Jääkö tiede maailmanparannuksen jalkoihin?

Jääkö tiede maailmanparannuksen jalkoihin?

Kaukana 90-luvulla tieteentekijät olivat huolissaan siitä, että yritykset tai elinkeinoelämä pyrkisivät rajoittamaan akateemista vapautta. Tutkijat pelkäsivät – osin syystäkin – yhteistyön yritysten kanssa johtavan siihen, ettei tutkimuksen päämääriä voida itse asettaa, sen menetelmiä paljastaa tai tuloksia julkaista.

Kumma kyllä nykyiset yliopistolaiset eivät juurikaan näytä säikähtävän muilta suunnilta kaikuvaa sanelua.

Poliittiset päättäjät, kansalaisjärjestöt, yleisö ja media valjastavat tieteen kaiken mahdollisen hyvän tai maailmanparannuksen palvelukseen. Rahoittajat suosivat hankkeita, joilla vastataan ”ihmiskunnan suuriin haasteisiin”, edistetään yhdenvertaisuutta, tuetaan yhteisöllisyyttä, osallistetaan vähemmistöjä, otetaan kantaa, avaudutaan ulospäin, yhdistetään tutkijat ja aktivistit. Ja mielellään tätä kaikkea mahtipontisin lausein ja jättikampanjoin.

Moraalisesti ylevään tähtääviä hankkeita ei sinänsä ole syytä vastustaa. Totta kai me kaikki – myös minä – arvostamme hyvinvointia, tajuamme, että ympäristöongelmat vyöryvät päälle ja osa ihmisistä elää sorrettuna. Siten on ikään kuin ymmärrettävää, että tieteentekijätkin velvoitetaan katsomaan tutkimusasetelmiaan yhteiskunnallisen merkittävyyden näkökulmasta.

Ansa on juuri siinä. Äkkiseltään ajatellen humaanit, liberaalit tai yhteishyvään viittaavat tavoitteet eivät voi rajoittaa tieteen omaa eetosta eli pyrkimystä totuuteen.

Paitsi että voivat. ”Tasa-arvo” tai ”osallisuuden edistäminen” tieteen päämääränä toki koskettaa laajempaa ihmisjoukkoa kuin esimerkiksi ohje, jonka mukaan ”yliopiston tulee palvella elinkeinoelämää”. Silti kumpikin edellämainittu tavoite on yhtä lailla asetettu tieteen ulkopuolelta.

Tiede on järjestelmänä luotu tuottamaan tietoa, ja nimenomaan kokeellisesti tai muutoin testattuja tosiasioita. Edistykselliset kansalaisjärjestöt ja uuden uljaan luovuuden lippua liehuttavat poliitikot saattavat kuitenkin torpata tutkimuksen vapauden yhtä tehokkaasti kuin 90-luvun teollisuuspomot, 30-luvun isänmaalliset ääriliikkeet tai kirkko joskus keskiajalla.

Globaaleilla haasteilla hehkuttaminen on tietysti houkuttelevaa. Eikä vähiten siksi, että suuret, jo valmiiksi julkisuudessa käsitellyt konkreettiset ongelmat kiinnostavat yleisöä. Jokainen ymmärtää, mitä tarkoittaa syrjäytynyt nuori, kasvava jätevuori tai luokkahuoneen seinien kaataminen.

Mutta entä jos muutama nyhverön oloinen matemaatikko tai tilastotieteilijä haluaisi tutkia jotakin yleisön silmissä mitättömältä näyttävää detaljia risukasalta näyttävässä yhtälöryhmässä? Jos he yrittävät löytää teorialleen ratkaisun, jonka pelkän olemassaolon todistaminen koostuu pelkistä abstraktioista? Jota ei ilman kognitiivista väkivaltaa saada ympättyä ilmastonmuutoksen tai lähiöiden eriytymisen kaltaisiin ilmiöihin?

Jos Isaac Newton heräisi henkiin ja kertoisi edistysmielisille opetusministereille, että tarvitsee rahaa kehittääkseen laskentatavan kahden kappaleen välisen vetovoiman analysoimiseksi, saisiko hän mitään? Tuskinpa. Ja Grand Challenge -kisasta Isaac olisi vihelletty ulos. ”Pilkkua viilaamalla ei edistetä kulttuurienvälistä dialogia. ”

Todellisuudessa Newton ei onneksi jäänyt paitsioon. Hän sai pilkkunsa viilattua, gravitaatiovakion tarkennettua ja kokonaisen tekniikan vallankumouksen käynnistettyä. Ja hurraa, twiittejämme välittävät satelliitit pysyvät edelleen radallaan, Newtonin lakeja kiltisti seuraten.

Mutta miten meidän ajassamme pärjäävät esimerkiksi ne sosiologit tai kasvatusoppineet, joiden tutkimusasetelma ei suoraan tue vallitsevia ihanteita tai poliittisesti korrekteja käsityksiä? Halutaanko ja saako kaikkia kysymyksiä esittää edes tieteen omilla foorumeilla? Uskallan epäillä, että ei. Osa tutkijoista, hyvistäkin, ehkä vain luopuu joistakin hankkeista vähin äänin. Tai avarakatseisuudellaan kehuvat kollegat työntävät heidät jäähypenkille.

Kuoliaaksi vaientaminen tai höppänäksi leimaaminen tehoaa joskus paremmin kuin inkvisitiolla uhkaaminen.

Varmuuden vuoksi huomautan, että en ole itse hakemassa rahoitusta minkäänlaiseen tutkimukseen. En ole sosiologi enkä kasvatustieteilijä. Ja ne pienet tutkimusprojektit, joihin olen noviisin ominaisuudessa joskus osallistunut, ovat rahoituksensa saaneet.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

3 kommenttia artikkeliin “Jääkö tiede maailmanparannuksen jalkoihin?

  1. Kimmo Suupohja sanoo:

    En ymmärrä vertausta Isaac Newtoniin ? Tietääkseni Isaac Newton ei myöskään saanut apurahaa tutkimuksiinsa vaan tienasi elantonsa professorina, rahapajan johtajana ja kansanedustajana. Lisäksi hän toimi harrastuksenaan erilaisten tieteellisten seurojen parissa. Onhan Suomessa nykyäänkin professoreita ? Miksi eivät he tee vastaavia mullistavia keksintöjä oman työnsä ohessa kuten Newton ?

    1. Mai Allo sanoo:

      No olenpas huonosti kirjoittanut tai epäonnistuneen esimerkin keksinyt, jos ei lukija ymmärtänyt.
      Sinänsä tuon tekstini voi kyllä lukea ilman Newton-vertaustakin.

      Tarkoitin sitä, että tiede edistyy ehkä parhaiten silloin, kun tutkijat saavat rauhassa ottaa selvää, miten maailma toimii ja mikä on totta, mikä ei. Newtonia ei käsittääkseni kukaan kehottanut tai vaatinut tutkimaan aiheita, jotka hänen aikanaan olivat yleisön tai vallanpitäjien mielestä päivänpolttavia tai poliittisesti korrekteja. Newton ei myöskään yrittänyt kertoa maailmalle, miten asioitten tulisi olla. Hän pyrki osoittamaan, miten ne ovat. Siis mahdollisimman objektiivista tiedettä parhaimmillaan. Tuloksena käynnistyi todellinen teknis-tieteellinen kultakausi.

      Kommentoija oli oikeassa siinä, ettei Newton ilmeisesti saanut mistään tukea. Hän itse kuului varakkaisiin piireihin, samoin kuin jotkut 1900-luvun alun tieteentekijät, jotka harjoittivat (menestyksellä) tiedettä leipätyön ohella, vapaa-aikanaan.

      Mai Allo

  2. Kimmo Hyvönen sanoo:

    > kumpikin edellämainittu tavoite on yhtä lailla
    > asetettu tieteen ulkopuolelta

    Tiede on väline. Tieteen tavoitetta ei saa määrätä tieteen sisäpuolelta.

    Tuo esimerkin Newton käytti tieteellisiä menetelmiä ratkaistakseen ongelman. Se oli hänen oma ongelmansa. Kukaan muu ei ehkä edes esittänyt tuota samaa kysymystä.

    Jos aletaan tieteen tavoitteita määrittelemään eri alojen sisäpuolelta päädymme määritelmiin, jotka ratkaisevat inhimillisiä ongelmia. Kuinka tiedemies tulee toimeen? Mikä hänen palkkansa pitäisi olla? Sosiaalinen status? Jne? Tämä on vääjäämätöntä silloin kun ihminen pannaan ratkaisemaan omia ongelmiaan toisten rahoilla.

    No. Pitäisikö sitten ratkaista rahoittajan ongelmia? Kyllä!

    Tieteen alan rahoituksen pitää olla niin laajalle levinnyt, että jokaiselle on selvää, että jokaisen tutkimuksen takana on joku rahoittaja. Nykyinen ongelma on, että käytännössä kaikki rahoitus tulee yhdestä tuutista. – Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa