Hallituksen työllisyystoimet tai -toimettomuudet, osa III: Paikallinen sopiminen ja kolmikanta

Hallituksen työllisyystoimet tai -toimettomuudet, osa III: Paikallinen sopiminen ja kolmikanta

Blogisarjani hallituksen työllisyystoimista siirtyy aihepiirin graalin maljaan, eli kolmikantasuunnittelussa jo puolitoista vuotta olleeseen paikallisen sopimisen edistämiseen yrityksissä. Tällä toimenpiteellä on yksinään suurempi potentiaali kuin muilla suunnitelluilla työllisyystoimilla yhteensä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että hallitusohjelma asettaa katon tavoitteiden kunnianhimolle ja kolminkantaneuvotteluiden dynamiikka sabotoi jopa näihin vaatimattomiin tavoitteisiin yltämisen. Hallitus tulisi toimia kuten eläkeputken poiston kohdalla – toteuttaa uudistukset ilman kolmikantaa – mutta tällöinkin pienin yhteinen nimittäjä tulee pitämään toimien vaikutukset vähäisinä. 

Blogisarja jatkaa hallituksen suunnittelemien ja toteuttamien työllisyystoimien käsittelyä, arvioiden niiden tarkoituksenmukaisuutta suhteessa Suomen haasteisiin. Tämä kirjoitus käsittelee paikallista sopimista ja kolmikantavalmistelun dynamiikkaa. 

Taustaa: makrovakaus vastaan mikrotehokkuus

Paikallisen sopimisen edistäminen tuntuu nousevan esiin aina kun Suomelle esitetään toimenpidesuosituksia työllisyysasteen kasvattamiseksi. Kyseessä on myös kansan enemmistön kannattama toimi. Esimerkiksi joulukuussa julkaistussa Evan kyselyssä ainoastaan 27% vastusti työaikajoustojen lisäämistä. Huolta herättää kuitenkin spekulointi työnantajan yksipuolisesta sanelusta, mikä on kaatanut aiemmat yritykset. Onnistunut sopuesitys vaatii siis luottamusta työnantaja- ja työntekijäpuolten välillä.

Suurin aiheeseen liittyvä periaatteellinen kysymys on makrovakauden ja mikrotehokkuuden keskinäinen tasapaino. Ensimmäinen tarkoittaa työehtojen ja palkkojen sopimista siten, että kansantalouden etu – esimerkiksi työllisyys- tai inflaatiotavoite – toteutuu. Mikrotehokkuus taas tarkoittaa, että maksimaallinen tehokkuus saavutetaan paikallisten joustojen ja tarpeen mukaisten sopimusten kautta.

Aiempina tupo-aikoina työmarkkinamme painottuivat liiallisesti makrovakauden puolelle ja perintönä noilta ajoilta Suomessa on erittäin jäykkä palkanmuodostus – maailman talousfoorumin mukaan kolmanneksi jäykin koko maailmassa. 

Paikallisen sopimisen lisäämisen tarve tunnustetaan laajalti. Oikein muotoiltuna se omaa win-win-win potentiaalin. Työntekijät hyötyvät pelastettujen työpaikkojen lisäksi siitä, että he ovat vapaampia suunnittelemaan työaikoja tarpeidensa mukaan. Työnantajapuoli saa keinon reagoida muuttuviin taloustilanteisiin. Valtio hyötyy, kun lisääntyneet työmarkkinajoustot luovat lisää työpaikkoja. Kestävyysvajeen puuskuttaessa kansantalouden niskaan luulisi tämän reformin olevan hallituksen prioriteettilistan kärkipäässä. 

Kolmikantavalmistelu lähtökohtana

Edellä mainituista syistä 2019 hallitusohjelma lupasi edistää paikallista sopimista työehtosopimusten kautta. Työtä varten perustetun Työ- ja elinkeinoministeriön vetämän kolmikantaisen työryhmän piti antaa toimenpide-esityksensä syyskuuhun 2020 mennessä. 

Työryhmän odotetusti epäonnistuttua tässä se pyysi ja sai lisäaikaa maaliskuuhun 2021 asti. Hallituksen syyskuun 2020 budjettiriihi kirjasi joka tapauksessa ylös tavoiteen lisätä paikallista sopimista osapuolten keskinäiseen luottamukseen perustuen, huolehtien myös henkilöstön riittävistä vaikutusmahdollisuuksista luottamuksen ilmapiirin aikaansaamiseksi.

Työryhmän päätehtäväksi täsmennettiin työlainsäädännön läpikäyminen paikallisen sopimisen mahdollisuuksien edistämisen näkökulmasta. Tavoitteena oli löytää tasapaino työntekijöiden vähimmäissuojan ja yrityskohtaisten joustavuustarpeiden välillä.

Viime viikolla tapahtui uusin ennalta-arvattava lässähdys, kun työryhmä ilmoitti jälleen epäonnistuneensa ratkaisuesityksen luomisessa. Työministeri Haataisen mukaan työryhmä jatkaa aikarajoista lipsumisesta huolimatta ajanhaaskaustaan tästäkin eteenpäin.

Miksi kolmikantasuunnittelu epäonnistui?

Kolmikanta voi antaa yleistä hyväksyttävyyttä merkittävillekin muutoksille. Tämän vuoksi on luonnollista, että siihen pyritään ja sitä ollaan valmiita odottamaan. Ongelmana kuitenkin on, että työntekijä- ja työnantajapuolet eivät juuri koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta osoittaa kompromissihaluttomuuttaan.

Työnantajapuoli on sentään saanut sisäiset rivinsä järjestykseen. EK ja Suomen Yrittäjät (ja Suomen Keskusta) ovat päässeet sopuun siitä, että paikallisen sopimisen tulee olla samalla tavalla mahdollista niin järjestäytyneissä kuin järjestäytymättömissäkin yrityksissä. Tämä vaatisi sitä, että lainsäädännöstä pitäisi poistaa järjestäytymättömiä yrityksiä koskevat paikallisen sopimisen kiellot.

Periaatteessa edellä esitetty kävisi työntekijäpuolelle, mutta heidän ehdoton vaatimuksensa on, että työntekijöitä tulee edustaa järjestäytymättömissäkin yrityksissä luottamushenkilö. Työnantajapuoli taas on sitä mieltä, että koska yli puolessa yrityksistä ei ole luottamusmiestä tai edes liittoon kuuluvia työntekijöitä, myös muun edustuksen (esimerkiksi liittoon kuulumaton luottamusvaltuutettu, jos työehtosopimus tämän sallii) täytyy olla mahdollista.

Tässä kohtaa erimielisyydet muuttuvat ylitsepääsemättömiksi. Ammattiliitot eivät halua, että heidän neuvottelemiensa sopimusten joustoista päättävät muut kuin liiton omat luottamushenkilöt. Kirjauksien pelätään johtavan siihen, että yhä harvemmat yritykset liittyisivät työnantajaliittoihin. Tämä heikentäisi luottamushenkilöverkostosta valtaansa ammentavaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Kehitys voisi vähentää todennäköisyyttä, että sopimuksia määriteltäisiin yleissitoviksi. Tämä taas voisi johtaa yleissitovan työehtosopimusjärjestelmän romuttumiseen ja ammattiyhdistysliikkeen roolin heikkenemiseen.

Edellä mainitut huolenaiheet vaikuttavat varmasti vakavilta ammattiliittojen näkökulmasta. Mutta jos katsoo asiaa Suomen kansantalouden näkökulmasta, ne vaikuttavat triviaaleilta. Onko mitään järkeä lykätään tarpeellisia uudistuksia vain koska ulkoparlamentaariset toimijat pelkäävät vaikutusvaltansa vähenemistä? Sama problematiikka on koko kolmikantavalmistelu-kysymyksen ytimessä. 

Miksi kolmikanta aina epäonnistuu?

Harva instituutio haluaa lakkauttaa itsensä. Niin työntekijä- kuin työnantajapuolistakin on kasvanut rakennelmia, jotka työllistävät suuria määriä ihmisiä ja hallitsevat merkittävää omaisuutta. Koska osapuolet pyrkivät säilyttämään “saavutetut etunsa”, niiden tulee säännöllisesti pyrkiä osoittamaan olemassaolonsa tarkoitus. 

Kun hallitus haluaa tehdä merkittäviä työmarkkinamuutoksia ja kutsuu kolmikannan koolle, on hyvä hetki osoittaa tämä tarkoitus. Jääräpäinen kompromissihaluttomuus kuitenkin osoittaa, että kaksi kantaa kolmesta eivät ole lainkaan valmiita olemaan tarpeellisia. Hallitus haluaisi tehdä muutoksia, mutta ei uskalla tehdä mitään ilman kolmikannan siunausta. Lisäaikaa annetaan aina tarvittaessa ja varmaankin koko hallituskauden loppuun. 

Kolmikanta epäonnistuu isoissa työmarkkinareformeissa lähes poikkeuksetta, koska siltä ei edes odoteta tämän kaltaisiin ratkaisuihin pääsemistä. Vastuu reformeista on hallituksella, jolla on myös demokraattinen mandaatti sopia kahden muun kannan päiden yli asiasta – aivan kuten tehtiin eläkeputken poiston kohdalla.

Vaikka ammattiyhdistysliike vastusti tätäkin muutosta periaatteellisesti sen toteutuneessa muodossa, hyväksyi se jälkikäteen sen hiljaisesti. Toisin sanoen ammattiyhdistysliike ei aina välttämättä ole muutoksen jarruna, mutta sen täytyy esiintyä sellaisena julkisuudessa. 

Jos hallituksessa sisäistetään tämä, on mahdollista edetä paikallisen sopimisen edistämisessä lainsäädännön tasolla. Kolmikantaratkaisuun pääseminen olisi toivottavaa, mutta se ei tule toteutumaan vaikka sitä seuraavat kaksi tai kaksikymmentä vuotta odoteltaisiinkin. Meidän tulee ymmärtää ero päämäärissä. Kaksi muuta kantaa edustavat ainoastaan jäsenistöään. Kolmas kanta – hallitus – edustaa koko maan äänestäjien parlamentaarista enemmistöä. 

Toisin kuin kaksikanta, maamme kilpailukyky ja työllisyyteen liittyvät ongelmat eivät voi odottaa taas kahta vuotta. Toiminnan aika on nyt. Kolmas kanta, pallo on teillä.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Vastaa käyttäjälle Risukimppu Peruuta vastaus

Yksi kommentti artikkeliin Hallituksen työllisyystoimet tai -toimettomuudet, osa III: Paikallinen sopiminen ja kolmikanta

  1. Risukimppu sanoo:

    Onko mikään keskustelu Suomessa niin lähellä kommunismin periaatteita, kuin keskustelu pitkäaikais-työttömistä? Tarkoitan tällä nimenomaan kaikenmaailman risusavotta-puheita, nillitystä työttömien lemmikeistä ja läppäreistä.
    Yleisesti köyhien ja työttömien puolestapuhujia nimitellään sosialisteiksi ja kommunisteiksi, mutta tämä vain kertoo sellaisten nimitysten käyttäjien kertakaikkisesta tietämättömyydestä ja historiattomuudesta. Sama kun pikkulapset ala-asteen pihalla homottelevat toisiaan tietämättä mikä homo on.
    Kommunismi, sellaisenaan kun se esim. Neuvostoliitossa toteutettiin, oli erittäin suvaitsematon ja jyrkkä ideologia. Neuvostoliitossa ei työttömiä hyväksytty. Aivan kuten kansallissosialistisessa Saksassa, työttömät pyrittiin hävittämään Neuvosto-yhteiskunnasta tavalla tai toisella. Työkykyisille osoitettiin joku työ tehtaissa tai kolhooseissa. Jos pani hanttiin, pääsi kokeilemaan miltä gulagissa raataminen maistui. Työkyvyttömät likividoitiin. Mitä tahansa kunhan ”hyödyttömistä suista päästiin” Leninin propagandassa porvarit ja aristokraatit olivat tyhjäntoimittajia ja yhteiskunnan loiseläjiä. Niinpä vallankumouksen toteuduttua bolsevikit suorittivat verisen puhdituksen jossa seinää vasen ammuttiin salongeissa vetelehtimään tottuneita kreivejä ja kreivittäriä ja muita seurapiiri prinssejä ja prinsessoja. Kunnon Neuvosto-kansalainen oli peruskommunisti joka raatoi vaikka ilman palkkaa stahanovilaisessa aatteen palossa.
    Yhä 2020-luvun Suomessa päättäjät horisevat täystyöllisyydestä. Yhteiskuntamme ei ole millään tavalla varautunut nopeisiin ja merkittäviin muutoksiin. 1970-luku ei enää palaa. Työn rooli ihmisten elämässä ja useimpien työtehtävien luonne muuttuu, halusimme tai emme. Tulevaisuudessa lukuisat suorittavat työt tekevät robotit. Massatyöllisyys on muinainen käsite ajoilta jolloin tehtaat, maatilat ja metsätyömaat imuroivat tuhansia pakertamaan aamusta iltaan. Mitään sellaista ei enää ole olemassakaan teollisuusmaissa.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php