Moraalivaje – pääsyy taloudellisiin sotkuihin

Johdanto

Taloudelliset paniikkitilanteet eroavat aina yksityiskohdiltaan, mutta niiden pohjimmainen syy on sama. Liian monet ihmiset tavoittelevat ilmaista lounasta tarpeettoman nollasummapelin pyörteissä. Erilaisin tavoin naamioitunut moraalikato pohjimmiltaan kiehtoo eri toimijoita – pankkiireja, sijoittajia, lainaajia, valtion virkamiehiä, poliitikkoja sekä yleisöä. Heitä hämää lyhytnäköinen ahneus yhä suuremmasta ylenpalttisen pääoman tuomasta voitosta. Vastuuntuntoiset, lisäarvoa tuottavat plussummapelaajat ajautuvat hektisen nollasummapelin pyörteisiin, mutta heidän pitäisi tulla ulos vahvempina, kunhan tomu ehtii laskeutua. Lisääntynyt hallinta ei ole mikään ihmelääke, mutta läpinäkyvyyden lisääminen ja vahvistaminen ei koskaan voi osua väärään. Rehellisyys ja avoimuus ovat lopulta kuitenkin lisäarvoa tuottavien plussummapelien edellytykset.

Moraalipääoma

Pitkän ajan kuluessa olemme keränneet huomattavan määrän moraalipääomaa, joka heijastuu menestyksekkäässä henkisessä ja materiaalisessa plussummapelissä. Moraalisuus kuitenkin jää suhteellisen heikoksi voimaksi ja henkilökohtaisen edun tavoittelu jättää yleisen hyvän varjoonsa. Sen vuoksi tarvitsemme perustuslakeja, lakeja ja säädöksiä – kirjoitettuja pelisääntöjä – tukemaan laajapohjaiselle luottamukselle perustuvaa pääomaa, joka on korvaamatonta demokraattisten yhteiskuntien ja dynaamisen markkinatalouden kannalta.

Perustuslakeja seuraamaan, lakeja toteuttamaan ja säädöksiä valvomaan tarvitaan kuitenkin riittävän luotettavia poliitikkoja, tuomareita, poliiseja sekä virkamiehiä. Houkutus korruptioon on aina läsnä kaikilla muodollisen järjestelmän tasoilla. Valvonta, seuranta jne. on vain osaratkaisu. Vaikka sivuuttaisimmekin suoranaisen petoksen, kirjalliset säännöt eivät kata kaikkia porsaanreikiä. Tällä harmaalla alueella toiminta ei ole varsinaisesti laitonta, mutta se saattaa olla moraalisesti epäilyttävää.

Avoimessa markkinataloudessa harmaa alue on erityisen hallitseva. Liiketoiminta nauttii suurta liikkumavaraa ja petolliselle nollasummapelille on runsaasti sijaa. Säilyttääksemme pelin luotettavan plussummaluonteen uskomme jaettuihin arvoihin sekä reilun pelin henkeen – pelin kirjoittamattomiin sääntöihin. Viime kädessä meidän täytyy siis luottaa keskeisten toimijoiden moraaliseen oikeudentuntoon ja hyvään tahtoon.

Moraalipääoman kysyntä kasvaa interaktiivisen verkoston koon ja monimutkaisuuden kasvaessa. Taloudellinen järjestelmä on erityisen riippuvainen luottamuksesta. Siten meidän täytyy yrittää minimoida houkutus, jättäen kuitenkin tilaa innovaatiolle ja toiminnan vapaudelle. Säännöt ja säädökset vaativat päivittämistä, mutta ennen kaikkea meidän täytyy löytää keinoja hyödyntää niukkaakin moraalipääomaamme.

Moraalikato

Moraalikato ilmenee, kun syntyy houkutus pettää jonkin vastapuolen luottamus laillisuuden sallimissa rajoissa. Kaikkia päätöksentekijöitä ympäröivät moraaliset vaarat, ja hyvään johtajuuteen kuuluukin kyky pysytellä kaukana houkutuksista. Asiakkaat ja työntekijät sekä eläkeläiset ja veronmaksajat saattavat kaikki altistua salakavalalle juonittelulle. Sisäpiiristatuksensa johdosta vastaavalla toimijalla – on hän sitten talouden, lain, lääketieteen tai politiikan saralta – on mahdollisuus hyödyntää epäreilulla tavalla nollasummapeliä luottavaisen vastapuolen vahingoksi. Toimija ei riko lakia, mutta hän rikkoo luottamuksen.

Talousasioissa kummittelee konflikti toimijan ja johtoportaan välillä. Omistajat, velkojat ja sijoittajat ovat enemmän tai vähemmän toimijoiden armoilla, joiden houkutuksena on edistää omaa etuaan. Klassinen tapaus tästä on riskien ottaminen silloin, kun kyseessä on jonkun toisen raha. Uhkarohkealle toimijalle haittojen olematon tai erittäin pieni riski toimii usein huomattavana hyötypuolena. Spekulointi sinänsä ei ole tässä syypää. Sillä on itsestään selvä tehtävä markkinoiden takaajana ja hintavaihteluiden ennustajana. Kuitenkin käsitys siitä, että spekulointi voi olla sekä tuottavaa että turvallista – että ilmainen lounas on olemassa – on vähintäänkin vahingollinen.

Talousmaailmassa säästökilpailu saattaa olla erityisen tuhoisaa. Velkavivun kasvattamisesta sääntöjä kiertämällä tuli pelin henki; ahneus ylitti pelon suurella marginaalilla. Kun muutama aggressiivinen pelaaja ottaa riskin, ei juurikaan ole syytä huoleen. Valitettavasti he kuitenkin antavat vastustamattoman signaalin suuren tuoton hankinnasta. Kaikki haluavat osansa ilmaisesta lounaasta, ja varovaisuus heitetään yli laidan. Siitä seuraava pakokauhu puolestaan vaarantaa koko järjestelmän.

Huonolla politiikalla on ollut osansa talouden romahduksessa. Pääomatulon kaksoisverotus on tehokas argumentti velanoton puolesta. Asuntomarkkinoiden voimakas kasvu Yhdysvalloissa – ja muuallakin – aiheutui valtion takauksista, korkomaksujen verovähennyksistä sekä rajoitetuista asuntolainoista. Poliitikot eivät ole sen vähemmän alttiita moraalikadolle kuin pankkiirit tai liikemiehetkään; valta ja arvostus voivat olla houkuttelevampia kuin pelkkä raha.

Mihin vain katsommekin, vaanii moraalikato houkuttelemassa talousjohtajia korruptoimaan käytöksen kirjoittamattoman ohjekirjan, joka pitää talouden pyörät liikkeessä mahdollisimman vähäisellä kitkalla. Omaisuudenhoitoon liittyvien velvollisuuksien tuntu on yhä vähäisempi voittojen nousuveden ja näennäisen riskittömyyden rinnalla. Pelko kuitenkin voittaa pian ahneuden, kun molemminpuolisen luottamuksen ohut pinta rikotaan. Tulos on täysimittainen taloudellinen paniikki, kun pääoman runsas saanti ehtyy ja kaikki juoksevat uloskäyntiä kohti.

Mitä voimme tehdä?

Pitkällä aikavälillä me voimme – ja meidän pitäisi – toivoa hankkivamme lisää moraalista pääomaa. Sillä välin täytyy yrittää torjua moraalikatoa kaikkialla. Tärkeimpien sääntöjen ja säädösten viilaaminen on todellakin tarpeen. Ongelmana on se, että markkinakilpailun luovuus saattaa kadota byrokraattisten säännösten tiheikköön. Tarvitsemme epäsuoria välineitä heikon moraalimme tukemiseksi.

Läpinäkyvyys on perusedellytys plussummapelissä ja voimakkain keino pitää ihmiset rehellisinä. Esimerkiksi suurimpien talousinstituuttien oleellisten tietojen tulisi olla kaikkien osapuolten saatavissa. Salailu on etu nollasummapelissä, mutta sitä ei pitäisi myöntää organisaatioille, jotka ovat riippuvaisia julkisesta luottamuksesta, palvelevat tärkeää julkista etua ja nauttivat epäsuorista tai suorista julkisista takuista. Avoimuus palvelee kaikkia osapuolia paitsi niitä, jotka hakevat epäreilua etua.

Tiedostusvälineiden uutisointi on tehokkaampi vahti kuin mikään valvonnan virallinen järjestelmä. Yritykset voisivat varoa kilpailijoiden sopimattomia siirtoja ja viheltää pelin poikki. Vastuuntuntoiset kauppajärjestöt voisivat ryhtyä ennaltaehkäiseviin toimiin lisäämällä vertaispainetta, esimerkiksi hylkimällä huonosti käyttäytyviä jäseniä. Epäilyttäviä innovaatioita tulisi tuoda esiin ja tuomita, ei kopioida. Yleisestikin läpinäkyvyyden kasvattaminen yritystasolla olisi lahja kaikille osapuolille edellyttäen, että laittomalta yhteistyöltä vältytään.

Valtiot ovat rahoittajina viimeinen voimavara. Niiden on viime aikoina täytynyt puuttua arvopaperimarkkinoihin, ja näin ne ovat itse tulleet viimeisiksi ostajiksi. Tämä välttämättömyys tulisi muuttaa hyveeksi. Valtion tulisi ottaa aktiivinen rooli talousmarkkinoilla tehtyjen ”viisaiden” siirtojen aiheuttamien liiallisten kuplien ja mutkien estämiseksi. Kun pääomaan on rajoittamaton pääsy, varakkaat suvereenit toimijat ansaitsevat ilman muuta rahaa markkinatoiminnalla häiritsevistä epävakaisuuksista huolimatta. Valtion puuttuminen asiaan aiheuttaa omat moraaliset uhkansa, mutta veronmaksajien on korkea aika saada korvausta epäsuorista takauksista, joita he antavat edustajiensa kautta.

Loppupäätelmä

Moraalikadon minimoimiseksi taloudellisen pelin säännöt tulisi määritellä siten, että joka tasolla johtajien oma etu on sopusoinnussa yhteiskunnan yleisen edun kanssa. Tämä vähentäisi turhia nollasummapelejä ja rohkaisisi plussasummapeliin suuntautuvia yritysstrategioita. Ihanteellisessa tilanteessa yrityksen voiton tulisi olla suhteessa sen antiin yhteiselle varallisuudelle.

Taloudellisten sotkujen pääasiallinen syy on illuusio siitä, että tuottoisaa liiketoimintaa voitaisiin harjoittaa pelaamalla terävänäköistä nollasummapeliä. Vuonna 2006 33 prosenttia yritysten tuotosta Yhdysvalloissa tehtiin rahoitussektorilla. Arvojen näennäinen kasvu ja siihen liittyvät helpot voitot luovat näkymättömän, kollektiivisen velan, joka täytyy välttämättä maksaa takaisin, kun kupla puhkeaa. Valitettavasti monet voittajat pääsevät kuin koira veräjästä, kun taas huomattava osa tappioista jää veronmaksajien harteille. Tämä herättää moraalista paheksuntaa.

Taloudellisen romahduksen pääasiallinen syy on talousinstituutioiden välisen luottamuksen rapistuminen. Perimmäinen syy on oleellisten toimijoiden moraalivaje, yleisö mukaan lukien. Jos kotitalouksien säästötaso laskee lähelle nollaa (kuten Yhdysvalloissa tapahtui), taloudellisen vastuun on hylännyt ahneiden pankkiirien lisäksi myös suurin osa väestöstä. Terve kapitalismihan on ennen kaikkea pääoman kokoamista.

Moraalivajeella on selkeä vaikutus, vaikka se tapahtuisikin viiveellä. Sen kautta opimme hyvää käytöstä, eikä vähiten talousasioissa. Lopulta moraalinen opetus unohdetaan, kun uusia keinoja keksitään kakun syömiseksi ja säilyttämiseksi. Oikotie vaurauteen avautuu muutamille nokkelille vapaamatkustajille. Koko kansakunta voi kuitenkin rakentaa lisäarvoa vain rehellisellä plussummapelillä. Menestyksemme kasvaa suorassa suhteessa saatavilla olevaan moraalipääomaan.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

3 kommenttia artikkeliin “Moraalivaje – pääsyy taloudellisiin sotkuihin

  1. Yrittäjä sanoo:

    Mitä, mitä?? Anteeksi kuinka?

    ”Valtion tulisi ottaa aktiivinen rooli talousmarkkinoilla tehtyjen ”viisaiden” siirtojen aiheuttamien liiallisten kuplien ja mutkien estämiseksi. Kun pääomaan on rajoittamaton pääsy, varakkaat suvereenit toimijat ansaitsevat ilman muuta rahaa markkinatoiminnalla häiritsevistä epävakaisuuksista huolimatta. Valtion puuttuminen asiaan aiheuttaa omat moraaliset uhkansa, mutta veronmaksajien on korkea aika saada korvausta epäsuorista takauksista, joita he antavat edustajiensa kautta.”

    Onko tämä todella Liberan linja? Siis lisää sääntelyä ja valtion riskinottoa? Sehän juuri on isojen kuplien syy, esim. USA:n liittovaltion takaukset Fannie Maen ja Freddie Macin kautta roska(asunto)lainoille. Isoja kuplia ei pääse syntymään, jos avokätisiä julkisia takauksia ei anneta. Se, että luotettaisiin siihen, että virkamiehet osaisivat estää kuplia, on täyttä illuusiota.

    ”Valitettavasti monet voittajat pääsevät kuin koira veräjästä, kun taas huomattava osa tappioista jää veronmaksajien harteille. ”

    Niin. Miksi? Miksi veronmaksajien pitäisi mitenkään osallistua näiden tappioiden kattamiseen? Lääke näihin nykyisiin ongelmiin on lisätä markkinavastuuta, eikä suinkaan lisätä valvontaa.

    1. assssd sanoo:

      Sinun pitää tutustua kahteen kysymykseen: mitä raha on ja miten rahajärjestelmä toimii.

      Lyhyesti: raha on velkaa (lupausten vaihdos pankin kanssa) ja velanmitta.

      http://www.youtube.com/watch?v=bE8i-4HpKlM&feature=player_embedded
      Tuossa linkissä jotakin pohjakosketusta.

      Ja tässä: http://www.youtube.com/watch?v=P8fDLyXXUxM&feature=youtu.be

  2. Juhani sanoo:

    ”Avoimuus palvelee kaikkia osapuolia paitsi niitä, jotka hakevat epäreilua etua.” -Tässä oli kirjoituksen ydin. Erinomainen kirjoitus. Tässä on paljon, mitä juuri itse olen pohtinut. Toivo siis elää.

    Tämän kirjoituksen ymmärtäminen vaatii kokonaisuuksien ja syy-seuraus suhteiden kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Ympäristömme on liikaa salaileva, liian moni on uhri, liian moni ”ajan hengen” tajuava ajautuu hyväksikäyttämään muita. Tämä on lyhytnäköistä: minkä taakseen jättää, sen eestään löytää.

    Kuten Erkki Liikanenkin on todennut, finanssikriisi jätti pysyvän jäljen yleisöön: luottamuspula. Pankkiireita vihataan. NSA-skandaali antoi viimeisen silauksen: mihinkään ei voi enää luottaa.

    On syntynyt, ympäri maailmaa, monia reformeja ajavia voimia. Vaikka väestöstä olisi herännyt vain 0,1% toimimaan, sekin on paljon. Internet osaltaan lisää tietoisuutta.

    Myös kaikki salaliittoteoriat kuvastavat luottamuspulaa yhteiskuntaan.

    Länsimaissa on käynnissä kokonaisvaltainen moraalinen rappio, jokaisella yhteiskunnan tasolla. Tämä heijastuu myös kehitysmaihin, kun niitä käytetään resurssien alusmaana tai kehitysmaiden diktatuurit/mafiat orjuuttavat ihmisiä nälkäpalkalla paiskimaan töitä kellon ympäri. Moraalinen rappio tuhoaa yhteiskunnat ja kehityksen.

    Kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, aatteissa, opeissa ja kaavoissa painotetaan liian vähän luottamuksen kultaa. Luottamus saadaan kestävälle pohjalle vain kokonaisvaltaisella avoimuudella, esim. tiedon avoimuuden pitäisi yltää esiopetukseen asti (mikäli tieto koskettaa edes välillisesti itseäsi). Myös kokonaisvaltainen vastuunkanto on oleellinen osa luottamusta.

    Elina, olin hyvin iloinen tästä kirjoituksesta.

    Maailma voi mennä kehityksessä joko eteen- tai taaksepäin. Jos taaksepäin mennessä ei pystytä korjaamaan kurssia, on edessä lopulta massiivinen tuho – ennennäkemätön määrä kärsimystä.

    Välillä mietin, että oliko kirkolliset instituutiot moraalimme vartijoita, välttämättömyys? Mutta, kun asiaa ajattelee syvällisemmin, nämäkin ajautuivat samaan syntiin: ahneuteen, salailuun, omiin intresseihin, vapaamatkusteluun. Siispä loppupäätelmä on, että sanoma – ja sen omaksuminen – on tärkeintä. Jokainen voi olla ”oma kirkkonsa”.

    Älä anna pirulle pikkusormea tai se vie koko käden.

    Ongelmia riittää, tuskin edes vain avoimuus pelastaa (edistysaskel silti), vaan pitäisi muuttaa rahajärjestelmää, kuten tekstissä käsittelit. Monet ovat luopuneet toivosta. Tiedon käsittely, visualisointi ja levittäminen kuitenkin edistää hyvää ja kehitystä. Seinä tulee kuitenkin vastaan, kun resursseista alkaa olla pulaa.

    Isojen resurssien maassa, kuten Venäjä, toimiva yhteiskuntamalli olisi lyömätön etu.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa