Venäjä: Suomella ei ole oikeutta taata turvallisuuttaan muiden kustannuksella

Venäjä: Suomella ei ole oikeutta taata turvallisuuttaan muiden kustannuksella

Venäjä on aina nähnyt Euroopan maiden turvallisuusratkaisut suorana uhkana itselleen. Ehkäistäkseen tätä uhkaa, se on tehnyt agressiivisia ulostuloja, jotka vuorostaan lisäävät naapurimaiden turvallisuushuolia. Näiden maiden näkökulmasta ainoa Euroopan turvallisuutta vaarantava tekijä on Venäjän hyökkäyssodat, joiden tarkoitus on ollut pitää naapurit väkisin osana omaa etupiiriä. Seurauksena on muodostunut konfliktien kierre, joka on pitänyt NATO:n jäsenhakemuskeskusta kiireisenä. Nyt on tullut Suomen vuoro. 

18.5.2022 Suomi teki historiallisen ratkaisun ja haki puolustusliitto NATO:n jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa. Venäjän retoriikka on ollut yllättävän maltillista, mutta kyseessä on merkittävä tappio itsensä suurvallaksi identifioivalle maalle, joka on aina pitänyt NATO:a uhkana itselleen. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Zaharova kommentoi samana päivänä, että Suomella ei ole oikeutta “taata omaa turvallisuuttaan muiden maiden kustannuksella”.

Tässä blogissa tarkastelen itsenäisten maiden oikeutta valita vapaasti turvallisuusratkaisunsa ja Venäjän vastaväitteitä tälle oikeudelle.

1990-luvun alku

Kylmä sota päättyi symboliseen rauhansopimukseen 21.11.1990, kun lähes kaikki Euroopan maat, Yhdysvallat, Kanada ja Neuvostoliitto allekirjoittivat Pariisissa “Uuden Euroopan peruskirjan” Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) puitteissa. Peruskirjan avainlauseessa allekirjoittaneet lupasivat Euroopan kahtiajaon päätyttyä pyrkiä uudenlaisiin turvallisuusjärjestelyihin, kunnioittaen samalla toistensa valinnanvapautta asiassa. “Turvallisuus on jakamatonta ja jokaisen allekirjoittajavaltion turvallisuus riippuu muiden ratkaisuista”.

Varsovan liitto, tuo Neuvostoliiton luoma “itäblokin NATO” joka erikoistui lähinnä hyökkäilemään säännöllisesti omia jäsenmaitaan vastaan, hajosi kesällä 1991. Tämä heilautti voimatasapainon Euroopassa hetkessä uuteen asentoon: heikentynyt ja konkurssikypsä Neuvostoliitto oli suuren ja mahtavan NATO:n naapurissa ilman liittolaisia. 

Purkaakseen jännitteitä, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat aloittivat neuvottelut muuttuneesta turvallisuusympäristöstä. Presidentti Gorbachov yritti saada NATO:lta lupausta, ettei järjestö ottaisi entisiä Varsovan liiton jäsenmaita jäsenikseen. Tässä yhteydessä Yhdysvaltojen ulkoministeri Baker lupasi Gorbacheville, ettei NATO “lisäisi sotilaallista läsnäoloaan” Itä-Euroopassa, viitaten lähinnä yhdistyvään Saksaan. Putin toistelee tätä asiaa joka toisessa NATO:on liittyvässä puheessaan vielä tänäkin päivänä. 

Huomionarvoista on, että lupausta ei antanut NATO vain Yhdysvallat, joka ei pysty yksipuolisesti sanelemaan päätöksiä puolustusliiton yli. Lisäksi tuohon maailmanaikaan tilanne muuttui hyvin nopeassa tahdissa – elokuussa 1991 presidentti Bush lupasi puheessaan, ettei Yhdysvallat tunnustaisi Ukrainaa itsenäiseksi vaan haluaa säilyttää Neuvostoliiton yhtenäisenä. Neljä kuukautta myöhemmin Neuvostoliitto oli romahtanut ja Yhdysvallat tunnusti Ukrainan itsenäisyyden. 

Yli 30 vuotta vanha, yhden NATO:n jäsenmaan tekemä suullinen lupaus kauan sitten maailmankartalta kadonneelle Neuvostoliitolle ei kertakaikkiaan voi sitoa 30 jäsenmaan puolustusliiton politiikkaa 2020-luvulla.

Vuonna 1994 ETYK:n jäsenmaat allekirjoittivat Budapestin peruskirjan, jossa he lupasivat, etteivät he “kasvata omaa turvallisuuttaan muiden osallistujamaiden kustannuksella”. Vuonna 1997 perustettiin pysyvä yhteistyöneuvosto NATO:n ja Venäjän välille vähentämään jälkimmäisen uhkakuvia. Yhteistyöneuvoston peruskirja julisti NATO:n pyrkivän luomaan Eurooppaan “yhtenäisen turvallisuusympäristön, ilman jakolinjoja tai maiden suvereniteettia rajoittavia etupiirejä” ja että “mikään tässä peruskirjassa ei anna NATO:lle tai Venäjälle minkäänlaista veto-oikeutta muiden maiden päätöksiä koskien”. 

Vuonna 1999 uudelleen nimetyn “Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön” (ETYJ) jäsenmaat allekirjoittivat Euroopan turvallisuuden peruskirjan, jossa summarisoitiin muutamassa lauseessa Euroopan turvallisuusjärjestelyn paradoksi: “Kaikki osallistujamaat ovat vapaita valitsemaan ja vaihtamaan turvallisuusjärjestelyjään milloin haluavat… kaikki kunnioittavat toistensa oikeutta valita turvallisuusjärjestelynsä. Yksikään jäsenmaa ei kasvata omaa turvallisuuttaan toistensa kustannuksella”.

Julistusten sisäänrakennettuna ongelmana on, että ne antavat yhtäaikaisesti maille oikeuden valita turvallisuusjärjestelynsä (kuten NATO-jäsenyyden) vapaasti, mutta tätä ei saa tehdä muiden kustannuksella koska turvallisuus on jakamatonta. Venäjän tulkinta jälkimmäisestä on, että koska se kokee NATO:n uhaksi, muilla mailla ei voi olla oikeutta liittyä siihen. Tämä dilemma on lännen ja Venäjän kiistakapulana.

Entisen Neuvostoliiton alueen sopimukset

Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) – johon kuuluivat kaikki 12 entistä neuvostotasavaltaa poislukien Baltian maat – piirissä on tehty useita eri sopimuksia koskien sotilaallista liittoutumista. 

Kollektiivisessa turvallisuussopimuksessa vuodelta 1992 jäsenvaltiot lupasivat, etteivät ne liity sotilasliittoihin ja että ne koordinoivat keskenään ulkopolitiikkaansa. Saman vuoden elokuussa Duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ehdotti, että Venäjän tulisi pitää kaikkia entisiä neuvostotasavaltoja etupiirinään. IVY:n peruskirja vuodelta 1993 lupaa jäsenmaiden ottavan toistensa intressit huomioon ja Venäjän ulkopoliittinen doktriini samalta vuodelta suorasanaisesti vaatii IVY-maita ottamaan Venäjän toiveet huomioon. 

2000-2007

Yleinen väärinymmärrys koskien NATO:a on, että se laajenee aggressiivisesti. Tosiasiassa järjestöön hyväksytään jäseniä melko kitsaasti, jäsenkandidaateilta vaaditaan paljon, hakuaika on pitkä ja vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksyntää – tästä seuraavia ongelmia koemme juuri nyt Turkin kanssa. NATO ei siis “laajene”, vaan aloite on aina kandidaattimailla. NATO:on haetaan ja hyväksytyt hakijat kutsutaan jäseniksi.

Vuonna 1999 Unkari, Puola ja Tsekki liittyivät NATO:on. Venäjän huolia yritettiin ehkäistä vuoden 2002 julistuksella, jossa NATO ja Venäjä vahvistivat turvallisuuden jakamattomuuden. Venäjää pyrittiin sitomaan muutenkin länteen ottamalla se mukaan G7 ryhmään, kansainväliseen valuuttarahastoon, sekä WTO:hon.

Lännen ja Venäjän suhteet huononivat kuitenkin nopeasti vuoden 2003 Irakin sodan seurauksena. Sama kehitys jatkui vuonna 2004, kun NATO:on liittyi kuusi uutta maata, mukaan lukien entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua. 

Ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi muodostui, että vaikka NATO suostui antamaan Venäjälle paikan neuvotteluissa ja tilaa esittää kantojaan, se ei suostunut antamaan Venäjälle veto-oikeutta itälaajentumiseen – tämä kun olisi käytännössä etupiirijaon tunnustamista ja johtaisi uuteen rautaesirippuun keskelle Eurooppaa. 

2008-2022

Finanssikriisistä lähtien lännen ja Venäjän suhteet ovat olleet lähinnä alamäkeä. 

Vuonna 2008 länsimaat tunnustivat Kosovon itsenäistymisen Venäjän liittolaisesta Serbiasta ja Ukraina ja Georgia ilmaisivat halunsa liittyä NATO:on. Uhriutuva Venäjä koki itsensä petetyksi – NATO:n ei pitänyt ottaa uusia jäseniä ja IVY:n jäsenmaiden ei pitäisi edes haaveilla tällaisesta. Painottaakseen asiaa se hyökkäsi Georgiaan. Seuraavana vuonna Georgia erosi IVY:stä. 

Vuonna 2009 Venäjä esitteli luonnoksen “Euroopan turvallisuussopimukseksi”, jossa allekirjoittajat olisivat muun muassa luvanneet, etteivät ne “liity tai osallistu millään tavoin mihinkään organisaatioihin jos se vaikuttaisi toisen jäsenmaan turvallisuuteen” – käytännössä Venäjän veto-oikeus NATO:n laajenemiseen siis. Turvallisuussopimusta ei ikinä allekirjoitettu minkään maan toimesta. 

Alkuvuoden 2014 Euromaidan -vallankumous Ukrainassa säikäytti Venäjän hyökkäämään taas yhteen IVY-maahan. Vuonna 2018 Ukraina erosi IVY:stä. 

Joulukuussa 2021 Venäjä julkaisi joukon vaatimuksia länsimaille. Listaan kuului muun muassa kielto ottaa Ukrainaa NATO:on jäseneksi – eli vahvistaa sen kuuluminen Venäjän etupiiriin – vetää NATO:n joukot takaisin ennen vuotta 1997 olleeseen tilanteeseen – eli pois Puolasta, Unkarista, Tsekistä, Slovakiasta, Romaniasta, Bulgariasta ja Baltian maista – sekä lopettaa kaikki NATO:n sotaharjoitukset Euroopassa. Jos näihin ei suostuttaisi, Venäjä aloittaisi tarkemmin määrittelemättömät sotatoimenpiteet.

Lännessä koettiin, etteivät vaatimukset olleet hyväksyttävissä. Tämän kunniaksi Venäjä hyökkäsi jälleen Ukrainaan helmikuussa 2022. 

Johtopäätökset

Euroopan maat ovat luvanneet toisilleen ristiriitaisia asioita kansainvälisissä sopimuksissa. Tätä ristiriitaa kuvaa kaikista parhaiten vuoden 1999 Euroopan turvallisuuden peruskirja, jonka mukaan kaikki osallistujamaat 1) ovat vapaita valitsemaan turvallisuusjärjestelynsä, 2) kunnioittavat toistensa valinnanvapautta, ja samanaikaisesti 3) eivät kasvata turvallisuuttaan toistensa kustannuksella.

Venäjä voi siis argumentoida, että NATO-jäsenyys kasvattaa esimerkiksi Suomen turvallisuutta Venäjän kustannuksella. Argumentti ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. NATO on puolustusliitto, joka ei ole koskaan hyökännyt mihinkään eikä peruskirjansa mukaisesti pysty hyökkäämään. NATO-maat ovat osallistuneet YK:n valtuuttamiin operaatioihin ulkomailla ja Kosovossa vuonna 1999 jopa ilman YK:n valtuutusta, mutta vapaaehtoisuuden perusteella ja vain joidenkin NATO-maiden toimesta. Ainoa kerta kun artikla 5:seen on vedottu oli syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen, ja tuolloinkin NATO osallistui järjestönä Afganistanissa ainoastaan YK:n valtuuttamana rauhanturvaoperaatioon.

Presidentti Niinistö sanoi aivan oikein: “Nato-jäsenyydellä Suomi maksimoi oman turvallisuutensa. Se ei ole keneltäkään pois, se ei ole ketään vastaan”. Suomen jäsenyys ei siis kasvata turvallisuuttamme Venäjän kustannuksella. Se on uhka ainoastaan Venäjän uhalle.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Vastaa käyttäjälle Risukimppu Peruuta vastaus

Yksi kommentti artikkeliin Venäjä: Suomella ei ole oikeutta taata turvallisuuttaan muiden kustannuksella

  1. Risukimppu sanoo:

    ”Suomi ja Ruotsi ovat lämpimästi tervetulleita NATOn jäseniksi” ”Jäsenyyden hakuprosessi tullaan käsittelemään nopeasti” ”NATO ei ole koskaan ollut näin vahva ja yhtenäinen”
    Näin kuviteltiin vielä hetki sitten kunnes tuli aika Suomen ja Ruotsin tehdä historiallinen päätös ja hakea puollustusliiton jäseniksi, ja koko prosessi jumiutui pahasti ennenkun se pääsi edes alkuun ja kapulana rattaissa on yllätys yllätys Turkki. Ainoa mikä tässä yllättää, on se ettei Turkin ongelmallisuutta nähty edeltä käsin. Erdogan on keikuttanut NATO-venettä useita kertoja aikaisemminkin ja hänen johdollaan Turkista on tullut enempi haittatekijä kun hyöty NATOlle. Nyt tapahtuneessa konfliktissa korostuu kaksi tekijää, Erdoganin hallinnon länsivastaisuus ja läheiset suhteet Venäjän presidentti Putiniin joka on tällä hetkellä varmasti enemmän kun tyytyväinen ”hyvään työhön” jota Erdogan hänen hyväkseen NATOssa tekee. Onko siis mikään ihme että Venäjä on niinkin rauhallinen ja välinpitämätön Suomen NATO-hankkeen suhteen. Tietenkin, sillä Kremlissä tiedetään ettei se toteudu, siitä pitävät Venäjän ”NATO-liittolaiset” huolen.
    NATOn käytäntö kaikkien jäsenmaiden yksimielisyydestä tekee liittoumasta äärettömän haavoittuvan ja helposti halvaantuvan kuten nyt nähdään. Ei tarvita kun yksi arvaamaton ja epäluotettava jäsenmaa joka ei jaa liittouman intressejä vaan pelaa omia pelejään, niin järjestelmä on tiltissä.
    On siis hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä että Suomen ja Ruotsin yritys hakea NATOn jäsenyyttä jää juuri siksi, eli yritykseksi, ellei järjestön isoimmat voimatekijät USA, Britannia, Ranska, Kanada ja Saksa jyrää prosessia jollakin tavalla ”väkisin” läpi. Mahdollisuus saada koko Skandinavia ja Itämeri NATO-alueeksi on liian tärkeää menetettäväksi ja jos Turkki tosissaan uhka tämän torpedoida, tulee se kohtaamaan muiden NATO-maiden suunnalta ikäviä seurauksia.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php