index.php

Vaalipiirien poistaminen tekisi eduskuntavaaleista reilummat

Kirjoitin tiistaina analyysin siitä, miltä Suomen 2019 eduskuntavaalitulos olisi näyttänyt jos koko maa olisi ollut yksi vaalipiiri. Ehdottamani malli sai paljon ansaittua kritiikkiä, mutta monet kriittiset väitteet eivät pitäneet paikkaansa. Käyn tässä blogissa läpi tätä kritiikkiä alueellisen edustuksen, helsinkiläisen ylivallan, vaalirahoituksen, ehdokasasettelun ja vallan pirstaloitumisen aiheista. Tarjoan vastauksia yleisiin kysymyksiin jatkaakseni keskustelua aiheesta.

Mitä käy alueelliselle edustukselle?

Selvästi yleisin kritiikki oli, että malli siirtäisi valtaa pois syrjäseuduilta kaupunkeihin. Ensinnäkään, syrjäseutujen yliedustus ei kuulu vaalitavan tavoitteisiin. Sen tehtävä on edustaa kansaa tasavertaisesti. Toisekseen, nykyinen vaalipiirien mukainen verrattain epäsuhteellinen malli ei edes välttämättä edistä syrjäseutujen edustusta. Se on kaikkiaan epäreilumpi verrattuna koko maan kokoiseen vaalipiiriin. Kaupunkikeskuksilla on jo nykyisessä vaalitavassa ylilyöntiasema, sillä jokaisessa vaalipiirissä on nytkin kaupunkikeskuksia, joista on helpompaa päästä läpi.

Ei ole muutenkaan mitään syytä, että syrjäseutujen asukkaat ansaitsisivat enemmän edustusta vain sen takia, että he eivät asu kaupungissa. Jos vaalitapa syrjii ihan minkä vaan alueen äänestäjiä, se on yksiselitteisesti epätasa-arvoinen. Jonkun ihmisen äänellä ei voi olla enemmän painoarvoa vain sen takia, että hän on päättänyt asua jossain tietyssä paikassa. Tämä on juuri se ongelma, jonka vaalipiirien poistaminen ratkaisisi.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa suurin piilevä äänikynnys oli Lapissa 9.7% vaalipiirin äänistä. Uudellamaalla vastaava luku oli 2.3%. Tämä johtaa siihen, että Uudellamaalla asuvan pientä puoluetta äänestävän on helpompi saada edustajansa läpi eduskuntaan kuin Lapissa asuvalla. Analyysin ehdottamassa mallissa tämä kynnys olisi 0.5% koko maassa, eli se vaatisi vain vähän yli 15 000 ihmisen äänet ihan mistä vaan päin Suomea eduskuntapaikan saamiseen. Jokainen ääni olisi samanarvoinen, niinkuin sen pitääkin olla.

Tämä edistäisi siis harvemmin asuttujen seutujen edustusta sillä, että heidän äänensä painoarvo nousee samalle tasolle muun Suomen kanssa, jos se ei ole jo siellä. Kaikkien äänellä olisi tasan sama arvo. Jos joku maaseudulla asuva haluaa, että häntä edustaa sieltä kotoisin oleva edustaja, hän voi äänestää häntä ihan vapaasti. Tämä lisäisi vapautta valita ja alentaisi keinotekoista kynnystä päästä läpi eduskuntaan. Eduskunnan tarkoitus on edustaa kansaa, ei alueita. Jos helsinkiläinen haluaa äänestää lappilaista, tai toisin päin, niin miksi ei tätä voida heille suoda? Helsingin suosituimmat ehdokkaat olivat eurovaaleissa Oulusta kotoisin oleva Heidi Hautala ja turkulainen Ville Niinistö.

Esimerkiksi kristillisdemokraatit, joka ei ole mikään perinteinen “kaupunkilaispuolue”, hyötyisivät mallista suuresti. Heillä on pieni äänestäjäkunta ja monet heidän äänestäjistään harvemmin asutuilla alueilla. Heillä on tämän takia, muiden pienten puolueiden tapaan, vaikeuksia ylittää piilevää äänikynnystä monessa vaalipiirissä. Liikkeet joiden kannattajat jakautuvat maantieteellisesti tasaisesti häviävät epäsuhteellisissa vaalipiireissä. Iso-Britannia on tästä äärimmäinen esimerkki, missä yhden edustajan enemmistövaalipiirit tekevät vihreille, EU-kriittisille puolueille ja muille maantieteellisesti jakautuneille liikkeille lähes mahdotonta saada ansaitsemansa paikat kansalliseen parlamenttiin.

Viekö Helsinki kaikki paikat?

Helsinki-keskeisyys nousi esille kritiikissä myös hyvin paljon. Helsingin vaalipiiri olisi analyysin mukaan saanut jopa kahdeksan lisäpaikkaa, mikä saattoi järkyttää muutamaa ihmistä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että Helsingissä jäi eduskunnan ulkopuolelle monia, jotka saivat hyvin paljon ääniä kansallisella tasolla. Helsingissä oli myös monta puoluetta, jotka eivät ylittäneet äänikynnystä, vaikka olisivat siihen pystyneet valtakunnallisesti. Esimerkiksi Helsingin vaalipiirista ehdolla ollut, ja eduskunnasta pudonnut, entinen maa- ja metsätalousministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.), joka on kotoisin Ruokolahdesta, olisi tullut valituksi koko maan kokoisessa vaalipiirissä. Tähän porukkaan olisi kuulunut myös mm. pienpuolueiden Joel Harkimo (liik.) ja Petrus Pennanen (pp.). Helsingissä oli muuhun maahan verrattuna enemmän ehdokkaita, jotka eivät päässeet läpi piilevän äänikynnyksen takia.

Pääkaupunkiseudulla asuu noin neljäsosa suomalaisista, joten voimme odottaa sieltä ainakin sen verran paikkoja. Monet poliitikot, jotka ovat syntyneet muualla ja identifioituvat vahvasti kotialueensa kanssa usein myös muuttavat pääkaupunkiin. Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Tiilikainen ei kerännyt niin paljon ääniä Helsingistä 2017 tai 2019 vaaleissa. Ministeri jäi kaupunginvaltuuston ja eduskunnan ulkopuolelle, koska Kaakkois-suomalaiset eivät voineet enää äänestää häntä.

Mitä tapahtuu ehdokasasettelulle ja vaalibudjeteille?

Puolueet todennäköisesti asettaisivat uudistuksen myötä ehdokkaita niin, että puolueella on muutama kansallinen ns. kärkiehdokas ja monta paikallista ehdokasta. Näin meneteltiin monessa puolueessa eurovaalien suhteen. Julkkisehdokkaiden määrä voisi lisääntyä, mutta jos joku haluaa äänestää julkkista, heillä on myös siihen oikeus. Puolueet valitsevat itse ehdokkaansa ja kansa päättää niistä parhaat.

Isommat vaalipiirit tarkoittaisivat suurempaa määrää mahdollisia äänestäjiä, joka lisäisi suurten budjettien ehdokkaiden läpipääsyn mahdollisuuksia. Malli tekisi kuitenkin myös pienillä budjeteilla läpimenon mahdolliseksi, kun äänikynnys laskee huomattavasti. Suuremmilla vaalibudjetilla on jo nyt todennäköisempää tulla valituksi, mutta siihen voi yrittää kyllä keksiä parempia ratkaisuja kuin epäsuhteellisen vaalitavan ylläpitäminen.

Kampanjoinnin hinta nousisi koko maassa, kun pitäisi mainostaa huomattavasti isommassa vaalipiirissä. Koko maan kattavaan kampanjaan pystyisi vain hyvin rahoitetut puolueet, ehdokkaat joilla on iso budjetti ja liikkeet jotka pystyisivät mobilisoimaan suuria määriä vapaaehtoisia toreilla ja internetissä. Suurten vaalibudjettien merkitystä tasaisi se, että suuret puolueet menettäisivät paikkoja pienemmille reilumman vaalimatematiikan ansiosta. Pienempien puolueiden nousu eduskuntaan myös antaisi heille enemmän ilmaista medianäkyvyyttä, jota heille ei nyt suoda eduskunnan ulkopuolisuuden takia.

Pienpuolueet, vallan pirstaloituminen ja suomalaisen politiikan kehitys

Suhteellisempi vaalitapa nostaisi eduskuntaan pitkällä aikavälillä paikallisia liikkeitä, uusia puolueita, sitoutumattomia ehdokkaita puoluepolitiikan ulkopuolelta ja kaikennäköisä vielä kansalle tuntemattomia ihmisiä. Tämä johtaisi eduskunnan poliittisen ja ideologisen pirstaloitumisen jonkinasteiseen lisääntymiseen. Pirstaloitimisen lisääntyminen tulkitaan negatiiviseksi kehitykseksi sen takia, että se voi rapauttaa eduskunnan kykyä muodostaa hallitus ja puolueiden kykyä saada edustusta jokaisessa valiokunnassa. Tätä kehitystä voidaan myös katsoa hyvällä, jos toivotaan, että perinteisten puolueiden agendoja haastetaan uusilla ideoilla.

Tässä päästään siihen kysymykseen, että onko eduskunnan tarkoitus edustaa kansaa vai olla mahdollisimman tehokas muodostamaan hallitus ja johtamaan maata. Nämä ovat kummatkin toivottuja asioita, mutta voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa. Jos haluaa ottaa äärimmäisen esimerkin, niin Yhdysvalloissa on tapana yhden puolueen johtaa koko maata (tai osavaltiota) yksin, tai päätöksenteko kärsii huomattavasti. Kalifornia on 40 miljoonan ihmisen osavaltio, jossa yksi puolue päättää ihan kaikesta. Tämä tekee päätöksenteosta tehokasta, mutta yksipuoluejärjestelmä ei edusta kansalaisten mielipiteen kirjoa hyvin.  Alankomaissa, jossa suhteellinen vaalipiiritön vaalitapa on jo käytössä, hyvin monella puolueella on edustusta maan parlamentin alahuoneessa ja hallituskoalitioiden muodostaminen on työläs prosessi. Se ei kuitenkaan millään tavalla mahdotonta, eikä olisi Suomessakaan.

Se, että Suomessa pienet puolueet jäävät eduskunnan ulkopuolelle tai saavat vähemmän paikkoja vain vaalipiirien takia ylläpitää suurten puolueiden valtaa ja vähentää Suomen poliittisen kentän kehitystä. Kovempi kilpailu puolueiden välillä on äänestäjän etu, ihan niin kuin kilpailu yritysten välillä on kuluttajan etu. Perinteisten puolueiden ideologinen kehitys nopeutuisi, kun heitä haastettaisiin politiikan eri osa-alueilla uusilla tavoilla. Poliittinen kuluttaja voittaa tässä tilanteessa. Häviäjät ovat ne, jotka eivät pärjää reilussa kilpailussa.

Yhteenveto

On aika selvää, että vaalibudjettien kasvava vaikutusvalta ja ehdokasasetteluun liittyvä vaalitaktikointi ovat kenties tämän ehdotetun uudistuksen suurimpia haasteita. Niitä vastaan pitää punnita mahdolliset lisäykset äänestäjien valinnavapaudessa, politiikan kehityksessä ja paikkajaon reiluudessa. On myös tärkeä muistuttaa, että Suomen vaalitapa on nyt jo kansainvälisessä vertauksessa hyvin reilu, mutta parantamisen varaa selvästi löytyy.

Kaikkiaan, vaalipiirit ovat historiaan sidottu tapa, joita ylläpidetään mm. siinä luulossa, että ne takaavat paremman alueellisen edustuksen. Niitä puolustetaan sillä, että ne vähentävät kaupunkien ylivaltaa. Tämä väite ei kuitenkaan välttämättä pidä edes paikkaansa ja sotii muutenkin tasa-arvoisen edustuksen periaatetta vastaan. Tämänkaltainen uudistus olisi vaikeaa viedä läpi, sillä se todennäköisesti veisi valtaa pois kaikkein suurimmilta puolueilta lisäämällä paikkajaon suhteellisuutta ja puolueiden välistä kilpailua, ja sitä kautta uudistaisi suomalaista poliittista kenttää. Tämä vanhaan vallan tasapainoon vaikuttaminen saattaakin olla paras argumentti uudistuksen puolesta.

Tältä näyttäisi suhteellisemmin valittu eduskunta: jopa kolme puoluetta lisää ja 32 edustajaa vaihtoon

Tiivistelmä

Tämä analyysi tutkii, miltä Suomen 2019 eduskuntavaalien tulokset näyttäisivät, jos käytössä olisi ollut suhteellisempi vaalitapa. Analysoitu malli poistaisi vaalipiirit ja asettaisi eduskuntaan nousun kiintiöksi sen, että puolue saisi valtakunnallisesti sen verran ääniä, joka oikeuttaisi heidät yhteen paikkaan. Tämä kiintiö olisi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa 15 487 ääntä tai noin 0.5%. Analyysissa suoritetaan myös epäsuhteellisuusvertaus, josta selviää, että Suomen nykyinen vaalitapa on muiden pohjoismaiden tapaan jo hyvin suhteellinen, mutta olisi tämän uudistuksen myötä enemmän verrannollinen Alankomaihin, jossa on käytössä analyysin mukainen suhteellisempi vaalitapa. Analyysissa käydään myös läpi muutokset puolueiden valtasuhteisiin, eduskunnan kokonpanoon, vaalipiirien paikkojen muutokseen, pienpuolueiden asemaan ja siihen, miten muutos saattaisi vaikuttaa hallituksen muodostamiseen. Lopuksi pohditaan analyysin tulosten rajoituksia.

Johdanto

Onko Suomessa liian vaikea nousta politiikkaan perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolelta? Eniten ääniä saanut ilman paikkaa jäänyt kansanedustajaehdokas Riikka Karppinen sai 7818 ääntä. Vihreät olisivat tarvinneet Lapissa vain kahdeksan lisä-ääntä yhden paikan varmistamiseen. Vihreät on Lapissa uusi poliittinen pelaaja, vaikka jäivätkin ilman paikkaa. Myös esimerksiksi piraattipuolue, feministinen puolue ja liike nyt yrittivät tehdä muutosta Suomen puoluekentässä, mutta vain valtakunnan politiikasta ja TV:stä tuttu liike nyt:in Harry Harkimo onnistui tässä. Joistakin vaalipiireistä ja puolueista voi olla helpompi päästä eduskuntaan. Tämä analyysi käy läpi eduskuntavaalien tulokset ja miltä ne näyttäisivät, jos eduskuntavaalien tulosten suhteellisuutta nostettaisiin erilaisella vaalitavalla.

Oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen on ehdottanut sitä, että pienemmissä vaalipiireissä otettaisiin käyttöön erilainen laskentamenetelmä, mikä voisi pienentää piilevää äänikynnystä ja parantaisi pienten puolueiden asemaa. Hänen ehdottamansa Webster/Sainte-Laguë-metodi ei kuitenkaan poistaisi piileviä äänikynnyksiä kokonaan ja näyttää suuremman vaalitavan muutoksen varjossa, vaalipiirien koon muuttamisen tapaan, vain pieneltä korjaukselta. Jos tavoite on tehdä vaalitavasta suhteellisempi, olisi paljon järkevämpää poistaa vaalipiirit kokonaan ja valita eduskunta yhdestä koko Suomen kokoisesta vaalipiiristä. Sama menetelmä on jo käytössä Suomen eurovaaleissa. Eduskuntavaalien paikkajako muuttunee suhteellisemmaksi, jos vaalipiireista luovutaan kokonaan ja äänikynnykseksi asetetaan se, että puolue saa valtakunnallisesti tarpeeksi ääniä sen verran, että he ansaitsevat yhden paikan. Tämä analyysi pyrkii etsimään tukea tälle väitteelle ja vertaamaan suhteellisempaa vaalitapaa nykyisin käytössä olevaan.

Menetelmät

Perusmalliksi tähän analyysiin on siis otettu vaalitapa, jota käytetään esimerkiksi Alankomaiden parlamenttivaaleissa ja Suomen eurovaaleissa. Eli koko maa toimii yhtenä vaalipiirinä ja puolue saa yhden paikan, jos se yltää sellaiseen äänimäärään, joka oikeuttaa puolueelle yhden paikan. Tämä kiintiö olisi ollut 2019 eduskuntavaaleissa koko maassa 15 487 ääntä, tai noin 0.5% äänistä. Tämä lasketaan niin, että kaikki annetut äänet (3 081 916) jaetaan paikkojen määrällä (199). Sen jälkeen kun puolue on saanut yhden paikan, loput paikat jaetaan nykyisinkin Suomessa käytössä olevalla D’Hontin menetelmällä. Eli ainoa asia joka analyysissa on muutettu Suomen nykyiseen vaalitapaan verrattuna on vaalipiirien poistaminen.

Paikkojen määrä on tässä analyysissa 199, 200 sijasta, koska Ahvenanmaalle jätetään yksi kiintiöpaikka. Vaikka Suomen vaalitapaa muutettaisiin, olisi todennäköistä, että nykyinen käytäntö antaa Ahvenanmaalle yksi paikka säilytettäisiin heidän autonomisen asemansa takia. Eli tulokset lasketaan niin, että eduskunnassa on 199 paikkaa, eikä Ahvenanmaan ääniä oteta huomioon.

Paikkajaon laskusta pudotetaan ensiksi puolueet, jotka eivät saaneet yli 15 487 ääntä, eli yhden paikan verran ääniä. Tämä tarkoittaa, että alunperin läpimenneiden puolueiden (SDP, PS, KOK, KESK, VIHR, VAS, RKP, NYT) lisäksi myös piraattipuolue ja sininen tulevaisuus ylittävät äänikynnyksen. Vaihtoehtoisesti, jos piraattipuolue olisi ollut kansallisesti vaaliliitossa feministisen puolueen, liberaalipuolueen ja eläinoikeuspuolueen kanssa, niin kuin he olivat Helsingissä, myös tämä vaaliliitto olisi ylittänyt äänikynnyksen. Pudonneita puolueita ei oteta mukaan D’Hontin-metodin mukaiseen paikkajaotteluun.

Paikkajaon laskun lisäksi suoritetaan vertaus paikkajakojen epäsuhteellisuudesta. Politiikan tutkija Michael Gallagher kehitti indeksin, jolla voidaan laskea kuinka suhteeton parlamentin paikkajako on suhteessa puolueiden äänimäärään. Indeksin arvo voidaan ajatella prosenttina, joka vastaa ns. menetettyjen äänten määrää. Eli vaikka nämä äänet ollaan annettu, niillä ei ollut vaikutusta paikkojen jaossa. Arvo vastaa siis kyseisen paikkajaon suhteettomuutta, tai toisin sanoen parlamentin epäedustavuutta. Gallagher-indeksi lasketaan vähentämällä paikkojen prosentti äänien prosentista kaikilta puolueilta jotka olivat ehdolla, vaikka ne eivät saaneetkaan yhtään paikkoja. Tämän eron neliöjuuri lasketaan jokaiselta puolueelta, jotka lasketaan yhteen, jaetaan kahdella ja josta lasketaan vielä neliöjuuri. Tästä laskutoimituksesta saadaan arvo joka edustaa epäsuhteellisuutta.

Tulokset

Suhteellisempi paikkajako

Kun eduskunnan paikat jaetaan aiemmin kuvaillun mallin mukaan, suurimpia häviäjiä olisivat neljä suurinta puoluetta ja voittajia ovat keskisuuret ja pienet puolueet. RKP on ainoa puolue, jonka paikkamäärä ei muutu vertailussa. Siniset saavat kaksi ja piraatit yhden paikan, vaikka kummatkin puolueet jäivät ilman paikkoja nykyisessä eduskunnassa. Liike nyt, kristilliset ja vihreät olisivat kaikki saaneet jopa kolme lisäpaikkaa. Myös vasemmisto olisi saanut yhden lisäpaikan. Suurin puolue SDP olisi menettänyt neljä paikkaa ja olisi ollut tasoissa perussuomalaisten kanssa, jotka olisivat menettäneet kolme. Kokoomus ja keskusta olisivat kummatkin menettäneet kolme paikkaa.

Pienpuolueiden vaaliliitto

Jos pienpuolueet (PIR, FP, EOP, LIBE) olisivat olleet vaaliliitossa valtakunnallisesti, niin kuin he olivat Helsingin vaalipiirissä, vaaliliitto olisi saanut kaksi paikkaa piraattipuolueen yhden paikan sijasta. Tämä olisi nostanut vaaliliitosta Petrus Pennasen (pp.) lisäksi myös Katju Aron (fp.) eduskuntaan Helsingin vaalipiiristä. Tässä tapauksessa Matti Semi (vas.) Savo-Karjalan vaalipiiristä ei olisi noussut eduskuntaan, mikä olisi mitätöinyt vasemmistoliiton yhden paikan paikkamuutoksen verrattuna alkuperäiseen eduskuntavaalitulokseen.

Epäsuhteellisuus

Alkuperäisen eduskuntavaalien epäsuhteellisuus-indeksin arvo on 3,65, mikä tarkoittaa, että 3,65% annetuista äänistä ei vaikuttanut paikkojen jakoon. Kun sama indeksi lasketaan tämän analyysin mallin tuloksille, arvo on 0,87, joka on melko paljon suhteellisempi tulos. Tämä laskelma löytyy tästä.

Alla olevassa taulukossa vertaillaan muutaman Eurooppalaisen maan vaalitapojen epäsuhteellisuutta Suomen vaalituloksiin vuosilta 2007-2015. Näistä maista on otettu kolmien vaalien epäsuhteellisuuden keskiarvo. Myös Suomen 2019 alkuperäiset ja tämän analyysin mukaiset suhteellisemmat tulokset ovat vertailussa mukana. Suomen eduskuntavaalien nykyisenkin vaalitavan epäsuhteellisuusarvo näyttää kansainvälisesti verrattain hyvältä. Se on myös hyvin verrannollinen Ruotsiin ja Norjaan. Alankomaissa, jossa on käytössä tämän analyysin mukainen vaalitapa, on hyvin samanlainen epäsuhteellisuusarvo kuin mitä Suomessa olisi, jos vaalitapa olisi suhteellisempi. Tämän vertailun laskelmat löytyvät täältä.

Uudet läpimenneet ja pudonneet ehdokkaat

Alla oleva taulukko näyttää ne ehdokkaat, joita ei valittu eduskuntaan 2019 vaaleissa, mutta oltaisiin valittu tämän analyysin mallin mukaisissa vaaleissa. Ehdokkaat ovat äänimäärän mukaisessa järjestyksessä suurimmasta pienimpään. Tämän taulukon alta löytyy samalla tavalla listattu ne ehdokkaat, jotka eivät olisi nousseet kansanedustajiksi jos vaaleissa olisi ollut käytössä analyysin mukainen malli. Kaikki tulokset löytyvät täältä.

Analyysin mukaisen vaalitavan uudet läpimenijät

Analyysin mukaisen vaalitavan muutoksen takia putoavat ehdokkaat

Vaalipiirien paikkojen menetys/lisäys

Alla oleva taulukko näyttää miten vaalipiirien mukainen alueellinen edustus muuttuisi analyysissa käsiteltävän vaalitavan muutoksen myötä. Suurimmat muutokset olisivat Helsingin vaalipiirissä, jossa eduskuntaan nousisi kahdeksan ehdokasta enemmän, ja Kaakkois-Suomen vaalipiirissä, josta valittaisiin peräti viisi ehdokasta vähemmän.

Tulosten pohdinta ja johtopäätökset

Suhteellisuus ja äänikynnys

Vaalipiirien poistaminen johtaisi paikkajaon epäsuhteellisuuden laskuun, niin kuin analyysin johdannossa oli ennakoitu. Piilevä koko maan laajuinen äänikynnys tämän analyysin mallissa oli noin 0.5%. Äänikynnys voitaisiin nostaa keinotekoisesti johonkin tiettyyn prosenttiin, niin kuin tehdään monessa maassa. Tämä estäisi pienten puolueiden pääsyn eduskuntaan. Paikkojen määrän karsiminen johtaisi myös piilevän äänikynnyksen nousuun. Esimerkiksi Alankomaissa, jonka alahuoneen vaaleissa on käytössä analyysin mukainen vaalitapa, valitsee vain 150 kansanedustajaa Suomen 200 sijasta. Tämä saattaa olla syy siihen, miksi tuloksissa esitellyt epäsuhteellisuusarvot olivat Alankomaissa suuremmat kuin mitä ne olisivat Suomessa suhteellisemmalla vaalitavalla.

Paikkajaon merkitys hallituksen muodostamisessa

SDP menettäisi suurimman puolueen asemansa ja olisi tasoissa perussuomalaisten kanssa, mutta vetäisi kuitenkin hallitusneuvottelut, sillä puolue sai enemmän ääniä kuin perussuomalaiset. Pienten puolueiden paikkamäärän nousu voisi tuottaa pientä päänvaivaa hallituksen muodostamisessa, mutta myös neljänkin puolueen hallituskokoonpano olisi käytännössä mahdollista. Hallitusneuvotteluista tuttu SDP:n, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n ”kansanrintama”-koalitio olisi saanut nykyisen 116 paikkansa sijasta 113 paikkaa. Neljän puolueen koalitiot saisivat vain vähän enemmän kuin 100 paikkaa, joten viiden puolueen koalitio olisi todennäköinen.

Pienten puolueiden menestyksen merkitys

Yksi merkittävin tulos tässä suhteellisemmassa mallissa on pienten puolueiden menestys. Siniset olisivat ehkä olleet tyytyväisiä kahteen eduskuntapaikkaan. Heidän vaalitappio ja eduskunnasta putoaminen saattaa lopulta johtaa koko puolueen katoamiseen politiikasta. Sampo Terho ja Timo Soini ovat kummatkin päättäneet vetäytyä politiikasta vaalien jälkeen. Piraattipuolue on pitkään yrittänyt päästä mukaan suomalaiseen politiikkaan ja heidän puheenjohtajansa saaminen eduskuntaan olisi voinut siivittää menestystä tulevaisuudessa. Feministinen puolue olisi myös voinut puheenjohtajansa valinnalla saada enemmän huomiota ja tulevaisuudessa enemmän ääniä. Harkimon liike nyt sai puheenjohtajansa valittua, mutta neljä kertaa suurempi eduskuntaryhmä olisi voinut ehkä antaa avaimet jopa hallitusneuvotteluihin.

Pitkällä tähtäimellä, voisi olettaa, että eduskuntaan nousisi enemmänkin pieniä puolueita, jos eduskuntaan on kerran helpompi päästä. Myös puoluepolitiikan ulkopuolelta voisi olla helpompi lähteä ehdokkaaksi realistisin läpimenomahdollisuuksin sitoutumattomana, jos paikkaan tarvittaisiin vain reilu 15 000 ääntä. Tämä voisi johtaa koko suomalaisen puoluekentän kehitykseen, kun perinteisiä valtapuolueita haastettaisiin politiikan eri ideologioiden laidoilta. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että tämä voi myös johtaa siihen, että hallituskoalitioita olisi vaikeampi muodostaa. Tässä nähdään selvä ristiriita siinä, pitäisikö eduskunnan edustaa kansalaisten mielipiteitä mahdollisimman hyvin vai toimeenpanna päätöksiä mahdollisimman tehokkaasti. Kummatkin asiat ovat tietenkin tärkeitä, mutta ne voivat olla jonkin verran ristiriidassa toistensa kanssa. On poliittinen päätös, kuinka paljon edustavuutta ja tehokkuutta halutaan suhteellisesti suosia.

Joitakin huomiolle pantavia analyysissa tapahtuvia paikkamuutoksia

SDP:stä pitkän ajan politiikko Tuula Väätäinen ja ensimmäisen kauden mediassa puhuttanut Hussein al-Taee eivät olisi päässeet eduskuntaan suhteellisemmalla vaalitavalla, mutta yli 5000 ääntä keränneet Kaisa Lepola ja Satu Taavitsainen taas olisivat. Viime istuntokauden ministereitä olisi noussut eduskuntaan jopa kolme: Kimmo Tiilikainen (kesk.), Jussi Niinistö (sin.) ja Sampo Terho (sin.). Kolme vähiten ääniä saaneet, mutta kuitenkin valitut ehdokkaat, Tom Packalén (ps.), Heidi Viljanen (sd.) ja Mirka Soiniokoski (vihr.) eivät olisi tulleet valituiksi. Kolme eniten ääniä saaneet eduskunnasta pudonneet ehdokkaat Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Tuomo Puumala (kesk.) olisivat taas tulleet valituiksi

Mediassa puhuttiin vaalien jälkeen paljon vihreiden naisten noususta ja suhteellisempi vaalitapa olisi nostanut eduskuntaan vihreitä naisia kaksi enemmän, mutta myös yksi lisämies olisi mahtunut mukaan. Riikka Karppinen, Fatim Diarra, Oras Tynkkynen, Alviina Alametsä, Reetta Vanhanen ja Johanna Karimäki olisivat tulleet valituiksi vihreistä. Riikka Karppinen, joka oli siis eniten ääniä saanut eduskunnan ulkopuolelle jäänyt ehdokas olisi lisännyt Lapin edustusta yhdellä edustajalla. Vähiten ääniä saaneen puolueen läpimenijöistä Soiniokosken lisäksi vihreistä ei kuitenkaan olisi päässyt sisään myöskään Heli Järvinen tai Hanna Holopainen.

Liike nyt:in kolmesta lisäedustajasta eniten ääniä saanut helsinkiläinen Joel Harkimo olisi päässyt istumaan eduskuntaan isänsä Harry Harkimon viereen. Helsingin kaupunginvaltuutetut ja pienpuolueiden puheenjohtajat Petrus Pennanen (pp.) ja Katju Aro (fp.) olisivat voineet tuoda arvoliberaalin tuulahduksen eduskuntaan vaaliliittonsa kautta. Ylipäätään helsinkiläisten edustus olisi parantunut huomattavasti analysoidun vaalitavan ansiosta. On myös mahdollista, että helsinkiläiset ehdokkaat olisivat voineet saada paljon enemmän ääniä muualtakin Suomesta. Tämä antaa viitteitä siitä, että helsinkiläiset saattavat olla lappilaisten tapaan aliedustettuja nykyisen vaalitavan takia, mutta muutos voisi myös johtaa pitkällä tähtäimellä muiden alueiden aliedustukseen.

Tulosten rajoitukset

Vaalien tulokset ovat sidottu siihen tapaan, jolla ne käytiin. Jos koko maa olisi ollut yksi vaalipiiri, monet ihmiset olisivat saattaneet äänestää eri ehdokasta. Tästä kertoo esimerkiksi se sattuma, kun Kalevi Wahrman Suomen kommunistisesta puolueesta kymmenkertaisti oman äänisaaliinsa Uudellamaan vaalipiirissä, koska hänellä oli sama ehdokasnumero kuin Jussi Halla-aholla, perussuomalisten puheenjohtajalla, joka oli ehdolla Helsingin vaalipiirissä. On täysin mahdollista, että Halla-ahon tapaiset kärkiehdokkaat, kuten vaikka Li Andersson (vas.), Pekka Haavisto (vihr.), tai Harry Harkimo (liik.), olisivat voineet kerätä hyvin paljon enemmän ääniä puolueilleen koko maan kokoisessa vaalipiirissä. Ei voida myöskään tietää, olisiko piraattipuolue lähtenyt pienpuolueiden vaaliliittoon tai olisiko feministinen puolue voinut kerätä Katju Aron avulla tarpeeksi ääniä läpipääsyyn. Tulokset täytyy siis tulkita siinä kontekstissa, että ne olisivat voineet olla hyvin erilaisia jos vaalitapa olisi alunperin ollut erilainen.

Alkon monopolin purkua tulee jatkaa

Hollantilaisen lähikaupan viinihylly

Mietojen alle 5.5% alkoholijuomien vapauttaminen Alkon monopolin piiristä on näyttänyt, että myös vahvojen oluiden ja viinien myynti voidaan vapauttaa päivittäistavarakauppoihin. Alkoholin kulutus ei noussut lähellekään yhtä paljon kuin THL oli pelotellut, mutta verotulot sen sijaan nousivat huomattavasti. Nyt olisi muutenkin aika siirtyä valtion holhoavasta viinimonopolista siihen, että viiniäkin voidaan myydä vapailla markkinoilla.

Liberan blogissa ollaan kirjoitettu useaan otteeseen Alkon monopolista ja sen ongelmista. Idea siitä, että Alkon tarkoitus on vähentää kansakunnan kokonaiskulutusta ei toimi. Nykyisessä muodossaan Alko tukee parempituloisia viiniharrastelijoita verovaroin. Alkon monopolin suojelu on jopa johtanu siihen, että alkoholin etämyyntiä, joka on hyvin keskeinen oikeus EU:n tavaroiden vapaan liikkuvuuden kontekstissa, ollaan yritetty mielivaltaisesti viranomaisvoimin estää. Myös koko idea Alkon tapaisesta valtiokapitalismista on hyvin ongelmallista.

On suotavaa, että alkoholin saatavuutta rajoitetaan kansanterveydellisistä syistä, mutta valtion monopoli ei ole siihen paras ratkaisu. Myyntiaikojen kontrollointi, henkilöstön koulutus- ja myyntipaikkojen vaatimuksiin liittyvä sääntely voi ennaltaehkäistä haittoja. Nämä ovat asioita joita Alko tekee, mutta nämä vaatimukset voidaan myös toteuttaa ilman monopolia.

Alkon monopoli vääristääkin epäreilusti kauppojen välistä kilpailua ja saattaa syrjiä ulkomaalaisia kauppaketjuja. Jos yhdessä paikassa on kaksi kauppaa, mutta yhden kaupan yhteydessä on Alko, saa tämä kauppa epäreilun kilpailuedun. Lidl, Euroopan yksi suurimmista viinin ostajista, joutuukin usein kilpailemaan Alkon lomassa olevia K- ja S-ryhmän kauppoja vastaan ilman muualta Euroopasta tuttua viinivalikoimaansa.

Alko asettaa myös alueellisesti jotkut kuluttajat eriarvoiseen asemaan viinin ostamisessa. Jos asut esimerkiksi Jokelassa, ja haluat tehdä risottoa valkoviinillä, se vaatii juna- tai automatkan Hyvinkään Alkoon. Jokelan kaupat voisivat kuitenkin ihan hyvin itsekin niitä viinejä myydä.

Alkon toiminta on muutenkin epäjohdonmukaista. Se on sunnuntaisin kiinni, vaikka sunnuntaimyynti olisi todennäköisesti aika pientä. Jos tavoite olisi aidosti alkoholin myynnin vähentäminen, olisi järkevämpää pitää Alko perjantaisin kiinni. Holhous voi siis tehdä vastuulliselle kuluttajalle pyhäpäivistä viinittömiä ja tämä ei edes perustu kulutuksen vähentämiseen, vaan tiettyjen päivien yhteiskunnallisesti pyhään asemaan.

Keskieurooppalainen kokemus osoittaa, että Suomea maltillisempi alkoholin kulutus ei vaadi sääntelyä valtion monopolin muodossa. Tuskin haluamme enää samanlaista holhousta kuin Ruotsissa, jossa valtio kontrolloi yli 3.5% alkoholia sisältävien juomien myyntiä. Olemme siirtyneet jo kauas tämän holhousvaiheen ohi ja olemme todenneet tämän vapauden lisäämisen toimivaksi. Suomen tuleva hallitus voisi ottaa seuraavan edistysaskeleen ja siirtyä 22% rajaan. Viinien veronkorotuskaan ei ole ihan mahdoton idea tässä tapauksessa. Alkon monopoli säilyisi kuitenkin (ainakin vielä) vahvojen juomien suhteen. Kaikkiaan, on todennäköistä, että tämänkaltaisen uudistuksen ansiosta verotulot kasvaisivat, kulutus ei kasvaisi niin paljon kuin THL tulisi ennakoimaan ja yksilöiden vapaus lisääntyisi. Näin tapahtui viime kerralla kun uudistimme alkoholilakia. On siis aika jatkaa Alkon monopolin purkua.

Korjaus: 20-tilavuusprosentin raja muutettu 22 prosenttiin.

Uusi Brexit-kansanäänestys pitäisi pitää eurovaalien yhteydessä

Brexitin olisi pitänyt jo tapahtua, mutta EU on antanut Iso-Britannialle lisäaikaa huhtikuun 12. päivään asti. Päätös Brexitistä on nyt tehtävä ja uusi kansanäänestys olisi perusteltu tapa lähestyä maan kenties mittavinta yksittäistä poliittista päätöstä vuosikymmeniin. Iso-Britannia on taloudellisesti varautunut 2019 eurovaalien järjestämiseen toukokuun lopulla. Tämä tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden. Britannia voisi pitää uuden kansanäänestyksen seuraavien eurovaalien yhteydessä.

Uuden Brexit-äänestyksen on väitetty vähentävän luottamusta demokratiaan ja kutsuttu demokratiaa horjuttavaksi. Mikä olisi kuitenkaan demokraattisempaa kuin antaa kansalaisten päättää siitä miten Brexit toteutetaan nyt, kun he oikeasti voivat tietää mitä se tarkoittaa? Kun Brexit-kansanäänestys käytiin, mitään Brexit-sopimusta ei oltu laadittu, jonka takia kukaan ei oikeastaan tiennyt mitä ero EU:sta tarkoittaa käytännössä. Tämän lisäksi, monet argumentit Brexitin puolesta osoittautuivat valheiksi kun erosopimusta alettiin neuvotella. Eihän yksinkertainen valheellisen kampanjan siivittämä kansanäänestys voinut antaa maan hallitukselle täyttä toimi- ja mielivaltaa EU-eron suhteen.

Pienemmistäkin asioista on pidetty enemmän kuin yksi kansanäänestys

Kun Uusi-Seelanti halusi pääministerinsä aloitteesta selvittää lippunsa muuttamista, päätettiin siitä äänestää kahdella kierroksella. Ensimmäisellä kierroksella, äänestettiin eri vaihtoehdoista paras ja toisella kierroksella voittanut vaihtoehto kilpaili nykyistä lippua vastaan. Loppujen lopuksi, kansanäänestystä kritisoitiin laajalti, kansa katsoi kaikkien vaihtoehtojen olevan huonompia kuin nykyinen lippu ja äänesti muutosta vastaan. Jos kansa olisi äänestänyt vain yhdellä kierroksella 51%-osuudella, että lippu pitää muuttaa, ilman että tiedetään miksikä se muutetaan, olisiko maan hallitus muka saanut vapaat kädet tehdä lipusta ihan minkälaisen vaan?

Brexit äänestystä ei suunniteltu samalla tavoin kahden kierroksen äänestykseksi. Tämä siis antaa kuvan, että maan hallitus saisikin vapaat kädet erota EU:sta tavalla joka ei ole saanut kansan siunausta. Pitäähän konkreettisten muutosten kuitenkin olla tiedossa kun asiasta äänestetään. Kansanäänestykseen olisi alunperin pitänyt sisällyttää vaatimus toisesta kansanäänestyksestä sen jälkeen kun eroneuvottelut on käyty, jos äänestäjät puoltaisivat eroa ensimmäisessä äänestyksessä. David Cameron ei ensiksi uskonut Brexit-kansanäänestyksen edes toteutuvan, vaikka hän sitä lupasikin. Kun kansanäänestys kuitenkin toteutui, hän saattoi uskoa niin vahvasti siihen, että hänen EU-jäsenyyttä puoltava kanta voittaa, että hän ei pahemmin miettinyt mitä tapahtuisi jos hän häviäisi. Hävittyään, hän jättikin sotkun muiden selvitettäväksi. Nyt on kuitenkin mahdollisuus korjata menneisyyden virheitä ja antaa kansalle päätösvalta konkreettisen Brexitin toimeenpanemisesta.

Brexit on huomattavasti tärkeämpi asia kuin Uuden-Seelannin lippu-kysymys ja saattaa jopa samalla muuttaa Iso-Britannian lipun, jos Skotlanti ja/tai Pohjois-Irlanti eroavat kuningaskunnasta Brexitin seurauksena. Brexit tulisi toteutuessaan, ihan missä vaan muodossa, tekemään perustavanlaatuisia muutoksia Iso-Britannian kansalaisten oikeuksiin, talouteen ja kansainväliseen asemaan. Tämän kokoluokan muutos tarvitsee enemmän demokraattista legitimiteettiä kuin mitä sillä on nyt.

Sopimukseton ero ei ole oikea vaihtoehto

Prosessin pituuteen ja monimutkaisuuteen kyllästyneet Brexitin kannattajat ovat jopa alkaneet hyväksyä sen, että Brexit tapahtuu ilman erosopimusta. Tämä ei ole oikea vaihtoehto, sillä se tulee johtamaan kaikennäköisiin taloudellisiin ja sosiallisiin ongelmiin myös Ison-Britannian ulkopuolella. Se voi jopa edesauttaa väkivaltaisen konfliktin paluuta Irlantiin. Sopimukseton ero on kuitenkin Theresa Mayn ainoa valttikortti, jolla hän voi uhata EU:ta, mutta ase omalla ohimolla ei ole aina paras neuvottelutaktiikka, varsinkaan jos omat kansalaiset alkavat kannustaa liipaisimen vetämisen puolesta.

Sopimukseton ero ei voisi olla vaihtoehto uudessa kansanäänestyksessä. Erosopimus on olemassa ja EU saattaa vielä neuvotella siitä, jos Britannian parlamentti suostuu tukemaan jotain ero-vaihtoehtoa. Eli Britannia eroaa joko sopimuksen kanssa, tai ei eroa ollenkaan. Mikään muu olisi hulluutta. Toisessa kansanäänestyksessä jokaisen äänestäjän tulisi äänestää joko erosopimuksen tai EU-jäsenyyden puolesta samalla kun valitaan uudet edustajat Euroopan parlamenttiin. Jos erosopimus voittaa, Brexit toteutuu sopimuksen mukaan, edustajia ei lähetetä Brysseliin ja demokratia on toteutunut. Jos kansa hylkää erosopimuksen, Iso-Britannia säilyy EU:n jäsenenä, edustajat lähetetään Brysseliin ja demokratia on toteutunut. Yli 6 miljoonaa ihmistä on allekirjoittanut maan historian suosituimman kansalaisaloitteen Brexitin perumisesta. Ilman uutta kansanäänestystä maan hallitus, jonka edustajat saivat vaaleissa alle 50% äänistä, veisi maan ulos EU:sta ilman, että kansa on edes hyväksynyt sen tavan millä lähdetään. Se vasta olisikin demokratian vastaista.

Miksi HS kysyy vaalikoneessaan henkilökohtaisesta hiilibudjetista?

Helsingin Sanomat esitti vaalikoneessaan väittämän “Suomessa tulee asettaa kansalaisille henkilökohtainen hiilibudjetti, jossa asetetaan hiilijalanjäljelle enimmäisraja.” Kaikki eduskunta-puolueiden puheenjohtajat torjuvat ajatuksen. Kysymys on outo, sillä henkilökohtaisesta hiilibudjetista ei olla pahemmin puhuttu julkisuudessa. Sen kysyminen vaalikoneessa, johon tuhannet suomalaiset vastaavat, herättää myös paljon kysymyksiä.

Jos joku vastustaa tätä ideaa, onko hän vaalikoneen mukaan vähemmän vihreä? Miksi HS on edes päättänyt nostaa tämän hyvin marginaalisen idean julkiseen keskusteluun? Miten tämä idea toteutettaisiin käytännössä? Tähän viimeiseen kysymykseen on ainakin jonkinlainen vastaus.

Mitä henkilökohtainen hiilibudjetti tarkoittaa?

Ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen on kuvaillut henkilökohtaista hiilibudjettia näin:

“…jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.”

Ensinnäkin, se että tämä idea on “täysin toteutettavissa” professori Linnasen ehdottamalla tavalla on hyvin kyseenalaista. Toisekseen, laskennan ja henkilökohtaisten allokaatioilla käytävän kaupankäynnin toteuttaminen vaatisi järkyttävää määrää byrokratiaa ja valvontaa. Suomi on pystynyt luomaan massiivisia byrokraattisia järjestelmiä ennenkin, mutta ehkä tämä ehdotettu uusi (kenties globaali) byrokratia voitaisiin kuitenkin unohtaa. On olemassa paljon parempiakin vaihtoehtoja päästöjen vähentämiselle. Yritysten päästökauppa ja hiilivero ovat vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi jokaisen kuluttajan kulutuksen valvontaa, mutta ohjaavat heidän valintoja tekemällä korkeapäästöisestä kuluttamisesta kalliimpaa.

Tulevaisuuden vaalikoneet palvelisivat lukijoita paremmin, jos niissä esitettäisiin ympäristöaiheisia kysymyksiä, joista selviää ehdokkaiden ja puolueiden päättäväisyys tehdä jotakin ilmastonmuutokselle. Esimerkiksi HS:n samaisen vaalikoneen kysymys lihan haittaverosta on yksi tämän tapaisista kysymyksistä. Marginaaliset ja vaikeasti toteutettavat ideat, joita kaikki puolueet vastustavat, vain hämärtävät ilmastonmuutoksen torjunnasta käytävää keskustelua. Vaalikoneiden kysymykset pitäisi heijastaa ainakin jollain tavalla yhteiskunnallista keskustelua ja puolueiden välisiä juopia.

Suomalainen uskonnonopetus on kallista ja vanhanaikaista

Toisin kuin muissa pohjoismaissa, Suomessa oppilaat jaotellaan vanhempiensa uskonnon perusteella eri oppitunneille. Kun asiaa tarkastelee uskonnonvapauden ja modernin valtio-opin kannalta, nähdään, että uskontojen opetus laahaa pahasti nykymaailman menoa jäljessä. Erillisten katsomusaineiden järjestäminen on lisäksi kallista. Kuntaliiton mukaan katsomusaineiden yhdistäminen voisi säästää ainakin 19 miljoonaa euroa kansallisella tasolla. Muutos ei ole vaikeaa. Se vaatii toteutuakseen vain poliittista tahtoa ja tulee taloudellisten säästöjen lisäksi myös edistämään uskonnonvapautta.

Nykyinen lainsäädäntö perusopetuksen suhteen toimii Suomessa näin:

  1. Perusopetuksen järjestäjä järjestää oppilaiden enemmistön mukaista uskonnon opetusta.
  2. Vähintään kolmelle evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai vähintään kolmelle ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluvalle oppilaalle järjestetään heidän oman uskontonsa opetusta, jos he eivät osallistu aikaisemmin mainittuun opetukseen.
  3. Jos joku ei kuulu mihinkään edellä mainittuun ryhmään, järjestetään heille oman uskontonsa opetusta, jos huoltajat sitä pyytävät ja näitä oppilaita on vähintään kolme.
  4. Elämänkatsomustietoa opetetaan niille oppilaille, jotka eivät kuulu uskonnollisiin yhdistyksiin tai (huoltajan pyynnöstä) joille ei järjestetä omaa uskonnonopetusta, ja jos näitä tähän oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme.
  5. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumaton oppilas voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös sellaiseen perusopetuksen järjestäjän järjestämään uskonnon opetukseen, joka oppilaan saaman kasvatuksen ja kulttuuritaustan perusteella ilmeisesti vastaa hänen uskonnollista katsomustaan. Tässä tapauksessa koulutus voi tapahtua toisessa koulussa tai jopa omassa uskonnollisessa yhdyskunnassa.

Suomalainen koulu on historiaan sidottu tieteen kehto

Ainoa syy miksi opetamme vielä lapsillemme uskontoa (tai ET:tä) tällä tavalla on koulutuslaitoksen historia. Jos aloittaisimme koulutuslaitoksen suunnittelun alusta, emme todennäköisesti kehittäisi tätä lokeroivaa järjestelmää ja erillisiä opetussuunnitelmia kaikille eri uskontokunnille. Tällä hetkellä opetushallitus on hyväksynyt ET:n lisäksi opetussuunnitelmat 14 uskonnoille. Eli siis on teoriassa mahdollista, että isossa ja monikulttuurillisessa koulussa jouduttaisiin opettamaan 15 eri katsomusainetta, jotka tarvitsevat kaikki oman opettajansa ja ehkäpä myös jotain koulun ulkopuolista uskonnon opetusta. Uskontoja on tietenkin näiden lisäksi vielä monta lisää, joten voimme odottaa tämän järjestelmän paisuvan vielä lisää, jos sitä ei uudisteta.

Suomen koulutuslaitos on maailmankuulu tieteellinen instituutio. Jos lapsen vanhemmat eivät usko evoluutioon, tai ehkäisyyn, lapset oppivat niistä suomalaisessa koulussa kuitenkin ja hyvä niin. Koulujen täytyy kehittää lasten ymmärrystä yhteiskunnasta, tarjota yleissivistävä koulutus ja opettaa heitä kriittisiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi. Tästä hyötyvät lapsien lisäksi koko yhteiskunta. Kouluissa ei pitäisi opetella uskoon, tai kuinka käyttäytyä vanhempien uskonto-kunnan jäsenenä, vaan oppilaiden pitäisi oppia tarkastelemaan uskontoa ilmiönä tieteellisestä näkökulmasta, niinkuin tehdään kaikkien muiden kouluaineiden kohdalla.

Mikä ihmeen uskonnonvapaus?

Nykyisen lain mukaan oppilailla on oikeus oman uskontonsa oppimiseen. Tämä pohjautuu muka perustuslain tuomaan uskonnonvapauteen. Uskonnonvapaus on oikeus harjoittaa (tai olla harjoittamatta) uskontoa (Perustuslaki 11 §). Yleisesti tämä tarkoittaa sitä, että valtio ei puutu yksityishenkilöiden uskonnon harjoittamiseen. Se ei tarkoita, että valtion täytyy edesauttaa uskonnon harjoittamista julkisilla varoilla. Suomessa uskonnonvapaus toteutuu hyvin. Uskonnonvapaus ei ole positiivinen oikeus, vaan negatiivinen, eli se toteutunee, kunhan valtio ei siihen puutu.

Voi olla tilanteita jossa ihmiset eivät voi harjoittaa uskontoaan esimerkiksi sen takia, että joku ei-valtiollinen taho uhkaa heitä väkivallalla tai sillä, että joutuu muuten syrjinnän kohteeksi . Tässä tapauksessa valtion täytyisi käyttää julkisia varoja edistämään negatiivista oikeutta uskonnon harjoittamiseen. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä Ranskan aikeet turvata juutalaisten uskonnonvapaus antisemitismin nostaessa päätään.

Oikeus koulutukseen, joka on positiivinen oikeus, vaatii selvästi valtion toimia. Uskonnonvapauden toteutuminen ei vaadi näitä toimia, paitsi väkivallan uhan poistamisen yhteydessä. Eihän valtio rahoita kirkkojen tai moskeijoiden rakentamista, joten miksi sen pitäisi rahoittaa kristinuskon tai islamin oppitunteja?

Se mitä uskontokuntaa lapsen vanhemmat edustavat, ei pitäisi määrittää heidän valtion kustantaman koulutuksen sisältöä. Tämä voi johtaa pienessä määrin eriarvoiseen opetuksen laatuun. Pahimmassa tapauksessa lapsi voi joutua asemaan, jossa hän joutuu opiskelemaan uskontoa, johon ei itse usko, vaan on joutunut oppimaan sen käytäntöjä vanhempiensa takia. Se minkälaista uskontokasvatusta perheet tekevät koulun ulkopuolella pitäisi olla perheiden oma asia, ei valtion.

Kohti tieteellistä katsomuksen opetusta

Yhteinen katsomusaine ei ole utopiaa, vaan tätä on jo joissain määrin kokeiltu viime vuosina esimerkiksi Kulosaaren Yhteiskoulussa ja suuressa osassa Naantalin kouluista. Kuitenkin, Kulosaaren yhteisilläkin tunneilla oppilaat erotellaan uskontoryhmiin niin, että muslimit lukevat koraania, kristityt raamattua ja uskonnottomat YK:n ihmisoikeusjulistusta. Jeesusta tarkastellessa Kulosaaressa “kristinuskon opiskelijat tutkivat uskonnon näkemystä Jeesuksesta, ET:n opiskelijat historiallista Jeesusta ja islamin opiskelijat tutustuvat islamin opetukseen Jeesuksesta”.

Eihän näin tehdä millään muulla oppitunneilla. Eihän historian tunneilla laiteta vasemmistolaisten lapsia lukemaan kenties kommunistista manifestia ja oikeistolaisten lapsia lukemaan vaikkapa Adam Smithiä. Eikä Mannerheimia tarkastella eri perspektiivistä riippuen siitä millä puolella omat sukulaiset olivat sisällissodassa. Historian tunnit tarkastelevat maailman tapahtumia ilmiöinä tieteellisesti monelta kantilta. Miksi ei uskontoja voida opiskella samalla tavalla? Eikö kaikkien pitäisi oppia se miten kristityt, muslimit ja historioitsijat näkevät Jeesuksen ja miten nämä näkemykset poikkeavat toisistaan, ilman että lapset erotellaan tunneilla automaattisesti edustamaan jotain kantaa?

Miltä näyttää moderni katsomusoppi?

Kaikki eri uskontokuntien- ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat voitaisiin yhdistää yleissivistäväksi katsomusaineiden oppimääräksi. Oppilaat voisivat opiskella uskontojen alueellista ja ajatuksellista kehitystä suhteessa toisiin uskontoihin ja ajatusmaailmoihin. Tämän opetuksen voisi vaihtoehtoisesti myös järjestää poistamalla katsomuksen kokonaan opetussuunnitelmasta ja korvaamalla sen erillisillä kursseilla filosofian ja historian oppiaineiden sisällä. Se, että katsomusaineita opetetaan erikseen näistä aineista ei ole edes välttämätöntä. Nykyinen järjestelmä tarvitsee joka tapauksessa muutosta aidon uskonnonvapauden toteutumisen ja resurssien tehostamisen kannalta.

Jos uskontoa opiskeltaisiin tieteellisesti historiallisena ja kulttuurilisena ilmiönä, sillä voisi myös olla muita positiivisia vaikutuksia kuin säästöt. Etenkin lapset jotka tulevat perheestä tai yhteisöstä, jossa on hyvin fundamentalistiset uskonnolliset arvot, saattavat saada hyvin arvokasta perspektiiviä, joka voi parhaimmassa tapauksessa johtaa extrimismin ennaltaehkäisyyn. Muun kuin omien vanhempien uskonnon opiskeleminen on muutenkin arvokasta. Tästä syystä emme erottele lapsia yhteiskuntaopin tunnilla vanhempiensa poliittisen suuntautumisen takia. Toisten ymmärtäminen tuo perspektiiviä ja helpottaa yhteiseloa. Tämän takia moderni Suomi tarvitsee modernia katsomuksen opetusta.

Noutopostin maksulliseksi muuttaminen syrjii asunnottomia

Posti on päättänyt muuttaa noutoposti-, eli poste restante-, palvelun maksulliseksi ensi kuussa. Kyseistä palvelua käyttävät lähinnä henkilöt vailla vakituista asuntoa. Valtion kokonaan omistama Posti ei peri maksuja henkilöiltä, joille posti toimitetaan kotiovelle. Tästä syystä tätä muutosta voidaan kutsua hyvin epäoikeudenmukaiseksi päätökseksi, joka on myös todennäköisesti Suomen perustuslain vastainen.

Postin muutoksen myötä postin nouto tulee maksamaan 3,10 euroa per nouto. Posti on mm. Twitterissä ottanut kantaa tähän muistuttamalla, että noutoposti-palvelu ei kuulu postilain yleispalvelun piiriin ja, että postia voi myös vastaanottaa sähköisesti OmaPostin kautta tai c/o-osoitteen kautta. Tässä pitää kuitenkin ymmärtää monien niiden elämän tilanne, jotka joutuvat käyttämään poste restante-palvelua. Kodittomalla, tai asunnottomalla, voi olla vaikeaa myös vastaanottaa sähköistä postia tietokoneen- tai älypuhelimen puutteen, tai sähkön- tai mobiilidatan käytön vaikeuden, takia. Tämän lisäksi hänellä saattaa olla hyvin vähän läheisiä ihmisiä, joiden osoitetta voi käyttää postin vastaanottamiseen.

Kaikkiaan, poste restante palvelu voi olla hyvin tärkeä tapa monelle asunnottomalle vastaanottaa kirjeitä esimerkiksi julkisilta tahoilta. Pahimmassa tapauksessa palvelun maksullisuus voi aiheuttaa asunnottomuuden pitkittymistä tai jopa pienten, lähes olemattomien, tulojen menetystä asiaan, joka asunnollisille kuuluu ihan maksuttomien peruspalveluiden piiriin.

Sinua ei veloiteta siitä, että postisi tuodaan ovellesi. Mutta jos sinulla ei ole omaa ovea ja käyt itse hakemassa postisi postin toimistolta, joudut maksamaan siitä joka kerta 3,10 euroa. Varsinkin valtion yhtiönä, Postin ei pitäisi laittaa ihmisiä epätasa-arvoiseen asemaan tällä tavalla. Tämä on puhtaasti syrjivää toimintaa kodittomia ja asunnottomia kohtaan.