index.php

Onko rahalukutaito kansalaistaito?

Suomi on tottunut loistamaan kolmen vuoden välein tehtävissä PISA-tutkimuksissa, joissa arvioidaan 15-vuotiaiden koululaisten oppimistulokisa maailmanlaajuisesti. Vuosina 2000–2009 Suomi sijoittui kymmenen parhaimman maan joukkoon matematiikassa, luonnontieteissä ja lukemisessa.

Vuoden 2012 PISA-tutkimuksessa arvioitiin myös rahalukutaitoa kolmessatoista OECD-maassa. Rahalukutaidon arvioimista perustellaan seuraavasti raportin yhteenvedossa:

”Financial literacy is thus an essential life skill, and high on the global policy agenda. Shrinking welfare systems, shifting demographics, and the increased sophistication and expansion of financial services have all contributed to a greater awareness of the importance of ensuring that citizens and consumers of all ages are financially literate.”

Arviota voidaan tulkita ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin, rahalukutaito on välttämätön kansalaistaito jo nykyisissä yhteiskunnissa. Kansalaiset joutuvat yhä nuorempina ja enemmän tekemään rahalukutaitoa vaativia päätöksiä taloudellisten järjestelmien avautuessa globalisaation aiheuttaman kilpailupaineen vauhdittamana. Rahalukutaidosta on siten tullut kilpailutekijä, jonka vaikutus kasvaa globaalin talouden kehittymisen kanssa.

Toiseksi, suhtautuminen rahalukutaitoon vaihtelee kansallisesti, mikä heijastuu arvion otoksesta ja tuloksista. Kiinalaiset koululaiset loistivat kirkkaasti joukon kärjessä – edustaen aasialaista kulttuuria ja koulutusjärjestelmää. Euroopasta Belgia ja Eesti sijoittuivat sijoille kaksi ja kolme, joiden jälkeen seurasivat Australia ja Uusi Seelanti. Tilastollisesti merkitsevään kärkijoukkoon mahtuivat edelleen Tšekki ja Puola, jotka Eestin tapaan kuuluvat ”uuteen Eurooppaan”.

Yhdysvallat sijoittui keskijoukkoon – mikä saattaa yllättää ottaen huomioon maan statuksen kapitalismin kehtona. Rahalukutaito heijastaa kuitenkin melko tarkkaan maan menestystä PISA-tutkimuksen perinteisissä aineissa. Tässä piileekin yksi arvion mielenkiintoisista huomioista: menestys matematiikassa ja lukemisessa korreloi positiivisesti rahalukutaidon kanssa, mutta ei täydellisesti.

Arvion menestyjillä on yhteistä, että ne menestyvät suhteellisesti paremmin rahalukutaidossa kuin matematiikassa ja lukutaidossa. Esimerkiksi Belgia, Australia, Uusi Seelanti ja Tšekki menestyvät tilastollisesti merkitsevästi paremmin rahalukutaidossa kuin matematiikassa ja lukemisessa. Vastaavasti arvion häntäpäähän kuuluvat Kolumbia, Italia, Israel, Slovenia ja Ranska menestyvät tilastollisesti merkitsevästi heikommin rahalukutaidossa kuin matematiikassa ja lukutaidossa. Ranska ansaitsee kyseenalaisen erityismaininnan, sillä maa menestyy kokonaiset 24 pistettä heikommin rahalukutaidossa kuin matematiikassa ja lukutaidossa. Quelle catastrophe!

Menestyminen matematiikassa ja lukutaidossa heijastanee koulujärjestelmiin tehtäviä kokonaispanostuksia. Rahalukutaidon erot eivät kuitenkaan selittyne pelkästään rahalla. Miten muuten niin vauraat maat kuten Ranska ja Italia voisivat menestyä niin heikosti – ja esimerkiksi selvästi alemman bruttokansantuotteen Viro niin hyvin?

Siinä missä perinteisiin kansalaistaitoihin panostetaan kaikissa kehittyneissä maissa, lienee hajonta huomattavasti suurempi rahalukutaidossa. Viron rahalukutaidon kansallisesta strategiasta kerrotaan arviossa seuraavaa:

”The development of a National Strategy for Financial Literacy started in 2010 and a seven-year national programme was launched in 2013. The strategy targets the whole population, including youth. The Estonian Financial Supervision Authority, in partnership with other government departments and various private and nonfor-profit stakeholders, leads the implementation of the programme.”

Suomi ei osallistunut rahalukutaidon ensimmäiseen arvioon vuoden 2012 PISA-tutkimuksessa, mutta toivon mukaan tänä vuonna tehtävään toiseen arvioon. Näkemättäkin tuloksia tuntuu, että maamme kansallisessa rahalukutaidon koulutuksen strategiassa riittää kehitettävää. Helsingin Sanomien 19.7.2014 julkaiseman pääkirjoituksen mukaan maallamme ei edes ole sellaista. Pääkirjoituksessa arvaillaan strategian puuttumisen mahdolliseksi syyksi, että:

”Ehkä täällä luotetaan liikaakin siihen, että valtio maksaa ja eläkejärjestelmä hoitaa.”

Allekirjoittaneen omakohtainen kokemus Suomen peruskoulusta on toki noin neljännesvuosisadan takaa, jolloin talouden toimintaa havainnollistettiin Neuvostoliiton viljavilla pelloilla ajavilla kirkkaanpunaisilla puimureilla.

Libera julkaisee 3.3.2015 Anders Ekholmin kirjoittaman Markkinatalouden aapinen -kirjasen. Markkinatalouden syntyä ja kehittymistä tarkastellaan aina kivikaudelta saakka. Kirjanen on suunnattu kaikille, jotka haluavat asiantuntevan ja samalla kansantajuisen perehdytyksen talouteen. Sen on tarkoitus tavoittaa eritoten nuoret.

Ilmoittaudu julkistus – ja keskustelutilaisuuten tästä >>

Näkymiä Titanicin kannelta

”Talous sakkaa, mutta me suomalaiset elämme kuin herran kukkarossa”, kirjoitta professori Sixten Korkman Helsingin Sanomissa 13.8. Korkmanin kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että talouslaman yhteiskunnalliset seuraamukset toistaiseksi ovat olleet kohtuulliset Suomessa, suhteessa eteläisiin eurosiskoihimme ja -veljiimme. ”Pessimisti toki sanoo, että velkaantumisen takia olemme matkalla helvettiin – olkoonkin että ensimmäisessä luokassa”, Korkman jatkaa. Tässä yhteydessä on vaikea välttyä mielikuvasta, jossa seisomme Titanicin kannella kuuntelemassa jousikvartettia vesi nilkoissa – sen sijaan, että etsisimme pelastusvenettä.

Kansakuntaamme koettelevaa talouskriisiä voi perustellusti kutsua rakennekriisiksi. Tämä luonnehdinta on kuitenkin hiukan yksinkertaistava, sillä se olettaa tuotteidemme olevan vääriä, mutta hintojen olevan oikeita. Kuten kansantalouden perusteissa opetetaan, ja jokainen alennusmyynneissä käynyt voi todeta omakohtaisesti, tuotteiden hinta vaikuttaa kysyntään.

Ennen siirtymistämme euroon tuotteidemme hinnat Suomen markoissa saattoivat kehittyä eri tavalla kuin esimerkiksi saksalaisten tuotteiden hinnat Saksan markoissa. Mikäli tuotteemme kallistuivat liian nopeasti Suomen markoissa suhteessa saksalaisiin tuotteisiin Saksan markoissa, aleni Suomen markan arvo suhteessa Saksan markan arvoon niin, että tuotteemme edelleen menivät kaupaksi.

Vapaasti kelluva valuutta sääteli siis kilpailukykyämme sopivaksi samalla tavalla kuin lämpöpatterin termostaatti ylläpitää tasaista lämpötilaa huoneessa. Ottaessamme yhteisvaluutta euro käyttöön luovuimme kansallisen huoneemme termostaatista ja siirryimme käyttämään koko eurotalon yhteistä termostaattia.  Yhteisen termostaatin oletuksena oli, että jokainen huone on yhtä hyvin eristetty. Näin ei ollut.

Kansallinen hintakehitys jatkui epäyhtenäisenä myös euroalueella. Esimerkiksi OECD:n toimittamista tilastoista voi todeta, että hinnat nousivat käytännössä kaikissa euromaissa suhteessa hintoihin Saksassa – aina vuonna 2008 alkaneeseen globaaliin rahoituskriisiin saakka. Euromaiden välille repesi tästä syystä valtava kilpailukykykuilu, jota ylläpidettiin ja piilotettiin kiihtyvällä velkaantumisella kilpailukykynsä menettäneissä euromaissa.

Rahoituskriisi pysäytti velkaantumiskierteen kiihtymistä ja osoitti, että monella pienellä eurokeisarilla ei ollut vaatteita. Yhteisen valuutan estäessä ulkoisen devalvaation oli sisäinen devalvaatio – eli deflaatio – ainoa tie eteenpäin.

Sisäinen devalvaatio on ensinnäkin epätasapuolinen ja toiseksi tehoton. Sisäisessä devalvaatiossa kilpailukykynsä menettäneet työpaikat häviävät vähitellen. Näin jäljelle jäävien työpaikkojen keskimääräinen kilpailukyky kohenee kivuliaan hitaasti, kunnes talouden kilpailukyky on palautunut. Sisäisen devalvaation hintana on supistunut työvoima – lisääntynyt työttömyys – ja kansantalous. Sisäistä devalvaatiota voidaankin perustellusti kutsua ”työttömyysdevalvaatioksi”. Sen piilottaminen lisävelkaan ei tietenkään tuo muuta kuin hetkellistä lohtua. Paasikiven sanoin meidän olisi aika tunnustaa tosiasiat, jotta voisimme tehdä jotain niille.

Ulkoinen devalvaatio ei suinkaan ole kivuton, niin kuin monet meistä muistavat 90-luvun alusta. Ulkoinen devalvaatio on kuitenkin pitkälti tasapuolinen, sillä se leikkaa kansalaisten ostovoimaa yhtenevällä tavalla. Ulkoista devalvaatiota voidaankin perustellusti luonnehtia ”tasa-arvodevalvaatioksi”. Tässä yhteydessä lienee enää turha todeta, että devalvaatiota ei tarvittaisi ollenkaan, mikäli emme olisi liittyneet euroon.

Mikäli todellakin haluamme toteuttaa pitkän ja kivuillaan työttömyysdevalvaation, joka hyvinkin saattaa jatkua vielä toiset viisi vuotta, voisimme aloittaa toteamalla tämän tosiasian. Samalla olisi korkea aika esittää konkreettisia keinoja joilla kilpailukykyämme kohennetaan – työttömyyden lisäämisen ohessa.

Tuottavuutemme parantaminen on kestävä ja vastuullinen vaihtoehto kilpailukyvyn kohentamiseksi – mutta se ei tapahdu hetkessä. Kivuliasta kilpailukykykuntoutustamme voitaisiin lyhentää ja pehmentää esimerkiksi edistämällä kilpailua, kohentamalla työnteon ja yrittämisen kannustimia sekä parantamalla kansalaisten tasa-arvoa.

Joku omistaa

Huolehtiminen on inhottava asia. Siksi on järkevää, että huolehdimme kun siitä on meille hyötyä, mutta vältämme huolehtimista muuten. Joskus on tilanteita jossa huolehtiminen ja hyöty eivät kohtaa, mikä helposti johtaa niin sanottuun moraalikatoon. Toimiston keittiöpöydällä toista päivää viihtyvä maitopurkki ja vuokra-auton lukuisat naarmut ovat jokapäiväisiä esimerkkejä moraalikadosta. Kotona maitopurkki olisi löytänyt tiensä takaisin jääkaappiin tuoreena ja oma auto pysäköintiruutuun vahingoittumattomana.

Osakeyhtiössä tilanne on vastaava. Kunkin omistajan tulee huolehtia yhtiön toiminnasta – tai ehkä ”joku” hoitaa homman? Perinteisesti rahoitustutkimuksessa on todettu, että osakeyhtiön osakaspohjan keskittyneisyys vaikuttaa myönteisesti yhtiön menestykseen. Taustalla oleva selitys on, että merkittävät omistajat tehostavat hallintoa (ääni)valtansa nojalla. Tosin oletuksena on myös, että merkittävät omistajat ovat sitoutuneita huolehtimaan yhtiöstä. Hiukan yllättäen, tämä oletus on heikosti tieteellisesti todennettu. Eli, hoitaako joku homman?

Tarkastelimme kollegani Benjamin Mauryn kanssa suomalaisten pörssiyhtiöiden menestystä vuosina 1996–2005 omistajien sitoutuneisuuden näkökulmasta. Sitoutuneisuus mitattiin laskemalla miten suuren osuuden salkustaan keskimääräinen omistaja on sijoittanut yhtiöön. Jos esimerkiksi yhtiö A edustaa 10 % sen keskimääräisen omistajan salkusta ja yhtiö B vain 1 %, oletimme yhtiö A:n omistajien olevan sitoutuneempia kuin yhtiö B:n omistajat. Yhtiö A:n omistajilla on yksinkertaisesti enemmän hyötyä siitä, että huolehtivat yhtiön asioista.

Totesimme omistajien sitoutuneisuuden vaikuttavan yhtiöiden menestykseen monella tasolla. Sitoutuneemmat omistajat kulkivat käsi kädessä paremman kannattavuuden, korkeamman arvostustason sekä suurempien osaketuottojen kanssa. Itse asiassa omistajien sitoutuneisuus oli tärkeämpi menestystekijä kuin niiden keskittyneisyys. Eikä pelkästään suuromistajien sitoutuneisuus ollut tärkeää, myös pienosakkaiden sitoutuneisuuden merkitys oli huomattava. Toimelias seurakunta ei välttämättä pappia kaipaa.

Kansantalouden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että tuotantotekijöitä hallinnoidaan mahdollisimman tehokkaasti. Tutkimuksemme valossa tämä edellyttää sitoutuneita omistajia, joilla on kannustimet huolehtimaan ja valmius vaikuttamaan. Pörssiyhtiöissä keskeinen ja tehokas vaikuttamisen muoto on jaloilla äänestäminen, eli osakkeen ostaminen ja myyminen, mistä internet on tehnyt helpompaa ja halvempaa. Lisäksi sosiaalinen media on tuonut suoran mielipidevaikuttamisen jokaisen ulottuville. Tekniset edellytykset aktiiviselle kansankapitalismille ovat siis paremmat kuin koskaan.

Nykyinen vero- ja eläkelainsäädäntömme kannustaa hajautettuun ja välilliseen omistajuuteen – jossa joku muu huolehtii. Nykyinen lainsäädäntömme jättää toisin sanoen paljon toivomisen varaa. Suoraa osakesijoittamista tulisi näistä syistä edistää tulevissa vero- ja eläkeratkaisuissa. Laitetaan se maitopurkki takaisin jääkaappiin.