Yhteiskuntasopimus

Yhteiskuntasopimus

Juha Sipilän hallitus on peräänkuuluttanut yhteiskuntasopimusta. On paikallaan, avata, mitä tämä tarkoittaa. Maailmanhistoria tuntee kaksi merkittävää yhteiskuntasopimusta: Ruotsi 1938 ja Japani 1955.

Ruotsi oli eurooppalainen suurvalta, kunnes murhaajan luoti vuonna 1718 lopetti Kaarle XII:n holtittomat sotaretket. Maa vaipui lamaan ja taantumaan siinä määrin, että se ei kyennyt puolustamaan itäisiä maakuntiaan ja Venäjän joukot olisivat marssineet Tukholmaan, ellei heillä olisi ollut kiireellisempää tekemistä muualla. 1800-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli Euroopan köyhimys. Kolmasosa kansasta lähti elintasopakolaisina Pohjois-Amerikkaan. Kotimaassa ei ollut töitä, vapauksia eikä mahdollisuuksia. Wilhelm Mobergin Maastamuuttajat –trilogia on tästä eloisa kuvaus.

Kurjuus syveni, kunnes valtiopäivät vuonna 1864 julisti uuden lain elinkeinovapaudesta. Kartellit, lupamenettelyt ja säätyjen sekä ammattikuntalaitoksen etuoikeudet purettiin. Ruotsi siirtyi feodalismista kapitalismiin ja markkinatalouteen. Seurauksena oli yrittäjävetoinen kasvu, jota ei ennen oltu nähty. Muutamassa vuosikymmenessä syntyi kymmeniä innovaatiovetoisia globaaleja yrityksiä, kuten Swedish Match (tulitikut), SKF (kuulalaakerit), Alfa Laval (separaattori), Atlas Copco (kompressorit), AGA (kaasuhitsaus), ja Nobel (dynamiitti), sekä nopeita oppijoita autoteollisuudessa (Volvo) ja puhelimissa (L M Ericsson). Puolessa vuosisadassa Ruotsi kipusi vauraiden länsimaiden kärkikastiin.

Kapitalismi ja markkinatalous kuitenkin tietävät yhteiskunnallisia ristiriitoja työn ja pääoman, kaupunkien ja maaseudun, yritteliäitten ja laiskojen välillä. Vuonna 1936 työn ja pääoman edustajat kokoontuivat Saltsjöbadenin lomahotelliin sopimaan asioista. Yhteiskuntasopimuksen olennaiset kohdat olivat myönnytyksiä. Työväenliike suostui luopumaan sosialistisesta vallankumouksesta ja myöntymään työnantajien työnjohdolliseen suvereniteettiin (luottamusmiehet ja politrukit eivät määrää, miten tuotanto järjestetään). Kapitalistit tunnustivat ay-liikkeen neuvotteluoikeuden ja moraalisen oikeuden saada jakaa kasvavaa kakkua. Ruotsin menestystarina jatkui.

Japani oli sodan jälkeen poliittisessa kaaoksessa. Vanha eliitti oli poistunut pelialueelta ja hyvin nuoret miehet nousivat vallan kahvoihin. Radikaali työväenliike ajoi sosialistista kumousta. Konflikti kärjistyi kahteen väkivaltaiseen lakkoon Nissanin tehtailla ja Mitsuin kaivoksissa. Lakkolaiset pantiin järjestykseen brutaalein ottein. Japanin kapitalistit kuitenkin ottivat opikseen. Tiettävästi mitään paperia ei tehty, mutta japanilaiseen tapaan syntyi herrasmiessopimus. Työnantajat lupaavat jakaa kakkua, järjestää sosiaalivakuutuksia ja julkista terveydenhuoltoa; duunarit lupasivat tehdä töitä innolla yli työaikasäädösten ja kehittää tuottavuutta laatupiireissä. Vuonna 1955 Hatoyaman hallitus esitti tuottavuusloikkaa: kansantalous kaksinkertaistettaisiin kymmenessä vuodessa. Siihen ei mennyt kuin seitsemän.

Yhteistä näille yhteiskuntasopimuksille on, jos tulonjaon, roolien, oikeuksien ja velvollisuuksien jaosta voidaan saavuttaa yhteisymmärrys, kansakunnan energia vapautuu pikkusieluisesta poliittisesta riitelystä tärkeämpiin, hyvinvointia edistäviin toimiin.

Erikoista tässä on vain, että vain harvat kansakunnat ovat kyenneet tekemään yhteiskuntasopimuksia. Ne ovat niitä vauraita kapitalistisia markkinatalouksia. Riitaisilla menee huonosti.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

9 kommenttia artikkeliin “Yhteiskuntasopimus

  1. Juha sanoo:

    “Erikoista tässä on vain, että vain harvat kansakunnat ovat kyenneet tekemään yhteiskuntasopimuksia. Ne ovat niitä vauraita kapitalistisia markkinatalouksia.”

    Fragile States -indeksin mukaan hauraat maat eivät ole vauraat, tai päinvastoin.

    “According to the Fragile States Index, the world’s least fragile countries are (In reverse order from the bottom of the list): 178. Finland, 177. Sweden, 176. Denmark, 175. Norway, 174. Switzerland…

    Jos yhteiskuntasopimusta ei synny, yrityskohtaista sopimista sopisi yrittää.

    1. Näinköhän yrityskohtainen sopiminen on meille hyvinvoinnin viisastenkivi? Kriittistä pohdintaani siihen teemaan: https://jounimartikainen.wordpress.com/2015/06/12/tarina-paikallisesta-sopimisesta/

      1. Juha sanoo:

        Tuskin se viisastenkivi on. Mutta muutoksia työmarkkinoillekin tarvitaan. Paikallinen sopiminen lisäisi joustavuutta ja mahdollisesti monipuolistaisi “korjausliikevalikoimaa” yritystasolla.

        Toisaalta keskitettyäkin työmarkkinajärjestelmää voi kehittää. Ruotsin mallin mukaisesti neuvottelut aloitettaisiin vientiteollisuudessa, joka määrittää palkkojen maksimikorotuksen. Sitten neuvoteltaisiin tuota pienemmät korotukset kotimarkkinayrityksille. Ja hännänhuippuna tulisivat julkisen sektorin palkankorotukset, jotka olisivat kaikkein pienimmät.

      2. Yrityskohtaiset sopimukset kullakin toimialalla, ja sitä kautta mahdollisesti toisia saman alan yrityksiä edullisemmat työehdot myös rikkoisivat niiden välistä kilpailuneutraliteettia maan sisällä.

        Vaikka yksittäisten yritysten heikko menestyminen ja sen seurauksena osaltaan työvoimakustannuksistakin aiheutuvat irtisanomiset tai jopa konkurssit ovat varmasti yksilö- ja alueellisenkin tason katastrofeja, niin kansantalouden kannalta ne voivat olla myös luovaa tuhoa, jossa näkymätön käsi siirtää tuotannontekijöitä paremmin kannattavaan tuotantoon.

        Monet asiat tuntuvat menevän sykleissä. Pari vaalikautta sitten vaalien kieppeillä julkisen keskustelun kärkinimiä oli Sari Sairaanhoitaja, ja sen pohdinta, miten julkishallinnon palkkakilpailuky turvataan, sekä ajatus julkishallinnon töiden arvostuksen osoittamisesta palkankorotuksilla. Hyvä pointti sen aikaisesta keskustelusta oli mielestäni ajatus siitä, ettei ole yhteiskunnan kannalta tavoitetila sekään, jos edut julkishallinnon töissä olisivat niin heikot, että niihin hakeutuisivat vain ne, jotka eivät muihin töihin pääse.

      3. Juha sanoo:

        Lait paikallisesta sopimisesta voidaan varmaan laatia monella tavalla.

        Puhtaimmillaan yrityskohtainen sopiminen tarkoittaisi yrityskohtaista sopimista. Toista olisi toimialatason sopiminen. Kolmanteen tapaan päädyttäisiin, jos sallittaisiin pienyritysten sopia yrityskohtaisesti, mutta suurten ei. Jne.

        Palkankorotusten porrastaminen tuottavuuskehityksen mukaan olisi teoreettisesti oikea ratkaisu. Usein maailmanmarkkinoilla kilpailevan vientiteollisuuden tuottavuus nousee nopeimmin. Kotimarkkinateollisuus seuraa kuin hai laivaa. Suljetun sektorin palveluissa tuottavuus takkuaa. Julkinen sektori pitää perää. Tms.

      4. Tällä hetkellähän työehtosopimukset nimenomaan yleensä ovat toimialakohtaisia. Eli kirjoitin vähän epäselvästi ed. kommenttiini. Yrityskohtaiset sopimukset taas mahdollistaisivat toimialan sisällä yrityksille työvoimakustannuksilla kilpailun nykyisten työehtosopimusten minimin alapuolella. Ehkä luova tuho olisi monesti parempi yhteiskunnalle? Jos yrityskohtaiset sopimukset sallittaisiin pienille yrityksille, niin silloin pienet yritykset saisivat sen kilpailuedun isoihin nähden.

        Vaikka julkisen puolen tuottavuuskehitys olisi miten onnetonta tahansa, en veronmaksajana esim. haluaisi, että julkisten hankintojen päätöksiä valmistelisivat kaikista surkeimmat juristit, insinöörit ja ekonomit sen takia, että heille maksettaisiin paljon huonommin kuin mitä yksityisellä sektorilla. Jotta julkisellekin sektorille saadaan pätevää väkeä töihin, niin myös työsuhde-etujen siellä täytyy olla kilpailukykyisiä.

      5. Juha sanoo:

        Kilpailunormiston toki täytyy tähdätä tasapuolisuuteen tai “tasaiseen pelikenttään”. Mutta laki ei ole aina sama kaikille. Samanlaisia tapauksia säännellään samalla tavalla, erilaisia eri lailla.

        Kilpailuetujakin on monenlaisia – kustannustehokkuus, segmentointi, markkinarako… Parhaimmillaan yritys on uniikki oma itsensä. Hintakilpailun sijasta ja ohessa reaalinen kilpailukyky (laatu, arvo, asema, tms) ratkaisee menestyksen.

        Julkinen sektori tuntuu houkuttelevan riittävästi väkeä. Joku voisi sanoa, että jopa liikaakin. Valtion pitkä mutta leveä leipä kelpaa noin 80 000 suomalaiselle. Kuntapuolella taitaa virkailijoita olla lähemmäs 600 000. Raha ei varmaan ole ainut houkutin.

  2. Hannu Myllynen sanoo:

    Ihmetyttää nk työmarkkinat. Kartellisoituneet , byro300kraattiset mafiat.

    Jos on myymätöntä työsuorituskapasiteettia niin mitä pitäisi ja kenen tehdä? Työnostajan vai työnmyyjän ja organisaatioidensa pomojen?

    Mitä kauppakouluissa opetetaan myynnin edistämisestä? Nk etujärjestöpomot tekevät kaiken täysin päinvästoin. Ei mitään vastuuta eikä moraalia. Organisaatiosta on tullut itsetarkoitus joka palvelee vain nomenklatuuraa; ei työttömiä eikä muitakaan jäseniä eikä koko kansantaloutta. Päin vastoin.

  3. Jan-Gösta Grönholm sanoo:

    Lähtökohtana on oltava se että nykytilanteesta on kaikilla yhteinen käsitys.Sen jälkeen tulee pyrkiä siihen että kaikki voimat suunnataan yhteisen edun nimessä samaan suuntaan.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa