Tulonjakoreseptejä kahden Heikin tapaan. Osa 1

Tulonjakoreseptejä kahden Heikin tapaan. Osa 1

Kalevi Sorsan säätiö julkaisi jokin aika sitten Heikki Hiilamon pamfletin 15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi. Teos perustuu melko suoraan kuuluisan, nyt jo edesmenneen tuloerotutkijan Anthony Atkinsonin kirjaan Inequality – what can be done.

Kirjassaan Atkinson esittää 15 ehdotusta tuloerojen kaventamiseksi Isossa-Britanniassa. Hiilamo tarkastelee erikseen kutakin Atkinsonin ehdotusta ja pyrkii soveltamaan sitä suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kirjan nimessä mainitut 15 reseptiä viittaavat nimenomaan Hiilamon versioihin Atkinsonin ehdotuksista.

Keskustelin Hiilamon kanssa hiljattain radiossa tästä mielenkiintoisesta keskustelualoitteesta. Päätin laajentaa keskustelua varten tekemäni muistiinpanot sarjaksi blogikirjoituksia, joissa käsittelen Hiilamon versioita Atkinsonin ehdotuksista.

Olen toki kriittinen niitä kohtaan, kuten radiokeskustelun kuullut lukija saattaa arvata. Minusta ei ole lainkaan selvää, että tuloerot ovat Suomessa merkittävä ongelma. Monet ehdotuksista saattaisivat jopa alentaa köyhien elintasoa, ja lähes kaikilla on haitallisia sivuvaikutuksia. Haluan kuitenkin korostaa, että arvostan Hiilamon (ja Atkinsonin) rohkeutta lyödä kortit pöytään ja antaa konkreettisia politiikkasuosituksia hyvin laajalla rintamalla.

Uskon, että niistä kannattaa keskustella kunnolla, ja kirjoitussarjani on tarkoitettu osaksi tätä keskustelua.

Aloitan ensin yleisellä johdannolla ja käsittelen sitten erikseen kutakin Hiilamon ehdotuksista. Annan lisäksi kunkin reseptin kohdalla oman versioni reseptistä.

Johdanto

Tuloerojen kaventaminen ei ole oikea tavoite

Hiilamo ei kerro, miksi tuloerot ovat ongelma Suomessa. Hän korostaa, että tuloerojen haittojen osoittaminen ei ole hänen pamflettinsa eikä myöskään Atkinsonin kirjan tarkoitus. Sen sijaan tarkoitus on tarjota reseptejä sillä oletuksella, että tuloerojen kaventaminen nähdään tarpeelliseksi.

Tämän varjolla sekä Hiilamo että Atkinson jättävät keskustelun tuloerojen haitoista hyvin pintapuoliseksi. Mutta asiaa ei mitenkään voida pitää ratkaistuna. Ei ole ollenkaan selvää, että tuloeroista koituu mitään haittaa, ainakaan sillä tasolla kuin ne Suomessa ovat.

En tietenkään tarkoita, etteikö maailmassa ja myös Suomessa olisi haitallista köyhyyttä saati ettei sen vähentämiseksi voitaisi ja pitäisi tehdä jotakin. Köyhyyden vähentämiseen pitäisi kenties käyttää nykyistä enemmän voimavaroja. Mutta tuloerojen kaventaminen ei ole sama asia kuin köyhyyden vähentäminen.

Tämä ilmeinen tosiseikka unohtuu helposti Suomessa. Keskustelun on vallannut puhetapa, jossa puhutaan koko ajan tuloeroista ja eriarvoisuudesta köyhyyden sijasta. Kaikki kertovat haluavansa vähentää tuloeroja sen sijaan että puhuisivat köyhyyden vähentämisestä.

Tuloerojen kaventaminen on kuitenkin tavoitteena aivan väärä. Se on sama asia kuin palokunta pelastaessaan kaivoon pudonnutta kertoisi, että tavoite on vähentää korkeuseroa pudonneen ja pelastajien välillä. Toki näin on jossakin mielessä, mutta ilmaisu on tarpeettoman epätarkka. Tarkoitus on nimittäin vähentää korkeuseroa aivan tietyllä tavalla: nostamalla pudonnut henkilö maan pinnalle.

Korkeuseroa voitaisiin vähentää myös niin, että pelastajatkin hyppäisivät kaivoon, mutta tämä ei luonnollisestikaan ole tavoiteltavaa.

Tuloerojen vähentämisen ottamisessa politiikkatavoitteeksi on täsmälleen sama ongelma kuin epätarkalla pelastusoperaation kuvauksella. Köyhyys on ongelma, ei rikkaus. Tarkoitus ei ole vähentää eroja rikkaiden ja köyhien välillä alentamalla hyvinvoivien elintasoa. Tavoite on nostaa huono-osaisten elintasoa.

Tuloerojen kaventamisen sijasta pitäisikin siis yleensä puhua jostakin muusta, kuten huono-osaisuuden tai köyhyyden vähentämisestä tai jostakin muusta järkevästä politiikkatavoitteesta.

Näiden järkevien tavoitteiden saavuttaminen voi tietenkin edellyttää varallisuuden uudelleenjakoa esimerkiksi verotuksen ja tulonsiirtojen avulla. Lähes kaikki kannattavat tulonsiirtoja rikkailta köyhille. Minä ainakin kannatan niitä. Kiistaa on siitä, missä määrin tätä pitää ja kannattaa tehdä. Siihen liittyy sekä empiirisiä että arvokysymyksiä.

Suurin osa ihmisistä lienee esimerkiksi sitä mieltä, että on järkevää verottaa rikkaalta satanen, vaikka köyhä hyötyisi tästä vain 90 euroa. Joidenkin mielestä on jopa ihan okei ottaa keskiluokkaiselta perheeltä satanen, jotta köyhä perhe saisi kymmenen senttiä. Toisten mielestä tässä ei enää ole järkeä. Silti järjellisen ihmisen on täysin mahdollista olla tätä mieltä.

Mutta erittäin harvan mielestä olisi parannus vähentää rikkaiden tuloja satasella samaan aikaan kun köyhät köyhtyisivät kympin verran. Mutta kuten aiemmat esimerkit, myös tämä muutos kaventaisi tuloeroja. Silti ajatus siitä, että köyhdytettäisiin kaikkia tuloerojen kaventamiseksi tuntuu lähes kaikista vastenmieliseltä.

Yhtä lailla suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että muutos, joka tekee köyhistä satasta rikkaampia on hyvä, vaikka rikkaat saisivat kaksi sataa. Tällöin köyhyys vähenee, mutta tuloerot kasvavat.

Jos sinä, hyvä lukija, et kannata köyhien köyhdyttämistä tuloerojen kaventamiseksi, et todellisuudessa myöskään pidä tuloerojen kaventamista järkevänä yhteiskunnallisena tavoitteena. Sama pätee jos olet sitä mieltä, että on mukavaa jos köyhyys vähenee vaikka rikkaat rikastuisivat vielä enemmän kuin köyhät. Et kannata tuloerojen kaventamista, vaan kannatat köyhyyden vähentämistä.

Kannatat pelastustointa, jonka tehtävänä on nostaa ihmisiä kaivosta, ei hypätä kaivoon heidän perässään. Kannatat tulonsiirtoja rikkailta köyhille, koska haluat että heistä tulee vähemmän köyhiä, et sen vuoksi että rikkaista tulee vähemmän rikkaita. Onneksi olkoon, olemme samaa mieltä.

Tuloerojen haittoja ei ole osoitettu

Tuloerojen kaventaminen ei siis ole järkevä politiikkatavoite edellä kuvatusssa arvomielessä oikeastaan kenenkään mielestä, kunhan vain asiaa jaksaa vähän ajatella. Mutta viime aikoina tuloerojen kaventamista ajavat ovat keksineet uusia syitä olla huolissaan tuloeroista. Ajatus on, että tuloeroista itsestään on haittaa esimerkiksi ihmisten terveydelle tai muille hyvinvoinnin osatekijöille.

Hyvän esimerkin tarjoavat Richard Wilkinson ja Kate Pickett, jotka ovat artikkeleissaan ja erityisesti kirjassaan The Spirit Level esittäneet juuri tällaisia väitteitä. He havaitsevat negatiivisia riippuvuuksia maiden tuloeroja kuvastavien tilastosuureiden (Gini-kerroin) ja hyvinvointitasoa kuvaavien tilastosuureiden (esim. elinajanodote) välillä. Tämän perusteella he väittävät, että tuloeroista on suoria terveyshaittoja.

Todellisuudessa tuloerojen haitoista ei ole minkäänlaista luotettavaa näyttöä. Wilkinsonin ja Pickettin käyttämät tutkimusmenetelmät ovat täysin primitiivisiä. Sen lisäksi ne perustuvat maavertailuaineistoihin, joilla ei edes periaatteessa pystytä luotettavasti ratkaisemaan tämänkaltaisia kysymyksiä. Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä, jossa on myös kirjallisuusviitteitä. Totean siksi tässä vain lyhyesti pari asiaa.

Köyhyys voi totta kai vaikuttaa ihmisen terveyteen, erityisesti äärimmäinen köyhyys. Jos ei ole varaa ruokaan tai terveydenhoitoon, voi hyvinkin sairastua. Köyhyyden terveysvaikutukset johtuvat siitä, että oma tulotaso on riittämätön hyvän terveydentilan ylläpitämiseen. Voi myös olla, että köyhyys vähentää toimintakykyä. Kuka tahansa voi ymmärtää tämän köyhyyden ja terveyden välisen yhteyden taustalla olevan mekanismin.

Mutta jos tuloeroilla on terveysvaikutuksia, kysymys on aivan toisenlaisesta asiasta. Kysymys on siitä, että oman tulotason lisäksi jonkun toisen tulotaso vaikuttaa ihmisen terveyteen. Köyhän terveysongelmat eivät siis voi pahentua pelkästään siinä tapauksessa että henkilö itse köyhtyy, vaan myös siksi että jossakin joku rikastuu. Itse asiassa voi olla, että köyhien terveysongelmat pahenevat, vaikka heidän tulonsa nousisivat. Näin voi käydä jos heitä rikkaampien tulot nousevat vielä enemmän.

On aika selvää, että tuollainen mekanismi on aika paljon epäsuorempi ja suoraan sanottuna epäuskottavampi kuin oman tulotason vaikutus omaan terveyteen. Kuinka ihmeessä eiralaisen pankkiirin kasvanut tulotaso voisi heikentää kajaanilaisen yksinhuoltajan terveyttä? Tervehtyisikö joku köyhtyvä köyhä todella, jos jonkun rikkaamman tuloja alennettaisiin vielä enemmän? Tätä on hyvin vaikea uskoa.

Vaikutusmekanismi on siis aika vaikeasti perusteltavissa teoreettisesti. Sen olemassaolo on myös erittäin vaikea osoittaa empiirisesti. Wilkinsonin ja Pickettin vaatimattomat yritelmät eivät siihen ainakaan pysty. Olemassolon osoittamiseksi tarvitaan hyvin huolellinen ja ilmiömäisen hyvään tutkimusasetelmaan perustuva yksilötason syy-yhteysanalyysi. Analyysin täyty kyetä osoittamaan, että tiettyjen usein kaukana asuvien ihmisten tulot vaikuttavat köyhempien terveyteen tai muuhun hyvinvointiin. Tällaista tutkimusta ei ole.

Tuloerojen vaikutus ihmisten terveyteen on siis osoittamatta. Sama pätee usein kuullulle väitteelle pienten tuloerojen myönteisestä vaikutuksesta talouskasvuun. Mitään vakuuttavaa näyttöä tästä ei ole olemassa.

Köyhyys on ihmiskunnan vitsaus ja suurin haaste, eivät tuloerot.

Suomi ei ole Iso-Britannia

Haluan sanoa vielä yhden asian ennen siirtymistä Hiilamon varsinaisiin ehdotuksiin. Atkinsonin kirja on kirjoitettu Ison-Britannian olosuhteissa. Tuloerot ovat siellä Suomea merkittävästi suurempia. Rikkaita, varsinkin todella rikkaita on Suomea runsaasti enemmän. Lontoo on maailmankaupunki ja rahoitusmarkkinoiden keskus, jossa vilisee maailmanluokan yrityksiä, miljonäärejä ja miljardöörejä. Perittyä varallisuutta on enemmän, luokkaerot ovat suurempia.

Toisaalta Iso-Britannia on vastaanottanut maahanmuuttajia köyhiltä alueilta huomattavasti enemmän kuin Suomi. Sosiaaliturva- ja työmarkkinajärjestelmät ovat hyvin erilaisia.

Lyhyesti sanottuna, Suomi ei ole Iso-Britannia (tai Yhdysvallat), eikä ole mitään erityistä syytä olettaa että maiden ongelmat tai niihin soveltuvat ratkaisut olisivat samoja.

Atkinson esimerkiksi valittelee kirjansa johdannossa Ison-Britannian tuloerojen nousua 1970-luvulta nykypäivään. Hän pohtii, kuinka paljon Gini-kertoimen pitäisi laskea, jotta päästäisiin takaisin Beatlesin aikakauden tilanteeseen, eli ilmeisesti 1970-luvun alkupuolelle. Atkinsonin kuviosta 1.2 voidaan havaita, että noina vuosina Ison-Britannian Gini-kerroin pyöri siinä arvon 25 kieppeillä.

Maailmanpankin uusimman vertailutiedon (2012) mukaan Suomen Gini-kerroin oli noin 27.1. ja Ison-Britannian noin 32.5. Suomen tuloerot Ginillä mitattuna ovat siis hyvin lähellä sitä tasoa, joka Isossa-Britanniassa vallitsi Beatlesien aikakaudella. Tuloerot ovat täällä siis karkeasti ottaen sillä tasolla, johon Atkinsonin mielestä pitäisi Isossa-Britanniassa pyrkiä ottamalla käyttöön hänen ehdotuksensa.

On siis ilmeistä, ettei Atkinsonin huoli, oikeutettu tai ei, ei koske Suomea samalla tavalla kuin Isoa-Britanniaa. Vaikka tuloerot kasvoivat Suomessa 1990-luvulla, kasvu on loppunut aikoja sitten. Tuloerot ovat jääneet tasolle, joka Isossa-Britanniassa vallitsi Atkinsonin kulta-aikana, silloin kun Beatles oli koossa. Suomi on tuloerojen suhteen ja monella tavalla muutenkin juuri sellainen yhteiskunta, jota kohti Atkinson halusi resepteillään viedä omaa kotimaataan.

Vaikka siis hyväksyttäisiin minusta epäuskottava näkemys tuloerojen haitallisuudesta, on täysin epäselvää, miksi ongelma koskisi Suomea.

Pitkän johdantoni tarkoitus on osoittaa, että peruskysymystä siitä, pitääkö tuloeroja kaventaa Suomessa ei voida sivuuttaa, kuten Hiilamo tekee kirjassaan. Ei ole ollenkaan selvää, eikä vallitse mitään yhteisymmärrystä siitä että tuloerot olisivat haitallisia sillä tasolla kuin ne Suomessa nyt ovat.

Päinvastoin, juuri tämä on se keskustelu joka pitäisi kipeästi käydä. Suomalaiset tuloero- ja eriarvoisuustutkijat sekä poliitikot eivät yleensä koskaan suostu sanomaan tarkasti, mikä olisi ”oikea” tuloerojen taso. Tuloerojen kasvaminen on heidän mielestään aina pahasta, ja niitä pitää aina kaventaa. Tämä ei ole totta, kuten olen yrittänyt sanoa esimerkiksi täällä.

Meidän on vaadittava tuloerosotureita olemaan tarkempia. Heidän on kerrottava millaista tulonjakoa heidän mielestään pitää tarkkaan ottaen tavoitella, ja mitä he ovat valmiita uhraamaan tavoitteen saavuttamiseksi.

Lisäksi haikailu 1980-luvun kuviteltuun tasaisen tulonjaon kulta-aikaan on epä-älyllisyyden huipentuma. Yhteiskunta oli tuolloin aivan toisenlainen. Kukaan ei todellisuudessa suostuisi asumaan hetkeäkään 1980-luvun Suomessa. Erityisesti kukaan ei haluaisi olla köyhä 1980-luvulla. Mutta tämä on oman kirjoituksensa aihe. Nyt riittää todeta, että pienemmät mitatut tuloerot olivat vain yksi monista asioista, jotka olivat tuolloin toisin.

Ei siis ole mitenkään itsestäänselvää, että tuloerot ovat ongelma Suomessa. Tämä on hyvä pitää mielessä kun siirrytään pohtimaan Hiilamon varsinaisia reseptejä. Koska johdannosta tuli jo näin pitkä, (mistä nöyrä anteeksipyyntöni) ensimmäisessä osassa käsitellään vain ensimmäistä reseptiä.

Resepti 1: Hoivarobottien uhka

Ei yritetä säännellä markkinahintoja

Ensimmäinen Hiilamon / Atkinsonin resepteistä on ymmärtääkseni se, että valtion pitäisi pyrkiä ohjaamaan teknologista kehitystä ”työllistävään ja inhimillistä ulottuvuutta korostavaan suuntaan”. Lisäksi valtion pitäisi yrittää tasata tuloja vaikuttamalla suoraan markkinahintoihin ja -tuloihin, ei pelkästään verotuksen ja tulonsiirtojen avulla.

Nämä ovat yksinkertaisesti huonoja ajatuksia. Aloitetaan markkinatuloista. Hiilamo siteeraa Atkinsonia: ”Tämän päivän eriarvoisuuden korkeaa tasoa voidaan vähentää tehokkaasti vain puuttumalla eriarvoisuuteen markkinoilla”.

Hän jatkaa omin sanoin: ”Markkinat ovat ihmisen luoma instituutio siinä missä verotuskin. Tämä tarkoittaa sitä, että politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, miten markkinat jakavat tuloja.”

Hiilamo sortuu tässä suunnitelmatalouden ja kannattajien ainaiseen virheeseen. Markkinat ovat toki inhimillinen instituutio. Mutta siitä, että jokin instituutio on inhimillinen, ei seuraa että sen toimintaa voidaan tai kannattaa ohjata mielivaltaisella tavalla.

Yhteiskunta on täynnä erilaisia instituutioita, jotka ovat ”inhimillisiä” ja hyödyllisiä, mutta perustuvat ihmisten spontaaniin kanssakäymiseen ja joita ei siksi pystytä ohjaamaan keskusjohtoisesti Hiilamon, Atkinsonin tai kenenkään muunkaan haluamaan suuntaan.

Markkinoiden tehtävä on yhdistää valtavan, maailmalla hajallaan olevan ihmismäärän tarpeet, toiveet, tieto ja odotukset mahdollisimman tehokkaasti. Mikään keskitetty ratkaisu ei kykene tähän. Markkinoiden toiminta perustuu suureksi osaksi hintamekanismiin. Hinnat kertovat mitä kannattaa tehdä, minne mennä töihin, mihin sijoittaa, mitä kannattaa myydä, mitä ostaa ja niin edelleen.

Tuhannet ja miljoonat ihmiset tekevät maapallon eri puolilla toisistaan riippumattomia päätöksiä, joista markkinamekanismin lopputulema syntyy. Kysymyksessä on hämmästyttävä esimerkki itseohjautuvasta järjestelmästä.

Jos hintoja yritetään pakottaa ”oikeanlaisiksi”, mekanismi ei toimi. Seurauksena on pulaa, ylitarjontaa ja muita sivuvaikutuksia. Useimmiten lopputulos on jotakin aivan muuta kuin toivotaan. Markkinoita tarvitaan nimenomaan, koska kukaan ei tiedä mikä on asioiden oikea hinta tai ”mihin suuntaan” asioiden pitää mennä.

Siksi yleinen taloustieteilijöiden näkemys on täsmälleen päinvastainen kuin Hiilamon. Ei ole järkevää yrittää säännellä markkinahintoja tulonjaon vuoksi. Se estää markkinoita toimimasta ja johtaa yleensä yllättäviin ei-toivottuihin lopputuloksiin.

Käsittelen asiaa vielä uudelleen reseptin 2 yhteydessä.

Tarkoituksiin sopivat välineet

Ei siis ole viisasta yrittää muuttaa markkinahintoja. Onneksi se on myös tarpeetonta. Nykyaikaisella valtiolla on käytössään ihan tarpeeksi keinoja puuttua tulonjakoon muutenkin. Tulonsiirrot ja julkiset palvelut ovat välineitä jotka on nimenomaan suunniteltu tätä tarkoitusta varten. Ne ovat parhaimmillaan tehokkaita ja läpinäkyviä tapoja jakaa tuloja uudelleen. Annetaan markkinoiden tehdä sitä, missä ne ovat hyviä ja hoidetaan tulonjako siihen sopivilla välineillä.

Hiilamo ei myöskään mainitse sitä, että Suomessa yritetään jo nyt vaikuttaa markkinatulojen jakaumaan huomattavasti enemmän kuin Isossa-Britanniassa. Suomalainen työmarkkinajärjestelmä rajoittaa palkanmuodostusta huomattavasti enemmän kuin brittiläinen.

Erityisen omituinen on maininta Japanista maana, jossa on onnistuttu vaikuttamaan myönteisesti markkinatulojen jakaumaan. En usko, että kukaan haluaa japanilaista talousjärjestelmää tai työmarkkinoita Suomeen.

Hoivarobotit ja automaattitaksit ovat köyhien ystäviä

Toinen ensimmäisen reseptin ajatus on, että valtion pitäisi ohjata teknologista kehitystä edistämällä innovaatioita, jotka ”työllistävät ihmisiä ja painottavat palveluissa inhimillistä ulottuvuutta”.

On itse asiassa epäselvää, kuinka voimakkaasti Hiilamo itse kannattaa tätä ajatusta. Hän tuntuu joiltakin osin suhtautuvan siihen varsin kriittisesti. Sama epäselvyys vaivaa paikoitellen koko Hiilamon kirjaa. Ei ole selvää, milloin Hiilamo kertoo omia mielipiteitään ja milloin hän vain esittelee Atkinsonin näkemyksiä, joita ei itse edes kannata. Yritän parhaani mukaan tulkita oikein, mistä on kulloinkin kysymys. Seuraava kritiikki ei siis ainakaan kokonaisuudessaan kohdistu Hiilamoon, vaan on jopa osittain samansuuntaista hänen esittämänsä kanssa.

Ensiksikin, Suomen (tai edes Ison-Britannian) valtion yritys ohjata teknologisen kehityksen suuria linjoja on tuhoon tuomittu. Teknologinen kehitys on maailmanlaajuinen, monimutkainen ja hajautunut ilmiö jonka ”suunnan” ohjaaminen jostakin ministeriöstä käsin on täysin mahdotonta. Itse asiassa koko ajatus siitä, että teknologisella kehityksellä olisi jokin suunta, joka voi olla oikea tai väärä ja jota valtiovalta voi ohjailla haluamallaan tavalla on silkkaa viisivuotissuunnitelma-ajattelua.

Mutta vaikka ohjaaminen olisi jollakin ihmeellisellä tavalla mahdollista, sitä ei missään tapauksessa pitäisi tehdä ”työllisyyttä edistävään” suuntaan siinä mielessä kuin Hiilamo, (tai Atkinson Hiilamon kautta, tämä on vähän epäselvää) tarkoittaa.

Hiilamo kuvailee, miten ”kapitalismin suuri tarina” on ollut tuotannon tehostaminen korvaamalla ihmistyötä koneilla. Kehityksen päätepiste on hänen mukaansa roboteissa. Ne uhkaavat viedä tulevaisuudessa ihmisten työpaikat, myös korkeasti koulutetuilta ”ortopedeilta, markkinatutkijoilta ja radiologeilta”.

Tämä ei ole köyhien kannalta mikään uhkakuva, päinvastoin. Pienituloisten hyvinvoinnin kannalta on tietenkin suunnaton etu, jos ortopediasta ja radiologiasta tulee halpatuotteita.

Samoin kirjassa esitetty ajatus siitä, että robottitaksien tai hoivarobottien mahdollista esiinmarssia pitäisi jotenkin jarruttaa tuloerojen takia, on todella omituinen. Liikenteen ja hoivan halpeneminen hyödyttää nimenomaan pienituloisia.

Kirjan aihetta koskeva kohta onkin täynnä aika ihmeellisiä väitteitä. Yksi niistä on, että taksipalvelu on yhdistelmä liikennettä ja ihmiskontaktia, ja että robottitaksi tuhoaa tämän hienon palveluyhdistelmän. Tämä kuulostaa todella epäuskottavalta.

Ihmiset haluavat liikkua paikasta toiseen halvalla. Kukaan ei aja taksilla ihmiskontaktia varten. Päinvastoin, halpa liikenne jättää ihmisille enemmän rahaa (tai vapaa-aikaa) muihin tärkeisiin asioihin, kuten inhimilliseen kanssakäymiseen. Jos varakkaammat ihmiset haluavat ajella ihmistaksilla, markkinat pystyvät aivan hyvin tuottamaan myös tällaisen palvelun.

Yhtä epäuskottava on myös seuraava väite: ”Tuloerojen kaventamisen näkökulmasta sellaiset innovaatiot ovat parempia, jotka antaisivat hoivattaville mahdollisuuden nauttia inhimillisestä vuorovaikutuksesta, ja pitäisivät yllä hoiva-alan työpaikkoja.”

On täysin epäselvää, miksi näin olisi. Hoivarobottien mahdollistama hoivan hinnan aleneminen hyödyttää nimenomaan köyhiä. Mitä halvempaa hoivan tuottaminen on, sitä parempaa ja enemmän hoivaa pienituloiset voivat hankkia. Hoiva-alan työpaikkojen ylläpitäminen hoiva-alan tuottavuuden kustannuksella tarkoittaa hoiva-alan työpaikkojen säilyttämistä köyhien hoivattavien kustannuksella.

Kun hoivarobotit hoitavat raa’an hoivatyön, tarvitaan vähemmän hoivatyöntekijöitä, mutta nämä voivat keskittyä aitoon inhimilliseen kanssakäymiseen. On vaikea nähdä, miten hoivan rutiinien hoitaminen robottien avulla edes olisi hoivattavista epämiellyttävää. Oli miten oli, liikenne ja hoivapalveluiden halpeneminen tarkoittaa sitä, että köyhät voivat liikkua enemmän ja saavat enemmän hoivaa.

Jokseenkin ristiriitaisesti Hiilamo (tai Atkinson, tämä on epäselvää) ottaa esiin ns. Baumolin taudin. Menemättä yksityiskohtiin, Baumolin tauti johtuu siitä että julkisten palveluiden tuottavuus kasvaa hitaammin kuin muun talouden. Näin ollen hoiva-alan tuottavuutta nostavat hoivarobotit ovat nimenomaan lääke Baumolin tautiin ja robotisaation jarruttaminen pahentaa sitä.

Yritys jarruttaa ihmistyön korvaamista teknologialla on siis paitsi tuhoon tuomittu myös ihmisvihamielinen. Juuri köyhät hyötyvät eniten työtä säästävästä teknologiasta. Suurituloiset voivat aina palkata pienituloisia tekemään epämiellyttävät työt, pienituloisilla ei ole tätä mahdollisuutta.

Tässä on mahdotonta pohtia laajemmin robotisaation mahdollisia työllisyys- ja tulonjakovaikutuksia. Hyvä paikka aloittaa näiden pohdinta on esimerkiksi tämä hetki sitten ilmestynyt Marko Terviön blogikirjoitus.

Mutta on syytä muistaa, että länsimaalaisten nykyisin nauttima korkea elintaso on nimenomaan parin viime vuosisadan valtavan tuottavuuskasvun ansiota. Tuleva hyvinvoinnin kasvu on samoin mahdollista ainoastaan, jos tuottavuus jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa. Robotisaation mahdollisesti tuottama uusi tuottavuuskasvu ei siis ole mikään uhkakuva, kuten Hiilamon otsikossa. Se on lupaus.

Oma reseptini

Toivotetaan robotisaatio ja teknologinen kehitys tervetulleeksi. Ei yritetä harata kehitystä vastaan tai suojella nykyisiä ammatteja ja toimialoja. Päinvastoin, annetaan luovan tuhon tehdä tehtävänsä nykyistä vauhdikkaammin.

Luodaan sen sijaan yhteiskunta, joka sopeutuu joustavasti muutokseen ja suojelee ihmisiä muutoksen kovimmilta iskuilta ammattien sijasta kannustavalla sosiaaliturvalla ja hyvällä koulutusjärjestelmällä.

Ei yritetä säännellä markkinahintoja tai -tuloja vaan hoidetaan ihmisten auttaminen siihen sopivilla välineillä, eli esimerkiksi tulonsiirroilla, koulutuksella ja julkisella terveydenhuollolla. Hoidetaan julkiset hoivapalvelut mahdollisimman tehokkaasti ja hyödynnetään robotisaatiota ja automatisaatiota mahdollisimman laajasti. Se on köyhien etu.

Valtio voi edistää innovaatioita sopivilla välineillä ja erityisesti poistaa esteitä niiden syntymiselle ja käyttöönotolle. Mutta valtion tehtävä ei yleensä ole päättää, millaisia innovaatioita tehdään tai yrittää ohjata teknologisen kehityksen suuntaa.

Tämä on siis blogikirjoitussarjan ensimmäinen osa. Lupaan, että seuraavissa käsitellään useampi resepti kerrallaan, eivätkä ne ole näin pitkiä. Julkaisen seuraavan osan lähiaikoina.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

42 kommenttia artikkeliin “Tulonjakoreseptejä kahden Heikin tapaan. Osa 1

  1. Ulf Fallenius sanoo:

    Joopa joo hoivarobotti ei tule eikä robottitaksi suurissa määrin koska taksiasiakkaana jo nytt 50% erittäin paljon apua tarvitsevia vanhuksia.

    1. ksee sanoo:

      Onhan noita yksinkertaisia hoivarobotteja jo vaikka kuinka ja paljon – ainakin kokeiluasteella. Eniten niistä tutkimusten mukaan pitävät juuri ne erittäin paljon apua tarvitsevat vanhukset – robotilla kun ei ole mihinkään kiire vaan se kerkiää esim. syöttämään vanhusta juuri niin hitaaseen tahtiin kuin tarvis. Monet ilmeisesti kokevat myös niin, että on mukavampi kun ei tarvitse olla joka asiassa riippuvainen toisen ihmisen avusta.

  2. Altti Moisala sanoo:

    Hienoa keskustelua, mutta tekstissä ilmenee nyt tietty ideologinen lähtökohta (sokeus?), jota ainakin minun on vaikea purematta niellä: Pursiainen olettaa, että on olemassa jokin markkinoiden toimintatapa tai teknologisen kehityksen suunta, jota ei (julkisen vallan) pidä manipuloitaman, tai jotain pahaa tapahtuu. (Tietenkään Pursiainen ei tarjoa selvää esitystä siitä, mitä pahaa tapahtuu, vain viittauksia pahaan kommunismiin ja viisivuotissuunnitelmiin.)

    Jos tarkastelee reaalitodellisuutta, maailmassa on aika paljon tavoitteellista markkinoiden ja teknologisen kehityksen manipulointia, jolla on tavoitteena erilaiset monopoliasemat ja siitä kertyvä oma hyöty. Sitä tekevät yksityiset yritykset ja henkilöt siinä missä valtiotkin.

    Ja tämä on oikeastaan keskeisimpiä mekanismeja, millä tuloerojen kasvu on haitaksi yhteiskunnalle: (taloudellisen ja poliittisen) vallan keskittyminen tuottaa yksittäisille toimijoille asemia, joista käsin kehityksen manipulointi omaksi hyödyksi, eli monopolien luominen, on helppoa.

    1. ksee sanoo:

      Kritiikkisi osuu harhaan – totta kai jokaisella toimijalla on markkinoilla omia tavoitteita, mutta markkinat toimivat siitä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi!

    2. MHP sanoo:

      Altti Moisala, ei varsinaisesti noinkaan, käsittääkseni Pursiainen kritisoi varsinkin teknologiakehityksen osalta konservatiivista lähtökohtaa, missä työn tuottavuutta parantavia innovaatioita tulisi hidastaa tai estää nykyisen työllisyyden säilyttämiseksi. Korkea työllisyys on hyvä, mutta ei työn rahallisen tuottavuuden kustannuksella (en viitsisi ottaa esimerkkejä lapiomiehistä ja kaivurista yms tuottavuutta parantaneista innovaatioita)

      Mitä tulee markkinoiden toimintaan niin toimiva (veronkierrosta vapaa ja toimijoille avoin) terveyspalvelumarkkina varmasti löytää palveluiden laadun, määrän ja hinnan suhteen optimaalisimman yhdistelmän ilman, että valtiovalta säätää tiukkoja rajoitteita palveluille ja niiden hinnoille. Ja kuten Pursiainen kirjoitti, jos ja kun markkina ei toimi, valtiovalta voi puuttua markkinoiden toimintaan esim. tarjoamalla julkisia palveluita alempaa hintaan kuin riistäjämonopolistikapitalisti, joilloin markkinahinta oletetusti laskee samalle tasolle markkinaosuuksien toivossa. Tämä on huomattavasti kehittävämpi ja joustavampi tapa kontrolloida markkinoita kuin säätää lailla vaikkapa sitä mihin hintaan yritykset saavat palveluitaan myydä.

      1. Altti Moisala sanoo:

        MHP, esimerkkisi valtion puuttumisesta markkinahintaan on ymmärtääkseni juuri toimi, jota Pursiainen tuossa vastustaa. Koska tässä ei ole Hiilamon alkuperäistekstiä luettavana, on vaikea sanoa, esittääkö hän todella hintasääntelyä, kuten vaikutat itse tulkitsevan.

        Ehkä perusongelma on siinä, miten itse kukin ymmärtää sanan ’ohjata’ silloin kun puhutaan valtion tai julkisen vallan vaikutuksesta markkinoihin tai tekniseen kehitykseen. Tarkoittaako se kontrollia vai jotain pehmeämpää vaikuttamista? No, jos ei ole kyse Neuvostoliitosta tai Pohjois-Koreasta, niin epäilemättä jälkimmäistä.

        Aika paha olkinukkeilun riski tässä kirjoitussarjassa on. Toivottavasti itse kukin lukee myös Hiilamon tekstin.

      2. Tuomas P sanoo:

        ”Mitä tulee markkinoiden toimintaan niin toimiva (veronkierrosta vapaa ja toimijoille avoin) terveyspalvelumarkkina varmasti löytää palveluiden laadun, määrän ja hinnan suhteen optimaalisimman yhdistelmän ilman, että valtiovalta säätää tiukkoja rajoitteita palveluille ja niiden hinnoille.”

        Käytännössä terveyspalveluiden markkinoita rajaa Suomessa maantieteelliset rajoitteet. Eli kunnassa on yksi terveyskeskus, ja toiselle ei yksinkertaisesti ole millään mielekkäällä tavalla markkinoita, kun sen ensimmäisenkin kannattavuus on vähän kyseenalainen.

        Markkinat ovat itseohjautuva mekanismi kuten Pursiainen oikein sanoo, mutta on todella naivia kuvitella, että markkinat jotenkin ”näkymättömän käden” ohjaamina automaattisesti löytävät optimaalisen tien optimaaliseen ratkaisuun. Markkinoilla on paljon erilaisista reaalitodellisuuden lainalaisuuksista johtuvia paikallisia optimeja (eli esimerkiksi se kunnan ainoa terveyskeskus), joista eteenpäin siirtyminen ei olekaan niin yksinkertaista ilman kunnon töytäisyä. Toki tällainen töytäisy _voi_ tulla myös markkinoiden sisältä (”disruptive innovation”), mutta yhteiskunnan roolin kieltäminen markkinan ohaajana on yksinkertaisesti tyhmää.

  3. Amos Ahola sanoo:

    En ole millään mieltä eri mieltä kirjoituksen kanssa, mutta kannatan silti palveluille matalampaa (ehkä jopa nolla) alvikantaa kuin hyödykkeille, siitä syystä matala työttömyysaste on aina hyvä tavoite, ja palvelut työllistävät hyödykkeitä enemmän.

    Samalla myönnän, että tämä kumpuaa intuitiosta, ja jos joku osaa sanoa miksi tämä on huono idea, niin kertokaa toki.

  4. Ulf Fallenius sanoo:

    Oli muuten viime keväänä hyvä uutinen roboteista.Mercedes Benz tehtaat joutunut korvamaan robotit ihmisillä kuin auton teknologia on niin vaikeaksi mennyt että tarvitaan oikeasti ihminen kasamaan auton vaikeimpia rakenuskohtia.Palkan puolittuminen oli totta kai myös edesauttanut tilannetta joka johtuu markkinatalouden muutoksista Saksassa .Verokiila jähmettynyt Ay liike ja laiskat ylipalkkaiset virkamiehet ovat syypäänä Suomen suurtyöttömyyteen ja korkeaan kustannustasoon mistä ulospääsyä odotetaan roboteista mutta kuin eivät vaan ole 20-30 vuoteen tarpeeksi kehittyneitä jos koskaan .Ehdotan reilua palkkadevalvaatioita joka voitaisiin aloitta palkkojen älyttömistä sivukuluista ja 2000 euron kuukausipalkkojen verottomuudesta.

  5. KatjaD sanoo:

    Pursiaisen ajatusvirhe lähtee siitä, että hänen maailmankuvassaan rikkaus on ansaittua ja köyhyys oma valinta. Vain erittäin harvassa tapauksessa on näin. Köyhän vertaaminen kaivoon hukkuvaan, mutta varsinkin rikkaan vertaaminen häntä pelastavaan palomieheen kuvaa hyvin Pursiaisen arvomaailmaa.

    Kukaan ei ole rikas oman työnsä ansiosta. Vain erilaisissa rahapeleissä saavutetut voitot, perinnöt ja puliveivaukset jne johtavat rikkauteen. Rahapeliähän on myös kaupankäynti. Ei kukaan johtaja voi ansaita sata kertaa enemmän kuin kokopäiväisesti hänen vessojaan jynssäävä siivooja, ei, vaikka koulutusta ja kokemusta ja vastuuta olisi kasattuna hänelle kuinka paljon. Oman työansion päälle kasautunut ylimääräinen tulo on jonkun muun tekemän työn ansiota.

    Rikkaus ja köyhyys ovat suhteellisia olomuotoja. Voidaan puhua jonkinlaisesta absoluuttisesta köyhyydestä, johon liittyy nälkä, jano, asunnottomuus ja turvattomuus. Vaikka Suomessa sitä on varsin vähän (silti on), se ei merkitse rikkaiden omistuksen oikeudenmukaisuutta suhteessa vähävaraisiin. Vaikka omaisuuden kertymisen alkuperää on usein mahdotonta selvittää, se kun saattaa levitä laajalti ympäri maapalloa ja historiaa, on selvää, että suurimman osan siitä on työllään aikaansaanut joku aivan muu kuin omistaja. Lisäksi omaisuudesta yhä suurempi osa on hankittu lainarahalla, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa – vielä, jos koskaan.

    1. Observaattori sanoo:

      Haluaisitko tarkentaa a) missä kohdin Pursiaisen tekstiä tämä mainitsemasi ajatusvirhe käy ilmi ja b) miltä Pursiaisen argumenteilta putoaa pohja tämän ajatusvirheen myötä? Minulla ainakin jäi täysin epäselväksi miten vastauksesi liittyy Pursiaisen tekstiin.

      (Mielestäni missäkään vaiheessa Pursiainen ei anna anna ymmärtää, että kaivoon olisi jouduttu omasta tahdosta tai että palomies olisi ansainnut paikkansa.)

  6. Ulf Fallenius sanoo:

    Rehellisellä työnteolla rikastuu harva mutta rikastuminen mahdollista jos on nuuka ja sen taidon moni Suomalainen osaa.

  7. Jari sanoo:

    Japani-kommenttia olisi voinut avata enemmän. Se ei ole argumentti, että harva haluaa japanilaista systeemiä. Miksi ei Japani?

  8. A, pääomien keskittyminen on järjestelmän ominaisuus (kapitalismi), ei yksilön ominaisuus.

    B. rahatalous kaikkine instituutioineen, on tulonjakojärjestelmää, joka itsessään ei tuota mitään. Se on nollasummapeli, jossa toisen voitot on toisen häviöitä, tietyn rajan jälkeen. Tuo raja menee siinä kun lisääntynyt ansio ei lisää enää henkilön halua / kykyä tuottaa yhteisöön jotain elämälle hyödyllistä. Lisääntynyt ansio kannustaa ihmistä tekemään enemmän eli kasvattamaan ”kakkua”. Jossain vaiheessa tuo lisääntynyt ansio ei kuitenkaan enää kasvata ”kakkua” samassa suhteessa kun tuo lisääntynyt ansio pienentää toisien ansioita. Tuo raja on ylitetty jo kauan sitten.

    Suurituloisimpien tulot ovat jo kauan ylittäneet kansantalouden kyvyn kasvattaa elämälle hyödyllistä tuotantoa. Elämälle hyödyllinen tuotanto on tietenkin vaikeasti määriteltävissä, mutta elämälle hyödytön on kuitenkin helppo tunnistaa. Kasvava osa työstä suuntautuu hyödyttömään tuotantoon. Tällaisien ihmisien palkankorotukset ovat aina pois jonkun toisen hyvinvoinnista. Monet hallinnon tehtävät voidaan kokea hyödyttömiksi, etenkin silloin kun hallinnon omat toimet lisäävät hallinnon tarvetta. Erillaiset erityisintressien valvonnat ovat kansantalouden näkökulmasta hyödytöntä. Niin yksityisellä kuin julkisella puolella on tätä hyödytöntä toimintaa, joka ei kasvata ”kakkua”, mutta ovat kuitenkin jakamassa sitä.

    Tulonjaossa onkin kyse nimenomaan neuvotteluvoimasta eikä mistään ansainnasta (deserve).

    Tuloerojen kasvun suurin ongelma on sen vaikutuksessa tuotannon suuntautumiseen. Siellä missä on ostovoima, sinne suuntautuu tuotanto ja palvelut. Reaalitalouden resurssit suuntautuvat kohti ostovoimaa, jolloin köyhien tarpeet jäävät pikkuhiljaa paitsioon, eli kallistuvat. Ostovoiman keskittyminen suuntaa tuotantoa turhakkeisiin ja tuhlaukseen.

  9. Kristina sanoo:

    Luultavasti Heikki numero kaksikin tietää hyvin, että tuloeroista puhuvat tarkoittavat sitä, miten satanen tai satakaksikymppiä jaetaan oikeudenmukaisesti. Ei suinkaan sitä, etteikö satasesta voitaisi yhdessä tehdä sataakahtakymppiä. Termi toki on tavallaan virheellinen, mutta silti yllä olevan rautalangan tarkoitus näyttää ennemminkin olevan eri mieltä olevien osoittaminen tyhmiksi, kuin itse asiasta puhuminen. Toivottavasti jatko on parempi.

  10. Tiia Lintula sanoo:

    Tärkeää keskustelua. Jään odottamaan jatkoa. Oli avartavaa tekstiä ja kirjoitettu miellyttävän helppotajuisesti. Kiitos!

  11. Pekka T sanoo:

    Keskustelu kannattaa aloittaa asettamalla tavoite. On tosiaan luonnotonta kertoa keinoja johonkin ilmiöön vaikuttamiseksi, jos ei kerrota miksi ilmiöön pitäisi vaikuttaa. Oma arvaukseni tuloerojen kaventamisen mielekkyydestä voisi olla se, että jos tavoitteeksi asetetaan kollektiivisen onnellisuuden lisääminen yhteiskunnassa, tuloerojen kaventaminen lisää koettua onnellisuutta. Tämä siksi, että onnellisuuden ja varallisuuden välinen suhde ei ole lineaarinen, vaan varmaankin jotenkin logaritminen.

    Tuloerojen kaventaminen voisi olla myös hyödyllistä ohjaamaan ihmisiä sellaisiinkin tehtäviin, joista markkinoiden maksama palkka on pienempi kuin jostain toisesta markkinoiden enemmän arvostamasta työstä. Ja ennenkuin joku muistuttaa markkinoiden siunauksellista kyvystä ohjata ihmisiä ”korkeamman tuottavuuden tehtäviin”, haluaisin ”vastamuistuttaa”, että markkinoiden työstä maksama palkka ei määräydy työn tuottavuuden perusteella, vaan tehtävään liittyvän neuvotteluaseman perusteella.

  12. Juha-kummi sanoo:

    Hiilamon resepteillä talous palaa pohjaan.

    ”Hiilamo arvioi, että Atkinsonin keinovalikoimasta vähittäiskaupan kilpailun lisääminen, johtajien palkkakatto, talletusten minimituoton takaaminen sekä perusturvan nostaminen ja laajentaminen nauttivat Suomessa laajaa poliittista kannatusta. Perintöveron kiristäminen ja pääomaverotuksen muuttaminen progressiiviseksi taas olisivat tehokkaita tapoja tuloerojen tasaamiseen, jos kansalaiset saataisiin niiden taakse.”

    Ei kakku jakamalla kasva.

  13. Juha-kummi sanoo:

    Ja sitten vanhan vasemmistolaisen resepti:

    Vanha vasemmistolainen on nyt tehnyt paluun entistä rohkeammilla talousliberaaleilla ehdotuksilla. Amerikkalaisen Centre for Economic Policy Research -tutkimuslaitoksen toukokuussa julkaisemassa laajassa raportissa [sir Roger] Douglas ehdottaa yhdessä Aucklandin yliopiston taloustieteen professorin Robert MacCullochin kanssa, että suurin osa hyvinvointivaltion rahoituksesta siirretään pois verovaroin kustannetuista palveluista ihmisten omille vakuutustileille. Inspiraationa on ollut Singaporen terveydenhuoltojärjestelmä, mutta vanha vasemmistoministeri vie ajatuksen monin osin huomattavasti pidemmälle.

    http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/uusiseelanti%20malli-68258

    Kukaan ei kuluta toisten rahoja yhtä viisaasti kuin omia rahojaan.

  14. John Zoone sanoo:

    Heikki Pursiainen kutsui Heikki Hiilamon kirjaa pamfletiksi. Liekö hän oppinut sanan filosofi Pekka Himansen pamfletista ”Sininen kirja”? Tuo Jyrki Kataisen tilaama naurettava pamfletti maksoi veronmaksajille 700000 €.

    Pursiainen ei ainakaan tässä blogissa kykene Hiilamon tapaiseen tieteelliseen ajatteluun. Pursiaisen perustelut ontuvat ja niille ei ole tieteellistä pohjaa.

    1. ksee sanoo:

      Anteeksi, mutta missä Hiilamo ja muut vasemmistolaiset ”tutkijat” osoittavat tieteellistä ajattelua?

      Käytännössä esim. melkein kaikki onnellisuus- ja tuloerotutkimus on ideologisesti motivoitua näinnäistietellistä postmodernia performanssia. Tieteellinen asenne on aika kaukana, kun tulokset ovat etukäteen tiedossa ja tilastollisia menetelmiä raiskataan menne tullen ”totuuden löytämiseksi”.

      1. huvituin sanoo:

        Epätavallinen väite vaatii epätavalliset perustelut. Osoita, että sekä onnellisuuden että tuloerojen tutkiminen on epätieteellistä huolimatta siitä, että tutkimusta tehdään yliopistotasolla, julkaistaan vertaisarvioiduissa journaleissa ja kritisoidaan niissä samoissa journaleissa. Ole hyvä.

  15. Ove Stenmark sanoo:

    Onnellisuuden tutkiminen on epätieteellistä, koska siitä tuotetut teoriat ja johtopäätökset eivät ole kumottavissa. Oikeastaan alkuhavaintokaan ei ole varma. huvituin voisi vähän perehtyä Karl Popperin ajatuksiin, ellei tavallinen kritiikki kelpaa. Se, että jotain tehdään ja julkaistaan ei ole tieteen kriteeri.

    1. huvituin sanoo:

      Miten niin eivät? Ihme ad hoc heittoja.

      Lisäksi, kokemuksen syvällä rintaäänellä: kun Popper mainitaan, on suuri todennäköisyys että seuraava viesti sisältää jonninjoutavaa jargonia tasolta ”filosofian perusopinnot”. Tieteenfilosofialla on toki arvonsa mutta ei tilanteessa jossa vaaditaan eksplisiittinen selitys sille miksi käsitteen/ilmiön A tutkimus on pseudotiedettä.

  16. Ove Stenmark sanoo:

    Jos sekä havainto että lopputulos ovat molemmat arvioita, kyseessä on mielipide, ei tieto, eikä tiede. Tuota, huvituin, itse kriteerit tieteelle. Et onnistunut aikaisemmin, etkä tule onnistumaan nytkään. Silti, anna muiden olla huvituin yrittämällä.

    Filosofina Popper on nimenomaan tärkeä siinä missä tieteen ja pseudotieteen välille haetaan raja. Et tietenkään saattanut avistaa.

    1. huvituin sanoo:

      ”Jos sekä havainto että lopputulos ovat molemmat arvioita, kyseessä on mielipide, ei tieto, eikä tiede.”

      Ehhehehe? Popperia vedetään kehiin vaikkei tiedetä sen enempää tieteenfilosofiasta kuin tieteenteosta mitään? Ilmiöiden tutkiminen vaatii VÄISTÄMÄTTÄ tiettyjen kriteerien ja määritelmien asettamista. Onnellisuustutkimuksessa tämä nousee esiin esitettäessä kriteereitä ”onnellisuudelle”, biologiassa tämä tulee esiin esitettäessä kriteereitä ”elämälle”. Kumpaakaan ei ole määritelty yksiselitteisesti & universaalisti, toisin kuin esim. fysiikan/matematiikan puolella ”metrin” käsitettä – joka sekin on muuten sopimusseikka. Siis määritelmät molemmille ovat deskriptisiiviä –> kummankin eri määritelmille voidaan esittää kritiikkiä

      Ja lopputulokset ovat aika monella tieteenalalla väistämättä arvioita, vrt. vaikkapa lääketiede.

  17. ksee sanoo:

    Korjataanpa nyt ensinnä sellainen harhakäsitys, että vertaisarviointi jotenkin takaisi tutkimuksen laadun – oikeasti vertaisarviointi parhaimmillaankin pystyy karsimaan vain pahimmat virheet (ja hidastamaan paradigmojen muutosta torjumalla ”väärät” tulokset). Paljon eksaktimmissakin tieteissä tulosten toistettavuus on viimeaikaisten havaintojen mukaan joko huono tai peräti surkea. Näin ollen se, että samanmieliset punavihreät sosiologit arvoivat toisten punavihreiden sosiologien tuotoksia ei tosiaankaan sano laadusta mitään.

    Toisekseen vihervasemmistolaista yhteiskuntatiedettä leimaa läpinäkyvä pyrkimys tilastolliseen kalasteluun – lähes järjestäin oman näkemyksen ”oikeaksi osoittamiseen” näyttää riittävän sopivan tilastollisen materiaalin valinta (ja ”epäsopivan” hylkääminen ilman mainintaaa) ja simppeleiden korrelaatioiden hakeminen. Tiukat tilastolliset testit loistavat poissaolollaan eikä vaihtoehtoisia selittäviä tekijiöitä vaivauduta selvittämään. Pahimmillaan kvalitatiivista dataa käsitellään kuin se olisi kvantitatiivista.

    1. huvituin sanoo:

      ”Korjataanpa nyt ensinnä sellainen harhakäsitys …”
      Korjataanpa nyt se implisiittinen olkiukko että minä olisin moista esittänyt. Tässä quote tekstistäni

      ”Osoita, että sekä onnellisuuden että tuloerojen tutkiminen on epätieteellistä huolimatta siitä, että tutkimusta tehdään yliopistotasolla, julkaistaan vertaisarvioiduissa journaleissa ja kritisoidaan niissä samoissa journaleissa. Ole hyvä.”

      Aika selvää on, että pointtini EI ole vertaisarvioinnin erehtymättömyys vaan se, että tuloerojen tutkimus on NORMAALIA taloustieteellistä/yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

      Ja mitä vihervasemmistolöpinääsi tulee, niin joo, tiedettä voidaan tehdä myös poliittisista lähtökohdista. Mitä muita itsestäänselvyyksiä haluat esitellä seuraavaksi – sen sijaan, että tekisit mitä yllä pyysin?

  18. Ove Stenmark sanoo:

    Huvituin ei osannut antaa tieteelle kriteerejä. Ei mikään yllätys. Popperin tieteenfilosofiassa teorian kumottavuus antaa demarkaatiorajan tieteen ja epätieteen väliin.

    Ilmiöiden tutkiminen vaatii kriiteereiden asettamista, aivan oikein. Kriteeri tässä on teorian kumottavuus. Tämä tarkoittaa, että teoria valon vakiosta nopeudesta ei enää päde, jos uudet tai jopa samat havainnot antavat aihetta olettaa toisenlaista selitystä. Onnellisuus ei ole tieteellisesti kumottavissa oleva objekti.

    Tieteessä on joku objekti, joka vaatii selitystä, mieluiten henkilöiltä, jotka pystyvät pitämään objektin ja selityksen erillään. Missä tämä ei toimi, henkilö pitää asiaa määrittelykysymyksenä. Elämälle annetut ehdot todellisuuden kolmijaosta sivuutetaan. Subjekti, objekti ja selitykset fuusioituvat.

    Se, että metri on sopimusseikka, ei vaikuta matkan pituuteen. Tieteen parissa häärävät tiedemiehet. Tieteentekijät ovat jotain muuta.

    1. huvituin sanoo:

      ”Huvituin ei osannut antaa tieteelle kriteerejä. Ei mikään yllätys.”

      Todistustaakkahan ei ole minulla – tosin tässä ei ole edes mitään todistetaakkaa sillä puhut asian ohi (kyse onnellisuustutkimuksesta, ei tieteen kriteereistä per se).

      ”Onnellisuus ei ole tieteellisesti kumottavissa oleva objekti.”

      Sekoitat tutkimuskohteen ja teorian. Teorian täytyy olla tieteellisesti falsifioitavissa, ei tutkimuskohteen. Saman virheen tekevät mm. kreationistit jotka eivät tajua eroa evoluution (havaittu tosiasia) ja evoluutioteorian (ym. tosiasiaa selittävä teoria).

      No, sait sentään lopun toteamuksen metristä yms. oikein. 🙂

  19. Ove Stenmark sanoo:

    Katso ensimmäisen kommentin ensimmäinen lause uudestaan (2.8 kl. 18.06). Ymmärsit väärin. Onnellisuus ei ole objekti lainkaan. Se oli viesti. Onnellisuustutkimuksen tuottamat teoriat eivät siksi ole falsifioitavissa. Miten niin eivät, kysyit aikaisemmin. Se vain osoittaa ettet ymmärrä asiaa.

    1. huvituin sanoo:

      ”Katso ensimmäisen kommentin ensimmäinen lause uudestaan (2.8 kl. 18.06). Ymmärsit väärin. Onnellisuus ei ole objekti lainkaan”

      Tottakai on. Myös Popperin mukaan (mentaaliobjektit). Se, että kaikki tutkimuskohteet eivät ole samanlaisia ei tarkoita etteikö niitä voisi tutkia.

      Voit hakata päätäsi seinään ideologisista lähtökohdista jos haluat. Itse asia ei muutu mikään.

  20. Ove Stenmark sanoo:

    Ei missä kohde, lähtökohta ja lopputulos fuusioituvat, eli objekti, abstrakti tai konkreettinen, ja mielipide siitä ovat sama asia, siis mielipide. Näin käy usein ellei ole esittää kumottavissa olevaa teoriaa. Sinullahan ei ole. Silloin kuitenkin pyrkii kumoamaan väärin ymmärrettyä objektia, eli mielipidettä, suoraan. Väite, että pienemmät tuloerot tuottavat onnellisuutta, ei ole tieteellisesti kumottavissa. Hölmöt kysyvät, miten niin ei, ja viittaavat siihen, että asia on hyväksytty yliopistotasolla. Aika alkeellista.

    Mikä ideologia liittyy tieteellisen kumottavuuden vaatimukseen? Tämä viikonloppu omistetaan naurulle.

    1. huvituin sanoo:

      ”Ei missä kohde, lähtökohta ja lopputulos fuusioituvat, eli objekti, abstrakti tai konkreettinen, ja mielipide siitä ovat sama asia, siis mielipide. Näin käy usein ellei ole esittää kumottavissa olevaa teoriaa.”

      Muuten hyvä, mutta kyseessä ei ole mielipidekysymys – pl. sinun kantasi.

      ”Väite, että pienemmät tuloerot tuottavat onnellisuutta, ei ole tieteellisesti kumottavissa.”

      Tottakai on. Juurihan Pursiainen yllä mainitsi, että näin on tehty.

  21. Ove Stenmark sanoo:

    Ei olekaan mielipidekysymys mielipiteestä, jos oikein kysyit. Onko sinun mielestä?

    Niinkö Pursiainen mainitsi? Mitä mieltä olet kumottavuudesta itse? Auktoriteetteihin uskominenhan ei ole suppean ideologian taakse hakeutuvien vasemmistolaisten ominaispiirre. Kenen joukossa seisot?

    1. huvituin sanoo:

      Jospa kokeilet uudestaan. Tällä kertaa niin, että kysymyksissäsi on jokin tolkku. Ainoastaan kahteen keskimmäiseen voi vastata: niin Pursiainen mainitsi ja olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että tuloerot per se eivät näyttäisi olevan ongelma.

  22. Ove Stenmark sanoo:

    Se, että et osaa vastata ei ole kysymyksen vika. Ellet pysty tuottamaan falsifioitavissa olevaa teoriaa olettamukselle, olet mieltä asioista tietämättä itse miksi. Ja näinhän tässä on käynyt. Se on pointti.

    Valitetaan, että Sipilä leikkaa koulutuksesta. Aiheesta. Esikoulun tarkkailuluokkiin olisi satsattava enemmän, niin saataisiin rankimmasta mentalisaatiovajeesta kärsivät ajoissa hoitoon.

  23. Ove Stenmark sanoo:

    Kova työ haittaa harrastuksia, mutta takaisin kesäteatterin vuorosanoihin.

    OS: ”Väite, että pienemmät tuloerot tuottavat onnellisuutta, ei ole tieteellisesti kumottavissa.”

    huvituin: ”Tottakai on. Juurihan Pursiainen yllä mainitsi, että näin on tehty.”

    OS: ”Niinkö Pursiainen mainitsi? Mitä mieltä olet kumottavuudesta itse?”

    huvituin: ”…niin Pursiainen mainitsi ja olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että tuloerot per se ei näyttäisi olevan ongelma.”

    Hahhah! Voit olla oikeassa. Ongelma kyllä näyttäisi olevan jossain muualla.

  24. Ove Stenmark sanoo:

    Vielä päivän lainaus; ”Ja mitä vihervasemmistolöpinääsi tulee, niin joo, tiedettä voidaan tehdä myös poliittisista lähtökohdista. ”

    -huvituin

    Jos haluaa personifioida tyhmyyttä, niin tuollasta kannataakin sanoa.

    Lopuksi. Miksi härnätä tätä raukkaa? Elämisen taakkaan kuuluu todellisuuden kolmijako, niin, että subjekti, objekti ja kuvaus pidetään erillään. Objekti voi olla toinen henkilö tai tai abstraktio. Tämä jako on terveen identiteetin ja egoismin edellytys. Terve kunnioittaa markkinoita. Missä erittelyä ei ole, subjekti, objekti ja selitys korvataan omalla henkilöllä, omilla valinnoilla ja omilla ennakkokäsityksillä, niin, että koko maailma on oma asia, koska identiteetti ei aseta rajoja sisäisen ja ulkoisen maailman väliin. Ideologia korvaa identiteetin. Tällainen ihminen on narsistinen, ja kuvittelee, että on oikeus muuttaa maailmaa, koska jotkut henkilöt, kapitalistit, valkoiset miehet ja juutalaiset ovat juonitellet sen oman mielensä mukaiseksi.

    Ideologia tekee ihmisestä moraalittoman, koska toinen näkökulma on joko mahdoton tai tuomittava. Lisää tähän psyykkinen ekvivalenssi, joka kertoo, että poliittinen lähtökohta on mahdollinen tieteessä, ja huomaat, että näin on vain koska sinulle näin kerrotaan. Kriteerejä ei tarvitse.

    No niin. Tämä olikin pieni otanta siitä, miltä kiistely voi näyttää kun omaksut vastaväittelijän röyhkeyden ja lisäät siihen muutaman tarkistavan kysymyksen ja selityksen. Lisää joskus myöhemmin.

  25. Niilo sanoo:

    Enpä nyt ihan kokonaan tuota valtavaa tekstimäärää kahlannut (olenhan nykyajan lyhytjännitteinen ihmisen kuvatus) mutta noin pääpiirteissään.

    Oma kantani on seuraavanlainen. Tuloerot eivät itsessään ole ongelma eikä mikään. Jos joku onnistuu vaikka liiketoiminnallaan rikkomaan vaurastumisen maailmanennätyksen, niin onneksi olkoon. Jos tuollaisiin huipputuloksiin yltää omalla kekseliäisyydellään ja työllään, niin se ei ole muilta pois.
    Sensijaan köyhyys ja osattomuus ovat iso ongelma. Se ei hyödytä ketään. Suomalaisen yhteiskunnan suhteellisen hyvä turvallisuus ja vakaus on perustunut siihen ettei maassamme ole samanlaista köyhyyttä kun kolmansien maiden todella suurten tuoerojen yhteiskunnissa. Se ei silti tarkoita sitä etteikö täälläkin olisi tarpeeksi kovaosaisia, syrjäytyneitä, väliinputoajia. Kuinka heitä nyt sitten määritelläänkin.

    Omanarvontunto on välttämättömyys hyvän elämän pohjapilariksi. Tunne että minä olen hyväksytty muiden joukossa ikääni, sukupuoleeni, ihonväriini, seksuaalisuuteeni, uskontooni tai varallisuuteeni katsomatta.
    Mahdollisuus on niinikään tärkeää. Monilla työnantajilla on aivan väärät asenteet torjuessaan työhakemuksia. Ihmisen potentiaalia pitää kokeilla.
    Suomalaisten työttömien työllistymistä ei haittaa pelkästään työttömien saamattomuus, vaikka sellainen on yleinen käsitys. Moni potentiaalinen työntekijä jää saamatta työtä lukuisista yrityksistä huolimatta, vain siksi ettei hän ole 25-vuotias mallityyppi. Tuollainen on jätjetöntä haaskuuta.

    Älkäämme siis tuomitko rikkaita, vaan auttakaamme vähäosaisia. Joka on työkykyinen ja täynnä motivaatiota, ansaitsee mahdollisuuden. Joka ei jostain syystä kykene työhön, olkoon oikeutettu apuun oman pärjäämisensä kanssa.
    Jokainen ihminen on yksilö. Mikä toimii yhden kohdalla, ei välttämättä vörki ollenkaan jonkun toisen kanssa. Se on kuitenkin tärkeää ettei ihmistä unohdeta oman onnensa nojaan vaikeuksiensa kanssa. Yhtä tärkeää on myös ymmärtää että ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa