Viimeinen moderni askel

Viimeinen moderni askel

Annoin Helsingin Sanomille taannoin haastattelun (18.8.) uuden kirjani Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja 2016) johdosta. Juttu herätti vauhdikasta ja tuimasanaista ajatustenvaihtoa, jossa katsomukseni määriteltiin muun muassa ”protofasismiksi” (Purokuru, KU) ja ”oikeistokonservatiiviseksi” (Pursiainen, Libera), mutta vieroksuttiin minua myös ”vasemmistofilosofina” (Lepomäki, Nykypäivä).

Tällainen hämmennys oli täysin ennakoitavissa, koska kirjani toisena päätavoitteena on esittää uusi yhteiskunnallinen ajattelutapa, jonka sijoittaminen Nolanin kenttään (liberaali-konservatiivi, vasemmisto-oikeisto) ei onnistu.

Libertaristi David Nolanin kenttähän muodostuu kahdesta vapaudesta (talousvapaus ja henkilökohtainen vapaus) ja niitä rajoittavista pyrkimyksistä (sosialismi ja arvokonservatismi).

Luonnollisen vapauden dogmiin nojaava luokittelutapa ei kykene ymmärtämään ajatusta vapaudesta, joka ei ole luonnollista ja annettua, vaan tietoista ja kulttuurissa luotua.

Asetun siis reilusti ja tietoisesti tämän laatikoston ulkopuolelle.

Suuntaa-antavasti luonnehdin uutta ajatustapaa arvoreformismiksi. Yksilönvapauden on perustuttava arvointentionaalisuuteen, mutta emme voi nojata vain arvojen säilyttämiseen (konservatismi), on mentävä eteenpäin. Hyviä lähtökohtia arvoreformistiselle kehitystyölle saadaan, kun yhdistetään klassinen liberalismi ja universaali velvollisuusetiikka. Mielestäni vapautta ei ole liikaa, vaan liian vähän – ja se mitä vapautena pidetään, on liian usein vain vapauden tunnetta ja aivojen alkukantaisten palkintomekanismien palvelemista (siis orjuutta).

Sittemmin kovasti kommentoidussa haastattelussani Helsingin Sanomien toimitus halusi testata näkemystäni kymmenestä ajankohtaisesta asiasta kysymällä ”mitä näille pitäisi tehdä”. Lyhyet vastaukseni eivät ole mikään kattava teesikokoelma. Ne kertovat kyllä jotakin ehdottamastani yhteiskuntapoliittisesta suunnanmuutoksesta (kuten asiakkaan sopimusvastuu omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan), mutta sitä tukevat filosofiset, kulttuurihistorialliset ja perustuslailliset analyysit, päätelmät ja perustelut täytyy lukea kirjasta.

Tässä vierailukirjoituksessa – johon Heikki Pursiainen ystävällisesti tarjosi mahdollisuuden – haluan tiivistetysti esittää yhden perustavanlaatuisen argumenttini.

Väitteeni kuuluu: Liberaalin demokratian kehitys pysähtyy, ellemme korjaa yksilönvapauden käsitettä.

Mitä tarkoitan?

Kansanedustaja Elina Lepomäki kirjoittaa Kirkko & Kaupunki –lehdessä (4.8.2016) sekä analyyttisesti että kauniisti siitä, miksi ja miten vapaus on hänelle pyhää. Määritellessään vapauden lähdettä hän sanoo: ”Vapaus perustuu ihmisyyteen ja inhimillisyyteen, ja se saadaan syntymässä” (kursivointi JE).

Kunpa tämä olisikin totta.

Valitettavasti luonto ei kuitenkaan kohtele meitä näin suopeasti. Emme saa vapautta syntymässä.

Tämä argumentti on mielestäni kiistaton: Luonnossa ei ole eikä voi olla vapautta (sehän kumoaisi luonnonlait), joten ei sitä voi olla ihmisluonnossakaan. Päinvastoin, tullaksemme vapaiksi meidän on voitettava syntyperäinen luontomme (jossa on vain kausaalisuutta) ja tietoisuudessa luotava itsemme harkitseviksi (moraalisiksi) subjekteiksi vapauden valtakuntaan.

Joka hyväksyy tämän realiteetiksi, lähtee ihmisyyden vaivalloiselle tielle.

Hankkeen onnistumisesta ei ole mitään takeita, mutta oikeastaan itseään korjaava vapaa oikeamielisyys on ainoa vaivan arvoinen päämäärä sille ponnistelulle jota kutsutaan kulttuurievoluutioksi. Ilman vapautta ei voi olla moraalista vastuuta eikä oikeudenmukaisuutta. Ja historiallista edistystä on toki tapahtunut. Esimerkiksi sopii oikean ja väärän erottelua tekevä omatunto, jota nykyään pidämme normaalin persoonallisuuden ominaisuutena (muut ovat psykopaatteja tms.). Tällaista omatuntoa ei löydy antiikin ajattelijoilta. Päätelmä: solidaarinen kulttuuri-ihminen on tullut vahvemmaksi suhteessa luonnollisen ihmisen eläimelliseen egoismiin.

Kaikki liberaalin ajattelun suuntaukset (klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, neoliberalismi, libertarismi jne.) ovat kuitenkin jumittuneet oletukseen ihmisen syntyperäisestä vapaudesta. Ajatellaan, että ihminen on luonnostaan vapaa ja järkevä, ei tarvitse kuin poistaa rajoitukset ja antaa mahdollisuudet, niin hyvä tulee (tästä toiveajattelusta johtuu myös hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalipolitiikan epäonnistuminen). Taloustieteilijät ovat liberaalin ajattelun lipunkantajia ja he sanovat nenäkkäästi: me ekonomistit emme moralisoi, me ajattelemme että jokainen valitsee aina järkevästi omalta kannaltaan.

Tämän (syntyperäisen tai annetun vapauden) oletuksen historiallinen sitkeys on kiusallinen paradoksi, koska juuri vapauden ja valistuksen aikana 1700-luvun lopulta alkaen moderni tiede on vakuuttavasti kumonnut kaikki tällaiset ihmislajia ylevöittävät essentialistisen antropologian utukuvat. Homo sapiens on kehittynyt luonnonevoluutiossa kuten muutkin eläinlajit. Meillä ei ole muuta syntymässä annettua lajiolemusta kuin sananmukaisesti luonnollinen olemus. Loppu on kulttuuria, kasvatusta, tietoisuutta ja itsensä kehittämistä. Jos ihmispienokainen jää apinoiden tai susien kasvatettavaksi, siitä tulee eläinten kaltainen. Ei se opi lukemaan selailemalla kirjoja kuten ihmisapinoiden kasvattama Tarzan.

Jos vapaalla valinnalla tarkoitetaan vain sitä että luonto valitsee, niin missä on sen järkevyys ja vapaus? Uskovatko liberaalit talousoppineet todella siihen, että DNA:ssa tai jossakin muualla biologiassa piilee yliluonnollinen vapauden henki?

Tuskinpa vain. He ohittavat liian vaikean filosofisen kysymyksen, koska siihen pysähtyminen pakottaisi miettimään ajatustavat uusiksi.

Klassinen liberalismi syntyi aikana, jolloin uskottiin vielä siihen, että Luoja on luonut ihmisen ja että me olemme poikkeus eläinten joukossa. John Locken vapauden filosofia nojasi (raamatulliseen) uskoon järkeväksi ja vapaaksi luodusta ihmisestä (Jumalan kuvasta). Thomas Jefferson ikuisti tämän syntyperäisen vapauden oletuksen Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyydenjulistukseen (1776), jossa sanotaan: Luoja on antanut kaikille ihmisille luovuttamattomia oikeuksia, joihin kuuluvat elämä, vapaus ja pyrkimys onneen. Osa sekä Yhdysvaltojen että sitä seuranneiden perustuslaillisten demokratioiden – kuten Suomen – kansalaisista taitaa yhä lukea tätä julistusta kuin ahdasmielinen fundamentalisti Raamattua. Vähät tieteestä jos voi usko(tell)a olevansa näin erityisellä tavalla lahjakas (syntyperäisesti vapaa). Sillä tavoin ihminen voi imarrella itseään.

Kiinnostavaa kyllä, liberaalin demokratian alkuperäinen tarkoitus oli oikeuttaa itsensä vain vapaista yksilöistä muodostuvalla kansalla, koska sitä edeltänyt kuninkaanvalta oli oikeuttanut itsensä Jumalan armolla. Mutta Luojan anto (armollisuus) lipsahti mukaan heti alussa ja on säilynyt rasitteena siitä asti. Jos Luoja sittemmin onkin (häveliäisyyssyistä) poistettu kuvasta, salaperäinen yksilönvapauden annettuus on jäänyt voimaan.

Myös omaa vuoden 2000 perustuslakiamme voidaan lukea niin, että se olettaa yksilönvapauden jollakin tavoin annetuksi ominaisuudeksi jonka varaan sitä turvaava yhteiskunta yksilön oikeuksineen voidaan perustaa. Perustuslaillisella yksilönvapaudella voitaisiin toki tarkoittaa sitä, ettei kukaan ole toisen alistama, mutta jos tällainen vapaa henkilö on vain mykkien luonnonlakien tahdoton tulkki, niin silloin hänen yksilönvapautensa on surkuhupaisa harhakuva (ja näin voi tietysti ollakin, kuten fyysikot sanovat).

Minun pääväitteeni on, että päästäksemme eteenpäin vapautumisen tiellä meidän kaikkien liberaalien (muitahan ei yksilönvapauteen nojaavan perustuslain mukaan voi ollakaan) olisi aika luopua synnynnäisen vapauden fundamentista. Emme voi nojata Raamatun luomiskertomukseen tai muihin vanhoillisiin auktoriteetteihin, vaan omaan järkevään ja itseään erittelevään ajatteluumme, filosofiaan ja tieteeseen. On otettava viimeinen moderni askel ja siirryttävä täysimääräisen inhimillisen vastuun maailmaan myös yksilönvapauden perusteiden määrittelyssä.

Tietoisuutemme avulla me päätämme pyrkiä vapauteen. Me postuloimme vapauden. Asetamme perustuslain jotta se turvaisi meille tämän maailmanhistoriallisen yrityksen nousta luonnon yläpuolelle ja elää vapaina alistuksesta.

Toisin sanoen, mitään annettua vapautta ei ole. Vaivalloisesti ponnistellen me luomme itsemme vapaiksi (sikäli kuin se on mahdollista), ja niin muodoin olemme kaikista teoistamme täysimääräisesti vastuussa. Siksi myös perustuslain tulkinnassa yksilönvapaus ja oikeudet on kytkettävä vastuuseen ja velvollisuuksiin. Kun yhteiskuntapoliittisen katseen suunta vaihtuu, voidaan saada parantava (vapaan yksilön sopimusvastuuseen saattava) ote niistä ongelmista, joita hyvinvointiyhteiskunnan sosiaaliliberaali hyväuskoisuus ei parhaalla tahdollaankaan ole kyennyt ratkaisemaan.

Eettinen kulttuurievoluutio on historiallinen tosiasia, ja siinä tapahtuva ihmisen ihmistyminen on vasta alussa.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

11 kommenttia artikkeliin “Viimeinen moderni askel

  1. Satunnainen tarkkailija sanoo:

    Hyvä kirjoitus, jonka filosofisen rehellisyyden ja pohdiskelevan otteen toivoisi tarttuvan mm. demagogeihin Pursiainen ja Lepomäki. Mikä iso askel se olisikaan ihmiskunnalle, mikäli kaikki liberaalit rehellisesti myöntäisivät perustavansa filosifansa yliluonnoliselle metafysiikalle.

  2. Häh? sanoo:

    Hyvää hämmentämistä!

  3. Juha sanoo:

    Kuvassa vapauden airut ikään kuin ottaa viimeisen askeleen kuilun partaalla – ja siirtyy vapaapudotukseen odottamaan siipien kasvamista. Vapaana kuin taivaan lintu tai enkeli.

    Aivan annettuna vapautta ei voi ottaa. Luonnonlait asettavat omat rajoituksensa. Evoluutiokin on jättänyt jälkensä: luonnon lait. Vapaus tarvitsee vartijansa.

  4. Sladdi sanoo:

    Kirjoittaja on Kantinsa lukenut. Nyökkäilin moness kohdassa.

  5. Perkele sanoo:

    Velvollisuuksia lisää? Mitä vittua? Miksi tämä on liberassa? Ottakaa verorahoin se mitä tarvitte hyvinvointipalveluiden pyörittämiseen, valtion tehtävä ei ole orjuuttaa kansalaisia. Valtio ei omista ihmisiä.

    Paljon sanahelinää. Konkreettisia ehdotuksia please.

  6. Ulf Fallenius sanoo:

    Jokainen on just niin vapaa kun haluaa ja mihin tahtotila riittää.

  7. Mape sanoo:

    Kirjoittaja sotkee yksilönvapauden ja ihmisarvon käsitellessääpohjalta syntyneen sopimusyhteiskunnan (n Luomiskertomusta. Eurooppalainen ihmisarvon käsite juontaa Luomiskertomuksesta mutta sillä ei voi perustella yksilönvapauksia, koska ”ihminen Jumalan kuvana” käsite syntyi yhteiskunnassa, joka oli äärimmäisen kollektiivinen. Siinä ajattelussa korostettiin sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ( = lesket, orvot ja muukalaiset, joilla ei ollut sukua turvanaan) olivat Jumalan erityisen huolenpidon kohteina. Jumalan ”suurvisiirinä” kuninkaan tehtävänä oli varmistaa, että näistä pidettiin erityistä huolta.

    Klassisen liberalismin ajatus (esim. William Townsend) puolestaan oli, että yhteiskunta on viidakko, jossa vahvat saalistajat käyttävät hyödykseen heikkoja saalistettavia.

    Kyse on perimmältään orietaaalisen kollektivismin (Ferdinand Tönniesin termein gemeinschaft ) ja kreikkalaisen individualismin pohjalta syntyneen sopimusyhteiskunnan (gesellschaft) ristiriidasta.

  8. Marko Grönroos sanoo:

    Vaikka tämä kirjoitus vähän valottaa Ehrnrootin ajattelua, jää se vielä aika pinnalliselle tasolla. Ehrnroot vaikuttaa sekoittavan filosofisen tason tahdonvapauden ja yhteiskuntateoreettisen vapauden, jotka ovat tyystin eri kategorioita, vaikka niissä käytetäänkin samoja sanoja. Yhteiskunnallisesti ihminen voi olla vapaa tai ei aivan riippumatta filosofisesta tahdonvapaudesta. Ehkä Ehrnrootilla on jokin ajatus, millä ensimmäinen saadaan johdettua jälkimmäisestä, mutta ainakaan tästä esityksestä se ei vielä aukene. Ennemmin vaikuttaa, että Ehrnroot perustelee yhteiskunnallisen vapauden rajoittamista tahdonvapauden saavuttamisella. Sen tavoittelu vaikuttaa hänelle mystisen tärkeältä.

    Yhteiskunnallisen vapauden kannalta filosofinen vapaus vaikuttaa lähinnä mielenkiintoiselta kuriositeetilta, jota kukin voi toki pohtia henkilökohtaisella tasolla. Peräti on niin, että yhteiskunnallinen vapaus – ja vastuun puute – tarjoaa mahdollisuuden filosofisen vapauden käsitteen ja muiden sellaisten aiheiden vapaalle pohdinnalle.

    Sinällään olen Ehrnrootin kanssa samaa mieltä siitä, ettei onnellisuus ole kovin hyvä päämäärä, koska se on vain joukko evoluution ihmisluontoon ohjelmoimia palkintomekanismeja ja siten eettisesti naturalistinen ominaisuus. Aristoteelisessä onnellisuuden rekonstruktiossa ei vaikuta olevan mieltä. Elämän käyttäminen onnellisuuden tavoitteluun on samoista syistä johtuen myös sen heittämistä hukkaan. Valitettavasti ei ole kovin loistavaksi todettavaa tavoitetta tarjolla, edes Ehrnrootilla. Lisäksi vaikuttaa siltä, että jos ihmiset ovat kovin onnettomia, ollessaan sairaita, nälissään, kouluttamattomia ja niin edelleen, kuluu heidän aikansa tämän perusonnettomuuden kanssa kamppailuun. Siksi tarvitaan jonkinlaista kultaista keskitietä, jossa onnellisuus toimii välineellisemmin. Vaikka hyvinvointiyhteiskunta ei pelasta ihmisiä onnettomuudelta, osin koska onnellisuuden tavoittelu on pitkälti nollasummapeliä, antaa se ainakin perusmahdollisuudet mielekkäämpien elämän tavoitteiden tavoitteluun.

    Vapaudella ja vastuulla on erityisesti juridiikassa suuri merkitys – vastuu edellyttää (tahdon)vapautta. Ei kuitenkaan ole selvää, että suhde olisi kaksisuuntainen ja jos on, toinen suunta voi vaatia aivan eri kategorian perustelut. Ehrnroot ilmeisesti tarjoaa sellaisia, mutta on vaikea nähdä, miten kyse olisi luonnostaan kaksisuuntaisesta suhteesta. Oikeusteoriasta yhteiskuntateoriaan siirryttäessä siirrytään jälleen aivan eri kategorioihin.

    Lisäksi velvollisuus on tyystin eri aihe kuin vastuu ja peräti on niin, että velvollisuus on vapauden puutetta. Ongelmallista on, että sosiaalisella tasolla teko, joka on tehty velvollisuuden vuoksi, ansaitsee vähemmän kiitollisuutta kuin teko, joka on tehty vapaasti. Asettamalla teko velvollisuudeksi poistetaan vapaus tehdä se vapaaehtoisesti ja siten saada toisten kiitollisuus tai arvostus. Velvollisuudet ovat tehokkain tapa tappaa hyväntahtoinen vapaaehtoisuus. Sikäli kun arvostuksen tavoittelu on tärkeä motivaatiotekijä työn ja muun hyödyn tuottamisessa toisille, velvollisuudet voivat olla sille myrkkyä.

    Moraalifilosofian ja yhteiskuntateorian lisäksi vapautta täytyy siten tarkastella myös sosiaalipsykologisessa kategoriassa, jossa pätevät aivan omanlaisensa lainalaisuudet, kuten kiitollisuuden logiikka. Tätä vapautta vastaan voi kyllä argumentoida huomauttamalla sosiaalipsykologian olevan osa ihmisluontoa, josta Ehrnrootin mukaan siis täytyy vapautua. Ongelma on, että ilman ihmisluonnon huomioimista osana käytäntöä on mahdotonta rakentaa mitään toimivaa yhteiskuntateoriaa. Siten voidaan päätyä vain utopiaan.

    Ehkä Ehrnroot on kirjassaan käsitellyt tätä ongelmatiikkaa pidemmälle, en tiedä.

  9. Kiitos tästä vapautta uudella tavalla käsittelevästä kirjoituksesta. Vapaus ilman vastuuta on kaaosta. Ihmiskunnan on aika herätä siihen tosiasiaan, että yksilönvapaus on päättymässä ja meidän on siirryttävä vastuulliseen vapauteen ennen kuin maailmamme on sananmukaisesti pelkkää kaaosta. Vastuullisuus syntyy yhteisestä tarkoituksesta ja tavoitteesta, jossa pyritään yhteisen hyvän luomiseen. Vastuullisuus ei synny ideologioista tai dogmista eikä poliittisista tai sosiaalisista rakenteista. Vastuullisuus syntyy yksilötasolla, kun yksilö käsittää oman tekonsa seuraukset ihmiskunnan ja maailman tulevaisuudelle. Vastuullinen vapaus syntyy siitä, että yksilö löytää oman paikkansa (ei yhteiskunnan määräämän) ja tarkoituksensa ihmiskunnan evoluutiossa. Tämä edellyttää laajempaa tietoisuutta ihmiskunnasta, maailmastamme ja sen paikasta maailmankaikkeudessa. Ennen tätä tietoisuutta yksilönvapautta on rajoitettava ja ohjattava ihmiskunnan yhteisen hyvän vuoksi.

  10. Leena sanoo:

    Todella hienoa, että Jarin kirja on herättänyt paljon keskustelua. Toivottavasti keskustelu johtaa oivalluksiin ja toimenpiteisiin yhteiskunnassa, ennenkuin pulmamme paisuvat liikaa. Pakon edessä saattaa syntyä rumaa jälkeä, eivätkä ongelmat ole todellakaan yksistään taloudellisia.
    Kuten Jari sanoi tämänaamuisessa kolumnissaan Ylen ykkösessä: yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi on asetettava itsenäinen, vastuullinen, työtätekevä ihminen. Nyt olemme siitä kaukana, mutta tavoite ei ole utopiaa. Meidän on vapauduttava orjuuttavasta tukiviidakosta. Tarvitsemme rajoja rikkovaa, raikasta ja innovatiivista ajattelua sekä uskallusta toimia ja uudistaa järjestelmää. On turhauttavaa, että rakenteet ja oma ajattelumme ovat niin paikalleen jämähtäneet.
    Jari esittää kirjassaan punnittuja ajatuksia, miten uudistaa järjestelmäämme, siihen ei moni muu ole kyennyt tai vaivautunut. Toivokaamme, että muut jalostaisivat esitettyjä aloitteita. Siten voisimme päästä eteenpäin kehityksessä, joka on välttämätöntä.

  11. Pasi Paloheimo sanoo:

    Olen kyllä eri mieltä. Ihmisellä on kaksi täydellistä vapauden hetkeä: syntymä ja kuolema. Aika näiden välillä on sitten rajoittunutta vapautta, joko omien mielikuvitusten tahi ympäröivien voimien (yhteiskunta) aiheuttamana. Vapauden aste näiden hetkien välillä riippuu yksilön rohkeudesta ja omasta vastuunkantokyvystä.

    On jokseenkin turhauttavaa nähdä, että täysivaltaisia ihmisiä holhotaan tässä yhteiskunnassa muiden rahoilla. Miksi näitä syöttiläisiä ja elättejä pidetään yllä ? He olisivat täysin kykeneviä pitämään itsestään huolta. Jos on lukenut itsensä Hum kandiksi, eikä saa vastaavia töitä, niin sitten olisi syytä tarttua luudan varteen. Miksi meidän muiden pitäisi maksaa eläminen ja down shiftailu ?

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa