Kulttuuri – sosialistista tuotantoa vai markkinavetoista yrittäjyyttä

Kulttuuri – sosialistista tuotantoa vai markkinavetoista yrittäjyyttä

Julkisen tuen vahva asema suomalaisessa kulttuurissa on luonut sitkeän riippuvuussuhteen, josta irtautuminen sattuu.

Uutiskuvia kesäkuun kolmantena päivänä vilkaistessani luulin hetken, että Tuska-festivaali järjestetään Suvilahden sijaan Eduskuntatalon edessä. Näin siis toki jollen olisi tiennyt, että suuret yleisötapahtumat Helsingissä ovat koronapannassa. Systemaattisesti järjestäytyneet, surupukuiset ihmisrivit olivatkin tällä kertaa kulttuuri- ja tapahtuma-alan ammattilaisia, joiden kahden tunnin dramaattisen tuijotuksen viesti kävi selväksi; alan ammatillisen kärsimyksen mitta on tullut täyteen. 

Koronan vuoksi käyttöönotetut kokoontumisrajoitukset ovat olleet kulttuuri- ja tapahtuma-alalle myrkkyä. Reippaasti yli kolmesataatuhatta suomalaista työllistävä sektori on ollut lamaantuneena jo yli vuoden. Rajoitukset ovat sulkeneet teatterien, konserttisalien, keikka- ja tapahtumapaikkojen, museoiden sekä taidenäyttelyiden ovet. Rajoitustoimet ovat saaneet kulttuuriväeltä ankaraa kritiikkiä, jota ei olla onnistuttu tukahduttamaan valtion tukipaketeilla. Julkisvallan ja yhteiskunnan arvostusta kulttuurialaa kohtaan on peräänkuulutettu monista torvista.

Mistään pienestä talouden lohkosta ei olekaan kysymys; kulttuuri- ja tapahtuma-alan yhteenlasketun vuosittaisen liikevaihdon on arvioitu hipovan noin neljää miljardia euroa, joka on vain viidenneksen alhaisempi kuin ravintola-alalla. Alan liikevaihdon supistuminen korona-aikana on ollut hurjaa ja niin on ollut myös vaikutus alan työllisyyteen. Kulttuuri- ja tapahtuma-ala on lisäksi vahvasti liitoksissa muun yrittäjyyden elinehtoihin esimerkiksi hotelli- ja ravintola-alalla.

Kulttuuri- ja tapahtuma-ala muodostuu monenkirjavasta joukosta erilaisia toimijoita ja ansaintamalleja. Koronakriisi on syventänyt näitä kulttuurialan sisäisiä jakolinjoja entisestään. Eri taidealojen välillä on jo tovin muhinut riita siitä kenelle ja miten koronatukia pitäisi jakaa. Tulisiko ne jakaa koronan aiheuttamien tulonmenetysten pohjalta vai tasapuolisemmin kaikille kulttuurikentän toimijoille riippumatta kärsittyjen tulonmenetysten määrästä?

Koronatuista käytävä keskustelu on silti vain jäävuoren huippu kulttuurialan haasteissa. Taustalla painaa syvempi huoli kulttuurialan rahoituksen tulevaisuudesta. Alan julkisen rahoituksen määrä on alakuloisessa laskussa eikä hallituksen tavoite nostaa luovien alojen bruttokansantuotteen osuutta lähemmäs EU:n keskimääräistä seitsemän prosentin tasoa näytä edistyvän toivottuun suuntaan. Tavoitteen täyttymistä ei myöskään edistä kulttuurin rahasammon Veikkauksen rahapelituottojen hiipuminen vuosi toisensa jälkeen. 

Ala on huolissaan suomalaisen kulttuurituotannon selviytymisestä; mitä käy kaikille niille kulttuurintuottajille, jotka ovat tottuneet nauttimaan julkisesta rahoituksesta? Kulttuurin tuelle on julkisessa keskustelussa vaadittu jatkuvuutta ja ennakoitavuutta, konkreettisesti lisäpanostuksia valtion rahoitusosuuksiin. Kovin vähän on puhuttu siitä, kuinka suomalaisen kulttuurituotannon tulevaisuutta voitaisiin turvata markkinaehtoisesti, yksityistä kulttuuriyrittäjyyttä edistäen. 

Vuosi 2020 pakotti lähes jokaisen toimialan ja yrityksen hiomaan toimintaansa kriisinkestävämpään suuntaan. Näin tulisi tehdä myös kulttuurialalla, joka koronakriisin lisäksi painii myös pitkän tähtäimen rahoituskriisin kanssa. Ei yksinkertaisesti ole alaa, jolla ei olisi koronaläksyjä tehtävänään.

Taideapurahat, valtionavustukset ja kunnalliset tuet ovat iskostuneet suomalaisen kulttuurialan DNA:han. Ilman niitä ala kirjataan uhanalaisten lajien listaukseen. Julkisia tukia ja markkinaehtoisesta järjestelmästä poikkeamista perustellaan kulttuuritarjonnan monipuolisuuden ja saavutettavuuden turvaamisella, kansalaisten hyvinvoinnin lisäämisellä, sekä kulttuurin roolilla yhteiskunnan ja politiikan riippumattomana vahtikoirana. Ja sitten on tietysti vielä se taiteen itseisarvo. Vapaiden markkinoiden varassa toimivan kulttuurin ei yksinkertaisesti uskota pystyvän täyttävän näitä tehtäviä, ainakaan kokonaisuudessaan. 

Kulttuurin tukeminen julkisin varoin ei kuitenkaan tule ongelmitta. Se hankaloittaa alan markkinaehtoisen yrittäjyyden ja tasapuolisen pelikentän kehittymistä. Lisäksi valtiontuilla on vaarana työntää loitommas myös muita alalle potentiaalisesti suuntautuvia investointeja.

Yksi konkreettinen julkisen tuen hankaluus on kulttuuripalvelujen hinnoittelu. Kun julkisella tuella rahoitettu kulttuuripalvelu maksaa kuluttajalle 50 euroa, markkinaehtoisesti toimivan yrityksen vastaavasta palvelusta kuluttaja tuskin on valmis maksamaan 250 euron markkinaehtoista hintaa. Tämä hinta kun kattaa palvelun tuottamisen kustannukset palkkoineen, materiaaleineen, vuokrineen, veroineen ja lukuisine muine kuluineen, mielellään vielä yritykselle voittoa tuottaen. Klassinen tosielämän ilmentymä tästä on Kansallisoopperan lippu, joka useiden satojen eurojen valtiontuen vuoksi maksaa kuluttajalle vain murto-osan sen tuottamisen todellisesta hinnasta. 

Julkisen tuen vahva asema suomalaisessa kulttuurikentässä on luonut sitkeän riippuvuussuhteen, josta irtautuminen sattuu. Kulttuurialojen tulevaisuus ei voi kuitenkaan kestävästi nojata julkiseen tukeen. Alan markkinaehtoisen yrittäjyyden edistäminen on otettava vakavasti, sillä sen avulla ala voi pitkässä juoksussa sopeutua julkisen tuen vähenemiseen ja samanaikaisesti kasvaa. Yrittäjyys voi myös tukea alan perinteisesti vaikeahkoa työllisyystilannetta. 

Kulttuurialan yrittäjyyttä voidaan edistää monin keinoin, esimerkiksi vahvistamalla räätälöityä yrittäjyyskoulutusta kulttuurialan koulutusohjelmissa. Koulutusohjelmien tulisi hyödyntää monialaista yhteistyötä digi- ja teknologiaosaajien kanssa. Tähän uskoisi Suomesta löytyvän erinomaisia yhteistyömahdollisuuksia oppilaitoksien välille. Tarvitaan myös enemmän inspiroivia tarinoita menestyvistä kulttuurialan yrittäjistä ja yrityksistä. 

Yksi keskeisin koronaoppi yrityksille on toimialasta riippumatta ollut digitalisaation positiivinen vaikutus yrityksen pärjäämiseen. Tämä sama oppi tulisi mieltää vahvemmin myös kulttuurialalla, jossa digitalisaation monet mahdollisuudet esimerkiksi verkkostriimauksen osalta eivät ole vielä ottaneet tuulta alleen, eikä toimivia ansaintalogiikan malleja olla vielä onnistuttu löytämään. Digiteknologialla on kuitenkin valtava potentiaali myös kulttuuri- ja tapahtumatuotannossa ja siksi alan digi- ja teknologiaosaamiseen täytyy panostaa. 

On kovin inhimillistä, että ihmiset jammailevat mieluummin keikkapaikalla olutpullo kädessään ja huutavat muiden fanien kanssa kilpaa lempibändinsä lyriikoita, kuin tuijottavat keikkaa yksin kotisohvaltaan nelikulmaiselta ruudulta. Mutta tähänkin teknologia voi esittää ratkaisuja. Esimerkiksi virtuaalitodellisuuslasit voisivat tarjota jo melko autenttisen keikkakokemuksen – puhumattakaan parhaasta paikasta eturivissä. Lisäksi keikan jälkeen saattaisi päästä piipahtamaan myös bäkkärillä.

Markkinaehtoista kulttuurituotantoa voidaan edistää myös kulttuuripalvelujen kuluttamiseen kannustamalla. Sen sijaan, että tuemme tottuneesti tuttuja ja turvallisia kulttuuritukien jakomalleja, meidän tulisi miettiä edistävätkö tuet aidosti kulttuurin asemaa, vai ylläpidetäänkö niillä ainoastaan vallitsevaa tilaa. Kulttuuri tarvitsee yleisönsä. Meillä suomalaisilla on kuluttamisen lisävaraa monien kulttuuripalvelujen suhteen. Suurkuluttajia, jotka käyvät kulttuuritilaisuuksissa ja -kohteissa useita kertoja vuodessa on vielä liian vähän. 

Mikäli kulttuurintuotantoa kannustettaisiin kehittymään markkinaehtoisempaan suuntaan, vältyttäisiin myös poliittiselta vääntämiseltä siitä, mitä kulttuurinmuotoa milloinkin tulisi tukea. Päätösvaltaa kulttuurivalinnoista ja -arvostuksista voisi jatkossa antaakin kulttuurin kuluttajalle itselleen.

Ajatus julkisen tuen ohjaamisesta kansalaisille myönnettäviin kulttuuriseteleihin on mielenkiintoinen ja kokeilemisen arvoinen kahdestakin näkökulmasta. Kulttuuriseteleillä kannustettaisiin kansalaisia kulttuuripalvelujen aktiivisempaan kuluttamiseen, ja toisaalta niillä siirrettäisiin kansalaisille päätösvaltaa siitä millaisia kulttuuripalveluja he haluavat jatkossa julkisin varoin tukea. Tällainen malli ei sulje pois kulttuurin perinteisempiä tukia, joiden rakennetta tulee toki myös jatkossa kehittää, ehkäpä projektiluontoisempaan suuntaan.

Eikä tietenkään sovi unohtaa, että julkisvallalla on arsenaalissaan myös muita keinoja kulttuurin tukemiseen, kuin suorat tuet ja avustukset, esimerkiksi lainsäädäntö ja verotus. 

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Vastaa käyttäjälle Julle Peruuta vastaus

2 kommenttia artikkeliin Kulttuuri – sosialistista tuotantoa vai markkinavetoista yrittäjyyttä

  1. Julle sanoo:

    Jokainen, joka on oman elämänsä kulttuuri, voi aina laittaa pystyyn oman pop-up kulttuuritapahtuman.

    https://www.youtube.com/watch?v=yhSiso6ywv0

  2. ksee sanoo:

    Julkista tukea usein perustellaan sillä, että kaupallisuus jotenkin pilaisi kulttuurielämyksen laadun. Ehkä se voi näin ollakin ainakin suuria yleisöjä kustannusten kattamiseksi vaativissa spektaakkeleissa, mutta samalla kai pitää kysyä, että syntyykö verovaroin tuetulla mallilla sen kummoisempaa jälkeä.

    Itseä on ainakin vuosikaudet ihmetyttänyt laitosteattereiden, -orkesterien ja oopperan ohjelmisto. Mitään modernia ja kunnianhimoista on aivan turha etsiä, koska toimintamoodina näyttää olevan se, että täytyy varmistaa täydet salit ja kausikorttien maksimaalinen myynti. Niinpä ohjelmisto koostuu lähes täysin vanhoista yleisösuosikeista ja esim. ulkomailta ostetuista menestysmusikaaleista. Käytännössä kyse on siis aivan samanlaisesta suuren yleisön tyydyttämisen ehdoilla tehdystä puhtaasta viihteestä kuin vaikka jossain waltdisney-jääshowssa tms.

    Jos siis verovaroista maksetuilla tuilla olisi tarkoitus taata mahdollisuudet korkeatasoisten kulttuurielämysten toteuttamiseen, niin eipä se nykymallilla oikein tunnu onnistuvan. Raskaalla kulurakenteella julkiset laitokset syövät kohtuuttoman osan tuista ja samalla käytännössä estetään kaupalliselta pohjalta tulevan tarjonnan syntyminen.

    Ensimmäisiä askeleita tukijärjestelmän purkamiseksi voisikin siten olla näiden laitosten ja niiden takaamien suojatyöpaikkojen purkaminen. TIetysti moni näiden palveluiden vakikäyttäjä saattaa älähtää, mutta onko veronmaksajien velvolisuus kustantaa keski-ikäisten koulutettujen toimihenkilörouvien ”kulttuurijano” (lue: viihde)?

Tietoa kirjoittajasta

Kontkanen Mira-Maria

Mira-Maria Kontkanen

Mira-Maria Kontkanen on pk-yrittäjyyden EU-asiantuntija Brysselissä, jossa hän vastaa Suomen Yrittäjien Brysselin toiminnoista. Hän toimii myös jäsenenä eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa edustavassa Euroopan talous- ja sosiaalikomiteassa (ETSK). EU-asioiden ja lobbaamisen ohella Mira-Maria heittää palloa kahdelle maaniselle terrierille, pelaa yli-innokkaana lautapelejä ja laulaa pehmoista poppia

single.php