Onnellisuuspolitiikan sietämätön keveys

Onnellisuuden paluu politiikkaan

Onnellisuus on ollut yksi ihmisen toiveista halki aikojen ja filosofit ovat painineet onnellisuusaiheen kanssa sivistyksen aamunkoitosta asti. 1700-luvulta alkaen onnellisuus on yleisesti samaistettu nautintoon ja hyvinvointiin, mikä on yksilöllinen ja hedonistinen tulkinta ja poikkeaa aikaisempien aikojen ankarammista ja ylimaallisista ihanteista. Valistus nosti myös onnellisuuden edistämisen julkisen politiikan tasolle. Tunnettu osa Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen tekstistä luokittelee “onnellisuuteen pyrkimisen” luovuttamattomaksi ihmisoikeudeksi. Ranskan vallankumouksellinen perustuslaki vuodelta 1793 julisti yleisen onnellisuuden olevan yhteiskunnan päämäärä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun utilitaristiset ajattelijat määrittelivät “suurimman joukon suurimman onnellisuuden” yleismittakepiksi julkiselle politiikalle.

Tällöin luulisi tulevan yllätyksenä, että onnellisuus ei näkynyt merkittävästi ihmiskunnan viimeisimmässä ja hallitsevimmassa sosiaalisessa kokeilussa hyvinvoinnin lisäämiseksi, eli hyvinvointivaltion kehittymisessä. Perinteinen hyvinvointivaltio on pääasiassa vakuutuskoneisto elämän vaikeuksia vastaan. Sen peruspyrkimys on materiaalinen uusjako kohtuutta ja oikeutta tavoiteltaessa. Sen ohjelma on oleellisesti luonteeltaan suojeleva ja tarkoitukseltaan holhoava, ja sen päämääränä on kokonaisten kansakuntien materiaalisesta turvallisuudesta huolehtiminen. Henkilökohtainen hyvinvointi oli osa yhtälöä, mutta vain oleellisten hyvinvointipäämäärien – kuten antelias tulotakuu ja/tai materiaalinen turva – odotettuna luonnollisena sivutuotteena. Suurin osa hyvinvointivaltiosta oli ja on ollut perustaltaan materialistisena, ei hedonistisena.

Tämä on muuttumassa. Pyrkimys onneen on taas muodissa. Akateemisessa maailmassa – taloustieteessä, yhteiskuntatieteessä, psykologiassa ja epidemiologiassa – onnellisuustutkimus tai yleinen “subjektiivinen hyvinvointi” on jyrkässä nousussa. Onnellisuustaloustiede on aito mainostemppu kriisinjälkeisessä taloustieteilijöiden ammattikunnassa. Joukoittain uusia tutkimuksia, sarja äsken julkaistuja kirjoja ja hyperaktiivinen konferenssirinki ovat kiistämättä kääntäneet onnellisuuden ajankohtaisen yhteiskuntatieteen kuumimmaksi puheenaiheeksi.

Tästä onnellisuuden uudesta esiintulosta on paljon sanottavaa. Se voi lisätä laatu-ulottuvuutta tärkeisiin määrällisiin inhimillisen kehityksen mittareihimme, joita ovat talouskasvu, palkkakehitykset, työllisyysluvut, köyhyysasteet tai koulutustulokset. On osa taloustieteen hyödyllistä kehitystä laajentaa käsitystämme ihmisen toiminnasta sekä sävyttää stereotyyppiä ihmisestä itsekkäänä, rationaalisena ja hyötynäkökohtia maksimoivana toimijana. Henkilökohtainen onnellisuus on epäilemättä tärkeää elämässä ja siten julkisen keskustelun keskeinen puheenaihe. Onnellisuuden ymmärtämyksemme lisääntyessä paranee myös käsityksemme yhteiskunnista. Lisäämällä onnellisuus poliittisten näkemysten listaan voidaan politiikkaan liittää inhimillinen näkökulma ja pakottaa meidät pohtimaan vaikutuksia, jotka muuten jäisivät huomiotta.

Mutta voiko ja pitäisikö varsinaisen onnellisuuden lisäämisen olla sellaisenaan politiikan tekemisen tarkoitus tai teema? Pitäisikö onnellisuuteen pyrkimisestä tulla politiikkaa? Muutamat onnellisuuden elvyttämistä ajavat merkittävimmät henkilöt kannustavat vähintäänkin radikaalia onnellisuusohjelmaa. Meille sanotaan, että “tarvitsemme hallinnon vallankumouksen. Onnellisuuden tulisi olla politiikan päämäärä ja kansallisen onnellisuuden edistymistä tulisi mitata ja analysoida”. Vastaavasti myös taloustiede tulisi mullistaa ja muuttaa onnellisuusnomiaksi: “se on – tai sen pitäisi olla – henkilökohtaisen onnellisuusasian ajamista”. Ensimmäinen kattava monografia onnellisuuspolitiikasta on nyt käytettävissä. Poliitikkojen huomio on herännyt, ja he ovat liittyneet onnellisuuspeliin. Ne 27 valtiota, jotka muodostavat Euroopan unionin, suunnittelevat virallisesti menevänsä “BKT:n tuolle puolen”, pyrkien täydentämään taloudellista tulosta ympäristöllisillä ja sosiaalisilla mittareilla, kuten elämisen laatu ja hyvinvointi. Tämä yleiseurooppalainen ohjelma tulee YK:n globaalin, ihmiskunnan yleiskehityksen vertailua käsittelevän aloitteen vanavedessä. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) – kehittyneiden maiden tärkein virallinen poliittinen organisaatio – on osaltaan käynnistänyt “Paremman elämän aloitteen” (Better Life Initiative), jonka tarkoituksena on vertailla hyvinvointia sen 34 jäsenmaan välillä.

Kansallisella tasolla onnellisuuden tavoittelu on lisääntyvässä määrin astumassa politiikan valtavirtaan. Ranskan presidentin pyynnöstä joukko korkean profiilin taloustutkijoita on ehdottanut talouskehityksen mittaamista tavallisen kasvuluvun lisäksi sellaisilla parametreillä kuin kestävyys, onnellisuus sekä elämän ja ympäristön laatu. Britanniassa pääministeri Cameron ja hänen konservatiivinen puolueensa haluavat laatia tunnusluvun kansalliselle hyvinvoinnille, pyrkimyksenä huolehtia “ilosta ihmisten sydämissä” sen sijaan, että huolehtisivat “rahasta ihmisten taskussa”. Saksassa sekä liittovaltion parlamentti että kansleri Merkel ovat ottaneet Ranskan esimerkikseen ja arvioivat uudelleen BKT:ta ja omaksuvat kansallisen onnellisuuden über alles.

Tuoreessa kirjoituksessani olen haastanut alati kasvavan onnellisuusagendan useasta eri näkökulmasta. Tässä keskityn kahteen nykyisen onnellisuusliikkeen oletukseen: “onnellisuutta” tai “subjektiivista hyvinvointia” tulisi voida määritellä ja mitata riittävässä määrin, jotta siitä saataisiin luotettava politiikan väline ja sen edistäminen olisi moraalisesti suotavaa.

Onnellisuusmittauksen mittaamista

Onnellisuuden mittaamisen ongelmat

Siirtyminen yksityisestä onnen tavoittelusta julkiseen onnen edistämiseen edellyttää sen määrittelemistä, mitä onnellisuus tosiasiassa on, sekä kykyä järjestää sen yhteistä edistämistä. Näissä onnellisuushaave kohtaa todellisuuden kolmen merkittävän esteen muodossa, jotka kaivavat pohjaa sekä sen käytännöllisyydeltä että sen oikeutukselta: yksi näistä on järjestelmällinen, toinen eettinen ja kolmas poliittinen. Käsittelen näistä kutakin järjestyksessä.

Metodologisesta näkökulmasta katsoen mitään perusteltua onnellisuuspolitiikkaa ei voida oikein edes ajatella ilman asian selvää ymmärtämistä. Onnellisuuden saarnaajat korostavat innokkaasti pyrkimyksensä tieteellistä luonnetta. Onnellisuus leimataan “uudeksi tieteeksi”, joka perustuu kokeellisiin havaintoihin. Väitetään, että nyt me vihdoin viimein tiedämme, mikä todella tekee ihmiset onnelliseksi. Mutta jokainen ensimmäistä kertaa onnellisuustutkimuksiin tutustuva ennakkoluuloton tarkkailija ihmettelee, kuinka alkeellisia ja yksinkertaisia ne todella ovat.

Lähes kaikki tähän mennessä saatavissa olevat kokeelliset onnellisuustutkimukset perustuvat mielipidekyselyihin, joissa henkilöiltä kysytään, kuinka onnellisia tai kuinka tyytyväisiä he ovat elämäänsä. Nämä kyselyt sisältävät tyypillisesti onnellisuutta tai elämäntyytyväisyyttä luotaavia yleiskysymyksiä, kuten:

– Millaista elämäsi on yleisesti ottaen? – Ajatteletko olevasi hyvin onnellinen, melko onnellinen tai ei kovin onnellinen? – Oletko tuntenut olevasi kohtuullisen onnellinen, kaikki asiat huomioon ottaen?

Joskus tiedustellaan tiettyjä asioita, kuten:

– Oletko kärsinyt unettomuudesta huoliesi vuoksi? – Oletko pystynyt keskittymään asioihin? – Oletko tuntenut osallistuvasi hyödyllisesti asioihin? – Oletko tuntenut kykeneväsi tekemään päätöksiä asioiden suhteen?

– Oletko tuntenut olevasi jatkuvasti jännittynyt? – Oletko tuntenut, ettet kykene selviytymään vaikeuksistasi? – Oletko kyennyt viihtymään päivittäisissä toimissasi? – Oletko pystynyt kohtaamaan ongelmasi? – Oletko tuntenut olevasi onneton ja masentunut? – Oletko menettänyt itseluottamuksesi? – Oletko ajatellut olevasi arvoton ihminen?

The World Values Survey (Maailman arvojen katsaus) esimerkiksi kysyy:

– Kun otetaan kaikki asiat huomioon, sanoisitko olevasi: hyvin onnellinen; melko onnellinen; ei kovin onnellinen; ei lainkaan onnellinen? sekä – Kaikki asiat huomioon ottaen, kuinka tyytyväinen olet nykyään elämääsi kokonaisuudessaan?

Muut variantit, kuten Gallup World Poll, käyttävät tikapuuanalogiaa. Haastateltavia pyydetään kuvittelemaan tikapuut, jossa kukin askelma järjestyksessä edustaa parempaa elämää. Tämän jälkeen vastaajat ilmoittavat sen tikapuun “askelman”, joka parhaiten kuvaa heidän elämäänsä. Tämäntyyppiset kyselyt muistuttavat enemmänkin terapeutin sohvaa kuin huolellista tiedon hankintaa. Siitä huolimatta niiden väitetään “tieteellisesti” määrittävän ihmisen voinnin asteen.

Tulisiko meidän käyttää henkilökohtaisia subjektiivisia onnellisuusmittareita päättääksemme kaikkia koskevista julkisista toimintalinjoista?

Välitön johtopäätös on, että niin sanottu “tieteellinen” onnellisuustietomme ei ole muuta kuin joukko alustavia onnellisuusmittauksia, jotka on saatu erehtyväisiltä vastaajilta vastauksina hyvin alkeellisiin kysymyksiin, ja näitä puolestaan tulkitsevat erehtyväiset tutkijat, joista osalla tuntuu olevan henkilökohtainen poliittinen tarkoitusperä. Tulisiko meidän ottaa kaikki tämä vuorenvarmana näyttönä syrjäyttääksemme kokonaistaloudellisen edistyksen jonkun laatimalla suurella onnellisuussuunnitelmalla? On useita syitä vähintäänkin huomattavaan epäröintiin sen lisäksi, että onnellisuuskyselyt ovat jo sellaisenaan luonteeltaan epäselviä ja epätarkkoja. On laajalti tunnustettua, että onnellisuuskyselyiden vastaukset ovat luonnostaan subjektiivisia ja suhteellisia. Henkilökohtaisen hyvinvoinnin tuntemuksiin vaikuttavat loputtomat henkilökohtaiset ja kulttuuriset ennakkoasenteet. Jokainen yksilö kohtaa elämän pulmatilanteet eri tavalla. Biologiset ja neurobiologiset rakenteemme eroavat: onnellisuus ja epäonnellisuus riippuvat lopulta aivoituksista. Sivistys ja kulttuuriset normit vaihtelevat. Sosiaaliset asenteet ja odotukset eroavat. Tämä kaikki vaikuttaa tapaan, jolla eri ihmiset arvioivat eri tilanteita henkilökohtaisella onnellisuusasteikollaan. Mikään näistä ei käy ilmi nykyisistä onnellisuusmittareista. Yksi tallentaa henkilökohtaista hyvinvointia ja siten määritelmän mukaisesti hyväksyy, että vastaukset ovat subjektiivisia. Mutta tulisiko meidän todella käyttää subjektiivista yksilöllistä tietoa tieteellisenä tietona päättääksemme jokaista koskevista julkisista toimintalinjoista?

Mitattu onnellisuus riippuu viitekehyksestä

Yksinkertaiset onnellisuusmittauksemme eivät ole ainoastaan subjektiivisia ja suhteellisia, vaan ne ovat myös jossakin määrin luonnostaan epäluotettavia. Ihmisillä voi olla motivaatiota manipuloida arviointejaan omasta hyvinvoinnistaan, joko vähättelemällä tai liioittelemalla hyvinvointiaan kunkin kyselyn puitteiden ja tarkoituksien mukaan. Jos “bruttokansanonnellisuutta” käytettäisiin mittaamaan hyvinvointia, kansalaiset voisivat strategisesti mukauttaa elämäntyytyväisyysvastauksiaan vaikuttaakseen politiikkaan mielensä mukaan. On myös havaittu, että onnellisuuskyselyjen vastaajilla on taipumus olla liian herkkiä mielentilan hetkittäisille vaihteluille. Hyvinvoinnin subjektiiviset arvioinnit kärsivät lisäksi taipumuksestamme mukauttaa vastauksemme epäsuoriin mielipidenormeihin tai vertailuihin, joita me omaksumme kulttuurin ja yhteiskunnan kautta. Nämä normit kehittyvät ajan mittaan ja tekevät näin onnellisuutta eri aikoina vertailevan harjoituksen jo luonnostaan ongelmalliseksi. Tämän lisäksi ihmisten arvioinnin laatu heidän vastatessaan kysymyksiin onnellisuuden tasosta riippuu olosuhteista ja on muutenkin muovautuva. Kun ihmisiä esimerkiksi pyydetään kertomaan, kuinka heillä menee verrattuna omaan menneisyyteensä ja heidän vanhempiensa aikaan, heidän arvioimansa onnellisuustasot kasvavat dramaattisesti. Koko mekanismi, jolla arvioidaan onnellisuuden suhdetta varallisuuteen – tilastollinen avaintieto, joka on koko “BKT:n tuolla puolen” -logiikan käyttövoima – kärsii siitä menetelmällisestä perusviasta, että kukaan vastaaja ei voi jatkuvasti kasvattaa henkilökohtaista onnellisuustasoaan “hyvin onnellista” korkeammalle tasolle, kun taas tulot kasvavat jatkuvasti ajan kuluessa. Väitetty kasvavan varallisuuden ja kasvavan onnellisuuden välinen riippumattomuus tosi asiassa järjestyy jo sillä tilastollisella menetelmällä, jonka pitäisi selvittää kyseistä seikkaa. Tämäkö sitten on tieteellistä?

Emme tunne onnellisuuden syitä riittävän yksityiskohtaisesti

Seuraavana on esillä kaikkien tilastollisten kyselyiden Akilleen kantapää: vastaavuuden ja syy-seuraussuhteen välinen ero. Ei riitä, että käsitetään varallisuuden ja onnellisuuden välillä vallitseva riippuvuus tai riippumattomuus. Jotta mikä tahansa tilastollinen päätelmä olisi tieteellisesti hyväksyttävä, on myös osoitettava havaittujen riippuvuussuhteiden syyt. Lähes koko onnellisuustutkimusten joukko epäonnistuu jo tästä syystä. Nämä tutkimukset eivät ole ainoastaan yksinkertaisia ja osittain epäluotettavia henkilökohtaisten tunteiden selvityksiä, vaan ne ovat myös kykenemättömiä yhdistämään näitä tunteita laajaan kirjoon onnellisuuden tai ahdistuksen mahdollisia syitä. On olemassa tunnettuja vastaavuusluokkia, joissa onnellisuus liitetään rahaan, työhön, terveyteen, perhesuhteisiin, yhteiskuntaan ja ystäviin. Näiden karkeiden yleistyksien lisäksi monet mahdolliset tekijät, jotka vaikuttavat henkilökohtaiseen hyvinvointiin, odottavat yhä tarkastelua. On tiettyä näyttöä, että vaurauden ja onnellisuuden yhteys on suora ja kausaalinen: toisin sanoen riippumaton muista tekijöistä kuin vaurauden kasvusta. Tämä kuitenkin vie pohjaa väittämältä, jonka mukaan meidän tulisi nähdä varallisuuden ohi luodaksemme onnellisuutta, sen sijaan että tukisi sitä. Joka tapauksessa jo tilastollisen ymmärryksemme rajallisuuden vuoksi meidän tulisi panna jäihin kaikki laajat onnellisuusohjelmat. Me emme yksinkertaisesti tiedä riittävästi siitä, mikä vaikuttaa (epä)onnellisuuteen tietyssä yhteiskunnassa.

Jos ihmiset ovat parhaita oman hyvinvointinsa tuntijoita, miksi kyseenalaistaa heidän taloudellista käyttäytymistään?

Onnellisuuskyselyt eivät selvästikään ole täysin sattumanvaraisia. Niitä ei voi hylätä epäoleellisina. Joissakin tutkimuksissa on pyritty todentamaan subjektiivisen onnellisuuden ilmaisuja toistettavilla kyselyillä tai liittämällä kyselytiedot objektiivisempiin tekijöihin. Näissä on havaittu oleellisia luotettavuustasoja. Nämä yritykset järkiperäistää järjenvastainen jäävät kuitenkin luonnosmaisiksi ja pintapuolisiksi. Onnellisuustutkimus turvautuu pääasiallisesti alkeellisiin mielipidekyselyihin, koska parempaakaan ei ole tarjolla. Ihmisten arvellaan olevan parhaita saatavilla olevia oman onnellisuutensa tuntijoita. Tämä voi hyvinkin olla totta, mutta se ei tee siitä oikeutettua perustaa poliittisen ohjelman tukkumyynnille. Pikemminkin päinvastoin: jos ihmisten sanoja hetkittäisistä tunteista pidetään itsestään selvänä, miksi sitten kyseenalaistaa heidän toimiensa alkuperä, joka on paljon luotettavampi ja varmistettavissa oleva? Miksi kyseenalaistaa ihmisten kulutuspäätökset ja halu menestyä, mutta hyväksyä heidän onnellisuuskäsityksensä? Jos onnellisuusoppineet ovat oikeassa siinä, että ihmiset ovat parhaita oman elämänsä tuntijoita, eikö meidän pitäisi luottaa heidän mieltymyksiinsä, jotka paljastuvat esimerkiksi päätöksessä ostaa seuraava iPhone?

Onnellisuusmittaus on vain “tilannekuva”

Eikä se lopu siihen. Onnellisuustutkimukset ovat vain kokoelma tilannekuvia, joissa pyydetään vastaajia ilmaisemaan välittömät tunteensa paperilla. Tiedämme kuitenkin kaikki, että elämän todellinen merkitys ja arvo käyvät ilmi vasta ajan myötä ja jälkikäteen. Tämä ihmisen viisauden peruskivi on täysin jätetty yhtälön ulkopuolelle. Olemassa olevat onnellisuusarviot kertovat hetkellisistä reaaliajan tuntemuksista, eivät tyytyväisyydestä pitkällä aikavälillä. Tämä on merkittävä huomio kahdestakin syystä. Toisaalta se ohjaa sitä seuraavaa onnellisuuspolitiikkaa kohti tyytyväisyyttä lyhyellä tähtäimellä herättäen kysymyksen siitä, onko tämä todella sellainen onnellisuuden muoto, jota yhteiskuntamme tulisi vaalia. Toisaalta se saa onnellisuuspolitiikkaa kasvupolitiikan sijaan suosivat jättämään huomiotta sen samaisen esteen, joka saa heidät alunperinkin kyseenalaistamaan taloudellista kasvua: ihmisluonto kykenee sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ajan myötä. Vaikka he kyseenalaistavat vaurauden sen vuoksi, että sillä ei oletettavasti ole juurikaan vaikutusta onnellisuuteen pitkällä aikavälillä, he tutkivat onnellisuutta hetkellisenä ja reaaliaikaisena ilmiönä.

Vaurauden lisääntyminen – onnellisuusliikkeen väitteen mukaan – ei onnistu tuottamaan lisää hyvinvointia, koska edunsaajat vähitellen tottuvat siihen. Sama sopeutumisprosessi vaivaa kuitenkin myös heidän onnellisuuskampanjaansa.

Vaikka onnellisuustutkimukset tallentavat yksittäisiä tilannekuvia eri väliajoin, muu tutkimus vakuuttavasti osoittaa, että olosuhteilla ja tapahtumilla on usein yllättävän pieni vaikutus kun onnellisuutta mitataan pitkällä aikavälillä. Onnellisuuden taso ei juurikaan vaikuta hetkahtavan ulkoisen ympäristön muutoksista. Ihmiset ilmoittavat ja kokevat lähes samantasoista onnea sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta hyvinvoinnista huolimatta. Monet tutkimukset ovat esimerkiksi todenneet, että vakavista kroonisista terveysongelmista kärsivät ihmiset arvioivat onnellisuutensa tasoille, jotka ovat lähellä terveiden ihmisten ilmoittamia tasoja ja jotka ovat lisäksi paljon parempia kuin mitä terveet ihmiset uskovat oman mielentilansa olevan, jos he kärsisivät kyseisistä terveysongelmista. Tällainen hyvinvointia ilmaisevien tunteidemme asteittainen sopeutuminen erilaisiin olosuhteisiin ei ole universaalia eikä täydellistä, mutta se on voimakasta ja sitkeää. Olosuhteilla, joihin voimme vaikuttaa tekojemme tai politiikan kautta, on siis selvästi paljon pienempi pysyvä vaikutus subjektiiviseen onnellisuuteemme kuin muuttumattomilla, esimerkiksi geneettisesti määräytyvillä seikoilla. Tämä herättää epämiellyttävän eksistentiaalisen kysymyksen onnellisuusliikkeelle: jos meidän ei tulisi välittää taloudellisesta kasvusta, koska ihmiset tottuvat vaurauteen, miksi meidän pitäisi välittää onnellisuudesta, kun ihmiset kerran sopeutuvat onneen ja epäonneen yhtälailla? Kenties onnellisuudesta saarnaavat eivät pidä markkinalähtöisestä kasvusta ja suosivat sen sijaan onnellisuuden poliittista järjestelyä. Pitäisikö meidän hyväksyä heidän mieltymyksensä moraalisesti ylempiarvoisena?

Pinnallinen onnellisuuden muoto

On olemassa karkeasti jaoteltuna kahden tyyppistä onnellisuutta. Niin sanottu eudaimonistinen hyvinvointi (kreikan sanasta daimon – todellinen luonne) juontaa juurensa Aristotelesista ja hänen vakaumuksestaan, että todellinen onni löytyy viettämällä hyveellistä elämää ja tekemällä tekemisen arvoisia asioita, lopullisena tavoitteena inhimillisen potentiaalimme hyödyntäminen. Toisaalta on olemassa onnellisuuden muoto, jota Aristoteles piti vulgaarina: hedonistinen, pelkästään henkilökohtaisesta nautinnosta ja tyytyväisyydestä saatu hyvinvointi, joka perinteisesti yhdistetään Jeremy Benthamiin ja hänen täysin utilitaristiseen elämänkatsomukseensa. Millaista onnea sitten etsitään nykyisessä onnellisuusliikkeen muodossa? Yksi sen suurimpia kannattajia toteaa: “Onnellisuudella tarkoitan hyvää tunnetta – elämästä nauttimista ja halua säilyttää tuo tunne. Epäonnellisuudella tarkoitan huonoa oloa ja toivetta siitä, että asiat olisivat eri tavoin”. Amerikkalaisista onnellisuustutkijoista vanhin kuvaa onnellista henkilöä sellaiseksi, joka ”on elämäänsä tyytyväinen ja kokee usein onnea ja vain harvoin kokee epämiellyttäviä tunteita, kuten surua tai vihaa”. Tämä lähestymistapa on syvästi hedonistinen. Onnellisuustutkimukset, jotka keskittyvät henkilökohtaisiin tunteisiin ja välittömiin tuntemuksiin, painottavat yhtälailla hedonismia. Ne ovat 2000-luvun vastine “hedonometreille”, joita Benthamin 1800-luvun utilitaristiset seuraajat kaavailivat ihmisen tyytyväisyyden tieteellisiksi mittareiksi. Muita lähestymistapoja onnellisuuteen on olemassa, mutta nykyaikainen onnellisuustutkimus kallistuu suuresti hedonistis-subjektiivisen onnellisuuskäsityksen puoleen.

Jos hedonistiset nautinnot ovat perustana julkisille menettelytavoille, me otamme sen riskin, että yhteiskuntamme joutuvat välittömän ja usein pinnallisen tyydytyksen kierteeseen todellisen tyytyväisyyden ja edistyksen sijaan. Jos hedonistisesta tyydytyksestä tulee sen päämäärä, niin orastava onnellisuuden vallankumous saattaa hyvinkin osoittautua erittäin konservatiiviseksi: se tulee lopulta edistämään juuri sitä samaista materialismia ja konsumerismia, jonka heidän tukijansa usein yhdistävät BKT-pakkomielteeseen ja josta he pyrkivät pääsemään eroon. Rentoutuminen, ostoksilla käynti, television katsominen, sosiaaliset suhteet ja seksi: kaikki nämä aktiviteetit tyypillisesti luovat korkean tason hedonistista onnea. Taloustyöt, työnteko ja työmatkat taas luovat keskimäärin alhaista onnellisuuden tasoa. Pitäisikö meidän siis edistää merkityksetöntä, ohimeneviä nautintoja korostavaa elämäntapaa? Mihin tie sitten viekin, eräs asia on päivänselvä: minkäänlaista onnellisuuspolitiikkaa ei voida harkita ilman lähtökohtaista normatiivista ja moraalista valintaa siitä, minkä tyyppistä onnellisuutta haluamme edistää. Tuemmeko hedonistista tyydytystä huolimatta sen lyhytaikaisesta ja ohikiitävästä luonteesta, vai tavoittelemmeko sen sijaan todellista onnea pitkällä aikavälillä, vaikka se vaatisi uhrauksia ja jopa epäonnellisuutta lyhyellä aikavälillä? Pitäisikö meidän todella pyrkiä edistämään mielihyvän tunteita ja minimoida tuskalliset tunteet, vai sen sijaan erotella pahat nautinnot hyvistä nautinnoista, ja pahanlaatuinen tuska hyvänlaatuisesta tuskasta? Tämä vaatii syvällistä pohdintaa, jonka onnellisuuteen liittyvä tutkimuskirjallisuus on pääasiassa jättänyt tähän asti huomiotta. Se hämmentävä väite, että onnellisuus on itsestään selvästi hyvää ja siten jo määritelmältään oikein opastamaan niin julkista politiikkaa kuin yksityisiä päätöksiäkin, ei yksinkertaisesti päde. John Stuart Millin kuuluisa aforismi 1800-luvun utilitarismista pätee myös sen nykyiseen muotoon: ”Parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.” Samalla kuitenkin hedonistisen onnen tilastot vuosikymmenien ajalta vain kasaantuvat ja ennen pitkää uhkaavat muuttaa onnellisuusväittelyn ehtoja itseään toteuttavaksi ennustukseksi ilman pohdintaa.

Onnellisuusväittelyn väistämätön eettinen ulottuvuus ylittää yksilöllisen kehityksen. Yksilöille merkittävillä asioilla on myös vaikutusta koko yhteiskuntaan. Huolimatta siitä, suosimmeko hedonistista vai ankarampaa onnellisuutta yksilöllisen hyvinvoinnin normina, meidän tulisi myös huomioida sen mahdollinen yhteisvaikutus yhteiskuntaan ja ihmiskuntaan yleensä. Pitäisikö meidän tukahduttaa yhteiskunta perusannoksella mukavuutta? Vai pitäisikö meidän tunnustaa, että moni ihmiskunnan riemuvoitto on syntynyt ankarien vastoinkäymisten seurauksena? Emmekö vähättele ihmisten edistymistä pyrkimällä tuomaan onnellisuutta kaikille? Harvat joukossamme suosisivat vaikeuksien tahallista järjestämistä suuruuden saavuttamiseksi. Mutta emme voi kuitenkaan jättää huomiotta sitä seikkaa, että hedonistisen onnen aktiivinen julkinen edistäminen tulee varmastikin heikentämään sitä ihmisluonteen melankolista ja tyytymätöntä puolta, joka on niin usein purkautunut luovuutena ja edistyksenä monilla aloilla. Emme voi jättää huomiotta sitä tosiasiaa, että yksilöt, jotka saavuttavat korkeimmat onnellisuuden tasot, eivät tyypillisesti omaa tuota piinaavaa täyttymättömän kunnianhimon tunnetta, joka tekee joistakin ihmisistä huikean innovatiivisia ja menestyksekkäitä. Meidän ei tule unohtaa, että kapitalistisen innovaation menestystarina juontaa juurensa kovan työn kulttuuriin, henkilökohtaisiin uhrauksiin ja tyydytyksen siirtämiseen. Hedonistisella nautinnolla kyllästetty ohjelma on tuhoon johtava strategia.

Joukossamme elävät spartalaiset tai puritaanit pahoittelevat varmasti edistyksen eroosiota – niin materiaalista, tieteellistä kuin taiteellistakin – joka varmasti tulee tapahtumaan, jos tuuditamme ihmiskunnan onnellisuuden lämpimään syleilyyn. Meistä tasapainoisimpien tulisi ainakin tunnistaa ongelma ja pohtia huolella henkilökohtaisen onnen suosimisesta koituvia yhteiskunnallisia sivuvaikutuksia, vaikka tarkoitusperät olisivatkin hyvät. Tämä on kysymys, jonka monet meistä kohtaavat vanhempina lasten kasvatuksessa. Suommeko heille viimeisimmän muodin, TV-ohjelmat ja videopelit, vai koetammeko sen sijaan opettaa heille kuria, innostaa kovaan työhön, opettaa rahan rajoituksia ja ansaitun menestyksen arvoa? Hyväksymmekö kiinalaisen “Tiikeriäidin” ideologian, jota tämänhetkinen bestseller kuvaa, ajaen lapsemme kykyjensä rajoille rautaisella kurilla ja toivoen, että he arvostaisivat sitä myöhemmin elämässä? Vai hyväksymmekö tappion emmekä aseta paineita, vaikka se vähentäisi heidän potentiaaliaan tulevaisuudessa? Koulutukseen pätevät samat kysymykset: korostammeko kuria, oppimista ja tiedon siirtoa, vai ovatko koulut todella olemassa vain tehdäkseen lapsista onnellisia ja itsevarmoja? Hedoninen tyydytys voi olla helpompi ja nautinnollisempi tie niin kauan kuin sitä kestää, mutta se saattaa myös lopulta heikentää edistystä ja aiheuttaa turhautumista myöhemmin elämässä. Yksinkertaisesti sanottuna: onnellisuus ei voi olla ainoa mittapuu, jos ihmiskunta pyrkii selviytymään pitkällä aikavälillä.

Yhteiskunnallisen edistyksen lisäksi tulee meidän pohtia sosiaalista koheesiota. Henkilökohtaisen onnellisuuden muuttaminen poliittiseksi päämääräksi viittaa yksilöllisyyteen keskittyvään politiikkaan. Se saattaa saada meidät unohtamaan ahdasmielisen pakkomielteen yksilön etua kohtaan, mutta vain korvatakseen sen keskittymisellä yksilön nautintoon. Molemmissa tapauksissa keskiössä on yksilö ja politiikka individualistista tarkoitusperiltään, ellei keinoiltaan. Tässäkin nykyiset onnellisuuden ylistäjät jälleen heijastavat 1800-luvun utilitarististen edeltäjiensä maailmankuvaa. Jeremy Benthamin kuuluisa toteamus julistaa, että “yhteisö on fiktiivinen elin” ja että yhteisön etu “koostuu yhteisön muodostavien yksilöiden yhteenlasketusta edusta”. Tämä atomistinen lähestymistapa yhteiskuntaan on filosofinen edellytys hedonistisen onnellisuuden kannattamisen utilitaristiselle ohjelmalle: henkilökohtaista onnea ei voida asettaa perimmäiseksi tavoitteeksi hyväksymättä yksilöä lopulliseksi mittapuuksi. Tämä kuitenkin tiivistyy yhteiskunnalliseksi nihilismiksi. Mikä tahansa yhteiskunta rakentuu lopulta moraalisen järjestyksen – ääneen lausutun tai lausumattoman – varaan, joka tasapainottaa vapautta ja pakkoa, ja ratkaisee yksilökohtaisten impulssien ja yhteisön vaatimusten välisen suhteen. Keskittymällä ainoastaan henkilökohtaiseen onneen jätämme epäonneksemme huomiotta sosiaalisen koheesion ja sen moraalisen perustan. Hauskuutta ei ole, eikä sitä voida tavoitella, tyhjiössä. Yhteiskunnallinen sopimuksemme asettaa vastakkain oman edun tavoittelun ja julkisen edun. Tämän seurauksena meidän täytyy väistämättä rajoittaa onnellisuuden edistäminen siihen, mikä hyväksytään asianmukaisena ja toivottavana. Tällöin taas onnellisuusohjelma edellyttää normatiivista ja moraalista pohdintaa, jota sen harrastajat eivät tunnusta.

Onnea, vapautta vai oikeutta?

Tästä pääsemmekin yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Oletus siitä, että onnellisuus on julkisen politiikan päämäärä jokaisen yksilön vapauden sijaan, on normatiivinen poliittinen päätös, jolla on valtaisat moraaliset seuraukset. Onko pääasiallinen yhteiskunnallinen tavoitteemme onnellisuuden tuottaminen vaiko oikeudenmukaisuus? Ovatko onnellisuusagendan poliittiset vaikutukset yhteensopivat sen käsityksen kanssa, joka meillä on oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta, vaiko eivät? Ne, jotka yhdistävät oikeudenmukaisuuden hyvinvointivaltion uusjaon ohjelmaan saattavat hyvinkin suosia oikeutta onnellisuuden sijasta.

Suurin osa onnellisuussaarnaajista puhuu onnellisuudesta, mutta tarkoittaa hyvinvointia ja uudelleenjakoa, ilmeisesti vakuuttuneina siitä, että nämä kaksi ovat yksi ja sama asia. He saattavat yllättyä oppiessaan, että subjektiivinen hyvinvointi riippuu paljon enemmän elintasosta kuin valtion hyvinvoinnista, että tuloerojen kasvu on sattunut yhteen laskevan onnellisuuden eriarvoisuuden kanssa tai että eriarvoisuuden vaikutus köyhän onnellisuuteen riippuu paljon suuremmassa määrin yhteiskunnan kulttuurisista asenteista eriarvoisuutta kohtaan kuin eriarvoisuudesta sinänsä. Onnellisuuden tie ei välttämättä ole egalitarismin ja tulojen uusjaon polku, jota hyvinvointivaltion lähetyssaarnaajat tyypillisesti suosivat. Perusolettamus siitä, että vauraus ei tuo ikuista onnea sen sijaan viittaa siihen, että onnellisuuspolitiikka tulisi olemaan painotukseltaan vähemmän materialistista. Valintojen teko on välttämätöntä. Konservatiivisemmat tai liberaalimmat meistä ovat varmasti nopeita huomauttamaan, että lisääntynyt onnellisuus on myös läheisesti sidoksissa taloudellisen ja poliittisen vapauden lisääntymiseen ja että tilaisuus ansaittuun menestykseen voittaa minkä tahansa hyväntekeväisyysohjelman onnellisuusasteikolla.

Tarkoituksellisen onnellisuusohjelman moraaliset perusteet ovat siis kaikkea muuta kuin yksinkertaiset. Mikä tahansa onnellisuuspolitiikka – oli se sitten vakaa tai horjuva tilastoiltaan tai terve tai järjetön taloudeltaan – tulee kohtaamaan vaikean moraalisen vaihtokaupan, jonka paisuvat onnellisuustaiturit vielä jättävät huomiotta. Suuri osa nykyisestä onnellisuustarinasta kerrotaan moraalin ulkopuolella virtuaalisessa todellisuudessa, jota yksilöllisten tunteiden faktapohjainen rekisteröinti muovaa. Vaatii terveen annoksen eettistä ja filosofista pohdintaa asettautua moraalisille laakereille, jos tarkoituksena on kääntää empiiriset löydökset poliittisiksi väitteiksi. Moraalisella kolikolla on aina kaksi puolta, eikä minkäänlaista onnellisuuspolitiikkaa voida siis pitää selkeästi eettisenä pyrkimyksenä.

Olennaisempaa on kuitenkin se, että oli meidän onnellisuuden rakentelumme miten taitavaa tai tasapainoista tahansa, emme voi paeta sitä tosiasiaa, että se ei onnistu kuvaamaan erilaisia arvoja ja ulottuvuuksia, joista ihmiset oikeutetusti välittävät. Jos elämä on paljon muutakin kuin rahaa, kuten useimmat meistä ovat valmiita myöntämään, on kyse selvästi paljosta muustakin kuin vain henkilökohtaisesta onnellisuudesta. Onnellisuuspolitiikka sortuu määritelmän mukaan aina egoistiseen ja omahyväiseen puolueellisuuteen, joka jättää huomiotta muut ihmisen elämän perusteet, ei ainoastaan henkilökohtaisella tasolla vaan myös avioliiton, perheen ja yhteiskunnan suhteen. Eettisestä näkökulmasta yhteiskunnan tulisi selvästikin huolehtia ei ainoastaan siitä, että sen kansalaiset elävät hyvää elämää, vaan myös siitä, että elämä on hyvää. Tämä moraalinen ulottuvuus on tähän mennessä kadonnut tämän päivän hedonistisen onnen uuteen tulemiseen. Joka tapauksessa jokaisen ohjelman onnellisuuden edistämiseksi tulee määritellä, mitä se pitää edistämisen arvoisena ja jättää huomiotta muut tekijät, vaikka ne olisivat edunsaajille kuinka arvokkaita tahansa. Loppujen lopuksi onnellisuuspolitiikasta tulee siis onnellisuuden poliittinen määritelmä.

Köyhä mutta onnellinen?

Kaikilla yrityksillä kasvun irrottamiseksi onnellisuudesta on myös epämiellyttäviä eettisiä seurauksia. Valtio, joka asettaa onnellisuuden kasvun edelle, on valtio, joka on valmis hyväksymään alhaisemman elintason kansalaisilleen. Kykymme sopeutua taloudellisiin oloihin toimii molempiin suuntiin: kykenemme sopeutumaan kurjuuteen yhtälailla kuin vaurauteen. Esimerkiksi viimeisimmän talouskriisin aikana amerikkalaisten arvio henkilökohtaisesta hyvinvoinnistaan laski jyrkästi 2008 Wall Streetin romahduksen jälkeen, mutta toipui jälleen vakaalle tasolle (ja vähitellen nousevaksi) vuoden 2009 puolivälissä, huolimatta kasvavasta työttömyydestä ja köyhyydestä. Kuten Princetonin Angus Deaton osoitti syksyllä 2011 julkaistussa tutkimuksessa, ystävänpäivän keksimisellä oli onnellisuustutkimusten perusteella suurempi vaikutus amerikkalaisten hyvinvointiin kuin työttömyyden kaksinkertaistumisella. Olemmeko sitten valmiita etsimään henkilökohtaista onnea ja pysymään tietämättöminä huonosta taloudellisesta tilanteesta? Jätämmekö huomiotta työttömien ahdingon, koska heidän onnellisuustasonsa sopeutuvat koettelemuksiin?

Kun yhteiskunta ei kykene tarjoamaan taloudellisia mahdollisuuksia ja työpaikkoja, ihmiset saavat suuremman osan hyvinvoinnistaan talouden ulkopuolisista asioista. Mutta ovatko ne, jotka kyseenalaistavat taloudellisen kasvun arvon, valmiita määräämään samat puitteet onnellisuudelle rikkaissa maissa kuin köyhissä? Onnellisuuden asettaminen julkisten toimintatapojen pakottavaksi päämääräksi merkitsisi ahdingon ja heikentymisen hyväksymistä ja jopa oikeuttamista. Tätä voitaisiin tuskin sanoa vastuuntuntoiseksi julkiseksi menettelyksi tai moraaliseksi edistykseksi.

Tämä on onnellisuuden tutkijoiden epäsuora (ja usein suora) päämäärä: ohjata meidät arvostamaan aineettomia hyödykkeitä vaurauden sijaan. Tämä päämäärä perustuu kuitenkin yksinkertaistettuun ja holhoavaan ymmärtämykseen siitä, mitä ihmiset ajattelevat omasta tyytyväisyydestään. Jos jatkuvasti lisääntyvä vauraus tuottaa vain epävarmaa onnea, miksi niin monet meistä yrittävät niin kovasti saavuttaa sitä?

Totuus on se, että vaurauden kasvattaminen saattaa tuoda jonkin asteen tyydytystä, jota on vaikeaa ellei mahdotonta mitata kyselyillä henkilökohtaisesta onnellisuudesta. Monet meistä epäilemättä tavoittelevat vaurautta, koska se antaa meille mahdollisuuden saavuttaa muita päämääriä – itsemme, perheemme ja yhteisömme hyväksi – joita onnellisuustutkimukset eivät yksinkertaisesti rekisteröi. Keskittyminen onnellisuuteen kasvun sijaan supistaisi siten kykyämme käyttää aineellista onnea aineettomien päämäärien tavoittamiseen, rajoittaen siten vapauttamme saavuttaa tyytyväisyyttä. Luottamalla yksinkertaistettuun ymmärtämykseen onnellisuudesta, onnellisuuden kannattajat rajaisivat ja lannistaisivat sen tavoittelua. On olemassa selvä moraalinen peruste onnellisuuden vaisua edistämistä vastaan kasvun sijaan.

Loppusanat

Hyvinvointi ja onnellisuus ovat erittäin tärkeitä kaikille ihmisille ja yleensäkin eläville olioille. Onnellisuuden tavoittelu on luonnollinen ja tärkeä osa ihmisen olemassaoloa, kuten filosofit ovat tunnistaneet jo vuosisatojen ajan. Henkilökohtainen onnellisuus saattaa selvästikin hyödyttää myös yhteiskuntaa. Onnelliset ihmiset ovat keskimäärin tuottoisampia ja menestyneempiä urallaan ja he ovat halukkaampia osallistumaan menestyneiden yrittäjien riskinottoon, elävät pidempään ja terveempinä, ja jopa ajavat turvallisemmin. Siten on olemassa vahva peruste onnellisuusnäkökulman integroimiseksi poliittiseen harkintaan. Onnellisuuden arvostaminen tuo meidät lähemmäs elämän olennaisimpia asioita, ja saattaa siten auttaa syrjäyttämään joitakin olemassa olevien toimintalinjojen materialistisia vinoutumia.

On kuitenkin valitettavaa, että onnellisuutta ei ainoastaan edistetä yhtenä huomioon otettavana tekijänä poliittisessa päätöksenteossa. Ydinjoukko erittäin näkyviä onnellisuusintoilijoita ajaa paluuta utilitaristiseen menneisyyteen puolustaen ihmiskunnan suurinta onnea ylimpänä yhteisenä hyvänä ja sen edistämistä politiikan yleisenä päämääränä. Tässä luvussa olen väittänyt, että tällä onnellisuusagendalla on heikko luottoarvo ja epäselvät motiivit. Muualla olen myös paljastanut vaarallisia olettamuksia taloudellisen kasvun roolista hyvinvoinnin välineenä sekä kyseenalaisia päämääriä, jotka eivät tarjoa juurikaan muuta kuin oikeuden sosiaaliturvaan tai vähempään.

On aika tunnustaa nämä ongelmat ja asettaa onnellisuuden poliittinen edistäminen oikeaan perspektiiviin. Meidän ei pitäisi siirtyä BKT:n näennäisestä noudattamisesta karkeiden emotionaalisten indikaattoreiden varsinaiseen noudattamiseen. Meidän tulee ymmärtää onnellisuusmittausten luontainen erehtyväisyys ja pohtia niiden luotettavuuden rajoituksia. Meidän täytyy ymmärtää, että nykyiset onnellisuustutkimukset ovat puolueellisia hedonistisen nautinnon synnyttämille hetkellisille tunteille, ja jos niiden perusteella muodostetaan poliittisten toimintalinjojen ydin, ihmiskunta joutuu moraalittoman tyydytyksen ja yleisen rappeutumisen tielle. Meidän tulee sovittaa onnellisuuden valta oikeudenmukaisuuden kanssa. Meidän tulee huolehtia hyvän elämän elämisen lisäksi siitä, että elämä on hyvää. Meidän on tunnistettava, että onnellisuusmittaukset eivät onnistu mittaamaan, miten monet meistä tavoittelevat vaurautta saavuttaaksemme muita tavoitteita – itsellemme, perheellemme ja yhteisöillemme. Meidän tulee ymmärtää, että onnellisuusmittaukset eivät ota huomioon subjektiivista onnellisuutta määritteleviä taustatekijöitä, kuten taloudellisen vapauden ja itsemääräytyvyyden voimia.

Onnellisuuden edistämisen asettaminen politiikan painopisteiden huipulle on yhtä helppoa periaatteessa kuin vaikeaa käytännössä. Se on helppo hyväksyä laaja-alaisena poliittisena latteutena. Latteudesta on vaikea siirtyä luotettavasti ja todennettavasti täytäntöön. Onnellisuusohjelman ongelma ei ole niinkään sen päämäärissä kuin sen luontaisessa erehtyväisyydessä ja sen toimeenpanon mielivaltaisuudessa. Subjektiivisesta hyvinvoinnista voi saada vain tietyn määrän tietoa ja siihen voi vaikuttaa vain tietyn verran toimintatapojen kautta. Toiminnan hetkellä onnellisuuspolitiikka tulee koskemaan pikemminkin laatijoidensa kuin kohderyhmänsä mieltymyksiä.

Artikkeli on julkaistu Onni karkaa aina käsistä -raportissa. 

 

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa