Valtion mediatuki uhkaa median riippumattomuutta

Valtion mediatuki uhkaa median riippumattomuutta

Suomalaista mediaa yritetään kesyttää kytkemällä se poliitikkojen laupeudesta riippuvaan uuteen tulonsiirtojärjestelmään. Korona-kriisin varjolla annettu esitys vaarantaa median riippumattomuuden ja uhkaa tulla kalliiksi veronmaksajille.

Liikenne- ja viestintäministeriön tiistaisessa tiedotustilaisuudessa Timo Harakka esitteli yhdessä toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundströmin kanssa raportin, jossa selvitetään journalismin tukea koronakriisin aiheuttamassa poikkeustilanteessa. Niin Harakan kuin Grundströminkin johtopäätös, jonka mukaan median toimintakyky ja luotettavuus voidaan taata tekemällä se riippuvaiseksi valtion rahoituksesta, on yksiselitteisesti väärä.

Mediatuet yhden kansalaisvaikuttajan käsissä?

Huomionarvoista on, että ministerin toimenpide-esitykset pohjautuvat vain yhden ihmisen, Elina Grundströmin, kirjoittamaan raporttiin. Miksi juuri Grundström ja miksi yksin hän?

Syyt löytynevät niistä pienistä eturyhmien saunaseuroista, joita suomalainen politiikka on pullollaan. Kun ministeri mediatukien julkistamistilaisuudessa tituleeraa itseään toimittajaksi, ei tuo eturyhmäkytkös jää epäselväksi, eikä luo kovin mairittelevaa kuvaa siitä tavasta, jolla uutta tulonsiirtojärjestelmään ollaan nyt edistämässä.

Jostain täysin käsittämättömästä syystä tehtävä uuden tulonsiirtojärjestelmän ideoinnista on annettu ulkoparlamentaariselle taholle. Ja kaiken lisäksi vieläpä yhdelle ainoalle tulevien edunsaajien edustajalle. Yhtä järjetöntä olisi antaa EK:n kulloisenkin toimitusjohtajan päättää, miten yritystukia jaetaan.

Ulospäin tilanne näyttää siltä, että ministeri Harakka on päästänyt Grundströmin ministeriön takaovesta sisään ja ojentanut vanhalle kollegalleen budjettivaltaa demokratian sekä hyvän hallintotavan ohi. On selvää, ettei tällainen menettely ole linjassa avoimen demokratian ja tiedonvälityksen periaatteiden kanssa.

Mediatuki, joka ei auta journalisteja

Raportin tehtävänannosta selviää selvityksen outo lähtökohta. Tarkoitus ei ole edes selvittää tukien aitoa tarvetta, vaan raportin kirjoittajan tehtäväksi on jäänyt keksiä, miten ministerin tahtotila perustellaan suurelle yleisölle.

Raportissa tosin todetaan, ettei erillistä mediatukea voi perustella elinkeinopoliittisista lähtökohdista, sillä mediayhtiöt voivat hakea samoja kriisitukia kuin muutkin yritykset. Niinpä uudelle tulonsiirtojärjestelmälle keksitään uusi abstrakti tarkoitus: Journalismin tukeminen.

Erottaako raportti mediayhtiöt journalismista siksi, ettei mediayhtiöiden katsota tuottavan journalistisia sisältöjä? Vai voisiko kyse olla siitä, ettei ministerin ja raportin kirjoittajan haaveilemaa tulonsiirtojärjestelmää pystytä perustelemaan ilman retorisia silmänkääntötemppuja? Jälkimmäinen vaikuttaa todennäköisemmältä, sillä raportti toteaa paikallisten tiedotusvälineiden tukemisen olevan tarpeellista siinäkin tapauksessa, ettei sitä kustantava konserni olisi kannattavuuskriisissä.

Huomattavaa on myös, ettei mediatuki nyt esitetyssä laajuudessa muutenkaan paikkaisi mediatalojen isointa kassashokkia eli mainosmyynnin romahtamista. Toisin sanoen näyttää siltä, että koronakriisin varjolla rakennetaan uusia medialle suunnattuja tulonsiirtomekanismeja, vaikkei niitä voida perustella sen enempää journalistisesti kuin taloudellisestikaan.

Harkinnanvarainen mediatuki politisoi mediakenttää

Raportin yksi selkeimmistä teemoista on vaatimus harkinnanvaraisten mediatukien jakamiseksi erikseen perustettavan tukilautakunnan päätöksillä. Yksi esitys tukilautakunnan kokoonpanoksi on Julkisen sanan neuvosto (JSN), jonka entinen puheenjohtaja Grundström on. Myös pohdinta JSN:n entisten varapuheenjohtajien tai mediatukiin perehtyneen professorin muotoilemasta esityksestä tukilautakunnan kokoonpanoksi vaikuttaa epäilyttävän valmiilta tiekartalta sille, miten asiaa edistetään ministerin ja selvityksen tekijän etukäteen valitsemien tahojen kanssa.

Kuten veikkausvaroilla korruptoitu kansalaisyhteiskuntamme todistaa, miljoonatukia jakava tukilautakunta politisoituisi välittömästi ja sen ympärille muodostuisi oma tuen myöntäjien ja hakijoiden ekosysteemi. Historian toistaessa itseään rahakasan päällä istuvat tukilautakunnan jäsenet olisivat erittäin haluttua saunaseuraa. Niinpä kulisseissa lautakuntapaikoista käytäisiin veristä kamppailua ja ajatuskin poliittisesti neutraalista sekä objektiiviseen harkintaan perustuvasta tukien jakamisesta jäisi haaveeksi.

Tukilautakunnan vieläpä esitetään olevan ”journalisteista ja journalismin asiantuntijoista koostuva itsenäinen ja autonominen toimielin”. Näillä reunaehdoilla tukilautakunta muuttuu välittömästi poliittisesti koskemattomaksi, sillä jokainen tätä tulonsiirtohimmeliä arvosteleva tai sen leikkaamista esittävä poliitikko tullaan tulevaisuudessa esittämään lehdistönvapauden ja vapaan tiedonvälityksen vihaajana. Näin ollen tukilautakunnasta tulisi ennätysajassa pysyvä osa julkista kulurakennetta.

Edellä olevaa järkeilyä tukee se tosiasia, että raportin alussa esitetty harkinnanvaraisia kriisitukia myöntävä kertaluonteinen tukilautakunta on raportin toiseksi viimeiseen kappaleeseen mennessä muuttunut pysyviä harkinnanvaraisia tukia jakavaksi tukilautakunnaksi.

Valtion rahoittama journalismi ei ole riippumatonta

Raportissa todetaan runollisesti, että ”…laadukas journalismi on juomaveden kaltainen julkishyödyke, jonka riittävä saatavuus valtioiden tulee varmistaa”. Maailmanhistoriassa lienee kuitenkin riittävästi esimerkkejä siitä, mitä journalismin laadulle tapahtuu, kun se tulee riippuvaiseksi poliitikkojen päähänpistoista. Siksi erityisesti kahden toimittajan esittelemänä ajatus journalismin laadun parantamisesta se julkisiin tulonsiirtoihin sitomalla on täysin absurdi.

Selvityksessä esiteltyjen tukimuotojen väitetty hyvyys ei perustu objektiivisiin arvioihin. Esimerkiksi Tanskan vuonna 2014 tekemä uudistus on raportin mukaan ”herättänyt ihastusta”, koska tukisumma oli suuri ja harkinnanvaraisuutta lisättiin. Isot tulonsiirrot herättävät saajissaan ihastusta, sitä tuskin voi uutiseksi sanoa. Mutta olivatko ko. tukimuodot tehokkaita ja täyttivätkö ne tarkoitustaan? Sitä raportissa ei kerrota, vaikka juuri nuo tiedot olisivat tukien tarpeellisuuden määrittämisessä välttämättömiä

Toisin kuin Harakka esittää, ei mediaa ole ”lyöty moukarilla”. Journalismia tuetaan joka vuosi n. puolella miljardilla eurolla. Jos tuo veronmaksajien taskusta otettu tulonsiirto ei riitä puolueettoman tiedonvälityksen varmistamiseen, niin syy löytyy rahoituksen heikosta kohdistamisesta.

Erillisiin tukiin ei journalismin tai mediatalojen kohdalla ole tarvetta. Ei varsinkaan sellaisiin, jotka julkisen talouden nykytilanteessa kasvattaisivat sen enempää väliaikaisia kuin pysyviäkään julkisia menoja. Media-alan yritysten kassakriisiä voidaan helpottaa tismalleen niillä samoilla keinoilla, joita Libera on esittänyt yritysten kriisiavuksi: Laskemalla tuotteiden ALV-kantaa ja yritysverotusta sekä poistamalla työntantajamaksut vähintään väliaikaisesti.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Vastaa käyttäjälle Benedetto Peruuta vastaus

6 kommenttia artikkeliin Valtion mediatuki uhkaa median riippumattomuutta

  1. Benedetto sanoo:

    Hauskaa vappua kaikille!
    Onpa hyvä kirjoitus Tere Sammallahdelta. Suuri kiitos.

    Hyvä ja tarkka näkökulma. Oikein harmittaa, ettei ole näkynyt yhtä hyvää tämän asian käsittelyä laajemmin.

    Journalismi, toimittajat ja mediat on aika kuplautunut. Eikä kyse ole korona-, ilmastomuutos-, pankkikriisi-, lama- tai edes kekkosajasta vaan ilmeisesti asia on ikuisesti ollut näin.

    Hämmästyttää miten samanlaisia toimitukset ovat nyt kuin mitä olivat vaikka 1950- tai 1920-luvulla, tai 1800-luvulla. Ei vaan nähdä, että vaikka ollaan omasta mielestä ”vallan vahtikoiria” niin kritisoidaan vain muunmielisiä, ei nähdä omaa kollektiivisita umpimielisyyttä.

    No, ehkä tästä on mussutettu tarpeeksi. Kiitos Libera.
    Iloista vappua!

    1. Tere Sammallahti sanoo:

      Kiitos, hyvää vappua Benedetto!

  2. Julle sanoo:

    Luonnollisesti tuet menisivät vain eurokommari-medioille, jotka tarjoilevat vain faktoja, myös niitä poliittisia.

  3. Eero sanoo:

    ”Journalismia tuetaan joka vuosi n. puolella miljardilla eurolla.”

    Journalismia? Miten niin journalismia?!

    Taustalla tässä varmaan on se, että mediatukea ei haluta siirtää ei-kaupalliselta puolelta (Yle) kaupalliselle, vaan halutaan lisää rahaa toimittajille ”yhteisestä kassasta”.

    Tuon tässä esiin ESS:n näkökulman. Yle tuottaa isolla rahalla verkkosivuja, jotka vievät lukijoita lehtien kilpailevilta verkkosivuilta. Lehdet haluaisivat päästä ”osingolle”

    https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/1662177

    1. Tere Sammallahti sanoo:

      Kyllä, mediatoiminnan tukeminen keskittyy Suomessa voimakkaasti Yleen. Olisikin syytä tarkastaan Ylen rahoitusperusteita ja aloittaa sen toimintojen purkaminen. Samalla kaupallisen median verovelvoitteita olisi syytä alentaa, jotta muun journalismin kannattavuus paranisi.

  4. Eero sanoo:

    Tarkennus vielä:

    osinko, yhteinen kassa: viittaan siis Sonja Finérin twitter-kommenttiin:

    Jos jaettujen verovapaiden osinkojen mediaani on 150€ ja varakkaimmat saavat 112 500€ samoja verovapaita osinkoja, saavat he 750 kertaa enemmän. Voit miettiä kuka tästä hyötyy kun rahat otetaan yhteisestä kassasta.

    ja Mäkisen

    Verohelpotus rikkaille on poliittisin päätöksin annettu.

    Tässä on pelottavasti vähän jotain samaa kuin ns. asuntotulossa, eli siinä ajatuksessa, että omassa käytössä olevan asunnon omistajalla on asunnosta laskennallista tuloa eikä todellista menoa, ja sitä kuvitteellista tuloa voidaan ja pitää verottaa. Seuraavaksi sitten taksitulo (aina kun matkustat linja-autolla), terveystulo (niinä päivinä kun et joudu maksamaan poliklinikkamaksua), armeijatulo (niille joilla ei ole varusmiespalvelusta tänä vuonna), ja tietysti viinatulo (absolutisteille ja muuten liian vähän alkoholituotteita käyttäville).

    Takaisin asiaan. Jostain syystä meillä on vallalla Teren esiin tuoma filosofia, että kun yrittäjä/yritys järjestää työpaikan ja siis maksaa palkan ja välittömät ja välilliset kulut, niin tästä yli jäävää yrittäjän tuottoa (osinko) ajatellaan lähtökohtaisesti yhteiseen kassaan eikä omistajalle kuuluvana.

    Vasemmistolainen lähestymistapa tässä on, että yrittäjälle / yritykselle ei lähtökohtaisesti kuulu mitään; kaikki työn tuotto kuuluu (palkatuille) työntekijöille, ja muut ovat niitä kapitalistiriistäjiä. Tähän ajattelelutapaan, eräänlaiseen hegemoniaan tai paradigmaan kuuluu se, että ei ymmärretä työtä abstraktina asiana, jota yrittäjät ja yritysten omistajat tekevät, vaan se käsitetään puhtaasti suorittavan portaan tiilenladontana. Koetaan, että johtaminen, suunnittelu, päättäminen ja riskin ottaminen ovat etuoikeuksia, eivät yksinkertaisesti vaikeita hommia, joihin on usein mahdoton löytää ulkopuolista tekijää annetulla palkalla. Olemme siis kateellisia K-kaupan yrittäjälle, kun sille tulee mielikuviemme mukaan ihan sikana massia, mutta emme halua hahmottaa, miten vaikea homma se tosiasiassa on, saati myönnä, että mikään ei kiellä ryhtymästä yrittäjäksi; siitä on ihan turha olla kateellinen, koska yhteiskunnassamme yrittäjäksi on lupa ryhtyä kenen vain. Tämä siis erona maaorjuuteen tai sääty-yhteiskuntaan, missä ammatin harjoittaminen on liitetty syntyperään. Kommunismi on maaorjuuden ja sääty-yhteiskunnan aikainen ja niistä ponnistava idea, joten ihan looginenhan tämä erehdys vasemmistolle on.

    Osinkojen verottaminen on valinta siinä missä liiketoiminnan verottaminen palkkaveron, sivukulujen, ALV:n ja muiden verojen ja veroluonteisten maksujen avulla. Hälyttävää on se, että verovapaa osinko ajatellaan jotenkin lähtökohtaisesti vääräksi. Ei, kyllä se raha kuuluu osingon saajalle ja vähän enemmän nöyryyttä pitäisi löytyä, kun käydään toisen kukkarolla. Valinnalla on vaikutusta yhteiskunnan toimintaan. Jos osinkoa verotetaan kovasti, yhteiskunta alkaa toimia tavalla, jossa niitä ei makseta. Jos niitä ei veroteta, osinkojen suuruutta rajoittaa jokin muu seikka, esimerkiksi riittääkö työvoimaa ja asiakkaita, tai paljonko asiakkaat ovat lopulta valmiita maksamaan vaikkapa K-kauppiaan hankkimista kukkakimpuista. Korkea verotus on – näin ajattelen – kaikkein merkittävin yrittämisen kannattavuutta heikentävä asia.

    Rakentavasti voisimme siis puhua osingonsaajien tasa-arvoistamisesta, jos tarkoitus on, että osingoista maksetaan veroa samoilla periaatteilla. Tasa-arvoistaminen ei kuitenkaan saa olla keppihevonen veroasteen nostamiselle tai tuoton takavarikoimiselle Suomen suuren julkisen talouden kasvattamiseksi entisestään.

Tietoa kirjoittajasta

Sammallahti Tere

Tere Sammallahti

Sisältöjohtaja

+358 44 099 0025

Tere on vapautta rakastava poliitikko, kansalaisvaikuttaja ja some-asiantuntija. Hän vastaa Liberan sisällöntuotannosta.

single.php