Vuorineuvos Gustav von Hertzen on Libera-säätiön perustaja ja sen ensimmäinen hallituksen puheenjohtaja. von Hertzen on Cultor Oy:n entinen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Hän on toiminut useiden yritysten hallituksen puheenjohtajana ja jäsenenä sekä kotimaassa että ulkomailla.

von Hertzen on myös tunnettu kirjailijana ja filosofina. Hänen pääteoksiaan ovat The Spirit of the Game (1993) ja Demokratian haaste (2007). von Hertzen on ottanut merkittävällä tavalla osaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun. Hän on arvostettu luennoitsija liikkeenjohdon ja talouselämän lisäksi myös arvojen ja etiikan osa-alueilla. von Hertzen on diplomi-insinööri ja Helsingin yliopiston kunniatohtori.

Mikä on Suomen suurin haaste?

- Valtiotalouden kasvava kestävyysvaje.

Mikä on Suomen suurin mahdollisuus?

- Suurin mahdollisuus on työmarkkinoiden vapauttaminen.

Minkä yksittäisen asian muuttaisit heti?

- Keskitetty/liittokohtainen palkka-asetanta.

Tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomissa siitä, miten Suomessa luottamuspula aiheuttaa sääntely- ja pelkokulttuurin – ikävän negatiivisen kierteen, joka periytyy vanhemmilta jälkikasvulle ja rikastuu matkallaan kuin ympäristömyrkky ravintoketjussa konsanaan. THL:n alkoholipoliittisten lausuntojen pohjalla käytettyjä tilastoja tutkaillessaan voi huomata, että tämä sääntely- ja pelkokulttuuri on pesiytynyt vaaralliselle alueelle. Nimittäin jo datan keräysvaiheessa tutkimuksen eettinen ohjeisto on heitetty romukoppaan ja tilalle on valjastettu ääneen lausumattomat arvopohjaiset valintakriteerit. Ei ole siis aikomustakaan esittää tilanteeseen vaikuttavia muuttujia objektiivisesti, vaan muokata materiaalia todentamaan vain yhden ratkaisun linjaa.

THL:n Päihdetilastollinen vuosikirja 2012 listaa päihteisiin liittyviä tunnuslukuja. Esitetyissä tunnusluvuissa ja useiden tunnuslukujen puutteessa on selkeitä ongelmia. Alkoholin kulutusta mitataan puhtaan alkoholin vuosikulutuksena suhteessa asukasmäärään (muutamissa esimerkeissä 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti). Alkoholiin liittyvän käytön haitat liitetään alkoholijuomien tilastoituun kulutukseen, jonka perusteella argumentoidaan muun muassa, että ” (v)uoden 2004 alkoholiveronalennuksen seurauksena alkoholikuolemat kasvoivat nopeasti vuodesta 2004 lähtien vuoteen 2007 saakka” (Päihdetilastollinen vuosikirja 2012, sivu 31). Ongelman todellisesta laajuudesta on mahdotonta saada kokonaiskuvaa, koska tilastoissa puhutaan asiointimääristä ja hoitojaksomääristä henkilömäärän sijaan. Listataan asiakkaita eri palveluissa, mutta ei poisteta päällekkäisyyksiä. Tämän lisäksi Päihdetilastollisessa vuosikirjassa vuosikulutusta ei millään tavalla jaeta ongelmakulutuksen ja muun kulutuksen suhteen.

Teorioiden mukaan vastuunotto omasta elämästä on yksi merkittävimmistä motivaatioon ja stressinsietokykyyn vaikuttavista tekijöistä (locus of control/Julian Rotter, self-efficacy/Albert Bandura). THL:n linjaus – kaikessa oletetussa hyväntahtoisuudessaan – tekee kuitenkin karhunpalveluksen kaikille. THL ei ota kantaa alkoholiongelmaisten vastuuseen heidän omasta elämäntilanteestaan, koska ”(j)ulkishallinnon tehtävä ei ole kertoa, juoko joku liikaa tai sopivasti”. Ongelmakäyttäjille yhteiskunnan näkökannasta kerääntyy oikeuksia, kun taas vastuu sekä omasta että ongelmakäyttäjien käytöksestä siirretään kohtuukäyttäjille, koska he luovat ”märemmän juomakulttuurin”. Näin onnistuneesti rakennetaan sääntely- ja pelkokulttuuria, jossa yksikään kansalainen ei säilytä vapauttaan hallita omaa elämäänsä. Samaan problematiikkaan voidaan helposti törmätä myös – muutamia mainitakseni – työlainsäädännössä, koulutuspolitiikassa ja tulonsiirtopolitiikassa.

Ja koska vähemmistön töppäilyistä syytetään kohtuukäyttäjiä kollektiivisesti, minä en saa ostaa punkkuani sunnuntaina ruokakaupasta. Ja koska kohtuu- ja ongelmakäytön välille piirretty viiva on ilmeisesti liian häilyvä, alkoholin valmistus, myynti ja kulutus tulisi kieltää lailla kokonaan, ettei kenellekään heidän omista valinnoistaan huolimatta vahingossa sattuisi hassusti.

Saku Mantere on toiminut Liberan hallituksessa vuodesta 2013 lähtien. Hän on Hanken Svenska handelshögskolanin johtamisen professori ja johtamisen laitoksen esimies. Mantere on Aalto-korkeakoulusäätiön hallituksen jäsen ja Taideyliopiston hallituksen puheenjohtaja. Mantere on kansainvälisesti tunnettu organisaatioteorian ja strategisen johtamisen tutkija, jonka töitä on julkaistu alan johtavissa aikakausjulkaisuissa. Hänellä on useita kansainvälisiä tieteellisiä luottamustehtäviä.

Mikä on Suomen suurin haaste?

- Suomen haaste on niin sanottu “ensimmäisen maailman ongelma”, jota esiintyy muuallakin läntisessä Euroopassa. Edelliset sukupolvet ovat luoneet varallisuutta ja terveet instituutiot. Hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen perustarpeiden tyydyttämisestä ja osalla yhteiskuntaa taloudellisen aseman parantaminen ei ole mielekäs elämänprojekti.

Paradoksaalista kyllä, edellisten sukupolvien unelma paremmasta elämästä synnyttää uudenlaisen ongelman: miten hyvinvoinnin kanssa eletään ja voidaan hyvin? Tähän liittyy ainakin kaksi pulmakohtaa. Yhtäältä, millä tavoin hyvinvointivaltion jäsenet pysyisivät sitoutuneena yhteisen hyvän kehittämiseen siitä huolimatta, että elannosta ei tarvitse kilpailla henkensä edestä? Toisaalta, millä tavoin hyvinvointivaltion parempiosaiset muistaisivat, ettei sosioekonominen asema ole ensisijaisesti kunkin yksilön omaa ansiota?

Suomalaisten erityispiirre on apokalyptinen suhde hyvinvointiin. Sen sijaan, että pohdittaisiin, mitä hyvinvoinnilla tehtäisiin, ja miten seuraaville sukupolville jätettäisiin parempi maailma, uskotaan, että kaikki hyvä päättyy aikanaan.

Mikä on Suomen suurin mahdollisuus?

- Suomi on edelleen varakas, toimiva ja demokraattinen yhteiskunta, johon sitoutuu valtavasti sivistystä ja hyvää tahtoa. Se voi kehittyä avoimena yhteiskuntana, jossa yksilön tarmokkuus palkitaan ja jossa jokainen saa osansa hyvinvoinnista. Seuraavan sukupolven Suomi voi olla optimistisempi ja avoimempi maa, jossa yhtäältä menestyksestä saa iloita ja jossa toisaalta osattomuutta koetaan vähemmän.

Minkä yksittäisen asian muuttaisit heti?

- Poliittiseen ideologiaan sitoutuneet rintamalinjat, jossa oikeisto leimaa vastustajansa typeryksiksi ja vasemmisto leimaa vastustajansa sydämettömiksi roistoiksi. Pidän mahdollisena, että on olemassa myös sydämellistä oikeistolaisuutta ja vasemmistolaisia järkiargumentteja.

Ensi kertaa toteutettu, aineistoltaan poikkeuksellisen laaja tutkimus sai laajaa julkisuutta mediassa. Verkkomedioissa se keräsi satoja kommentteja. Alkuilahtuneisuuden jälkeen me tekijät saimme järkyttyä: huomattava enemmistö ensimmäisten päivien aikana kertyneistä kommenteista leimasi yritysjohdon tiedot, taidot ja ymmärryksen enemmän tai vähemmän ala-arvoisiksi. Jossain vaiheessa ketjuja ei jaksanut enää lukea pidemmälle.

Aivan kuin verkkokommentoijien mikrokosmoksessa suuriin tekoihin valittua kansaa olisi rangaistu ihan erityisen toistaitoisilla johtajilla. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että suomalainen tyypillinen diskurssi, puheavaruus, johtajista ja johtamisesta on pahan kerran vinoutunut, hapan.

Viereisellä työpisteellä pitkää päivää ahertava lähiesimies täyttää vielä ihmisen kriteerit, mutta mitä pidemmäksi etäisyys käy ja mitä harvemmaksi vuorovaikutus ohenee, sitä demonisemmaksi johtajan hahmo muuttuu.

Suomessa huippujohtajiin kohdistuvan vihapuheen yllyttävät vuosi toisensa jälkeen käyntiin pahimpaan kaamosaikaan julkaistavat verotilastot edelliseltä vuodelta. Johtajan vastuun ja vallan sijaan suurin katkeruus näyttää liittyvän aina hänelle maksettuihin korvauksiin. Tuttuun toistuvaan kaavaan kuuluu myös, että joku luolamiesargumentoinnista etäisyyttä ottava humanisti keksii toistaa teoreeman siitä, että eihän kenenkään työpanos voi olla kymmeniä tai satoja kertoja arvokkaampaa kuin toisen.

Ei voikaan. Kaikki työ on sinällään arvokasta ja tuottaa resursseja yhteisön ja yksilöiden käyttöön. Voidaan toki miettiä, onko pokeriammattilaisen ja rauhanneuvottelijan arvopanoksessa silti pieni sävyero. Tuottavuudesta ei voi lausua samaa: on ihmisiä, joiden tuottavuus voi olla kymmeniä tai satoja kertoja suurempi kuin toisten. Siitä johtajille maksetaan; heihin kohdistuvat ainakin periaatteessa organisaatioidensa tiukimmat tuottavuusvaatimukset.

Teollisena aikakautena ihmisyksilöiden välillä olleet tuottavuuserot olivat vääjäämättä fyysisen todellisuuden ja mekaniikan lakien rajoittamia. Liukuhihnalla työskentelevistä kollegoista toinen saattoi yltää kolmanneksen tai jopa puolet suurempaan tuottavuuteen. Informaatiotalouden aikakautena ja etenkin tietotyössä tämä rajoittava periaate on murtunut; yhden asiantuntijan minuutti saattaa oikean oivalluksen sattuessa olla tuottavampi kuin naapurissa ahkeroivan kollegan koko työvuosi. Itse asiassa tuloerot eivät juuri missään organisaatiossa onnistu heijastelemaan todellisia tuottavuuseroja – tällä kertaa siis juuri huippusuoriutujien tappioksi.

Aikana, jona on muodikasta laskea niin hiilijalanjälkiä kuin viimeisimmin verojalanjälkiä, olisi kiinnostavaa nähdä analyysia eri päättäjien johtamisjalanjäljestä. Miten paljon hyvinvointia he onnistuivat tuottamaan henkilöstölleen, kuinka monta uutta työpaikkaa he synnyttivät, miten paljon veroja menestyvä liiketoiminta ja sen maksamat palkat ja osingot kerryttivät? Kenties johtamisjalanjälkien vertailussa huomaisimme, että on perusteltua maksaa hyvälle pomolle mieluummin vähän liikaa kuin rekrytoida budjettilaarista johtaja, joka syöksee koko rakennelman kuihtumiskierteeseen.

Ehkä johtaja on liian kirkas peili monelle katkeroituneelle mielelle. Muutamassa vuodessa äkkirikastuneen autourheilijan tai pop-tähden hyvinvointi sallitaan, koska heidän mielletään painivan eri sarjassa ja luottavan poikkeuksellisiin kykyihinsä. He eivät sovi vertailukohdiksi meille tavallisille ja saavat siksi nauttia rauhassa vauraudestaan.

Johtaja on sen sijaan saattanut syntyä samoilla lapsuuden kulmilla ja ryömiä läpi samat koulutuspolut kuin arvioijansa. Missä kohtaa tiet erkanivat? Kenties johtajan tekemät uhraukset vapaan ja perheen saralla, panostukset osaamisensa kehittämiseen, hallittu riskinotto uran ratkaisevissa pisteissä ja venyminen olivat niitä erottelevia valintoja, joihin johtajan kriitikosta ei ollut, eikä kukaan sitä häneltä vaatinutkaan.

Koska monen johtajan menestyksessä kansalainen voi nähdä kohotetun peilikuvan itsestään, on hän pubin kantaporukkaa parempi ja sopivan anonyymi kohde projisoida omia pettymyksiä, katumuksia ja virheratkaisuja. Johtajan soimatulla hahmolla saattaakin olla terapeuttinen tehtävä monelle omia elämänvalintojaan epäilevälle varsinkin maassa, jossa, tunnetun ja brutaalin latteuden toistaakseni, kateus voittaa kiimankin.

Edellä väittämäni ei suinkaan tarkoita, ettei huomattava osa yhteiskunnan ja talouden vaikuttajiin kohdistuvasta kritiikistä olisi asiallista ja perusteltua. Kuuluisaa, kieli poskessa sorvattua Dilbert-periaatetta lainatakseni, ”suuryritykset ylentävät vähiten kyvykkäät työntekijänsä niin ylös organisaatiossa, että heidän perustoiminnalle aiheuttamansa haitta minimoituu”. Tiedä häntä, mutta monessa organisaatiossa on laajasti tiedossa, etteivät kaikki parhaat aivot kokoonnu suinkaan kulmakabinetissa.

Myötäsukaisuuden, ihailevan huokailun ja vaikenemisen sijaan kuulutan asiallista, faktapohjaista ja mieluiten omalla nimellä varustettua kritiikkiä, joka sisältää myös perusteltuja korjausehdotuksia. Johtajan hahmo on jo palvellut kyllin pitkään kansakunnan henkisten päästöjen laskiämpärinä.

Tällaisessa maailmassa kannattaa panostaa ketteryyteen ja pyrkiä kaikin tavoin edesauttamaan kansalaisten ja yhteisöjen luovuutta, oma-aloitteisuutta ja intohimoa. Yrittäjyydessä tämä ketteryys on vahvimmillaan, mutta mikään ei estä luomasta vastaavaa muihinkin yhteisöihin, virastoihin ja suuryrityksiin. Esimerkiksi Royal Ontario Museum Kanadassa on saavuttanut menestystä tuomalla vahvan vision, asiakasnäkökulman ja innovatiivisen tavan toimia perinteisen kuivakkaaseen museomaailmaan. Entäpä jos yrittäjyydestä innostuneet miettisivätkin vähemmän sitä, miten julkista hallintoa kaventaa ja enemmän sitä, miten luoda yrittäjähenkeä julkisen hallinnon omaan tekemiseen? Tai entäpä jos julkisiin palveluihin uskovat miettisivät vähemmän sitä, miten pitää yksityiset yritykset pois kilpailemasta ja enemmän sitä, miten julkinen palvelutuotanto voisi saada hyötyä ja oppia yksityiseltä sektorilta?

Suomessa asuu reilusti yli viisi miljoonaa ihmistä. Näistä ihmisistä löytyy huikea potentiaali, jota hyödynnetään hämmentävän vähän. Polku ideasta tekemiseen on monelle turhan vaikea. Esimerkiksi suuremmissa organisaatioissa löytyy lukemattomia innostuneita ideanikkareita, jotka odottavat nytkähdystä urapolullaan päästäkseen vihdoin toteuttamaan näkemyksiään. Tuo odotus saattaa kestää vuosia, ja se on täyttä tuhlausta. Liikenneruuhkien välttämiseen sijoitetaan satoja miljoonia euroja. Uraruuhkista ei juuri edes puhuta, vaikka ne tulevat huomattavasti kalliimmiksi kuin liikenneruuhkat. Lääke uraruuhkiin olisi yksinkertainen: erotetaan mahdollisuus tehdä asioita ja asema organisaatiossa toisistaan.

Suomi on yksin omana markkinanaan aivan liian pieni suurimmalle osalle tuotteita ja palveluja. Tämän ongelman ratkaisemiseen kannattaa oikeiston ja vasemmiston suunnata aikaisemmin vastakkainasetteluun käyttämänsä energia. Esimerkiksi reilut 40 prosenttia bruttokansantuotteesta kulkee julkisen hallinnon kautta. Julkisesta hallinnosta löytyy paljon huippuosaamista vaikkapa koulutuksesta, terveydenhuollosta ja vanhusten palveluista. Kaikille näille palveluille löytyy lähes rajaton kysyntä maailmalta. Miten voisimme tehdä perinteisistä julkisista palveluista merkittäviä vientituotteita? Tai miten voisimme tehdä aloittelevalle start upille mutkattomaksi aloittaa toiminta Suomen lisäksi mahdollisimman monella ulkomaisella markkinalla heti alusta saakka? Konkreettista tekemistä isänmaan hyväksi löytyy mittaamattomasti. Siksi kannattaa keskittyä olennaiseen ja vähentää loputonta pohdiskelua oikeiston ja vasemmiston perinteisistä kiistakysymyksistä.

Vaikka 15-64-vuotiaiden työttömyys on hieman yli puolittunut lama-ajan lähes 17 prosentista vajaaseen 8 prosenttiin, 15-24-vuotiaiden työttömyys on jäänyt 20 prosentin vaiheille lama-ajan huipusta laskettuaan. Nuorten työttömyyden kehitys on siis jäänyt jälkeen yleisestä työttömyyden kehityksestä. Nuorten osuus työttömistä suhteessa nuorten osuuteen työvoimasta on jopa tasaisesti kasvanut laman jälkeen. Nykyisin nuoria on työttömänä 2,5 kertaisesti heidän osuuteensa työvoimasta nähden. (Lähde: Tilastokeskus.)

Nuorten työllistymisen vaikeuteen on lukuisia syitä, mutta voimme havaita tietyt tekijät selvästi keskeisimmiksi. Nuorillahan on tyypillisesti vähän tai ei lainkaan työkokemusta, jolloin heidän keskimääräinen tuottavuutensa on väistämättä kokeneempia työntekijöitä alhaisempi. Tällöin kaikki, mikä laskee nuorten palkkaamisen kannattavuutta, vaikuttaa heikentävästi heidän työllistymiseensä.

Laman jälkeisenä taloudellisen kasvun aikana yleissitovien työehtosopimusten vähimmäispalkat ovat nousseet yleisen palkkatason mukana. Samalla valtio on kasvattanut voimakkaasti menojaan, joita on rahoitettu muun muassa korotetuilla työllistämisen sivukuluilla. Lisäksi työmarkkinoita koskevaa sääntelyä on lisätty. Esimerkiksi yt-laki koskee nykyisin yhä pienempiä yrityksiä, mikä lisää työllistämisen riskejä ja tekee siitä kalliimpaa.

Nämä kolme tekijää ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nuorten työllistämisen kannattavuus on merkittävästi heikentynyt ja että nuorten työttömyys ei ole pystynyt pysymään yleisen työttömyyden kehityksen tahdissa. Sen sijaan varsinkin nuorten keskuudessa ovat lisääntyneet vuokra- ja pätkätyöt sekä muut epäsovinnaiset työsuhdemuodot. Jopa korkeasti koulutettujen nuorten keskuudessa erilaiset palkattomat harjoittelut ja tukien varassa kituuttaminen ovat yleistyneet. Myös opiskeluaikojen pidentymisen voi osittain katsoa johtuvan opiskelijoiden epävarmuudesta tulevan työllistymisen suhteen. Näitä nuoria voisikin hyvällä syyllä kutsua työn orjiksi.

Ironisesti nämä tekijät eivät välttämättä ole työttömille nuorille itselleen niitä tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi vähimmäispalkkaa pienempi alkupalkka voisi monelle olla käypä, sillä nuorena menot eivät vielä ole suuret ja saatu työkokemus auttaa myöhemmin ansioiden korottamisessa.

Mainituille kolmelle tekijälle on yhteistä myös se, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammattiyhdistysliikkeen tontilla. Nuorten työllisyyttä parantaakseen ay-liike voisi halutessaan ottaa ajettavakseen työehtosopimusten vähimmäispalkkojen joustavuuden tai poistamisen, työllistämisen sivukulujen alentamisen ja sekä yleissitovuuden, yleisen työmarkkinoiden sääntelyn että yt-menettelyiden keventämisen.

Sen sijaan ay-liike näyttää sortuvan lyhytnäköiseen ahneuteen. Vaikka pitkällä tähtäimellä on varmasti kaikille selvää, että nuorten parempi työllistyminen olisi eduksi koko yhteiskunnalle, niin lyhyellä aikavälillä voi ay-liikkeen kannalta ilmeisempää olla, että nuorten parempi pääsy työmarkkinoille lisäisi työn tarjontaa ja siten heikentäisi ay-liikkeen mahdollisuuksia vaatia parempia etuja nykyiselle jäsenistölleen. Katsaus ay-liikkeen nykyisiin tavoitteisiin vahvistaa tämän tulkinnan todennäköisyyttä.

Jos näin on, ay-liikkeestä onkin tullut konservatiivinen, olemassaolevien rakenteiden säilyttämiseen ja status quon ylläpitämiseen tähtäävä voima. Kaukana ovat ne ajat, jolloin ay-liike oli oikeasti edistyksellinen ollen vahvasti mukana luomassa monia koko työväestön asemaa parantaneita uudistuksia. Tosin niinä aikoina ay-liike olikin lähestulkoon vallankumouksellinen vastavoima tilanteessa, jossa yläluokka ja pääoma jakoivat makuuhuoneen kruunun kanssa. Nykyisinhän valtion kanssa naimisissa on nimenomaan ay-liike, jonka ylimmistä johtotehtävistä käydään pyöröoven kautta hallitukseen ministeriksi.

Kun etuoikeudet ennen vanhaan olivat yläluokalla ja heidän yrityksillään – ja jossain määrin ovat toki vieläkin, esimerkiksi pankeilla – niin nykyisin etuoikeuksista nauttii ammattiyhdistysliike. Järjestäytyneen ay-liikkeen asettamista samalla viivalle järjestäytymättömien työntekijöiden kanssa – eli käytännössä mm. yleissitovuuden ja lakko-oikeuden poistamista – ei ole nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä realistista odottaa, vaikka se olisikin tehokkain ja yksinkertaisin keino joustavoittaa työmarkkinoita ja siten parantaa myös nuorten työllisyyttä.

Jos ja kun poliittisen prosessin kautta ei ole löydettävissä ratkaisuja asiaan, voisimmeko viedä markkinatalouden suoraan sen vastustajien luokse? Ehkä ratkaisu olisikin perustaa uusi ammattiyhdistys, joka auttaisi jäseniään, mutta ei ideologisesti tavoittelisi etuoikeuksia eikä sellaisia käyttäisi, vaan päinvastoin ajaisi niiden kumoamista sekä muita työmarkkinoita oikeasti kehittäviä tavoitteita. Sitten kysymys olisikin enää uuden ja vanhan ay-liikkeen markkinaosuuksista.

Myös osa taloustieteilijöistä on valmis liputtamaan kotimaisen kysynnän turvaamisen puolesta. Mutta kuinka se voidaan tehdä vakaan valuutan oloissa tuottavuuden ylittävillä palkankorotuksilla? Maa on elvyttänyt ja elvyttää jo yli varojensa. Meillä on edelleen vallalla se erheellinen käsitys, että olisimme vain tilapäisessä suhdannekuopassa. Tosiasiassa Suomi on rakenteellisessa taantumassa. Meiltä on kadonnut pysyvästi metsäteollisuuden voimakas rooli. Häikäistyimme hetken tietotekniikan parrasvaloissa. Nyt olemme siinäkin vain tavallisia tallaajia.

Valtaosan vaihtotasetta vakauttavasta viennistä saamme teknologiateollisuudesta. Sen alan kansainvälisesti toimiville suomalaisille yrityksille Suomen kustannustason nousu on vain toiminnan reunaehto, joka hoidetaan nopeuttamalla tuotannon ohjausta pois maasta. Yrittäjillä on onneksi tämä mahdollisuus. Yritystoiminta ei voi olla isänmaallista. Kannattaa myös vilkaista Suomen pörssilistatut yritykset. Onko todella niin, että niiden varassa joudumme odottamaan tulevia, parempia aikoja?

Suomella on varsin kyseenalainen taloudenhoidon historia. Emme ole pariin sukupolveen tottuneet vakaaseen valuuttaan. Vuonna 1963 Saksan markka maksoi 0,64 Suomen markkaa. Vuoden 1992 markan kellutuksen jälkeen noteeraus taisi käväistä 2,43 markassa. Tänään euro ei omilla toimenpiteillämme devalvoidu. Kuitenkin ammattiyhdistysliike käy ”oikeutettua” taistelua jäsenistönsä elintason puolesta. Voisiko joku saada heidät uskomaan, että toimimalla toisin elintaso ja ostovoima kasvaisivat vuosittain 1-2 prosenttia enemmän? Ostovoima ei kasva neuvottelupöydässä, vaan kannattavan yritystoiminnan kautta. Ammattiyhdistysjohtajilla on liikaa valtaa ja liian vähän ymmärrystä ja vastuuntuntoa.

En aliarvioi Suomen talouden parempaa tilaa suhteessa Etelä-Euroopan maihin. Mutta ne ovatkin vääriä verrokkikohteita. Benchmarkaus tulee tehdä aina alan menestyjiin. Silloin ei lisäpisteitä tipu. Myöskään kansainvälisistä kilpailukykyluokituksista ei ole mitään hyötyä, jos niiden käytännön merkitys on nolla. Sama on tilanne Pisa-tutkimusten kohdalla.

Meillä on asennevamma. Kuvittelemme olevamme niin hyviä, että meille riittää, kun vain odotamme onnenpotkua. Olemme tuudittautuneet hyvinvointivaltion unelmaan ja autuuteen. On aika herätä ja ryhtyä kantamaan vastuuta itse kukin ja johtajat kärjessä. Suomalaiset ovat ennen kunnioittaneet totuuden kertojia. Miksi sama ei voisi toimia vieläkin?

Ei, juttuja kirjoitetaan uusista näyttelyistä, taiteen rahoista tai rahattomuudesta, kävijämääristä – eritoten hyvin suurista tai pieniksi romahtaneista – ja mehevistä kiistoista; siis kaikesta siitä, missä haiskahtaa ns. uutinen. Yhteiskunnallinen rahoittaja tai yksityinen yhteistyökumppani (lue: sponsori) puolestaan tarkkailee mediahuomiota ja kävijämääriä, mutta innostuu harvemmin museon peruspalveluista, kokoelmien ylläpidosta ja esittelystä.

Mediahuomio tuo kävijöitä ja kävijät tuovat rahaa, mikä on erityisen tarpeen silloin, kun yhteiskunnallinen rahoittaja tiukentaa pussin suuta. Suurinta huomiota kerätään merkittävillä näyttelyillä, joita media ei voi sivuuttaa. Ne ovat tietysti myös kustannuksiltaan korkeimmat. Niistä saa kivoja otsikoita.

Tämä pätee riippumatta siitä, missä maassa toimitaan. On siis hurskastelua syyttää museoita näyttelyiden tekemisestä. Poistakoon media malkan silmistään ja avautukoon kokoelmille. Museot kiittävät.

Jossakin vilahti sellainenkin kriittisen tykistön kommentti, joka moitti museoiden panostavan liikaa myymälöihinsä ja ravintoloihinsa. Pyhä taide ei kai ruokaa kaipaa, eikä myyntipöytiä. Yleisön mielipiteet ovat tavallisesti täysin vastakkaisia.

Me ehkä kuvittelemme olevamme ensimmäinen sukupolvi, joka ratkoo näitä pulmia. Toukokuussa 1857 Manchesterissa avattiin jättimäinen taidenäyttely ”The Art Treasures of Great Britain”. On ehkä vaikea ymmärtää näyttelyn mittasuhteita, 16 000 teosta. Nimen väite aarteista piti paikkansa. Katsojille tarjottiin parasta Michelangelosta alkaen. Kävijöiden virtakin oli tavaton, 1,3 miljoonaa viidessä kuukaudessa.

Friedrich Engels, tuo vauras radikaali, kirjoitti Karl Marxille: ”Jokainen on täällä juuri nyt taiteen rakastaja ja kaikki puhuvat näyttelyn teoksista.”

Amerikkalainen romaanikirjailija Nathaniel Hawthorne teki omat havaintonsa näyttelystä: ”John Bull ja hänen parempi puoliskonsa nähdään suun täydeltä nielemässä valtavia määriä kylmää keitettyä pihviä, joka on perusteellisesti kostutettu portterilla ja bitterillä.” Tämä ei ehkä vastannut Britanniassa jo 1834 laadittua komiteamietinnön arviota, jonka mukaan museot saattaisivat olla hyvä ase julkijuopottelua vastaan.

Aarteiden näyttely ei siis ollut pelkästään yläluokkainen tai porvarillinen tapahtuma. Valistuksen ja massojen koulutuksen nimissä moni tehtaanomistaja kustansi työväkensä näyttelyvisiitin. Titus Saltin kerrotaan maksaneen 2 500 työläisen matkan Manchesterin näyttelyyn. Siihen tarvittiin kolme erikoisjunaa.

Oma osuutensa oli kasvavalla lehdistöllä Englannin ja Saksan lisäksi myös Ranskassa. Pariisin vuotuiset salonkinäyttelyt olivat valtava tapahtuma ja suosituimpien näyttelyiden kävijämäärät kohosivat sellaisiksi, että niiden miljoonatasolle on päästy vasta 2000-luvun ns. blockbuster-näyttelyissä. Jos suhteuttaisi Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskon asukasmäärän näyttelyssä kävijöiden määrään nyt ja silloin, nykymetropoli jäisi luvuissa alakynteen.

Salonkinäyttelyt olivat osa Ranskan valtion tietoista ohjelmaa tehdä Pariisista maailman kulttuurin ehdoton keskus. Järjestelmä loi taide-elämän valtavalle kasvulle mahdollisuudet, mutta systeemiä käytettiin myös taidekulttuurin suitsimiseen. Impressionistien hylkäys virallisesta salongista on tunnetuin esimerkki.

Kaikkien salonkien menestys – myös ns. hylättyjen ja riippumattomien salongin – oli paljolti lehdistön ansiota. Sanomalehtikritiikkien lisäksi satiiriset julkaisut kuten ”Le Charivari” pilailivat taiteen ja sen skandaalien kustannuksella niin piirroksin kuin tekstein. Ne toivat lisää yleisöä.

Salonkien ja museoiden rinnalla kehittyivät huutokaupat ja yksityinen galleriatoiminta. Modernismin läpimurtoon monet galleriat osallistuivat taiteen radikaalien puolella. Länsimaissa vallitsevan käytännön peruspalikat luotiin siis kauan sitten. Viralliset salongit ovat historiaa, mutta yhteiskunnan tukijärjestelmä museoineen ja erilaisine avustuksineen on voimissaan talouden ajoittaisista kriiseistä huolimatta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana museoiden toiminta on muuttunut nopeammin kuin puoleen vuosisataan. Museot tavoittelevat yhä enemmän vuorovaikutusta. Niiden palvelun käyttäjiä pyritään osallistamaan tavalla, josta turhat kynnykset ja kateederimainen asenne on hiottu pois.

Kehityksestä huolimatta tai ehkä sen ansiosta museoita arvostellaan yhä ankarammin. Muistanette iskulauseen, joka väitti, ettei taide tarvitse seiniä. Suomessahan kaikki mielellään harrastavat taidetta ulkona marraskuusta huhtikuuhun.

Jos hieman karrikoidaan nykyhetken kriittisiä näkemyksiä, niin yhdellä laidalla ovat ne, joiden mielestä museot edustavat taide-elämän poliittisen vapauden jarrua: ne joutavat kuolon uneen, elleivät ne demokratian nimissä avaudu jokaiselle, mieluiten kriittiselle taiteilijalle. Toisella laidalla koetetaan päästä irti yhteiskunnan holhouksesta ja rahoituksesta.

Lisämausteena tässä on ajatus museoista esineiden säilytyspaikkana. Materiaalisilla kappaleilla on rahallista arvoa ja niillä voidaan periaatteessa käydä kauppaa. Ja se on tietenkin pahasta. Unohdetaan, että museot ovat kierron päätepiste. Ne eivät yleensä myy ”tavaroitaan”, vaan tuottavat yhteiskunnallisia palveluita. Toisaalta tämä tukee kaupallista järjestelmää korostamalla taiteen henkisiä arvoja, jotka voidaan museoiden ulkopuolella muuntaa taloudellisiksi arvoiksi.

Vastakkainen, liberalistinen näkemys on se, että yhteiskunnan ei pidä lainkaan tukea taiteilijoita ja museoita. Systeemin pitää perustua liiketoimintaan, jolloin nähdään, millaisilla palveluilla on maksullista kysyntää. Sama koskee taideteoksia olivatpa ne materiaalisia tai immateriaalisia. Kuluttajien enemmistön käyttäytyminen ja halu maksaa ratkaisee, mitkä palvelut elävät, mitkä kuihtuvat. Kysynnän luomisessa medialla on suuri osuus.

Tavallisesti kuvitellaan, että viihdeteollisuus toimii juuri näin. Tosiasiassa yhteiskunta tukee moni suorin ja epäsuorin tavoin viihdeteollisuutta. Perinteinen vastakkainasettelu taiteen ja viihteen välillä on poistumassa, joten vähitellen kaikki ovat samassa padassa mutta tuskin samaa pataa.

Leikitään ajatuksella, että valtion taidemuseon säätiöitäviksi määrätyt kolme laitosta muutettaisiin puhtaiksi liikelaitoksiksi tai osakeyhtiöiksi, jotka eivät nauti valtion avustusta. Mitä tapahtuisi? Yksityinen sponsorirahoitus tuskin kattaisi menoja, joten pääsymaksuja pitäisi korottaa. Ehkä tultaisiin toimeen 200-300 euron pääsymaksulla olettaen, että vuosittaiset kävijämäärät eivät täysin romahtaisi. Ja kyllähän ne romahtaisivat. Toki kassaan saataisiin rahaa myymällä taideteoksia, mutta kuinka pitkälle se riittäisi? Yhtiönhän pitäisi kartuttaa myyntituotteitaan ja kasvattaa niiden arvoa jälleenmyyntiä varten.

Mutta, who cares. Eliittisistä palveluista maksetaan eliittihinta. Eihän kuluttaja, joka lähtee seuraamaan formulakuskien romutuskisoja milloin minnekin päin maailmaa, mittaile jokaista satasta.

Yksi skenaario museoiden alasajolle on se, että niiden tehtävä kulttuuriperinnön säilyttäjinä, kartuttajina ja esittelijöinä lakkautetaan. Museothan ovat pelkkiä seiniä ja ne on syytä muuttaa passiivisesta olomuodostaan taiteen puuhamaiksi.

Jokaisella tulee olla puuhamaan käyttöoikeus ehkä kuitenkin poliittisten voimasuhteiden mukaan kalibroiden. Ne olisivatkin ainoa käyttökelpoinen kriteeri, sillä muut erotteluperusteet kuten esteettiset arvot, koulutus ja käytös kuuluvat menneisyyteen. Niillä on vain harjoitettu syrjintää. Jokainen on taiteilija, sanoi Joseph Beuys.

Puuhamaa lopettaisi myös pääsymaksut. Puuhastelun tuloksen katsominen tai siihen osallistuminen ei saa olla rahasta kiinni. Kuka maksaa puuhamaan ylläpidon ja toimintakustannukset? Veronmaksaja tietenkin.

Mitä tehtäisiin niille, jotka eivät ole järin kiinnostuneita puuhamaista, vaan etsivät jotakin hieman pysyvämpää esteettisen ym. pohdiskelun objektia ja paikkaa. Sellaisia ihmisiä ei voine enää olla paljon, menneisyyteen ne joka tapauksessa kuuluvat.

Ajattelin tässä lähteä Pariisiin, siellä on riittävä määrä taiteen hautakammioita.

Työllisyyden parantamisella ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisella nykyinen hallitus perustelee lähes kaikkia hankkeitaan. Ja kukapa tällaisia tavoitteita asettaisikaan kyseenalaisiksi? Mielikuva, joka rakennetaan kaikkien hyväksyttäväksi, on kuitenkin sillä tavoin helposti harhaanjohtava, että se peittää päätösten vaikutukset reaalimaailmaan.

Kataisen hallitus on kieltämättä ollut aikamoisessa myrskyn silmässä – osin omasta syystään, mutta ennen kaikkea globaalitalouden haasteiden vuoksi. Ennen kehysriihtä hallitus painosti työmarkkinajärjestöjä sopimaan työurien pidentämisestä, sosiaaliturvan muuttamisesta työllisyyttä edistäväksi ja kaiken lisäksi tekemään vielä niinsanotun raamisopimuksen. Suurimman puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja kertoi lehtihaastattelussa, että jolleivät työmarkkinajärjestöt sovi rakenteellisista uudistuksista, hallitus tulee kehysriihessään nostamaan veroja ja tekemään leikkauksia. Toisin sanoen: jos työmarkkinajärjestöt eivät sovi näistä talouden kasvun ja työllisyyden kannalta välttämättömistä uudistuksista, hallitus rankaisee koko kansaa veronkorotuksilla ja leikkauksilla. Hallitus, jonka tehtävänä on johtaa maata, on delegoinut keskeisten uudistusten valmistelun ja näköjään niistä päättämisenkin työmarkkinajärjestöille.

Keskitettyä työmarkkinaratkaisua ei syntynyt. Ei sovittu myöskään kaikkien tärkeinä pitämistä rakenneuudistuksista. Jokainen taloutta seuraava ymmärtää, ettei verojen korotuksilla voida paikata nyt tekemättä jääneitä uudistuksia. Valtiontalouden alijäämä ja kasvava velkaantuminen voidaan torjua vain elpyvällä taloudella ja työllisyyden kasvulla, ja tähän tarvitaan hallituksen peräänkuuluttamia rakenteellisia uudistuksia työelämään ja sosiaaliturvaan. Yhteisöveron laskeminen on varmasti oikea ratkaisu tässä tilanteessa, mutta se ei riitä.

Olemme siis työurien pidentämisen ja sosiaaliturvan rakenneuudistusten osalta pattitilanteessa. Lainsäädäntövalta kuuluu hallitukselle ja eduskunnalle. Perinteinen kolmikanta on uudistusten esteenä. Eihän voi olla oikein, että yksi taho – ammattiyhdistysliike – blokeeraa yhteiskunnan kehityksen kannalta välttämättömän päätöksenteon. Ratkaisuja on tehtävä ripeästi, koska niiden vaikutukset toteutuvat viiveellä. Kolmikannalla on ollut tilaisuutensa, nyt hallituksen on otettava ohjat käsiinsä.

Tällainen ehdotus voi joistakin tuntua lähes pyhäinhäväistykseltä, konsensuksen hylkäämiseltä. Siitä ei ole kysymys. Konsensus poliittisessa päätöksenteossa on luonnollisesti arvokasta. Mutta niin pitkälle vietynä, että ammattiyhdistysliikkeen hyväksyntä olisi aina edellytys lainsäädäntötoimille, se ei kuulu tähän päivään.

Työmarkkinajärjestöjen rooli on Suomessa ollut ja on edelleen tärkeä. Perinteisesti niillä on ollut suuri vaikutus lainsäädäntöön. Toimintaympäristö on kuitenkin viime vuosikymmeninä muuttunut. Hallitus päättää ja eduskunta säätää. Kansalaiset arvioivat tuloksia vaaleissa ja siten osallistuvat demokraattiseen päätöksentekoon. Ja niin pitää ollakin.

Uskonko, että  Kataisen hallitus jämäköityisi? En. Siinä on valuvika. Fantastista!