä, joista jotkut pelastivat henkemme ja paransivat terveyttämme. He valmistivat tuotteita ja tarjosivat palveluita, joista he pyysivät ja saivat markkinahinnan. Heillä oli halukkaita ja innokkaita asiakkaita, jotka kääntyivät heidän puoleensa kerta toisensa jälkeen. Heillä oli osakkaita, joille heidän täytyi tarjota tuottoa. Heillä oli myös kilpailijoita, ja heidän täytyi pysytellä ajan tasalla tai joutua häviölle. He eivät käyttäneet voimakeinoja edetäkseen; he luottivat vapaaseen vaihdantaan ja vapaaehtoisiin sopimuksiin. He maksoivat laskunsa ja velkansa kokonaan. Ja joka vuosi he lahjoittivat osan voitoistaan monille hyväntekeväisyysjärjestöille, joita mikään laki ei vaatinut heitä tukemaan. Kukaan tuntemistani yksilöistä ei koskaan joutunut vankilaan mistään syystä.

Miten siis kukaan voi kaiken tämän yhteenlaskettuaan edelleen tuntea syyllisyyttä? Epäilen, että jos he ovat todella syyllistyneet johonkin, niin ehkä siihen, että ovat antaneet maailman häviäjien ja kateellisten pelotella itseään – niiden, jotka ovat tekemässä uusjakoa, koska he eivät osaa itse luoda mitään tai koska he yksinkertaisesti valitsevat helpoimman tien. Nämä ihmiset vain ottavat mitä haluavat tai palkkaavat poliitikkoja ottamaan sen puolestaan.

Kuten muutamat papiston jäsenet, jotka uskovat vaurauden olevan vain ”kerättävissä” eikä luotavissa, uusjaon kannattajat syyllistävät ihmisiä kunnes he syytävät ulos mammonansa – huolimatta himoitsemisen kieltävästä kymmenennestä käskystä. Uskovaisilla on toki velvollisuus tukea kirkkoaan, moskeijaansa tai synagogaansa, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä.

Todellinen takaisin antaminen

Ihminen, joka rikkoo sopimuksen, on jotakin velkaa, mutta vain sopimuksen toiselle osapuolelle. Jos varastat jonkun omaisuutta, olet sen velkaa sille henkilölle, jolta sen varastit, et yhteiskunnalle. Nämä velvollisuudet ovat todellisia, ja ne kumpuavat ensimmäisessä tapauksessa vapaaehtoisesta sopimuksesta ja toisessa tapauksessa moraalittomasta varkaudesta. Tämä ”takaisin antaminen” vain siksi, että olet ansainnut jotakin, on mystisten velvollisuuksien kehittämistä, eikä niitä todellisuudessa ole olemassakaan. Se kääntää koko ”velka”-konseptin ylösalaisin. Voidaksesi antaa ”takaisin”, sinulla pitäisi olla jotain mikä ei alunperinkään ollut sinun, mutta vaurauden luominen yksityisen aloitteellisuuden ja vapaaehtoisen vaihdannan kautta ei merkitse kenenkään oikeutetun omaisuuden pakkolunastamista.

Miten tämä voisi olla toisin? Miten voidaan järkeillä, että vapailla markkinoilla menestynyt yksilö, joka on maksanut velkansa ja suorittanut velvollisuutensa  niiden perinteisessä merkityksessä, on jotakin velkaa sille epämääräiselle kokonaisuudelle, jota yhteiskunnaksi kutsutaan? Jos Yrittäjä X ansaitsee miljardin ja Yrittäjä Y ansaitsee kaksi miljardia, eikö olisi järkevää sanoa, että Y:n pitäisi ”antaa takaisin” kaksi kertaa enemmän kuin X:n? Ja jos näin on, kenen pitäisi päättää, kenelle hän on velkaa? On selvää, että koko ajatus ”jonkin takaisin antamisesta” vain koska sinulla on jotakin, on rakennettu henkisen juoksuhiekan päälle.

Menestyvät ihmiset, jotka ansaitsevat varallisuutensa vapaan ja rauhanomaisen vaihdannan kautta, saattavat valita antavansa osan siitä pois, mutta he eivät olisi yhtään vähemmän moraalisia tai yhtään vähemmän velattomia kuin jos he eivät antaisi siitä pois penniäkään. On halventavaa useimmilla ihmisillä olevaa voimakasta hyväntekeväisyysimpulssia kohtaan ehdottaa, että hyväntekeväisyys vastaa velanhoitoa tai että minkäänlainen syyllisyydentunto tai itseruoskinnan halu olisi sen motivaationa.

Osittainen lista niistä, joilla todella on velvollisuus antaa jotakin takaisin, sisältäisi pankkirosvot, myymälävarkaat, huijarit, pummit, sekä poliitikot, jotka tuovat ”leivän pöytään”. Heillä on hyvä syy tuntea syyllisyyttä, sillä he ovat syyllisiä.

Jos kuitenkin olet esimerkillinen vapaan yrittäjäyhteiskunnan edustaja, joka on todella ansainnut ja hoitanut omaisuuttaan eikä ole aiheuttanut vahinkoa muiden elämää, omaisuutta tai oikeuksia kohtaan, olet täysin eri sarjassa. Kun annat jotakin, sinun pitäisi tehdä se henkilökohtaisen tyydytyksen vuoksi, jota saat arvokkaiden asioiden tukemisesta, eikä lievittääksesi huonoa omaatuntoa.

Tämä essee on kirjoittajan muokkaama teksti, joka perustuu alunperin toukokuussa 2009 FEE:n aikakausjulkaisussa ”The Freeman” julkaistuun artikkeliin.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa