Kulttuurin valtiontuet, Virginia Woolf ja kiinalainen halpatuonti

Kulttuurin valtiontuet, Virginia Woolf ja kiinalainen halpatuonti

Kirjoitin Helsingin Sanomissa jokin aika sitten kulttuurin tukijärjestelmän aiheuttamasta valtioriippuvuudesta. Vastaanotto kulttuurin tuottajien joukossa on ollut aika kriittinen. Se ei tietysti ole suuri yllätys. Tuottajat puolustavat aina kaunopuheisesti omia tukiaisiaan.

Kävin täsmälleen samanaikaisesti kiihkeää keskustelua paitsi kulttuurin myös maatalouden tuista. Keskustelujen samankaltaisuutta ei voinut olla havaitsematta, vaikka kulttuuriväki on toki ammattinsa vuoksi vieläpä suomalaista talonpoikaa kaunopuheisempaa.

Niin ruoan kuin kulttuurin tuottajatkin näkevät tuottamansa hyödykkeet, toki osittain perustellusti, ainutlaatuisina. Mutta mitä kumpikaan tuottajaryhmä ei halua ymmärtää on, että itseisarvoista ei ole kulttuurin tai ruoan tuotanto, vaan niiden kulutus. Hyvä politiikka edistää siksi kuluttajien, ei tuottajien hyötyä. Tuottajien hyvinvointi on mahdollisten tukijärjestelmien sivutuote, ei pääasia.

Suosituin kirjoitukseen saamistani vastaväitteistä oli kirjakustantaja Mikko Aarnen blogikirjoitus. Kenties sen seikkaperäisehkö käsittely valaisee omia näkemyksiäni ja edistää keskustelua.

Virginia Woolfin Oma huone ja valtion tukijärjestelmä

Aarne osoittaa kirjallisen sivistyneisyytensä lainaamalla kirjoituksensa alussa kirjailija Virginia Woolfia. Woolfin klassikkoesseen A Room of One’s Own yksi keskeinen teema on taloudellisen riippumattomuuden merkitys naistaiteilijalle.

Sen kirjallisesta taituruudesta huolimatta sata vuotta vanhan esseen siteeraaminen on aika surkea argumentti suomalaisen valtiontukijärjestelmän puolesta.

Tuntuu älyttömältä sanoa jotakin näin täysin ilmeistä, mutta Virginia Woolf ei käsittele esseessään hyvinvointivaltion jatkeeksi syntynyttä rahapelimonopoliin perustuvaa satojen miljoonien kulttuuritukijärjestelmää. Hän ei pohdi kulttuurin julkisen tukemisen taloudellisia perusteluja, eikä taiteen täydellisen valtioriippuvuuden mahdollisia haittoja. Woolf ei käsittele uuden teknologian ja globalisaation suomalaisten ulottuville 2010-luvulle tuomia uusia mahdollisuuksia.

Taiteilijan vilpitön toive taloudellisesta riippumattomuudesta ei myöskään tarkoita sitä, että muiden tehtävä olisi mahdollistaa tällainen riippumattomuus verovaroilla.

Woolfin siteeraaminen on ehkä tyylikästä, mutta täysin epäolennaista.

Taiteilijoiden vapautuminen ei johtunut demokratiasta

Aarne väittää, että taiteiljoiden vapautuminen ei johtunut kapitalismista vaan demokratiasta. Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kapitalismin voittokulku alkoi vuosisatoja ennen kuin demokratia levisi Euroopassa. Samalla taiteilijoiden, kuten vaikkapa C. I. Bachin, Händelin tai vaikka Samuel Johnsonin taloudellinen riippumattomuus tuli mahdolliseksi. Syynä oli kapitalismi, ei vuosisatojen päässä tulevaisuudessa häämöttävä demokratia.

Ainakaan syynä ei ollut moderni sosiaalidemokratia valtiontukijärjestelmineen. Se on viime vuosisadan tuote, Suomessa viime vuosisadan jälkipuoliskon.

Ateneumin lakana on ihan käypä esimerkki ongelmista

Aarnen mielestä Ateneumin pakolaismyönteinen lakana ei ole hyvä esimerkki taiteen valtioriippuvuuden ongelmista. Aarne huomauttaa, että lakanahan ripustettiin närkästymisestä huolimatta. Aarne on liian optimistinen. Lakanajupakka ja siihen liittyvät Ateneumin erityisjärjestelyt osoittavat, että valtion taidelaitokset joutuvat ottamaan poliittisen ilmapiirin huomioon.

Olisi tietysti ällistyttävää, jos näin ei olisi. Jokainen valtion virastossa työskennellyt tietää, että politiikka vaikuttaa työhön siellä. En suoraan sanottuna voi ymmärtää, miten kulttuurialan ihmiset eivät itse kykene näkemään riippuvuuttaan valtiosta ongelmana.

Annoin kirjoituksessani myös muita esimerkkejä, esimerkiksi Yleisradion viimeaikaiset politisoitumisesta johtuvat ongelmat. Samoin mainitsin perussuomalaisen kulttuuriministerin aiheuttaman ahdistuksen. Aarne sivuuttaa nämä täysin. Minusta vallanpitäjien vaikutusvalta kulttuurissa ja mediassa on aito huoli, josta myös kultturialan ihmisten pitäisi keskustella. Tämä oli itse asiassa kirjoitukseni ydinviesti.

Mutta kirjoitusta seuranneessa keskustelussa tämä viesti on kokonaan sivuutettu kulttuurivihamielisyydestä pauhaamisen vuoksi.

Aarnen mukaan taiteen valtioriippuvuus olisi ongelma vain jos Suomesta tulisi Kiinan, Venäjän tai Turkin kaltainen valtio. En mitenkään voi olla yhtä optimistinen. Vallassa olevat poliitikot voivat hyödyntää heistä riippuvaista kulttuuria tavoitteidensa edistämisessä myös täysin demokraattisessa järjestelmässä.

Kulttuurielämän kontrollointi ei edellytä sananvapauden rajoittamista Kiinan tai Venäjän tapaan, rahahanojen kautta tapahtuva pehmeä valta riittää. Kulttuurin ei tarvitse olla täysin surkastunutta, että valtioriippuvuuden tuottamasta yksiäänisyydestä koituu haittaa. On myös vaikea olla huolestumatta opetusministeriön vallasta, nyt kun sitä hallitsee entinen tai nykyinen rotuteoreetikko.

Aarnen argumentti tuntuu myös olevan, että valtion rahoituksen varassa elävä kulttuuri on paras lääke totalitarismia vastaan. Tämä on aika hämmentävä näkemys, kun ottaa huomioon, että valtion kultuurimonopoli on totalitarismin keskeinen piirre.

Kansainvälinen laadukas kulttuuritarjonta

Kirjoituksessani totesin, että suomalaisten käytössä on laaja valikoima kansainvälistä kulttuuritarjontaa kohtuulliseen hintaan. Aarne suhtautuu tähän pilkallisesti. ”Niinpä niin, miksi tehdä itse kun voi tilata Kiinasta puoli-ilmaiseksi?”, hän kysyy.

Kiinalaisen ja muun aasialaisen kulttuurin tuleminen laajasti saataville on tosiaan rikastuttanut merkittävästi suomalaista elämää viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Aarnen suhtautuminen vuosituhantiseen kiinalaiseen kulttuurin alempiarvoisena halpatuotteena on provinsiaalisuudessaan käsittämätöntä. Tällainen suomenkielisen kulttuurin nurkkakuntainen ihannointi on kuin suoraan Aarnen halveksimien ”persujen” ohjelmasta.

Kulttuurisovinismista riisuttuna Aarnen kysymys on yksinkertaisesti: Kannattaako kaikki kulttuuri tuottaa Suomessa, kun on mahdollista nauttia myös Aasian ja muun maailman runsaasta kulttuuritarjonnasta? Minun vastaukseni on että ei tietenkään.

Kansansuosio

Aarne kertoo, että viime vuosina keskustelua on leimannut ”oikeiston ja persujen halu nähdä taiteessa ja tieteessä vain niiden aivan suora sovellus-, hupi- tai välinearvo, joka voidaan mitata kansansuosiolla”. Aarne on ehkä lisännyt tieteen tähän jälkikäteen. En itse ainakaan nimittäin ole kuullut edes persujen korostavan tieteen hupiarvoa tai vaativan tieteen arvon mittaamista kansansuosiolla. Aarne turvautuu myös suomalaisen keskustelun tarueläimeen, pahaan ”oikeistoon”, joka on syynä milloin mihinkin kammotukseen.

Jos pysytellään taiteessa, niin taiteen arvoa ei toki tarvitse mitata kansansuosiolla. Mutta kirjoitukseni ei käsitellytkään taiteen arvoa, se käsitteli kulttuurin julkisia tukia. Kulttuuritukien, kuten muiden julkisten tukien olemassaolon oikeutus on kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen. Valtion tehtävä ei siis ole arvioida taiteen arvoa, se on kansalaisten tehtävä.

Valtiolla ei voi olla kansalaisistaan riippumatonta omaa taidemakua, jonka se tunkee veronmaksajien kurkusta alas näiden omalla kustannuksella. Päinvastoin, valtion tehtävänä on mahdollistaa se, että kansalaiset saavat sellaisia kulttuuripalveluita, joita he itse arvostavat.

Taide, jolla ei ole yleisöä ei määritelmällisesti voi edistää kenenkään (paitsi taiteilijan itsensä) hyvinvointia. Siksi on vaikea perustella merkittäviä julkisia tukia taiteelle, jolla ei ole yleisöä, tai jonka yleisö on olemattoman pieni. Tämä ei ole kannanotto yleisöttömän taiteen arvon, vaan julkisten varojen vastuullisen käytön puolesta.

En toki tarkoita, etteikö kokeiluja ja riskihankkeita kannattaisi tukea. Mutta merkittävä, jatkuva tuki vain pientä yleisöä kiinnostaville taiteenlajeille ei voi olla julkisen sektorin tehtävä.

Richard Feynman ja seksi

Aarne päättää kirjoituksensa toisen kuuluisan ihmisen sitaattiin. Hän kertoo fyysikko Richard Feynmanin verranneen fysiikkaa seksiin. Fysiikkaa kuulemma harrastetaan sen itsensä vuoksi, ei mahdollisten hyötyjen. Näppärä sukupuolielämän ja tieteen rinnastaminen on kuitenkin aivan yhtä heikko argumentti suomalaisen kulttuuritukijärjestelmän puolesta kuin Virginia Woolfin essee.

Ensiksi, tieteellisen perustutkimuksen ja kulttuurin julkinen tukeminen ei ole sama asia, vaikka Aarne sitä toistaakin. Perustutkimusta ei kerta kaikkiaan synny ilman julkista rahoitusta. Markkinatalous ei synnytä maailmankaikkeuden rakennetta käsittelevää tutkimusta, paitsi hyväntekeväisyyden kautta. Kulttuurihyödykkeitä ja taidetta on sen sijaan täysin mahdollista tuottaa taloudellisesti kannattavasti.

Toiseksi, kukaan ei ole esittänyt että kulttuurin tukeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Oma kirjoitukseni käsitteli tuen suuruusluokkaa, kohdentamista ja varojen keräämistä rahapelimonopolin avulla. Feynmanin seksivertaus ei sisällä mitään informaatiota, joka auttaisi pohtimaan näitä olennaisia kysymyksiä.

Kolmanneksi, Feynman toteamus tarkoittaa, että häntä ja muita fyysikkoja motivoi tiedonjano, eivät tutkimuksen mahdolliset sovellukset. Aarne varmaankin haluaa rinnastaa tämän siihen, että taiteen tekemisellä on taiteilijoille itseisarvo. Mutta kuten jo totesin, kirjoitukseni ei käsitellyt taiteen ja tieteen mahdollista itseisarvoa, vaan julkisen tuen määräytymisperusteita. Julkiselle tuelle on aina oltava jokin kansalaisten hyvinvointiin liittyvä syy, eikä taiteilijan tai tutkijan oma näkemys työnsä itseisarvosta ole riittävä perustelu tuelle.

Lopuksi

Mikko Aarnen kirjoitus heijastaa juuri niitä ongelmia, joita yritin kirjoituksessani tuoda esiin. Kulttuurin ja taiteen täydellisestä valtioriippuvuudesta on tullut niin arkipäiväistä, että kulttuurin tuottajien on usein mahdotonta edes havaita ongelmaa.

Tukijärjestelmää kohtaan esitetty kritiikki torjutaan heti leimaamalla kriitikko kulttuurivihamieliseksi. Tukien suuruusluokkaa ja kohdentamista koskevat kysymykset sivuutetaan väittämällä, että kysyjä vaatii kaikkien tukien lopettamista heti ja samalla suomenkielisen kulttuurin täydellistä lakkauttamista.

Kulttuuripoliittinen keskustelu kääntyy kättelyssä tympeäksi edunvalvonnaksi, kuten lähes kaikki muukin keskustelu Suomessa.

Yleisön toiveiden, kilpailun ja markkinatalouden pelkkä mainitseminen tarkoittaa, että puolustaa suomalaisen kuvataiteen korvaamista amerikkalaisella sarjakuvalla. Suomalaiset eivät tietenkään saa päättää, millaista kulttuuria he haluavat, valtion pitää taiteilijoiden avulla päättää se heidän puolestaan.

Kulttuurituki nähdään tuottajien ja taiteilijoiden etuoikeutena, ei keinona lisätä suomalaisten mahdollisuuksia kulttuurin kulutukseen. Tämä johtaa myös suomalaisen tuotannon nurkkakuntaiseen vaatimukseen. Kiinalainen kulttuuri on halpatuontia ja korviketta, Suomessa tuotettu taas aitoa, puhdasta, snellmanilaista.

Aarnen vastaus ei siis hälventänyt kirjoituksessani esittämiäni huolia. Päinvastoin, se on lähes täydellinen osoitus juuri niistä ongelmista joihin halusin kiinnittää huomiota.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

12 kommenttia artikkeliin “Kulttuurin valtiontuet, Virginia Woolf ja kiinalainen halpatuonti

  1. klaus kultti sanoo:

    Tukiaisten kyseenalaistaminen kirvoittaa tukien saajat perustelemaan niiden välttämättömyyttä mitä hämmästyttävimmin perustein. Lisäksi he pyrkivät tietoisesti hämärtämään sitä, mistä keskustellaan. Joku voisi kerätä nämä kaunokirjalliset taidonnäytteet yksiin kansiin. Hankkeeseen luulisi saavan helposti apurahaa.

  2. nakrattaa sanoo:

    Vasemmistoaivoinen kulttuuri-byrokraatti sanoo ”tehdäänpä kulttuuria, tässä määräraha”. Vasemmistoaivoinen kulttuuri-toimija hilaa pari tusinaa CD-levyjä koivuun killumaan, ja molemmat sanovat koivun alla ”tässä on kulttuurielämys, tämä on kulttuuria”.

  3. Juha Kurki sanoo:

    ”Taide, jolla ei ole yleisöä ei määritelmällisesti voi edistää kenenkään (paitsi taiteilijan itsensä) hyvinvointia. Siksi on vaikea perustella merkittäviä julkisia tukia taiteelle, jolla ei ole yleisöä, tai jonka yleisö on olemattoman pieni.”

    Merkittävä julkinen tuki taiteelle on helppo perustella sillä, että emme tässä ajassa välttämättä tunnista millainen taide parhaiten edistää tulevien sukupolvien hyvinvointia:

    ”Vincent Willem van Gogh (30. maaliskuuta 1853 Zundert, Pohjois-Brabant, Alankomaat – 29. heinäkuuta 1890 Auvers-sur-Oise, Val-d’Oise, Ranska) oli alankomaalainen, postimpressionistinen taidemaalari. Vaikka hänen maalauksensa eivät saaneet aikanaan suosiota, kuolemansa jälkeen häntä on pidetty ja edelleen pidetään yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista kuvataiteilijoista. Hänen teoksillaan oli suuri vaikutus ekspressionismin ja fauvismin syntyyn, kuten myös merkittävään osaan muusta 1900-luvun taiteesta. Hänen teoksistaan on maksettu ennätyssummia, ja myös hänen töidensä näyttelyt ovat hyvin suosittuja.” -Wikipedia

    1. amaootta sanoo:

      van Gogh oli suurimmaksi osaksi itseoppinut eikä saanut valtion tukiaisia. Näin syntyy hyvää taidetta.

      1. huvituin sanoo:

        Van Goghia tuki ensin hänen isänsä ja sitten veljensä. Samuel Johnsonin perhesuhteet ja työpaikka mahdollistivat hänen uransa. Händel sai apua ensin paikallisen kirkon urkurilta, myös isältään, myöhemmin valtiolta (työpaikka kirkossa, apuraha kuningatar Annelta) ja yksityisiltä, perinteistä aatelia edustavilta tukijoilta.

        Mitä yhteistä tällä kaikella on? No tietenkin se, että sekä Aarne että Pursiainen ovat molemmat osaltaan väärässä.

        Aarne on väärässä siinä, että taidetta on syntynyt ja syntyy KAIKEN AIKAA ilman julkista tukea – se ei siis ole välttämätöntä. Pursiainen on väärässä siinä, että kapitalismilla ei ole sen kummempaa merkitystä asiassa (vrt. Händelin tukijat, jotka eivät todellakaan olleet osoituksia uuden ajan markkinhenkisyydestä, päinvastoin) vaan sillä, että IHMISET toimivat taidetta edistäen olosuhteista riippumatta – mistä ei tietenkään suoraan voi päätellä sitä, etteikö myös ihmisten sopimuksella muodostama valtio voisi tätä tehdä.

        Niin Pursiainen kuin Aarne lienevät kyllä jo linnoittautuneita poteroihinsa, joten … Mustavalkoajattelu jatkukoon.

      2. Antti sanoo:

        Hyvää taidetta saattaa toki syntyä ilman julkista tukeakin vaan toisaalta kaupallistaminen synnyttää aina ja takuuvarmasti pelkkää tuotettua paskaa jolla ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä.

        Varma tapa tuhota tuottelias musiikintekijä on ottaa kuvioon tuottaja ja aloittaa ”rahan teko”. Sen jälkeen jokainen taiteilija muuttuu lopulta jari sillanpääksi – olipahan uran alussa tehdyt suoritukset miten mahtavia ja mitä musiikinlajia tahansa.

        Maailma on esimerkkejä täynnä.

        Logiikka on yksinkertainen. Tehdäkseen rahaa on äärimmäisyydet ja riskit karsittava pois miellyttääkseen suuria massoja. Temppu on aikalailla sama kuin pässin kuohitseminen.

        Siksi onkin tärkeää erottaa toisistaan taide ja ”kaupallistettu taide”. Jälkimmäistä ei näet ole olemassakaan vaan se on pelkkää ostoskeskuksen taustamusiikkia.

      3. huvituin sanoo:

        ”Hyvää taidetta saattaa toki syntyä ilman julkista tukeakin vaan toisaalta kaupallistaminen synnyttää aina ja takuuvarmasti pelkkää tuotettua paskaa jolla ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä.”

        Mielipiteitä saa toki ilmaista, mutta tässä(kin) ketjussa yritetään olla yleensä hiukan enemmän faktapohjaisia.

  4. nasukka sanoo:

    Hauska ja kiva kirjoitus. Yksi kommentti pakko kirjoittaa… Väittämä “Syynä oli kapitalismi, …” on vähän väärin kirjoitettu.

    Oikeasti taiteilijoiden vapautuminen johtuu hyvinvoinnista.

    Hyvinvointi taas johtuu ihmisen kyvystä erikoistua. Yksi osaa yhtä, toinen toista, yhdessä nämä tuottavat enemmän kuin jos jokainen yrittäisi itse tehdä kaiken (tosin Suomessa verotus ajaa juuri tähän).

    Erikoistumisesta johtuva hyvinvointi taas mahdollistaa kaikenlaista jänskää. Tekniikkaa, tietoa, yhteiskuntakikkailua, kommunismia ja kapitalismia, askartelua, julkista sektoria, virkamiesloiskuormaa, taidetta ja vaikka tämän artikkelin.

  5. nakrattaa sanoo:

    Vasemmistoaivoinen kulttuuri-tutkija sanoo katajapuskan takaa ”tuo kulttuurielämys on lisäksi demokraattinen, sillä sen rahoitus on kupattu veronmaksajilta”.

  6. taiteilija sanoo:

    Puhun tässä kuvataiteilijan näkökulmasta. Kuva- ja veistotaide on lähtenyt täysin käsistä. Ei pystytä edes enää määrittelemään mitä se on. Tietysti tälläiselle taiteelle on pakko myöntää apurahoja koska tuskin kukaan yksityinen haluaa ostaa installaatiota, videotaidetta, puhumattakaan performanssista. Tätä ilmiötä pitävät pystyssä ympäri maailmaa valtiolliset kuvataideinstituutiot ja säätiöt. Sitten on tietysti globaali superrikkaiden porukka joka ostaa, lähinnä sijoituksina nykytaidetta. Heidän touhut nyt eivät kauheasti pientä suomea hetkauta. Käsittämätön ilmiö sinänsä.

    On ruvennut ainakin itsestä tuntumaan että kuvataiteen tuet voisi vetää pois. Koska se ei enää palvele kuin pientä asiaan erikoistuneiden porukkaa. Taidemuseoissa ja gallerioissa käydään lähinnä esittäytymässä ja ihmittelemässä maailman menoa. Kukaan ei voi vakavalla naamalla väittää että ne tilataideteokset ym. mitä esimerkiksi kiasmassa näkee olisivat jotenkin sykähdyttäviä. Eli taide on ajautunut niin kauaksi arkipäivästä ja normaalin ihmisen ymmärryksestä, että se ei enää elä ihmisten kanssa. Piirustustaitoa ei ole opetettu kouluissa enää vuosikymmeniin. Taide on muuttunut jonkinlaiseksi pseudofilosofoinnin haarakkeeksi.

    Samaa aikaa tuntuu masentavalta se että politiikassa oikealta tulevat mielipiteet haluavat aina heittää taiteen täysin markkinoiden varaan. Mutta kai se on niin, että valokuvat, elokuva ja tämä materian yleinen paljous ovat jo aikaa sitten tappaneet kuvataiteen. Kai sille voidaan lyödä viimeinen naula arkkuun ja lopettaa nuo valtiolliset tuetkin. Eivät ne minua ole koskaan hetkauttaneet, koska maalaan klassista kuvataidetta, eikä tällä nyt voi virallistien instituutioiden kautta millään tavalla menestyä.

    Toisaalta kuvataide on jo niin pilalla, että sille nyt voidaan tehdä minun puolesta ihan mitä vaan. Enemmän ahdistaa sitten opera, klassinen musiikki ja baletti. Nämä tosiaan totaalisesti katoavat tästä maasta ilman tukija. Ennenkin aikaa nämä asiat olivat kyllä jollain tapaa tuettuja. Säveltäjät majoitettiin hoviin ja heille annettiin ylläpito ja muita korvauksia. Euroopassa ainakin minun ymmärtääkseni on ylläpidetty orkestereja ja ooperoita vuosisatoja.

    Ennen aikaa aristokratian ja porvariston harrastuksiin ja yleissivistykseen kuului kuvataide. Nykyään ei kyllä näytä siltä. Oikealla olevat eivät ole konservatiiveja, vaan jonkinlaisia yleisliberaaleja, jotka ajattelevat että kaikki asiat taiteesta perusopetukseen pitäisi yksityistää.

  7. Liberaali sanoo:

    ”Kapitalismista syntyy paras taide: Mona Lisa oli tilausteos, Rembrand ahne muotokuvamaalari, Shakespeare kaupallinen näytelmämaakari”

    ”Mona Lisa oli kauppiaan tilausteos, Rembrandtin Yövartio upseerien. Liszt, Chopin ja Paganini elivät musiikillaan ja soittotunteja antamalla, Picasso teoksillaan. Michelangelon freskot ja Mozartin Requiem olivat tilausteoksia. Shakespeare kirjoitti teoksia, jotka myisivät mahdollisimman hyvin hänen teatteriyrityksensä esityksiä. Runeberg ja Einstein kävivät päivätöissä, Eino Leino ja lukemattomat kirjailijat elivät lehtiin kirjoittamalla tai opettamalla.

    Kapitalismi siis tuottaa taidetta, jota arvostetaan korkeimmalle vielä vuosisatojen päästä. Harva arvostaa viime vuosikymmenten taidetta puoleksikaan niin paljon. Nykyajan valtionapujärjestelmä lähinnä vieroittaa taiteilijat tekemästä sitä, mikä antaisi jotain monelle muullekin kuin vain pienelle eliitin sisäpiirille.”
    http://vapaasana.net/artikkelit/2017/06/kapitalismista-syntyy-paras-taide-mona-lisa-oli-tilausteos-rembrand-ahne

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa