Minne matka, lähidemokratia?

Suomalaista kunnallishallintoa arvostetaan kansainvälisesti. Sitä on pidetty esimerkkinä vahvasta riippumattomasta itsehallinnollisesta mallista, jossa kunnan omat asiat eivät ole lainsäätäjän määrättävissä. Euroopan unionissakin on hyvän hallinnon määreiden, kuten kansanvallan ja päätöksenteon läheisyyden, mahdollistama osallistuminen nähty kiinteästi liittyvän ja toteutuvan juuri kunnallishallinnossa. Suomella olisi siis mahdollisuus edistää eurooppalaisen kansanvaltaisen järjestyksen kehittämistä.

Miksi sitten vallitsevaa kuntarakenteen uudistusta kuvaa paremminkin hallitusvetoinen yritystoiminnan konserniohjaus, jossa tuotannontekijöitä järjestellään demokratialle vierain keinoin?

Poliittisessa keskustelussamme painottuu hyvinvointivaltion kustannusten tasapainottaminen. Syy kustannusten leikkaamisen tarpeeseen ei kuitenkaan perustu vain vallitsevaan taloudelliseen tilanteeseen. Valtiollisen menotalouden kurissapitämisestä on puhuttu jo vuosikymmeniä. Keskustelua suurtuotannon eduista ja sen avulla toteutettuvasta taloudellisesta kantokyvystä on ylläpidetty myös noususuhdanteiden aikana.

Ekonomistivetoiseksi linjaksikin kutsuttu kokonaistalouden kautta tapahtuva yhteiskunnan konserniohjailu on laajemman yhteiskunnallisen aktiivisuuden lisäämisen kannalta suppea, jopa ristiriitainen menetelmä. Kansainvälinen pääoma on valtiollista järjestelmää nopealiikkeisempi. Lisäksi avoimessa kansalaisyhteiskunnassa yritykset ja sen useat paikallishallinnolliset sekä järjestötoimijat ovat entistä riippumattomampia ylhäältä tapahtuvasta poliittisesta ohjailusta. Siten yhteiskunnan synnyttämien ideoiden lisäarvotuotanto ei ole valtion vallassa, vaan se jakaantuu erilaisten alue- ja paikallistasojen hallintaan. Tavoitteet yhteiskunnan palvelujen monipuolistamisesta kilpailukykyisten tuotannontekijöiden säilyttämiseksi ja uusien houkuttelemiseksi edellyttäisivät valtion keskitetystä ohjailusta riippumatonta yrittämisen mahdollisuutta. Silloin toimijat voisivat myös vapaammin kehittää toisiaan tukevaa yritystoimintaa. Nyt yhteiskunnassa saavutettu osittainen markkinoiden vapaus kumoutuu keskitettyyn talousjärjestykseen.

Valtiollisen talouspolitiikan painottamisen taustalla on huoli poliittisesta vallanjaosta. Ulottamalla palvelutuotannon sääntely kuntien itsehallintoon hallitusvalta rakentaa edustuksellisen demokratian avulla eräänlaista modernia mallia valistuneesta itsevaltiudesta. Siten se turvaa yleisen vaurauden myötä hupenevaa valtaansa, joka uhkaa hajaantua kansallisen päätöksenteon ulkopuolelle erilaisiin kansainvälisiin yhteisöihin ja monikansallisiin suuryrityksiin. Kansalaiset ovat jäseninä monissa erilaisissa yhteisöissä ja jakavat panostaan sekä vaurauttaan valtiorakenteen ulkopuolelle. Vaurauden myötä poliittinen ideologiajako on myös hämärtynyt. Poliittinen valta personoituu, mutta valtaantuneet myös uskovat valtaoikeutensa perustuvan yhteisen hyvän tuottamiseen. Kansainvälisen talouden kriisiytyminen on nyt tarjonnut mahdollisuuden vahvistaa ja keskittää valtaoikeuksia.

Suomalaisessa enemmistöparlamentarismissa korostuu tällä hetkellä enemmän päättäjien huoli kansalaisille julkisuudessa välittyvistä politiikan tekemisen mielikuvista kuin pohdinta yksilön demokraattisten perusoikeuksien toteutumisesta ja loukkaamattomuudesta. Päätöksenteosta ei välity oikeusvaltiolle kuuluva laajapohjaisen yhteisymmärryksen periaate ja perusteellinen valmisteluprosessi, vaan siinä korostuu hallituksen ohjelmissa määritelty epämääräinen ”julkinen etu”. Keskustelun yksipuolisuus kuntien rakenneuudistuksesta tai euron kriisistä kuvaa hyvin sitä, kuinka vähän parlamentarismimme edustaa kansan yhteistä tahtotilaa. Populismi purkaa vaalista ja vaikuttamisen foorumista toiseen oikeutettua turhautumista.

Kunnallinen itsehallinto mahdollistaa yksilön tosiasiallisen osallistumisen. Kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa se ei ole lainsäätäjän vallittavissa. Kontrolloitu demokraattinen julkinen vallankäyttö perustuu lainsäädännön ja sen valvonnan erottamiseen. Ongelmalliseksi juuri lainsäädännöllä tapahtuvan uudistamisen tekee enemmistöparlamentarismillemme leimallinen yksipuolisuus, jossa lainsäätäminen ja sen perustuslainmukainen tulkinta tapahtuu samassa instituutiossa. Eduskunta säätää lakeja ja valvoo niiden perustuslainmukaisuutta. Yksipuolisuutta korostaa opposition minimaalinen rooli eduskunnassa. Näennäisen enemmistön valtaoikeudet loukkaavat kansanvaltaisen oikeusvaltion periaatteita. Lainsäädännön taso ja usko sen oikeudenmukaisuuteen heikkenevät. Oikeusjärjestelmä vapauden turvaajana kääntyy sen uhkaksi.

Valtion etupiireikseen katsomille tahoille etuoikeuksia luovat päätökset, mutta myös kansalaisten subjektiivisia oikeuksia painottavat ratkaisut ovat passivoineet useat monipuoliseen lähidemokratiaan ja talouden kehitykseen tähtäävät pyrkimykset. Vallitseva oikeusjärjestys ei riittävästi turvaa henkilökohtaista halukkuutta kehittyä vastuunkantamiseen niin omasta kun lähiympäristöstä. Moniarvoinen todellisuus ja taloudellinen vauraus eivät edellytä ylhäältä johdettua ponnistelua tasa-arvoisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Yhteisen julkisen edun painottamisen sijaan tulisi käydä keskustelua siitä, kuinka laaja tai kapea rooli valtiolla tulisi olla yhteiskunnassa, ja tarvitaanko sitä muuhun kuin oikeusjärjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa