index.php

Transatlanttinen suhde ja Euroopan epäröivä morsian

Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin toinen kirjoitus.

Yhdysvaltain ja Euroopan suhteet rakentuivat maailmansotien jälkeen kolmelle tukipilarille: neuvostovallan vastustamiselle, päättäjäeliitin henkilökohtaisille suhteille sekä tiiviille kauppasuhteille. Yhdysvaltojen liittovaltio syntyi Euroopasta tulleesta muuttoliikkeestä ja amerikkalaisten suhde atlantin yli on ollut perinteisesti lämmin, joskaan ei ristiriidaton.

Taloudelliset siteet ovat tänäkin päivänä vahvat. Yhdysvaltojen investoinnit Eurooppaan ovat kolminkertaiset verrattuna investointien arvoon Aasiassa. EU:sta Amerikkaan tehdyt investoinnit ovat puolestaan kahdeksankertaiset suhteutettuna Aasian maihin [1]. Vaikka jälkimmäisten osuus kasvaa, on kaupan ja taloudellisen vuorovaikutuksen merkitys atlantin yli vielä sukupolvien ajan vahva, tuli vapaakauppasopimusta koskaan tai ei.

Kahden toisen tukipilarin osalta tilanne on kuitenkin tänä päivänä aavistuksen erilainen. Venäjän viime vuosien aggressiivisesta toiminnasta huolimatta suhtautuminen Putinin hallintoon on ollut Euroopan maissa ja Amerikassa viime kuukausiin saakka vaihtelevaa. Virallinen linja on ollut Venäjän aggressiot tuomitseva, mutta politiikka on hyvin moniäänistä. Päättäjäeliitin väliset suhteet ovat puolestaan kokeneet kolauksen Donald Trumpin valinnan myötä. Suhtautuminen Yhdysvaltoihin on ollut Irakin sodan jälkeen huomattavasti epäilevämpää kuin vielä kylmän sodan aikana.

Muutama vuosi sitten eurooppalaiset iloitsivat Edward Snowdenin tehtyä kiusallisia ja laajamittaisia paljastuksia Yhdysvaltain tiedustelusta. Terrorismin vastaisessa taistelussa Euroopan maat ovat kuitenkin sittemmin joutuneet tukeutumaan entistä enemmän USA:n tiedusteluun. Euroopan suhde Amerikkaan on kuin murrosikäisen tyttären suhde isäänsä. Turvallista ihmistä vastaan uskaltaa kapinoida, mutta nyt on teini ihmeissään, kun isä on alkanut elää omaa kreisiä vaihettaan.

Trumpin puheita on kauhisteltu Euroopassa yli vuoden päivät. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla on suuri vallankumous kuitenkin jäänyt tekemättä. Michael Flynn sai lähteä valkoisesta talosta jo alkuvuonna ja suuri diili Yhdysvaltain ja Venäjän välillä on poissa päiväjärjestyksestä. Kukaan ei usko sen paluuseen liittovaltion poliisin FBI:n selvittäessä hallinnon kampanjan aikaisia yhteyksiä Venäjälle. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut Trumpin alkukauden ajan tukevasti hallinnon “aikuisten”, kuten Rex Tillersonin, James Mattisin ja H. R. McMasterin harteilla.

Amerikkalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikka on siis epäilyistä huolimatta pysynyt tekojen tasolla perinteisenä, vaikka Trumpin tviittidiplomatia onkin tuonut suhteiden hallintaan oman voimakkaan mausteensa. Yhdysvallat on viime vuosina ja kuukausina lisännyt puolustussatsauksiaan Euroopassa. Amerikkalaisten “reassurance” Euroopassa on dollarimääräisesti nelinkertaistunut Krimin valloituksen jälkeen. Trump hyväksyi keväällä Montenegron Naton jäseneksi; ensimmäisen uuden jäsenen yhdeksään vuoteen.

Toukokuussa Euroopan maissa kuultiin syvä helpotuksen huokaus, kun Trump myöntyi lausumaan tukensa Natolle ja sen turvatakuulausekkeelle. Nyt pian vuoden virassaan olleen presidentin suhdetta Pohjoisatlantin puolustusliittoon oli arveltu siitä asti kun Trump oli arvostellut Natoa kovasanaisesti kampanjansa aikana. Trumpin kielenkäyttö on ollut tälläkin politiikan saralla ennenkuulumatonta, mutta itse asia ei sinänsä ole lainkaan uusi.

Trump ei ole ensimmäinen Amerikan presidentti, joka vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan lisäämään puolustusmenojaan. Nixonin presidenttikauden alkuajoista saakka ovat amerikkalaiset pyrkineet samaan [2]. Tulokset ovat olleet vaihtelevan laihoja. Ennen Trumpin presidenttikautta ja Venäjän aggressioita Krimillä ja Ukrainassa ei eurooppalaisessa polittisessa keskustelussa maanitteluihin juuri edes kiinnitetty huomiota. Yhdysvallat kantaa 70 % Naton menoista, vaikka sen BKT (17 biljoonaa dollaria) on pienempi kuin Euroopan (20 biljoonaa dollaria). Harva eurooppalainen Nato-maa täyttää kahden prosentin puolustusmenokriteerin.

Kesäkuussa 2011 Yhdysvaltain silloinen puolustusministeri Robert Gates varoitti Naton muuttuvan merkityksettömäksi, mikäli sen vauraat jäsenmaat eivät lisäisi puolustukseen suunnattuja menojaan [3]. Gates varoitti jäähyväispuheessaan, että Yhdysvaltain kongressilla olisi loppumassa kärsivällisyys tukea liittolaisiaan. Vaikka valkoinen talo tuolloin sanoutuikin irti Gatesin puheista ja totesi niiden edustavan lähinnä Pentagonin linjaa, ei presidentti Obama vaatinut yhtään sen vähempää. Obaman ulkopolitiikan “Pivot to Asia” -doktriini tarkotti Amerikan sotilaallisten satsauksien lisäämistä Aasiassa, myös Euroopan kustannuksella.

Trump on nostanut pöydälle sellaisia tabuja, joita Amerikassa on ehkä ajateltu, muttei ole tohdittu lausua ääneen varsinkaan kansainvälisen diplomatian kentillä. Kumppanien arvostelulla on aina myös poliittinen hinta, joka saattaa olla suurempi kuin alkuperäinen harmi. Ennen Afganistanin sotaa 2000-luvun alussa hyökkäystä johtaneen US-kenraali Tommy Franksin kerrotaan valittaneen, ettei hänellä olisi aikaa ryhtyä Tanskan ilmavoimien asiantuntijaksi [4]. Riippumatta siitä kuinka suuri kyseinen huoli oli nopeasti valmistellussa Nato-operaatiossa, kuvaa se hyvin sitä asennetta, joka joillain amerikkalaisilla vielä 10-15 vuotta sitten oli liittolaisiaan kohtaan.

Sittemmin on ääni kellossa muuttunut. Pitkäksi venynyt Afganistanin sota, Syyrian sisällissota, ISIL:n nousu sekä uudet jännitteet Euroopan itärajalla ovat johtaneet siihen, että eurooppalaisten kumppanien panosta pikemmin kaivataan. Operatiivinen kitka ei ole yhteisistä käytännöistä, standardeista ja johdosta huolimatta kadonnut, mutta yhteistyön poliittinen painoarvo on tänä päivänä huomattavasti suurempi. Yhdysvallat hyötyy Natosta ja sen kumppaneista siinä missä Eurooppakin. Ilman Natoa eurooppalaiset todennäköisesti sotisivat vähemmän amerikkalaisten rinnalla Euroopan ulkopuolisissa valtioissa.

Terrorismi ja informaatiovaikuttaminen ovat muuttaneet sodan luonnetta. Amerikkalaisilla ei myöskään ole Euroopan tasoisia muita, luonnollisia ja luotettavia kumppaneita. Japani ei suostu nostamaan puolustusmenojaan yli prosentin BKT:sta ja sillä on omat intressinsä lähialueillaan. Etelä-Korea on ollut viime vuosina – ja kuukausina – arvokas kumppani, mutta se muun muassa kieltäytyy tiiviimmästä yhteistyöstä Japanin kanssa. Yhdysvalloille Euroopan tiiviimpi puolustusyhteistyö sopii oikein hyvin, jos se tarkoittaa lisää resurssipanostuksia, parempaa materiaali-integraatiota sekä Naton suorituskykyjen täydentämistä.

Saksa uinuu, Eurooppa empii

Merkelin Saksa on sitoutunut EU:n integraation tiivistämiseen ja erityisesti myös yhteisen puolustuksen kehittämiseen. Muiden eurooppalaisten Nato-maiden lailla virallisen Saksan innostus Euroopan puolustuksen kehittämistä kohtaan ei kuitenkaan käsitä Naton heikentämistä, vaan päinvastoin, sen päälle rakentamista. Saksa on täysin Yhdysvaltojen varassa mitä tulee ydinasesuojaan ja perinteisiin sotilasvoimiin. Kun Saksan Bundeswehr vuonna 1955 perustettiin, se integroitiin suoraan Natoon ja liittoutuneiden Euroopan komentajan – amerikkalaisen kenraalin – alaisuuteen.

Saksa sai varsinaisen suvereniteettinsa takaisin vasta jälleenyhdistymisen myötä vuonna 1990. Länsi-saksalaiset elivät pitkään voimakkaassa kiitollisuuden tunteessa Mihail Gorbatsovia kohtaan, joka salli Saksojen rauhanomaisen yhdistymisen ja Itä-Saksan integroimisen niin EU:n kuin Naton piiriin. Saksan lähihistoria selittää saksalaisten monimutkaista Venäjä-suhdetta. Edelleen moni näkee Venäjän pikemmin ystävänä ja kumppanina kuin uhkana.

Saksa on viime kuukausina työnnetty haluttomana johtajarooliin Euroopan tulevaisuuden määrittelyssä. Jos Saksan kansallistunne on ollut tervehtymään päin viimeisen 20 vuoden aikana, on asennoituminen sotilaallisiin kysymyksiin pysynyt maltillisena. Vuodesta 2014 alkanut epävarmuuden aika Euroopan itärajalla ei ole heijastunut yhtä vahvasti Saksan turvallisuuspoliittiseen ilmastoon kuin monessa muussa Euroopan maassa.

Vuoden 2015 turvapaikanhakijamäärät nostattivat syksyllä maahanmuuttokriittisen AfD:n parlamenttiin, mutta flegmaattisuus turvallisuus- ja puolustuskysymyksissä sekä erityisesti suhteessa Venäjään on käsinkosketeltavaa. Myönteinen taloustilanne on tuonut tyytyväisyyden tunteen ja toisaalta Saksan maksumiehen rooli finanssikriisissä jätti pysyvää epäluuloa monia eurooppalaisia kumppaneita kohtaan. Saksan hallituksen vuonna 2016 julkaisema turvallisuuden ja puolustuksen selonteko on avoimuudessaan ja roolissaan ensimmäinen laatuaan. Sen tarkoitus on määrätietoisesti alkaa herätellä uinuvaa puolustus- ja turvallisuuspoliittista keskustelua [5].

Euroopan vastaus Venäjän kasvaneeseen aggressioon on ollut Yhdysvaltoja maltillisempi. EU on asettanut Venäjälle kauppapakotteet, mutta niiden tulevaisuus kyseenalaistetaan useiden maiden poliittisissa puheissa. Jos Ranskan presidentinvaalit olisi voittanut kuka tahansa muu kuin Emmanuel Macron, maan suhde Venäjään olisi todennäköisesti nykyistä lämpimämpi. Sekä François Fillon että Marine Le Pen ovat Vladimir Putinin henkilökohtaisia ystäviä. Kun Euroopassa poliittinen tendenssi vetää vahvasti kansallisen intressin (Katalonia), bilateraalisten suhteiden (Brexit) ja alueellisten ratkaisujen perään (Visegrad), on jopa pieni yllätys, että Ranska päätti toistaiseksi jäädä EU:n ytimeen. Ranska on aina kulkenut omia polkujaan eikä Naton politiikkasuunnittelun johtaja Fabrice Poithier varmasti ole kovinkaan väärässä todetessaan, että ranskalaisia hiertää Euroopan yhteisessä puolustuksessa kohta “Eurooppa”, siinä missä Saksaa hiertää kohta “puolustus” [6].

EU on luonut itselleen energiaunionin, jonka tavoite on vähentää alueen riippuvuutta yksittäisistä energialähteistä ja -toimittajista. Silti EU ei kykene muodostamaan yhteistä (kielteistä) kantaa Nord Stream II -kaasuputkea kohtaan, erityisesti koska uusi kaasulinja on vahvasti Saksan taloudellisessa intressissä. Jos Angela Merkelin energiavallankumous nostaakin pisteitä kotimaan politiikassa ydinvoimasta luopumisen myötä, asettaa se Saksan energiahuollon entistä enemmän ulkopuolisiin ja pitkälti venäläisiin käsiin. Sekoilu yhteisen ulkopolitiikan muodostamisessa laskee EU:n pisteitä niin Amerikassa kuin Venäjälläkin.

Saksan suhde Venäjään on paljon monimuotoisempi kuin Merkelin ja CDU:n viime vuosien jämäkkä yhteiseurooppalainen linja. Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder on puuhaillut jo vuosien ajan Venäjän kanssa erilaisissa energiahankkeissa. Loppukesästä hän ryhtyi Rosneftin hallituksen puheenjohtajaksi, mikä herätti ristiriitaisen vastaanoton saksalaisessa julkisessa keskustelussa.

Schröderin SPD:ssä on vahva siipi, joka ajaa liennytystä Venäjän kanssa. Vaalikampanjassaan demarit vastustivat Naton kahden prosentin puolustusmenotavoitetta, vaikka SPD oli itse hallituksessa siihen sitoutunut. Kauppapakotteista luopumista väläytti hiljan tuoreen hallituskandidaatin, liberaalipuolue FDP:n varapuheenjohtaja Wolfgang Kubicki. FDP on muutenkin myönteisempi yhteistyön lisäämiseen Venäjän kanssa eikä halua sitoa suhteita Minskin sopimuksen toteutumiseen. Toisin kuin Vihreät, FDP kannattaa kuitenkin kahden prosentin puolustusmenotavoitetta.

Tuoreessa kyselyssä saksalaiset pitävät Vladimir Putinia luotettavampana kumppanina kuin Trumpia [7]. USA:n kannalta tilannetta eivät ole parantaneet Trumpin kovasanaiset syytökset Saksalle toisaalta kauppataseen ylijäämästä ja alhaisista puolustusmenoista. Vuonna 2014 Saksan puolustusmenot olivat vain 1,2 % BKT:sta ja muutama vuosi sitten päättyneen asevelvollisuuden jälkeen Saksalla on ollut vaikeuksia rekrytoida riittävä määrä sotilaita. Armeijan pääluku on alhaisimmillaan sitten Bundeswehrin perustamisen [5].

Saksan asennoitumista asevoimiin määrää yhä toisen maailmansodan trauma ja sittemmin “Kohlin doktriini”. Entinen liittokansleri ja tänä vuonna edesmennyt Helmut Kohl oli vahvasti sitä mieltä, ettei Saksa saisi koskaan lähettää sotilaita maihin, jotka aikanaan olivat Hitlerin valloittamia [8].  Doktriini joutui ensimmäisen kerran koetukselle 1990-luvulla Balkanin sodan aikaan. Oikeudellinen perusta Saksan osallistumiselle tehtäviin oman ja Nato-kumppanimaiden maaperän ulkopuolella on tähän päivään saakka epäselvä. Saksan armeijaa ja kalustoa on kuitenkin viimeisen 20 vuoden aikana ollut käytössä lukuisissa erilaisissa YK:n ja Naton alaisissa tehtävissä.

EU:n puolustus on noussut erityisesti uusien olosuhdetekijöiden myötä vahvaan myötätuuleen viimeisen vuoden aikana. On käynyt kuten Henry Kissinger ennusti; Eurooppa lisää puolustusmenojaan vasta kun kaksi ehtoa täyttyy: Euroopalla alkaa olla oma käsitys ulkosuhteistaan sekä perusteltu olettamus, ettei USA olisi jatkossa maksamassa laskua yksin [9] (s.86). EU:n yhteisten ulkosuhteiden kanssa on yhä niin ja näin, mutta ravistelemalla EU:n ulos horroksestaan Brexit ja Trump ovat saattaneet lähentää eurooppalaisia perinteisellä yhteisen vihollisen psykologialla.

Brexit-äänestyksen jälkeisen vuoden aikana, alkaen Bratislavan EU:n turvallisuuskokouksesta syyskuussa 2016, on EU:n yhteisessä puolustuksessa otettu pidempiä askelia kuin viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana yhteensä. Maailman politiikka on kääntynyt nyt sellaiseen asentoon, että ryhdistäytyminen oman puolustuksen ja erityisesti sen integraation osalta on Euroopassa “now or never” -tilanteessa. Maanosan omat sisäiset poliittiset paineet saattavat kuitenkin kääntää heilurin milloin tahansa.

Eurooppalaisen puolustuksen kehittäminen on vahvasti Suomen intressissä riippumatta siitä, mitä ja missä aikataulussa sen rakentaminen etenee. Parhaimmillaan EU-puolustus tarjoaa aitoja uusia ja täydentäviä suorituskykyjä Suomen puolustusvoimille. EU-tason puolustuksen suurempi merkitys on kuitenkin lähivuosina poliittinen. Aikomukset ovat arvokkaita silloinkin, kun ei vielä ole suurempaa käytännön näyttöä. Silti EU-puolustuksen varaan ei tule lukea enempää kuin sille kuuluu. Suomalaisessa keskustelussa olisi tärkeä luopua välillä toistuvasta erheellisestä käsityksestä, että EU:n puolustus olisi korvaamassa edes osin Natoa ja varsinkaan sen turvatakuita. EU on vielä pitkään täysi siviiliorganisaatio eikä EU-puolustuksen edistymistä lasketa kuukausissa, vaan parhaimmillaan viiden vuoden jaksoissa. Tänä maailman aikana viisi vuotta on ikuisuus.

 

Holmströmin huolet ovat perusteltuja

Nobelisti Bengt Holmströmin viikon takaiset puheet eläkejärjestelmästä ja Suomen kestävyysvajeesta ovat nostattaneet aaltoja talouspoliittisessa keskustelussa. Kuten arvata saattaa, työeläkeyhtiöiden johtajat, edunvalvojat ja Kimmo Kiljusen johtamat demarit eivät ole rutisseet riemusta.

Kauppakamarien 100 vuotta tulevaisuutta -juhlaseminaarissa puhunut Holmström oli huolissaan työeläkevarojen riittävyydestä seuraaville sukupolville, laajemmin Suomea kohtaavasta kestävyysvajeesta sekä erityisesti sen rahoitustaakan kohdistumisesta sukupolvien välillä. Me syömme seuraavan sukupolven eväät, Holmström (s. 1949) totesi omasta sukupolvestaan.

Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto puolusteli heti seuraavan päivän Kauppalehdessä eläkejärjestelmää. Holmströmin puheita arvostelivat myös Suvi-Anne Siimes, Jaakko Kiander ja ETK:n Jukka Rantala. Murron mukaan eläkevarallisuus on Suomessa historiallisen korkealla ja varojen riittävyyttä mittaavat laskelmat ovat tasapainossa.

Kuka on oikeassa?

Murto ei omissa lausunnoissaan sano mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa. Hän ei silti vastaa Holmströmin keskeisiin pointseihin. Ensinnäkin, se, että eläkevarallisuus (195 miljardia) on huipussaan ei vielä kerro mitään, kun jättää mainitsematta, että juuri nyt myös eläkevastuumme eli elossa oleville suomalaisille luvatut eläkkeet (yli 700 miljardia) ovat huipussaan. (Toimittajien ei pitäisi koskaan antaa kenenkään puhua eläkevarallisuudesta ilman, että samalla puhuu taseen toisesta puolesta.) Koska suomalainen eläkejärjestelmä on vain osittain rahastoiva, katetaan vaje sijoitustuottojen lisäksi nykyisten ja tulevien työntekijöiden palkasta työeläkemaksuina.

Toisekseen, Murto kertoo, että järjestelmää koskevat pitkän aikavälin laskelmat ovat paremmassa tasapainossa kuin koskaan. Keskeinen syy sille on se, että Suomen väestörakenne alkaa jälleen tasoittua 2030-luvulla. Toisin sanoen, tuolloin vanhusväestön osuus koko väestöstä pysyy edelleen korkeana, mutta se ei enää kasva. Murron tasapaino kertoo siis pikemmin ikärakenteen muutoksesta kuin eläkejärjestelmän onnistumisesta, eikä se ota kantaa eläkejärjestelmän tai laajemmin kestävyysvajeen rahoitukseen tai sen kohdistumiseen. Se ei siis kerro, kuka tasapainosta maksaa. Murto on toki käynyt asiaa läpi aikaisemmissa puheenvuoroissaan.

Miksi sillä on väliä?

Eläketurvakeskuksen (ETK) mukaan vuonna 1940 syntyneet saavat 6,5 prosentin reaalituoton työeläkemaksuilleen. 1970-luvulla ja myöhemmin syntyneiden tuotto on arvion mukaan runsas kaksi prosenttia (2,3 %). Mitä tämä tarkoittaa? Kun ansioeläkejärjestelmä aikanaan (1961) luotiin tyhjästä, on selvää, että silloiset vanhukset pääsivät eläkkeelle ilman että olivat maksaneet eläkemaksuja. 1940 syntyneet ovat jo päässeet maksutalkoisiin. Se kertoo myös, että nykyiset ja nuoremmat työssäkäyvät sukupolvet toden totta saavat eläkettä nykylaskelmien mukaan. Se on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin aikaisemmilla polvilla. Ei uutista tässä.

Harva suomalainen osaa arvioida onko “kahden prosentin reaalituotto” hyvä vai huono, paitsi että se kuulostaa toki alhaisemmalta kuin vaikkapa 6,5 %. Tuotto viittaa tässä yhteydessä siihen eläkepottiin, jonka eläkkeelle jäätyään saa verrattuna siihen euromäärään jonka on työuransa aikana maksanut eläkemaksuina. Tuo tuotto ilmoitetaan vuosittaisena, mutta sen voi laskea koko työuralle.

Arvioidaan tilannetta vuonna 1972 syntyneen ihmisen näkökulmasta. Hän on aloittanut työuransa vuonna 1997 ja jää eläkkeelle vuonna 2037. ETK:n mukaan työeläkkeiden reaalinen sijoitustuotto oli vuosina 1997-2016 keskimäärin 4,3 %. Vuosille 2017-2026 sen ennakoidaan olevan 3 % ja siitä eteenpäin 3,5 %. Oletetaan henkilölle 30 000 alkupalkka, vuosittainen kahden prosentin palkkainflaatio ja vakio 24 % työeläkemaksu.

40 vuoden aikana henkilön maksamista työeläkemaksuista tuottoineen muodostuu vajaan miljoonan euron potti, mutta ETK:n mukaan (2,3 % reaalituotto) 1970-luvulla syntyneelle keskivertohenkilölle palautuu tästä eläke-etuuksina vajaat 700 000. Noin 30 % eläkemaksuista menee siis muiden eläkkeisiin ja järjestelmäkuluihin. Oikein tai väärin, 1970-luvulla syntynyt henkilö saa sijoitustuotot ja rahan aika-arvo huomioiden eurolleen 70 sentin vastineen.

Entä sitten näihin etuuksiin kohdistuva epävarmuus?

Mitä jos lähivuosina talous polkee paikallaan tai meitä kohtaa uusi kriisi? Kuka sen maksaa? On selvää, että julkiseen talouteen kohdistuvat sokit maksaa nykyinen (verot ja lakisääteiset maksut) sekä tuleva (velka) työssäkäyvä väestö. Julkinen talous on kuralla jo valmiiksi. Veroja ja lakisääteisiä maksuja nostetaan ja otetaan lisää velkaa. Nykyisten eläkeläisten eläkkeitä ei voi leikata eikä mielestäni pidäkään, sillä emme voi murtaa hyvinvointilupausta heiltä, jotka eivät voi asialle enää mitään.

Riippumatta siitä mitä minä olen mieltä, tuo eläkelupaus on joka tapauksessa perustuslain takana eikä maksussa olevia eläkkeitä siis leikata ilman vaikeutettua lainsäätämisjärjestystä. Ennen kuin moista on alettu edes pohtia, on politiikassa käännetty kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat kivet.

Äskeisen laskelman mukaan tiedämme, että nykyisen kolmi-nelikymppisen odotusarvoinen vaste eläkejärjestelmästä 70 senttiä eurolle. Se on siis tilanne, jos homma menee odotetusti. Jos homma ei mene odotetusti, vaan huonommin, tuo vaste pienenee. Se johtuu siitä, että järjestelmän kohtaamat tappiot kohdistuvat epäsymmetrisesti: lähivuosien työssäkäyviin.

Jos homma taas menee paremmin, on toki mahdollista, että jollain aikavälillä etuuksia nostetaan tai maksuja alennetaan, mutta todennäköisempää on, että kaikki lisä käytetään pikemmin eläkejärjestelmän tasapainottamiseen. Väestörakenteesta seuraa myös se, ettei 1970-luvulla syntynyt väki tule koskaan saamaan vastaavaa enemmistöä päätöksentekoelimiin kuin nykyiset vanhemmat sukupolvet, jolloin omien etuuksien nostaminen on ainakin vaikeampaa.

On makuasia, haluaako kutsua 1970-luvulla syntyneiden ja sitä nuorempien sukupolvien eläkettä heikoksi. Se on joka tapauksessa heikompi kuin muutaman aikaisemman vuosikymmenen aikana syntyneiden ihmisten eläke. Siihen kohdistuu lisäksi merkittävä riski alaspäin.

Kyse on koko kestävyysvajeesta

Holmström ei lausunnoissaan ollut huolissaan pelkästään työeläkejärjestelmän kautta kulkevasta kassavirrasta. Hänen huolensa taustalla on Suomen verrattain iso kestävyysvaje – yhdistettynä suureen eläketaakkaan. Suomen väestö on ikääntymässä ja samaan aikaan talouden pidemmän aikavälin kasvumahdollisuudet näyttävät vaimeilta. VM:n mukaan kestävyysvaje on runsaat kolme prosenttia suhteessa BKT:hen eli noin seitsemän miljardia euroa.

Oletetaan, että Eurooppaan iskee muutaman vuoden sisään uusi finanssikriisi ja Suomi kärsii siitä vähintään yhtä vahvasti kuin viimeksi. Työttömyys, joka ei koskaan kunnolla laskenutkaan, ampuu pilviin. Veroja ja lakisääteisiä maksuja maksaa yhä pienempi joukko. Samalla vanhusväestön osuus koko väestöstä on huipussaan eikä jo työnsä tehneitä tietenkään voida jättää tyhjän päälle. Varsin pieni joukko maksaa silloin siis paitsi työttömyyden vuoksi kohonneet menot, myös vanhusväen eläkkeet sekä kasvaneet hoivamenot. Siinä tilanteessa oma pieni eläke on vain yksi huoli muiden joukossa.

Lopuksi

Holmströmin esittämät huolet ovat kaikki perusteltuja, tarkastellaan sitten pelkästään eläkkeitä, niiden maksajia tai koko kestävyysvajetta ja mahdollisia taloussokkeja. Hän ei ehkä osannut aavistaa, että Suomessa mitä tahansa keskustelua saavat käydä vain asianosaiset. Nobelisti arvelee myös, että moni nuoren sukupolven edustaja päätyy pohtimaan, kantaako vastuuta eläkkeistä vai häipyäkö jonnekin, missä taakka on kevyempi ja ilmasto lämpimämpi. Niinpä.

Suomesta muuttaa jo tällä hetkellä enemmän korkeasti koulutettua väestöä kuin tänne muuttaa tilalle. Pienetkin liikahdukset ovat julkisen talouden kannalta suuria, jos ja kun poismuuttava väestö koostuu pääsääntöisesti nettomaksajista.

Vastenmieliset hyväosaiset

Vuosina 2010-2015 Suomesta muutti pois 3422 kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittanutta henkilöä enemmän kuin mitä Suomeen muutti vastaavan koulutustason henkilöitä.

Ylimmän korkeakoulututkinnon eli tohtorin tutkinnon suorittaneissa ero oli suhteellisesti suurin: nettomaastamuutto oli 792 henkilöä eli jokaista tänne muuttanutta tohtoria kohden maasta lähti 1,7 tohtoria. Luvut pitävät sisällään niin Suomen kuin muidenkin maiden kansalaiset.

Miksi asialla on väliä? Miksi keskittyä muutamiin satoihin tai tuhansiin ihmisiin? Mielestäni ihmisarvo on jakamaton ja toisin kuin moni ajattelee, sitä ei mitata veronmaksukyvyssä. Elinvoimaisessa ja vapaassa maassa jokainen on tervetullut rakentamaan itselleen ja lähipiirilleen parempaa huomista. Siinä rinnalla toki syntyy myös verotusarvoa.

Politiikka menee metsään, kun yritämme pumpata jostain joukosta kaikki mehut (verot) irti, sen sijaan että pohtisimme, miten saamme kyseistä porukkaa maahan lisää. En tarkoita pelkästään maahanmuuttoa, vaan sitä, että Suomessa yhä useammalla olisi mahdollisuudet kivuta omalla työllään korkeasti tai edes hyvin ansaitsevien joukkoon.

Huippuhommissa yksilöiden arvo on keskeinen. Tekijät elävöittävät omaa alaansa, työympäristöään ja laajemmin koko yhteiskuntaa tuomalla ratkaisuja uusiin ja vanhoihin ongelmiin. Siitä hyötyvät kaikki moninkertaisesti jo ennen kuin edes päästään verotuloihin!

Huippuosaajaksi kehitytään monia reittejä, joista muodolliset korkeakouluopinnot ovat yksi – joskaan ei varma – tapa. Kattavampien tilastojen puutteessa korkeakoulutettujen muuttoliike antaa jonkinlaisen arvion maamme vetovoimaisuudesta. Tämän porukan kotimaisiin opintoihin on myös satsattu kymmeniä tuhansia euroja julkista rahaa.

Tarvitsemme ratkaisuja, emme jeesustelua

Olemme viime aikoina keskittyneet kauhistelemaan miten tulevaisuudessa vain pieni porukka tekee huipputuottavaa työtä ja robotit hoitavat loput. Paneelikeskusteluissa pärjää kehittelemällä skifeimmän tulevaisuusskenaarion sen sijaan, että esittäisi konkreettisia ratkaisuja. Moni on jo menettänyt toivonsa ja pitää korkeita työllisyystavoitteita vanhanaikaisina. Samalla kuitenkin vaikkapa Ruotsissa on meitä seitsemän prosenttiyksikköä korkeampi työllisyysaste. Tuskin kukaan väittää, etteivät he olisi teknologisesti yhtä kehittyneitä kuin me?

Meidän ei tarvitse arvuutella tulevaisuutta, kun järjestelmämme laahaa vuosikymmenet perässä jo nykytodellisuuteen nähden. Tässä muutama esimerkki: Jo tällä hetkellä ihmisten ja yritysten väliset tuottavuuserot ovat paljon suurempia kuin toimialojen väliset tuottavuuserot. Silti me teemme toimialakohtaisia työehtosopimuksia.

Jo tällä hetkellä 25-vuotias itseoppinut huippuosaaja voi saada idean, joka mullistaa kokonaisen toimialan.

Me poliitikot mietimme ikälisiä, tukityöllistämismuotoja ja suojamuureja kilpailukykynsä menettäneille yrityksille, sen sijaan että avaisimme rakennemurroksen jalkoihin jääneille ihmisille uuden tulevaisuuden.

Jo tällä hetkellä on totta, ettei työpaikkoja ole vakiomäärä, vaan työ luo uutta työtä. Silti me ylläpidämme kallista työperäisen maahanmuuton tarveharkintaa, mikä heikentää entisestään osaajien ja tekijöiden rekrytointia Suomeen.

Meillä on toistaiseksi ollut maailman koulutetuin kansa, mutta järjestelmä luottaa ihmiseen vähiten, kun katsotaan sääntelyn ja holhouksen yksityiskohtien määrää. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Huippuosaajilla myös huippuliksat

Harva maastamuuttaja valitsee asuinpaikkansa verojen mukaan. Tuohon valintaan vaikuttavat kulttuuristen ja muiden tekijöiden – kuten perhesiteiden, palveluiden saatavuuden, sään, asenneilmaston, ravintolatarjonnan, kameratolppien määrän ja lentoyhteyksien –  lisäksi erityisesti työmahdollisuudet.

Sen sijaan työpaikat muuttavat pitkälti verotuksen perässä, sillä ansiotuloverot ovat osa verokiilaa ja työpaikan kokonaiskustannusta. Sen maksavat firman asiakkaat – jotka välillisesti päättävät, mihin työpaikat syntyvät. Huippuosaajat – joita on yhtä lailla myös akateemisen maailman ulkopuolella – tienaavat keskimääräistä paremmin. Julkisen talouden rahoitus on varsin pienen porukan harteilla.

Korkeimmin tienaava 10 % maksaa valtion tuloverokertymästä noin 70 %. Kunnallistalous huomioiden sama porukka maksaa noin 40 % kaikista palkkaveroista. Näillä rahoilla maksetaan päiväkodit ja sosiaaliturva. Tuhannenkin hyvätuloisen maastamuutolla on näkyvä merkitys.

Erityisesti sellaisten ihmisten pitäisi olla huolissaan, jotka ovat rakentaneet poliittisen uransa julkisen sektorin ja verotuottojen maksimoinnin varaan. Heidän, jotka eivät huolestu suomenruotsalaisen nuorison massamaastamuutosta heidän itsensä ja kulttuurin vuoksi, vaan siksi, että vastakkainasettelun tarve ja veropohja pienenevät.

Solidaarisuusveron tuotto on korkeintaan kosmeettinen, minkä myöntävät demaritkin. Mutta kun se näyttää hyvältä! On surkeaa, kuinka harva uskaltaa nousta pölhöpopulismia vastaan. Matala verokanta, laaja veropohja – tämä on se mantra, jota kuulee juhlapuheissa. Muttei hallitusneuvotteluissa, silloin kun ulosmitataan omalle äänestäjäkunnalle verohuojennuksia tai kiristyksiä “sileäkätisille”.

Onneksi sosiaalinen liikkuvuus on kohtuullisen korkealla: Kymmenen vuoden aikana seitsemän kymmenestä alimman tuloluokan ihmisestä nousee ylempiin tuloluokkiin. Tuo luku voisi olla vielä korkeampi! Mahdollisuuksien yhteiskunnassa matalatuloinen henkilö ei vasten tahtoaan pysy sellaisena koko elämäänsä. Ja tiedättekö mitä, se ei tarkoita enemmän, vaan huomattavasti vähemmän progressiota työn verotuksessa.

Se tarkoittaa laajempaa vapautta ja yksilöllisyyttä, vähemmän sääntelyä ja holhousta, lisää erityisosaamista ja sen hyväksymistä, että kuka tahansa meistä voi ja saa olla huipputekijä. Mutta kaikista vastenmielisintä on sen hyväksyminen, ettei toisen erilaisuus tai menestys ole minulta pois.

Tulevaisuuden työeläkejärjestelmä

Tulevaisuudessa voisimme elää maailmassa, jossa työeläkejärjestelmä olisi edelleen lakisääteinen, mutta se mahdollistaisi nykyistä paremmin yksilölliset elämänpolut. Tiettyyn ennalta määriteltyyn euromääräiseen eläketasokertymään (“eläkelattia”) saakka olisi jokaisella velvollisuus suorittaa työeläkevakuutusmaksuja nykyisenkaltaisesti. Nuo työeläkevakuutusmaksut rahastoitaisiin ja korvamerkittäisiin. Ne olisivat raportissa kaavaillun uudistetun yleisen työeläkejärjestelmän piirissä.

Eläkelattian jälkeen tai sen yli olisi jokaisella kansalaisella mahdollisuus säästää vapaaehtoisesti vanhuuseläkettä varten joko yleisen järjestelmän piirissä tai sen ulkopuolella. Työeläkevakuutusmaksut olisivat silloin samalla tavoin myöhennetyn verotuksen piirissä kuin yleiset työeläkemaksut ja niistä saatavat eläke-etuudet.

Samalla, vuosikymmenten siirtymäajan aikana, järjestelmä tulisi uudistaa suuntaan, jossa rahastoinnin osuus olisi nykyistä (noin neljännes) korkeampi (pitkällä aikavälillä yli puolet). Silloin järjestelmä ei olisi niin haavoittuvainen väestörakenteen muutoksille. Ennakoitua korkeampaa pitkäikäisyyttä – ja huonoja sijoitustuottoja – vastaan varauduttaisiin osittaisella jakojärjestelmällä.

Rahastoivammassa mallissa eläke-etuuden määrittelyssä osansa olisi silloin myös sijoitustuotolla, johon työeläkevakuutettu voisi halutessaan – ja tiettyjen riskirajojen puitteissa – vaikuttaa valitsemalla haluamansa pitkän ajan sijoitusprofiilin. Halutessaan voisi silti aina valita perusvaihtoehdon, joka tarjoisi turvatun työeläkesijoitustuoton yleisestä vakuutusjärjestelmästä. Mahdollisuus vaikuttaa oman työeläkepotin sijoittamiseen voisi lisätä yleistä ymmärrystä ja kiinnostusta rahoitusmarkkinoita kohtaan.

Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa työeläkejärjestelmä noudattelee näitä periaatteita. Siellä työeläkejärjestelmä on Suomen järjestelmää rahastoivampi ja korvamerkitympi. Eläke-etuudet noudattelevat selvemmin järjestelmään suoritettujen työeläkemaksujen suuruutta ja niistä kertyneitä tuottoja, joihin työeläkevakuutettu on tietyistä vaihtoehdoista voinut vaikuttaa.

Ihmisellä olisi uudessa järjestelmässä myös nykyistä laajempi mahdollisuus – tietyissä rajoissa – vaikuttaa siihen, missä elämänvaiheissa säästää työeläkettä varten ja milloin jää työeläkkeelle. Esimerkiksi lasten ollessa pieniä, ajan ja varojen ollessa kortilla, voisi valita nykyistä pienemmän työeläkemaksun. Vastaavasti, tuonnempana elinkaarella voisi halutessaan säästää vaikka tuplaten. Kellä tahansa tulisi olla mahdollisuus kerryttää työeläkettä myös puolisoaan varten.

Lakisääteisen “eläkelattian” ylittävien työeläkemaksujen ja niistä kertyneiden sijoitustuottojen tulisi olla työeläkevakuutetun nostettavissa milloin tahansa. Eläke olisi veronalaista tuloa, kuten nykyisinkin.

”Ihmiset eivät koe olevansa reppanoita” – USAn presidentinvaalien väsyneet selitykset

Poliittinen analyysi menee metsään pyrkiessään selittämään Trumpin menestystä käpertymisenä tai globalisaatiokritiikkinä. On totta, että monen keskituloisen elämä on viimeisen 20 vuoden aikana mennyt uusiksi eikä suhteellinen elintaso ole kehittynyt niin nopeasti kuin toisilla tuloluokilla.

Mutta kuten Stratforin perustaja George Friedman asian hyvin sanoo, pieni- ja keskituloisia ei niinkään kiinnosta akateeminen keskustelu tuloeroista kuin ajatus siitä, että yleensä tulee tuloillaan toimeen. Jälkimmäinen ei välttämättä kallista ketään sen enempää talouskonservatismin (perinteisesti republikaanit) kuin vahvemman tulonjaon (perinteisesti demokraatit) puoleen. Siis edes siltä osin kuin politiikan substanssilla yleensä on väliä.

Globalisaation häviäjiin nojaavalla selityksestä jää uupumaan useampi asia. Se ei selitä sitä, miksi hyvätuloisten ja koulutettujen valkoisten enemmistö äänesti Trumpia. Se ei taltioi sitä vihaa, jota kansa tuntee Hillary Clintonia ja hänen edustamaansa etuoikeutettua rakenne-eliittiä kohtaan, oli henkilökohtaisia väärinkäytöksiä tai ei.

Trumpin lupaamat veronalennukset ja Obamacaren lakkautus tarkoittavat vähemmän valtiota, ei enemmän. Jenkkipunaniskan erottaa eurooppalaisesta työläisdemarista se, että siellä edelleen uskotaan ihmisen omaehtoiseen haluun ja kykyyn parantaa omaa elintasoa, jos sille vain annetaan tilaisuus.

Rust beltissä ei puhuta pekkaspäivistä tai huhuilla Davos-eliittiä miettimään globaalia perustuloa.

Ihmiset eivät koe olevansa reppanoita toisin kuin Clintonin kampanja toistuvasti antoi ymmärtää. Miksi olisivatkaan!

Globalisaatioselitys ei myöskään tunnusta tosiasiaa, että tutkimusten mukaan aniharva äänestäjä perustaa valintansa rationaaliseen puntarointiin politiikkatoimien sisällöstä ja niiden vaikutuksesta äänestäjän omaan elämään. On tutkittu tosiasia, että moni äänestäjä ei välttämättä valitse äänellään itselleen suosikkia, vaan äänestää jotain ehdokasta – tai tämän kannattajia – vastaan.

Stan Saanila teki oivan havainnon Twitterissä: “Trumpin voiton myötä on nyt käynyt täysin selväksi että amerikkalaiset äänestäjät eivät juuri ollenkaan kuuntele suomalaista kulttuuriväkeä.” Selvästi ei amerikkalaisten enemmistö kuuntele omaakaan kulttuuriväkeä. Patakonservatiivien mielestä Hollywoodin asettuminen Clintonin taakse oli kuin vauvan syöttökaukaloa olisi soviteltu aikuiselle: mitä tahansa muuta kuin tätä naminamia.

Montaa jenkkiä tuntui myös ärsyttävän se, että äänekäs vasemmisto oli tottunut leimaamaan kenen tahansa republikaanin rasistiksi, homofoobikoksi ja seksistiksi. Sitten kun äänestyskopeissa oli tarjolla kandidaatti, joka häpeilemättömien (ja mielestäni vastenmielisten) puheidensa perusteella täytti kaikki nuo kriteerit, oli huuto jo menettänyt tehonsa.

Tv-kommentaattori ja koomikko Bill Maher kertoi viikko sitten katuvansa sitä, että oli monien muiden demokraattien lailla ennustanut maailmanloppua George W. Bushin, Mitt Romneyn ja John McCainin kohdalla. Jälkikäteen ajateltuna nämä olivatkin “kunnian miehiä”.

Tuskin läheskään kaikki Trumpin kannattajat allekirjoittavat ehdokkaan kampanjan aikaiset letkautukset, mutta heitä puhuttelee se, että joku edes viitsii taistella miellettyä valtavirtaa ja sen poliittista korrektiutta vastaan. Jos ei kunniallista, niin se on kai ainakin inhimillistä.

Nyt ovat sitten demokraatti- että republikaanipuolueet pahemman kerran hajalla. Poliittista sisäsiittoisuutta vastustava Trump on siis jo tässä kohtaa saavuttanut jotain. Vasemmistolaisella Sanders-hipillä on erittäin vähän yhteistä Clintonin kanssa. Ideologisella talouskonservatiivilla taas on ongelma Trumpin edustaman nationalistisiiven kanssa – siis jos Trump sitä oikeasti edustaa. Se jää nyt nähtäväksi.

Miljardööri Peter Thiel (Trumpin tukija) sen sanoi: lehdistö otti Trumpin puheet kirjaimellisesti, muttei vakavasti. Äänestäjät päinvastoin suhtautuivat ehdokkaaseen vakavasti, mutta osasivat ärhäkkään nettikeskustelun marinoimina tulkita ehkä oikein, ettei kaikkea tule ottaa niin kirjaimellisesti. Edes presidenttikandidaatin suusta. Vaikka sanamuodot ovat yhä kärjekkäämpiä, tässä ei edustuksellisen demokratian kannalta ole paljon uutta.

Ihmisten medialukutaito saattaakin olla parempaa kuin median itsensä. Samasta syystä pistäisin jäitä hattuun ajatuksille siirtymisestä “post-faktuaaliseen” aikaan. Politiikka on aina ollut selittelemisen taidetta ja sitä, että faktoja pyöristetään omalle laidalle niin paljon kuin kehdataan. Eikä pärjätäkseen poliitikon ole koskaan pitänyt olla missään varsinainen asiantuntija.

Sitäpaitsi länsimaisten instituutioiden kritiikissä on paljon perää, myös Euroopassa. Jos EU:ta tai vaikkapa IMF:ää ei saa kritisoida asiallisesti ilman leimaamista, niin se ei ole muuta kuin tanssiinkutsu henkilöille, joita leimaaminen ei haittaa pätkän vertaa ja jotka ovat valmiita astumaan reippaasti “sallitun” rajojen yli. Huomio on taattu!

Ymmärrän perinteisen median itseruoskinnan, mutten itse pidä sen toimintaa niin järkyttävänä kuin mitä nyt julkaistavat tuhannet kolumnit ja aamutelkkarikeskustelut antavat ymmärtää.

Kuten Jussi Pullinen Hesarissa kirjoittaa, “Jos media ei ärähdä jonkun uhatessa (…) sen ytimessä olevaa demokratian perustaa, milloin se sitten ärähtää?” Hyvä että ärähtää. Ihmiset sitten päättävät, kukin kohdallaan, oliko ärähdys oikeanlainen vai ei.

Ihmisillä on sosiaalisen median aikakautena vaihtoehtoja. Näkisin, että se on pikemmin haaste kaupallisen median liiketoimintamallille kuin moraalinen velvoite kollektiivisesti “ottaa opiksi” jostain, mitä ihmettelemme kaikki vielä vuosia. Markkinoilla ja moniäänisellä yhteiskunnalla on sellainen ominaisuus, joka vahvalta keskusjohdolta tai politiikan norsunluutornilta puuttuu: kyky korjata itseään. Valitettavasti se tarkoittaa lähes poikkeuksetta myös hetkellisiä ylilyöntejä.

Mihin tarvitaan oppositiota kun on Yle Kioski?

Kommentoin Yle Kioskin torstaina julkaisemaa minuutin videota hallituksen verolinjasta Facebookissa. Eilen olin keskustelemassa aiheesta Yle Kioskin toimittajan Marja Sannikan kanssa. Hän kehotti tutkimaan aihetta lisää, jolloin Yle Kioski voisi tehdä aiheesta toivomani uuden videon. No, tässä tulee.

Miksi asialla on väliä? Siksi, että tätä kirjoittaessa Kioskin videopätkää on katsottu 470 000 (!) kertaa. Yle Kioski haluaa puhutella erityisesti nuoria, joiden maailmankuva on muokkautumassa. Ei ole “ihan sama” minkälaista poliittista selitystä julkisen palvelun viestintäyhtiö tälle kohdeyleisölle tarjoaa.

Tällä viikolla kanssani eduskunnassa työskentelevä 15-vuotias TET-harjoittelija sanoi videosta, että onpa “asenteellista”. Moni hänen tuntemistaan nuorista seuraa politiikkaa pääasiassa Yle Kioskin kautta. Eli eivät kovin kattavasti, sillä Kioski keskittyy pikemmin yhteiskunnallisiin ilmiöihin kuin päivänpolitiikkaan. Siihen sillä on luonnollisesti kaikki oikeus. Silloin kuitenkin yksittäisten politiikkaa sivuavien journalististen teosten painoarvo kasvaa.

Yle Kioskin verovideo on malliesimerkki disinformaatiosta. Se antaa harhaanjohtavaa tietoa, hämmentää enemmän kuin selventää ja toimii siten mainiona propagandana valitsemiaan “pahiksia” (hallitus) vastaan.

On selvää, että hallitusta pitää kritisoida. Erityisesti silloin kun on aihetta. Tasapainoinen journalismi tekee sitä faktoilla ja saattaapa kertoa senkin, jos politiikassa on joskus saatu jotain järjellistä aikaan.

Otos on pieni, mutta miksei Kioskin syksystä löydy yhtään videota, joka kertoisi jostain hallituksen saavutuksesta? Luulisi, että vaikkapa liikennekaari kiinnostaisi erityisesti nuoria. Miksei Yle Kioski tehnyt kriittistä pätkää Vihreiden vaihtoehtobudjetista? Entä tekeekö hallitus leikkauksiakin vain pahuuttaan?

Asenteellisuudesta

On päivänselvää, että klippi tehtiin tarkoitushakuisesti. En muista kertaa, jossa veromuutoksista olisi puhuttu absoluuttisina euroina. Yle Kioskin verovideon keskeinen sisältö on se, että prosenttiosuus suuresta summasta on suurempi kuin pienestä summasta. Kyllä! Video väittää, että hallitus olisi sanonut, ettei näin ole. Se herkuttelee myös sellaisilla käsitteillä kuin “köyhä” (2000 euroa/kk ansaitseva) ja “rikas” (5500 euroa/kk).

Kuten Matti Apunen tuoreessa Suomen idea -kirjassa kirjoittaa, suomalaisessa yhteiskuntaopin oppikirjassa opetetaan maalaamaan mielenosoituskylttiä; IB-lukion taloustieteen oppikirjassa pohditaan verotuksen menetelmiä ja kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaa. IB-lukion käynyt nuori osaa varmasti suhtautua Kioskin videoon kuten pitäisi: huumorilla. Itse en siihen pysty, kuten tästä tekstistä huomaa. (En myöskään ole käynyt IB-lukiota.)

Mutta entä valtaosa nuorista? Reilu kolmannes aikuisista suomalaisista ei osaa prosenttilaskuja. Sen sijaan, että Yle Kioski pyrkisi ottamaan tämän huomioon, se antautuu halpaan mielikuvapopulismiin. Näin, vaikka tämän kioskin ei ole pakko myydä mitään.

Sosiaalisen median jaoista selviää, että veroklippiin samaistuivat lähinnä vasemmistolaiset, sosialidemokraattiset, vihreät, kommunistiset, äärikansallismieliset ja eri sävyin sosialistiset (kunnallis-)poliitikot. Valtakunnan politiikassa videota ovat mainostaneet muun muassa Li Andersson (vas.), Maarit Feldt-Ranta (sd.) ja Ville Niinistö (vihr.). Toki näin – kritisoitiinhan siinä hallitusta. Odottelenkin, milloin joku Kioskin video lähtee viraaliksi vaikkapa hallituspuolue-persujen toimesta!

Sannikka on korostanut viime päivien keskusteluissa omaa sitoutumattomuuttaan. Facebook on kuitenkin näköjään jo tehnyt valinnan Sannikan työminän puolesta, sillä se ehdottaa samankaltaisiksi tykkäyskohteiksi muun muassa Li Anderssonia, Sanna Marinia (sd.) ja Vihreää puoluetta. (Kyse on Sannikan julkisesta ammattilaisprofiilista; ei henk.koht. profiilista, joka on jokaisen oma asia!) Facebook ei toki ole aukoton, mutta tulkintakaan tuskin syntyy vain yhden videon perusteella.

[Täsmennys 3.11. Klo 11:45 Sannikka on Yle Kioskin politiikan toimittaja eikä hänen julkinen toimittaja-profiilinsa anna kattavaa tai tarkkarajaista kuvaa Yle Kioskin poliittisesta sisällöstä. Sannikan toimittajaprofiili näyttäisi arvatenkin erilaiselta, mikäli hän työskentelisi jonkin toisen median palveluksessa. Tämän vuoksi – ja Facebookin algoritmin epämääräisyyden vuoksi – mainituille assosiaatioille ei kannata asettaa suurta painoa.]

Jos tämä on Yle Kioskin tapa saada nuoret kiinnostumaan politiikasta, on varmaan parempi, etteivät nuoret kiinnostu politiikasta ainakaan Yle Kioskin välityksellä. Tai sitten tehdään asiaan muutos! Informatiivisen videon voisi tehdä sekä oheisesta Veronmaksajien taulukosta että avaamalla valtion ansiotuloverokertymää tuloluokittain. Näiden tosiasioiden kertomisessa voi halutessaan noudattaa ihan yhtä lailla “Haistakaa X koko valtiovalta” -asennetta.

Seuraavassa käyn läpi Marja Sannikan vastineen verovideo-kommenttiini. Jos yksityiskohdat ovat lukijalle tylsiä, lukemisen voi lopettaa tähän.

elinan_taulukko

Verovideon asiasisällöstä

Sannikka julkaisi perjantaina Facebookissa vastineen kommentilleni videosta. Käyn tässä vastineen kohdat läpi.

MS: “Suurin osa ajatuksistasi näyttää kuitenkin liittyvän veropolitiikkaan ylipäätään, eikä videoon ja siinä käsiteltyyn muutokseen.”

Näin. Yle Kioskin video ei myöskään kerro katsojalle rajoittuvansa tämän budjettikauden päätöksiin. Videossa puhutaan ”hallituksen päätöksestä” ja ”lopputuloksesta” ja siitä jää kuva, että video summaa koko alkaneen hallituskauden tuloksia, vaikka tosiasiallisesti tarkastelussa on eri ansiotuloluokkien ostovoimakorjatun nettotulon muutos vuosien 2016 ja 2017 välillä.

Toimittaja myös käyttää datana nimenomaan eri tuloluokkien ostovoiman muutosta eikä käteen jäävän tulon muutosta toisin kuin videossa kerrotaan.

MS: “Mielestäni hallituksen viesti veronkevennyksistä on ollut osin ristiriitainen, koska se on ollut samaan aikaan sekä muotoa ”jeesaamme enemmän pienituloista” että ”jeesaamme kaikkia saman verran”.

Verojen alentamisessa ei ole periaatteellisella tasolla kyse ”jeesaamisesta”. Kyse on siitä, että  ihminen saa itse pitää suuremman osan itse tienaamistaan rahoista. Verokiilan pienentäminen on myös osa niin kutsuttua fiskaalista devalvaatiota, jonka tähtäimenä on saada suomalaista työtä enemmän kaupaksi. Kun työtunnin hinta (veroineen ja sivukuluineen) laskee, sitä ostetaan enemmän tuotteen tai palvelun muodossa.

MS: “Itse videossa sen sijaan en puhu verotuksen oikeudenmukaisuudesta, vaan hallituksen viestinnästä liittyen veronkevennyksiin.”

Viestinnässä voi toki aina olla selkeämpi, mutta valtiovarainministeri Petteri Orpo on kyllä tämän asian selittämisessä kunnostautunut poikkeuksellisen hyvin. Jos Yle Kioski tarkoitushakuisesti leikkaa lyhyitä tiedotustilaisuus- tai täysistuntopuheenkohtia irti kontekstistaan (mukaan lukien rykimiset), niin se on journalistinen valinta. Eri asia on, antaako se totuudenmukaisen kuvan tapahtumista ja auttaako se katsojaa oivaltamaan mistä on kyse.

Toimittaja ei pääse yli eikä ympäri siitä, että hallituksen toimet ja puheet eivät ole ristiriidassa keskenään, koska:

  1. Hallitus on painottanut pieni- ja keskituloisten veroalennuksia.

    Kun vuoden 2015-2016 sekä 2016-2017 veromuutokset netotetaan yhteen, niin lopputulos on se, että kaikkien paitsi suurituloisimpien ostovoima kasvaa euromääräisesti suunnilleen saman verran. Prosentuaalisesti pienituloiset hyötyvät eniten. Tätä selventävät Veronmaksajien keskusliiton tekemät laskelmat, jotka näkyvät oheisessa taulukossa. Tämän lisäksi hallitus on jättänyt voimaan liudan viime vuosina tehtyjä, suurituloisten verotusta kiristäviä toimenpiteitä, jotka olen listannut aiemmassa kommentissani.

    Yle Kioskin video ei missään kohtaa kerro puhuvansa pelkästään tästä budjettikierroksesta. Ja vaikka puhuisikin, niin:

  2. Tällä budjettikierroksella kaikkien ansiotuloveroa laskettiin noin 0,6 %-yksiköllä, mikä hyödyttää pienituloisia sekin suhteessa enemmän.

    Alennus suosii suhteellisesti enemmän pienituloisia, sillä 0,6 %-yksikköä on suurempi osuus heidän veroprosentistaan. Valtiovarainministeri Orpo ja pääministeri Sipilä viittaavat kuitenkin ensisijaisesti tällä budjettikierroksella tehtyyn ratkaisuun, jossa kiky-sopimuksen vaikutusta kompensoitiin erillisellä veroalella pieni- ja keskituloisille. Työmarkkinajärjestöt (!) olisivat painottaneet veroalessa pikemmin suurituloisia. Oikein tai väärin, tässä hallitus laski aktiivisesti pienituloisten verotusta vielä lisää ja on myös viestinyt asiasta avoimesti. Jos toimittaja itse on tulkinnut asian toisin, sitä ei voi esittää journalistisena, yleisenä totena.

Viestinnässä on toki haasteensa, jos voidaan samalla kertaa todeta loogisesti oikein, että kaikkien verotusta laskettiin saman verran (sama prosenttiyksikkö) ja erityisesti pieni- ja keskituloisten verotusta alennettiin (sama prosenttiyksikkö, kiky-päätöksen kompensointi, aikaisemmat veropäätökset).

Tämän vuoksi hallitus ei pyrikään tiivistämään sanomaansa minuutin klippiin, vaan on avannut veropolitiikkaansa tiedotteiden ja tiedotustilaisuuksien lisäksi tuntien ajan eduskunnassa niin valtiovarainministerin kuin pääministerin suulla. Jos linja kuitenkin olisi tiivistetty minuutin videoon, niin johtolanka olisi mennyt näin: “Hallitus on kertonut alentavansa erityisesti pieni- ja keskituloisten verotusta ja niin se myös on tehnyt.”

Editoitu 2.11.2016 klo 16.44. Lisätty puuttuva taulukko.
Editoitu 3.11. klo 11:47. Lisätty täsmennys.

Kansa jonka ei anneta tehdä töitä

Palkansaajaliike käy voimakasta valtataistelua, johon se saa pontta median ylläpitämästä vastakkainasettelusta. Vastakkain eivät aikoihin ole olleet suurpääoma ja riistetty työntekijä, vaan todellisuus ja sen harha, työllisyys ja toimettomuus. Kun yli 70 % elinkeinoista on palveluissa ja yli 93 % yrityksistä työllistää alle 10 henkeä, ei pääomalla sen enempää kuin yksittäisellä työnantajalla ole kestävää saneluvaltaa. Poikkeuksen tekee julkinen sektori, jonka työnantajaroolia tulisi kiistatta selkiyttää.

Avoimessa taloudessa työehdot määrää kuluttaja. Yritys toimii välittäjänä tuossa kaupassa, ja se voi korkeintaan viivyttää välttämätöntä: työntekijän irtisanomista, silloin kun tämän työ ei käy kaupaksi tuotteen tai palvelun muodossa. Jäykillä työehdoilla ei paranneta edes työllisen ay-jäsenkunnan asemaa: nettopalkka ja siten ostovoima jäävät pieniksi, kun veroilla joudutaan kustantamaan korkea työttömyys.

Jos kyse olisi vain työehdoista, mikään ei estäisi ammattiliittoa tai sen paikallisosastoa perustamasta yritystä tai osuuskuntaa, joka kilpailisi markkinoilla muiden joukossa. Muun muassa ahtaajatyökunnat kilpailivat menestyksellisesti ahtaajayrittäjien kanssa aina 1920-luvulle asti.

Oy Ay Ab voisi määrittää työajat ja palkat vaikka reippaasti nykyisiä lakeja ja työehtosopimuksia paremmiksi. Monella liitolla olisi alkupääomaakin vaikka muille jakaa (Punapääoma, Sunnuntaisuomalainen 2014).

Kyse tuntuu kuitenkin olevan muusta kuin työehdoista eikä ay-liikkeen julkisuuden hallintaa tässä asiassa voi kuin ihailla. AKT tekee räiskyvällä toiminnallaan ay-liikkeelle tehokasta tuulensuojaa. Auto- ja kuljetusalan viidakkomiesten perässä kävelee STTK:n Antti Palola kuin ratkaisija, vaikkei hänkään ole myöntymässä sellaisissa asioissa, jotka meitä aidosti auttaisivat, kuten yleissitovuudessa, laittomien lakkojen sanktioinnissa tai yritystason laajassa työehtojen muodostamisessa. Media sovittelee “ay-liikkeen järkisiiven” kunniaviittaa herralle, joka myöntää järjestönsä kannattelevan rakenteellista työttömyyttä.

Mutta ei tämä toki ole Palolan vika, eikä edes AKT:n Piiraisen. He eivät halua jäädä historiaan johtajina, jotka luopuivat vuosikymmenten aikana rakennetusta valta-asemasta. Siinä ei ole mitään outoa, sillä sellaisia me ihmiset olemme.

Ongelma ei ole järjestöissä, ei niiden johtajissa, eikä varsinkaan niiden jäsenissä. Suomessa on yhdistymisvapaus ja hyvä niin. Vika on järjestelmässä ja meissä lainsäätäjissä, kun vuosi toisensa jälkeen sallimme järjestöille kansantaloutta ja yksilönvapautta haittaavia erivapauksia lain edessä. Sen sijaan, että ihmettelemme AKT:n toimintaa, olisi äänestäjän kysyttävä, miten tämä on 2015-vuoden Suomessa mahdollista?

Lakkosakot ovat Suomessa olleet perinteisesti erittäin maltilliset, koska ay-liikkeen vastuullisuuteen on luotettu. On kuitenkin selvää, että on suuri houkutus kiristää itselleen valtaa, kun voi pistää konkurssikypsän maan ulkomaankaupan kyykkyyn ilman suurempia selityksiä – tai ylinopeussakot ylittäviä sanktioita.

Korkeimmillaan 30 000 euron hyvityssakot eivät vie suurimmista lakkokassoista edes salkunhoitajien palkkiota: Esimerkiksi Ammattiliitto PRO:n 140 miljoonan sijoitusvarallisuus riittäisi kustantamaan yli 4500 laittomasta lakosta aiheutuvan maksimisakon. Siihen nähden minkälainen jäsenhoukutin lakkoilu ay-liikkeen omien puheiden mukaan on, on liitoilla täydellinen kannustin tehdä ensi vuodesta ennätysmyrskyisä. Lakko-oikeus on kiistaton, mutta Suomen mallissa eivät vapaus ja vastuu kohtaa.

Työ- ja elinkeinoministeriön jo viisi vuotta vanhassa katsauksessa AKT:n 50 000 jäsenestä noin 18 000 oli erityisryhmiä edustavia jäseniä eli eläkeläisiä, opiskelijoita ja työttömiä. Tuoreempia lukuja ei ole julkaistu, mutta epäilen, ettei erityisryhmien osuus eläköitymisen ja kasvaneen työttömyyden myötä sittemmin ole pienentynyt.

Työsopimuslain mukaan työnantajan on noudatettava vähintään valtakunnallisen, alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen määräyksiä. Edustavuuden vahvistaa yleissitovuuden vahvistamislautakunta. Se on perinteisesti edellyttänyt, että vähintään noin puolet alan työntekijöistä kuuluu kyseiseen TES:iin.

AKT-laisen kuorma-autoalan työehtosopimus on tästä käytännöstä poikkeus. Lautakunta on vahvistanut sen vuodesta 2003 asti yleissitovaksi, vaikka vain hieman yli 40 prosenttia työntekijöistä kuuluu sopimuksen piiriin. Toimittaja Matti Virtasen lähteen mukaan tämä poikkeus ei ole sattumaa: jos kuorma-autoalan sopimus poistettaisiin yleissitovien luettelosta, on uhkaus synnyttää “sota, meteli ja kapina”.

Tänä vuonna valmistuneen yritysjuridiikan opinnäytetyön mukaan kuorma-autoalan työehtosopimuksen piirissä on 23 000 työntekijää eikä se anna juuri tilaa sopia paikallisesti – etenkään järjestäytymättömille. Tämän vähemmistön annamme kuitenkin edustaa koko alaa, erityisesti pienimpien ja vielä syntymättömien työnantajien kustannuksella. Valtakunnallisissa työkiistoissa tuo 23 000 hengen porukka (0,88% työvoimasta) voi lamaannuttaa koko Suomen.

Meillä ei ole aikaa jäädä odottelemaan sitä, että osapuolet kohtaavat toisensa “keskellä pitkääsiltaa”, kuten monet toimittajatkin edelleen tuntuvat toivovan. Jos salkunhoitaja istuu tappiollisen position päällä, tekemättä jättäminenkin on aktiivinen päätös. Maahan on tullut lyhyessä ajassa 30 000 turvapaikanhakijaa, joista oleskeluluvan saavien olisi myös päästävä tekemään töitä.

Mistä löytyisi media, joka ei miettisi omaa asemoitumistaan suhteessa “työnantajiin” tai “palkansaajiin”, vaan korporaatioihin ja kansanvaltaan. Se ottaisi yhteyttä sopimusjuridiikan asiantuntijoihin, jotka kertoisivat, että työmarkkinajärjestöjen vallan suitsiminen kilpailukykylaeilla kasvattaa – eikä pienennä – sopimusvapautta siellä, minne se perustuslain mukaan kuuluu. Edustuksellinen demokratia puolestaan on sitä varten, että se kantaa poliittisen vastuun. Teoista, ei mielikuvista.

Korkmanin palkkamaltti ei riitä

Sixten Korkman piti eilen A-Studiossa maltillisia palkkaratkaisuja ja toisaalta hajautettua palkanmuodostusta hallituksen toistaiseksi julkaisemia keinoja tärkeämpinä päämäärinä.

Mitä tulee maltillisiin palkkaratkaisuihin ja niiden prioriteettiin suhteessa nyt julkaistuun listaan yksikkötyökustannusten alentamiseksi, ihmettelen Korkmanin perusteluja. Hänen mielestään parempi tie olisivat olleet ”palkkamaltti ja nollatason korotukset niin kauan kunnes talous on kääntynyt paljon paremmalle tolalle”. En tiedä kuinka kauan professorilla on aikaa odottaa tuota käännettä, mutta veronmaksajan, Suomen velkojien ja erityisesti nuoren työttömän näkökulmasta tuo puhe kuulostaa realismista irroitetulta.

Ensinnäkin, ei ole mitenkään ilmeistä, että maailmantalous yht’äkkiä tempaisisi Suomen kasvun mukanaan riippumatta niistä toimista, joita täällä harjoitetaan. Yhdysvaltain ja Euroopan taloudet ovat kääntyneet jo aikaa sitten kasvuun, mutta Suomen talous supistuu nyt jo neljättä vuotta putkeen. Toisin kuin muissa Euroopan maissa, Suomen BKT ei ole edelleenkään palannut vuoden 2008 tasolle.

Toisekseen. Kun puhutaan 15-20 % kustannuskilpailukykyerosta keskeisiin kilpailijamaihin (kuvio), ei tarvita kuin nopea laskutoimitus ja muutama maltillinen taustaoletus, niin huomataan, että ”palkkamaltti” johtaisi Suomen kilpailukykyeron tasoittumiseen vasta vuosikymmenen päästä.

Oletuksella, jossa Suomessa palkkataso ei nimellisesti muuttuisi mihinkään (nollakorotukset ja nollakorotukset myös työnantajakustannuksiin) ja jossa keskeisissä kilpailijamaissa nimellinen korotus olisi joka vuosi 1,5 % (joka sekin ylittäisi reippaasti odotetun inflaation), olisi varovasti arvioitu 15 %:n kilpailukykyero saatu umpeen 10 vuodessa. Realistisemmassa tilanteessa, jossa Suomi korottaisi palkkoja vuosittain nimellisesti puolet siitä mitä kilpailijamaat, olisi kustannustaso tasoissa 15 vuoden päästä. En usko, että meillä on varaa toiseen menetettyyn vuosikymmeneen.

Hajautetusta palkkamallista ja sen tärkeydestä en voi olla kuin samaa mieltä Korkmanin kanssa. Suomen on kiinteän valuuttakurssin oloissa liikuttava kohti paikallista sopimista kaikissa työnantajayrityksissä ja se työmarkkinoiden yleisen joustavoittamisen ohella onkin hallituksen yksi keskeisimpiä tavoitteita. Se on ainoa tapa kunnioittaa länsimaista sopimusvapautta, sopia yksilöllisistä työehdoista yhä moninaisemmassa työelämässä ja siten nostaa työllisyyttä. Selvitysmies Harri Hietalan ehdotus valmistuu lokakuussa.

Sen sijaan pidän perin omituisena sitä, että Korkman epäilee hallituksen kykyä toimeenpanna paikallista sopimista nyt, kun erillinen lista kilpailukykyloikan saavuttamiseksi on julkaistu. Kenen intressissä on maalailla piruja seinille? Kun kerran taloustieteilijät vasemmalta oikealle ja erityisesti demokraattisesti muodostettu enemmistöhallitus ovat pohjoismaisen mallin eli hajautetumman ja yksilöllisemmän palkanmuodostuksen puolella, kannattaa pohtia kenen käsissä tuon toimintamallin edistyminen tai edistymättömyys lopulta ovat. Jos tämä Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisin uudistus ajautuu vastatuuleen, olisi kysyvä katse mielestäni kohdistettava reformin toimeenpanijan sijaan sinne mistä tuo tuuli puhaltaa.

teknolgia

Kreikka-pokerissa kaivataan avoimia kortteja

Kreikkalaiset ansaitsevat paremman hallinnon. Sen perinne on synkkä. Mikään ei kokoa kansaa kuin ulkopuolinen vihollinen, jota voi osoitella. Tavan kansa ei välttämättä ymmärrä, ettei heitä pidä lieassa troikka, vaan korruptiota ja valehtelua vaalinut hallituseliitti. Tuon eliitin kanssa euroryhmälläkin on nyt ongelma, riippumatta siitä, että Syriza on verrattain uusi toimija. Miten rakentaa luottamusta, kun se on kansalaisten ja ulkopuolisten päättäjien silmissä huuhdeltu jo 10 kertaa viemäriin?

Euron ulkopuolella Kreikka olisi suvereenina valtiona saman ongelman edessä; siitä tuskin kellään on harhakuvitelmia. Markkinat ovat monta kertaa armottomammat kuin troikka. Luottamuksesta pyyhkiytyi suurin osa vuonna 2010, kun Kreikan kokonaisvelka paljastui – ja ne toimenpiteet, joilla valtio oli sumuttanut tiensä euroon vuonna 2001. Goldman Sachsin avulla hallitukset olivat eläneet valetta niin omien kuin ulkolaisten silmien edessä lähes 10 vuoden ajan. Joidenkin laskelmien mukaan Kreikka on viettänyt yli puolet viimeisen 200 vuoden ajasta maksukyvyttömyydessä tai sen rajamailla.

Euron ulkopuolelle siirtyminen ei ole Syrizan eikä kreikkalaisten intressissä juuri nyt. Syy on yksinkertainen. Aikaisemmat tukilainat eivät Kreikan kassaa vielä rasita. ERVV:n myöntämien lainojen ehdot ovat erittäin lievät, eikä takaisinmaksu ala ennen vuotta 2022. Kreikan tavoittelema velkajärjestely olisi sille euron sisällä paljon kivuttomampi kuin sen ulkopuolella. Kreikan pankit taas ovat pystyssä ainoastaan Kreikan keskuspankin tarjoaman hätärahoituksen (ELA) tukemana, kun EKP päätti Syrizan valtaannousun jälkeen, etteivät kreikkalaiset velkakirjat kelpaa vakuudeksi. Raha on toki samaa EKP:n rahaa, mutta nyt vakuuspaperit – eli Kreikan valtionlainat – jäävät muodollisesti Kreikan oman keskuspankin taseeseen. EKP kuitenkin kontrolloi tätä rahahanaa.

ELAn limiittiä on nostettu viikon aikana kaksi kertaa, toissa viikolla 5 miljardilla 65 miljardiin ja viime viikolla 68,3 miljardiin. Ohjelmaa jouduttaneen nostamaan lisää vielä jatkossakin, jos epävarmuus jatkuu ja talletuksia katoaa maan rajojen ulkopuolelle. Yksin viime perjantaina Kreikan pankeista katosi miljardin verran talletuksia. Ei ihme, että iltaan mennessä oli peliteoreetikko ja syrizalainen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis pistänyt sovinnollisesti nimensä paperiin.

Niin kauan kuin isäntämaa pysyy pystyssä, ei ELAssa ole pankeille eikä maan keskuspankille ongelmaa, ja sen laajuutta voi EKP hampaat nitisten nostaa. Jos Kreikka kuitenkin syystä tai toisesta ajautuisi maksukyvyttömyyteen, sulaisi vakuuksien arvo hetkessä, pankkijärjestelmä romahtaisi ja keskuspankki kaatuisi EKP:n ja sitä kautta jäsenmaiden syliin. Kreikan maksukyvyttömyys aiheuttaisi merkittäviä luottotappioita myös suoraan EKP:ssa, ERVV:ssä, IMF:ssä ja Kreikkaa suoraan kahdenvälisesti rahoittaneissa euromaissa. Kreikalla on noin 315 miljardia euroa ulkoista velkaa.

Jos Kreikka eroaisi eurosta tänään, joutuisi maa nykyistä vielä radikaalimman talouskurin eteen – muuten sitä ei kukaan suostuisi markkinaehtoisesti rahoittamaan. Huomioiden, että Kreikan velka olisi 181 % bkt:sta – tai se olisi jättänyt edelliset lainojat nuolemaan näppejään velkajärjestelyssä. ”Markkinoiden” kanssa ei järjestettäisi viikonloppukokouksia, jos luottamus menisi. Ei välttämättä olisi kelle soittaa. IMF:lläkään ei olisi kiire hätiin, jos Kreikka juuri olisi vapaaehtoisesti jäänyt sille räätälöidystä sopeutusohjelmasta pois. Euroero merkitsisi Kreikan saatavien välitöntä leikkausta ja uudelleenjärjestelyä. Silti se voi olla ainoa vaihtoehto, jos ei vielä ihan nyt. Rinnakkaisvaluutta voisi myös olla Kreikan kaipaama siltaratkaisu.

Omassa valuutassa olisi Kreikalle pidemmän päälle etuja, vaikkei se pureutuisi Kreikan perimmäiseen ongelmaan eli heikkoon reaaliseen kilpailukykyyn ja järjestelmän haurauteen. Kilpailukyky ei voi pidemmän päälle rakentua valuutan devalvoitumisen varaan. Kilpailukyky syntyy siitä, että maassa kannattaa tehdä ja teettää työtä ja solmia sopimuksia. Toisaalta siitä, että Kreikan julkissektoriin pesiytynyt korruptio saadaan kitkettyä ja veronkanto elvytettyä. Jälkimmäinen olisi helpompaa, jos maan kansalaiset voisivat luottaa hallintoonsa. Kreikka oli viime vuonna Transparency Internationalin korruptiotilastossa sijalla 69 yhdessä Romanian ja Bulgarian kanssa.

Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuosittain 20-30 miljardia veronkierron seurauksena. Syrizalle on nostettava hattua, että se tähtää radikaaleihin reformeihin, joista yksi on veronkierron kitkeminen. Puoluejohto toki ymmärtää, etteivät sen julkisten menojen kasvattamiseen tähtäävät ohjelmat – jopa 15 miljardin euron menolisäykset vuositasolla – myöskään toimisi ilman merkittävää nousua verokertymässä. Alhaisessa kokonaisveroasteessa ei sinällään ole mitään pahaa. Ongelma on siinä, ettei verotus nykyisellään kohtele kansalaisia yhdenvertaisesti eikä verokertymä aikaisempina vuosina ole riittänyt lähimainkaan kattamaan suuren julkissektorin menoja. Nyt pitäisi osata päättää – ellei tarkoitus ole jatkaa perinnettä, jossa elämiseen otetut velat jätetään säännöllisesti maksamatta. Ihmisten usko tulevaisuuteen edellyttäisi poliittiselta johdolta ja virkakoneistolta avoimuutta, selkeitä pelisääntöjä – ja rehellisyyttä. Jos maan tulevaisuudella nyt pelataankin pokeria, korttien tulisi olla avoimina kansalle.

Italialaisetko hoitaneet asiansa huonosti?

Italia aloitti tällä viikolla EU-puheenjohtajamaana. Puheenjohtajamaan tavoite on uudistaa EU:n talouspolitiikkaa. Tuore pääministeri Matteo Renzi on yhteisvastuun ja EU-liittovaltion vankka kannattaja.

Viime kuukausina on kuiskittu, että ainoa tapa olla optimistinen Italian talouden suhteen on suunnata katseensa joko edelliseen puheenjohtajamaahan Kreikkaan tai sitten vaihtoehtoisesti Ranskaan. Saapasmaa on maailman kolmanneksi suurin velallinen, ja 5,4 % maan bruttokansantuotteesta menee pelkästään korkojen maksuun. Italian velkasuhde on 133 % ja lähestyy 150 prosenttia sitä nopeammin mitä alhaisempana inflaatio pysyy.

Kuluneen puolen vuosisadan aikana Italian keskimääräinen vuosittainen bkt-kasvu on ollut vain reilut puoli prosenttia ja viime vuosina negatiivinen. Moni tieteellinen tutkimus on osoittanut korkean velkaantuneisuuden johtavan alhaisempaan talouskasvuun, erityisesti tietyn korkeahkon velkarajan jälkeen. Jos tähän luottaa, Italia tuskin yllättää talouskasvulla myöskään lähivuosina. (lisää…)

Me ollaan fasisteja kaikki

…Kun oikein silmiin katsotaan, tuntuu olevan ammattiyhdistysliikkeen koossa pitävä hymni näinä päivinä.

Propagandasota saisi huvittavuuden piirteitä, jos kyseessä ei olisi niin vakava asia. Ilman ammattiyhdistysliikettä yhteiskunta olisi Metallin järjestöpäällikön Vesa Aallosvirran maanantaisin sanoin ”villi länsi”. Kiihkeästä siilipuolustuksesta sai pari päivää sitten omansa kokoomuksen puheenjohtajaehdokas Alexander Stubb, joka erehtyi puhumaan ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta. Ay-taustainen kansanedustaja Jukka Kärnä (sd.) pelotteli 30-luvulle palaamisesta.

Ajatuspaja Libera julkaisi vuosi sitten raportin ”Umpikujassa – aika on ajamassa ay-liikkeen ohitse”. Silloinen Pro:n puheenjohtaja Antti Rinne tyrmäsi raportin ”äärioikeistolaiseksi”.

Työmarkkinajärjestöjen viime vuosikymmenten suurin ansio on ollut vahvan mielikuvalinkin piirtäminen oman toimintansa ja kansakunnan hyvinvoinnin välille. Tuo suhde on ay-propagandassa pikemmin kausaliteetti kuin löyhä riippuvuus, ja käsityksellä on vahva jalansija myös julkisessa mielipiteessä.

Se toimii kuin kolmivuotiaan logiikka: jos et ole kaikessa samalla puolella, et ole pelkästään jossain asiassa sitä vastaan, vaan kaiken hyvän vihollinen. Silloin ei sanoja tarvitse säästellä, ja keinovalikoimaakin voi laajentaa järjen tuolle puolen: tänään Suomen satamat seisovat AKT:n lakon vuoksi, kun venäläinen laiva Torniossa on käyttänyt ”orjatyövoimaa” ja pääluottamusmiestä on ”uhkailtu”. Jos kyseessä tosiaan on orjatyövoima, siihen olisi voinut puuttua ihan lakiin nojaamalla, ilman että valmiiksi heikentynyt ulkomaankauppa pitää pistää vuorokaudeksi kyykkyyn.

Suomen olosuhteissa kenenkään työnantajan ei kannata kohdella työntekijöitään huonosti. Riippumatta toimialasta yrityksen menestyksen ratkaisevat pitkällä tähtäimellä vain sen työntekijät. Yhtiön pääomavaltaisuus ei tätä seikkaa muuta – mitä enemmän investointeja ja teknologiaa yhtiön liiketoimintaan on sitoutunut, sitä suurempi painoarvo yksittäisellä työntekijällä omassa roolissaan on. Jotta yritys voi pitää työntekijöistään kiinni, sen on tarjottava kilpailukykyiset palkka- ja työskentelyolosuhteet. Muuten työntekijä vaihtaa maisemaa.

Vapailla markkinoilla yritys ei voi pitkällä tähtäimellä maksaa työntekijöille tuottavuutta korkeampaa palkkaa – eikä sitä alhaisempaa, ilman että työntekijä vaihtaa työnantajaa. Tätä suhdetta työmarkkinajärjestötkään eivät voi muuttaa. Minimipalkka ei takaa sitä, että jokainen saa tuon summan korvauksena työskentelystään, vaan se tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei tuon summan alle voi työllistää. Toisin sanoen, minimipalkkaa alhaisemman tuottavuuden töitä ei synny. Se tarkoittaa suomeksi työttömyyttä. Jos vapailla markkinoilla toimiva yritys maksaa pitkäjänteisesti korkeampaa palkkaa kuin mihin sillä on varaa, kyseinen yritys on ”hyväntekijä” vain niin kauan kuin se on olemassa.

Kun työn hinta ei jousta, joustaa työttömyys. Ammattiyhdistysliike ei maksa kenenkään työttömyysturvaa, eikä työttömyys rasita liittojen muhkeita taseita. Esim. Metalliliiton verovähennyksillä tuettu sijoitusomaisuus on 165 ja Pro:n 140 miljoonaa euroa (Punapääoma, Sunnuntaisuomalainen 16.3.2014). Perusturva maksetaan kokonaan valtion taskusta ja ansiosidonnaisestakin työttömyyskassat rahoittavat vain 5,5 prosentin siivun. Kannustin ei ole paras, kun ay-liike hyötyy taloudellisesti nousevan työttömyyden aikana: pelote toimii, jäsenmäärä saattaa kasvaa, mutta kustannukset eivät nouse. En silti lähtisi väittämään, että ay-liike tahallaan nostaisi työttömyyttä.

Ilman aktiivista tekohengitystä vastakkainasettelun aika eläisi enää Lapin hiihtomökeissä, ja silloinkin lähinnä naisten ja miesten saunavuorojen välillä. Suomen yrityksistä 65 prosenttia on yksinyrittäjiä. Vain 7 prosenttia yrityksistä työllistää 10 henkeä tai enemmän. Mitä luulette, kumpi tietää paremmin miten, milloin ja mihin hintaan työtä kannattaa mikroyrityksessä tehdä: kabinetissa millä tahansa puolella istuva työmarkkinajyrä vai tuon työn ja siihen liittyvän kassavirran läheisesti tunteva työntekijä ja riskin päällä istuva yrittäjä? Entä onko osa-aikaisena pienyrittäjänä toimiva henkilö sortaja vai sorrettu? Viime vuonna solmituista uusista työsuhteista yli puolet oli määräaikaisia. Määräaikainen tai pieninkään toiminimiyrittäjä ei välttämättä koskaan pääse ansiosidonnaisen piiriin, kuului kassaan tai ei, mutta joutuu silti sen maksumieheksi. Pätkätöillä itsensä elättävä ihminen on mitä ilmeisimmin kuin yksinyrittäjä, joka kerta kerran jälkeen myy projektejaan markkinoilla.

Markkinoilla yritys ei maksa työntekijän palkkaa, vaan sen maksaa aina asiakas. Jos unohdetaan suojatyöpaikat, kuka tahansa meistä voi herätä huomenna ilman työpaikkaa. Se ei välttämättä liity muuhun kuin siihen, ettei asiakkailla ole enää halua/varaa ostaa tuotetta/palvelua, jota yritys ja sen työntekijät kauppaavat. Tai jokin toinen yritys ja sen työntekijät tekevät sen paremmin/halvemmalla. Yrityksen palkanmaksuvara ei tule taikaseinästä, vaan sen kattaa aina asiakas. Asiakasta ei saa päätöksestään vastuuseen.

Ennen oli ennen, ja nyt on nyt. Joidenkin mielestä ammattiliittojen tarkoitus on saada yritysten omistajien ”ylisuuret voitot” kuriin. Tämän problematiikan ymmärsi jotenkuten vielä 50–100 vuotta sitten. Ennen vanhaan maiden rajat eivät olleet auki. Työpaikat keskittyivät nykyistä enemmän teollisuuteen ja alkutuotantoon niukan pääoman ympärille – siinä missä nykyisin yli 70 prosenttia työpaikoista on palveluissa. Yksilöiden ja samalla yritysten toiminta- ja kilpailumahdollisuudet olivat pienemmät. Pääomasta ei ole enää niukkuutta, mutta osaamisesta ja työvoiman tarjonnasta on.

Ylisuuria voittoja ei ole mahdollista tuottaa kuin rajoitetuilla, esimerkiksi monopolistisilla, markkinoilla. Vapailla markkinoilla ylisuuret voitot katoavat itsestään, kun toimialalle syntyy kilpailua. Jos et kompensoi työntekijöitäsi asiaankuuluvasti, he siirtyvät toiseen työpaikkaan – tai ottavat sinun elinkeinosi perustamalla yhä paremman yrityksen. Rajoitettua pääomavaltaa harjoittaa toimialakohtaisesti lähinnä enää julkinen sektori.

Tietoista tai ei, niin tätä taustaa vasten ei ehkä kuulosta enää niin kovin kummalliselta, että entinen ay-pomo Rinne peräänkuuluttaa lisää valtionomistusta ja julkista elvytystä. Propaganda edellyttää vastustajaa toimiakseen, ja vain suuri vihollinen legitimoi kartellin aseman.

Luuseriyritykset ja löysät heitot

“Joskus tuntuu, että luuseriyritykset valittaa ja ne, jotka on ymmärtäneet uuden ajan vaatimukset tekevät eivätkä vikise,” kommentoi kansanedustaja Tarja Filatov (sd.) viime syksynä Facebookissa. Filatov on pisimpään työministerinä toiminut suomalainen. Vihreiden eurovaaliehdokas, yrittäjä Antero Vartia raapaisi sunnuntain Hesarissa samaa pintaa: ”Tämä on nyt ruma syytös, mutta usein kun yrittäjät valittavat liian korkeista veroista, kyse on siitä, ettei liiketoiminta vain ole riittävän hyvää.”

Filatovin ja Vartian kommenteissa heijastuu sekä paikkansapitävä analyysi yritysten tilasta että surullinen asenne ratkaisujen suhteen. Luuseriyritys olkoon hiljaa; syököön pullaa jos leipä on loppu. Vartia sentään on yrittäjänä itse näyttänyt miten kannattava liike perustetaan – pointsit siitä – mutta Filatovilta jään mielenkiinnolla odottamaan käytännön näyttöä siitä miten vallitsevissa puitteissa yrityksissä ”sopeudutaan uuden ajan haasteisiin ja tehdään eikä vikistä”. (lisää…)

Suomen talousnäkymät yhä hauraammat Ukrainan kriisin myötä

Tilastokeskus julkaisi maanantaina viime vuoden kasvuluvut. BKT laski vuoden 2013 aikana 1,4 prosenttia ja viimeisellä neljänneksellä 0,6 % vuoden takaisesta. Luvut ovat surkeita. Tilastokeskuksen laskema kuukausitason työpäiväkorjattu kokonaistuotanto supistui joulukuussa 1,9 prosenttia edellisvuodesta. Viime vuonna oli ainoastaan kaksi kuukautta, jolloin kokonaistuotanto aavistuksen kasvoi. Joulukuun luku on hälyttävä monesta syystä. Ensinnäkin, trendi on ollut syyskuulta kuukausi kuukaudelta vuositasolla alaspäin, ja jo vertailuvuoden (2012) joulukuun lukema oli alhainen – silloin oli laskua kertynyt edellisvuodesta 2,6 %.

Valtiovarainministeriö ennustaa tämän vuoden kasvuksi 0,8 %. Luku on erittäin epävarmalla pohjalla eikä sen tueksi ole saatavilla vielä edes tammikuun lukuja. Ennustehorisonttia sotkee käsillä oleva maailmanpolitiikan kriisi, joka keskipitkällä tähtäimellä ei voi vaikuttaa kuin kielteisesti Suomen talouteen. Tietämättä mitä Venäjän sisällä, rajoilla ja rajanaapureissa lähipäivinä ja -kuukausina tapahtuu, maailmanpoliittinen epävarmuus tuo väistämättä epävakautta markkinoille. Suomen talous kärsii kriisistä todennäköisesti varsin suorasti, erityisesti reaalitalouden kautta, mitä koitan seuraavassa eritellä.

Suomen talous kärsii heikosta ruplasta

Suomen viennistä noin 10 prosenttia kohdistuu Venäjälle (5,4 miljardia euroa), ja pääosa siitä on teollista vientiä kuten kemiallisia aineita ja tuotteita (20%) sekä teollisuuden koneita ja laitteita (18%). Venäjältä Suomeen tuonnin osuus on puolestaan noin 20 % (10,5 miljardia euroa), ja se koostuu lähes pelkästään energiasta ja raaka-aineista kuten öljystä (69 %).

Ruplan arvo on pysynyt tällä viikolla odotuksiin nähden suhteellisen vakaana (laskua pari prosenttia) – johtuen Venäjän tukiostoista ja keskuspankin maanantaisesta koronnostosta. Kriisin pitkittyessä sen arvo kuitenkin jatkanee heikkenemistään. Äkkiseltään voisi päätellä, että ruplan arvon alentumisen nettovaikutus Suomelle olisi positiivinen, sillä Venäjältä tuodaan lähes kaksi kertaa enemmän kuin sinne viedään.

Todennäköisesti niin ei ole, sillä Venäjältä tuonti (eli raaka-aineet) hinnoitellaan järjestään dollareissa, jolloin ruplan heikkeneminen ei alenna tuotteiden hintaa suomalaisen vastapuolen vinkkelistä. Päinvastoin, konflikteissa yleensä energian hinta nousee suhteessa muihin hyödykkeisiin jo siksi, ettei perushyödykkeiden kysyntä taitu kovin nopeasti. Toisekseen, Venäjän tapauksessa raaka-aineiden hintaa nostaa se ilmeinen tosiasia, että Venäjä on merkittävä energian ja raaka-aineiden viejä. Saatavuuden ei edes tarvitse heiketä, kun hinnat nousevat sillä preemiolla, jonka markkinat laskevat saatavuusongelmien mahdollisuudeksi.

Maakaasun yleisiä hintapaineita hellittää tällä hetkellä leuto keli ja eurooppalaisten varastojen korkea varmuustaso (riittäisi 45 päivälle). Maakaasun saatavuuden rajoittaminen Eurooppaan ei ole taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto vientiriippuvaiselle Venäjälle, mutta halutessaan se saa paljon ongelmia aikaan kääntäessään kaasuhanoja kiinni. Siitä kärsivät ennen muuta itäisen Keski-Euroopan maat Itävaltaa myöden. Suurin vaikutus saatavuuden rajoittamisella olisi talven lämmityskautta kohti. Eurooppalainen teollisuus on myös suoraan hyvin maakaasuriippuvainen, joten saatavuusshokki sysäisi heiveröisen talouskasvun nopeasti pakkaselle.

Suomen vienti Venäjälle on hajautunut sadoille yrityksille, joilla toimialasta riippuen on kirjava sopimuskäytäntö. Kuluttajatuotteiden kysyntä (joita viennistä tosin on vain pieni osa) kärsii euromääräisesti jos rupla heikkenee, mutta valmistuksessa osa sopimuksista tehdään muissa valuutoissa kuin ruplassa, esimerkiksi euroissa tai dollareissa. Venäläisen ostovoiman heikkeneminen kuitenkin supistaa myös tätä kauppaa, jos kriisi jää päälle. Erityisesti teollisuuden pitkät projektit ja niiden tilaukset kärsivät epävarmuudesta; silloin kaupantekoa siirretään ja/tai maksuaikataulu neuvotellaan uusiksi.

Sama pätee myös muihin talouksiin: jos maailmantalous ajautuu kriisiin, Suomen vienti supistuu myös muun kuin suoran Venäjän-kaupan osalta – erityisesti jos ja kun euro pysynee suhteessa vahvana. Suomen viennistä vain vajaa kolmannes suuntautuu euromaihin. Suomen talous kärsii myös kotimaassa tapahtuvan kysynnän osalta, jos venäläisturistien määrä vähenee tai euromääräinen ostovoima heikkenee. Venäläisturistien tuoman vientiin rinnastettavan matkailutulon arvo on Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan kahden miljardin euron luokkaa.

Ukrainan pitkittyvä kriisi lisää kasvumarkkinoiden riskiä

Venäjän talous ei ensisijaisesti kärsi kriisistä vientinsä kautta, vaan sisämarkkinoiden ongelmien vuoksi. Talousvaikeuksissa talsivassa maassa ei ohjauskoron nosto 1,5 prosenttiyksiköllä helpota tilannetta. Talouskasvu jäi viime vuonna 1,3 prosenttiin, samalla kun maakaasun vienti on laskenut trendinomaisesti vuodesta 2010. Kiristyvä rahapolitiikka heikentää kotimaisia sijoituksia, ja Ukrainan kriisitilanne heikentää ulkomaista sijoituskysyntää. Venäjän viime aikojen ”rakenneuudistukset” ovat keskittyneet yritysten ulosliputtamisen estämiseen ja suitsimaan varakkaiden venäläisten pyrkimyksiä siirtää rahojaan ulkomaille, sen sijaan että maassa olisi keskitytty ratkaisemaan syitä, joiden vuoksi luottamus maan talouteen on heikkoa.

Ruplan heikkeneminen ei auta taloutta, sillä Venäjän jalostusasteeltaan alhaiseen ja raaka-ainevetoiseen vientikysyntään ruplan arvo vaikuttaa vain nimeksi. Myös venäläisillä pankeilla on kasvavia vaikeuksia pääomapaon ja luottotappioiden vuoksi, joita on odotettavissa muun muassa Ukrainasta.

Venäjää ei silti uhkaa akuutti maksutasekriisi, vaikka ulkomaat sille asettaisivatkin sanktioita. 500 miljardin dollarin valuuttareservi antaa useita kuukausia aikaa toimia rauhassa, eikä Venäjän valtiolla ole merkittävää velkaa (12 % / BKT) myöskään suureellisten olympialaisten jäljiltä. Öljyn hinnan nousu (tai pysyminen nykytasoilla; romahdus on epätodennäköistä) pitää huolen siitä, että julkisen talouden hoitamiseen riittää rahaa (erityisesti jos/kun rupla heikkenee).

Ukrainalla puolestaan valtionvelkaa on ulkona noin 65 miljardin dollarin arvosta (40% BKT:sta).  Merkittävä osa Ukrainan valtionvelasta on venäläisissä käsissä (30 miljardia, eli noin puolet). Venäjän lainahanat, erityisesti ”kaverihinnoin”, ovat kuitenkin nyt toistaiseksi visusti kiinni. Jos Ukraina joutuu (/pääsee) velkakärjestelyyn EU:n IMF:n avittamana, Venäjä joutuu todennäköisesti kirjaamaan alas osan saatavistaan.

Viimeksi joulukuussa Ukraina laski liikkeelle 3 miljardin dollarin arvoisen kahden vuoden joukkovelkakirjalainan, jota oli määrä kasvattaa alkuvuonna 2 miljardilla (osana Venäjän lupaamaa 15 miljardin dollarin lainapakettia). Eurobond-luonteestaan huolimatta velkakirja oli räätälöity suoraan Venäjälle, sillä yksikään markkinaehtoinen sijoittaja ei olisi ostanut kyseistä arvopaperia viiden prosentin korolla (Ukrainan luottoluokitus Caa1 on roskalainaluokassa pahnan pohjalla, ja jo viime vuoden lopulla sen velkakirjojen korko oli lähes 20 prosentissa). Velkakirjan ehdoissa on myös muita hauskoja yksityiskohtia (FT:n Alphaville), jotka palautuvat Venäjän ja Janukovitshin hallituksen väliseen kahdenkeskiseen ehtojen sopimiseen.

Ukrainan velkajärjestely todennäköisesti heikentää myös muiden kehittyvien maiden velan kysyntää, joka on muutenkin ollut kriisiherkkää viime aikoina. Nykytilanteesta käsin katsottuna Ukraina joutunee pitkäksi aikaa ulkopuolisen velka-avun piiriin, sillä talous ei päässe toipumaan ennen kuin poliittinen tilanne maassa stabiloituu, ja toisaalta ennen kuin IMF:n ja EU:n lainapaketeissaankin edellyttämät rakenteelliset muutokset saadaan tehtyä. Ukrainan heikkous peilaa lähimaihin kuten Puolaan (yksi suurimmista kauppakumppaneista) myös reaalitalouden kautta.

Ukraina liittyy pitkään listaan maita, joissa tilanne on julkisen talouden osalta yhtäläisen surkea: muun muassa Kreikka, Egypti (rahoitetaan tällä hetkellä arabiöljyrahoilla), Pakistan ja Syyria.  Lisäksi useilla kehittyvillä mailla on haasteita jälleenrahoituksensa kanssa, ja ne ovat matkalla kohti konkurssia ja/tai pysyvää tukipakettirahoitusta, kuten Bosnia-Herzegovina (myös levottomuuksien siivittämänä), Turkki ja Serbia. Näistä jälkimmäinen on alkuvuonna neuvotellut 3 miljardin euron suuruisen lainapaketin Arabiemiraattien kanssa. Yksittäisen maan vaatimat velkajärjestelyt eivät vielä polta sijoittajien näppejä, mutta johtavat helposti ”tartuntaan” useiden riskisempien omaisuusluokkien osalta. Sen vaikutukset näkyvät nopeasti myös kehittyneissä maissa – ensisijaisesti viennin heikentymisen mutta myös rahoitusmarkkinoiden epävakauden kautta: erityisesti esimerkiksi niissä euroalueen maissa, joiden velkaa on jo muutenkin vaikea saada kaupaksi muille kuin oman maan pankeille tai keskuspankille.

Suomen talouden ennustehorisontti lyhenee

Suomen valtionvelan asemaan markkinamyllerrys ei todennäköisesti vaikuta lyhyellä tähtäimellä ainakaan kielteisesti, vaikka Suomi kuuluukin harvalukuiseen AAA-kerhoon lähinnä enää eläkerahastojen ylijäämänsä vuoksi. Rahoitusmarkkinoiden heikkeneminen vaikuttaakin Suomeen ensisijaisesti euromaiden yhteisvastuun myötä.

Vaikeudet vyöryvät Suomeen kuitenkin pikemmin reaalitalouden kautta: on merkittävästi todennäköisempää, että talouskasvu yllättää tänä vuonna VM:n ennusteesta (+0,8 %) alas- kuin ylöspäin. Se tietää paikallaan pysyvää tai jopa edelleen supistuvaa jakajaa (BKT) ja toisaalta paisuvaa osoittajaa niissä luvuissa, jotka ohjaavat asemaamme muun muassa Euroopan Unionin rahaliitossa finanssipoliittisen sopimuksen osalta: alijäämä per BKT ja valtionvelka per BKT.

Julkisen sektorin alijäämä on kahdeksan miljardin luokkaa, eikä se supistu itsestään, kun BKT ja siten verotulot eivät ainakaan kasva. Hallitus on viime aikoina puhunut kolmen miljardin ”sopeutustarpeesta”, mikä tuntuu alhaiselta jo toteutuneisiin lukuihin ja valtiovarainministeriön (9 miljardia) sekä EU:n komission (11 miljardia) arvioimaan krooniseen kestävyysvajeeseen nähden. Suunnitelmat olisi päivitettävä kasvavan epävarmuuden aikaan, jossa nyt tahtomattamme joudumme elämään. Talousennusteisiin ei voi tukeutua sen vertaa kuin tähän asti, vaan päätöksiä olisi käsillä olevassa kehysriihessä tehtävä sen pohjalta mitä jo tiedämme.

Vapaat työmarkkinat – tabujen sijaan keskustelua

Työmarkkinoiden tilanne on herättänyt viime kuukausina keskustelua kiristyneen taloustilanteen myötä. Listaan tähän sellaisia argumentteja vasta-argumentteineen, joihin olen keskustelussa törmännyt. Jokainen arvioikoon itse, miltä osin edustamani näkökannat lisäävät tai rajoittavat ihmisten vapauksia, valtaa, perusoikeuksia ja yhdenvertaisuutta lain edessä.

”Nää on taas näitä ay-liikkeen tappajia”

On eri asia kritisoida nykyisten työmarkkinajärjestöjen erivapauksia lain edessä kuin kieltää ne kokonaan. Liityn itse mielelläni jonain päivänä sellaiseen ammattiyhdistykseen, joka ajaa ammattikuntani etua työmarkkinoilla – mutta tekee niin ilman erioikeuksia ja ilman että samalla heikentää heikon työmarkkina-aseman ihmisten tilannetta.

Olen esittänyt yleissitovuudesta luopumista, ja siinä on kyse vain siitä, että ihmiset saisivat itse päättää haluavatko edustaa sopimuspöydässä itse itseään vai pistää oman ammattiyhdistyksensä asialle. Eli sinä voisit halutessasi edelleen pistää liiton sopimaan puolestasi, mutta joku toinen saisi halutessaan sopia kuten parhaaksi näkee. (Aikaisempi kirjoitukseni yleissitovuudesta löytyy täältä).

Tämä pätee myös työnantajapuoleen. Työmarkkinapöydissä ei istu yksikään mikroyritys, vaikka muutaman hengen firmassa yksittäinen työsuhde saattaa nostaa tai kaataa koko toiminnan. Vapailla työmarkkinoilla yritykset voisivat edelleen noudattaa alansa TES:iä niin halutessaan.

”Ilman ay-liikettä työmarkkinat olisivat yhtä riistoa”

Jos ay-liikkeeltä viedään erivapaudet, kuten verovähennys- ja kartellisointioikeus, on selvää, että ne tulisi viedä samalla myös työnantajapuolelta. Suomen kattava työlainsäädäntö pitää muun muassa huolta työturvallisuudesta, mikä on paitsi asianosaisten, myös koko yhteiskunnan etu. Siinä säädetään myös työajoista.

Työlainsäädännöstä päättää demokraattisesti valittu eduskunta, kun taas työehtosopimuksista väännetään demokratian ulottumattomissa ja suljettujen ovien takana työmarkkinajärjestöjen kesken, joilla on muun muassa merkittäviä intressejä eläkeyhtiöissä ja Suomen yritysmaailmassa.

Kumpaan sinä luotat enemmän – demokratiaan vai korporaatioihin? Jos demokratiassakin on vajeensa, niin kansanedustajat voi ainakin teoriassa pudottaa neljän vuoden välein.

Työehtosopimuksissa säädetään muun muassa palkasta ja muista työsuhde-eduista. Kyseessä on niin työnantaja- kuin työntekijäpuolelle “ota tai jätä” -tyylinen ehdotus, josta voi poiketa vain työntekijälle edullisempaan suuntaan.

Heikossa taloustilanteessa yhä useampi yritys valitsee ”jätä”-kortin, jos työntekijän palkkaaminen ei suorine ja epäsuorine kustannuksineen yksinkertaisesti kannata. Näin työttömyysaste pysyy Suomessa työvoiman supistumisesta huolimatta korkeana ja on tätä kirjoittaessa nousemaan päin. Kustannuksen tästä kantaa koko yhteiskunta.

Mekanismi on tämä: työttömyyskorvaukset nousevat, syrjäytyminen lisääntyy ja ihmiset, erityisesti nuoret, menettävät mahdollisuuksia tutustua työelämään, oppia asioita ja nostaa tuottavuuttaan. Myös työstä syntyvä arvonlisä jää saamatta. Kaikki nämä nostavat veroastetta suoraan tai velkaantumisen kautta, mikä puolestaan edelleen heikentää työllistymis- ja työllistämismahdollisuuksia.

”Se vaan haluaa orjapalkat kaikille”

Suomessa ei kenenkään ole pakko tehdä töitä, joten riistoa ei voi olla sellaisen työsuhteen tarjoaminen jota kukaan ei ota vastaan. Ei ole mielipide, vaan tilastollinen fakta, että a) Suomessa ovat maailman alhaisimpiin lukeutuvat tuloerot, b) Euroopan korkeimpiin kuuluvat julkiset tulonsiirrot sekä c) Euroopan alhaisimpiin lukeutuva ostovoima.

Tuskin pelastamme itseämme laskemalla kaikkien palkkoja; etenkin kun suurin osa arvonlisästä (>50%) syntyy palveluilla ja valtaosa kysynnästä on kotimaista.

Suomessa on työmarkkinoilla nykyisin kahden kerroksen väkeä: ne, jotka ovat pysyvissä kohtuullisen hyväpalkkaisissa työsuhteissaan ja saavat halutessaan ansiosidonnaista liittymällä kassaan (ammattiliitolla tai ilman) sekä niitä, jotka ovat jatkuvassa pätkätyökierteessä joko yksinyrittäjinä, vuokratyöfirman kautta tai muuten vaan määräaikaisina palkansaajina.

On pöyristyttävää kuinka vähän keskimääräisen suomalaisen käytettävissä olevat tulot nousevat työnteosta siihen nähden ettei kävisi töissä lainkaan. On täysin ymmärrettävää valita jälkimmäinen vaihtoehto kuin tehdä satunnaisesti jotain työtä ja maksella tukia takaisin. Tällainen aliteho maksetaan muiden työsuhteista kertyvistä veroista. Niistä työsuhteista, joita voisi olla vielä paljon enemmän.

Kestävyysvaje korjataan vain sillä, että yhä useampi työhön kykenevä tekee töitä. Se voi joissain tapauksissa tarkoittaa työehtosopimusta alhaisempaa palkkaa, mutta jossain toisessa tapauksessa – ja erityisesti työkokemuksen karttuessa – myös sitä paljon korkeampaa palkkaa. Palkka seuraa pitkällä aikavälillä kuitenkin vain tuottavuutta. On sula mahdottomuus, että tuo tuottavuus voitaisiin kabineteissa tuntea yksilö- tai edes yritystasolla.

Jos kaikille maksetaan keskiarvo tuottavuudesta, vähemmän tuottavat eivät pääse töihin eikä osaaminen kartu lainkaan. Paremmin tuottaville ei heillekään paljon enemmän jää käteen, mutten kuitenkaan ensisijaisesti kanna huolta heistä. Heille löytyy töitä Suomen ulkopuolellakin, jos vain haluavat lähteä.

“Ilman liittoja työntekijällä ei olisi oikeuksia”

Ensin on todettava, että jos työnantaja (tai kuka tahansa) syyllistyy rikoksiin tai esimerkiksi syrjintään, niin olisi mielestäni surullista, jos sitä vastaan ei oikeusvaltiossa saisi apua kuin liitosta. (Ei näytä liittokaan aina antavan turvaa edes omilleen, jos katsoo AKT:n viime vuosien seikkailuja.) Suomessa on kattava työlainsäädäntö, joka jo itsessään takaa säälliset työolosuhteet itse kullekin.

Lain takaamien perusasioiden lisäksi työntekijän parasta turvaa ovat mahdollisimman toimivat työmarkkinat ja alhainen työttömyys. Silloin voi jokainen vaihtaa työnantajaa, jos saa muualta parempaa palkkaa tai muuten miellyttävämmät työolosuhteet. Jonkinlainen valmius pitää ihmisellä olla myös vaihtaa työpaikan perässä paikkakuntaa.

Suomessa on maailman parhaat mahdollisuudet edistää osaamistaan ilmaisen koulutuksen avulla peruskoulusta tohtoriksi – ja hyvä niin. Työmarkkinoilla relevanttia osaamista oppii kuitenkin pitkälti vain töissä. Joten mitä enemmän itse kullakin on mahdollista tehdä tuottavaa työtä ja kerryttää osaamista, sitä paremmin pystyy neuvottelemaan itselleen yhä parempia työehtoja.

Sitten on poikkeuksia, kuten julkinen sektori sekä pienellä paikkakunnalla määrävässä asemassa olevat työnantajat. Valtiota (tai kuntaa) vastaan yksittäinen työntekijä on varsin voimaton, ja tällöin liittoon kuuluminen on jopa perusteltua. Mitä enemmän julkiset alat ovat kuitenkin avoinna myös yksityisten yritysten tuomalle kilpailulle, sitä paremmin työntekijät voivat neuvotella itselleen työsuhde-etuja myös työnantajaa vaihtamalla. Ennemminkin käy sääliksi julkisen puolen pätkätyöläisiä ja virkamiehiä, jotka eivät omalla osaamisellaan tai ahkeruudellaan voi parantaa asemaansa lainkaan. Palkka tulee taulukosta eikä osaamisella ole arvoa kuin asiakkaan ja hyvän esimiehen silmissä.

Jokaisen työnantajan paitsi velvollisuus, myös etu, on pitää huolta työntekijöistään mahdollisimman hyvin. Harvassa ovat sellaiset alat, joiden lisäarvo ei syntyisi vain ja ainoastaan työntekijöistä. Hyviä työntekijöitä saadakseen työnantajan on tehtävä hartiavoimin töitä, ja huonosti tehtävänsä hoitavat työnantajat poistuvat luonnollisen kehityksen myötä ennen pitkää markkinoilta. Toisin kuin 1900-luvun alussa, nykyisin ihmiset ja ennen muuta tieto liikkuvat vilkkaasti.

Verovähennysoikeus ja ennakkoon pidätetty jäsenmaksu

Miksi minun ay-jäsenmaksuni eli muun muassa lehtitilaukseni on verovähennyskelpoinen? Jos verovähennyskelpoisuutta perustellaan työntekijöiden eli jonkin asteikon mukaan heikompien puolustamisella niin miksei lahjoitukseni tai jäsenyyteni esimerkiksi Punaisessa ristissä tai Helsinki Missiossa ole verovähennyskelpoinen? Onko tsunamin uhrien tai yksinäisten vanhusten auttaminen vähemmän jaloa kuin työkykyisen- ja ikäisen asioiden ajaminen työmarkkinoilla?

Työnantajat kantavat työntekijöiden ammattiliitoille kuuluvat jäsenmaksut vähentämällä ne suoraan palkasta palkanmaksun yhteydessä. Tämän käytännön lopettaminen on oman tietämykseni mukaan liitoille paljon vakavampi asia kuin itse verovähennysoikeus. Kun asia on neuvotteluissa nostettu pöydälle, välitön reaktio on ollut yleislakolla uhkailu.

Jäsenistön lojaalisuus joutuisi todennäköisesti kovalle koetukselle, jos rahasuoritus pitäisi tehdä henkilökohtaisesti. Harva palkansaaja haikailee ennakkoon pidätettyjen verojensakaan perään, kun ne eivät koskaan tule omalle pankkitilille asti. Jos ja kun liitot tarjoavat hyviä palveluita jäsenilleen, ei mielestäni ole syitä olla luottamatta siihen, että itse kukin suorittaa jäsenmaksunsa itse.

Laillistetut kartellit

Ammattiliitoille on annettu vapaa oikeus muodostaa kartelleja, jotka rajoittavat tarjontaa kyseisillä työmarkkinoilla (myös ennakoivasti, vastustamalla koulutuspaikkojen lisäämistä), avoimena tavoitteenaan kiristää jäsenilleen parempia palkkoja ja muita työehtoja kuluttajien ja asiakkaiden kustannuksella. Sama koskee tietysti myös työnantajapuolta.

Yrityksetkin ovat kautta aikojen pyrkineet muodostamaan kartelleja tai peräti monopoleja. Rajoittamalla kilpailua turvataan toimeentulo ja työllisyys heikoillekin kartellin jäsenille. Piilaaksossa kuohuttaa par’aikaa työnantajapuolen kartelli, jossa suuret työnantajat ovat sopineet keskenään palkoista hidastaakseen palkkakehitystä. Kartelliin osallistuneita työnantajia vastaan on alkamassa oikeusmenettely.

Kartellisoitumisen ja kilpailun puutteen kansantaloudellisista haitoista vallitsee täysi yksimielisyys, ja kehittyneissä maissa ne on pääsääntöisesti kielletty. EU:n laajuinen kilpailulainsäädäntö kieltää jyrkästi sekä myynti- että ostokartellit. Kysymys kuuluukin, miksi tällaiset sallitaan yhä Suomessa?

Kriisiytyneissä euromaissa on kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja EU:n johdolla tehty työmarkkinauudistuksia, jotka yksi yhden perään ovat tähdänneet paikallisen sopimisen lisäämiseen ja työmarkkinajoustoihin. IMF:n suositustyöttömyysturvan osalta on käytännössä Tanskan mallin mukainen: alhainen irtisanomissuoja mutta korkeahko ja ajallisesti rajattu työttömyysturvan taso. IMF on suosittanut irtisanomissuojan nostamista vastaan, sillä se haittaa työpaikkojen muodostumista.

Sijoitustoiminta ja jäsenasiat

Useat ammattiyhdistykset istuvat tuntuvien sijoitusten eli – tarpeen tullen – lakkokassojen päällä. YLE on kerännyt ansiokkaasti tietoja ammattiyhdistysten sijoitustoiminnasta. On harmillista, ettei tämä tieto ole avointa, vaan media ja kansalaiset ovat yhdistysten vapaaehtoisesti toimittamien tietojen varassa. Sellaiset yhdistykset, jotka nauttivat erioikeuksia lain edessä, tulisi velvoittaa läpinäkyvyyteen oman toimintansa osalta.

Jos erioikeuksien purkaminen on liian kova pala 70-luvun kabinettiperinteitä perässään hinaavalle yhteiskunnalle, niin työmarkkinajärjestöt tulisi sentään säätää julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi, jolloin kulissien takana tapahtuvaa toimintaa ja muun muassa mittavaa varojen käyttöä pystyttäisiin seuraamaan.

Jos katsotaan esimerkiksi SDP:n puheenjohtajakisaan ilmoittautuneen Antti Rinteen luottamustoimia (lähde Wikipedia), niin ammattiliitto Pron voidaan laskea olevan melkoinen konkari erityisesti matkailualalla. Ammattiliitto Pro omistaa kokonaan tai osittain seuraavia yrityksiä: Kustavin Matkailu Oy, Levin Matkailukeskus Oy, Levi Ski Resort Ltd, Oy Levi Restaurants Ltd, Majvik Oy, VVO-yhtymä Oyj, STTK-Lomat Oy. Jos tämä on se, mistä Pron jäsenet haluavat maksaa, niin hyvä niin. Verohuojennuksia tällaisten omistusten pyörittämiseen tuskin kuitenkaan pitää myöntää?

Ansiosidonnainen

Mielestäni on yksinkertaisesti väärin, ettei ansiosidonnaista työttömyysturvaa tarjota kuin työttömyyskassojen jäsenille, vaikka siitä jokainen kuitenkin joutuu maksamaan. Jokaisessa työsuhteessa maksetaan lakisääteiset työttömyysvakuutusmaksu ja ansiotulovero, joista (mukaan lukien muut verot) työttömyysturva lähes kokonaan katetaan.

Työttömyysturvan pitäisi olla yhteneväinen kaikille Suomen kansalaisille. Jos työttömyyskassat haluavat tarjota jäsenilleen ansiosidonnaista turvaa, niin silloin sen kustannukset tulisi myös kattaa kassojen varoilla (vain 5,4% maksetaan kassoista). Se tarkoittaisi nykyisten kassojen jäsenmaksujen moninkertaistamista. (Lähde: Tilasto Suomen työttömyysturvasta 2012, Kela, kuvio 7)

Todennäköisesti kyseinen vakuutusmarkkina kaatuisikin omaan rahoitukselliseen mahdottomuuteensa, mikä vain osoittaisi sen, että nykyinen työttömyysturva toimii ainoastaan siksi, että työttömyyden kustannukset on ulkoistettu keltään kysymättä kaikille samalla kun etuuksien piirissä ovat vain hyvää työsuhdeturvaa nauttivat keski-ja hyvätuloiset kassojen jäsenet. (Aikaisempi kirjoitukseni aiheesta löytyy täältä.)

Laittomat lakot

Työmarkkinoiden sopimusrikkomukset tulisi saada Suomessa myös yleisen lainsäädännön korvausvastuun piiriin. Vuosina 2002-2012 käydyistä yli tuhannesta lakosta vain muutama kymmen oli laillisia. Laittomasta lakosta ammattiliitolle tai ammattiosastolle langetettavan sakon yläraja on 23 500 euroa. Samalla jonkin keskeisen sopimusalan lakko voi teettää yhteiskunnalle satojen miljoonien vahingot.

Ammattiliitot ovat myös selkeästi varautuneet suurempiin korvauksiin suuren sijoitusomaisuutensa voimin. Monet liitot ilmoittavat niiden koko taseen olevan käytössä lakkojen kustannusten kattamiseen. Esimerkiksi Metalliliiton 130 miljoonan sijoitusvarallisuus riittäisi kustantamaan yli 5500 (!) laittomasta lakosta aiheutuvan maksimisakon.

Entinen ay-aktiivi avautuu

Liityin omaan ammattiliittooni Tekniikan Akateemisiin vuonna 2010 – ja erosin jäsenyydestä ja valtuustosta reilu kuukausi sitten. En eronnut siksi, että olisin yhtäkkiä kokenut jonkin valaistuksen tai tullut kaltoin kohdelluksi, vaan pohdittuani jo pitkään, etten enää halunnut maksaa sellaisen yhdistyksen jäsenyydestä, joka ei parhaan ymmärrykseni mukaan palvele yhteiskunnan etua.

TEKissä vaikuttaa ja toimii erilaisia ihmisiä eikä minulla ole kestään mitään pahaa sanottavaa. Eihän tämä järjestelmä ole niiden ihmisten vika, jotka yrittävät sitä sisältäpäin parantaa.

Omalla kohdallani kyse on tappiosta, sainhan oman alani lehtiä verohuojennetusti alhaisempaan hintaan kuin olisin saanut muuten. Esimerkiksi Talouselämän kestotilaus maksaa 279 euroa vuodessa, kun ay-jäsenmaksuni oli kokonaisuudessaan 351 euroa sisältäen myös muita lehtiä sekä työttömyyskassamaksun. Työttömyysturvaa en yrittäjänä toki olisi saanut muutenkaan, joten työttömyyskassan jäsenenä pysyminen ei olisi ollut järkevää.

Kuuluin myös Tekniikan Akateemisten valtuustoon (jonne minut valittiin vuonna 2011), mutta erosin, koska en usko että minulla olisi ollut jatkossa sen vertaa annettavaa TEKin jäsenille kuin tuota kautta Suomen yhteiskunnalle.

Jään odottamaan, että Tekniikan Akateemiset ja muut ammattiliitot muotoutuvat yhdistyksiksi, joka tarjoaa lehtitilausten lisäksi (kuten nyt) ammatillista neuvontaa, miksei lobbaustakin – mutta tämä kaikki pelkästään jäsenmaksuilla, vain jäsenille ja ilman verohuojennusta tai muita erioikeuksia lain edessä.

Halutessaan jäsenet voisivat edelleenkin siirtää myös palkka- ja muut työehtoneuvottelut yhdistyksen hoidettavaksi, mutta yleissitovuudesta olisi luovuttava, jotta sellaiset henkilöt jotka haluavat neuvotella asioistaan itse, saisivat vallitsevan oikeuskäsityksen ja sopimusvapauden mukaan niin tehdä.

Lopuksi

Suomessa ollaan nyt ennennäkemättömien haasteiden edessä, ja sen pohjalta soisi käytävän asiallista keskustelua myös työmarkkinoiden tilasta. Jos vastustaa työmarkkinajärjestöjen kohtuutonta valtaa, ei tarkoita sitä, että vastustaisi hyviä työolosuhteita tai että olisi jonkin sortin riistäjä. Päinvastoin. Ei kai ole ristiriitaa siinäkään, että kannattaa kirkon ja valtion erottamista muiden sivistysmaiden tavoin, vaikka itse kuuluukin kirkkoon.

Veronkorotus ei ole säästö

Milloin hallitus luopuu tavoitteestaan tasapainottaa taloutta puoliksi veronkorotuksin ja puoliksi menosäästöin? Samalla olisi ainakin luovuttava sanasta säästö, sillä veronkorotukset eivät ole säästöjä.

Kyse on samasta kuin jos yli varojensa elänyt kumppanisi ilmoittaisi vähentävänsä rahankäyttöään muutamalla prosentilla (menoleikkaus) ja nostavansa samoilla prosenteilla palkkatoivettaan hakiessaan seuraavaa pätkäduunia (veronkorotus). Jokainen voi päätellä, kuinka todennäköisesti nämä kaksi tointa vaikuttavat yhteiseen talouteen.

Voi olla, että jos työn saa, niin palkka vähän nousee, mutta samalla myös todennäköisyys löytää työtä pienenee. Kansantalouden tasolla on mahdollista, ettei verokertymä (tulopuoli) nouse lainkaan.

Työmarkkinoiden jäykkyydet ja korkea kustannustaso ovat jo nyt Suomen keskeisiä ongelmia.

Verot maksaa aina asiakas

On toki oleellista pohtia, kuten pääministerikin toteaa, miten veronkorotukset kohdistetaan mahdollisimman vähän haitallisesti. Mutta suuren suurta eroa sillä ei tehdä – ostovoima pienenee. Hienosäädöllä voidaan vaikuttaa siihen, kohdistuuko verorasite enemmän suomalaiseen kuin ulkomaalaiseen lisäarvoon.

Esimerkiksi alv-nosto osuu myös ulkomaalaisiin tuotteisiin kuten Coca Colaan, mutta ansiotuloveron nosto kohdistuu vain Suomessa tehtävään työhön.

Verokeskustelussa auttaa kuitenkin sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikki verot maksaa lopulta aina kuluttaja.

Arvonlisäveron (suurin verokertymä) kohdalla se on ilmeistä, ja yritystasolla asia on tismalleen sama: yritys on olemassa vain ja ainoastaan sen asiakkaiden rahoilla. Asiakas maksaa (jos maksaa) tuotteesta tai palvelusta, jonka jälkeen yritys maksaa kaikki kulunsa, mukaan lukien palkat ja niihin liittyvät verot, vakuutukset ja epäsuorat kulut.

Häkellyttävää kyllä, yhteisöverokin maksetaan vasta jos jotain (voittoa) jää viivan alle. Siihen mennessä on maksettu jo melkoinen kasa veroja ja tuotettu hyvää yhteiskuntaan työpaikkojen ja tuotteiden muodossa.

Jos joku on ”iloinen veronmaksaja”, niin kuluttaja, joka päättää tehdä ostopäätöksen. Ei se kaveri, joka on onnekas ja jolla on palkkatöitä. Eli jonka duunipaikan asiakas – suomalainen tai ulkolainen – kustantaa.

”Mie romahan”

Kolme miljardia on 5,6 % valtion budjetista eikä se kata edes puolta tämän vuoden lisävelanotosta, joka on 6,7 miljardia talousarvion mukaan. Todellisuudessa säästöt ajoittunevat usean vuoden jaksolle, eikä tämän vuoden budjetti lähestyne tasapainoa kuin nimellisesti.

On kohtuutonta, että koviksi päätöksiksi luonnehditaan mediassa sellaisia, joilla edes auttavasti yritetään saattaa nykyistä julkista taloutta tasapainoon ja kansantaloutta kilpailukykyiseksi.

Paljon kovempi päätös olisi olla tekemättä mitään ja jouduttaa kuukausi kerrallaan Suomen romahdusta. Sitä selkärankaa ei seminaarein, piispoin tai Brysselistä käsin suoristeta, vaan vastuu on kannettava siellä minne se on annettu.

Liberan vuosi 2014: Suomi ja globaali talous

Vuonna 2013 Libera keskittyi hyvinvointivaltioon. Nyt on aika kääntää katse omasta navasta maailmaan: mitä Euroopan rajojen sisä- ja ulkopuolella tapahtuu vuonna 2014 ja mikä on Suomen rooli globaalissa kansantaloudessa? Kiinnitämme mielenkiintomme euroon ja Euroopan unionin tulevaisuuteen, omaisuudensuojaan ihmisoikeutena sekä vapaaseen vaihdantaan hyvinvoinnin lähteenä.

Omistusoikeus ja vapaa vaihdanta

Yksityinen omistusoikeus tarkoittaa ihmisen oikeutta omaisuuteen, sen käyttöön, siitä saatavaan hyötyyn sekä sen vaihdantaan. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin. Vapailla markkinoilla vaihdanta perustuu vapaaehtoisuuteen ja molempien osapuolten vaihdannasta saamaan hyötyyn. Vapaiden markkinoiden edellytyksenä ovat vahva omaisuudensuoja sekä kaikille yhteiset ja ennustettavat pelisäännöt. Niiden varmistamiseksi tarvitaan vahva ja riippumaton oikeuslaitos.

1600-luvulla elänyt filosofi John Locke argumentoi ihmisen henkilökohtaisen omaisuuden puolesta tuolloin valloilla olevaa monarkien maan- ja työnhallintaa vastaan. Hän määritteli kuuluisan luonnontilansa rauhan, hyvän tahdon sekä molemminpuolisen avunannon ja huolenpidon tilaksi. Locken esittämiä ajatuksia pidetään kapitalistisen yhteiskuntamallin perustana.

Investoinnit ovat tärkeimpiä talouskasvua selittäviä tekijöitä. Moni investointi jää tekemättä, jos tuotantovälineen kuten maan voi menettää ennen kuin investointi on maksanut itsensä takaisin – eli jos omaisuudensuojaa ei ole. Kapitalismissa investoinnit suuntautuvat sinne, missä pääoma tuottaa eniten uutta vaurautta. Toisin kuin puhtaasti keskusjohtoisessa järjestelmässä, mallin vahvuus perustuu hajauttamiseen: jokainen toimija hakee omalle omaisuudelleen parhaan mahdollisen tuoton.

Valtion vahva rooli investoijana tai ”elvyttäjänä” on ristiriidassa kapitalistisen ajattelun kanssa: valtio sijoittaa taloudesta kerättyjä (vero-)varoja ja nuo resurssit ovat silloin pois muusta talouden kiertokulusta. Ei ole syytä olettaa, että yksi keskitetty sijoitusratkaisu olisi toimivampi kuin useampi erillinen, ja sellainen, joissa vastuun sijoituksesta kantaa aina sijoittaja itse.

Omaisuudensuojan vahvistaminen johtaa investointien lisääntymiseen ja siten korkeampaan talouskasvuun.  Ääriesimerkki omaisuudensuojan puuttumisesta on kommunistisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa kansantalous oli tai on historiallisten esimerkkien valossa vähintäänkin näivettynyttä. Heikon omaisuudensuojan katsotaan selittävän monen Afrikan maan paikallaan tarpovaa kehitystä.

Vaihtokaupan periaate on oleellinen kapitalistisessa järjestelmässä. Tämän periaatteen mukaan tuotteilla ja palveluilla käydään kauppaa silloin, kun molemmat osapuolet ovat siihen halukkaita ja hyötyvät siitä. Tällä oletuksella vapaa vaihdanta johtaa kasvavaan hyvinvointiin ja plussummapeliin.

Euro ja Euroopan unionin perusta koetuksella

Euroopan Hiili- ja teräsyhteisö muodostui toisen maailmansodan jälkeen kuuden Länsi-Euroopan maan yhteenliittymänä. Jos valtio ei pystyisi vapaasti saamaan hiiltä ja terästä, se ei myöskään pystyisi käynnistämään sotaa. Euroopan unionin alkuna pidetty yhteisö oli ensisijaisesti rauhan projekti, ja sen saavutukset 2000-luvulle asti ovat olleet huikeita.

Keskeisenä ohjelankana EU:n kehityksessä on ollut havainto, että kaupankäynti ja yhteiset taloudelliset intressit ovat paras rauhan tae. Yhteismarkkinoiden ja oikeusvaltion kehittämisellä ja yhä vapaammalla tavaroiden, palveluiden, tuotannontekijöiden ja pääoman liikkuvuudella EU on edistänyt ihmisten välistä kanssakäymistä, talouden tehokkuutta ja hyvinvointia. Kehitys on viime vuosiin saakka ollut pikemmin asteittaista kuin repivää.

EU:n keskeisiä rakennuspalikoita on ollut vuosien ajan myös subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Sen mukaan julkisen vallan päätökset tehtäisiin niin lähellä kansalaisia kuin mahdollista, ja esimerkiksi EU-tasolle vietäisiin vain yhteistä päätöksentekoa edellyttävät asiat. Demokratia on ollut EU:n organisoinnissa keskiössä. Vuonna 2009 voimaan astuneessa Lissabonin sopimuksessa vahvistettiin europarlamentin roolia ja liputettiin demokratian sekä läpinäkyvyyden lisäämisen puolesta.

Euroalue on paininut usean vuoden ajan velkakriisissä, jonka siemenet kylvettiin yhteisvaluutan perustamisen yhteydessä. Maastrichtin kriteerien tuli olla selkäranka, jotka ohjaisivat valtioita harmonisoimaan julkisia talouksiaan. Sopimuksen kunnioittamisen sijaan johtavatkin euromaat rikkoivat kriteerejä säännönmukaisesti rahaliiton aikana. Keskeisiä rahaliiton perustamisperiaatteita oli myös non bailout -lauseke, jonka mukaan kukin jäsenmaa olisi itse vastuussa velastaan. Myös tätä periaatetta vastaan on sittemmin rikottu.

Samaan aikaan keskuspankkijärjestelmä luotiin tukemaan jäsenmaiden velan ulkoisen arvon harmonisointia: pankit saattoivat lainata mille tahansa euromaalle käytännössä samalla riskillä EKP:n repo-ohjelman puitteissa. Kuten tarkoitus oli, se johti nopeasti siihen, että vakavaraisimman ja heikoimman euromaan valtionvelan arvo ja siten korko oli käytännössä sama. Kreikan kriisin yhteydessä keskityttiin pankkien arvostelemiseen – pitkälti syystäkin – siinä missä järjestelmän rooli ylivelkaantumisen toimeenpanossa on jäänyt keskustelussa tähän päivään saakka taka-alalle.

Euroopan rahaliitto ja siten itse unioni on viime vuosina kehittynyt monesta näkökulmasta yhä epädemokraattisempaan suuntaan. Euroopan keskuspankin valta on korostunut eurokriisin ratkaisussa. Sillä ei kuitenkaan ole demokraattista legitimiteettiä. Yhdentyminen ja jopa asteittainen liittovaltiokehitys nähdään nyt pakotettuna eurokriisin osaratkaisuna, sen sijaan että kehityksen olisi annettu kehittyä hiljalleen ja vaihe vaiheelta. Veronmaksajille on siirretty laskuja, joista sen ei rahaliiton perustamisvaiheessa ollut tarkoitus olla vastuussa.

Otettiinko yhteisen valuutan myötä kerralla liian suuri askel vai tuoko Maastricht 2.0 kestävän ratkaisun? Mitä vaihtoehtoja Euroopalla ja Suomella on moraalivajeen korjaamiseksi? Eurovaalivuonna 2014 on aika tarkastella euroalueen valuvikojen ratkaisumalleja kiihkottomasti. Kriisinhallinnasta pitäisi voida siirtyä takaisin tasaisen talouskasvun uralle. Muuhun ei vanhenevassa Euroopassa ja globaalissa kilpailussa ole enää varaa.

Perustili vaatii kärsivällisyyttä

Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa kritisoidaan Liberan perustili-mallia tämän päivän lehdessä sen perusteella ettei sen kaikkia vaikutuksia ja kustannuksia ole laskettu. Tämä ei ole uutinen, sillä perustilin julkaisutilaisuudessa käynnistettiin joukkoistukseen perustuva simulaatio-kampanja, jonka tarkoituksena on kannustaa kaikkia asiasta kiinnostuneita kansalaisia laskemaan mallin vaikutuksia auki niin yksityiseen kuin julkiseen talouteen.

On selvää, että vaikka mallista tehtäisiin koko Suomen kansantalouden kattava nykyaikainen mikrosimulaatiomalli, merkittävä osa tuloksista perustuisi arvioon mallin dynaamisista vaikutuksista, eli siihen kuinka moni ryhtyisi perustilimaailmassa tekemään enemmän töitä, kuinka moni nostaisi työnteon päälle tukea, kuka jättäytyisi elelemään vain 400 euron perustulolla, kuinka moni siirtäisi perustilille rahaa säästöön, kuinka paljon kulloisestakin palkastaan jne. Näiden käyttäytymisten arvioinnin tueksi voi hakea paljon tietoa akateemisesta ja osin empiirisestäkin aineistosta, mutta se ei poista tosiasiaa, että mallin kokonaisvaikutuksen laskenta perustuisi pitkälti erilaisiin olettamiin.

Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, etteikö Libera olisi tehnyt jo hyvinkin monipuolisia laskelmia mallin taustalla. Kaikki ehdotetut ohjearvot on laskettu summittain siten, ettei vaikutus nykyiseen verokertymään tai henkilökohtaiseen talouteen ole lähtötilanteessa merkittävä. Se vähentää mallin käyttöönoton riskiä ja madaltaa sen käyttöönottokynnystä. Toisin kuin esimerkiksi monet perustulomallit, perustilimalli ei edellytä muutoksia verojärjestelmään. Silti kyseessä on ensisijaisesti konseptin esittely, kuten Paul Lillrank kirjoittaa.

Jos perustili otetaan käyttöön pitkän siirtymäajan puitteissa, eli ikäluokka kerrallaan, niin sen vuosittainen kustannus nostojen osalta on korkeintaan 288 miljoonaa euroa (eli noin puoli prosenttia valtion budjetista); ja sekin edellyttäisi, että koko 60 000 ihmisen ikäluokka olisi sen piirissä ja lähtisi saman tien nostamaan maksimaalisen tuen tililtä eli 400 euroa kuussa (4800 euroa vuodessa). Samalla merkittävä osa muista tuista, muun muassa opintorahasta, korvautuisi suoraan. Eli nettovaikutus budjettiin olisi varovaisestikin arvioiden paljon alhaisempi, jopa lähellä nollaa, jo ilman oletuksia mallin dynaamisista vaikutuksista.

Toisin kuin mediassa on viime päivinä otsikoitu, tässä vielä selvyydeksi:

  • Tilin alkupääoma 20 000 euroa on laskennallinen: sitä ei siirretä valtion kassasta saman tien tilille eli sillä ei ole kertavaikutusta valtion budjettiin. Se voisi olla 10 000 euroa tai 30 000 euroa ilman että mallin logiikassa tai toimivuudessa muuttuisi paljon mikään.
  • Sitä ei voi nostaa kerralla ulos, vaan korkeintaan 400 euron kuukausierissä mikä vastaa suunnilleen nykyistä opintorahaa.
  • Jos tilin alkupääoma on tallella ja sinne on säästänyt omia varoja, tililtä voi nostaa omat rahat pois vaikka samantien.
  • Perustilin keskeinen vaikutus on, että se tekee työnteosta kannattavaa kaikissa tuloluokissa. Malli nousee tai kaatuu sen varassa, lisääkö tai pienentääkö se ihmisten kynnystä hakeutua töihin, kun tuen ja työnteon yhdistäminen on vihdoin mahdollista, ja ihmisten omaan harkintaan luotetaan nykyistä enemmän.

Perustilimalli perustuu keskeisesti ihmisen elinkaaren aikana tekemiin taloudellisiin ja toimeentulollisiin ratkaisuihin. Siksi on järkevää ottaa se käyttöön elinkaaren alussa, nuorille ikäluokille tai jopa vain aina 18-vuotias ikäluokka kerrallaan. Tällöin mallin käyttöönotto aiheuttaa mahdollisimman vähän yllätyksiä julkiseen talouteen, sillä sen parametreja on helppo optimoida matkan varrella.

Me olemme kärsivällisiä – nykyistä järjestelmää ei pelasteta kerralla, mutta parinkin vuosikymmenen siirtymäaika kohti kestävämpiä rakenteita saisi ainakin minut näkemään valoa tunnelin päässä.

Ilta-Sanomien jutussa oli myös asiavirhe: ”Tilinsä tyhjentäneet olisivat tarveharkintaisten tukien varassa.” Tämä ei pidä paikkaansa, vaan perustililtä pystyy nostamaan rahaa myös alkupääoman huppenemisen jälkeen, korkeintaan 400 euroa kuussa. Silloin tili käyttäytyy ensisijaisesti kuin perustulo. Jos tilille ei kerry lainkaan pientäkään tulovirtaa, eli henkilö ei käy töissä lainkaan, silloin 400 euron kuukausituki ei luonnollisesti riitä elämiseen ja hän on muiden syyperusteisten ja tarveharkintaisten tukien varassa. Ja samalla nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ”holhouksen” alla – sen sijaan että olisi sitä jo samana päivänä kun tarvitsee esim. väliaikaista tukea, kuten nykyisin. Perustiliä rasitetaan aina ensin ennen kuin muita tukia voi nostaa.

Paul Lillrankin kirjoitus “Perustili – laskentaa seuraa”

Literature Review: Personal Welfare Accounts

Over the course of the past 40 years, there has been substantial research carried out on personal savings and unemployment accounts, their effect on wealth accumulation, protection in periods of unemployment, the incentives for individuals to work and save, the moral hazard related to insurance systems, as well as the cost of personal welfare accounts in relation to the current unemployment insurance systems. The contribution to research has been substantial by the two world famous economists, Harvard professor and president emeritus of the National Bureau of Economic Research Martin Feldstein as well as Nobel laureate, University of Columbia professor Joseph Stiglitz. The topic has been able to cross ideological boundaries. In this literature review, we will aggregate the main findings of the work carried out by Feldstein and Stiglitz over the years as well as summarise the findings of studies conducted in Europe focusing on adopting welfare accounts in Nordic welfare systems.

In his pioneering research  Feldstein showed the effect of Social Security on personal wealth accumulation. (Feldstein, 1974) Using econometric evidence he stated that social security depresses personal saving by a substantial amount (30-50 %). He defines the present value of social benefits as social security wealth, which is not real, but merely an implicit promise that the next generation will tax itself to pay the promised benefits. The amount of social security wealth represents the amount of real wealth that is lost because of the program.

In his 1990s work, Feldstein stated that the pay-as-you-go Social Security system is acting as a drag on economic growth in two ways.  First, the payroll tax distorts the supply of labor and the type of compensation sought by workers. These losses are inevitable because of the low return implied by the unfunded Social Security system. Second, the system reduces national savings and investment. Feldstein proposes that transforming the social security system from an unfunded pay-as-you-go system to a system of mandatory private savings accounts, would solve both of those problems and increase economic growth. (Feldstein, 1998)

Feldstein’s arguments are consistent with the traditional life-cycle theory of individual consumption-saving behavior that forms a fundamental part of modern economic theory (Modigliani, 1966; Mankiw, 2012). People attempt to even (or smooth) out their consumption over the course of their adult lives. Borrowing allows people to enjoy some of their future expected income earlier in their life. As people grow older and their incomes rise, they pay off debts and start to save for their retirement years. However, a social security program paying substantial retirement benefits distorts this picture. In systems where people view their social security taxes as an alternative to retirement saving and reduce their saving by the full amount, social security can be argued to cause a loss of private savings.

In his work with Daniel Altman, Feldstein (Feldstein & Altman, 2007) proposed Unemployment Insurance Savings Accounts (UISAs) as an alternative to the traditional Unemployment Insurance (UI) system. UISAs would provide the same protection to the unemployed as the current unemployment insurance system but with less of the adverse incentives. The system would require each individual to save a fraction of his or her wage income in the UISA. If he lost his job and would be eligible for unemployment benefits under the current UI rules, he would withdraw an amount equal to the regular UI benefits from his personal UISA.

In the research, the authors investigated a key empirical question as to whether the concentration of unemployment among a relatively small number of individuals implies that the UISA balances would typically be negative, forcing individuals to rely on government benefits with the same adverse effects that characterize the current UI system.

The authors used the Panel Study on Income Dynamics to simulate the UISA system over a 25 year historic period and found that almost all individuals had positive UISA balances, implying that they would remain sensitive to the cost of unemployment compensation. Even among individuals who experienced unemployment, most had positive account balances at the end of their unemployment spell. They found that the cost to taxpayers of forgiving the negative balances was substantially less than half of the taxpayer cost of the current UI system in the United States.

Joseph Stiglitz (Stiglitz & Yun, 2005) has researched integrating social insurance programs with pension programs through individual accounts. The finding is that such integration is desirable unless the risks are perfectly correlated to each other. The system would allow workers to borrow against their future wage income to finance consumption during an unemployment episode. It would improve search incentives while reducing the risks arising from unemployment.

In the past, Stiglitz together with Richard Arnott, has also studied the effect of moral hazard on individuals’ activities and incentives. (Arnott & Stiglitz, 1990) Moral hazard arises whenever risk-averse individuals obtain insurance and their accident-avoidance activities cannot be perfectly monitored. In their 1990 paper the authors contend that economies in which moral hazard problems are present contain numerous forms of inefficiencies. Such problems are pervasive in the economy and do not only arise in explicit insurance policies but also in implicit policies such as on the labor market. Whereas the focus of the analysis was to cast doubt on the decentralizability of economies, the same moral hazard problems can be held true also for government controlled insurance programs, such as unemployement benefits and other social security: if individuals do not bear the full consequences of their actions, incentives for accident avoidance tend to be less.

A group of economists have researched the option of adopting welfare accounts in Sweden in the early 2000s. In their research (Fölster;Gidehag;Orszag;& Snower, 2002), they examined a large panel of individual income data and found that the adoption of universal welfare accounts could reduce social insurance expenditure considerably, improve the incentives to work and save, all with relatively small redistributive impact. In Finland, the Research Institute of the Finnish Economy has produced similar findings both in relation to social as well as health accounts. In their work (Lassila & Valkonen, 2008), the authors have called for further studies to simulate the effect of a welfare account policy by using sufficient data panels to analyze effects of income shocks at individual level. They also call for further investigations of dynamic decisions by individuals through a numerical model.

A recent Danish study claims that individual welfare accounts can redistribute lifetime incomes at a lower efficiency cost, compared with a conventional tax–transfer system. (Bovenberg;Hansen;& Sørensen, 2012) The study describes a design for welfare accounts that guarantees a Pareto improvement if behavioural responses to the accounts improve the public budget. It further develops a formula for quantifying the impact of welfare accounts on the government budget and economic efficiency.

One of the few countries to have implemented a personal social security account so far is Chile. Chile was the first country in the western hemisphere to set up a social security system, and the first country in the world to reform it using individual investment accounts. It has again broken new ground by becoming the first country to use individual accounts in an unemployment insurance (UI) system. There has been substantial research and case studies on unemployment accounts in Chile. (Conerly, 2002) (Acevedo;Eskenazi;& Pagés, 2006)

In the past decades, there has also been substantial research in favor of shifting the focus of taxation from capital and income taxes to consumption taxes. Economist Arthur B. Laffer popularized in the mid-1970s the possibility of an inverse relationship between tax rates and government revenue. (Laffer, 2004) The idea behind the formulation was not new, tracing back to Adam Smith (Smith, 1776). The 1980s were largely dominated by supply-side economists, stressing the impact of tax rates on the incentives for people to produce and to use resources efficiently. Whereas marginal tax rates directly affect the incentive of people to work, to save and invest, and to avoid and evade taxes, a consumption tax was argued to have a more neutral effect on economic activity and e.g. no impact on the rate of capital accumulation. (Canto;Joines;Laffer;Miles;& Webb, 1983)


Bibliography

Acevedo, G., Eskenazi, P., & Pagés, C. (2006). Unemployment Insurance in Chile: A New Model of Income Support for Unemployed Workers. SP Discussion Paper, No. 0612, World Bank.

Arnott, R., & Stiglitz, J. (1990). The Welfare Economics of Moral Hazard. Risk Information and Insurance: Essays in the Memory of Karl H. Borch , 91-122.

Bovenberg, A. L., Hansen, M. I., & Sørensen, P. B. (2012). Efficient Redistribution of Lifetime Income through Welfare Accounts. Fiscal Studies, The Journal of Applied Public Economics, Wiley, Volume 33, Issue 1 , pages 1–37.

Canto, V. A., Joines, D. H., Laffer, A. B., Miles, M. A., & Webb, R. I. (1983). Foundations of supply-side economics: theory and evidence. Academic Pres.

Conerly, W. B. (2002). Chile Leads the Way with Individual Unemployment Accounts. Ideas Changing the World, National Center for Policy Analysis, No. 424 .

Feldstein, M. (1998). Privatizing Social Security. ISBN: 9780226241821: The University of Chicago Press.

Feldstein, M. (1974). Social Security, Induced Retirement and Aggregate Capital Accumulation. The Journal of Political Economy, Vol. 82, No. 5 , 905-926.

Feldstein, M., & Altman, D. (2007). Unemployment Insurance Savings Accounts. Tax Policy and the Economy, Vol. 21 .

Fölster, S., Gidehag, R., Orszag, M., & Snower, D. J. (2002). Assessing Welfare Accounts. Uni Kiel.

Laffer, A. B. (2004, June). The Laffer Curve: Past, Present, and Future. Retrieved November 2013, from The Heritage Foundation: http://www.heritage.org/research/reports/2004/06/the-laffer-curve-past-present-and-future

Lassila, J., & Valkonen, T. (2008). Sosiaalitilit ja moraalikato. ETLA.

Mankiw, G. (2012). Macroeconomics. Worth Publishers; Eighth Edition.

Modigliani, F. (1966). The Life Cycle Hypothesis of Saving, the Demand for Wealth and the Supply of Capital. Social Research 33:2 .

Smith, A. (1776). The Wealth of Nations.

Stiglitz, J., & Yun, J. (2005). Integration of unemployment insurance with retirement insurance. Elsevier, vol. 89(11-12) , 2037-2067.

Mimmikiintiöt ja paluu kabinettikulttuuriin

EU-parlamentti äänesti eilen naiskiintiöiden puolesta. Esityksen  mukaan pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä vähintään 40 prosenttia pitäisi olla naisia vuoteen 2020 mennessä, ja seuraavaksi asia etenee EU:n jäsenmaiden käsiteltäväksi. Suomi kannattaa kiintiöitä. Kirjoitan seuraavassa miksi päätös on oikeustajun vastainen, tekee yhteiskunnallisen ongelman asiasta, joka ei sellainen ole, ja vieläpä ratkoo asiaa nurinkurisesta suunnasta.

Päätös ei kunnioita osaamista. Päätös olettaa joko että naisilla ei ole sellaista osaamista, jolla he pääsisivät pörssiyrityksiin omin avuin tai etteivät yritysten omistajat ajaisi omaa parasta etuaan – vaan syrjisivät lahjakkaita naishakijoita. Jos kyseessä on jälkimmäinen olettama, niin mikä on esityksen puolesta äänestäneiden parlamentaarikkojen perustelu sille, että omistajat juuri tässä asiassa sulkisivat silmänsä? Päinvastoin kuulee kaikissa muissa yhteyksissä omistajia syytettävän nimenomaan juuri häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta.

Päätös ei kunnioita tippaakaan omaisuudensuojaa eli sitä, että oikeusvaltiossa ihmisillä tulee olla mahdollisimman suuri määräysvalta omaan itseensä, omaan työhönsä ja työstä saataviin hedelmiin. Sen sijaan että ihminen saisi itse päättää – suoraan tai välillisesti – kuka tai mikä hänen omistustaan hallinnoi, tekee EU-parlamentti sen nyt ihmisten puolesta. Tuleeko seuraavaksi esitys siitä, että jokaisen taloyhtiön hallituksessa pitää istua vähintään yksi EU-virkamies?

Ongelmaa, jos sellaista on, ratkotaan väärästä päästä. Aloite tekee loogisen voltin olettamalla, että pörssiyritysten hallituspaikat olisivat jotain erityisiä palkkiopaikkoja, jotka pitäisi jakaa tasa-arvon hengessä kaikille tasan. Miksi juuri hallituspaikat? Onko tasa-arvoa se, että jossain yhtiössä on liiketoimintavastuussa vain 5-10 % naisia kautta koko organisaation, mutta ylimmässä johdossa 40 %? Hallituspaikat ovat yhtiökokouksen jälkeen korkeinta päätösvaltaa käyttäviä tehtäviä, joihin avoimilla markkinoilla päästään kahta kautta: joko sillä että on itse merkittävä omistaja (tai sen edustaja) tai sillä että on hankkinut elämässään sellaista osaamista, jota yhtiön omistajat arvostavat. Jos unohdetaan omistuksella pätevöitymisen kriteerit, niin katsotaanpa tuota osaamisella pätevöitymistä tarkemmin.

Osaaminen harvoin syntyy sattumalta. Omistajilla on tarve valita hallitukseen henkilöitä, jotka tuntevat mahdollisimman laajalti paitsi toimialan ja yrityksen, niin – sikäli jos yhtiö toimii kilpailluilla markkinoilla – sen, mitä markkinoilla tapahtuu ja mitä yrittäminen on. Tällaiseen tehtävään ei yleensä pätevöidytä valtion virassa tai ammattiyhdistyksen johdossa, vaikka kuinka pyöritettäisiin suurinumeroisia lukuja –  oli sitten mies tai nainen.  Jos ei ole koskaan tuntenut selkänahassaan mitä riskinotto ja vapaa kilpailu ovat, ei yksinkertaisesti tiedä mitä riskinotto ja vapaa kilpailu ovat.

Joillain aloilla naiskiintiön tulisi olla korkeintaan 10 %. Elinkeinoelämän keskusliiton tutkimuksen mukaan Suomen työmarkkinoilla ammatillinen jakautuminen naisten ja miesten tehtäviin on EU-maiden kuudenneksi korkeinta, muutaman Itä-Euroopan ja Etelä-Euroopan maan jälkeen. Jos katsoo Suomen pörssiä, niin siellä listatuista suuryrityksistä muutamaa vähittäiskaupan tai rahoitusalan yritystä lukuunottamatta jokaisen liiketoimintamalli perustuu teollisuuteen ja/tai teknologiaan. Teknologiateollisuudessa naisten osuus työntekijöistä on viidennes.

Naisten osuus teknillisten tieteiden korkeakouluopiskelijoista on pysynyt viime vuosikymmeninä aika lailla samana. Esimerkiksi Teknilliseen korkeakouluun (nykyisin Aalto Yliopisto) hyväksytyistä opiskelijoista on naisten osuus ollut noin neljännes.  Ja esimerkiksi tietotekniikan, sähkö- ja tietoliikennetekniikan ja konekteniikan opiskelijoista naisia on kautta vuosien ollut vain reilut 10 %. Jos näitä tilastoja katsoo, niin naisten tavoitteellisen kiintiön tulisi olla pikemmin 10 %, ja sekin voi olla paljon, ottaen huomioon että suuri osa naisista saa lapsia ja kantaa niistä päävastuun niiden ollessa pieniä.

Muodollinen osaaminen on vain osatekijä pätevyyttä mitattaessa. Yhä tärkeämpää on konkreettinen liiketoiminta- ja yrittäjäosaaminen kyseiseltä toimialalta. Naisten osuus yrittäjätilastoissa on perin alhainen. Suomessa on enemmän kuin yhden henkilön työllistävistä yrityksistä naisomisteisia vain 23,4%. Järkevien tilastojen puuttuessa naisten osuudesta innovatiivisten ja teknologiapainotteisten kasvuyritysten ruorissa ei voi sanoa mitään painavaa, mutta oman kokemukseni mukaan ja varovaisesti arvioiden osuus on reilusti alle 20%. On perin outoa että silti näistä firmoista parhaiden – eli suuriksi ja menestyviksi kasvavien – ylimpään päätöksentekoportaaseen halutaan asettaa muuten kuin pätevyyskriteerein valittuja henkilöitä.

Päätös on tasa-arvon vastainen. Päätös poistaa omalla työllään, osaamisellaan ja ansioillaan pätevöityneiltä ihmisiltä mahdollisuuden kilpailla tehtävistä samalta viivalta. Se korkeintaan keskittää valtaa entisestään, sillä se kaventaa ihmisen mahdollisuuksia edistää asemaansa omalla toimeliaisuudellaan. Positiivinen syrjintä on ihan yhtä vakava syrjinnän muoto kuin negatiivinen syrjintä, ja se palauttaa yhä avoimemmaksi ja moninaisemmaksi kehittyvän elinkeinoelämän takaisin kabinettipäätösten aikaan. Samalla se syrjii myös yrityksiä toisiinsa nähden. Miksi päätös koskee vain pörssiyrityksiä, ja niistäkin vain suurimpia?

Kyse on mahdollisesti viime vuosina julkisessa keskustelussa yleistyneestä käsityksestä, että pörssissä noteeratut yhtiöt olisivat ikään kuin julkista omaisuutta. Sillä ohitetaan se tosiasia, että listattuja yhtiöitä koskevat jo nyt merkittävästi tarkemmat raportointi- ja läpinäkyvyyskriteerit kuin pörssin ulkopuolisia toimijoita, riippumatta yrityksen koosta. Silti niilläkin on omistajat, joiden omaisuudensuojan pitäisi olla ihan yhtä laaja kuin muuallakin yhteiskunnassa. Päätös todennäköisesti lisää listautumisen kynnystä niissä maissa joissa kiintiöt otetaan käyttöön. Esimerkiksi Helsingin pörssiin ei varsinaista tunkua ole viime vuosina ollut. Kyseessä on tahallinen omien kauppapaikkojen kilpailukyvyn heikentäminen, ja sinällään ikävä kyllä surullista jatkumoa Euroopan Unionista viime vuosina tulleille päätöksille.

Lopuksi. En ole itse täysin vakuuttunut siitä, että on yhteiskunnallinen ongelma, jos naiset ja miehet omasta vapaasta tahdostaan, ulkoisten esteiden puuttuessa, valitsevat erilaisia opintoja ja tehtäviä elämänsä aikana. On naista halventavaa olettaa, että tämä vaikkapa naistutkimukseen kouluttautuessaan ei tee sitä tietoisesti ja siten muun muassa teknologiayhtiöiden johtopaikoista kieltäytyen. Jos teollistuneissa maissa naisten palkkaamiseen yhä liittyy ennakkoluuloja, niin niitä ei hälvennetä kiintiöillä piirun vertaa. Päinvastoin, kuka tahansa nainen on avoimessa taloudessa vapaa perustamaan oman kasvuyrityksensä ja hankkimaan pätevyyttä tärkeinä pitämiinsä tehtäviin. Ennen kuin sekin mahdollisuus viedään, jokainen mimmi olkoon vapaa valitsemaan oman yrityksensä johtoon niitä ihmisiä jotka sinne haluaa valita.

 

Rillit vaihtoon, Olli Rehn

euro_yieldsTalouskomissaari Olli Rehn kirjoitti torstaina Helsingin Sanomissa kirja-arvostelun professori Sixten Korkmanin tällä viikolla julkaisemasta kirjasta Valuutta vailla valtiota. Rehn kirjoittaa: ”Korkman uskoo liiaksi markkinakuriin ja markkinavoimiin. Kun katsoo finanssikriisin syntyä, markkinavoimien kyky hinnoitella riski oikein ei osoittautunut luotettavaksi”.

Jos katsoo finanssikriisin syntyä muiden kuin tähtirillien läpi, niin se ei syntynyt niinkään markkinoiden kyvyttömyydestä kuin eurojärjestelmän sisäänrakennetuista ongelmista – joiden takana eivät ole markkinat vaan EMUn ja Euroopan keskuspankkijärjestelmän masteroineet poliitikot ja virkamiehet. Sijoittajat, eli säästäjät kuten sinä ja minä, reagoivat yläpuolelta annettuihin reunaehtoihin sen tietämyksen varassa joka niillä on. Sijoittajat voivat tehdä virheitä, ja tekevätkin kuin mitkä tahansa ihmiset.

Mutta ennen kuin virheetön ihminen on syntynyt, olisi oleellista, että jokainen tekisi niin virheensä kuin onnistumisensa ensisijaisesti omaan lukuunsa. Paradoksaalista kyllä, tämä toteutuu parhaiten mahdollisimman avoimilla markkinoilla monimutkaisesti säänneltyjen, erioikeuksia jakavien ja ennustettavuuden puutteesta kärsivien ”markkinoiden” sijaan.

Markkinoiden säännöstö on ikään kuin päiväkodin hiekkalaatikko, jonka sisällä voi leipoa niin hienoa hiekkakakkua kuin käytössä olevilla työkaluilla ja hiekalla suinkin pystyy. Jos sääntöjä muutetaan kesken leikin, vastaa se kaikkien – tai joidenkin – kakkujen osittaista tuhoamista tai pönkittämistä. On väistämätöntä, että se vaikuttaa kaikkien haluun osallistua leikkiin jatkossa.

Yksi tällaisista säännöistä on muun muassa se, että arvopaperin ehdot pysyvät muuttumattomina sijoitusperiodin ajan ja samanarvoisia arvopaperin haltijoita kohdellaan samanarvoisina kaikissa olosuhteissa, myös kriisin iskiessä. Jos tällaista sääntöä vastaan rikotaan, on selvää, että sen jälkeen markkinaosapuolet reagoivat tähänkin: joko pitämällä näppinsä kokonaan erossa moisista arvopapereista tai sitten vaatimalla merkittävää tuottopreemiota. (Aikaisempi kirjoitukseni aiheesta)

Riskit hinnoiteltiin päin honkia – koska europäättäjät niin halusivat

Oheinen kuva eurovaltioiden korkoeroista näyttää kuinka markkinoiden hinnoittelutapa muuttui radikaalisti euron luomisen jälkeen. Alkoivatko niin kutsutut markkinat vuonna 1997 yhtäkkiä popsia jotain lääkkeitä? Tavallaan. Niille annettiin luettavaksi Euroopan rahaliiton muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi laadittu Vakaus- ja kasvusopimus, joka edellytti jäsenmailta budjetti- ja velkaantumiskuria selkein rajoin. Ja mitä tekivät markkinat? Menivät ja uskoivat, että näistä säännöistä pidetään kiinni.

Silloin luotiin uusi hiekkalaatikko (omaisuusluokka euromaiden velkakirjat) ja oli ihan rationaalista olettaa, että aikaisemmin joidenkin maiden riskipitoisemmat velkakirjat muuttuisivat vähemmän riskisiksi, jos ne kerran oli hyväksytty järjestelmään, joka edellyttää tiukkaa talouskuria.

Vielä suuremman eron aikaisempaan teki kuitenkin yhteisen keskuspankkijärjestelmän luonti. Euroopan keskuspankin säännöt tukivat jäsenmaiden korkokonvergenssia täysin avoimesti. Pankit ostivat markkinoilta euromaiden velkakirjoja ja kiikuttivat ne vakuutena Euroopan keskuspankkiin. EKP antoi velkakirjan nimellispääoman verran käteistä vakuutta vastaan, riippumatta sen todellisesta markkina-arvosta. Tällöin jokaisella pankilla oli vahva kannustin kerätä taseeseensa nimenomaan niiden maiden velkakirjoja, jotka maksoivat korkeampaa korkoa, koska pankin kokema riski velkakirjasta oli täysin sama kuin alempikorkoisen eurovelan tapauksessa.

Automaatti johti siihen, että euromaiden valtionvelkojen korot lähenivät toisiaan kuvan mukaisesti saavuttaen lähes nollan. Samalla keskuspankki piti ohjauskoron erittäin alhaalla ja tarjosi markkinoille halpaa likviditeettiä. Mitään tuottoa saadakseen oli jokaisen sijoittajan harkittava yhä vain riskipitoisempia sijoituksia… Se johti hölmöön riskinottoon, mutta sellaiseen joka oli täysin rationaalista eurojärjestelmän sääntöjen puitteissa – ja vieläpä täysin eurokraattien halun mukaista! Markkinoiden typeryys olikin tehdä niin kuin keskuspankkiirien, virkamiesten ja poliitikkojen ohjaama eurojärjestelmä niiltä edellytti – ja uskoa solmittuihin sopimuksiin.

Euroopan velkakriisi alkoi varsinaisesti vasta loppuvuonna 2009 kun markkinat alkoivat väläytellä punaista valoa Kreikan talouspolitiikalle. Kaikista poliitikkojen vakuutteluista huolimatta, Kreikan lainapapereiden jälkimarkkinahinnat laskivat nopeasti (eli Kreikan valtion maksamat korot nousivat). Markkinat eivät yksinkertaisesti enää uskoneet, että Kreikka kykenisi vastaamaan sitoumuksistaan.

Kuka virkamies tai poliitikko oli tuota ennen julkisesti huolissaan Kreikan talouden tilasta vaatien maalta toimia talouden vakauttamiseksi? Kovin harvassa olivat. Päinvastoin, rahoituskriisin jo puhjettua poliitikot tekivät kaikkensa vakuutellaakseen ihmisiä siitä, että kaikki on hyvin. Milloin poliitikot olisivat viheltäneet Kreikan pelin poikki, jos markkinat eivät olisi sitä tehneet? Kuinka paljon pidemmälle olisi maiden alettua velkaantua rauhassa lisää?

Epäluotettava ja arveluttava peli olisi poliitikkojen toimesta voitu viheltää poikki jo vuosia sitten, kelpuuttamalla keskuspankkiluoton vakuudeksi esimerkiksi vain euron vakauskriteerejä noudattavien jäsenvaltioiden lainaa luottoluokituksesta riippumatta. Pankkien suurimmat lainaushalut olisivat jääneet siihen.

Oma hedge fund tai suunnitelmamarkkinat?

Sitten Rehnin kritiikkiin markkinavoimien ”riskin hinnoittelukyvystä”. Markkinavoimien kriitikot eivät yleensä ymmärrä omaa kehäpäätelmäänsä. Jos nimittäin markkinat eivät osaa hinnoitella riskiä oikein, vaan joku yksittäinen taho, vaikkapa jokin komissaari osaa tehdä sen niitä paremmin, niin tuon komissaarin kannattaa samantien jättää kiistatta hyväpalkkaisetkin tehtävänsä ja siirtyä hedge fundin pyörittäjäksi tekemään tietämyksellään yhä suurempaa tiliä.

Talouskirjallisuus on väärällään teorioita, joilla ”lyödä markkinat”, mutta toistaiseksi yksikään ei ole toiminut pitkällä aikavälillä sellaisilla markkinoilla joilla ei voi käyttää etulyöntiasemaa muihin nähden esimerkiksi epäsymmetrisen informaation, sisäpiiritiedon tai muun suoran tai epäsuoran erioikeuden varassa. Läpinäkyviä ja likvidejä markkinoita, joilla sopimukset pitävät, ei noin vain lyödä systemaattisesti yli ajan.

Vaikka sinänsä ja pakon edessä suhtaudunkin luottavaisesti demokraattisesti valittuihin poliitikkoihimme, säilytän pienen varaukseni sitä kohtaan että tuokaan kollektiivi siihen kykenisi. Parhaimmillaankin päätöksentekijät ovat vain osajoukko markkinoille jo valmiiksi osallistuvista miljoonista markkinaosapuolista, jotka jatkuvasti liikuttavat hintoja kulloisenkin tietämyksen mukaisesti.

Rehn kirjoittaa myös, että ”rahoitusmarkkinoiden perimmäisiin ominaisuuksiin kuuluu sellainen epävakaus, joka on altis joukkokäyttäytymiselle ja suoranaiselle paniikille. Sellaisen varaan on vaikea rakentaa luotettavasti toimivaa rahaliittoa.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, minkä varaan Rehn olisi valmis rakentamaan toimivan rahaliiton – painon ollessa sanalla toimiva. ”Joukkokäyttäytyminen ja suoranainen paniikki” ovat oman hataran psykologian tuntemukseni mukaisesti varsin tyypillisiä inhimillisiä reaktioita, silloin kun kohdataan neuvottomina jotain ennalta-arvattavaa. Esimerkiksi europoliitikkojen säntäily viime vuosina erimuotoisten tukipakettien, sääntely-yritysten ja yksi toisensa jälkeen peruttujen palopuheiden tuoksinassa ei näytä täysin erilaiselta.

Toivon lukevani Rehnin kirjoitusta kuin piru Raamattua, mutta minun korvaani tällainen lause kuulostaa talouskomissaarin suusta varsin pelottavalta. Sinänsä euromaat ovat jo politiikallaan tehneet voitavansa tappaakseen velkakirjamarkkinoiden uskon reiluun ja rehtiin, ennalta-arvattavaan kaupankäyntiin euromaiden velalla. Peli, jossa säännöt muuttuvat kulloisenkin keskusjohdon fiiliksen mukaan, ei johda kuin spekulaation lisääntymiseen, niiltä osin kuin yksityiset sijoittajat enää uskaltavat tuohon peliin sotkeentua.

Kuka uskoisi eläkevaransa ja vähäiset säästönsä sellaiseen omaisuusluokkaan, jonka omistajia kohdellaan kriisin iskiessä eriarvoisesti ja toisin kuin mihin sopimukset alunperin velvoittavat? Jään odottamaan mitä Rehnillä on tarjota tilalle. Helpoin tapa päästä yksityisistä velkamarkkinoista eroon on toki sosialisoida omaisuudesta yhä suurempi osa julkisen hallinnan piiriin tai pelotella sijoittajat muihin omaisuusluokkiin. Se tarkoittaa sitä, että eurovaltioiden velat rahoitetaan jatkossakin yhä enemmän yhteisin varoin ilman että vastuun mahdollisista tappioista kantaa se sijoittaja, joka on alunperin virhearvion tehnyt. Kieltämättä, luottamus rahaliittoon palannee parhaiten kun viimeinenkin epäilijä on vaimennettu.