Ympäristötekoja ja köyhyyden poistamista – Tekijämies Briteistä, Lordi Nigel Lawson

Ympäristötekoja ja köyhyyden poistamista – Tekijämies Briteistä, Lordi Nigel Lawson

Nigel Lawson:  AN APPEAL TO REASON – A COOL LOOK AT GLOBAL WARMING, THE OVERLOOK PRESS 2009, 2. painos, 146 sivua.

Useimmat nykypolven TV-katsojat tuntevat  TV-kokki Nigella Lawsonin. Hänen resepteistään on puritaanisuus ja terveysintoilu kaukana. Harvempi sen sijaan muistaa hänen isäänsä Nigel Lawsonia, joka toimi 9 vuotta Margaret Thatcherin hallituksissa vuosina 1980-1989. Hän oli ensin energiaministerinä ja vuoden 1983 parlamenttivaaleista lähtien valtiovarainministerinä. Hän on Britannian toiseksi pitkäaikaisin valtiovarainministeri sitten David Lloyd Georgen, joka pysyi virassa 1908-1915. Parlamentin alahuoneen Lawson jätti 1992 ja on nykyisin parlamentin ylähuoneen jäsen ja nauttii siis lordin tittelistä.

Lordi Lawsonin juuret ovat Baltiassa. Hänen latvianjuutalaiset isovanhempansa muuttivat Riiasta Lontooseen 1900-luvun alussa. Hän syntyi Hampsteadissa 1932. Opiskeltuaan Oxfordin yliopistossa politiikkaa, filosofiaa ja taloustiedettä Lawson suoritti asepalveluksensa torpedoveneen päällikkönä. Sotilaskarrieerin sijasta hän suuntautui lehtimiehen uralle ja oli toimittajana The Sunday Teleghrapissa ja Spectatorissa. Poliittinen ura alkoi 1974 parlamenttivaaleista, jolloin hän oli 42-vuotias. Valtiovarain-ministerinä Lawson oli Thatcherin hallituksen yksityistämispolitiikan arkkitehti. Hän aloitti radikaalilla verouudistuksella, jossa tuloveroja laskettiin ja arvonlisäveroa nostettiin. Miljoonista vuokralla asuneista briteistä tehtiin edullisilla ehdoilla asuntojensa omistajia ja tyytyväisiä keskiluokan jäseniä. Rautarouvan kabinetista Lawson erosi, koska hän kannatti Iso-Britannian liittymistä Euroopan Rahaliittoon. Tänä päivänä brittien laajat kansankerrokset niin klubeissa kuin pubeissa tunnustavat Lawsonin mieheksi, joka voitti kaikkien veronmaksajien kunnioituksen, mutta ei kenenkään rakkautta.

Vuodesta 2004 alkaen Lawson on ollut aktiivinen ilmastonmuutoksen uhasta käytävän keskustelun poliittisissa ulottuvuuksissa. Hän alkoi epäillä Kioton sopimuksen toimivuutta ja ilmastonmuutokseen liittyvien tutkimusten luotettavuutta ja poliittisia tarkoitusperiä. Lawson on julkaissut useita aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei ole suomennettu eikä muutenkaan noteerattu Suomen mediassa. Uusimmassa kirjassaan, joka ei kylläkään ole kovin uusi, vaan viimeisin painos on jo vuodelta 2009, An appeal to reason – a cool look at global warming, vapaasti suomennettuna ”vetoomus järjen puolesta – viileä katsaus ilmastonlämpenemiseen” hän tuo julki epäilyjään ilmastonmuutoksen pelon varjolla tehtävää politiikkaa kohtaan. Kirjan ajankohtaisuus on kuluneen neljän vuoden aikana jopa lisääntynyt. Kirjan pontimena oli IPCC:n neljäs ilmastoraportti vuodelta 2007 sekä ekonomisti Nicholas Sternin Tony Blairin brittihallitukselle laatima raportti, joka käsittelee ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisia talousvaikutuksia. Syyskuussa 2013 julkaistiin viides ilmastoraportti ja siksi on luontevaa lukea Lawsonin kirja uudelleen.

Sternin raportin mukaan ilmastonmuutos on niin suuri uhka ihmiskunnalle, että mitkään taloudelliset uhraukset eivät ole liian suuria, kun sitä yritetään ehkäistä. Lawson myöntää, että ilmastonmuutos on mahdollinen uhka, mutta ihmiskunnalle on olemassa ainakin neljä jopa todennäköisempää uhkaa, joihin varautumista YK tai mikään muukaan rahankeruujärjestö ei edellytä. Nämä uhat ovat: ydinaseilla käytävä sota Lähi-idässä, ihmiselle kuolettavan influenssapandemian leviäminen, asteroidin törmäys maahan ja uusi jääkausi.

Köyhimpien maiden auttaja ja päästöjen vähentäjä

Suomessa pääsee älykön kirjoihin, kun osaa olla huolissaan ongelmista, ongelmien ratkaisijat taas harvemmin saavat kiitosta. Erityisesti tämä pätee ilmastonmuutokseen. Itse itsensä maailmanparantajiksi korottaneet poliitikonalut kertovat lämpimistä huoneistaan, kuinka ihmisten hyvinvoinnin mahdollistava  teollisuus ja kuluttajien tarvitsema energia ovat pahasta ja kuinka meidän tulisi siirtyä vihreään keräilytalouteen. Lawson on esimerkki toisenlaisesta toimijasta ja eräs merkittävimpiä kestävään kehitykseen vaikuttaneita poliitikkoja kautta historian. Hän oli keskeinen aloitteentekijä myös kehitysmaiden auttamisessa. Vuoden 1988 Torontossa pidetyssä G7-kokouksessa (Toronto Summit) tehty päätös kaikkein köyhimpien maiden velkojen täydellisestä anteeksiannosta oli alun perin hänen ideansa. Kyseessä oli 33 miljardin dollarin avustus ja sen päätöksen hedelminä on köyhyys näissä Afrikan valtioissa vähentynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Sen kerran, kun asia tuodaan esille, kunnian köyhyyden vähentymisestä ottavat mielellään YK:n apparaatit. Lawsonia ei mainita, kun on kiitosten aika.

Lawson tuli energiaministeriksi parhaassa 50 vuoden iässä ja takanaan 25 vuotta työkokemusta toimittajana ja parlamentaarikkona. Hän edesauttoi ministerinä Britannian energiaomavaraisuutta ja -turvallisuutta kehittämällä kaasuntuotantoa Pohjanmerellä. Energiaministerinä ollessaan vuonna 1981 Lawson poisti kivihiilen tuotannon tukiaiset Iso-Britanniasta. Tuosta tapahtumasta tuodaan joskus esille kaivosmiesten lakkoilu, mutta en muista koskaan lukeneeni siitä, kuinka paljon päätös sai aikaan uusia hyvän palkkatason työpaikkoja kaasun- ja öljynporaukseen Pohjanmerellä ja korkean teknologian työpaikkoja ydinvoimateollisuudessa. Se on yksi merkittävimpiä hiilidioksidipäästöjä vähentäneitä poliittisia päätöksiä kautta maailmanhistorian. Se oli myös Iso-Britannian veronmaksajille ilmainen ja sähkönkuluttajille kannattava päätös, eikä vaatinut valtiollisen tukibyrokratian pystyttämistä. Se teki Pohjanmeren kaasusta kilpailukykyisempää ja mahdollisti päästöttömän ydinenergian investointeja Britanniaan.

EU ei ole vieläkään kyennyt luopumaan hiilivoiman tuesta. Hiljattain Eurostat julkaisi tilaston, jonka mukaan EU:n jäsenmaissa tuettiin fossiilista energiaa 60 miljardilla ja uusiutuvaa energiaa 35 miljardilla eurolla vuonna 2011. Komission tilastojen luotettavuudessa ei ole yleensä hurraamista, kun tiedot perustuvat jäsenmaiden häveliäisiin omiin ilmoituksiin. Suuntaa nämä tilastot kuitenkin antavat, valtaosa fossiilisen energian tukirahoista on Puolan, Saksan ja Espanjan tukea hiilivoimaloille ja hiilikaivoksille. Vihreiden ympäristökomissaarien johtamana EU on 2000-luvulla kunnostautunut tekojen ja tulosten sijaan asiaan liittyvän sääntelyn, säädösten, tavoitteiden, ohjelmien ja tiekarttojen tuottamisessa. Toteutettu ilmastopolitiikka on jo heikentänyt EU:n kilpailukykyä. Lawson ennusti kirjassaan 2009, että tuulivoiman lisääminen Saksassa ja Iso-Britanniassa tulee lisäämään hiilidioksidipäästöjä, koska tarvitaan varavoimaksi hiilivoimaloita. Juuri näin on tapahtunut. Säätövoimaa tarvitaan niin kauan, kuin kausittaisesti tuotettua sähköä ei saada varastoitua pumppuvoimaloilla, akkuteknologialla tai vedyn avulla. Kirjan julkaisemisen jälkeen on Saksassa tehty rohkaisevia kokeiluja aurinko- ja tuulisähkön varastoimisesta elektrolyysin avulla ensin vedyksi ja sitten metanoinnin kautta metaaniksi, joka voidaan varastoida ja käyttää maakaasun tavoin. Tämä saattaa olla yksi positiivinen kehityspolku päästöjen vähentämiseksi, josta Lawson ei luonnollisesti ollut tietoinen kirjaa tehdessään. Tosin julkisuudessa ei ole pohdittu kuinka paljon tämä tekniikka antaa mahdollisuuksia myös Ranskassa yöaikaan tuotetun edullisen ydinvoiman varastoimiseen.

Lawsonin ministeriuran aikana kivihiilen osuus sähköntuotannossa painui alle 30 prosentin. Sen jälkeen kehitys pysähtyi ja kääntyi nousuun vuonna 2012, jolloin Iso-Britanniassa käytetystä sähköstä 38,4 % tuotettiin kivihiilellä. Uutta ydinvoimaa ei ole rakennettu sitten 90-luvun ja ydinvoiman osuus sähkön-tuotannosta on 22 %. Nyt energiapolitiikassa on palattu tukiaisten tielle. Britit maksavat uusiutuvan energian tukea tuotetulle sähkömäärälle suhteutettuna toiseksi eniten heti Saksan jälkeen. Uuden ydinvoimalan rakentamispäätös saatiin viimein tehtyä syksyllä 2013, mutta jopa sekin vaatii syöttötariffin. Lawsonin kaltaista veronmaksajan puolustajaa ei näy hallituksessa istuvien konservatiivienkaan piirissä.

Lordi antaa kirjassaan täyslaidallisen kirjan julkaisemisen aikaan istuneen Tony Blairin työväenpuolueen hallinnon suuntaan. Erityisesti hän kritisoi Blairin halua ottaa ilmastonmuutostaistelun moraalinen johtajuus brittiläisten veronmaksajien rahoilla. Ensinnäkin Blairin yksipuolinen tavoite 60 prosentin päästövähennyksistä vuoteen 2050 tulee nykykonsteilla, eli tuulivoiman tukemisen kautta, maksamaan 20 miljardia puntaa vuodessa ja vie talouden kilpailukyvyn, mikä näkyy työttömyyden kohoamisena. Juuri niin on Britanniassa käynyt. Toiseksi Blairin ja Gordon Brownin Labour-hallitukset laiminlöivät energiaturvallisuuden vuosina 1997-2010, kun eivät ajoissa antaneet lupaa uusille ydinvoimaloille. Lähes kaikki nykyiset ydinvoimalaitokset poistuvat käytöstä seuraavan yhdentoista vuoden kuluessa, minkä vuoksi Britannialla on kiire uusia sähköntuotantokapasiteettiaan.

YK:n ilmastosopimukset ja IPCC:n poliittinen tarkoitushakuisuus

Kirjassaan Lawson analysoi hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n ja Sternin raportin esittämiä laskelmia siitä, kuinka kalliiksi ilmastonmuutos tulee. Lawsonin näkemyksen mukaan ilmastonmuutospelon varjolla toteutettu energiapolitiikka on jo nyt tullut huomattavasti kalliimmaksi EU:ssa ja varsinkin Britanniassa.

IPCC toi raportissaan 2007 esille viisi uhkaa, jotka ilmastonmuutos tuo mukanaan, ensimmäisenä niistä vesitalouden muutokset. Lawson myöntää, että se on todellinen uhka, mutta johtuu ennen kaikkea väestönkasvusta eikä ilmastonmuutoksesta. Toinen uhka on ruokapula. Lawsonin mielestä se on samoin seurausta väestönkasvusta ja siitä, että EU ja Yhdysvallat tukevat biopolttoaineiden valmistusta. Kolmantena on terveysuhka eli kulkutautien leviäminen. Tämäkään uhka ei Lawsonin mukaan poistuisi, vaikka ilmastonmuutosta ei olisi. Uusia viruksia on syntynyt kautta historian ja malariaa oli 1700-luvulla Venäjälläkin ilman lämpöaaltoja. Neljäs uhka on tulvat ja merenpinnan kohoaminen. Lawson muistuttaa että hollantilaiset ovat jo vuosisatoja oppineet sopeutumaan merenpinnan vaihteluihin ja Bangladeshissa on kärsitty tulvista vuosisatoja. Viidentenä uhkana mainitaan ekosysteemin vauriot eli eläinlajien katoaminen. Siinäkään ei ole mitään uutta, vaan eläinlajeja on valitettavasti kuollut sukupuuttoon ihmisen lisääntymisen seurauksena kiihtyvään tahtiin koko 1900-luvun.

Sternin ja IPCC:n jäsenien asiantuntemus maataloudestakaan ei juuri vakuuta herkuttelevaa lordiamme. Lawsonin mukaan ilmastotieteilijöiden laskelmat ilmastonmuutoksen taloudellisista tappioista perustuvat epäkäytännölliseen oletukseen, että tulevan 100 vuoden aikana maataloudessa yritettäisiin viljellä täsmälleen samoja kasveja ja niiden samoja lajikkeita täsmälleen samoissa paikoissa kuin nyt. Muutoinkin kansainvälisissä ilmastokokouksissa ilmituleva IPCC:n ja ympäristöjärjestöjen sammakkoperspektiivi olettaa, että maapallolla kaikki muu pysyisi ennallaan seuraavan sadan vuoden aikana paitsi ilmasto. Tiede ja teknologia eivät siis IPCC:n mukaan kehittyisi lainkaan seuraavan sadan vuoden aikana. Lawsonin mielestä ilmastotiede ei olemukseltaan vastaa tiedettä sanan perinteisessä merkityksessä. Havainnot ja todisteet ovat poissa muodista ja tilalle ovat tulleet tietokonemallinnukset. IPCC:n viides ilmastoraportti julkaistiin syyskuussa 2013. Sen tulokset olivat juuri sellaisia, kuin Lawson ennusti. Tietokonemalli ei ollutkaan toiminut ja maapallon lämpötila ei ole lämmennyt aiempien oletusten mukaisesti, vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on vuoden 2008 jälkeen noussut nopeammin kuin koskaan aiemmin. Tuoreen arvion ilmastotieteen kyseenalaisesta uskottavuudesta kirjoitti emeritus professori Garth Paltridge, tammikuussa 2014 (Climate Change’s Inherent Uncertainties, Quadrant, January-February 2014). Hän on Australialainen etelämantereen ja etelämeren tutkijana ansioitunut ilmastofyysikko.

Kirjassaan Lawson pitää IPCC:tä painostusryhmänä, jonka intialaisella (rautatieinsinöörin koulutuksen saaneella) puheenjohtaja Pachaurilla on tieteellisiä meriittejä yhtä vähän kuin Al Gorella. Kirjan julkaisemisen jälkeen on selvinnyt, että Lawson ei ollut ainoa joka epäili IPCC:n poliittisia tarkoitusperiä ja jääviyttä. YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moon asetti maaliskuussa 2010 riippumattoman, Inter Academy Councilin (IAC) selvittämään IPCC:n toimintaa. Loppuraportissaan IAC huomasi lukuisia puutteita IPCC:n toiminnassa. Raporteissa käytettävä terminologia on epätarkkaa, tutkimusten epävarmuuksia ei esitetä selkeästi ja antaa myös poliittisia kannanottoja. Yksi raportin johtopäätöksistä oli, että IPCC:n puheenjohtajan kausi tulisi rajoittaa yhteen. Lisäksi raportissa ihmeteltiin sitä, ettei IPCC:llä ole lainkaan jääviyssääntöjä vaan IPCC rahoittaa jopa puheenjohtajansa tutkimushankkeita.

IPCC:n viidennen ilmastoraportin mukaan ilmastonmuutoksen estäminen vaatisi hiilidioksidipäästöjen täydellistä lopettamista heti tai viimeistään huomenna. Jo vuonna 1997 Kioton sopimuksella yritettiin sitouttaa maailman valtiot globaaliin ilmastosopimukseen. Vain EU otti tämän tosissaan, ja keskeinen vaikuttaja oli Saksan silloinen ympäristöministeri Angela Merkel. Lawson toteaa, että käytännössä tämä päästöjen lopettaminen ei ole mahdollista, ja siksi huomattava osa teknologisista ja taloudellisista resursseista tulisi keskittää ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Lordin sanomaa kannattaisi kuunnella, kun maailman valtiot kokoontuvat 2015 Pariisissa solmimaan jälleen kerran ”sitovaa ilmastosopimusta”. Lawson totesi kirjassaan jo neljä vuotta sitten, että YK on liian raskas ja monilukuinen järjestö saavuttamaan mitään tolkkua ilmastopolitiikassa. G20-ryhmä olisi riittävä päätöksentekijä, sillä siihen kuuluvat valtiot vastaavat yli 85 %:sta maailman päästöistä, ja niillä on taloudelliset ja teknologiset resurssit tarvittaviin ja mahdollisiin toimenpiteisiin. Vasta viime syksyn aikana on tällaisia puheenvuoroja alkanut kuulua myös joidenkin realististen europarlamentaarikkojen suusta, kun Varsovan ilmastokokous marraskuussa 2013 liittyi ilmastouskonnon tuloksettomien seuramatkojen joukkoon.

Lawsonin silmissä ei ole naiiviuden suomuja kun hän analysoi kansainvälistä ilmastoyhteistyötä. Kiinassa on lukuisia kommunistisen puolueen poliittisessa ohjauksessa toimivia yrityksiä, jotka valmistavat fluorihiilivetyjä, jotka ovat jopa tuhansia kertoja vaikuttavampia kasvihuonekaasuja kuin hiilidioksidi. Nämä yritykset tienaavat satoja miljoonia sillä, että myyvät niiden tuotannon vähentämisestä myönnettäviä päästöoikeuksia länsimaiden yrityksille Kioton sopimuksesta johdetun puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) kautta. HFC-yhdisteiden tuotanto loppuisi joka tapauksessa ilman tätä anekauppaakin, sillä myös Kiinan valtio on säätänyt niille haittaveron. Haittaveron tuotolla taas Kiinan valtio rahoittaa investointeja hiilivoimaloihin, joita otetaan käyttöön vähintään yksi viikossa. Kiina on kolminkertaistanut hiilenkulutuksen vuoden 2000 jälkeen, ja Lawsonin kirjan julkaisemisen jälkeenkin se on noussut 40 %.

Lawson järkeilee kirjassaan, että IPCC on suorastaan vastuussa globaalien päästöjen kasvusta, sillä IPCC on poistanut vastuun kehittyvien maiden hallituksilta ja tuudittanut nämä siihen autuuteen, että kehittyneet länsimaat (siis oikeammin sanottuna länsimaiden veroista leijonanosan maksava keskiluokka) kustantavat päästövähennykset. Tämän rahaliikenteen hyötyjiä ovat myös kansainvälisten pankkien hiilirahastoyhtiöt. Ranskalainen taloustieteilijä Frederic Bastiat sanoi jo 1800-luvulla, että ikkunankorjaajien kannattaa rahoittaa ja palkata ikkunansärkijöitä. Vuonna 2008 Kiina käytti 1,5 % valtion budjetista fossiilisten polttoaineiden hintatukeen ja Intia 2 % bruttokansantuotteestaan. Kaikkein irvokkainta on Intian hallituksen toiminta. Yhtenä maailman korruptoituneimpana maana se esittää YK:ssa vetoavasti, kuinka päästövähennykset eivät köyhyyden takia koske heitä ja samalla pitää yllä omassa maassaan tätä köyhyyttä luovaa kastijärjestelmää.

Lawson totesi jo 2009 kirjassaan, että YK:n toteuttama maailman valtioiden jako kehittyneisiin ja kehittyviin maihin on vanhentunut, eikä toimi käytännössä. Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksessa istui 83 miljardööriä, Kiinan valuuttavaranto on ylivoimainen muuhun maailmaan nähden, ja silti se on ilmastopolitiikassa saamapuolella. Läntisiä demokratioita ei ole huijattu tähän tapaan sitten Jaltan konferenssin 1945.

Lawson pohtii myös vaihtoehtoa nykyisille Kioton sopimuksen mekanismeille, jotka eivät ole vähentäneet päästöjä globaalisti. Mikäli päästöjä todella halutaan vähentää, hän kannattaa globaalia hiiliveroa, joka osoitetaan tuotteille niiden aiheuttaman hiilijalanjäljen mukaan riippumatta siitä, missä ne tuotetaan. Lawson epäilee, että EU:n ja YK:n byrokratiaan ja sosialismiin tykästyneiden virkamiesten intressiin ei mahdu tällaisen hiiliveron luominen. Sehän olisi markkinatalouden periaatteisiin nojautuva tehokas keino vähentää hiilidioksidipäästöjä. Kansalliset poliitikot puolestaan eivät pidä ajatuksesta, koska hiiliveron muodossa kansalaiset ja kuluttajat huomaisivat omakohtaisesti, kuinka kalliiksi päästöjen vähentäminen tulee. Siksi tämä kustannus yritetään kiertää kauniilta kuulostavalla lainsäädännöllä, kuten uusiutuvien energiamuotojen tuilla. Lawsonin linjalla näyttäisi suomalaisista poliitikoista olevan Osmo Soininvaara, joka esitti blogissaan 20.11.2013, että EU kannattaisi suojata hiilitulleilla. Tuonnille niistä valtioista, joissa fossiilista energiaa saa käyttää rajoituksetta, asetettaisiin hiilitullit, jotka vastaisivat tuotteiden keskimääräistä energiasisältöä. Tullin suuruus olisi joitakin satoja euroja hiilidioksiditonnilta. Mainittakoon, että amerikkalaisen talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan WTO-säännöt hyväksyisivät hiilitullit jo nykyisellään.

Edistyksen etujoukko siirtyi vasemmistomilitanteista Vihreisiin 

Lawson tottui poliittisella urallaan taistelemaan vasemmistoa vastaan. Hän onnistui yhteistyössä Labourin maltillisen enemmistön kanssa, mutta tuli hyvin tuntemaan myös Labourin militanttisiiveksi kutsutun vasemmiston (The Labour Party Young Socialists), joka syntyi 70-luvun Britanniassa. Lawson tunnistaa vihreissä samat agendat ja jopa samoja henkilöitä, kuin aikanaan ns. vasemmistokaheleissa 80-luvulla. Silloin Britanniassa muodostui kansanhuviksi seurata mitä aloitteita nämä maailmanparantajat hallitsemiensa kaupunkien valtuustoissa keksivät. Lasse Lehtinen muistelee kirjassaan Minä ja Thatcher, että pubikansa kuuli, kuinka Lontoon Islingtonissa ehdotettiin sian valitsemista kaupunginvaltuustoon puolustamaan eläinten oikeuksia ja kiellettiin bussipysäkkien käyttö heteroilta. Haringeyssa taajaman pääkatu nimettiin eversti Gaddafin valtaväyläksi ja kaupunginvaltuusto lahjoitti Syyrian terroristeille kondomeja osana kolmannen maailman AIDSin vastaista kampanjaa. Kun lukee paikallislehtiä, huomaa, että Suomessakin poliittiset pistekeräykset lähentyvät mainittuja esimerkkejä. Esimerkiksi Vihdissä Vihreiden valtuustoryhmän valtuustoaloitteiden pohjalta tyhmempi voisi tulkita, että suurin kunnallinen ongelma on riittävän ison koirapuiston puute ja sen rakentaminen siis tarpeellisin rahareikä veronmaksajille. Suomen energiantarpeen Vihreät halusivat muutama vuosi sitten pelastaa ruokohelpeä viljelemällä ja polttamalla. Tarja Cronberg ehdotti tätä Vihreän liiton valtuuskunnan kokouksessa joulukuussa 2005. Kyseiseen projektiin käytettiin tukirahoja kymmeniä miljoonia, ja saatu energiamäärä oli asioista perillä olevien lähteiden mukaan sen suuruinen, että se olisi ylitetty, jos tukiraha olisi poltettu suoraan 5 euron seteleinä lämpövoimalassa.

Pääministeriaikanaan Tony Blair siirtyi sujuvasti viherintoilijoiden rintamaan. Blairin tilaama Sternin raportti ja sen suosittelemat Labour-hallituksen toimenpiteet ovat kuin Charles Dickensin romaanista Bleak House (1852-1853, suom. Kolea talo, 2006). Siinä sivuhenkilö Mrs. Jellyby huolehtii Afrikan pelastamisesta niin paljon, että jättää omat lapsensa heitteille. Suomessa lähimpänä tarinan ”teleskooppi filantrooppia” lienee ex-kehitysministerimme Heidi Hautala. Kesäkuussa 2012 Hautala kertoi Eeva-lehden haastattelussa kuinka ihana työpaikka hänen ministeriönsä on, kun se on täynnä maailmanparantajia. Hautalan verorahoilla ylläpitämä naivismi tuli esille YLE:n ykkösaamussa 11.5.2013, kun kehitysministeriltä kysyttiin kommenttia KEPA:n tutkimuksen tietoon, että kehitysapuun verrattuna kymmenkertainen määrä rahaa katoaa vuosittain kehitysapua vastaanottavista maista veroparatiiseihin. Hautalan mielestä se oli (ikään kuin yllätys) skandaalimaista ja hyvä, että viimein siitä puhutaan. Veronmaksajan korviin kuulosti enemmän skandaalimaiselta, että ministeriön maailmanparantajat eivät ole olleet tästä tietoisia tai ovat pimittäneet tiedon.  Tähän asti Hautala sen paremmin kuin muutkaan kehitysyhteistyöstä vastaavat ministerit eivät ole tästä hiiskuneet. Mauno Koivisto tosin kertoi epäilynsä jo 80-luvulla ja kansakoulupohjaltakin sen on jokainen arkielämää ymmärtävä tiennyt. Kun Lasse Lehtinen kertoi saman asian 1986 ilmestyneessä romaanissaan Valkoinen ihmissyöjä, kehitysavun toimijat kiistivät tällaisen jyrkästi. Ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies Keijo Korhonen paljastaa tuoreessa kirjassaan Mahtimiehistä maan matosiin, kuinka Sambian johto ei halunnut hyväksyä muunlaista kehitysapua, kuin dollarimääräisiä rahansiirtoja omille tileilleen ja suhtautui samalla halveksien oman maansa maaseudun köyhiin asukkaisiin.

Lawson on huomannut, että kommunismin romahdettua tämä edistyksen etujoukko ja markkinatalouden vastustajat tarvitsivat uuden kodin ja sellainen löytyi vihreistä. He ovat niitä, jotka halusivat määrätä kuinka muiden tulisi elää sekä vastustavat yksityisiä omistusoikeuksia, yksilönvapauksia ja yrittämistä. Pitämällä yllä ilmastonmuutosuhkaa on saatu syy säädellä ja rajoittaa ihmisten vaurastumista ja parempia elinolosuhteita.

Lawson toteaa kommunismilla ja vihreällä uskonnolla olevan yksi erottava tekijä. Marx ja Lenin olivat optimistisia, he uskoivat – tai ainakin uskottelivat kannattajilleen – että materiaalinen sosialismi vie eri vaiheiden kautta parempaan elämään. Vihreät tosiuskovaiset sen sijaan uskovat – tai ainakin uskottelevat kannattajilleen – että maailma menee tuhoon kapitalismin tuloksena ja kuulija voi parantaa omaatuntoaan, ”tehdä jotain” ja saada pelastuksen ryhtymällä rahanlahjoittajaksi ympäristöjärjestöille. Lawson analysoi myös politiikan henkistä muutosta. 2010-luvulla jakolinja ei mene oikeiston (Tory) ja vasemmiston (Labour) välillä. Uusi rintama kulkee liberaalin eliitin ja realistisen konservatiivisen kansanosan välillä. Suomessa tästä nähtiin merkkejä vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Juutalaisena Lawson voi katsoa monivivahteisesti Euroopan kulttuuriperintöä. Eurooppa on maailman sekulaarisin maanosa, mutta Euroopassakin asuvalla ihmisellä on myötäsyntyinen kaipuu uskonnolliseen sanomaan. Eurooppalaisilla on voimakas synnintunto saavutetusta hyvinvoinnista ja siksi tarve rankaista itseään teollisesta kulutuksesta. Ilmastonmuutos toimii tässä hyvänä väylänä ja vastaa ihmisten uskonnollisiin tarpeisiin. Siksi Suomenkin vihreät toistavat puheissaan sanoja ilmastokriisi ja ilmastonsuojelu. 70-luvulla henkisesti sama porukka puhui ”rauhansuojelusta”, ja heidän mielestään maailmanrauha olisi toteutunut täydellisesti, kun Suomi olisi liittynyt Neuvostoliittoon. Hyvällä nimimuistilla varustettu lukija saattaa havaita, että ilmastomarssijat ovat samoja kuin rauhanmarssijat aikanaan, tai sukupolvi samassa marssijaperheessä on vain vaihtunut.  Ilmastouskonnossa rituaalit ja mediatempaukset ovat ohittaneet substanssiosaamisen.

Mitä kannattaisi tehdä 

Suomalaisista poliitikoista Osmo Soinivaara on kirjassaan Vihreää politiikkaa yrittänyt varoitella, että Venäjä ja Venezuela eivät jätä öljyä ja kaasua poraamatta, kun edes Yhdysvallat, Kanada tai Norjakaan ei unohda öljyään maaperäänsä. Lawsonia mukaillen olisi siksi viisasta alkaa suunnitella sitä, kuinka voimme varautua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Nykypolitiikalla haikailemme sen pysäyttämistä kotimaisilla toimilla, jotka johtavat vihreään keräilytalouteen ja työttömyyteen.

Vain talouden hiili-intensiteettiä vähentävällä teknologialla on merkitystä päästöjen vähentämisessä globaalilla tasolla. Kun kansainvälinen energiajärjestö IEA ennustaa, että edelleen vuonna 2030 yli 80 prosenttia maailman energiatarpeesta tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, on hiilen talteenotto ainoa realistinen mahdollisuus vähentää päästöjä. Siksi tutkimuspanostukset tulisi suunnata tämän teknologian kehittämiseen. George W. Bushin hallinto Yhdysvalloissa tajusi tämän realiteetin ja myös lausui sen julki.

Lawsonin mielestä on parempi olla tekemättä mitään, kuin tehdä jotain typerää, kuten jatkaa nykyistä EU:n ilmastopolitiikkaa, joka tuhoaa talouden ja lisää hiilidioksidipäästöjä globaalisti. Lawson esittää seuraavia toimenpiteitä:

1)    Tiedon lisäämiseksi tulee tarkkailla jäätiköiden kehitystä ja kosmista säteilyä ylimmissä ilmakehissä

2)    Fossiilisten polttoaineiden taloudellinen tukeminen tulee lopettaa

3)    Biopolttoaineille ja tuulivoimalle annettavat tuet tulee suunnata ydinvoimateknologiaa ja hiilen talteenottoa koskevaan tutkimukseen niin kauan kuin teollisuusmailla vielä on varoja mitä suunnata

4)    Meriveden käyttöä talousvetenä tulee edistää suolanpoistotekniikkaa tukemalla. Kirjan julkaisemisen jälkeen Israel on edistynyt tässä eniten ja saa jo lähes 40 % talousvedestään Välimerestä suolanpoistokäsittelyllä.

Lawsonin teesi on seuraava: Mikäli ilmastonmuutos näyttäytyy globaalina lämpenemisenä ja mikäli se johtuu ihmisen aikaansaamasta kasvihuonekaasujen ja niistä merkittävimpänä hiilidioksidin päästöjen lisääntymisestä, ei ilmastonmuutosta voi täysin pysäyttää.  Siksi taloudellisessa mielessä tehokkainta ilmastopolitiikkaa on varautua muutokseen ja lisätä tutkimusresursseja, jotta voidaan kehittää ratkaisuja, joilla lievennetään ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia (kuivuus, myrskyt, aavikoituminen) ja hyödynnetään ilmastonmuutoksen positiivisia vaikutuksia (lisääntyneet sademäärät, satotasojen nousu ja satokauden pidentyminen). Tällaisen varautumisen tielle on lähtenyt Etiopian Koptihallitus. Se rakennuttaa kiinalaisilla yhtiöillä jättimäistä vesivoimalaa, Grand Ethiopian Reneissance Dam, Sinisessä Niilissä Sudanin rajalla. Tämän16-turbiinisen sähkölaitoksen tehon on määrä olla 6 000 megawattia. Lisäksi sen padon alapuolelle luodaan kastelualueiden avulla yli 500 000 hehtaaria uutta viljelysmaata.

Lawson ennusti kirjassaan, että ilmastouskonnolla on kolme kriittistä ja kohtalokasta seurausta. Ensinnäkin on pelottavaa, että nuoret ja lahjakkaat tiedemiehet tuomitaan kerettiläisinä ja heiltä suljetaan tutkimusapurahat, mikäli he eivät tutkimuksissaan ja päätelmissään päädy ilmastonmuutoksella pelottelun tielle. Samoin käy poliitikoille. Toiseksi EU-maiden hallitukset saattavat ottaa komission vihreän talouspolitiikan niin tosissaan, että ne tuhoavat valtioidensa talouden ja teolliset työpaikat. Kun ajattelee EU:n nykyisiä työttömyyslukuja, on Lawsonin kaukonäköisyys helppo tunnustaa. Kyseessä on ympäristöongelman lisäksi myös merkittävä poliittinen ja taloudellinen ongelma. Kolmanneksi käy niin, että tuhoamme myös kehitysmaiden markkinatalouden ja demokratian kehittymisen, koska emme osta kehitysmaiden tuotteita, vaan tuuditamme ne ilmastoapuun. Voittajia ovat silloin näiden maiden diktatuurit, jotka onnistuvat pitämään kansansa köyhyydessä. Köyhyys ohjaa ihmiset ajattelemaan lyhytjänteisesti ja tuhoamaan ympäristöään. Köyhyys myös heikentää yhteiskuntien varautumista sään ääri-ilmiöihin ja niihin liittyviin katastrofeihin.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

Kommentti artikkeliin “Ympäristötekoja ja köyhyyden poistamista – Tekijämies Briteistä, Lordi Nigel Lawson

  1. Martti Tiuri sanoo:

    Lawsonin kirjassa esitetään järkeviä mielipiteitä. Se on kuitenkin hieman vanhentunut. Ilmastonmuutos nojaa malleihin, joissa on virheitä. Tutkijat ovat yhä yleisemmin alkaneet epäilä, että auringon aktiivisuuden vaihtelut ovat pääsyy ilmaston muuttumiseen. Aktiivsen auringon aikana (mm Keskiajan alussa) ilmasto on lämpimämpi, rauhallisen auringon aikana viileämpi (mm 1600-luvun lopulla, jolloin kolmasoa suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin. Auringon Aktiivisuus on pudonnut vuosisadan vaihteessa hyvin alhaiseksi, joten ilmaston viileneminen on odotettavissa. 1900-luvulla lämmenneet meret hidastavat sitä. Suomessa puuhataan päästöjen vähentämiseksi ilmastolakia, joka nykytietämyksellä ei ole tarpeen, mutta lisää kustannuksia.
    Katso: http://www.solarwindonearth.com.
    Martti Tiuri
    Martti Tiuri

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa