Kohtuulliseen ei pidä tyytyä – vastaus Sixten Korkmanille

Kohtuulliseen ei pidä tyytyä – vastaus Sixten Korkmanille

Uusliberalismia vastustetaan melko kiihkeästi Suomessa, mistä uusimpana esimerkkinä on Sixten Korkmanin tämän aamun mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa. Haluan osaltani monipuolistaa keskustelua koskien uusliberalismia. Kysymys ei ole joko-tai, jossa joko Suomi pysyy juuri tällaisena tai uusliberalismin kautta muuttuu Yhdysvalloiksi. Molemmat näistä maista hyötyisivät suuresti, jos ne liikkuisivat ääripäistään tolkullisempaan suuntaan.

Mikä uusliberalismi?

Uusliberalismin katsotaan syntyneen vuonna 1947 Sveitsissä, kun ryhmä taloustieteilijöitä – muun muassa Friedrich von Hayek, Ludwig von Mises, sekä Milton Friedman – perustivat Mont Pèlerin -seuran, joka otti tehtäväkseen liberaalin politiikan edistämisen. Tavoiteena oli klassisen, laissez faire-liberalismin uudelleenmuotoilu, jonka nähtiin olevan kykenemätön esimerkiksi estämään haitallisten monopolien ja valtakeskittymien syntyä. Siksi termi “uusliberalismi”. 

Uusliberalismille ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää, mutta yleisesti ottaen kyseessä on aatesuunta, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Aatteen muihin tunnusmerkkeihin kuuluvat muun muassa tiukka talouskuri, rajattu valtio ja sääntelyn vähentäminen. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään erityisen koherentti aatesuuntaus, ja esimerkiksi Hayekin ja Friedmanin näkemykset erosivat toisistaan. Tästä johtuen nykyään liberaalit tai taloustieteilijät eivät tunnistaudu uusliberaaleiksi, identifioiden itsensä mieluummin markkinaliberaaleiksi tai ihan vain liberaaleiksi. “Uusliberalismista” on tullut lähinnä sitä vastustavien tahojen käyttämä, negatiiviseksi mielletty termi.

Merkittävin rooli uusliberalismilla katsotaan olevan globaalien järjestöjen kautta, joista tärkeimpiä ovat Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki. Ensimmäinen myöntää lainoja valuuttapulasta kärsiville maille. Maailmanpankki taas rahoittaa kehittyvien tai muuten taloudellisista vaikeuksista kärsivien maiden jälleenrakennusta ja yleistä kehitystä. 

Jotta autettavat maat eivät toistaisi virheitään – joiden vuoksi ne tarvitsevat lainoja tai tukea – on rahoituksen saamiselle asetettu ehtoja. Osa niistä perustuvat Mont Pèlerin -seuran ajatuksiin ja ehdot ovatkin siten paras katsaus uusliberalismiin käytännössä. Ehtoihin lukeutuvat erilaisten kaupan esteiden poistaminen, usein liialliseksi kasvaneen julkisen sektorin leikkaaminen, sekä valtion rahoituspohjan parantaminen veropohjaa laajentamalla ja marginaaliverotusta alentamalla.

Jotkut väittävät uusliberalismin kärsineen moraalisen konkurssin finanssikriisin seurauksena. Tuolloin siis puutteellinen sääntely finanssialalla johti useiden pankkien ja suuryritysten rahoituskriisiin. Kun yritykset katsottiin liian isoiksi kaatumaan, ne pelastettiin valtion väliintulolla, eli verorahoilla. Tarina kärsii kuitenkin sisäisestä ristiriidasta. Ei uusliberalismia voi syyttää yhtäaikaisesti sekä valtion roolia liiasta rajaamisesta että valtiojohtoisesta pankkien pelastamisesta. Jälkimmäinen toiminta oli selkeästi liberaalien arvojen vastaista. 

Uusliberalismi voidaan määritellä neutraalisti seuraavalla ajatusleikillä: Oletetaan, että tutkijat onnistuisivat määrittämään sen julkisen vallan reguloinnin asteen, joka tuottaisi maksimaallisen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin. Todellinen uusliberaali olisi tuolloin henkilö, joka vaatisi rajoitetumpaa puuttumista talouden mekanismeihin. Tämän kaltaiset puheenvuorot loistavat poissaolollaan nyky-Suomessa. 

Korkmanin uusliberalismi

Korkmanin mielipidekirjoitus käyttää hieman erilaista määritelmää uusliberalismista. 

Aatteen väitetään suhtautuvan valtioon kielteisesti. Tämä ei mielestäni pidä paikkansa kuin joidenkin yksittäisten poliitikkojen retoriikassa. Uusliberalismi pyrkii sen sijaan julkisen talouden tasapainoon. Se tarjoaa mallin, jolla julkisia menoja ja niistä johtuvaa verotuksen tasoa voidaan tarkastella kriittisesti. Verotuksen taso kannattaa pitää niin pienenä, kuin vain on mahdollista haluamamme yhteiskuntamallin rahoittamiseksi. Tämän ääneen sanominen ei ole mitenkään erityisen “anglosaksinen” kanta, vaan ihan maalaisjärkeä.

Korkmanin kirjoitus pyrkii osoittamaan, että suomalainen yhteiskunta on ylivoimainen uusliberaaliin Amerikkaan nähden. Vertailussa Suomi vastaan Yhdysvallat valtaosa suomalaisista sanoisikin hetkeäkään miettimättä meidän sosioekonomisen mallimme olevan parempi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti päinvastaista mieltä, mutta se ei ole asian pointti. Paljon tärkeämpää on vertailla Suomea meille luontaisimpaan viitekehykseen, eli Pohjoismaihin. 

Tässä maaottelussa me olemme jäämässä ratkaisevasti kyydissä, koska muut ovat tehneet juuri sen kaltaisia reformeja, joita voisi uusliberaaleiksi nimittää – muun muassa työn verotuksen tuntuva alentaminen, velka-ankkurin käyttöönotto ja paikallisen sopimisen salliminen. Tästä johtuen kotitalouksien keskimääräinen varallisuus – joka oli Suomen kanssa tasoissa 20 vuotta sitten – on nyt Ruotsissa yli kaksinkertainen ja ero kasvaa entistä voimakkaammin.

Teoria vastaan todellisuus

Uusliberalismin vastustus tässä tulonsiirtojen luvatussa maassa tuntuu paradoksaaliselta. Aatteen tunnusmerkkien vertailu suomalaisessa viitekehyksessä piirtää yksiselitteisen kuvan.

Rajattu valtio. Valtiojohtoisuudesta kertovat mittarit kuten julkiset menot ja julkinen velka ovat kasvaneet jo lähes 15 vuotta taloutta nopeammin. Kun muissa maissa varaudutaan säästetyillä puskureilla pahan päivän varalle, Suomessa on keksitty termi jakovara. Jos hyvinä vuosina ylimääräistä kertyi, se piti samantien jakaa pois. Byrokraattinen jakovara-valtiomme ottaa taloustilanteesta riippumatta itselleen jatkuvasti uusia palvelu-, tulonjako- ja sääntelytehtäviä. Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen on meillä EU:n toisiksi suurin ja julkistyöntekijöiden määrä suhteessa kaikkiin työllisiin on OECD-maista neljänneksi suurin. Olemme myös vuodesta toiseen kestomenestyjä Nanny State-indeksissä, joka mittaa valtion holhousta suhteessa ruokaan, tupakkaan ja alkoholiin.

Tiukka talouskuri. Usein vasemmiston puolelta kritisoidaan lähes kaikkia leikkauksia ideologisina valintoina. Väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteesta johtuvia finanssipoliittisia rajoitteita ei oteta huomioon. Kun mistään ei voida leikata, velkaantumistahti kiihtyy. Jokainen vuosi 2007 jälkeen on ollut enemmän tai vähemmän alijäämäinen, viimeisten parin vuoden rikkoessa ennätyksiä. Silti pääministeri on esittänyt toiveensa, että “vihreään siirtymään” ja tulevaisuusinvestointeihin tulisi voida käyttää varoja jo moneen kertaan ylitetyn budjettikehyksen ulkopuolelta, toisin sanoen rajattomasti. Tämä on kovin, kovin kaukana niistä ajatuksista, joita uusliberaalistiseen budjettikuriin yleensä liitetään. 

Yksityinen omistusoikeus. Uusliberaaliuuteen kuuluu luottamus markkinoiden itseohjautuvuuteen ja tulonjakoa pidetään enimmäkseen tarpeettomana. Suomessa on maailman kärkiluokkaan kuuluva kokonaisveroaste, jonka johdosta jo keskituloisetkin tekevät lähes joka toisen päivän ilmaiseksi valtiolle. Tämä jättää ihmisille kohtuuttoman vähän rahaa omaan käyttöön. Valtiolla on vastaavasti kohtuuttoman paljon varoja, joita voi jakaa keskusjohtoisesti ja yleensä tehottomasti ympäriinsä. Toisin kuin Korkmanin kirjoitus väittää, sosiaaliturvaamme ei tunnustettuine kannustinloukkuineen voi pitää kustannustehokkaana. Hänen mainitsemansa Freedom Housen vapaus-mittari ei myöskään ota lainkaan huomioon verotusta. Suomalainen tulonsiirtoyhteiskunta on uusliberaalin ajattelun irvikuva. 

Sääntelyn vähentäminen. Katsaus minkä tahansa hallinnonalan sääntelytasoon osoittaa kiistatta, että kukaan tässä maassa ei elä sääntelemättömien markkinoiden armoilla. Taloustieteessä on jo ajat sitten identifioitu perusteet, jotka oikeuttavat talouden sääntelyyn. Näihin lukeutuvat hintoja vääristävät ulkoisvaikutukset, vinoumiin johtava epäsymmetrinen informaatio ja markkinoiden kyvyttömyys tuottaa julkishyödykkeitä. Suomessa on todella vähän mitään vakavasti otettavia tahoja, jotka kiistävät tarpeen puuttua näihin asioihin.

Vapaat markkinat. Esimerkiksi asuntomarkkinoiden sääntely tai viimeistään maailman jäykin työmarkkinajärjestelmä saa todellisen uusliberaalin pakenemaan kauhuissaan.

Uusliberaali Suomi

Korkman päättää kirjoituksensa toteamukseen, että vaikka Suomessa on paljon mälsää, tilanteemme on kansainvälisesti katsoen vähintäänkin kohtuullinen. Olen samaa mieltä, mutta haluan silti lisätä jotain.

Suomi on vakaa demokratia, joka kuuluu maailman toisiksi suurimpaan talousalueeseen (suurin on se paha uusliberaali Amerikka) ja jossa luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin ja kanssaihmisiin on maailman kärkiluokkaa. Kohtuullisuus ei näin hyvillä korteilla riitä mihinkään. Meillä on mahdollisuudet vaikka mihin, kunhan alamme tekemään edes maltillisia uusliberaaleja uudistuksia tässä maassa. Otetaan mallia niistä muista Pohjoismaista ja lopetaan liian vähään tyytyminen.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Vastaa käyttäjälle Julle Peruuta vastaus

2 kommenttia artikkeliin Kohtuulliseen ei pidä tyytyä – vastaus Sixten Korkmanille

  1. Julle sanoo:

    Tässä on järkevää (pl. Wetterbergin osuus) ”uusliberalismia” ja federalismia:

    https://www.eva.fi/wp-content/uploads/2021/11/eva_raportti_suomen_yhdysvallat.pdf

  2. Risukimppu sanoo:

    Aivan ensimmäiseksi on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa (maa johon Suomi ei ole todellisuudessa millään mittarilla vertailukelpoinen) valtio on suuri, amerikkalaiset maksavat paljon veroja ja kertymiä käytetään valtavia summia valtion menoihin. USA.ssa verovarat nyt vaan kohdennetaan eri tavalla, kun esim. Pohjoismaissa. Armeija, Avaruushallinto NASA, DARPA, tiedusteluorganisaatiot, Liittovaltion poliisi FBI ja osavaltioiden poliisivoimat saavat vuosittain järisyttäviä summia budjetteihinsa, kun taas julkinen sairaanhoito, koululaitos, vanhusten ja lastenhoito, julkinen liikenne, tie ja rautatieverkko ovat surullisessa kunnossa kaikki. Kuvaavaa on se, että valtio pumppaa miljoonia taaloja yhden sotilaan kouluttamiseen, aseistamiseen ja varusteluun. Mutta, Sodasta henkisesti ja usein ruumiillisestikin rampautuneena palaava veteraani päätyy kodittomana etsimään ruokaansa roskiksista, sillä valtion rahahanat menevät kiinni sillä hetkellä kun sotilas on menettänyt hyödyllisyytensä.
    Kyllä, Yhdysvallat on monella tapaa hieno maa, mutta sosiaaliset ongelmat siellä ovat sitä luokkaa ettei vastaavaa järjestelmää kukaan täysjärkinen halua pohjoismaista hyvinvointivaltiota korvaamaan.
    USA.n pohjoinen naapurimaa Kanada on lähtenyt jo ajat sitten aivan toiselle tielle. Kanadassa ymmärretään kansalaisten perustarpeiden turvaamisen hyödyt ja niihin satsataan. Ei ihme että USAsta tulee niinsanottuja ”sairaanhoitopakolaisia” Kanadaan koska kotimaassaan heillä ei ole varaa terveydenhoitoon. Jo synnyttäminen saattaa maksaa Yhdysvalloissa kymmeniä tuhansia dollareita.
    Yksi ihan äärettömän merkittävä asia joka Suomessa olisi mallinnettava Kanadasta, on maahanmuuttajien vastaanottaminen ja integroiminen kanadalaiseen yhteiskuntaan. Kanadalaiset ovat tässä parempia kun ketkään muut.
    Suomi tarvitsee kipeästi ulkomaalaisia, paljon kipeämmin kun tässä maassa moni pystyy ymmärtämään. Huolimatta Persujen sahanjauhopäisestä pölhöpopulismista, Suomi ei selviä alkuunkaan ilman maahanmuuttajia. Yksi hälyttävä esimerkki on sairaanhoitoala jossa työvoimapula on suurta. Ja ennenkun aletaan taas meuhkata että niitä töitä pitää ensimmäisenä tarjota kanta-suomalaisille, niin tulkoon selväksi että tarjottu on. Suomalaiset eivät vain halua sairaanhoitoalalle.
    Suomalainen kansa ja kulttuuri on näivettymisen ja homehtumisen tilassa, tässäkin maahanmuutto on lääke. Uudet vaikutteet ja tavat olisivat tervetulleita sillä kanta-härmäläisten maailmankuva on liian takapajuinen ja ahdas.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php