Rahan ja valtion erottaminen

”Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä?”

Tämä kysymys esitetään minulle usein sen jälkeen, kun olen puhunut paperirahajärjestelmäämme vastaan, ja aistin, että siinä on aavistus turhautumista tyyliin ”väität, että olemme melkoisessa sekasotkussa, mutta et itse pysty esittämään vaihtoehtoista politiikkaa”. Se taitaa olla hyvä huomio. Useimmilla tämän ajan taloudellisia ongelmia tuskailevilla kirjoittajilla on tarjolla säkkikaupalla politiikkasuosituksia. Itse asiassa useimmat näistä kirjoittajista haluaisivat kuiskailla uusia politiikkasuosituksia vallanpitäjien korviin. He ovat kuitenkin siinä suhteessa erilaisia, että he uskovat valtioon ja minä en.

Nykyinen sotku on politiikan seurausta, nimenomaan sen ajatuksen – sen hölmön ajatuksen – että raha- ja finanssijärjestelmä toimisi paremmin, jos valtiovalta valvoisi, ohjailisi ja säätelisi sitä; että jos meillä olisi viisaita, voimakkaita ja neuvokkaita poliittisia johtajia, joita taloustieteen filosofikuninkaat konsultoisivat, voisimme nauttia tasaisemmasta kasvusta ja paremmin toimivasta taloudesta. Ja jos asiat eivät joskus menisikään aivan nappiin, voisimme vaihtaa politiikkaa. Mikä siis on ratkaisusi, Schlichter?

Etkö voisi olla hieman … rakentavampi?

Johtopäätökseni on yksinkertainen. Emme tarvitse mitään politiikkaa. Ongelma on nimittäin juuri se, että meillä on politiikka. Tarvitsisimme kuitenkin aitoa kapitalismia rahaan ja finanssijärjestelmään. Sitä meillä ei tällä hetkellä ole. Sen sijaan meillä on rajaton määrä valtion liikkeelle laskemaa paperirahaa, rahavarannon paisuttamista, systemaattista markkinoiden manipulointia, velkojen anteeksiantoa, säännöksiä, IMF, Maailmanpankki, FSA, FDIC, TARP ja LTRO. Tarvitsemme toimivia markkinoita, emme enemmän politiikkaa, emme enempää manipulaatioita, emmekä enempää byrokratiaa. Emmekä varsinkaan enempää paperirahaa. Valtion tulisi pysyä erossa raha- ja pankkijärjestelmästä. Kokonaan.

Rahapolitiikan suurin ongelma on, että on ylipäätänsä olemassa rahapolitiikka.

Valtio on juuri ongelma. Se ei ole osa ratkaisua.

Ennen kuin kerron, mitä minun mielestäni pitäisi tehdä, annan vielä yhden syyn, miksi olen ollut niin vastahakoinen jakamaan politiikkasuosituksia. Kirjani Paper Money Collapse tavoite oli nostaa esiin laajalle levinneitä harhakäsityksiä ja romuttaa rahaa koskevat yleiset kansanomaiset käsitykset. Sen tarkoitus ei ole olla uudistusohjelma. Kirjan on tarkoitus avata ihmisten silmät. Melkein kaikki tämänhetkinen keskustelu rahasta ja pankkitoiminnasta perustuu syvästi virheellisiin teorioihin. Tämä koskee myös rahoitusalaa, jolla itse työskentelin 19 vuotta. Se koskee myös suurinta osaa tiedotusvälineissä käytävästä keskustelusta ja, minun ymmärrykseni mukaan, yliopistomaailmaa.

Minun tarkoitukseni oli haastaa nykyinen konsensus ja vakiintuneet opit. Mielestäni se on pakko tehdä ennen kuin voimme edes alkaa puhua niistä suurista muutoksista, joita järjestelmään on tehtävä. Kaikki esimerkiksi The Economistin ja The Financial Timesin sivuilla käytävä politiikkakeskustelu tapahtuu vakiintuneiden näkökantojen puitteissa. Perustavanlaatuisia kysymyksiä ei voida käsitellä näiden politiikkakeskustelujen yhteydessä.

En kuitenkaan aio vältellä kysymystä politiikasta. Puhun siis seuraavaksi hieman politiikasta ja uudistuksista.

Ensimmäinen neuvoni on luonnollisesti tämä: älkää aloittako tästä.

Kaikkein suurin virhe on jo tehty. Kultakanta hylättiin asteittaisessa prosessissa, joka käynnistyi ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja päättyi Nixonin ilmoittaessa kultakannasta luopumisesta elokuussa 1971. Kullalla ei viimeisten reilun 40 vuoden aikana ole ollut minkäänlaista virallista roolia globaaleissa rahajärjestelmissä. Valtioiden paperiraha on hallinnut. Kaikkialla.

Tämä on ollut keskuspankkien, rahoitusalan byrokraattien, keinotekoisen edullisten luottojen, elvyttämisen, suurten pääomanliikkeiden, entistä suurempien kiinteistökuplien, jatkuvan rahan heikkenemisen, pikavoittojen ja suurten bonusten, paisuvien pankkien ja valtioiden ylivelkaantumisen aikakausi. Globaali rahoitusjärjestelmä joutui sekasorron valtaan. Neljä vuosikymmentä jatkuneen rahan arvon inflatoimisen jälkeen meillä on liian suureksi paisunut rahoitustoimiala, joka on vakavasti riippuvainen jatkuvasta halvan rahan syöttämisestä sekä käsistä karannut julkinen sektori, joka ottaa jatkuvasti lisää lainaa, jota ei koskaan makseta takaisin. Pääoman sijoittuminen huonosti tuottaviin kohteisiin ja varallisuuskohteiden hinnoitteluvirheet ovat jättimäisiä. Järjestelmä syöttää itselleen koko ajan lisää halpaa rahaa, jotta sama meno voisi jatkua.

Ensimmäinen johtopäätös on siis se, ettei helppoa ulospääsyä ole. Puhdistava kriisi on välttämätön. Se, että poliittiset päättäjät tunnustaisivat rehellisesti, minkälaisessa liemessä me olemme, ei olisi lainkaan huono lähtökohta.

Heidän pitäisi myös tunnustaa, ettei näin voi jatkua ikuisesti.

Eikä se varmasti tulekaan jatkumaan.

Mutta mitä seuraavaksi? Jos voisit laatia toimenpideohjelman, minkälainen se olisi? Mikä on tärkein muutos, joka on tehtävä, kun yritämme palauttaa järjen rahajärjestelmään?

Paperirahan kriitikot ovat esittäneet koko joukon politiikkasuosituksia. Yksi niistä on paluu jonkinlaiseen kultakantaan. Lisäksi siitä, pitäisikö pankkien luotonlaajennus kieltää kokonaan tai ainakin kasvattaa pankeilta vaadittavia vähimmäisvarantoja, keskustellaan kiivaasti. Hiljattain Cobden Centren kollegani ovat esitelleet parlamentille lakiehdotuksen, joka pistäisi pankkien hallitusten jäsenet henkilökohtaiseen vastuuseen pankkien tekemistä tappioista, minkä pitäisi joko vähentää moraalikatoa tai poistaa se kokonaan. Meillä on siis jo runsaasti erilaisia politiikkasuosituksia. Mikä on minun kantani niihin?

Minusta on olemassa paljon helpompikin ratkaisu. Ehdotukseni on edellisiin verrattuna sekä tehokkaampi että helpompi selittää: erotetaan valtio ja rahajärjestelmä kokonaan toisistaan. Uskoakseni juuri tähän asiaan tarvitaan muutos. Kapitalismi on ainoa käytännössä toimiva talousjärjestelmä. Mutta sen sijaan meillä on nykyään rahamarkkinasosialismi, vaikkakin tämä sosialismin muoto hyödyttää etupäässä rikkaita ja niitä, joilla on hyvät suhteet.

Valtio on saatava kokonaan ulos taloudesta. Jotta tähän päästäisiin, valtion yhteydet rahajärjestelmään on katkaistava kokonaan. Yhteiskunnan rahajärjestelmää koskeviin asioihin puuttuminen pitäisi kieltää poliitikoilta ja virkamiehiltä. Valtion sekaantuminen rahoitusjärjestelmään on ongelma. Erotetaan valtio ja raha. Piste. Juuri tämä meidän pitäisi ottaa tavoitteeksi. Tämä on se politiikka, jota minä suosittelen.

Suhtautumiseni mihin tahansa muuhun politiikkasuositukseen riippuu huomattavasti siitä, kuinka suuren roolin kyseinen toimintamalli sallii valtiolle, tai joissain tapauksissa jopa edellyttää siltä.

Paperirahajärjestelmän vastustajana suhtaudun luonnollisesti positiivisesti kultakantaa paluuseen. Uskon, että Mises oli oikeassa kirjoittaessaan seuraavat sanat:

Ellei sivilisaatiomme romahda täydellisesti seuraavina vuosina tai vuosikymmeninä, tulemme palamaan kultakantaan.

Mutta minkälainen kultakanta pitäisi ottaa käyttöön? Tarvittaisiinko keskuspankkeja joka tapauksessa ”hallinnoimaan” tätä järjestelmää? Olipa kultakanta millainen tahansa, keskuspankkien mahdollisuudet suorittaa rahamarkkinaoperaatioita olisivat aivan varmasti nykyistä rajallisemmat, mutta erilaisille väliintuloille olisi silti runsaasti mahdollisuuksia. Yhdysvaltain keskuspankki Fed perustettiin vuonna 1913, jolloin klassinen kultakanta oli virallisesti edelleen olemassa, mutta se ei estänyt sitä rahoittamasta Yhdysvaltain hallituksen sotilasmenoja ensimmäisessä maailmansodassa eikä synnyttämästä luottokuplia tai suhdannevaihteluita. Vuoteen 1933 tultaessa halvan rahan aikaansaamat vääristymät olivat kasvaneet niin suuriksi, että niiden korjaamisesta – mikä oli välttämätöntä ja mikä tavallisesti tapahtuu automaattisesti maan ollessa kultakannassa, itse asiassa mahdoton oikein kultakannan vallitessa – oli tullut poliittisesti mahdotonta. Fed saavutti tavoitteensa ja kultakannasta luovuttiin. Loppu onkin sitten historiaa, kuten sanotaan.

Virallinen, valtion johdolla tapahtuva paluu kultakantaan herättää niin ikään paljon kysymyksiä siitä, kuinka se toteutettaisiin, mikä johtaisi erilaisten eturyhmien lobbaamiseen ja lehmänkauppoihin. Kuinka suuri osa olemassa olevasta rahavarannosta – joka on paisunut järjettömän suureksi vuosikymmeniä jatkuneen rahan painamisen ja paperirahan inflaation takia – pitäisi olla vaihdettavissa kultaan, tai toisin sanoen, mikä kierrossa olevan rahan ja kullan välisen vaihtosuhteen pitäisi olla? Kuinka suuri arvonalennus olemassa olevaan rahavarantoon tarvitaan? Pitäisikö pankeille sallia sellaiset talletukset, joille ei ole vastinetta kullassa? Pitäisikö pankkien luotonlaajennus sallia?

Kysymyksiä kysymyksien perään ja lisäksi poliittisille järjestelyille ja poliittiselle hyväksikäytölle jäisi runsaasti tilaa. Haluammeko todella, että poliitikot, keskuspankkien johtajat, virkamiehet ja heidän talousasiantuntijansa tekevät kaikki nämä päätökset? Enpä usko.

Tunnen kuitenkin jonkun, jolla on siihen tarvittava pätevyys.

Hän on herra Markkina.

Emme ehkä pääse yhteisymmärrykseen pankkien luotolaajennuksen hyödyistä ja haitoista, mutta kaikkien kapitalistien pitäisi olla samaa mieltä vapaan kilpailun hyödyistä, jopa sen välttämättömyydestä.

Miten sitten pääsemme pisteestä A pisteeseen B? Kuinka pääsemme nykyisestä rahamarkkinasosialismista, jossa keskuspankki määrää koroista ja manipuloi varallisuuskohteiden arvoa ja jossa nimellisesti itsenäiset yksityiset liikepankit toimivat takaajana toimivan keskuspankin suojissa, järjestelmään, jota voitaisiin taas nimittää kapitalistiseksi?

Ensimmäinen askel: Keskuspankin yksityistäminen

Kultakantaa ei kannata edes ottaa käyttöön. Riittää, kun keskuspankin omistajuus siirretään virallisesti niille liikepankeille, joilla on tili keskuspankissa. Tämä on ensimmäinen askel valtion poistuessa rahajärjestelmästä. Keskuspankki ei tällöin ole enää virkamiehien ja poliitikoiden pyörittämä julkinen instituutio, vaan täysin yksityinen yritys, jota hallinnoivat sen omistavat liikepankit.

Keskuspankki hallinnoi pankkien reservejä ja toimii joissain tapauksissa niiden välisten kauppojen selvittäjänä ja maksuliikenteen välikätenä. Pankit tarvitsevat sitä, ainakin toistaiseksi. Keskuspankin alasajo ei ole kovin helppoa. Mutta sen kaikkein arvokkain ominaisuus on se, että se on politiikan soveltamisen työkalu. Tämä kuitenkin loppuisi nopeasti yksityistämisen myötä.

Toinen askel: Valtio kumoaa välittömästi KAIKKI lait, säädökset ja käytännöt, jotka liittyvät nimenomaan pankki- ja rahajärjestelmään

Tästä hetkestä eteenpäin pankit ovat aivan tavallisia yrityksiä. Hätälainoitusta antavaa takaajaa ei enää ole (ei ainakaan sellaista, jota valtio pyörittäisi), ei inflaatiotavoitetta tai mitään muutakaan virallista rahapolitiikan tavoitetta, jonka välikappaleina pankit toimisivat, mikä nykyisessä järjestelmässä asettaa ne omituiseen asemaan, jossa ne ovat samanaikaisesti sekä voittoa tavoittelevia yrityksiä että politiikkatavoitteiden toteuttamisen mekanismi. Vastaavasti valtion tuki pankeille poistuu. Niiden ottamia velkoja tai asiakkaiden tekemiä talletuksia ei enää taata, eikä veronmaksajien tarvitse maksaa pankkitukea. Jos jonkinlainen talletustakuujärjestelmä on olemassa, sen hoito on annettu pankkien vastuulle, ja se vastaa keskuspankkia. Valtio myös lopettaa pankkisektorin sääntelyn, valvonnan, toimilupien myöntämisen, alijäämäisten pankkien rahoittamisen ja niiden velkojen takaamisen.

Tällöin pankkitoiminnan harjoittaminen vapautuu. Siihen ei enää tarvita toimilupaa tai tiliä yksityistetyssä keskuspankissa (joskin ilman tällaista tiliä maksujenvälitys muihin pankkeihin voisi olla hankalaa). Laillisista maksuvälineistä ei enää säädettäisi lailla, joten jos jollain olisi jokin hieno uusi ajatus rahasta (kuten yksityinen tai digitaalinen raha), hän on erittäin tervetullut kokeilemaan sitä. Kuluttajilla on valta päättää niiden menestyksestä tai epäonnistumisesta.

Rahapolitiikan harjoittaminen loppuu. Ben Bernanken tv-lausunnot korvataan Simpsoneiden uusinnoilla. Senaattorien ja edustajainhuoneen jäsenten pitäisi etsiä uudet saippualaatikot, joilta julistaa omaksumiaan talousteorioita.

Kolmas askel: Valtion kultavaranto luovutetaan pankkien haltuun

Mitä ihmettä? Annetaanko pankkiireille lahja? – Itse en pitäisi sitä niinkään lahjana pankeille, vaan pikemminkin tallettajien omaisuuden palautuksena. Tallettajat ovat se ryhmä, jonka pitäisi hyötyä tästä toimenpiteestä kaikkein eniten.

Nykyinen rahajärjestelmä on voinut syntyä vain siten, että se on aikoinaan perustunut kultaan. Talletuspankkitoiminta laajentui aikana, jolloin pankit vielä lupasivat maksaa talletukset ja lunastaa liikkeelle lasketut setelit kultana, ja kun kaikkien pankkien oli näin ollen pakko pitää yllä (ainakin jonkinlaista) kultavarantoa – varantoa, jota ei koskaan saataisi aikaan poliittisella päätöksellä. Kultavarannoista pystyttiin luopumaan vain hitaasti ja pienin askelin ja se korvattiin erilaisilla valtion julkilausumattomilla ja lakiin kirjatuilla takuilla, joista käytännössä kaikki ovat nyt osoittautuneet toimimattomiksi.

On tietenkin mahdollista, etteivät pankkiirit, sijoitusnero Warren Buffetin tapaan, tiedäkään, mitä heidän pitäisi kultakasalla tehdä, ja näin ollen heitä saattaisi houkutella laittaa se kaikki yhteen suureen läjään. Luulen kuitenkin, että pankkiireilla olisi kullalle erittäin paljon käyttöä. Heidän asiakkaansa – tallettajat – olisivat varmaankin todella huolissaan valtion, ja sitä kautta veronmaksajan, pankkisektorille antamien takuiden poistumisesta. Useimmat ihmiset uskovat talletustensa olevan turvassa vain sen takia, että uskovat, ettei valtio anna Pankki X:n ajautua maksukyvyttömäksi, eivät sen takia, että luottaisivat Pankki X:n johtajien toimivan vastuullisesti. Kun valtio on nyt poistunut raha- ja pankkijärjestelmästä, pankit todennäköisesti käyttävät kultaa taseidensa vahvistamiseen. Ne käyttävät kultaa samaan tapaan kuin sitä on käytetty jo tuhansia vuosia – hankkiakseen luottamusta. Ja välttääkseen talletuspaot.

Entä riittääkö kultavaranto tähän?

Sitä minä en tiedä.

Yhdysvaltain hallituksella on tällä hetkellä 260 miljoonaa unssia kultaa. Kultaunssin nykyhinta on 1 655 dollaria, joten sen arvo on 430 miljardia dollaria. Perusrahaa on sen sijaan tällä hetkellä liikkeellä 2 673 miljardia dollaria; M1-rahaa on 2 220 miljardia dollaria ja M2-rahaa ilman rahamarkkinoilla liikkuvaa rahaa 9 163 miljardia dollaria. Kultavaranto on näin ollen, mittarista riippuen, vain 5-19 prosenttia rahavarannosta. Oikeasta kultakannasta siis tuskin voitaisiin puhua, mutta siitä olisi mahdollista lähteä liikkeelle. Tietenkin yksityiset liikepankit voivat aivan vapaasti parantaa näitä suhteita asianmukaisen taseissa olevan velan vähentämisen ja kullan lisäostojen kautta. (Ei siis taaskaan ole virkamiesten tai taloustieteilijöiden asia päättää, mikä on tarpeellista. Tämä rooli kuuluu pankkialan yrittäjälle.)

Mutta eivätkö yksityiset pankit, jotka nyt omistavat keskuspankin, sitten laita painokoneita laulamaan ja synnytä inflaatiota?

En usko. Lisäämällä rahan määrää keskuspankki hankkii varallisuutta pankkisektorilta ja kasvattaa rahavarantoa. Samalla keskuspankki vivuttaa omaa tasettaan. Yhdysvaltain keskuspankilla on jo nyt taseessaan 50 kertaa enemmän velkaa kuin varoja, eli sen velkasuhde on suurempi kuin Lehman Brothersilla ja Bear Stearnsilla, kun ne romahtivat. Mutta nyt pankit omistavat Fedin pääoman. Ne takaavat rahan arvon, eivät veronmaksajat. Pankit eivät voi enää dumpata huonoja varallisuuseriä keskuspankille. Ne omistavat keskuspankin, joten ne eivät voi siirtää riskejä sen kannettavaksi.

Lisäksi ihmiset suhtautuisivat erittäin epäillen voimakkaasti rahan tarjontaa lisäävään keskuspankkiin. He nimittäin tietävät, että yksityiset pankit pyörittävät sitä täysin oman etunsa mukaisesti. Huoli inflaatiosta näkyisi välittömästi korkeampina korkoina, mistä olisi haittaa voimakkaasti vivutetulle pankkisektorille. Itse odotan ilman valtion tarjoamaa turvaverkkoa, mutta omien asiakkaidensa epäilevien katseiden alla toimivien yksityisten pankkien olevan erittäin varovaisia sen suhteen, kuinka paljon rahaa ne painavat.

Helppo raha kelpaa pankeille niin pitkään kuin ne pystyvät pienentämään kassavarantojaan ja alentamaan omavaraisuusastettaan. Se oli paljon helpompaa, kun ne vielä pystyivät luottamaan hallituksen tukijärjestelmiin tai kun virallisten pankkitoiminnalle asetettujen vaatimusten täyttäminen riitti antamaan niiden tasepolitiikalle virallisen hyväksynnän leiman. Nyt kun ne ovat omillaan, rahamäärän kasvattaminen ja sen aikaansaama velkaantuminen ja vivutus ovat kaksiteräinen miekka. Vastuullinen pankkitoiminta tulee jälleen kannattavaksi, ja tavallista korkeampaa omavaraisuusastetta ja suurempia kassavarantoja kannattaa jopa mainostaa.

Lisäksi suhteellisesti ottaen tukevammalla pohjalla olevat pankit (jos oletetaan, että sellaisia ylipäätään on olemassa) eivät ole kovin innokkaita pyörittämään yhteisesti omistamaansa keskuspankkia heikompien pankkien etujen mukaisesti. Päinvastoin, on vahvojen pankkien etujen mukaista, että heikot pankit menevät nurin ja poistuvat markkinoilta. Edes kaikkein vahvimpien pankkien etujen mukaista ei kuitenkaan ole, että syntyy laajamittainen talletuspako ja että epäluottamus pankkeja kohtaan leviää, sillä se aiheuttaisi pian ongelmia myös niille. Uskoakseni on varsin järkevää olettaa, että suunnitelmani mukaisen täydellisen yksityistämisen oloissa kaikkein tärkein haaste eli se, että pankkien on mahdollista mennä konkurssiin ilman, että koko pankkijärjestelmä romahtaa, hoidettaisiin paljon nykyistä paremmin. Syy siihen on se, että tämä tehtävä on nyt annettu pankkiireille, jotka ovat yrittäjiä, ja on todella paljon heidän etujensa mukaista saada tämä asia tasapainotettua oikein. Niin kauan, kun pankkitoiminta on valtion suojeluksessa, raha- ja pankkipolitiikkaa harjoitetaan heikoimpien pankkien etujen mukaisesti, ja vahvimmat pankit käärivät taskuihinsa ansiottomia voittoja.

Pääseekö valtio tässä liian vähällä?

Valtio ei enää ole millään tavalla vastuussa pankeista tai rahajärjestelmästä. Poliittisten ohjelmien laatiminen on loppunut, kuten suuret kuulemiset Washingtonissa; pelastuspaketit, IMF ja Maailmanpankki ovat poissa. Paljon rahaa säästyy ja veronmaksajilta harteilta poistuu moni eksplisiittinen ja implisiittinen vastuu. Mutta sen lisäksi valtio ei voi enää väittää pankeille, että valtion velkakirjat ovat turvallinen sijoituskohde ja kannustaa säätelyn ja vakavaraisuusvaatimusten keinoin pankkeja ostamaan niitä. Valtio ei enää säätele pankkitoimintaa. Markkinat hoitavat tämän tehtävän, mikä tarkoittaa loppupeleissä kuluttajia. Valtio menettää myös keskuspankin omistajuuden, eikä voi näin ollen enää synnyttää keinotekoista kysyntää omille velkakirjoilleen. Muistutan nyt, että viime vuonna 61 prosenttia Yhdysvaltain liittovaltion uusista joukkovelkakirjoista talletettiin keskuspankkiin. Miksi pankit, jotka nyt omistavat keskuspankin, enää hyväksyisivät tällaisen menettelyn?

Valtion joukkovelkakirjoilla on puolellaan se etu, ettei valtio voi mennä konkurssiin, koska se voi aina painaa lisää rahaa. Tämä ajatus on kuitenkin perustavanlaatuisella tavalla väärä, kuten olen toistuvasti osoittanut. Kun velkataakka kasvaa riittävän suureksi, siitä ei enää pääse eroon inflaatiota kiihdyttämällä. Jos sitä kaikesta huolimatta yritetään, on seurauksena valuuttakriisi. Kun valtion virallinen rooli raha- ja pankkijärjestelmässä on lakkautettu, sen on hoidettava raha-asioitaan niin kuin minkä tahansa tavallisen toimijan, kuten yksityisyrityksen tai kotitalouden (tai ainakin melkein, sillä jäähän sille vielä oikeus veronkantoon). Tästä olisi varmasti seurauksena valtion velanoton kallistuminen, pienempi julkinen kulutus ja pienemmät valtiontalouden alijäämät. Se olisi tärkeä askel kohti tavoitetta, jonka Doug Casey on nimennyt ”pedon nälkiinnyttämiseksi”.

Tällaisessa tilanteessa meidän ei tietenkään tarvitsisi lainkaan huolehtia pankinjohtajien palkitsemisjärjestelmistä, heidän bonuksistaan tai siitä, laittavatko pankin osakkeenomistajat hallituksen jäsenet vastuuseen virheistä ja epäonnistumisista. Ne nimittäin ovat täysin yksityisten ja kapitalististen yritysten sisäisiä asioita. Jos pankin osakkeenomistajat eivät onnistu tehtävässään ja asettavat vääränlaiset kannustimet, he kantavat seuraukset yksinään. Ajatus, että pankit tuottavat julkisia palveluja, jota varten tarvitaan tarkkoja lakeja ja säädöksiä, joiden toteutumista valtio valvoo, ei enää päde.

Tarkemmin ajatellen, oma vaatimaton mielipiteeni on, että tämä ehdotus näyttää paljon paremmalta kuin mikään muu, mitä tulee johdonmukaisuuteen ja selkeyteen. Ne, jotka puolustavat virallista kuntakantaa, haluavat valtion sekä suunnittelevan että toteuttavan uuden rahajärjestelmän. Ne, jotka kannattavat pankkien luotonlaajennuksen kieltämistä, pyytävät valtiota määrittelemään, mitä laillisilta pankeilta vaaditaan, ja sitten toteuttamaan säädösten valvominen. Ne, jotka haluavat säätää uusia lakeja johtajien palkkojen ja bonusten rajoittamiseksi, pyytävät valtiota puuttumaan osakkeenomistajien (päämies) ja johtajien (agentti) väliseen suhteeseen.

Minä haluan valtiolta vain yhtä asiaa: Lopettamaan raha- ja pankkijärjestelmän kontrolloinnin! Nyt!

Ennen kuin niin tapahtuu, paperirahan arvon alentuminen jatkuu.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Kommentti artikkeliin “Rahan ja valtion erottaminen

Kommentointi on suljettu.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa