Yksilön ja yhteisön edun välillä ei ole ristiriitaa

Matti Rautiainen kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynässä (18.11.2012), että ”yksilön korostaminen yhteisön sijaan on jatkoa sosiaalidarwinismille.” Hän on tässä asiassa väärässä: yksilön ja yhteisön edun välillä ei ole ristiriitaa, eikä sosiaalidarwinismilla ole mitään tekemistä yksilön oikeuksien suojelemisen kanssa. Päinvastoin; vain yhteiskunnassa, jossa valtio suojelee yksilön vapautta, voi jokainen tavoitella omaa etuaan muiden oikeuksia loukkaamatta ja ihmiset elää sopusoinnussa – ja koko yhteisö hyötyy, kuten jo Adam Smith vakuuttavasti osoitti. Yksilöä pitää korostaa, sillä yhteisöjä ei olisi ilman yksilöitä. Yksilön oikeudet (vapaus) täytyy määrittää, jotta yhteisö voi toimia keskinäisen hyödyn saavuttamiseksi ja jotta esimerkiksi erimielisyydet voidaan ratkaista oikeudenmukaisesti. Yksilöllisyys ei ole yhteistyön este, vaan sen ehto.

Yksilön oman edun tavoittelu ja yksilön oikeuksien suojelu ei johda sosiaalidarwinismiin eli vahvimpien selviytymiseen heikompien kustannuksella. Herbert Spencerin järkeily perustui virheelliseen analogiaan: koska eläinkunnassa vallitsee darwinismi eli vahvimpien selviytyminen, sama pätee hänen mukaansa myos ihmisiin. Mutta ihmisten kanssakäyminen toistensa kanssa ei perustu siihen, että vahvempi syö heikomman, vaan keskinäiseen kilpailuun, vaihtokauppaan ja yhteistyöhön. Yhteisö kukoistaa, kun työt voidaan jakaa ja ihmiset voivat erikoistua tehtäviin, joissa he ovat tuottavimpia – ja kun tuotteet ja palvelut voidaan vaihtaa vapaasti markkinoilla. Kilpailu ei johda heikomman tuhoutumiseen, vaan kannustaa häntä etsiytymään kykyjään paremmin vastaaviin töihin. Lisäksi kilpailu synnyttää parempia ja edullisempia tuotteita ja palveluita.

”Ahneus ja sorto”, jotka Rautiainen näkee yksilön oikeuksien suojelun välttämättöminä seurauksina, eivät kuulu yhteiskuntaan, jossa valtio suojelee yksilön vapautta – jos siis ahneus ymmärretään irrationaalisella toisen omaisuuden himoitsemisella ja laittomalla tavoittelulla. Sorto, eli toisten moraaliton taloudellinen hyväksikäyttö esimerkiksi petoksen keinoin, on myös laissa rangaistava teko. Poliittista sortoa tapahtuu järjestelmissä, joissa valtio loukkaa yksilön oikeuksia tai evää ne kokonaan, kuten Venezuelassa, Kuubassa ja Pohjois-Koreassa. Vaikka riistoa saattaa esiintyä, koska konnia – sekä taloudellisia että poliittisia – voi esiintyä kaikissa järjestelmässä, se loukkaa toisten oikeuksia ja on siten lailla rangaistavaa, minkä jokainen rikollinen lopulta tulee oikeusvaltiossa kokemaan.

Rautiainen tekee väärän kahtiajaon yksilön ja yhteisön edun välillä. Yksilön vapauden puolustaminen ei tarkoita heikompien polkemista jalkoihin. Kaikilla on samat oikeudet henkeen, vapauteen ja omaisuuteen, mutta tämä ei velvoita muita tarjoamaan esimerkiksi työpaikkaa tai tiettyä palkkatasoa. Mutta miten sitten todella heikot, kuten esimerkiksi vammaiset, selviävät yksilön vapauteen, kilpailuun, vaihtokauppaan ja yhteistyöhön perustuvassa järjestelmässä? Usein ajatellaan, että jos hyväntekeväisyys ei ole pakollista, ”kaveri jätettäisiin” – heikommista ventovieraista puhumattakaan.

Järjestelmässä, jossa pakotettua altruismia ei ole, todella kovaosaiset – joita on suhteellisesti vähän, koska vapaa kilpailu, yhteistyö ja kauppa johtavat yleiseen vaurauden nousuun – ovat yksityisen hyväntekeväisyyden varassa. Mutta yhteiskunta, jossa yksilön vapaus on suojattu, poikii enemmän hyvää tahtoa lähimmäisiä kohtaan kuin pakollinen ”hyväntekeväisyys” esimerkiksi verotuksen kautta. Korkean verotuksen maissa, kuten Suomessa ja muualla Euroopassa, ihmiset lahjoittavat verraten vähän hyväntekeväisyyteen tai tekevät vapaaehtoistyötä, koska he kokevat kantavansa kortensa yhteiseen kekoon maksamalla veroja. Yhdysvalloissa, jossa verot ovat suhteellisen alhaiset, ihmiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen paljon enemmän kuin Euroopassa ja tekevät paljon enemman vapaaehtoistyötä siitä huolimatta, että he tekevät myös enemmän työtä vuotuisilla työtunneilla mitattuina kuin Euroopassa keskimäärin. Myös historiallinen esimerkki osoittaa yksilönvapauden synnyttävän vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä: yksityinen hyväntekeväisyys kukoisti 1800-luvun Yhdysvalloissa. Huoli siitä, että hyväntekeväisyys ja huonompiosaisten auttaminen tyrehtyisi, jos siihen ei pakotettaisi, perustuu todella kyyniseen näkemykseen ihmisestä. Vapaassa yhteiskunnassa jokainen voi auttaa muita juuri niin paljon kuin tahtoo – ja historia osoittaa, etta näin myös tapahtuu.

Hyvinvoiva yhteisö on jokaisen edun mukainen. Työnjako, yhteistyö ja kilpailu lisäävät tuottavuutta, mikä johtaa vaurauteen ja siten myös sijoituksiin uuteen tuotantoon eli myös uusiin työmahdollisuuksiin monille – niillekin, jotka ovat pienituloisia tai työttömiä. Kenenkään edun mukaista ei ole haalia omaisuutta Roope Ankan rahasäiliöön, vaan laittaa se tuottavaan käyttöön, josta hyötyvät kaikki yhteisön jäsenet: työntekijat, osakkeenomistajat, tavaran toimittajat, kuluttajat jne. Hyvä tahto ja toisten auttaminen lisääntyvät kun ne ovat vapaaehtoisia – kun yksilön oikeudet on suojattu.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa