Schumpeter ja innovaatiopolitiikka

Joseph Alois Schumpeter (1883-1950) on yksi maailman tunnetuimmista ekonomisteista. Parhaiten hänet muistetaan yrittäjyyteen sekä markkinatalouden kehitykseen liittyvistä teorioistaan, jotka voivat taustoittaa myös 2000-luvun yhteiskunnallista keskustelua – on vaikea keksiä, milloin yrittäjyyttä ja innovaatioita olisi hartaammin toivottu läntisten kansantalouksien pelastajiksi kuin nyt. Mitä ja kuinka tärkeää yrittäjyys oikein on? Entä mitä innovaatiot pohjimmiltaan ovat? Schumpeter painiskeli muun muassa näiden kysymysten parissa suuren osan elämästään. Alla oleva esittely perustuu pääasiallisesti teokseen Theory of Economic Development sekä soveltuvin osin laajempiin opuksiin Capitalism, Socialism and Democracy sekä Business Cycles (osat I-II).

 

Talouden liike ja yrittäjyys

Olennaisinta Schumpeterin käsityksessä markkinataloudesta on liike. Talous voi olla staattisen kierron tilassa tai kehittyä, siis olla liikkeessä. Ensin mainitussa tilassa uusia tai paranneltuja tuotteita ei tule markkinoille, yritysten voittomarginaalit lähenevät nollaa ja esimerkiksi luotonannolle ei ole tarvetta, sillä uusia investointeja ei tehdä. Konsepti on lainattu Leon Walrasilta, mutta Schumpeter lisäsi siihen vielä omia mikrotalouden piirteitään: staattisen kierron tilassa taloudellista elämää leimaa rationaalisuus ja laskettavuus (eng. calculability), jolloin riskejä ei oteta. Schumpeter suhtautui skeptisesti makrotaloustieteen teorioihin ja halusi syventää niitä omissa teksteissään mikrotason ilmiöillä kuten riskinoton yleisyydellä.

Talous voi kehittyä lähtiessään liikkeelle ‒ vanhat tavat korvaantuvat uusilla prosessissa, jota Schumpeter nimitti termillä luova tuho (eng. creative destruction). On hyvä muistaa, että nykytermi ”talouskasvu” ei vastaa Schumpeterin käsitystä kehityksestä, sillä viimeksi mainittu on aina laadullista, ei siis esimerkiksi väestönkasvun mahdollistamaa markkinoiden laajenemista. Taloudellinen kehitys on myös sisäsyntyistä ja aina seurausta yrittäjyydestä, joka puolestaan voi ilmetä viidellä eri tavalla: uuden tuotteen tuleminen markkinoille, uuden tuotantometodin käyttöönotto, uuden markkinan avaaminen, uuden resurssin hyödyntäminen tai monopoliaseman luominen tai murtaminen. Nykylukija ihmettelee tässä vaiheessa keinotekoiselta kuulostavaa sanaa ”yrittäjyys”. Eikö olisi parempaa puhua yrittäjistä ja heidän toiminnastaan?

Schumpeter tarkoitti yrittäjyydellä yhteiskunnallista funktiota, ei statusta. Kukaan ei synny saati kehity yrittäjäksi, vaan yrittäjänä voi toimia kuka tahansa halutessaan. Halua ei kuitenkaan löydy kuin harvalta, mikä Schumpeterin mukaan johtuu vakiintuneiden tapojen voimasta ja uutuudenpelosta ‒ ”siitä, missä rutiinin rajat tulevat vastaan, useat eivät kykene jatkamaan”. Yrittäjinä toimimiseen ihmisiä puolestaan kannustaa luomisen ilo, valloittamisen halu sekä eräänlaisen henkilökohtaisen valtakunnan perustaminen (eng. founding of a private kingdom). Yrittäjyys ei Schumpeterin mukaan ole niinkään mahdollisuuksien luomista tai uusien asioiden keksimistä, vaan kyse on niiden hyödyntämisestä. Palautettuna hänen käsitykseensä taloudesta voidaan ajatella, että myös staattisen kierron tilassa taloudessa voi olla runsaasti mahdollisuuksia yrittäjyyteen, mutta kukaan ei ole vielä hyödyntänyt niitä ‒ laittanut pyöriä pyörimään. Schumpeter korostaa samalla, että yrittäjyyden palkinnot ovat aina epävarmoja ja että yrittäjyys kohtaa aina vastarintaa rutiiniin tottuneelta enemmistöltä. Täten yrittäjyys on pohjimmiltaan epähedonistista.

 

Yrittäjyyden hedelmät

Palataan vielä Schumpeterin käsitykseen markkinataloudesta. Schumpeter oli teoreettisen pohdiskelun lisäksi erityisen kiinnostunut taloushistoriasta. Hän havainnoi, kuinka Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa työtuntien määrä väheni tai pysyi ennallaan ihmisten ostovoiman noustessa. Myös markkinoilla tarjolla olevien tuotteiden laatu parani. Pohtiessaan syitä kehitykseen Schumpeter päätyi lopputulokseen, jonka mukaan tällainen kehitys ei ole loivaa ja hienovaraista ‒ päinvastoin, se etenee hyppäyksittäin, luovan tuhon prosessissa. Nämä äkkinäiset edistysaskeleet, siis suhdannevaihtelut, olivat tietenkin seurausta yrittäjyydestä, joka länsimaissa rikkoi toistuvasti staattisen kierron tilan ja asetti markkinat väliaikaiseen epätasapainoon.

Epätasapaino on kuitenkin anomalia, sillä pian alkuperäisen yrittäjän, innovaattorin, saavuttamat voitot houkuttelevat alalle imitoijia, siis kilpailijoita, ja markkinat palautuivat hiljalleen taas tasapainoon. Näin yrittäjyyden seuraukset – eli uudet tavat toimia – sulautuvat talouden kiertoon, joka on nyt yrittäjyyden ansiosta asetettu uusiin uomiin. On huomattavaa, että Schumpeter ei uskonut taloudellisen kehityksen olevan mahdollista suunnitellusti tai ulkoisen voiman innoittamana ‒ aloitteen tuli syntyä talousjärjestelmän sisällä, ja keinona tähän on vain järjestelmässä esiintyvä yrittäjyys ja siitä seuraavat innovaatiot.

 

Innovaatioiden anatomia

Mikä sitten on innovaatio Schumpeterin mukaan? Hänen käsityksensä kumpuaa jälleen vastakkainasettelusta ‒ on olemassa toisistaan riippumatta teknologista ja taloudellista soveltuvuutta (eng. appropriateness). Teknologinen soveltuvuus tarkoittaa esimerkiksi tuotantomenetelmän erinomaisuutta, teknologista edistyksellisyyttä. Esimerkiksi yliopistot ja tutkimuslaitokset tuottavat tällaisia keksintöjä, mutta ne eivät vielä sellaisenaan ole innovaatioita. Innovaatio syntyy, kun yrittäjänä toimiva ihminen muokkaa keksinnöstä myös taloudellisesti soveltuvan, eli nykytermein kaupallistaa sen. Schumpeter painotti, että taloudellinen soveltuvuus on prosessissa aina etusijalla, koska teknologisesti nerokkaimmillekaan keksinnöille ei aina löydy taloudellisia perusteita, siis kysyntää.

Yllättikö mikään ylläoleva? Tuskin ainakaan dramaattisesti. Kuten mainittua, yrittäjyys, innovaatiot ja talous ovat tällä hetkellä poikkeuksellisen yleisiä puheenaiheita länsimaissa. Konsensus etenkin Suomessa tuntuu olevan se, että yrittäjyyttä ja innovaatioita yksinkertaisesti tarvitaan lisää. Keskusteluun tarkemmin paneutuessa selviää kuitenkin se, että näennäisestä konsensuksesta huolimatta keskustelussa painaa enemmän eturyhmäpolitiikka ‒ yrittäjyys ja innovaatiot eivät riitä, vaan niiden pitää olla myös poliittisesti miellyttäviä. Tällaisessa tilanteessa teoriat voivat onneksi taustoittaa yhteiskunnallisia debatteja ja kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä.

 

Innovaatiot politiikassa

Mitä sitten politiikassa ymmärretään innovaatioilla? Seuraavassa lainaukset kolmen eri puolueen tavoiteohjelmista: ”Tavoitteenamme on luoda viheraloille ja palveluihin 50 000 uutta työpaikkaa”, ”Suomen valtion tulee panostaa tuntuvasti ympäristöteknologian ja biotalouden klustereiden syntymiseen” ja ” Suomesta [tulee tehdä] biotalouden, uusiutuvan energian tuotannon ja materiaalitehokkuuden edelläkävijä”. Mitä Schumpeter olisi sanonut tällaisista tavoitteista?

Ensinnäkään, kuten jo mainittua, Schumpeter ei uskonut talouden ulkopuolisten voimien – kuten valtion väliintulojen – kykenevän aloittamaan taloudellista kehitystä. Toki talouskasvu on mahdollista, kun esimerkiksi kansainvälisen kaupan esteitä puretaan poliittisin keinoin, mutta laadullinen kehitys syntyy aina yrittäjyydestä.

Toisekseen schumpeterilaisia innovaatioita ei synnytetä tietoisesti yhdellekään tietylle alalle. Yrittäjyys on ilmiönä spontaani ja päämääriltään avoin ‒ kukaan ei etukäteen tiedä, minkälaisia seuraavat innovaatiot ovat ja minne ne sijoittuvat. Schumpeter korostaa, että yrittäjinä toimivat henkilöt ovat vain rajoitetusti rationaalisia, sillä rationaalisella päättelyllä ei voi ennustaa, mikä on taloudellisesti soveltuvaa lähitulevaisuudessa. Teknologinen soveltuvuus, jota esimerkiksi vihreän energian alalla on epäilemättä runsaasti, ei yksinään riitä innovaatioiden synnyttämiseen. Teorialla on runsaasti empiiristä tukea ‒ esimerkiksi nyt näyttää siltä, että liuskekaasu ja -öljy ovat viemässä taloudellisen pohjan monilta vihreän energian hankkeilta.

Innovaatiot ja yrittäjyys ovat käteviä termejä politiikassa, koska niiden ei koeta asettavan ketään heikompaan asemaan. Ne ovat kuin rahasampoja, jotka voidaan vieläpä poliittisin päätöksin takoa. Lähes kaikki maailman poliittiset päättäjät tuntevat Kalifornian Piilaakson, ja monet vetävät johtopäätöksen, jonka mukaan vastaava menestystarina voidaan laein ja asetuksin monistaa melkein missä tahansa. Konkreettiset esimerkit onnistumisesta antavat kuitenkin odottaa itseään.

Kolmanneksi on mainittava, että innovaatiot liitetään nykykeskustelussa perusteettoman usein vain teknologisiin edistysaskeleisiin. Todellisuudessa yrittäjyys oli Schumpeterille yksinkertaisesti ”asioiden tekemistä taloudessa toisin kuin ennen”. Täten vaikkapa liukuva työaika tai neuvotteleminen kirkollispyhien vähentämisestä, kuten jotkut ulkomaalaiset yrittäjät tekivät Venäjällä 1800-luvun lopussa, voidaan laskea innovaatioiksi. Tärkeintä on liikkeen aikaansaaminen ja teon taloudellinen soveltuvuus.

Lopuksi on vielä lausuttava epäilyksen sana nykyisen innovaatiokeskustelun vahvasta henkilöitymisestä, joka vie yrittäjyyden käsitettä kauas Schumpeterin ajatuksista. Nykykeskustelussa yrittäjistä tulee ikään kuin staattinen yhteiskuntaluokka, jolla on avaimet taloudelliseen kehitykseen. Vaikutelmaa korostaa esimerkiksi Suomessa aika-ajoin perustetut nimekkäiden johtajien miehittämät työryhmät, jotka pyrkivät strategioin ja suunnitelmin vauhdittamaan innovaatioiden syntyä, ikään kuin tulevien innovaatioiden ennustaminen olisi mahdollista kokemuksen avulla.

 

Kunpa tietäisimme!

Mitä sitten politiikalla voidaan oikein tehdä, jos tavoitteena on edistää schumpeterilaisten innovaatioiden syntyä? Hänen ajattelussaan yrittäjyyden eräänlainen antiteesi on byrokratia. Schumpeter näki byrokratian rationaalisena, päämäärätietoisena metodina, joka ei anna tilaa yrittäjyydelle. Varsinkin yhteiskunnallisessa teoksessaan Capitalism, Socialism and Democracy hän kirjoittaa, kuinka taloudellinen kehitys oli jo hänen aikanaan automatisoitumassa ja suurimmat yritykset muuttumassa byrokraattisemmiksi, mikä puolestaan vei tilaa yrittäjyydeltä. Schumpeter pidättäytyi tekemästä normatiivisia lausumia, mutta uskoi markkinatalouden muuttuvan lopulta korporatismiksi ja yhteiskunnallisen aatemaailman kääntyvän yrittäjyyden edustamaa dynamismia ja arvaamattomuutta vastaan.

Täten voitaneen päätellä, että talouden pelikentän tasoittaminen eri kokoisten ja eri aloilla toimivien yritysten kesken loisi yrittäjyydelle enemmän tilaa. John Stuart Mill puolusti sananvapautta siten, että koska kukaan ei tiedä varmasti, mikä mielipide osoittautuu lopulta oikeaksi, yhtäkään ei siis pidä kieltää tai suosia. Samaan tapaan talouden piirissä olisi tunnustettava, että emme tiedä tulevaisuuden menestystekijöitä, ja täten emme voi suosia yhtä alaa saati yritystä toisen kustannuksella.

Schumpeterin teoriat, joista vain pientä osaa ehdittiin tässä kirjoituksessa esitellä, ovat edelleen ajankohtaisia. Taloutta on tavattu kuvata staattisilla malleilla, joita Schumpeterin liikettä ja laadullista muutosta korostavat ajatukset erinomaisesti täydentävät. Teorioita voi toki kritisoida reduktionismista, mutta kuten poliittinen filosofia yleisesti, ne osoittavat hyötynsä avaamalla uusia näkökulmia nykykeskusteluun. Kuinka perusteltua on nykyinen innovaatiopolitiikka työryhmineen ja neuvostoineen? Jos se ei tuota tuloksia, mihin suuntaan vallitsevaa ymmärrystä innovaatioiden tai taloudellisen kehityksen synnystä tulisi muuttaa? Hyviä vastauksia lienee rajallinen määrä, yllä kenties niistä muutama.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa