Mitä on klassinen liberalismi?

Mitä on klassinen liberalismi?

Tampereen yliopiston emeritusprofessori Risto Harisalon ja tutkija Jani Rajaniemen tuore kirja Liberaali valtio – toimiva yhteiskunta. Tutkimus valtiosta automaattisten sopeutusmekanismien edistäjänä (Tampere University Press, 2013) edustaa harvinaista lajia suomalaisessa kirjallisuudessa: se tarjoaa kattavan ja ajankohtaisen läpileikkauksen klassisesta liberalismista. Pohjan teokselle luo Suomen johtavan klassisen liberaalin Risto Harisalon ajattelu, joka on kypsynyt vuosikymmenten ja lukuisten teosten myötä.

Kirja on ansiokas kuvaus Suomessa yhä toistaiseksi suhteellisen tuntemattomasta klassisesta liberalismista, joka tuntemattomuutensa vuoksi kärsii mitä moninaisimmista ennakkoluuloista. Toisaalta ennakkoluulot, kuten leima ”ahneesta liberalismista”, eivät ole ainoita tämän tuntemattomuuden seurauksia suomalaisessa keskustelussa. Kenties vakavampi seuraus on ollut se, että kokonaiskuvan usein puuttuessa eivät myöskään klassisen liberalismin ajattelutapoihin ennakkoluulottomammin ja myönteisemmin suhtautuvat ole voineet helposti löytää suomen kielellä henkistä viitekohtaa, yhteisöä tai kotia ajattelulleen. Onkin ilmeistä, että kirjalla on kaikkineen tärkeä merkitys suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun rikastamisessa. Kirja tarjoaa hedelmällisen viitekehyksen, jonka myötä on mahdollista käydä entistä kokonaisvaltaisempaa keskustelua siitä, mitä klassinen liberalismi oikeastaan tarkoittaa tai mikä sen anti voisi olla.

Kirjan punaisen langan muodostaa ”automaattisten sopeutusmekanismien” käsittely. Näiden sopeutusmekanismien, joita on esimerkiksi yrittäjyys vapailla markkinoilla, kautta klassisen liberalismin mukaisesti toimiva valtio luo puitteet toimivalle yhteiskunnalle, jossa vapaat yksilöt voivat tavoitella ja elää parasta mahdollista elämää itsensä ja ympäristönsä kannalta. Automatiikkaa, ei siis keskitettyä ohjausta, tarvitaan, jotta yksilöt voivat itse toteuttaa oman vapautensa – mikään asiantuntijoiden joukko tai keskitetty päätöksentekoelin ei voi rajallisen tietämyksensä vuoksi tätä vapautta ylhäältäpäin sanella. Klassisessa liberalismissa valtion tehtäväksi jääkin ainoastaan näiden sopeutusmekanismien turvaaminen.

Tehtävä on yksinkertainen, mutta kaikkea muuta kuin helppo toteuttaa. Ongelmallisuus ei piile ainoastaan siinä, että tällaisen neutraalin yhteiskunnallisen erotuomarin rooli on lukuisista käytännön seikoista johtuen arvatenkin mitä vaikein tehtävä, vaan myös siinä, että klassisen liberalismin ydinihanne, vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä – vapaus siis itseisarvoisena päämääränä ja tärkeimpänä hyvän elämän takeena – on oikeastaan varsin tuntematon elämänideaali. Vapaus on kyllä merkittävä osa vallitsevaa arvoilmastoa, mutta näin korkealle tai kirjaimellisesti sitä harvemmin arvostetaan, minkä tähden on myös paljolti epäselvää, mitä tällainen vapausideaali toteutuessaan toisi tullessaan. Käytännössä vallitsevasta moraalisesta maisemasta saattaisikin seurata se, että vaikka ihmiset saisivat klassisen liberalismin peräänkuuluttamien instituutioiden kautta vapautensa, he eivät osaisi käyttää sitä, koska se olisi heille niin vierasta. Lopputulos voisi olla onnettomasti se, että vapaus olisi ulkokohtaisten instituutioiden takaamaa mutta ei aidosti osa ihmisten maailmankuvia ja kokemuksia elämistään.

On todettava, että Liberaalissa valtiossa vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä on pikemmin taustalla ja rivien välissä, kun taas pääroolissa ovat automaattiset sopeutusmekanismit, joiden pohtimisessa riittää kyllä jo sinällään tarpeeksi tehtävää. Kuitenkin klassista liberalismia on selvästikin mahdoton ymmärtää ja erottaa muista ajatteluperinteistä ilman sen kirkastamista, mitä todella on vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä; mitä ideaalia kohden siis viime kädessä klassinen liberalismi tähtää. Näin ollen pyrin laajentamaan kirjan sisältöä pohtimalla seuraavaksi, miten vapautta keskeisenä eettisenä ideaalina voitaisiin ajatella. Pyrin ymmärtämään tätä abstraktia ja kattavia määrittelyjä pakenevaa vapauden ideaalia konkretisoimalla sitä kahta erityisteemaa vasten. Nämä teemat eivät voi tyhjentävästi määritellä tällaisen vapauden olemusta, mutta toivon, että niiden kautta tarjoutuu hedelmällisiä ja tärkeitä näkökulmia siihen, mistä osista tämä ideaali koostuu. Teemat, joita aion seuraavaksi käsitellä, ovat ensiksi pelko ja julmuus, ja toiseksi luovuus.

Johdatus vapauteen keskeisenä eettisenä päämääränä

Ennen syventymistä erityistematiikkoihin on nähdäkseni tärkeää huomioida, että vapautta keskeisenä eettisenä päämääränä voidaan ajatella hyvinkin radikaalisti, ja osittain aiheen voikin todella käsittää luultavasti ainoastaan jonkinasteisen radikaaliuden kautta. ”Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa”, totesi Rousseau radikaalisti aikanaan. Valistusfilosofi oli äärimmäisen pessimistinen ihmisyhteisöjen mahdollisuudesta turvata vapautta. Oikeastaan ainoaksi todellisen vapauden takaavaksi ratkaisuksi Rousseau määritti jonkinlaisen Robinson Crusoe -elämän, jossa ihmiset eläisivät luonnossa hajallaan, ilman yhteisöjä tai yhteiskuntia.

Rousseaun näkemys voi olla eräs tapa ajatella kattavasti vapautta, mutta itse en kannata tällaista anarkistista näkökantaa, eikä tätä kannata klassinen liberalismikaan. Rousseaun skeptisyydessä on silti arvonsa ja se on syytä pitää mielessä, sillä yhteiskunnat ovat epäilemättä vapauden suuria uhkatekijöitä. On kuitenkin rakentavampaa lähteä liikkeelle siitä lähtökohdasta, että tietyin edellytyksin aito yksilöiden vapaus voi todella toteutua yhteiskunnissa. Tästä oletuksesta huolimatta haaste on silti selvästi valtava, suurempi kuin usein mielletään. Jos inhimillisen elämän tavoitteeksi asetetaan vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä, ja tarkastellaan sitä edes osittain Rousseaun skeptisyyden hengessä, niin herää kysymys, onko ”utopia” ainoa todellisuus, jossa tällainen elämäntapa voi lopulta toteutua. Vastaus on kuitenkin mielestäni ei. Ainoa vaihtoehto ei ole utopia. Mitä siis vapaus tässä kokonaisvaltaisessa mielessä voisi käytännössä tarkoittaa?

Vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä pelon ja julmuuden näkökulmasta

Kattava yksilöiden vapaus voidaan siis nähdäkseni kaikesta huolimatta yhteiskunnissa turvata ja tätä havainnollistaa esimerkiksi pelon ja julmuuden ajatteleminen. Väitteeni on, että eräs tällaisen vapauden tärkeä sisältö ja peruste on julmuuden ja pelon välttäminen. Seuraava katsaus historiaan valaisee tätä näkemystäni.

On tärkeää ottaa huomioon, että liberalismin juuret ovat 1600-luvun eurooppalaisissa uskonsodissa. Tällöin pelko, julmuus ja poliittisesti ottaen tyrannia olivat yhteisöllisen elämän vallitsevia tiloja. Valta- ja uskontokunnat vaihtoivat vuorollaan asemia keskinäisessä valtakamppailussaan ja tuloksena oli hävitystä ja inhimillistä kurjuutta. Syy oli pohjimmiltaan yleisesti vallitsevassa ajatusilmastossa, toisin sanoen siinä, että yhteiselo eri puolten välillä nähtiin syvänä mahdottomuutena.

Kuitenkaan loppua verenvuodatukselle ja tyrannialle ei ollut vanhojen ajattelumallien pohjalta näköpiirissä, joten ainoaksi ratkaisuksi jäi lopulta suvaitsevaisuuden ihanteen omaksuminen, erilaisuuden hyväksyminen. Tämä tapahtui ensin kristinuskon sisällä siirryttäessä ”miekalla levitettävästä” uskosta uuteen uskoon, joka korosti puhdasoppisuuden sijaan laupeutta. Myöhemmin yhteiskuntien kehittyessä ja maallistumisen myötä tämä suvaitsevaisuus löysi kotinsa erityisesti liberalismista. Keskeinen liberalismia määrittävä tekijä oli siis alussa suvaitsevuuden, tai oikeastaan yksilöiden vapauden, vaaliminen – sen tähden, että vapaus nähtiin inhimillisen yhteisöllisen elämän tärkeänä turvana pelolta, julmuudelta ja tyrannialta.

Tämä ei ole tietenkään uutta tietoa ja usein tiedostetaankin, että pelko ja julmuus, tai poliittisesti tyrannia, ovat vastinpareja ja tärkeä lähtökohta liberaalille ajattelulle. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämä seikka trivialisoidaan herkästi. Saatetaan esimerkiksi olettaa, että todellinen pelko ja julmuus kuuluvat pikemmin kaukaisen menneisyyden yhteiskuntien ominaisuuksiin ja näiden ajatteleminen ei ole enää olennaista. ”Niin oli kenties joskus keskiajalla…” Eräs tämän ajattelun ilmentymä on nostalginen kaipuu päiviin, jolloin vapautta oli vähemmän ja ”lämmintä” yhteisöllisyyttä enemmän. Näin on helppo ajatella silloin, kun vapaus pelosta ja julmuudesta on turruttanut aistit näiden voimien tuhoavuudesta, eli siitä kuinka salakavalasti ja kokonaisvaltaisesti ne tuhoavat inhimillisen yhteisöllisen elämän. Se, miten tuhoisa ja alati vaaniva pelon ja julmuuden kierre todella on, on kuitenkin yleensä hyvin kirkkaasti erityisesti sellaisten ihmisten mielissä, jotka elävät tai ovat eläneet yhteiskunnissa, joissa tämä kierre on yhä keskeinen osa arjen elämää. Ei tarvitse lukea montaakaan selviytymistarinaa Pohjois-Koreasta ymmärtääkseen tämän viisauden ja arvostaakseen sen merkitystä.

Pelko ja julmuus ovat siis seikkoja, joita yhteiskuntien pitää aktiivisesti keskittyä vastustamaan. Nämä, tai niiden vaarallisin muoto, institutionalisoitu tyrannia, ovat tekijöitä, jotka tuhoavat kaikkineen inhimillisen elämän edellytykset. Näiden voimien vastustaminen on ollut nimenomaan liberalismille ominaista jo alusta alkaen, minkä soisikin pysyvän kirkkaasti esillä, koska tämä seikka perustelee liberalismia ja antaa sille syvällistä sisältöä. Tässä voikin olla eräs määritelmä sille, mitä vapaus keskeisenä eettisenä ideaalina käytännössä tarkoittaa – se tarkoittaa moraalisen maltillisuuden ja erilaisuuden täyttämää elämää, ilman ahdaskatseisuuden ruokkimaa, kaikkialle tunkeutuvaa pelkoa ja julmuutta. On samalla syytä huomioida, että tällainen vapaus on paitsi varmasti vähintäänkin tärkeä osa hyvää inhimillistä elämää myös ilmeisen vaikeaa saavuttaa. Kukapa ei tuntisi joskus kiusausta antaa periksi peloilleen, mistä onkin jo lyhyt matka julmuuteen?

Vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä luovuuden näkökulmasta

Toinen tapa ajatella ja havainnollistaa vapautta keskeisenä eettisenä ideaalina on nähdäkseni luovuuden – varmasti hyvän elämän tärkeän peruspilarin – ajatteleminen. Tämä teema on myös Liberaalissa valtiossa selvemmin esillä. Tiivistäen voisi sanoa, että luovuuden tila tuntuu tällä hetkellä monin paikoin muistuttavan elämää tehometsässä, jossa aluskasvillisuus on tuhottu ja jäljellä on vain tehokasta, mielikuvituksetonta yhden puulajin tuotantoa. Tämä metsä ei voi hyvin. Luovuus ei voi hyvin. Ei siis kenties ihme, että yhteiskunta kärvistelee parhaillaan kriisissä, johon se ei tunnu löytävän mitään ulospääsyä – vaikuttaa siltä, että pohjimmainen syy tähän umpikujaan on luovuuden puute. Elämää yhteiskunnassa tuntuu liian usein kuvaavan mielikuva tyhjästä orwellilaisesta katseesta passiivisten suorittajien kasvoilla. Miten tähän on tultu?

Vastaus lienee ensinnäkin siinä, että luovuus vaatii vapautta – vapautta tehdä myös ”väärin”. Kuitenkaan tätä vapautta ei tehokkuuden ja ”oikein tekemisen” nimissä luovuudelle ole viime aikoina juuri suotu. Luovuus vaatii myös asioita, jotka eivät sinällään näytä tuottavan mitään virallisesti ”hyödyllisiä” lopputuloksia, esimerkiksi humanistista sivistystä. Kuitenkaan tehokkuuteen tähtäävä hyvinvointivaltiokoneisto ei tunnu, ainakaan enää, pystyvän arvostamaan kovin pitkälle tällaisia asioita, koska ne eivät mahdu sen tulostavoitteisiin. Sanalla sanoen, luovuuden tulisi olla itseisarvoista, jotta se voisi toteutua täydessä mitassaan. Mikä voisi turvata luovuuden?

Olettaen, että luovuus on luonnollinen osa ihmiselämää, luovuuden turvaisi luultavasti parhaiten yksinkertaisesti vapaus ihmisille olla enemmän sellaisia, millaisiksi he ovat jo muutenkin syntyneet. Muuta ei luovuuden puolesta tarvittaisi – vain siis sitä, että luovuus jätettäisiin rauhaan. Tunnetusti lapset ovat luonnostaan luovia, mutta liian usein jähmeät rakenteet ja tavat tappavat suotta tämän luovuuden. Ei ole vaikea nähdä, että vapaus keskeisenä eettisenä päämääränä on selvästi yhdenmukainen tällaisen luonnollisen luovuuden vaalimisen kanssa, käytännössä kyse on paljolti samasta asiasta. Toisin sanoen, todella vapaa elämä, johon vapaus keskeisenä eettisenä ideaalina tähtää, on selvästi myös ennakkoluulottoman luovuuden rikastamaa elämää.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

3 kommenttia artikkeliin “Mitä on klassinen liberalismi?

  1. Tiina sanoo:

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Varsinkin sen jälkimmäinen osa palautti mieleen monia pohtimiani kysymyksiä.

    ”Luovuus vaatii myös asioita, jotka eivät sinällään näytä tuottavan mitään virallisesti ”hyödyllisiä” lopputuloksia, esimerkiksi humanistista sivistystä.”

    Näin on, luovuus vaatii epätilaa ja joutilasta aikaa. Aikaa, jolloin ei ole sidottu tulostavoitteisiin.
    Kysymys kuuluukin, miten ihmisille mahdollistetaan tämä aika? Tai vielä tarkemmin, kuka sen maksaa?
    On kaunis ajatus, että esimerkiksi yritysten yhteistyökuvioilla ja sponsoroinnilla voidaan rahoittaa esimerkiksi taidenäyttelyitä tai konsertteja. Kuitenkin näiden tuottamiseen tarvitaan vuosikausien koulutus – huippulahjakkuuksienkin täytyy harjoittella valtavasti. Entä kulttuuriperintö: museot, kirjastot, arkistot… Elinvoimainen kulttuuri vaatii investointeja, jotka eivät nykylaskentatavan mukaan hyödytä. On tärkeää miettiä, miten julkisen rahoitusmallin rinnalle saadaan yksityistä rahoitusta, mutta olisi tärkeää käydä keskustelua myös siitä, kenen vastuulla on kulttuurivarannon turvaaminen. Mielestäni vastuu on jaettu. Halutessaan jokainen voi myös harjoittaa mesenaattitoimintaa, mutta voidaanko pelkästään sen varaan laskea, kun punnittavana on sivistys ja kulttuuri?

  2. etsi_tieto sanoo:

    Ei kannata kirjoittaa mitään, mikäli ei tiedä eikä tunne yhtään mitään.

    Mitä raha on? Mistä raha tulee? Minne se häviää? Miten raha- ja talousjärjestelmä toimii? Miten pankkijärjestelmä toimii?

    Niin kauan liberaalius on valhetta, kun yksityisillä pankeilla on rajaton luotonanto-oikeus. Raha on velkaa. Lupaus, mitä ei ole. Velkaa on enemmän keskuspankkirahaa. Nykyinen ponziyhteiskunta lakkaisi pyörimästä, jos ihmiset eivät ottaisi enää velkaa.

    Luovuuden este on ”olettamukset” (ympäristön, omasi) ja _tiedon puute_!

    Yhteiskunta on riippuvainen lainsäädännöstä, niin yhtälailla myös rahasta. Siksi yksityisellä sektorilla ei tulisi olla oikeutta luoda rahaa, vaan rahan luonti pitäisi olla 1) riippumatonta 2) voittoa tavoittelematonta 3) vastuullista 4) luottamuksellista 5) avointa.

    Olette huvittavia feikkejä, kun väitätte, että emme elä suunnitelmataloudessa. Me elämme. Orjuudessa. Pankkisektorin suunnitelmataloudessa.

  3. Heikki Saxén sanoo:

    Kiitos kommenteista!

    Tiina nosti tärkeän kysymyksen esiin. Kysymys siitä, kuka voisi tai kenen pitäisi investoida kulttuuripuoleen sen perustoista lähtien on erittäin hyvä. Tähän ei minulla ole tietty mitään patenttivastausta, mutta sanoisin, että jos kulttuuri/luovuus/sivistys on ihmisille tärkeää, siihen kyllä löytyy yhteiskunnassa keinot. Kyse on tosiaan ”kulttuurista”, joka joko vallitsee yhteiskunnassa tai sitten on vain pystyynkuollut menneiden aikojen jäänne. Ongelma nähdäkseni on tällä hetkellä paljon siinä, että kulttuuri on ikään kuin ulkoistettu valtiolle, joka taas vuorostaan ei halua siihen enää niin innokkaasti panostaa (huom. kyse on pikemmin trendistä kuin siitä, etteikö julkinen enää ollenkaan panostaisi kulttuuriin). Minun ihmiskäsitykseni mukaan kulttuurin/luovuuden/sivistyksen olemassaolo ei ole kuitenkaan ikinä riippunut lähtökohtaisesti valtioiden olemassaolosta ja toimista — yksinkertaisesti, nämä ovat kukkineet monilla eri tavoilla sellaisissa yhteiskunnissa, jotka ovat arvostaneet niitä korkealle — kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Esimerkiksi uskonto aikanaan inspiroi monenlaista luovuutta monissa yhteiskunnissa, joskin tietysti viimekädessä etupäässä uskonnon itsensä hyväksi, mutta kuitenkin. Voi ajatella esimerkisi, kuinka pieniinkin pitäjiin rakennettiin mitä upeampia kirkkoja tämän tietyn moraalin ylistykseksi (eikä niitä aina rakennettu vain pakolla…). Uskonto inspiroi ihmisten luovuutta ja luovuus taas tuki uskontoa. Kyse on todella nähdäkseni vain siitä, millainen moraalinen maisema yhteiskunnassa pohjalla vallitsee.

    Jälkimmäiselle kommentaattorille sanoisin, että suosittelen tosiaan lukemaan Harisalon & Rajaniemen kirjan. On nähdäkseni sen pohjalta varsin selvää, ettei kirjoittajien mukaan pankkien rajoittamaton/avokätinen tukeminen kuulu klassisen liberalismin ohjelmaan. On juurikin suuri väärinkäsitys, että vallitseva tilanne pankkien osalta olisi liberalismin oppien mukainen, ellei sitten puhuta ”uusliberalistisesta talousteoriasta”, mikä on kyllä sekin terminä varsin hämärä.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa