Onko talouspolitiikassa vain yksi instrumentti?

Onko talouspolitiikassa vain yksi instrumentti?

Tällaiseen tulokseen tulee, kun lukee Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen raporttia ”Strategia Suomelle”, jossa talouspolitiikan ehkä vaikeimpaan kysymykseen, kestävyysvajeeseen, tarjotaan seuraavia vaihtoehtoja: 1) verojen korottaminen, 2) menojen karsiminen, 3) lisävelka ja 4) työllisyyden lisääminen. Näistä vaihtoehdot 1 ja 3 suljetaan ulos sillä periaatteella, että korotettavaksi sopivia veroja ei oikein löydy ja velkaantuneisuuden kasvattaminen on muutoin huono asia. Sen sijaan julkisten menojen supistaminen torjutaan sillä periaatteella, että ”julkisten tehtävien merkittävä vähentäminen on periaatteessa mahdollinen, mutta ei myöskään kovin realistinen. Suomen kansalaisilla on korkeat vaatimustaso hoivan ja hoidon, koulujen, koulutuksen ja infrastruktuurin osalta, ja on epätodennäköistä, että niistä haluttaisiin tinkiä”. Näin siitäkin huolimatta, että julkisten menojen suhde kokonaistuotannon arvoon on Suomessa maailman korkein Pohjois-Korean, Kuuban ja Kiinan jälkeen. Näin ollen jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: ”Tämä jättää jäljelle neljännen ratkaisumallin, työvoimaan osallistumisen nostamisen ja työllisyyden lisäämisen. Tässä suhteessa Suomen lähtötilanne on selvästi muita Pohjoismaita heikompi. Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle”.

Olisi kiva nähdä joku laskelma, jossa tämä mielikuva muuttuu numeroiksi. Vielä mielenkiintoisempaa olisi nähdä laskelma, joka kertoo, miten osallistumisaste saadaan nousemaan, Suomi kun kuitenkin on esimerkiksi OECD piirissä korkean osallistumisasteen maa. Toki Suomen luvut ovat jonkin verran alhaisempia kuin Ruotsissa, mutta ei kai Suomen kansainvälistä asemaa voi joka käänteessä kiinnittää vain Suomi-Ruotsi -vertailulla. Osallistumisasteet ovat sitä paitsi äärimmäisen persistenttejä, eli niiden taustat ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Työmarkkinoilta poistuneet ovat varmaankin alhaisen tuottavuuden, tai ainakin alhaisen palkkauksen saajia, siksi heidän työllistymisensä tulovaikutus ei vastaisi keskiarvotuottavuutta tai palkkoja. On aivan eri asia, työllistyykö lääkäri vai osa-aikamyymäläapulainen. Olennaista myös se mihin ihmiset työllistyvät, jos he työllistyvät julkiselle sektorille, niin kuin viimeisen kymmen vuoden aikana on käynyt, ei kestävyysvaje siitä ainakaan parane. Borg ja Vartiainen sivuuttavat nämä ja muut käytännön ongelmat olettaen ilmeisesti, että työvoiman tarjonnan kasvu hoidetaan kivuttomasti kasvattamalla siirtolaisuutta.

Jos on kestävyysvajeen ratkaisu helposti hoidettu Borgin ja Vartiaisen raportissa, niin vielä helpompaa on talouden menetetyn kilpailukyvyn parantaminen. Heidän reseptinsä kuuluu seuraavasti: ”Käsityksemme on, että palkanmuodostuksen koordinointia olisi vahvistettava jotta vientiteollisuuden palkkanormi toteutuisi. Olisi todella tarpeen, että työmarkkinaosapuolet pääsisivät yhteisymmärrykseen ja sellaiseen toimivaan yhteistyöhön, jolla luodaan avoimen sektorin palkka-ankkuri ja vakuutetaan kaikki siitä, että toimintatapa on kestävällä pohjalla. Palkanmuodostus ei ole Suomessa pitkän aikavälin historiallisessa tarkastelussa yleensä sotinut kilpailukyvyn kanssa. Palkankorotukset ovat suhteellisen hyvin istuneet tuottavuuden kasvun ja inflaation muodostamiin puitteisiin. Se kielii siitä, että palkanmuodostus Suomessa pohjimmiltaan toimii hyvin”.

Arvio kuulostaa uskomattomalta. Minne unohtuivat kaksinumeroiset inflaatioluvut 1970-luvulla, 15 prosentin palkankorotukset, samalla kun tuottavuuden kasvu oli 2 prosenttia, valuuttakurssikriisit, vuoden 2007 sairaanhoitajatupo, ja vuoden 2011 Pukkisen jäähyväiset kilpailukyvylle –tupo? Politiikkasuositus taas muistuttaa vanhaa sanontaa: pannaan pukki kaalimaan vartijaksi.

Olisi voinut edes kyseenalaista nykyiset työmarkkinoiden rakenteet ja kysyä vastaavatko ne enää nykyaikaa. 1970-luvun puolivälissä valtiovalta oli valmis hyväksymään ammattiliittojen de facto pakkojäsenyyden ja huomattavan taloudellisen tuen ammattiliitoille, koska pelkona oli, että AY -liike joutuu neuvostomielisten kommunistien käsiin ja Suomen itsenäisyys muuttuu entistä kyseenalaisemmaksi. Siinä vaiheessa inflatorinen palkkapolitiikkakin oli pienempi paha, koska valuuttakurssi kuitenkin jousti ja maa oli paljolti suljettu talous. Vaikka ulkoiset uhkat ovat pysyneet samanlaisina, kaikki muu on muuttunut valtavasti ja sen luulisi näkyvän siinä tavassa, jolla suhtaudumme työmarkkinoiden valtarakenteisiin. Jos valtarakenteisiin ei rohjeta kajota, on hurskaiden toivomusten lisäksi jäljellä enää vain vakioresepti: työvoiman tarjonta ja maahanmuutto. YYA -liturgiasta päästiin, eroon mutta kolmikantaliturgia tuntuu jääneen pysyväksi kansallisomaisuudeksi.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

4 kommenttia artikkeliin “Onko talouspolitiikassa vain yksi instrumentti?

  1. Harri Koo sanoo:

    Kun en ole professori tasoinen taloustieteilijä, niin en edes aio väitellä vastaan tai puolesta. Kuitenkin luettuani artikkelin jäin tunnelmaan että siinä on jotain selvää järkeä ja yhdyn tuohon ajatukseen että Borg ja Vartiainen ovat ottaneet tavallaan perinteisen tavan kuinka hoitaa tätä tilannetta. Sanon se näin; tilanne ei tule korjautumaan perinteisellä tavalla, paitsi ellemme ole valmiita hyväksymään aivan mielettömän pitkän ajan totaalista kurjuutta – kurjuus on tietenkin suhteellista, vaikea sanoa mitä se voi käytännössä tarkoittaa itse kullekkin. Tämä vaihtoehto on kuitenkin se mahdollisin koska kateus, ym muut tekijät vaikuttavat niin paljon tässä yhteiskunnassa. Näen kuitenkin asiassa paljon samanlaisuutta kuin mitä oli aikanaan perestroikan aikana Neuvostoliitossa. Maa tavallaan tippui free-fall tilanteeseen, ja ihmisten oli tartuttava kiinni mihin pystyi, tai jäi ilman. Oligargit käyttivät tilannetta hyväkseen ja ahmivat valtion omaisuutta, jne. Voi arvatkin, että en ehdota että Suomi laitetaan täysin kontrolloimattomaan free-fall tilanteeseen, mutta jos tarkkaan ajattelee, niin on vaikea nähdä mitään muuta todellista hyvää vaihtoehtoa. Se minkä tasoinen tämä free-fall on, riippuu monesta tekijästä, tietenkin, ja sitä voi säädellä – ja toivottavasti estää monet esim. Neuvostoliitossa tapahtuneet vääryydet. Uskon tähän siksi, että Suomi on sen verran homogeeninen ja kehittynyt maa että se voisi kestää tämän shokin ja tulla eheämpänä ja ehjänä ulos. Samoin ei enää puhuta vuosikymmenien piinasta. Nimittäin kaikki nuo muutaman vuoden kestoiset ennustukset ovat puhtaita unelmia. Ennenkuin tämä maa selviää tästä, niinkuin oikeasti, puhutaan 10+ vuosista. Mark my word!

  2. Juha sanoo:

    Pieneen maahan mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan. Nyt se on leikkauslista.

    Toiseksi toivoisi investointiohjelmaa. Mutta se lienee jo liikaa vaadittu.

    Jos Ruotsi tai Siperia ei opeta, Singaporeen suuntautuva opintomatka saattaisi pudottaa suomut silmiltä näkemään, miten pieneenkin maahan mahtuu monta ideaa.

    1. Matti Viren sanoo:

      Investointiohjelmat ovat kovin suosittuja täkyjä vaaliohjelmaissa, mutta väistämättä ne tuovat mieleen suuunnitelmatalouden, jossa ”viisaat” päättivät, mitä tulevaisuudessa tarvitaan. Minä en ainakaan rohkenisi sanoa, mihin Suomen investoinnit pitäisi suunnata. Mutta Singaporesta olen samaa mieltä. Toivoisi, että iänikuisen ”Ruotsi sitä”, ”Ruotsi tätä” -vertailun sijaan katsottasiin, miten (paljon paremmin) kasvavat taloudet ovat asiansa järjestäneet.

      1. Juha sanoo:

        Nordean mukaan “Koko talouden pääomakanta pienenee, koska investoinnit eivät kata pääoman kulumista. Kansantalouden investoinnit olivat viime vuoden lopulla määrältään pienimmät vuoden 2002 jälkeen.” (Pasi Sorjonen, 20.3.2015).

        Suomen valtionvelan korkomenot ovat puolittuneet, vaikka velka on kaksinkertaistunut. Vuonna 2001 korkomenot olivat noin 4 mrd, mutta 2013…2015 vain 1.8 mrd/vuosi. Suomen valtio ottaa lainaa nyt historiallisen halvalla, jopa negatiivisella korkotuotolla.

        Ainakin vanhat velat kannattaa uudelleenrahoittaa alemmin koroin ja pidemmin maturiteetein. Tuottavia ja kannattavia julkisinvestointeja ei välttämättä löydy helposti, mutta julkishyödykkeet, perustutkimus, puolustusvoimat, huoltovarmuus ja infrastruktuuri kaipaavat julkista rahoitusta.

        Länsimetro, lentokenttärata, LNG-terminaali… Miten käynnistyisivät yksityiset investoinnit?

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa