Viime viikonloppuna vietettiin koulujen kevätlukukauden loppumista. Lauantai-iltana katukuvaan ilmestyi perinteiseen tapaan valkolakkista nuorisoa. Se sai minut muistelemaan omia lakkiaistunnelmiani, joista on nyt kulunut viisi vuotta. Lähes määritelmällisesti ylioppilaslakkia on ollut tapana pitää saavutuksena yleissivistävistä opinnoista. Olipa lukion yleissivistävyydestä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi olla edelläkävijä hallitessaan pelkkiä yleisesti jaettuja käsityksiä. Juhlien jälkeen monet nuoret saattavat vielä lukea viimeisiä päiviään pääsykokeisiin, mutta sen jälkeen ajatukset jäävät kaipaamaan tuulettamista. Itse muistan nauttineeni auringosta ja kirjoista, joihin en odottanut törmääväni edes yliopistossa. Myöhemmin ajateltuna se on maksanut takaisin, sillä suurempi ajatteluni avartuminen on tapahtunut sellaisten lukukokemusten ansiosta, koulun ulkopuolella.
Olen valinnut koulunsa päättäneille viisi kirjasuositusta. Ne sopivat erityisesti lukiosta, mutta myös muistakin oppilaitoksista valmistuneille. Aiheet liittyvät talouteen ja yhteiskuntaan, jotka korostuvat julkisessa keskustelussa, mutta jotka ovat aliedustettuina mm. lukiossa. Kirjat eivät ole minkään koulun kurssikirjoja, vaan ne ovat innostaneet kaiken ikäisiä eri aloilta. Kirjavinkkejä yhdistää se, että ne vievät lukijan matkalle tosielämään. Jotkut sisällöt voivat tarjota selityksiä ennakkokäsityksille, kun taas toiset perustellusti haastavat idealistiset, tavanomaiset ja ”mukavat” uskomukset. Elämän epätäydellisyydet kohdistavat suuren vastuun yksilölle. Hyvä kirja ei kannusta omaksumaan pelkkää historiallista tietoa ja suosittuja käsityksiä, vaan tunnistamaan logiikkaa ja ajureita asioiden takana.
1. Elämää hyvinvointivaltiossa (Henri Heikkinen & Antti Vesala)
Yleissivistävän koulutuksen tulisi auttaa analysoimaan ja ymmärtämään yhteiskuntaa. Peruskoulu ja lukio pikemminkin mystifioivat hyvinvointivaltiota ja demokratiaa. Minun lukiokirjassani opetettiin, että hyvä ja toimiva yhteiskunta vaatii paljon valtiollista suunnittelua. Muistan, kuinka yhteiskuntaopin tunnilla perusteluksi monien palveluiden julkiselle tuotannolle tarjottiin sitä, etteivät markkinat tarjoaisi kilpailukykyisiä palkkoja. Tällaisten yleissivistyksen nimissä omaksuttavien käsitysten taustalta paljastuu usein hatara pohja. Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirja Elämää hyvinvointivaltiossa (2013) on taitavasti kirjoitettu katsaus hyvinvointivaltiomme anatomiaan. Se ottaa kriittiseen tarkasteluun ”maailman parhaan” yhteiskuntamallin ja näyttää, ettei keisarilla ole vaatteita. Katso kirjan kotisivut.
2. Kirjoituksia taloudesta (Frédéric Bastiat)
Tämän helppolukuisen klassikon tarinalliset ja viihdyttävät esimerkit auttavat ymmärtämään talouden perusilmiöitä paremmin kuin tyypillisen kansantaloustieteen pääsykoekirjan mekaanisine laskuharjoituksineen. Kirjassa ei vain pinota erillisiä loogisia konsepteja, vaan ne kytketään osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, poliittisia motiiveja ja retorista vallankäyttöä. Nuorelle lukijalle kirja voi olla järisyttävä lukukokemus myös sen johdosta, että yli 150 vuoden takaisessa tekstissä on enemmän viisauksia ja edelleen ajankohtaisia oivalluksia kuin suurimmassa osassa tämän päivän talouspamfletteja.
Yhteisillä varoilla rahoitetut julkiset hankkeet eivät luo lisäarvoa, mutta niillä on helppo voittaa äänestäjiä. Samalla oikeasti kannattavat hankkeet jäävät helposti toteuttamatta. Harvoin kysytään, mitä ihmiset olisivat tilanneet, ja ketkä olisivat työllistyneet, jos veronmaksajat olisivat saaneet pitää rahansa. Kun Bastiatin kirjan lukee ajatuksella, se jättää lähtemättömän vaikutuksen ja valmiuden tarkastella näkyvän lisäksi myös näkymätöntä todellisuutta. Samalla nuori lukija joutuu tarkastelemaan yhteiskuntatieteiden kehitystä vähemmän idealistisesti. Miksi jo 150 vuotta sitten puutteellisiksi osoitetut käsitykset elävät ja voivat hyvin ympäröivässä yhteiskunnassa? Miksi pätevimmät argumentit eivät aina voita? Kirja on saatavilla suomeksi myös sähköisessä muodossa.
3. Ytimekäs opas talouteen (Jim Cox)
Jatketaan vielä kevyellä linjalla. Jim Coxin moderni ja tiivis kirja esittelee talouden perusteita ja oppisuuntauksia kirjaimellisesti ytimekkäällä tavalla. Itse sanoisin kirjan tempaavan mukaansa paremmin kuin perinteinen taloustieteen oppikirja. Taloutta ei mystifioida omaksi järjestelmäkseen, vaan osoitetaan osaksi kaikkea ihmisen toimintaa. Itsenäisten ja helppolukuisten aiheiden joukosta voi poimia mielenkiintoisimmat. Ytimekäs opas talouteen sopii myös aloitteleville ja edistyneemmillekin yhteiskuntatieteilijöille. Käsiteltävien aiheiden joukosta löytyy jopa keskusteluja taloustieteen menetelmistä sekä käytetyimpien mallien ja oletusten sisäisistä ristiriidoista. Suurta antia ovat aihekohtaiset kirjasuositukset. Tutustuin oppaaseen ensimmäistä kertaa lukioaikana. Suomeksi kirja löytyy niin kätevässä taskukoossa, että muistan sen mahtuneen varusmiesaikana kätevästi myös M05-maastohousujen taskuun. Saatavilla myös sähköisesti.
4. Tie orjuuteen (Friedrich von Hayek)
Nyt lisätään kierroksia. Moni tietää George Orwellin Eläinten vallankumouksen juuri lukion äidinkielen tunneilta. Vallankumous syö lapsensa, ja hyväntahtoisuus toimii parhaana polttoaineena häikäilemättömälle kontrollille. Symboleilla ja myyteillä ohjataan arvoja ja ajattelua. Vain vuotta aikaisemmin (1944) Friedrich von Hayek julkaisi samoja teemoja analysoivan filosofisen pamfletin Road to Serfdom. Yksi kantavista ajatuksista on, että sekä äärivasemmistolaisiksi että äärioikeistolaisiksi luonnehditut hallinnot olivat pohjimmiltaan sosialistisia. Todellinen vaihtoehto molemmille on yksilönvapaus, johon kuuluu olennaisesti myös markkinatalous. Sekatalous ja yhteiskuntasuunnittelu sen sijaan määrittävät arvaamatonta ja epävakaata keskitietä. Kirja onkin osuvasti omistettu ”kaikkien puolueiden sosialisteille.”
Teoksesta on vuosikymmenten saatossa tullut ikoninen vapausajattelun klassikko, joka on innoittanut aikanaan mm. Margaret Thatcheria ja lukuisia muita johtajia ympäri maailmaa. Hayek, joka myöhemmin voitti taloustieteen Nobel-palkinnon, tunnetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä liberaaleista ajattelijoista. Tässä teoksessaan hän myös tekee kompromisseja ja tulee vastaan varovaista pohjoismaistakin lukijaa. Kirjan historiallinen konteksti antaa lukukokemukselle erityisen tarkoituksen. Jotkut asiat ovat muuttuneet, mutta peilatessaan lukemaansa nyky-yhteiskuntaan lukijan mielessä käynnistyy ketjureaktio. Road to Serfdom on käännetty useille eri kielille, ja kirjastosta on mahdollista löytää kopio myös suomennetusta painoksesta. Ilmainen PDF on saatavilla englanniksi.
5. Liberalism (Ludwig von Mises)
Kokonaisvaltainen yksilönvapaus on idea, jolla on suuri potentiaali ratkaista valtiojohtoisuuden ja eturistiriitojen aiheuttama pattitilanne. Liberalismi klassisessa merkityksessään on toisaalta hyvin rohkea ajattelutapa, joka jää usein suomalaisen yleissivistyksen katveeseen. Markkinataloudesta ja yksilönvapaudesta saa lukea suomeksi lähinnä sen kriitikoiden määritelmiä. Niiden yleisenä ongelmana on vähäinen kunnioitus alkuperäisiä lähteitä kohtaan. Uusi ylioppilas on saattanut kuulla lukiossa pintapuolisesti ”uusliberalismista” ja myös 1700-luvun klassisesta liberalismista. Ehkäpä maailman olennaisin poliittinen kysymys yksilön ja julkisen vallan välisestä suhteesta on näin jäänyt hämärän peittoon.
Maailmansotien välissä julkaistulla kirjallaan Liberalism Ludwig von Mises päivitti valistusajan ihanteita 1900-luvulle. Kirja on selkeimpiä ja edelleenkin avartavimpia oppaita yksilönvapauden, markkinatalouden ja sen haasteiden ymmärtämiseksi. Misesin erityinen näkökulmansa oli, että yksilönvapaudet perustuvat yksityiseen omistusoikeuteen. Esimerkiksi sananvapaudessa on viime kädessä kyse yksilön koskemattomuudesta ja oikeudesta omistaa sekä käydä kauppaa mediatuotteilla. Aatteet, jotka kyseenalaistavat yksityisen omistusoikeuden ja korostavat mm. valtiollista tulonjakoa, valtion omistajuutta sekä keskussuunnittelua, ohittavat olennaisen osan yksilönvapautta. Kirjan myötä lukija oppii ymmärtämään julkista keskustelua ja tunnistamaan tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Vapaus on kaunis sana. Siksi moni ”liberalismi” on todellisuudessa pelkkää valikoivaa rusinoiden poimimista suuremmasta pullasta.
Kirjaa löytyy englanniksi verkkokirjakaupoista ja mm. ilmaisena PDF:nä.
Nämä jos luet, niin olet tosi vahvoilla.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Thomas Taussi
Thomas Taussi on väitöskirjatutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänen erikoisalaansa ovat yritysten riskienhallinta, johdon laskentatoimi ja ohjausjärjestelmät. Aikaisemmin hän on toiminut pääomasijoitusalalla sekä kirjoittanut aktiivisesti talouden ja yhteiskunnan ilmiöistä.
16 kommenttia artikkeliin Viisi kirjaa uudelle ylioppilaalle
Jim Coxin kirjan(kolmas painos, englanninkielinen versio s.89-90) puhutaan tutkimuksesta ja empiirisestä metodologiasta. Seuraavassa lyhyt lainaus kirjasta:” The common mistaken methodological approach is “positivism” or “empiricism”—defined as gathering and studying facts. This approach is
appropriate for inanimate objects and consciousless living matter and is often imitated by economists in an attempt to gain a similar prestige of “serious science” as is held by the hard sciences—physics, astronomy, etc.
Tuntuu aika oudolta, että uusia ylioppilaita kehotetaan lukemaan teosta, mikä haluaa palauttaa empiirisen taloustieteen takaisin 1950-luvun tasolle. Onko todella niin, että praxeologia on ainut tolkullinen tapa tutkia yhteiskuntaa? Ainakin tämän kirjan kohdalle olisi kannattanut laittaa selkeä varoitus siitä, että teos on valtavirta taloustieteen näkökulmasta aikamoista hulluttelua.
Markku,
Jim Coxin kirjoitustyyli on kieltämättä kärjistävä. Oivalsin tämän jo lukiessani ensimmäistä satunnaista kappaletta. Riippumatta siitä, kuinka pitkälle on valmis menemään mm. taloustieteen positivistisen metodologian kritiikissä, Coxin ja monien muiden aikaisempienkin itävaltalaisten kirjoituksissa metodologinen keskustelu on tuotu mukaan talouden perusteisiin. Helposti edes taloustieteen maisteriopinnoissa ei käsitellä taloustieteen tai yhteiskuntatieteiden metodologisia ristiriitoja sekä heikkouksia. Laajemman ja kriittisemmän kuvan sijaan korkeammin alalle kouluttautuva oppii kapeamman ja ”mukavamman” käsityksen oman alan vallitsevista käytännöistä. Coxin näkökulma siitä, että ihmistieteiden piirissä on yritetty lunastaa luonnontieteiden korkeaa arvostusta mukailemalla niiden menetelmiä, on relevantti. Taloustiede tutkii ihmisten keinoja tavoitella päämääriään, missä on paljon subjektiivisia elementtejä. Mekaanisen ja ulkopuolelta tapahtuvan tarkkailun ei voida yksioikoisesti olettaa kaappaavan kaikkea olennaista tietoa, mikä vähentää vahvojen ja universaalien johtopäätösten tekemistä edes historiasta. Tällä hetkellä tilanne on se, että luonnontieteellisesti ei voida esimerkiksi mitata asiaa kuten ”arvo”/”hyöty”. Toisaalta nuo ovat taloustieteen keskeisimpiä kohteita.
Ylioppilaat eivät ole taloustieteen tekijöitä. Jos he suuntautuvat alalle myöhemmin, he joka tapauksessa tutustuvat myös nykyajan suosittuihin ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Olisi virhe tehdä yksioikoisia johtopäätöksiä, että ainoastaan yksi koulukunta olisi oikeassa ja muut väärässä. Coxin kirja raottaa ovea myös kriittisyydelle tieteen koulukuntiin ja valtavirran valikoitumiseen. Olisi sinisilmäistä olettaa kaiken kehityksen olevan lineaarista ja kumuloituvaa vailla kytköksiä lukemattomiin ympäröivän yhteiskunnan intresseihin.
Toisaalta valtavirtataloustieteen alaisuuteen mahtuu paljon eri aineksia. Yhtäläisyyksiä itävaltalaiseen koulukuntaan/prakseologiaan on löydettävissä paljon, minkä takia lukijan pitäisi varoa omaksumasta liian mustavalkoista käsitystä koulukunnista. Valtavirran alaisuuteen mahtuu myös filosofista ja avaraa keskustelua menetelmistä ja taloustieteen roolista. Silti, kuten aikaisemmin mainitsin, nuo aiheet on esitetty usein varsin korkealentoisina ja erillisinä kokonaisuuksina perusteoksista. Itse näen, että esimerkiksi mainitsemasi prakseologinen looginen päättely sekä moderni, pitkälti kvantitatiivinen empiirinen taloustiede tähtäävät aivan eri asioihin. Se tekee vertailemisesta epärelevanttia. Monet pitävät ennustamista taloustieteen tärkeänä tehtävänä, kun taas prakseologiassa ennustamista ja eksakteja malleja luonnehditaan pikemminkin yrittäjähenkiseksi toiminnaksi. Täytyy tosin sanoa, että olen huomannut paljon vaihtelua myös prakseologian ja itävaltalaisen koulukunnan harjoittajissa: jotkut erottautuvat ja vievät sitä erilleen ihan suosiolla, kun taas pyrkivät hankkimaan legitimiteettiä sovittamalla sitä lähemmäksi valtavirtaa.
Jonkinlainen varoitus olisi toki perusteltu. Sentään yksi lainaus ei tee kirjasta valtavirtataloustieteen silmissä hulluttelua.
Maallikot pitävät ehkä ennustamista taloustieteen tehtävänä, mutta ekonomistit harvemmin julistautuvat tällaisen kannan puolelle.
Talousasiantuntijuus on lukijan silmissä. Muutamien lainausten perusteella on vaikea uskoa Taussin lukeneen yhtään nykytaloustiedettä:
”Helposti edes taloustieteen maisteriopinnoissa ei käsitellä taloustieteen tai yhteiskuntatieteiden metodologisia ristiriitoja sekä heikkouksia.”
”Monet pitävät ennustamista taloustieteen tärkeänä tehtävänä”
”Mekaanisen ja ulkopuolelta tapahtuvan tarkkailun ei voida yksioikoisesti olettaa kaappaavan kaikkea olennaista tietoa, mikä vähentää vahvojen ja universaalien johtopäätösten tekemistä edes historiasta. Tällä hetkellä tilanne on se, että luonnontieteellisesti ei voida esimerkiksi mitata asiaa kuten “arvo”/”hyöty”. Toisaalta nuo ovat taloustieteen keskeisimpiä kohteita.”
”Olisi sinisilmäistä olettaa kaiken kehityksen olevan lineaarista ja kumuloituvaa vailla kytköksiä lukemattomiin ympäröivän yhteiskunnan intresseihin.”
Jami, otat sen verran vahvasti kantaa, että joku voisi odottaa sinulla olevan myös perusteluja väitteiden tueksi. Älä unohda niitä.
Vastauksia:
”Helposti edes taloustieteen maisteriopinnoissa ei käsitellä taloustieteen tai yhteiskuntatieteiden metodologisia ristiriitoja sekä heikkouksia.”
Luetteletko käymäsi maisterivaiheen taloustieteen kurssit? Harva professori jättää mainitsematta esimerkiksi tietyn ekonometrisen tekniikan heikkouksia ja vahvuuksia verrattuna toisiin metodeihin, erilaisia ongelmia sisäisessä ja ulkoisessa validiteetissa, tai teorian ja käytännön eroja. Tämä on aivan käsittämätön väite. Yleensä suurin kritiikki kohdistuu mediassa esitettyihin väitteisiin, joissa esimerkiksi korrelaatiosta vedetään kausaliteetti, tai sitten ihan suoranaisesti prakseologian kaltaiseen hölynpölyyn.
”Monet pitävät ennustamista taloustieteen tärkeänä tehtävänä”
Ketkä? Tämä tietenkin riippuu siitä, mitä ketäkin pitää ennustamisena. Mikrotaloustiede ”ennustaa”, että hintojen laskiessa tuotteen kysyntä kasvaa, ja uuskeynesiläinen valtavirtainen makrotaloustiede ”ennustaa”, että nollakorkorajalla sopeutustoimet syventävät lamaa. Taloustieteilijöille nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Talouden kehityksen ennustaminen esimerkiksi viiden vuoden päähän on päinvastoin kontekstista riippuen hyvinkin spesifi harjoite, eikä missään nimessä ”yksi talouden tärkeistä tehtävistä”.
”Mekaanisen ja ulkopuolelta tapahtuvan tarkkailun ei voida yksioikoisesti olettaa kaappaavan kaikkea olennaista tietoa, mikä vähentää vahvojen ja universaalien johtopäätösten tekemistä edes historiasta. Tällä hetkellä tilanne on se, että luonnontieteellisesti ei voida esimerkiksi mitata asiaa kuten “arvo”/”hyöty”. Toisaalta nuo ovat taloustieteen keskeisimpiä kohteita.”
Asiattomassa lehdistökatsauksessa kohdat ”Rationaalinen valinta ja empiria” sekä ”Arvoteoria”: http://asiatonlehdistokatsaus.blogspot.com/2015/02/pieni-patomaki-sarja-osa-iii_24.html
”Olisi sinisilmäistä olettaa kaiken kehityksen olevan lineaarista ja kumuloituvaa vailla kytköksiä lukemattomiin ympäröivän yhteiskunnan intresseihin.”
Yksi taloustieteen suurimmista alahaaroista, Political Economy, tutkii talouden ja markkinoiden kytköksiä ympäröivän yhteiskunnan intresseihin. Kannattaa tutustua esimerkiksi Daron Acemoglun tuotantoon.
En ole taloustieteen pääaineopiskelija. Kurssien sisältöjä olen päässyt kyllä tutkimaan. En ole ollenkaan kiistämässä sitä, etteikö teknisiä menetelmiä opetettaisi syvällisesti ja myös kriittisesti. Puute on siinä, kun pitäisi yhdistellä yksittäisiä tekniikoita, varsinaista talousteoriaa (ihmisen toiminta) ja historiallisia keskusteluja, jotta hahmottuisi se nykyinen positio. Kuinka monella ekonomistilla on esimerkiksi tietämystä methodenstreitista ja valmiuksia keskustella siitä?
Mitä tulee ennustamiseen taloustieteessä, olin alkuperäisessä viestissäni maininnut eksaktiuden. Sillä viitataan kvantitatiiviseen mallintamiseen. Taloustieteilijöitä on tekemässä sitä yksityisellä sektorilla, mikä kuvaa itävaltalaista luonnehdintaa yrittäjähenkisestä toiminnasta. Jos samaa tehdään vaikkapa yliopiston suojissa, joku voisi kutsua sitä jo tieteeksi. Mikrotaloustiede, mikä on lopulta hyvin prakseologista ja vahvasti itävaltalaisen koulukunnan perua, ei puhtaimmillaan ole ennustamista, vaikka sen logiikasta on apua ennusteiden tekemisessä. Lopputulokseen voi vaikuttaa moni tuntematon tekijä, mutta tietyillä havaittavilla tekijöillä kuten budjettirajoitteella on tietyn suuntainen vaikutus lopputulokseen.
Linkkaamasi utiliteettifunktio ja arvoteoria ovat minulle tuttuja. Sinällään viittauksesi eivät nyt oikein väitä minulle vastaan. Prakseologia ja valtavirtataloustiede molemmat nojaavat subjektiiviseen arvoon. Utiliteettifunktio on ihan hyödyllinen työkalu havainnollistaa asioita, mutta tosielämässä utiliteetille ei ole mittayksikköä. Viime kädessä ihmiset vain laittavat eri asioita tärkeysjärjestykseen.
”Mitä tulee ennustamiseen taloustieteessä, olin alkuperäisessä viestissäni maininnut eksaktiuden. Sillä viitataan kvantitatiiviseen mallintamiseen.”
Yleensä mallinnuksen tai ekonometrisen analyysin tulokset eivät ole mitään eksakteja numeroita, vaan ne esitetään 1) kontekstisidonnaisina, 2) tietyllä luottamusvälillä, ja 3) lukuisten herkkyysanalyysien kera. Lisäksi metatutkimuksissa vertaillaan useiden tutkimusten tuloksia, esim. IV-malleja suhteessa satunnaiskokeisiin, ja vedetään näistä laajempia johtopäätöksiä. Osa kvantitatiivisesta mallintamisesta on skenaarioanalyysejä, joissa politiikka- ja muita eksogeenisia muuttujia vaihdellaan tulkiten mallin käyttäytymistä ajassa.
”Mikrotaloustiede, mikä on lopulta hyvin prakseologista ja vahvasti itävaltalaisen koulukunnan perua, ei puhtaimmillaan ole ennustamista, vaikka sen logiikasta on apua ennusteiden tekemisessä.”
Mikä on väitteesi? Onko makrotaloustiede, ekonometria tai jokin yksittäinen taloustieteen suuntaus sitten ”puhtaimmillaan ennustamista”?
”Utiliteettifunktio on ihan hyödyllinen työkalu havainnollistaa asioita, mutta tosielämässä utiliteetille ei ole mittayksikköä. Viime kädessä ihmiset vain laittavat eri asioita tärkeysjärjestykseen.”
En ymmärrä ongelmaa. En ymmärrä, miksi utiliteetille pitäisi olla mittayksikköä. Rationaalisen valinnan malleilla ja niiden empiirisellä testaamisella on toki ongelmansa, kuten uusklassisessa taloustieteessä kokonaisuudessaan, mutta ne ovat osoittaneet merkityksensä talouden selittämisessä. Prakseologia ei ole, eikä suurin osa itävaltalaisen talousteorian perinteestä.
”Puute on siinä, kun pitäisi yhdistellä yksittäisiä tekniikoita, varsinaista talousteoriaa (ihmisen toiminta) ja historiallisia keskusteluja, jtta hahmottuisi se nykyinen positio. Kuinka monella ekonomistilla on esimerkiksi tietämystä methodenstreitista ja valmiuksia keskustella siitä?”
Ylipäänsä tässä pitäisi lähteä liikkeelle taloustieteen tarkoituksesta ymmärtää paremmin talouden toimijoiden käyttäytymistä ja kannusteita (positiivisesti) ja vetää johtopäätöksiä talouden järjestämiseen yhteiskunnallisena toimintana (normatiivisesti). Prakselogiaan ja itävaltalaisiin ideoihin voi ehkä nojata jossain filosofisessa metakeskustelussa, mutta nykytalouden ymmärtämisellä niillä ei ole ollut vuosikymmeniin mitään roolia ja ihan syystä. Jos puhutaan nykyisestä rahajärjestelmästä, markkinat tai talous eivät vain ”ole” an sich, vaan tietyt lainalaisuudet, esimerkiksi sektoritaseet ja keskuspankkien olemassaolo, vain ovat totta. Historialliset kontekstit on toki kunkin ekonomistin hyvä tunnistaa, mutta esimerkiksi methodenstreitistä keskusteleminen syvälliseti 2010-luvulla tuskin edistää nykytalouden selittämispyrkimyksiä mitenkään.
Jami, on mukava huomatta, että näkemyksesi ekonometristen analyysien tulosten hyödyntämisestä ovat aika lailla saman suuntaisia omieni kanssa. Monilta on tullut vastaan olennaisesti poikkeaviakin näkemyksiä. En uskalla arvioida, missä määrin kyse on ”valtavirrasta”. Sen alle mahtuu niin paljon eri painotuksia ja johtopäätöksiä. Tätä ajoin takaa sillä, ettei koulukuntia pitäisi ajatella yksinkertaistetusti ja tuomita niitä yksiselitteisesti suoralta kädeltä.
Aikaisemmin väitin, että prakseologisesti ajateltuna määrällinen tarkka ennustaminen ei kuulu selittävän taloustieteen tehtäviin. Prakseologiassa suhtaudutaan historialliseen dataan hyvin nöyrästi ja panostamalla rajoitteiden tunnistamiseen. Se on tietenkin lohdutonta, jos tarkoituksena on tehdä datan pohjalta vahvoja yleistyksiä. Lähtökohtaisesti siinä ei ole riitaa valtavirran kanssa. Kuten itsekin hieman kuvasit, taloustieteellisessä järkeilyssä korostuu eksaktiuden sijaan suuntaa antava logiikka. Jos tietty ehto täyttyy, sillä on väkisin tietyn suuntainen vaikutus. Määrät ovat kontekstisidonnaisia. Subjektiivisten ja muuttuvien mieltymysten vallitessa on olemassa rajoitteita hankkia luotettavaa dataa kaikkien ehtojen toteutumisesta ja toisaalta eri tekijöiden vaikutuksista. Tilastollisesti on sitten erilaisia sofistikoituneita menetelmiä analysoida tulkintoja suuresta määrästä dataa ikään kuin epäsuorasti, sillä suora observoiminen esimerkiksi subjektiivisten mieltymysten anatomiaan on teknisesti mahdotonta.
Taloustieteessä on monia epärealistisia ja puutteellisia ajattelutyökaluja, jotka helpottavat asioiden oppimista ja ymmärtämistä sekä selittävät tiettyjä ilmiöitä. Liiaksi niihin tukeutuminen voi myös rajoittaa ja estää näkemästä tosielämän monimutkaisuutta. Monimutkaisuus ja puutteellisuus ovat tietenkin lohduttomia sanomia tutkijoille, mikä on omiaan ajamaan prakseologiaa akateemisesti paitsioon. Olet ihan oikeassa, itävaltalaisella koulukunnalla ei ole pitkään aikaan ollut valtavirtataloustieteessä suurta roolia monien asioiden selittäjänä. Monet itävaltalaisten konseptit kuten subjektiivinen hyöty ja vaihtoehtoiskustannus ovat kuitenkin taloustieteen ytimessä. Koulukunta ei siis yksiselitteisesti ole väärässä, vaikka sellaisen kuvan voisi kommenteistasi saada. Esimerkiksi Hayekilainen ajattelu hajautuneesta tiedosta ja yleisesti itävaltalainen käsitys pääomasta heterogeenisenä (vs. homogeeninen mittayksikkö K) ovat yhdenmukaisia mm. modernien yrittäjyys- ja organisaatiotaloustieteen suuntausten kanssa.
Olet oikeilla jäljillä, että prakseologia auttaa ennen kaikkea filosofisissa keskusteluissa (varsinkin metodologian arvioinnissa). Monesti se ei pyri samanlaisiin analyyseihin kuin mihin taloustieteilijät kvantitatiivisilla menetelmillään. Siinä mielessä prakseologia on riittämätön työkalu. Se auttaa tosin huomaamaan monia laadullisia epäkohtia ja tarkastelemaan ilmiöitä monipuolisemmin, vaikka jokin sofistikoitunut analyysi olisi kapealla alalla teknisesti erittäin ansiokas.
Itse pidän methodenstreitin kysymystä hyvin ajattomana. Sen pitäminen pelkkänä historiallisena kontekstina olisi verrattavissa Pythagoraan lauseen sivuuttamiseen muinaisten juurien takia. Methodenstreit on toki osa sellaista historiaa, josta ei ole opittu riittävästi. Siitä tehdään usein mustavalkoisia johtopäätöksiä jomman kumman osapuolen hyväksi. Johtopäätöstä olennaisempaa olisi ymmärtää osapuolten positiot ja debatti ylipäätään. Olen aika varma, ettei joka ekonomisti omaksu muualta korvaavia sisältöjä saati pohdi ihan samoja kysymyksiä.
Taussin kirjahyllyyn kannattaa perehtyä, jos haluaa samanlaisen maailmankatsomuksen:
– Taloustiede itävaltalaisen ”taloustieteen” ulkopuolella on kategorisesti väärässä
– Empiirinen yhteiskuntatutkimus on kategorisesti harhaista
– Valtion olemassaololle ei ole kategorisesti mitään perusteluja
Toinen vaihtoehto on katsoa ulos ikkunasta ja ajatella ihan itse.
Erno,
Oman kirjahyllyni saati suosittelemieni kirjojen kautta en ole päätynyt kuvaamaasi maailmankatsomukseen. Ikävää, jos jollekin on käynyt noin mustavalkoisesti. Olen samaa mieltä: suosittelen lämpimästi kriittisyyttä ihan kaiken lukemisessa.
Liberan motto näyttäytyy blogi- ja moderointipolitiikassa ainakin aivan uudessa valossa. Vapaus ilman vastuuta sisäpiiriläisille, vastuu ilman vapautta ulkopuolisille. Tulee ammattiliitot mieleen.
Taussille annetaan vapaus tarjota lukijalle luettavaksi teoksia, joiden mukaan empiirinen tutkimus on väärässä, modernit makrotalouden lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa ja kuten Erno mainitsi, ”valtion olemassaololle ei ole kategorisesti mitään perusteluja”. Vastuu näiden väitteiden kumoamisesta jätetään lukijalle, lukiolaiselle(!) Markun kommenttiin viitaten, Taussi ei koe tarpeelliseeksi, siis omaksi vastuukseen, varoittaa lukijaa teosten suhteesta valtavirran taloustieteeseen tai reaalitalouteen.
Sen sijaan kun kommentoija huomauttaa kyseisestä epäkohdasta, vapautta ei myönnettä ja kommentti poistetaan.
Libera, vapaus ja vastuu – kuten me ne määrittelemme.
Jami, sekä sinun että Ernon kommentit eivät pidä sisällään viitteitä tekemienne väitteiden tueksi. Tulkintojen tekeminen ja niistä keskusteleminen ovat ihan ok, mutta tuolloin täytyy pitää varovaisuus myös keskustelutyylissä. Vahva julistaminen ja johtopäätösten tekeminen edellyttävät viittauksia ja omaa analyysiä. Virheellisten asioiden julistaminen faktoina ilman viittauksia on suunsoittoa puhumattakaan henkilökohtaisuuksiin menemisestä. Sen takia poistin yhden asiattoman kommenttisi. Voisit esimerkiksi ottaa mallia nimimerkistä Markku, joka avasi keskustelun osoittamalla tuntemusta kirjojen sisällöstä.
Jami,
Pahoittelut jos koit että sinua sensuroitiin. Jos haluat jatkaa keskustelua, laita meille vastine blogikirjoituksen muodossa tulemaan niin lupaamme harkita vakavasti sen julkaisemista.
Terveisin,
Heikki Pursiainen
Tässä kun suomessa on uuden hallituksen myötä noussut muotiin tämä ”klassinen liberalismi” niin sitä alkaa pohtimaan, että tämä koko systeemi on syntynyt markkinatalouden eli yksilöiden valinnan myötä, kukaan muu kuin kansa ei ole tätä systeemiä luonut, sitä ei ole luonut jumala, sitä ei ole luonut yritys (joka sekin on yrittäjiensä summa) eli koko nykyinen systeemi on kehittynyt täysin markkinatalouden ja ihmisten valinnanvapauden pohjalta, ihmisten valinnanvapautta kun voidaan kutsua myös demokratiaksi.
Nykyinen ”systeemi” ei ole syntynyt markkintalouden pohjalta, nykyiseen on päädytty kuningasvallan, tsaarinvallan, omaisuuden anastusten, teloitusten, sotatilojen, suunnitelmatalouden, korporativismin, monopolien, vaalien, enemmistötyrannian ja monen sattuman summana. Mutta kuitenkin kaikissa olosuhteissa markkinat ovat toimineet asetettujen reunaehtojen puitteissa. Valinnanvapaus on sangen näennäistä, vaihtoehdot ovat lähinnä rutto ja kolera tai susi ja karhu. Jos vaihtoehtoja saadaan lisää, niin ehkä valinnanvapaus voi joskus olla todellisuutta, mutta silloin ainakin demokratian laajennuksista pitää luopua, jolloin naapurisi ei päätä asioistasi, koska ne eivät hänelle kuulu.