Liian vähän inflaatiota?


Tyler Watts

9.9.2012


Tyler Watts on taloustieteen apulaisprofessori Ball State -yliopistossa. Hän on myös vuoden 2012 Beth A. Hoffman Memorial Prize for Economic Writing -palkinnon voittaja.

Kaksi väärää ei tee oikeaa, mutta toinen annos myrkkyä saattaa hyvinkin parantaa ensimmäisen annoksen. Näin ainakin Amerikan huomattavin vasemmistolainen talousoppinut, Paul Krugman, toteaa taloudellisten huoliemme hyödyntämättömästä parannuskeinosta. Huhtikuun 5. päivänä New York Times -lehdessä julkaistussa kolumnissaan “Not Enough Inflation” Krugman toisti väitteensä, että “hieman enemmän inflaatiota olisi hyvä asia, ei paha asia”.

Jos pohdit, miten jokapäiväisten hyödykkeiden korkeampien hintojen jatkuva kasvu saattaisi auttaa yhtäkään kotitaloutta taloudellisesti, saati sitten edistää kokonaisvaltaista taloudellista toipumista, et todellakaan ole yksin. Kuten kaikki taloustieteiden periaatteita opiskelevat tietävät, inflaatiota aiheuttaa rahan tarjonnan kasvu suhteessa rahan kysyntään. Kuluttajatuotteiden hintojen kasvu – kuten maallikko inflaation määrittelee ja kokee – on todellakin vain oire rahan vähentyneestä ostovoimasta, jonka sen määrän kasvu aiheuttaa. Kaikkien tuotteiden korkeammat hinnat puolestaan merkitsevät alhaisempia todellisia tuloja kuluttajille, joita me kaikki olemme, puhumattakaan siitä, että inflaatio on myös tyypillisesti oire kukoistus-romahdus-kierteestä ja saattaa aiheuttaa laajaa taloudellista vahinkoa. Vakavimmissa muodoissaan inflaatio saattaa pyyhkiä pois ihmisten rahallisen vaurauden ja aiheuttaa kaupan pysähtymisen.

Viisaat ihmiset kuten professori Krugman eivät ole pelkkiä valuuttahörhöjä. He tietävät, että korkea inflaatio on taloudellisesti vaarallista. He pyytävät meiltä vain pientä, väliaikaista annosta tuoretta rahaa puhaltaakseen hieman uutta elämää talouteen. Tässä inflaatioreseptissä on totuuden jyvänen. Kuten skotlantilainen filosofi David Hume selosti vuoden 1752 esseessään Of Money (“Rahasta”), erilaisten hyödykkeiden ryhmät suhtautuvat eri tavalla talouteen tulevaan uuteen rahaan. Yleensä kauppatavaroiden tai kulutettavien hyödykkeiden hinnat nousevat nopeammin kuin palkat. Esimerkiksi monta työntekijää palkkaavan valmistajayrittäjän kohdalla inflaatio aiheuttaa tehdashintojen (tuoton) nousua suhteessa palkkoihin (kulut). Siten se saa aikaan lisääntynyttä voittoa, joka puolestaan johtaa tuotannon kasvuun. Siten Humen sanoin lisääntyneen rahan ”täytyy ensin lisätä jokaisen [yrittäjän] ahkeruutta ennen kuin se saa aikaan työvoimakulujen nousua.”

Tämä ”jäykät palkat” -ilmiö on Humen, John Maynard Keynesin sekä Krugmanin kaltaisilla taloustieteilijöillä mielessä, kun he kannustavat inflaatiostimulaatiota. Krugman toteaa lisäksi, että ”osaa yksityisestä sektorista lamaannuttaa talouskuplien aikana kertyneen velan uhka” sekä se, että ”vaatimaton inflaatio… vähentämällä velan todellista arvoa … [auttaisi] edistämään yksityisen sektorin elpymistä”. Korkeampi inflaatio ei siis ainoastaan kasvata työvoiman kysyntää vaan myös auttaa yritysten ja yksilöiden taseen siistimisessä ja antaa heille mahdollisuuden kiihdyttää palkkaamistaan ja kulutustaan. Kuka voisi olla ihailematta tätä ihme-eliksiiriä?

Inflaatiostimulaatiossa on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäinen niistä liittyy markkinatalouden prosessien dynamiikkaan. Inflaation kannattajat jättävät usein kertomatta tarinan loppuosan, joka liittyy uuden rahan pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Uusi raha tulee lopulta lisäämään kaikkia hintoja – jopa palkkoja – mikä merkitsee sitä, että stimulointivaikutus tulee olemaan vain väliaikainen. Jos yrittäjät eivät näe hintojen korotusta ainoastaan inflaationa vaan myös tuotteidensa korkeampana kysyntänä (kuten inflaation kannattajat toivovat), he ovat taipuvaisempia tekemään sijoituksia laajentaakseen tuotantokapasiteettiaan. Kun inflaatiovaikutus ehtyy ja kasvavat palkat alentavat jälleen tuottoja, he havaitsevat, että ylimääräinen tuotanto ei ole enää kannattavaa. Laajennusta ei voida ylläpitää ilman inflaatiostimulaation lisäämistä.

Kasvavassa inflaatioympäristössä ihmiset oppivat myös ennakoimaan lisääntynyttä hintojen kasvua. Työntekijät vaativat palkkojen korotusta etukäteen, ja yrittäjät ennakoivat nousevia kuluja ja siten supistavat laajentamissuunnitelmiaan. Kun ihmiset ymmärtävät inflaatiostimulaation kulun, yhä suurempia rahamääriä (eli korkeampaa inflaatiota) tarvitaan vain tuotantotasojen säilyttämiseksi. Jossakin vaiheessa korkeasta, kasvavasta ja räjähdysalttiista inflaatiosta itsestään tulee jarru taloudelle. Seuraavan vuoden tai jopa seuraavan kuukauden inflaation virhearviot saattavat koitua niin yrittäjän kuin työntekijänkin turmioksi. Kun inflaatio kuumenee, se saattaa jopa jarruttaa sijoitustoimintaa, kun ihmiset pyrkivät suojaamaan vaurauttaan sijoittamalla ”steriiliin” omaisuuteen, kuten kultaan. Ikoniset kuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä Saksasta, jossa ihmiset kiikuttivat kottikärryllisiä rahaa ostaakseen leipäviipaleen, muistuttavat meitä rajoittamattoman inflaation mahdollisesti aiheuttamasta kaaoksesta. Tämä ei tietenkään ole se, mitä Krugmanilla on mielessä, mutta meidän ei tulisi unohtaa, että mahtavinkin joki alkaa pisarasta.

Inflaation toinen suuri ongelma on moraalinen. Taloudellisen hämmennyksen aiheuttamisen lisäksi inflaatio johtaa vaurauden uudelleenjakoon. Tässä tärkein seikka on jälleen se, että kaikki hinnat eivät nouse välittömästi, kun uusi raha tulee kiertoon. Ensimmäisinä uutta rahaa saavat ihmiset voivat kuluttaa sen ennen kuin hinnat nousevat. Viimeisenä jonossa olevat näkevät hintojen nousevan, ennen kuin heidän omat tulonsa nousevat. Inflaatio myös aiheuttaa vaurauden uudelleenjakoa lainaajien ja lainanantajien keskuudessa, kuten Krugman toteaa, vähentämällä velan varsinaista arvoa. Krugman kuitenkin sopivasti jättää huomiotta sen tosiasian, että aina kun lainaajan todellista velkataakkaa helpotetaan, lainanantajan substanssiarvo vähenee. Inflaation käyttö lainaajan auttamiseksi vahingoittaa siis lainanantajia ja sijoittajia. Tätä tapahtuu jo nyt – jopa ”vaatimattomalla” inflaatiotasolla, joka on liian matala Krugmanin makuun, todelliset sijoitustuotot kuten pankkien talletustodistukset ajautuvat negatiivisiksi.

Näiden ostovoiman uudelleenjakojen kautta inflaatio toimii kuin vero: vero säästäjille, sijoittajille, rahapolitiikan ruokaketjun lopussa sijaitseville. Krugmanin kaltaisten edistyksellisten kannalta on ironista, että tämä inflaatiovero ilmeisesti iskee koviten köyhiin ja kouluttamattomiin. Koulutetut, taloustietoiset ihmiset pystyvät havaitsemaan inflaation varoitusmerkit ja tietävät, miten suojella omaisuuttaan – kuten kultaharkkojen jälleenmyyjien mainosryöppy kaapeliuutisissa ja aamuradiossa todistaa. Köyhät ovat paljon todennäköisemmin palkansaajia, joiden tulot laahaavat inflaation jäljessä, tai eläkeläisiä, jotka jopa vuotuisista elinkustannusten säädöistä huolimatta havaitsevat jatkuvaa ostovoimansa vähentymistä.

Tästä huolimatta Krugman ja inflaatiopuolue eivät ymmärrä vapaamarkkinoiden leirin inflaationvastaisia väitteitä. Hän syyttää meitä “pakkomielteestä” inflaatioon ja hänen mielestään keskuspankin tulisi vain keskittyä työttömyyden vähentämiseen. Vaikka myönnettäisiin, että inflaatio saattaa väliaikaisesti stimuloida työllisyyttä, vastalause pysyy voimakkaana. Asian ydin on se, että inflaatio on suuri vale – tai pikemminkin miljoona pientä valetta, sillä inflaatio vääristää kaikki hinnat ja siten estää niiden tärkeän tehtävän antaa yrittäjille ja työntekijöille oikeaa informaatiota ja kannustimia parhaiden talouspäätösten tekemiseen. Inflaation lupaukset nopeammasta kasvusta ja suuremmasta varallisuudesta ovat harhaanjohtavia. Kuten alkoholin tai huumeiden ongelmakäytössä, jokaista humalatilaa seuraa romahdus, mikä vaatii yhä suuremman annoksen vaikutuksen ylläpitämiseen. Inflaatio on vaarallinen lääke, josta on potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tämä artikkeli on julkaistu The Freeman -lehdessä, jota julkaisee Foundation for Economic Education.