Omavastuuosuus korkeakoulutukseen

Julkisen talouden ongelmat ja ennustettu kestävyysvaje ovat pakottaneet kansalaiset ja poliitikot pohtimaan, mistä hyvinvointiyhteiskunnan palveluista ja toiminnoista ei missään olosuhteissa haluta tinkiä. Kun sekä budjettileikkaukset että veronkorotukset ovat myrkkyä, niin lisääntyvässä määrin on jouduttu panemaan kansalaiset itse maksamaan käyttämistään yhteiskunnan palveluista. Esimerkiksi subjektiivinen oikeus päivähoitoon ei ole likikään ilmainen, ja terveydenhuollossa on jouduttu nostamaan omavastuuosuutta suuremmaksi kuin useimmissa Euroopan maissa.

Vain harvoja palveluja pystytään enää tarjoamaan täysin maksuttomina. Näihin kuuluu opiskelijalle ilmainen ja ainakin tähän asti ajallisesti rajoittamaton korkeakouluopetus, johon vielä liittyy elinkustannusten merkittävä korvaus opintotuen muodossa. Asia on Suomessa ollut keskustelunaiheena tabu, sillä vahvojen opiskelijajärjestöjen lobbausvoima on pannut poliitikot hiljaisiksi. Kun kuitenkin työelämästä syrjäytyneiden määrä on kasvanut huolestuttavaksi ja leipäjonot pitenevät, niin opiskelijoita ei millään perusteella voi laskea yhteiskunnan huono-osaisten joukkoon. Päinvastoin, heille on tiedossa tutkinnon suorittamisen jälkeen selvästi paremmat tulot ja pienempi työttömyyden vaara kuin ilman korkeakoulututkintoa jääneillä kansalaisilla. Siksi nykytilanteessa on välttämätöntä kunnolla selvittää, onko maksuttomalle korkeakouluopiskelulle pitäviä perusteita ja millä lailla omavastuu voitaisiin toteuttaa ilman, että elämä ja toimeentulo opiskeluvaiheessa kohtuuttomasti vaikeutuisivat.

 

Korkeakouluopintojen maksuttomuudelle ei ole perusteita

Ylemmän korkeakoulututkinnon laskennallinen hinta on noin 60 000 €. Tähän sisältyvät opettajien palkat, hallinto- ja kiinteistökulut, mutta myös opintotukea keskimäärin 19 000 € ja lisäksi VR:n ja Matkahuollon subventoimaa opiskelijoiden matkatukea keskimäärin 4 600 € tutkintoa kohti. Vaikka koulutus on opiskelijalle maksutonta, se ei siis ole ilmaista – laskun kuittaa veronmaksaja. Maksuttomuutta on perusteltu yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimuksella. Sosiaaliseen taustaan ja tulotasoon katsomatta jokaisella tulisi tämän mukaan olla mahdollisuus opiskeluun ja sitä kautta ”säätykiertoon”. Tämä sinänsä kaunis tavoite ei kuitenkaan toteudu, sillä korkeakoulutus on vahvasti periytyvää. Akateemisesti koulutetun perheen lapsi päätyy kahdeksan kertaa todennäköisemmin korkeakouluopiskeluun kuin ei-akateemisen. Sisään päässeet opiskelijat itse asiassa maksattavat opintonsa niillä, jotka eivät valintakokeissa menesty, ja muilla veronmaksajilla. Verotuksen progression vähennyttyä ei enää päde sekään argumentti, että korkeakoulutetut maksavat opiskelunsa paremman palkkatasonsa takia veroina. Ilmainen opiskelu ei siis ole poistanut epätasa-arvoa, vaan päinvastoin pitää sitä yllä.

Toisena perusteena maksuttomuudelle on esitetty, että yhteiskunta hyötyy koulutustason noususta, joten se myös kantakoon kustannukset. OECD-maiden vertailun perusteella onkin helppo osoittaa, että kuta suurempi on ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus työvoimasta, sitä suurempi on bruttokansantuote asukasta kohti. Samat tilastot kuitenkin osoittavat, että koulutettavan saama hyöty on Suomessa suurempi (miehet 11.1%, naiset 9.0%) kuin yhteiskunnan (miehet 8.9%, naiset 5.7%). Professori Matti Virén on Tilastokeskuksen ansiotilastojen pohjalta arvioinut, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden elinikäiset ansiot ovat keskimäärin reilut 300 000 € suuremmat kuin keskiasteen koulutuksen saaneiden, vaikka myöhempi työuran alku ja suurempi verorasitus otetaan huomioon. Miksi ei näin merkittävän edun saaja voisi ainakin osittain osallistua koulutuksen rahoittamiseen?

Pitäisikö korkeakoulutuksen hinta katsoa kulutusmenoksi vai investoinniksi tulevaisuuteen? Palkansaajien tutkimuslaitoksessa tehtyjen laskelmien mukaan koulutuspanostusten tuottoaste on keskimäärin 14 %. Vain harvat investointikohteet antavat tätä suuruusluokkaa olevaa tuottoa. Akateemisen loppututkinnon merkitys tulevan ansiopotentiaalin kannalta on siis huomattava, ja työttömyyden riski on kääntäen verrannollinen koulutustasoon. Nämä tosiasiat merkitsevät, että suurenevien tuloerojen Suomessa vähävaraisempi kansanosa subventoi merkittävästi varakkaiden opiskelua.

Lisääntyvä työvoiman liikkuvuus merkitsee sitä, että Suomi tuottaa veronmaksajien kustantamaa koulutettua väkeä maihin, jotka eivät ole joutuneet yhtä lailla panostamaan oman työvoimansa koulutukseen. Korkeakouluopetus on maksutonta vain Pohjoismaissa.

 

Korkeakoululaitos on paitsi epäoikeudenmukainen myös tehoton

Ylemmän korkeakoulututkinnon keskimääräinen suorittamisikä Suomessa on OECD-maiden kärkeä (27,9 vuotta), ja 25-29 –vuotiaista vain Islannissa on suurempi osuus koulutuksessa kuin Suomessa (27,2%). Näin laskennalliset työurat jäävät lyhyemmiksi, mikä alentaa tulevia eläkkeitä ja aiheuttaa korotuspaineita koko työssä käyvän väestön eläkemaksuihin. Ruotsin tilanne muistuttaa läheisesti Suomea, ja siellä hallituksen teettämä selvitys osoitti, että yhden vuoden viivästys valmistumisessa maksaa opiskelijalle keskimäärin 80 000 kruunua (n. 9 000 €) ja yhteiskunnalle 160 000 kruunua.

Suuri syy tähän huonoon tilanteeseen on kolmen vuoden viive lukion päättämisen ja varsinaisten opintojen aloittamisen välillä, mikä puolestaan johtuu yliopistojen kelvottomista opiskelijavalintakäytännöistä ja sekavasta valintakoeviidakosta. Itse opiskelu sujuu myös nihkeästi, sillä Suomessa keskimääräinen opintoihin käytetty aika, 29 tuntia viikossa, on Euroopan lyhyimpiä, ja alle 40% suorittaa lukuvuodessa 45 opintopistettä tai enemmän. Suomi on mukana Euroopan yliopistojen tutkintorakenteiden harmonisointiin pyrkivässä ns. Bolognan prosessissa, jonka tavoitteena on kandidaatin tutkinto kolmessa ja sen jälkeen maisterin tutkinto kahdessa vuodessa. Tutkintojen mitoitus on 60 opintopistettä vuodessa, johon normaaliälyisen täysipäiväisesti opiskelevan nuoren pitäisi pystyä. On selvää, että nykyisin Suomen yliopistoissa vallitseva opiskelukulttuuri tekee Bolognan tavoitteet mahdottomiksi.

Pääosa nykyisistä opiskelijoista ei katso pärjäävänsä opintotuella, hiljattain tehdystä korotuksesta huolimatta, ja suurin osa kieltäytyy tarjolla olevista varsin edullisista opintolainoista. Syyksi ilmoitetaan yleensä, että tulevaisuus ja töiden saaminen on niin epävarmaa, ettei lainaa uskalleta ottaa. Tällaiselle pessimismille ei löydy mitään perustetta ansio- ja työllisyystilastoista. Opiskelupaikan saaneiden ensimmäinen tehtävä on yleensä työpaikan hankkiminen, minkä jälkeen työ muuttuu ykkösasiaksi ja opiskelu hidastuu. Päätoimiseen ja tavoitteelliseen opiskeluun ei ole taloudellisia insentiivejä.

Eurooppalaisen vertailututkimuksen mukaan suomalaiset opiskelijat sijoittuivat häntäpäähän, kun tiedusteltiin, pyrkivätkö he saamaan mahdollisimman hyviä arvosanoja. Opiskelijoiden terävä kärki on Suomessa yhtä hyvä ja yhtä hyvin motivoitunut kuin missä tahansa vertailumaassa. Suuri osa opiskelijoista monissa oppiaineissa ei heikon motivaation takia kuitenkaan osallistu luento-opetukseen, ja oppimisen ja itsensä kehittämisen asemesta tavoitteena on vain selvitä seuraavasta tentistä mahdollisimman vähällä. Tämä heikentää opintosuoritusten laatua. Jos oppimistulokset jäävät huonoiksi, kansakunnan koko osaamispotentiaalia ei saada käyttöön.

Maksullinen opiskelu ei ole vain keino paikata valtion budjettia, vaan se tarjoaa keinoja opiskelukulttuurin muuttamiseksi ja oppimistulosten parantamiseksi.

 

Opiskelijan tulee osallistua koulutuksen kustannuksiin omavastuuosuudella

Korkeakoulutuksen kustannusten omavastuu tulee toteuttaa tavalla, joka on sosiaalisesti oikeudenmukainen ja kannustaa määrätietoiseen opiskeluun, mutta ei merkittävästi vaikeuta opiskelijoiden toimeentuloa opiskeluaikana. Näin ei aseteta esteitä vähävaraisten opiskelulle.

Yksi tapa toteuttaa yllä esitetty tavoite on ottaa yliopistoissa käyttöön lukukausimaksut, joita ei kuitenkaan makseta opintojen kestäessä vaan vasta valmistumisen jälkeen, kun työpaikka on saatu ja ansiotulot ovat saavuttaneet tietyn tason.  Seuraavassa hahmotellaan tällaista mallia, joka on käytössä Australiassa ja Englannissa.

Jokaisen opiskelijan maksettavaksi säädetään ”teoreettinen” lukukausimaksu, jonka suuruuden valtiovalta määrää. Se kumuloituu opiskeluajan pituuden mukaan velaksi yhteiskunnalle. Tämä velka kuoletetaan jälkikäteen tutkinnon suorittamisen jälkeen kerättävällä lisäverolla, työnimellä ”maisterivero”, joka tuloutetaan yliopistoille. Seuraavassa hahmotellaan tällaisen järjestelmän toimintaa (luvut ovat kuvitteellisia):

    • Jos opiskelumaksu on 5 000 € lukuvuotta kohden (vajaa puolet Englannin maksuista) ja opiskelija suorittaa viisivuotisen maisterin tutkinnon 6 vuodessa, hänen velkansa yliopistolle eli suomalaiselle yhteiskunnalle on 30 000 €. Normaaliajassa suoritettujen opintojen jälkeen kertyy vähemmän maksettavaa.
    • ”Maisteriveroa” aletaan kerätä vasta tietyn tulotason (esim. 24 000 € vuodessa) ylittävien valmistuneiden tuloista. Työttömiltä tai pienituloisilta veroa ei kerätä. Vero on progressiivinen (2-9 %), esimerkiksi 4 000 € kuukaudessa ansaitsevilta se voisi olla 250 € kuukaudessa (n. 6 %). Vero tarkistetaan vuositulojen muutoksen perusteella vuosittain. ”Maisteriveroa” maksetaan, kunnes yhteiskunnalle on tuloutettu tutkintovelkaa vastaava määrä. Velan määrää ei indeksoida. Tällä tavalla valtio edelleen subventoi opiskelua, mikä samalla luo järjestelmään vakuutuselementin: kun pienempituloisella takaisinmaksu kestää kauemmin, lainan reaaliarvo alenee.
    • Takaisinmaksuajaksi voi keskimäärin arvioida keskituloisilta 15 vuotta.
    • Opiskelijoille maksetaan edelleen opintotukea (kuten nykyisin), jonka saamisen ehtona ovat suoritetut opintopisteet. Suomessa opintotuki on kansainvälisesti varsin korkea.
    • Opiskelijoiden valmiutta ottaa henkilökohtaista opintolainaa vahvistetaan, jotta päätoiminen opiskelu yleistyisi. Vastahakoisuus lainan ottoon perustuu asenteisiin ja puutteelliseen tietoon tulevaisuudennäkymistä, jotka ovat valoisat. Todellista riskin pelkoa ei nuorilla voine olla, koska tutkinnon suorittaneista suuri osa nostaa huomattavia asuntoluottoja opintojen päättymisen jälkeen.

”Maisteriveron” kannustevaikutusten arviointi:

    • ”Maisterivero” vahvistaa tasa-arvoa kansalaisten kesken: vero kerätään progressiivisena niiltä etuoikeutetuilta, jotka ovat saaneet opiskelupaikan ja valmistuneet.
    • ”Maisterivero” kerätään taannehtivasti ja sillä kuoletetaan vuosittain implisiittinen laskennallinen lukukausimaksu. Tästä syystä opiskelijoille syntyy kannuste opiskella ripeästi: nopeasti opiskelevilla on vähemmän takaisin maksettavaa yhteiskunnalle.
    • ”Maisterivero” vahvistaa yliopistojen rahoituspohjaa ja auttaa julkista sektoria alentamaan muuta verotusta: vero tuloutetaan yliopistoille. Tästä seuraa, että valtion muu rahoitustarve yliopistolle vastaavasti supistuu ja valtion tarve kerätä muita veroja pienenee.

Jos maassamme suoritetaan vuosittain 15 000 ylempää tutkintoa (Opetus- ja kulttuuriministeriön kehittämissuunnitelma 2012-2016), niin keskimääräisen kuukausiansion ollessa 4000 € kukin vuosikohortti maksaisi 3 000 €/vuosi eli yhteensä 45 miljoonaa euroa. Kun kunakin vuonna maksavia opiskelijakohortteja olisi 6, ”maisterivero” tuottaisi vuosittain noin 270 miljoonan euron tulon. Nykyisen yliopistobudjetin (n. 1,5 miljardia euroa) ja tulevan määrärahojen jakomallin perusteella laskettuna tämä kattaisi noin 60% alempien ja ylempien tutkintojen  perusteella määräytyvästä osuudesta.

 

Omavastuun toteuttaminen ei ole ongelmatonta

Korkeakouluopintojen maksullisuudesta on kautta vuosien tehty erilaisia aloitteita, kuten suorat lukukausimaksut tai yhden tutkinnon ja kohtuullisen opiskeluajan kattavat valtion koulutussetelit. Jälkikäteen maksettava ”maisterivero” on näihin verrattuna sosiaalisesti oikeudenmukainen ja kannustava. Siihen liittyy kuitenkin joukko periaatteellisia ja käytännön ongelmia.

Yliopistokoulutuksen aloittaneista arviolta 25% keskeyttää opintonsa. Jos jälkikäteismaksu kannetaan vain tutkinnon suorittaneilta, he joutuvat myös keskeyttäneiden maksumiehiksi, vaikka nämä ovat yhtä lailla käyttäneet koulutusresursseja. Koska ilman tutkintoakin on mahdollista päästä hyville tuloille, tulisi ”maisteriveroa” periä myös ei-maistereilta, kunhan säädetty minimitulo ylittyy ja kunnes kertynyt ”velka” on maksettu. Huomautettakoon myös siitä, että ”maisteriveroa” ei voi rakentaa verotuksen progression yleisen kiristyksen varaan, koska sillä ei tällöin olisi niitä kannustevaikutuksia, jotka syntyvät, kun ”maisterivero” kohdennetaan vain tutkinnon suorittaneisiin.

”Maisteriverosta” ei voi vapautua ryhtymällä yrittäjäksi tai muuntamalla tulonsa pääomaverotuksen mukaiseksi, vaan vastaava takaisinmaksu sovitetaan muihin kuin tuloverotettaviin. Siitä ei myöskään voi vapautua muuttamalla ulkomaille. Professori Panu Poutvaara on argumentoinut, että Euroopan unionin jäsenmailla tulisi olla oikeus periä ”maisterivero” myös maasta poismuuttaneelta veroin rahoitetun koulutuksen saaneelta.

Olemme tässä kirjoituksessa pohtineet opintojen omavastuun toteuttamista yliopistojen näkökulmasta; ammattikorkeakoulujen osalta tilanne olisi arvioitava erikseen.

Mielestämme tässä muistiossa esitettyjä ajatuksia tulisi laajasti ja ennakkoluulottomasti pohtia, paitsi jos sen taustalla oleviin ilmiselviin ongelmiin jollakulla on esittää parempia ratkaisuja. Lisäksi tarvitaan tutkimustyötä koulutuksen rahoitusvaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista opintoihin ja opiskelijoihin. Koko joukko hallinnollisia haasteita on myös ratkaistava. Yliopistot luonnollisesti pitävät kirjaa lukukausittain läsnä oleviksi ilmoittautuneista opiskelijoista, josta koostuu yksilökohtainen maksuvelvoite. Tämän liittäminen tulevaisuudessa tulo- ja verotustietoihin, ”maisteriveron” maksuunpano ja sen tulouttaminen yliopistoille vaativat huolellista suunnittelua. Samassa yhteydessä tulisi pohtia opintotuen ja opintolainojen hallinnointia, toivottoman sekavan opintotuki- ja takaisinperintäsäädöstön siivousta, sekä Kelan roolia kokonaisuudessaan.

Nyt on aika murtaa tabu ja avata kunnon keskustelu yliopisto-opintojen maksullisuudesta.

 

Artikkeli on kirjoitettu yhdessä Helsingin yliopiston emerituskansleri Kari Raivion kanssa ja se on julkaistu aiemmin Kanavassa 2012/5.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa