Mikä yhteiskunnallisessa keskustelussa mättää?

Taannoisessa A-Studion haastattelussa toimittaja kysyi VATT:in ylijohtajalta Juhana Vartiaiselta, miten hän SDP:n jäsenenä voi esittää niin ”oikeistolaista” politiikkaa ja ”syyllistää” työttömiä. Mitä Vartiainen sitten on esittänyt? Perustaloustieteilijän työkalupakkiin kuuluvia peritavallisia toimia, joilla ihmisten työllistymistä ja työllisyysastetta voitaisiin kestävästi parantaa ja työttömyyden kestoa lyhentää. Samoja keinoja Suomelle ovat toistuvasti esittäneet viimeiset parikymmentä vuotta useat kotimaiset taloustieteilijät, valtiovarainministeriön virkamiehet, kansainväliset talousjärjestöt, EU:n komissio ja monet muut. Keinojen vaikuttavuudesta on runsaasti empiiristä tutkimusta ja kokemuksia eri maista – myös muista pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Ei vain kelpaa Suomelle edes keskustelun pohjaksi. Miksi?

Leimaamalla ehdotukset ”oikeistolaisiksi” synnytetään mielikuva poliittisesta vastakkainasettelusta, mikä ohjaa julkisen keskustelun helposti sivuraiteelle. Itse asia – toimien vaikuttavuus ja se, mihin niillä pyritään – unohtuu, vaikka tavoitteesta tuntuu olevan laaja yhteisymmärrys: työllisyyttä halutaan parantaa ja työttömyyttä vähentää. Ollaan yhtä mieltä myös siitä, että lähivuosina työpanosta ja tuottavuutta on kyettävä nostamaan, jotta pystymme yhteiskuntana lunastamaan annetut eläkelupaukset ja vastaamaan kasvavaan palvelutarpeeseen. Ampumalla viestintuojat ja hakemalla syyllisiä voidaan varmistaa, ettei asiallista keskustelua eri vaihtoehdoista synny.

On aika tavanomaista, että työmarkkinoiden rakenteelliset kehittämistarpeet pyritään torjumaan esittämällä kysymys, mihin me tarvitsemme lisää työntekijöitä, kun nytkin on jo työttömiä: ”On pula työpaikoista eikä työntekijöistä.” Ristiriita saadaan aikaan sekoittamalla suhdannepoliittiset ja rakenteelliset tarpeet. Suhdannepoliittisilla, kotimaista kysyntää elvyttävillä toimilla ehkäistään työttömyyden nousua taantumassa. Elvytys ei kuitenkaan luo pysyviä uusia työpaikkoja, eikä elvytystä voi jatkaa loputtomiin. Suhdannepolitiikka ei myöskään tarjoa ratkaisuja tulevaisuuden työvoimantarpeeseen, josta Vartiainen puhuu. Tarvitaan rakenteellisia toimia, joiden tavoitteena on pitkällä aikavälillä ja yli suhdanteiden lisätä ihmisten osallistumista työmarkkinoille ja nopeuttaa työllistymistä työttömyysjaksojen jälkeen. Molemmat ovat tärkeitä myös sosiaalisen ja taloudellisen syrjäytymisen torjumiseksi.

Jos työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia ei saada aikaan, edessä on kiinnostava sosiaalinen kokeilu siitä, miten supistuvalla työvoimalla voimme jatkossa huolehtia sekä julkisista tehtävistä että talouden kasvusta. Kai me sentään uskomme, että Suomessa tulevaisuudessakin on yrityksiä ja taloudellista aktiviteettia julkisen sektorin ulkopuolella?

Vartiaisen esimerkki ei ole mitenkään poikkeus suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tavaksi on tullut asioiden ylipolitisoiminen, syyttely ja tunteisiin vetoaminen. Yhteiskunnan uudistustarpeista ja keinoista on lähes mahdotonta keskustella ennakkoluulottomasti asiapohjalta, kun aina löytyy intressitaho, etujärjestö tai reviirien vartija, joka nousee puolustamaan saavutettuja etuja riippumatta siitä, löytyykö niille mitään kestävää perustetta nyt tai tulevaisuudessa.

Yhteiskunnallisen keskustelun laadusta kertoo hyvin myös reaktiot, joita Helsingin Sanomissa julkaistu Umayya Abu-Hannan artikkeli kirvoitti niin lehtien palstoilla kuin sosiaalisessa mediassa. Hesarin toimittaja Annamari Sipilä kuvasi kolumnissaan osuvasti suomalaista julkista keskustelua: sitä leimaa liiallinen tunteellisuus. Tulee mieleen venäläinen julkinen keskustelu suomalaisten viranomaisten toiminnasta venäläisten lasten huoltajuuskiistoissa: asia-argumentit tuppaavat unohtumaan, kun tunteet kuohuvat.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa