Tasa-arvon ja epätasa-arvon moraalilogiikka markkinayhteiskunnassa

Markkinat eivät välttämättä tuota tasa-arvoisia tuloksia, eivätkä ne myöskään edellytä tasa-arvoisia lähtökohtia. Se ei kuitenkaan ole pelkkä markkinoiden valitettava hinta. Epätasa-arvo ei ole ainoastaan normaali markkinavaihdannan tulos. Se on vaihdannan edellytys, jota ilman vaihdannassa ei olisi mitään mieltä. On absurdia odottaa, että kaupankäynti markkinoilla ja niin ollen yhteiskunnat, joissa vaurautta jaetaan markkinoiden avulla, tuottaisivat tasa-arvoa. Tasa-arvoiset perusoikeudet, joihin sisältyy tasa-arvoinen vapaus käydä kauppaa, ovat vapaille markkinoille välttämättömiä, mutta vapaiden markkinoiden ei pitäisi odottaa tuottavan tasa-arvoisia tuloksia, eivätkä ne tukeudu muihin tasa-arvoisiin ehtoihin kuin laillisiin oikeuksiin.

Tasa-arvoisen vaihdannan ihanne voi viitata joko lähtökohtien tai tulosten tasa-arvoon. Jos puhutaan ensin mainitusta merkityksestä, tasa-arvoiseen kaupankäyntiin voisivat ryhtyä ainoastaan jokaisessa relevantissa mielessä tasa-arvoiset osapuolet; jokainen ero tekisi vaihdantatilanteesta epätasa-arvoisen, minkä vuoksi jotkut hylkäävät työnantajien ja työntekijöiden väliset työsopimukset sisäisesti epätasa-arvoisina (ja niin ollen epäreiluina). Jälkimmäisessä mielessä tasa-arvoinen kaupankäynti voisi merkitä sitä, että vaihdetaan tasa-arvoisia arvoja tai että vaihdannan tulokset ovat arvoltaan samoja. Vaihdanta täyttäisi tasa-arvon ehdot, jos esimerkiksi sama määrä samanlaatuisia hyödykkeitä siirtyisi yhdeltä osapuolelta toiselle. Kuvittelepa surrealistinen näky, jossa kaksi täysin toistensa kaltaista humanoidia (niillä ei siis olisi epätasa-arvoisuuden rakentumisen kannalta relevantteja henkilökohtaisia eroja) siirtelevät täysin identtisiä tavaroita keskenään. Kun luonnottoman kuvan tuottama mahdollinen esteettinen vastenmielisyys jätetään huomiotta, jo terveen järjen tulisi sanoa, että tasa-arvoisen vaihdannan ajatus perustuu syvälliseen ristiriitaan. Sellainen vaihdanta ei tuota mitään; se ei parantaisi kummankaan osapuolen tilannetta, mikä merkitsee, ettei kummallakaan osapuolella olisi mitään syytä ryhtyä siihen. (Karl Marx väitti, että markkinavaihdanta perustui tasa-arvoisten arvojen vaihdantaan, mikä tuotti järjettömän ja epäjohdonmukaisen talousteorian.) Jos markkinoilla tapahtuva vaihdanta perustetaan tasa-arvon periaatteeseen, vaihdannalta viedään sen perimmäinen syy eli osapuolten tilanteen parantaminen. Vaihdannan taloustiede perustuu sen tunnustamiseen, että vaihdantaan osallistuvat arvioivat hyödykkeet tai palvelut eriarvoisiksi.

Eettisesti ajatellen tasa-arvon ajatus saattaa kuitenkin olla jonkun mielestä vetoava. Monien moraaliarvostelmien yhteinen piirre on se, että ne muotoillaan pelkästään deonttisesti, siis pelkän velvollisuuksien logiikan pohjalta. Ne liittyvät ainoastaan siihen, mitä taloustieteen logiikasta piittaamatta pitäisi tehdä, tai siihen, mitä vain on olemassa, tai jopa siihen, mitä tulee olemaan olemassa sen vuoksi, mitä pitää tehdä (näinkin saatetaan sanoa). Esimerkiksi Immanuel Kantin mukaan velvollisuus on tehtävä riippumatta siitä, mitä siitä seuraa tai onko sen toteuttaminen edes mahdollista. Jos sanoo, että täytyy, sanoo, että pystyy. Vaikka tällainen vaihdannan tasa-arvo on taloudellisesti absurdia, sitä saatetaan silti pitää (ja pidetään) moraalisena ihanteena.

Moraalisesti ajatellen tasa-arvo on varsin monimutkainen asia. Voimme erottaa näkökulmista ne, joille tasa-arvoisuuden saavuttaminen on hallitseva pääasia, ja ne, joille se ei ole. Ensin mainitut tunnetaan egalitaristisina näkökulmina ja jälkimmäiset ei-egalitaristisina näkökulmina. Ei-egalitaristit eivät välttämättä väitä, ettei tasa-arvo ole tavoittelemisen arvoista, eikä heidän myöskään tarvitse väittää, että epätasa-arvoisuus on tavoiteltava päämäärä. He ainoastaan hylkäävät egalitaristien tavan keskittyä pelkästään tasa-arvoon päämääränä, joka sulkee pois muut päämäärät, ja erityisesti sen, miten nämä keskittyvät aineellisen vaurauden tasa-arvon varmistamiseen. Klassiset liberaalit (tai libertaariset) ei-egalitaarit väittävät, että tietynlainen tasa-arvo on tärkeää, nimittäin perusoikeuksien tasa-arvo. He ajattelevat, ettei tämä sovi johdonmukaisesti yhteen tulosten tasa-arvon kanssa, joten heitä voidaan pitää erilaisina egalitaristeina. (Oikeuksien tasa-arvo on perusta suurelle osalle lain, omaisuuden ja suvaitsevuuden kokemusta, jota modernien ja vapaiden yhteiskuntien ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä.) Ei-egalitaristiset libertaarit ja klassiset liberaalit puolustavat kantaansa puhtaimpana tai johdonmukaisimpana tai kestävimpänä tasa-arvoisuuden muotona, mutta yleensä vaurauden ”jakamisen” tasa-arvon puolustajat väittävät, että tällainen libertaarinen tasa-arvo on pelkästään muodollista, tasa-arvoa sanoissa muttei teoissa. (He ovat oikeassa siinä, että laillinen tasa-arvo liittyy erittäin voimakkaasti siihen, mitä ihmiset ajattelevat ja miten he toimivat, ei niinkään kuvattaviin maailman tiloihin tai muuttumattomiin tapoihin jakaa varoja. Se, onko tällainen lähestymistapa tasa-arvoon pelkästään muodollinen pikemminkin kuin substantiivinen, riippuu sitä, mitä mieltä ollaan laillisten menettelytapojen ja käyttäytymisstandardien tärkeydestä.)

Ei ole kovinkaan epätavallista, että vaikeista filosofisista kysymyksistä keskustellaan aktiivisesti jo ennen kuin ne on muotoiltu selkeästi tai esitetty kunnolla. Idän ja lännen filosofeilla oli eettisiä oppeja tuhansien vuosien ajan jo ennen kuin velvollisuuteen ja performatiiviseen logiikkaan liittyviä arvostelmia oli juurikaan systemaattisesti analysoitu. Työn aloitti tosissaan David Hume, ja häntä seurasi ensin Immanuel Kant ja sitten G. E. Mooren, A. J. Ayerin, Richard Haren ja muiden kaltaiset positivistifilosofit; performatiivisen ja deonttisen logiikan tutkimus jatkuu. Vaikka egalitaristisen ja ei-egalitaristisen kannan kiista ei rajoitu ainoastaan tasa-arvon ja moraalin oikean loogisen suhteen tarkastelemiseen, tasa-arvon ja moraalin suhteen ymmärtäminen antaisi merkittävän panoksen koko ajan jatkuvaan kiihkeään keskusteluun siitä, onko markkinoilla tapahtuvan vaihdannan luoman epätasa-arvoisen vaurauden pakollinen uudelleen jakaminen moraalisesti välttämätöntä vai moraalisesti kiellettyä. (Tämä on aivan eri asia kuin se, pitäisikö laillisilta omistajilta varastetut varat – ovat syyllisiä sitten maiden hallitsijat tai freelancerikolliset – palauttaa vahinkoa kärsineille osapuolille.)

Tarkastelkaamme tasa-arvoisuuden moraalin ongelmaa yksinkertaisen kysymyksen avulla: miksi tasa-arvo, on se sitten lähtökohtien tai tulosten tasa-arvoa, on moraalisesti korkeammalla kuin epätasa-arvo (tai päinvastoin)? Rehellinen yritys saavuttaa kiistassa eettinen ratkaisu edellyttää, että tämä suora kysymys esitetään sekä egalitaristeille että ei-egalitaristeille.

Mahdollisten vastausten valikoima on rajallinen. Ensin voisi yrittää osoittaa, että tietyt numeeriset suhteet (jotka ilmaisevat tasa-arvoa tai epätasa-arvoa) ovat parempia kuin mitkään muut. Esimerkiksi X:n suhde Y:hyn on moraalisesti korkeampi, jos muuttujien arvot ovat samat, ja moraalisesti alempi, jos eivät, ts. jos suhde ”1:1” on korkeampi kuin ”1:2” (ja, a fortiori, korkeampi kuin ”1:10”). Vaikka kanta saattaa näyttää ilmeisen selvältä, kysymystä moraalisista piirteistä ei ole niin helppo ratkaista. Arvoja ei johdeta matemaattiseen suhteeseen liittyvistä väitteistä, jotka ovat sinänsä eettisesti neutraaleja. On jokseenkin mielivaltaista väittää, että yksi matemaattinen suhde on korkeampi kuin toinen. Se muistuttaa pythagoralaisten kummallista käytäntöä: he kun luokittelivat luvut koiraiksi, naaraiksi, ystävällisiksi, täydellisiksi, puutteellisiksi ja niin edelleen.

Sen sijaan, että huomio suunnattaisiin lähtökohtien tai vaihdannan tulosten tasa-arvoon, saattaa olla mielekkäämpää keskittää huomio henkilökohtaisen moraalisen statuksen tasa-arvoon tai epätasa-arvoon ihmisten välisten suhteiden (myös kaupankäynnin) arvioinnin perustana. Näin ollen joko yhdelläkään ihmisellä ei ole moraalisesti korkeampaa (tai matalampaa) statusta kuin kenelläkään muulla tai vaihtoehtoisesti jotkut ihmiset ovat moraalisesti ylempänä (tai alempia) kuin muut. Tällaiselta perustalta voitaisiin päätellä, onko tasa-arvoisten lähtökohtien tai tulosten vaatiminen haluttavaa vai ei-haluttavaa. Kumpikin näkemys saattaa johtaa siihen, että pakollista uusjakoa kannatetaan joko epätasa-arvon eliminoimiseksi tai sen tuottamiseksi, ja kummassakin tapauksessa keskeisenä argumenttina toimisi osapuolten moraalinen status, siitä huolimatta, että moraalisen statuksen idean ja ihmisten todellisten tilanteiden välillä on syvä kuilu.

Näin muotoiltuna keskeinen kysymys koskisi yhtäältä ihmisen moraalisen statuksen ja toisaalta henkilön ulottuvilla olevien hyödykkeiden määrän, laadun tai arvon suhdetta. Voisimme siis jatkaa kysymällä, miksi kahden moraalisesti yhtä merkittävän henkilön täytyy juoda aamulla vain sama määrä samanlaatuista kahvia, joka maksaa saman verran. Tai miksi anteliaan miehen ja hänen saidan naapurinsa, joiden moraalinen asema on sama (vai onko?), pitäisi tai ei pitäisi omistaa tasa-arvoisesti kukoistavat puutarhat, jotka tuottavat yhtä arvokkaan sadon? Tasa-arvoisella moraalisella statuksella ei tunnu olevan mitään ilmeistä merkitystä lähtökohtien tai kulutuksen tai omistamisen tasa-arvolle. Tarkastele kahden shakinpelaajan suhdetta: kumpikin heistä on moraalisesti yhtä tärkeä. Edellyttääkö heidän tasa-arvoinen moraalinen tärkeytensä, että heillä täytyy olla samat taidot tai että jokaisen pelin täytyy päättyä tasan? Vai edellyttääkö se, että he pelaavat samoilla säännöillä, mihin ei itse asiassa sisälly mitään normatiivista määräystä, jonka mukaan heidän peliensä tulisi päättyä tasan? Tasa-arvoisen moraalisen aseman ja synnynnäisten kykyjen tai tiettyjen lopputulosten välillä ei ole suoraa yhteyttä.

Jos keskitymme kykyjen tai tulosten sijasta pikemminkin käyttäytymiseen ja sääntöihin, saamme selville, että asiaintiloja arvioidaan ihmisten käyttäytymisen, valintojen ja (erityisesti rikostapauksissa) aikomusten perusteella. Se, paljonko rahaa jonkun taskussa on, ja se, onko tuo määrä suurempi vai pienempi kuin hänen naapurinsa taskussa, ei sinänsä ole moraalisesti merkityksellinen osa ihmiselämää. Olennaista on, miten raha päätyi taskuun. Sekä pohattaa että taksikuskia voidaan pitää oikeudenmukaisena tai epäoikeudenmukaisena sen mukaan, sopivatko heidän toimensa yhteen universaalien moraalin mittapuiden kanssa. Tekoja voidaan arvioida esimerkiksi sen mukaan, kunnioittavatko he oikeuden sääntöjä sekä itsensä ja kaikkien muiden sisäistä moraalista toimijuutta. Kiitosta tai moitetta eivät tuota varakkuus tai köyhyys sinänsä, vaan ihmisten toimet. Erilaiset asemat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia hyvälle ja huonolle käyttäytymiselle, hyveelle ja paheelle, oikeudenmukaisuudelle ja epäoikeudenmukaisuudelle, mutta inhimillistä käyttäytymistä hallitsevat nuo mittapuut, eivät kyvyt tai tulokset. Mittapuiden tasa-arvoinen soveltaminen on moraalisesti tasa-arvoisen statuksen moraalista toteuttamista, ja sen perusteella arvioimme käyttäytymistä moraalisesti. Moraalinen tasa-arvo merkitsee sitä, että rikos on rikos, teki sen sitten taksikuski tai pohatta, ja rehellinen voittoa tuottava kaupankäynti on rehellistä kaupankäyntiä, osallistuu siihen sitten kaksi taksikuskia, kaksi pohattaa tai pohatta ja taksikuski.

Palataanpa pohtimaan vaurauden ja tasa-arvon suhdetta. Vauraus voi perustua joko oikeudenmukaiseen käyttäytymiseen tai pakkoon. Vapaa vaihdanta markkinoilla voi johtaa joko epätasa-arvon tai tasa-arvon lisääntymiseen, ja myös valtion puutuminen asioihin ja varallisuuden uusjako voi johtaa joko epätasa-arvon tai tasa-arvon lisääntymiseen. Kummassakaan vuorovaikutuksen tavassa ei ole mitään sisäisesti tasa-arvoista tai epätasa-arvoista. Yrittäjä voi luoda vaurautta ja saada niin enemmän kuin joku toinen, vaikka vaurauden luominen hyödyttäisi myös tuota toista. Vapailla markkinoilla tapahtuva kaupankäynti voi myös johtaa tasa-arvon lisääntymiseen luomalla laajalle levinnyttä vaurautta ja murentamalla vallanpitäjien epäoikeudenmukaisia etuoikeuksia, jotka he ovat aikaisemmilta järjestelmiltä perineet. Varas voi ryöstää, ja niin hänellä on enemmän kuin uhrilla, ja tuloksena on epätasa-arvon lisääntyminen, tai sitten hänellä on saman verran kuin uhrilla, jolloin tuloksena on tasa-arvon lisääntyminen. Samaan tapaan valtion organisoidun pakkovallan interventiot voivat johtaa suunnattomaan vaurauden epätasa-arvoon joko kumoamalla markkinaosapuolten tekemät valinnat (protektionismilla, tuilla tai ”vetämällä välistä”) tai pelkästään käyttämällä raakaa voimaa ja väkivaltaa, niin kuin kommunistien vallassa olleissa maissa tosiaan tapahtui. (Kuten vuosikymmenten katkera kokemus osoitti, virallinen omistautuminen tasa-arvolle ei ole sama asia kuin todellisen tasa-arvon tuottaminen.)

Esimerkiksi se, tuottaako oikeus- tai talousjärjestelmä enemmän vai vähemmän tasa-arvoisia tuloja, on empiirinen eikä käsitteellinen asia. Economic Freedom of the World -raportti mittaa taloudellisen vapauden astetta ja vertaa indeksejä moniin taloudellisen hyvinvoinnin indikaattoreihin (pitkäikäisyys, lukutaito, korruptioaste, tulot asukasta kohti jne.). Tiedot eivät osoita ainoastaan sitä, että taloudellisesti vapaimpien maiden asukkaat ovat paljon varakkaampia kuin ne, joilla taloudellista vapautta on vähemmän. Ne osoittavat myös sen, että tulojen epätasa-arvo (erityisesti kansantulon määrä, jonka köyhin 10 % väestöstä ansaitsee) ei liity harjoitettuun politiikkaan, kun taas ihmisten tulot liittyvät. Kun maailman maita tarkastellaan kvartaaleittain (jokaiseen kuuluu 25 % maailman maista), keskiosuus kansantulosta, joka köyhimmälle 10 %:lle väestöstä meni vähiten vapaassa kvartaalissa (johon kuuluu Zimbabwen, Myanmarin ja Syyrian tapaisia maita) vuonna 2008 (viimeisimmät tiedot ovat tuolta vuodelta), oli 2,47 %; seuraavassa (kolmanneksi vapaimmassa) kvartaalissa se oli 2,19 %; seuraavassa (toiseksi vapaimmassa) kvartaalissa 2,27 % ja vapaimmassa kvartaalissa 2,58 %. Vaihtelu on tuskin merkityksellistä. Tämä tarkoittaa sitä, että tällainen epätasa-arvo tuntuu olevan immuunia talouspolitiikan säännöille. Toisaalta köyhimmän 10 %:in saamat tulot vaihtelevat valtavasti juuri siksi, ettei muuttuja todellakaan ole immuuni talouspolitii- kalle. Jos kuuluu epävapaimpien maiden köyhimpään 10 %:iin, vuositulot ovat keskimäärin 910 Yhdysvaltain dollaria, kun taas kuuluminen vapaimpien markkinatalouksien köyhimpään 10 %: iin merkitsee keskimäärin 8 474 Yhdysvaltain dollarin vuosituloja. Köyhälle näyttää olevan paljon parempi olla köyhä Sveitsissä kuin Syyriassa.

Ei sinänsä ole moraalinen ongelma, ovatko sinun lähtökohtasi ja minun lähtökohtani tasa-arvoiset ennen vapaata kaupankäyntiä tai ovatko sinun omistuksesi ja minun omistukseni tasa-arvoiset vapaan kaupankäynnin jälkeen. Toisaalta se, että moraalisesti tasa-arvoisia henkilöitä kieltäydytään kohtelemasta tasa-arvoisesti ja soveltamasta heihin tasa-arvoisia sääntöjä yritettäessä luoda tasa-arvoisempia tuloksia (mikä yleisesti ottaen ei ilmeisesti ole menestyksekäs yritys, sillä siihen liittyviä tuloksia ei ole niin helppo manipuloida), on ehdottomasti moraalinen ongelma. Olennaista on moraalisen tasa-arvon loukkaaminen.

Maailman suurin vaurauden epätasa-arvoon liittyvä skandaali ei ole rikkaiden ja köyhien epätasa-arvo taloudellisesti vapaissa yhteiskunnissa, vaan se, että taloudellisesti vapaissa yhteiskunnissa elävien ihmisten vaurauden ja taloudellisesti epävapaissa yhteiskunnissa elävien ihmisten vaurauden välillä on valtaisa kuilu. Vaurauden ja köyhyyden välinen kuilu on varmasti asia, joka voidaan ratkaista muuttamalla sääntöjä, ts. muuttamalla talouspolitiikkaa. Ihmisten vapauttaminen taloudellisesti epävapaasta yhteiskunnasta tuottaa suunnattomia määriä vaurautta, joka tekisi enemmän maailman rikkaiden ja maailman köyhien välisen kuilun kaventamiseksi kuin mikään kuviteltavissa oleva politiikka. Lisäksi tämä tapahtuisi oikeuden toteuttamisen positiivisena tuloksena, eliminoimalla ihmisten epätasa-arvoinen kohtelu maissa, joita johdetaan kelvottomasti hyvävelijärjestelmillä, valtiojohtoisesti, militaristisesti, sosialistisesti, korruptiolla ja raa’alla voimalla. Taloudellinen vapaus, siis tasa-arvoiset oikeusstandardit ja tasa-arvoinen kunnioitus kaikkien oikeudelle tuottaa ja käydä kauppaa, on moraalisille olennoille oikea oikeuden mittapuu.

 

Artikkeli on julkaistu Kapitalismin moraali -kirjassa.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa