Tuettua lomatoimintaa harjoittavat yhdistykset ovat suurimpien STM:n avustusten saajien joukossa. Ne ovat siis kansalaisjärjestöjä, joiden tehtävä on järjestää lomia esimerkiksi vähävaraisille perheille ja erityisryhmille. Lomajärjestöt saavat STM:ltä yhteensä lähes 13 miljoonaa euroa. Avustusten saajat ovat Maaseudun terveys- ja lomahuolto ry, Hyvinvointilomat ry ja Solarislomat ry.

Maaseudun terveys- ja lomahuolto on perustettu aikanaan Maalaisliiton naiset ry:n aloitteesta. Sen jäseniä ovat mm. Suomen Keskusta ry, Suomen Keskustanaiset ry Suomen Keskustanuoret ry ja Vesaisten Keskusliitto. Hallituksen puheenjohtaja on keskustalainen. Kysymyksessä on siis käytännössä keskustan harjoittamaa lomatoimintaa. Järjestö järjestää lomia erityisryhmille, mutta myös sellaisille varsin erikoisille lomantarvitsijoille kuin journalisteille, yrittäjille, toimiupseerien perheille ja maataloustuottajille. On jokseenkin käsittämätöntä tukea tällaista lomatoimintaa julkisista varoista.

Hyvinvointilomat ry näyttää puolestaan olevan lähellä sosiaalidemokraatteja. Hallituksen puheenjohtaja on sosiaalidemokraattinen poliitikko, samoin osa jäsenistä. Yhdistyksen perustajista ensimmäisenä mainitaan Lomakotien liitto, joka on historiallisesti osa sosiaalidemokraattista naisliikettä. Hyvinvointilomat markkinoi lomiaan mm. Akavan jäsenille. Lomalle pääsyn kriteereitä ovat järjestön ilmoituksen mukaan mm. perheen tulotaso, lasten lukumäärä ja elämäntilanne. Yhteistyö Akavan kanssa on markkinointiyhteistyötä. Akavan jäsenyydestä ei ole hyötyä hakemuksessa. Järjestön mukaan alle puolet lomahakemuksista hyväksytään. On mahdotonta sanoa kuinka paljon tuetun loman saajissa on esimerkiksi Akavan jäseniä. Silti voi ihmetellä, onko korkeakoulutettujen lomien järjestäminen valtion tehtävä.

Kolmas lomatoimintaa harjoittava järjestö on ay-liikettä lähellä oleva Solaris-lomat. Sen jäseniä ovat esimerkiksi SAK ja Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry. Järjestö järjestää erityisryhmien lomien lisäksi työikäisille ja lapsiperheille tarkoitettuja lomia. Järjestön toiminnanjohtaja on vasemmistoliittolainen avustaja ja poliitikko.

Kuuluuko lomatoiminnan tukeminen ylipäänsä julkisen sektorin tehtäviin? Voi olla järkevämpää tukea vähävaraisia perheitä suoraan rahallisesti. He voivat sitten itse päättää onko lomailu heille sillä hetkellä tärkein rahojen käyttökohde. Ehkä kuitenkin ollaan sitä mieltä, että kaikki perheet eivät osaa tai voi päättää oikein raha-asioistaan ja lomailua halutaan tukea erikseen.

Tässäkin tapauksessa on varsin ilmeistä, että lomatoimintaa ei pidä tukea poliittisten tai ay-liikkeeseen kuuluvien lomajärjestöjen kautta. Jos lomatukea halutaan maksaa, se on maksettava suoraan niille perheille, joiden lomailua halutaan avustaa. Perheet voivat sitten itse päättää, mikä palvelujen tarjoaja tarjoaa heille parhaan loman. Jos tämäkin katsotaan perheille liian vaikeaksi, lomapalvelut voidaan hankkia tavanomaisena julkisena hankintana.

Tässä yhteydessä kannattaa huomata, että lomajärjestöt ostavat suuren osan palveluista kaupallisislta palveluntarjoajilta. Ne toimivat lähinnä välikätenä loman tarvitsijoiden ja palvelun tarjoajien välillä. Tällainen välikäsi on useimmiten tarpeeton.

Lomatoiminnan rahoituksen kanavoiminen poliittisten ja ay-liikkeeseen liittyvien lomajärjestöjen kautta on jo lomantarvitsijoiden yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallista. Osa lomatuesta on suunnattu ryhmille, joiden lomien tukeminen julkisilla varoilla on melko epäilyttävää. Puolueita lähellä olevien järjestöjen tukeminen herättää myös aina epäilyksiä piilotetusta puoluetuesta.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 2017 osana Liberan Kultaiset kahleet-raporttia. Raportti löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Ensi vuoden budjetin tuloeroja kasvattavaa vaikutusta on nyt kauhisteltu useissa tiedotusvälineissä. Kauhistelussa toistuvat suomalaisen keskustelun tuskastuttavan tutut piirteet. Olen kirjoittanut niistä runsaasti muualla, esimerkiksi täällä ja täällä.

En siis jaksa nyt vaahdota esimerkiksi siitä, miten Helsingin Sanomien mielestä kaikki verottamatta jätetty tulo näyttää olevan armollinen lahja valtiolta meille alamaisille.

Sen sijaan haluan puhua keskustelun tuoreemmasta tulokkaasta, tulonjakovaikutusten arvioinnista mikrosimuloinnin avulla. Uudesta budjetista on jo tehty ainakin kaksi tällaiseen simulointiin perustuvaa laskelmaa. Toinen on eduskunnan tietopalvelun vasemmistoliiton tilauksesta laatima ja toinen valtiovarainministeriön oma.

Kummankin tulokset ovat samansuuntaisia, samoin kuin niistä tehdyt johtopäätökset. Yleisradion kertoo eduskunnan laskelman perusteella, että ”köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat”. HS:n juttu taas perustuu VM:n laskelmaan. Sen mukaan budjetissa leikataan pienituloisilta ja annetaan rikkaille.

Tällainen laskelmien tulkinta on kenties vauhdikasta, mutta valitettavasti virheellistä.

Olematon suuruusluokka

Haluan heti korostaa, että itse laskelmissa ei ole mitään vikaa. Esimerkiksi eduskunnan tietopalvelu tekee hyvää työtä, sen laskelmat ovat luotettavia ja asiakaspalvelu erinomaista myös meille kansalaisille.

Vika on laskelmien tulkinnassa.

Ensimmäinen ongelma on se, että median jutuissa ei riittävästi tuoda esille muutosten suuruusluokkaa. Sekä eduskunnan että VM:n simulaatioissa alimman tulokymmenyksen kotitalouksien tulot alenevat 0.2-0.3 %. Kysymys on siis parin promillen muutoksista.

On selvää, että tämän oikea tulkinta on, että näiden kotitalouksien tulot pysyvät muuttumattomina. Promilletason muutosten taloudellinen merkitys on luonnollisesti olematon. Mutta on myös itsestäänselvää ettei minkään simulaation tulosten ilmoittamisessa tällä näennäisellä tarkkuustasolla ole mitään järkeä.

Älyllinen rehellisyys vaatii tulkitsemaan tämän nollatulokseksi sen sijaan, että se otetaan kauhistelun aiheeksi. Voin vielä jonkin verran ymmärtää, että oppositiossa oleva vasemmistoliitto vähän liioittelee tuloksia, mutta Ylen ja HS:n pitäisi tietää paremmin.

Eduskunnan laskelmissa on simuloitu myös nykyisen hallituksen politiikan vaikutuksia tuloeroja mittaavaan ns. Gini-kertoimeen. Tietopalvelu esittää simuloinnin tulokset seuraavanlaisena kuviona.

Tarkkaavainen lukija havaitsee heti, että kuvion y-akseli on leikattu noin arvon 27 kohdalta. Ekonomisti Mauri Kotamäeltä varastetun idean perusteella olen piirtänyt alle samat tiedot, mutta ilman y-akselin leikkaamista.

Kuvio ei taida edes vaatia mitään erityistä kommentointia.

Yksinkertainen perusajatus

Mittakaavan lisäksi simulaatioita tulkitessa täytyy ottaa huomioon menetelmän rajoitteet.

Mikrosimulointimenetelmän perusidea on aika yksinkertainen. Menetelmässä tarkastellaan, miten politiikkauudistukset vaikuttavat ihmisten tuloihin, jos heidän ansiotasonsa, työmarkkina-asemansa, perhetilanteensa ym. pysyvät täsmälleen samoina kuin ilman uudistuksia.

Eli otetaan esimerkiksi vaikka perheetön, 32-vuotias työtön vuokralla asuva helsinkiläisnainen. Simulaatiossa katsotaan miten sosiaaliturvan ja verotuksen uudistaminen vaikuttaa hänen tulotasoonsa, jos hän on uudistusten jälkeenkin perheetön, 32-vuotias työtön, vuokralla asuva helsinkiläisnainen.

Sama laskelma voidaan toistaa tietysti myös henkilölle, joka sattuu olemaan muuten samanlainen, mutta ansiotyössä oleva 32-vuotias helsinkiläisnainen. Laskelma tehdään olettaen, että uudistus ei vaikuta hänen työssäkäyntiinsä, palkkaansa tai muuhun elämäntilanteeseensa.

Koko Suomea koskevat tulokset saadaan luonnollisesti toistamalla laskenta kaikille mallin tietokannassa oleville sadoille tuhansille suomalaisille samalla tavalla.

On selvää, että tällaisen laajan laskelman tulos on monella tavalla mielenkiintoinen. Silti, sen tulkinnassa pitää olla hyvin varovainen.

Ei kannustinvaikutuksia ilman simuloitujen tuloerojen kasvua

Oletetaan esimerkiksi, että hallitus tekee uudistuksen, jonka tarkoitus on lisätä työllisyyttä parantamalla työnteon kannustimia. Kuten vaikkapa täällä selkeästi kerrotaan, työnteon kannustimien lisääminen vaatii sitä, että työllistymisestä seuraavaa tulojen lisäystä suurennetaan.

Tämä voi tapahtua alentamalla työttömänä olevien tuloja esimerkiksi leikkaamalla työttömyysturvaa. Toinen vaihtoehto on nostaa työstä saatavia tuloja esimerkiksi veroja tai maksuja alentamalla.

Mutta valittiinpa kumpi vaihtoehto tahansa, kannustimien parantaminen edellyttää että työllisenä olemisen ja työttömänä olemisen välistä tuloeroa kasvatetaan. Kannustimia parantava uudistus kasvattaa siis määritelmällisesti tuloeroja uudistuksen tekohetkellä työssä olevien ja työttömien välillä.

Uudistuksen kokonaisvaikutus riippuu kuitenkin täysin siitä, kuinka monta ihmistä sen seurauksena työllistyy.

Esimerkiksi työttömän ja työllisen helsinkiläisnaisemme tuloero kasvaa, jos työtön pysyy edelleen työttömänä. Sen sijaan jos työtön uudistuksen seurauksena työllistyy, tuloero naisten välillä pienenee.

Mutta staattisessa mikrosimulaatiossa kukaan ei työllisty. Työtön helsinkiläisnaisemme on tietokannassa edelleen työtön ja hänen kaksoisolentonsa työllinen. Heidän tuloeronsa siis kasvavat väistämättä uudistuksen johdosta.

Kaikki muutkin työttömät pysyvät aineistossa edelleen työttöminä. Näin ollen tuloerot heidän ja työllisten välillä näyttävät simulaatiossa väistämättä lisääntyvän uudistuksen vuoksi.

Ja kun työlliset ovat parempituloisia kuin työttömät, tämä näyttäytyy kokonaistuloerojen kasvuna, samoin kuin ylempien tuloluokkien alimpia parempana tulokehityksenä.

Sama pätee mihin tahansa uudistukseen, jolla yritetään kannustaa ihmisiä pyrkimään korkeammalle tulotasolle esimerkiksi ura-, koulutus- tai asuinpaikkavalintojen muutoksilla. Kannustavuuden lisääminen edellyttää väistämättä, että uranvaihdon, kouluttautumisen tai muuton aikaansaamaa tulonlisäystä kasvatetaan.

Mutta staattisessa mikrosimulaatiossa, jossa mitään yhteiskunnallista liikkuvuutta ei ole, tämä näkyy väistämättä tuloerojen kasvuna jo ennestään parempituloisten ja huonompituloisten välillä. Mikrosimulaatiossa ei mitenkään näy se, että onnistuessaan uudistus siirtää yhä useampia ihmisiä parempituloisten joukkoon.

On siis matemaattinen välttämättömyys, että mikä tahansa kannustimia parantava politiikka näyttäytyy aina staattisessa mikrosimulaatiossa tuloeroja kasvattavana.

Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä politiikasta kannustavampaa ilman että mikrosimulaation tuloeromittari hälyttää.

Simuloitujen tuloerojen kasvulla kannattaa ylpeillä!

Ihmisten kannustimet paranevat vain, jos tuloerot huonomman tilanteen (työttömyys, alhainen koulutustaso) ja paremman tilanteen (työllistyminen, korkea koulutustaso) lisääntyvät. Staattisessa simulaatiossa tämä näkyy väistämättä tuloerojen kasvuna paremmassa ja huonommassa tilanteessa olevien välillä.

Hallitus, joka sanoo parantavansa työnteon, kouluttautumisen tai muuttamisen kannustimia, kannattaa siis väistämättä tuloerojen lisäämistä staattisissa laskelmissa.

Parempia kannustimia lupaavan hallituksen pitäisikin siksi aina ylpeillä mikrosimuloitujen tuloerojen kasvusta, ei häpeillä niitä. Tuloerojen lisääntymistä mikrosimulaatioissa ei pitäisi sokeasti kauhistella, vaan muistaa että ne ovat välttämätön seuraus kannustimien parantamisesta.

En toki tarkoita, että hallitus pitäisi päästää helpolla tai että selitykset kannustimista tuloerojen selittäjinä niellä sellaisenaan. Iänikuisia löysiä väittämiä ”dynaamisista vaikutuksista” ja itse itsensä maksavista veronalennuksista voidaan ja täytyykin arvostella. Merkittävien kannustinvaikutusten olemassaolo pitää osoittaa, tai ainakin perustella uskottavasti etukäteen. Esimerkki tämäntyyppisistä laskelmista löytyy vaikka tästä artikkelista.

Samoin politiikkaa, jossa kannustimia lisätään huonontamalla kaikkein huono-osaisimpien toimeentuloa saa kritisoida. Siis silloin kun näin todella tapahtuu, toisin kuin nyt.

Silti, kannustimilla on väliä. Kannustimia ei voida parantaa ilman että tuloerot näyttävät mikrosimulaatioissa kasvavan. Siksi on erittäin tärkeää, että mikrosimuloinnin tuloksia ei väärinkäytetä julkisessa keskustelussa tahallisesti tai vahingossa, kuten nyt on selvästi käynyt.

Mikrosimuloinnin tulokset ovat toki kiinnostavia. Mutta niiden antamat tulokset antavat oikeat käsityksen tulonjakovaikutuksista vain jos politiikkamuutokset ovat niin pieniä, ettei merkittäviä kannustinvaikutuksia ole.

Suurin osa merkittävistä uudistuksista on kuitenkin sellaisia, joilla nimenomaan tähdätään kannustinvaikutuksiin. Staattisen simuloinnin käyttäminen tällaisten uudistusten arviointiin on harhaanjohtavaa.

Kalevi Sorsan säätiön tutkimuspäällikkö Antti Alaja kirjoittaa säätiön blogissa äskettäin julkaistusta kirjastani Paska Suomi. Hän kritisoi erityisesti kirjan kohtaa, jossa käsittelen vasemmistolaista talousajattelua Suomessa.

Käytän kirjassa yhtenä esimerkkinä vasemmiston talousajattelun huonosta tilasta ns. ”yrittäjähenkisen valtion” ajatusta, jota Alaja ja Kalevi Sorsan säätiö ovat pyrkineet edistämään. Ajatuksen varsinainen alullepanija on brittiläinen taloustieteilijä Mariana Mazzucato, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan.

”Yrittäjähenkinen valtio” tarkoittaa pähkinänkuoressa valtion ryhtymistä määrätietoiseksi teknologisen kehityksen ohjaajaksi ja riskirahoittajaksi. Kalevi Sorsan säätiön ajatuksia aiheesta voi lukea täältä.

Alaja esittelee kirjoituksessaan kolme kirjassani esitettyä ”yrittäjähenkistä valtiota” koskevaa väitettä, jotka hän mielestään osoittaa virheellisiksi. Ne eivät ole virheellisiä, kuten tässä kirjoituksessa yritän perustella.

Joudun kuitenkin lähestymään asiaa vähän kauempaa. Käsittelen siksi aluksi yleisemmin Alajan kirjoitusta ja palaan vasta lopuksi Alajan mielestä virheellisiin väitteisiini.

Mazzucaton merkitys ja ns. kansainvälinen keskustelu

Alaja aloittaa kirjoituksensa kuvaamalla yrittäjähenkisen valtion keksijän Mazzucaton ajatusten vaikutusvaltaisuutta. Alajan mukaan Mazzucaton ”väsymättömän tutkimus- ja vaikutustyön ansiosta kansainvälisessä talouskeskustelussa on tapahtunut merkittävä käänne, jonka myötä valtion rooli teknologian, innovaatioiden ja talouden kehityksessä on noussut jälleen keskeiseksi kysymykseksi.”

Alajan luonnehdinta on melko ylimalkainen. Hän puhuu ”kansainvälisestä talouskeskustelusta”, mutta on epäselvää mitä hän sillä tarkoittaa. Oma tulkintani on, että Alajan mielestä ajatus valtiojohtoisesta kehityksestä on Mazzucaton ansiosta tullut muotiin poliitikkojen, virkamiesten, liikemiesten, kolumnistien ynnä muiden hienojen Davos-ihmisten keskuudessa.

Tämä on periaatteessa mahdollista. Tosin en itse ole havainnut, että poliitikkojen ja virkamiesten halu osallistua liiketoimintaan tai perusteeton usko omiin liikemieskykyihinsä olisi koskaan laantunut. Yritysten into ottaa vastaan tukiaisia, valtion rahoitusta ja kilpailunrajoituksia innovaatioiden edistämisen nimissä on sekin pysynyt vakiona.

Ei siis ole yllättävää, että Mazzucaton saarna valtiojohtoisen innovaatiotoiminnan ihanuudesta on kohdannut näissä ihmisryhmissä vastaanottavaisen yleisön.

Alaja maalailee, miten Mazzucaton ajatuksia on kehuttu Financial Timesin kolumneissa, Britannian liberaalidemokraattisessa puolueessa ja Yhdysvaltain avaruushallinnon NASA:n johdossa. Mazzucato on myös kirjoittanut vierasblogauksen The Economist -lehteen.

Mutta kaikki tämä on minun väitteideni kannalta täysin yhdentekevää. Kirjani ei käsittele sitä, millaiset ajatukset ovat kulloinkin muodissa ”kansainvälisessä keskustelussa”, lehtikolumneissa, poliittisissa puolueissa tai keskusvirastojen johdossa. Minulle on yhdentekevää, mikä on trendikästä Davosin hienostuneessa ilmapiirissä.

Kirjani väitteet koskevat yksinomaan sitä, mitä innovaatiotoiminnasta ajatellaan taloustieteen piirissä. Mazzucaton vaikutusvalta taloustieteen piirissä on olematon. Hän ei kuulu merkittävimpien innovaatiotutkijoiden joukkoon. Mazzucato on töin tuskin osallistunut tieteelliseen keskusteluun, saati muuttanut merkittävästi sen suuntaa.

Valtion roolia innovaatiotoiminnassa on tutkittu paljon, mutta asian tieteellisen merkityksen, eikä Mazzucaton ”väsymättömän” taistelun vuoksi.

Kuvailen kirjassani taloustieteellistä konsensusta niin kuin sen ymmärrän. Valtiolla on merkittävä tehtävä innovaatiotoiminnassa yliopistojen, perustutkimuksen ja ns. spillover-ulkoisvaikutusten edistämiseen tähtäävien innovaatiotukien rahoittajana.

Mutta valtion tehtävä ei ole olla yrittäjähenkinen. Julkisen sektorin tehtävänä ei ole arvailla, mitkä yritykset, teknologiat, toimialat tai tuotteet ovat tulevaisuuden menestyjiä. Se on yrittäjähenkisten yrittäjien ja yksityisten rahoittajien tehtävä.

Valtiolla on siis taloustieteilijöidenkin mielestä merkittävä rooli innovaatiotoiminnassa. Kukaan ei ole vaatimassa mitään puhdasoppista laissez-faire -politiikkaa. Kysymys on yksinkertaisesti julkisen ja yksityisen sektorin järkevästä työnjaosta. Tässä työnjaossa yrittäjähenkisyys on taloustieteilijöiden mielestä syytä jättää yrittäjille.

Syitä on paljon, mutta ennen kaikkea kysymys on kannustimista. Omilla rahoillaan pelaavilla yrittäjillä on järkevät kannustimet, virkamiehillä ja politiikoilla ei.

Tieteellisiä näkemyseroja taloustieteilijöiden keskuudessa toki on. Keskustelussa on myös enemmän sävyjä kuin mitä Paskan Suomen kaltaisessa kansantajuisessa ja toivottavasti vauhdikkaassa yhteiskunnallisessa kirjassa voi tuoda esiin. Nämä rajoitukset huomioonottaen kirjan luonnehdinta tieteellisestä konsensuksesta on silti minusta aivan oikea.

Alajan kirjoituksessa ei edes viitata yhteenkään merkittävään innovaatiotoimintaa koskevaan viimeaikaiseen taloustieteelliseen tutkimukseen. Siinä ei puhuta mitään alan nykyaikaisesta empiirisestä tutkimuksesta, jonka seuraamisen voi aloittaa vaikka täältä tai täältä.

Kaikki Alajan viittaukset jäävät namedroppaamisen, aikakauslehtiartikkeleiden, kolumnien tai synkeimmillään Alajan itse kirjoittamien ajatuspajaraporttien tasolle.

Tällaisella lähdeaineistolla ei tietenkään voida osoittaa vääräksi kirjani luonnehdintaa. Se koskee nimenomaan taloustieteellistä konsensusta, ei kansainvälisen hienoston tai vasemmistolaisten ajatuspajojen piirissä vallitsevia muotivirtauksia.

”Valtavirtataloustiede” ja ”koulukunnat”

Kirjassani totean, että yksi nykyvasemmiston älyllinen ongelma on takertuminen vaihtoehtotaloustieteeseen silloin kun tieteelliset tutkimustulokset eivät miellytä. Alajan kirjoitus on malliesimerkki tästäkin.

Keskeinen vaihtoehtoajattelun tunnusmerkki on puhe taloustieteen eri ”koulukunnista”. Alaja noudattaa juuri tätä lähestymistapaa. Hänen näkemyksensä mukaan akateeminen taloustiede on ”uusklassinen” koulukunta, yksi monista koulukunnista, joita taloustieteessä muka esiintyy. Todellisuudessa nämä koulukunnat ovat suureksi osaksi mielikuvituksen tuotetta.

Taloustieteilijöiden piirissä vallitsee laaja yksimielisyys niistä kysymyksistä joita pitää tutkia ja niistä lähestymistavoista joita kannattaa käyttää. Tämä ei tietenkään sulje pois kiihkeitäkään tieteellisiä erimielisyyksiä, kiistoja ja riitoja. Mutta nämä ovat aivan tavallista tieteen arkea, eivätkä jaa tutkijoita mihinkään erityisiin koulukuntiin.

Koulukunnista puhujat kuuluvat itse lähes poikkeuksetta johonkin tieteen reunamilla elelevään kuppikuntaan. Nämä kuppikunnat näkevät itsensä valtavirtatieteen kanssa kilpailevina koulukuntina. Valtavirtatutkimus muuttuu kuppikuntien puheessa ”uusklassiseksi” koulukunnaksi, jolle kuppikunnat mielestään tarjoavat vaihtoehdon.

Tämä on pelkkää ylikehittynyttä omanarvontuntoa. Todellisuudessa kuppikunnat ovat marginaalisten, usein pakonomaisesti johonkin pikkuasiaan takertuneiden ajattelijoiden kerhoja. Ei ole mitään uusklassista koulukuntaa. On vain tiedeyhteisön valtavirta ja joukko kuppikuntia.

Vinkkinä teille hyvät vasemmistolaiset lukijat: Jos jokin politiikka on järkevää vain jos valitaan ”uusklassisesta” taloustieteestä poikkeavan ”koulukunnan” näkökulma, se kannattaa unohtaa. Omia suunnitelmia ei kannata perustaa vaihtoehtotaloustieteelle enempää kuin vaihtoehtolääketieteellekään.

Järkevä vasemmistolainen talouspolitiikka ei ole mitenkään ristiriidassa  valtavirtataloustieteen kanssa. Taloustiede, kuten muukaan tiede ei estä olemasta vasemmistolainen, vaikka todellisuus tietysti rajoittaa tapoja joilla vasemmistolaista politiikkaa voidaan harjoittaa.

Oma alalajinsa tässä ns. uusklassisen taloustieteen kritiikissä on muuten se, että kerrotaan millaisia puutteita siinä kenties oli puoli vuosisataa sitten. Alaja käyttää tätäkin tuttua temppua kertoessaan, että schumpeterilainen kasvuteoria on ollut suosittua taloustieteessä vasta 1980-luvulta saakka. Siis vasta 40 vuotta, kyllä on huonoa.

Nykyisin Euroopan taloustieteellisellä yhdistyksellä (valtavirtaa!) on jokaisessa vuosikokouksessaan Schumpeterin mukaan nimetty luento. Tässä linkki viimeisimpään.

Yhdysvaltain puolustusteollisuus, iPhone ja kontrafaktuaali

Alaja ei selvästi ole kiinnostunut nykyaikaisesta empiirisestä taloustieteellisestä tutkimuksesta. Tästä seuraa hänen kenties merkittävin ajatusvirheensä. Se näyttää kylläkin rehellisyyden nimissä periytyvän Mazzucatolta.

Politiikkavaikutusten tutkimuksessa on aivan keskeistä muodostaa käsitys siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisikin harjoitettu toisenlaista politiikkaa. Tätä kutsutaan tutkijoiden slangissa kontrafaktuaalin muodostamiseksi. Aiheesta tulee muuten aivan pian Liberan podcast, jonka linkitän tänne heti sen valmistuttua.

Jotta voidaan tietää, parantaako lääke taudin, pitää olla käsitys siitä, mitä potilaalle olisi tapahtunut jos lääkettä ei olisi otettu. Jotta voidaan tietää onko tietynlainen innovaatiopolitiikka järkevää, pitää tietää mitä olisi tapahtunut jos olisi tehty jotain muuta.

Käsityksen muodostaminen vaihtoehtoisesta, toteutumatta jääneestä maailmasta on toki usein vaikeaa. Itse asiassa se on empiirisen yhteiskuntatutkimuksen keskeinen vaikeus. Mutta jos kontrafaktuaalia ei muodosteta edes ajatusleikin tasolla, tuloksena on huonoa ajattelua.

Mazzucatolais-alajalaisessa ajattelussa kontrafaktuaalin puuttuminen näkyy selvästi Yhdysvaltain puolustushallinnon roolia koskevassa pohdinnassa.

Yhdysvaltain puolustushallinto käytti kylmän sodan aikana (ja käyttää yhä) uskomattoman määrän varoja tutkimukseen. Tutkimuksen sivutuotteena on  syntynyt paljon hyödyllistä siviiliteknologiaa.

Mazzucato ja Alaja pitävät tätä näyttönä siitä, että Yhdysvaltain puolustushallinnon mittava rooli innovaatiotoiminnassa on ollut ihmiskunnalle hyödyksi. Heidän mielestään tämä osoittaa, että valtion päämäärätietoinen osallistuminen teknologioiden kehittämiseen on kannatettavaa.

Tulkitsen Mazzucatoa ja Alajaa näin: kylmä sota pakotti Yhdysvaltain liittovaltion osallistumaan teknologioiden kehittämiseen. Tästä oli hyviä seurauksia, syntyi paljon hyödyllistä teknologiaa. Niinpä he haluavat valtion tekevän samanlaisia asioita myös nykyisin ja muissa maissa, ilman kylmän sodan painetta. Juuri tämä ajatus on ”yrittäjähenkisen valtion” ytimessä.

Mutta tarkemmin ajateltuna Mazzucaton ja Alajan ajatuksessa ei ole mitään järkeä. Puolustushallinnon rahoittaman tutkimuksen tarkoituksena on (vain vähän karkeistaen) pohtia miten parhaiten voisi räjäyttää ihmisiä ja omaisuutta tuusannuuskaksi maassa, merellä ja avaruudessa. Syntyneet siviiliteknologiat ovat tutkimuksien päätarkoituksen näkökulmasta pelkkiä sivutuotteita.

Olennainen kysymys onkin se, mitä olisi tapahtunut jos puolustushallinnon tutkimusbudjetti olisi käytetty valtiojohtoisen sotateknologisen kehityksen sijasta tavanomaiseen, taloustieteen valtavirran mielestä järkevään innovaatiopolitiikkaan. Toisin sanoen, mitä olisi tapahtunut, jos kylmää sotaa ei olisi ollutkaan, vaan varat olisi voitu käyttää muuhun.

Mitä olisi tapahtunut jos ihmisten tappamisen edistämisen sijasta olisi rahoitettu perustutkimusta ja tuettu kaupallisen teknologian spillover-vaikutuksia? Tai, herra paratkoon, jos rahat olisi osittain jätetty verottamatta?

On erittäin vaikea uskoa, että tuloksena olisi ollut nykyistä pienempi määrä hyvinvointia tuottavia innovaatioita. Muutenhan on uskottava teoriaan, jonka mukaan ihmisten tappamiseen tähtäävä toiminta edistää hyvinvointia paremmin kuin ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävä toiminta. Tämä olisi täysin järjetöntä.

Kylmä sota köyhdytti ihmiskuntaa pakottamalla suuntamaan resursseja sotateollisuuteen hyvinvoinnin sijasta. Meillä on mitä luultavimmin käytettävissä vähemmän hyödyllistä teknologiaa kylmän sodan vuoksi, ei enemmän.

Tarkan kontrafaktuaalin muodostaminen näin monimutkaisessa kysymyksessä on toki mahdotonta. On mahdotonta tarkkaan sanoa, millainen maailma olisi jos sotateknologiaan käytetyt rahat olisi voitu käyttää tavanomaiseen innovaatiopolitiikkaan. Mutta asiaa on mahdollista ja välttämätöntä ajatella edellä esitetyn karkean mitä jos -ajatusleikin avulla.

Tämä karkeakin kontrafaktuaaliajattelu paljastaa heti, että Mazzucaton ja Alajan päättely on järjetöntä. Tietenkään varojen käyttäminen sotateollisuuteen ei ole järkevä tapa edistää kuluttajainnovaatioita tai laajemmin ihmisten hyvinvointia.

Tietenkään siitä, että tappamistekniikoiden sivutuotteet ja rippeet ovat hyödyllisiä, ei voida päätellä että kylmän sodan tutkimuspanostukset olivat ihmiskunnalle hyödyllisiä eivätkä haitallisia.

Mutta juuri tätä Mazzucato ja hänen suomalainen opetuslapsensa vaativat meitä uskomaan. Tämä on heidän keskeinen näyttönsä valtiojohtoisen innovaatiotoiminnan puolesta.

Alajan lempiesimerkki valtion hyödyllisestä roolista on iPhone. Hänen mukaansa Mazzucato on osoittanut, että suuri osa iPhonen teknologioista perustuu puolustusteollisuuden rahoittamiin teknologioihin. Näitä ovat esimerkiksi GPS-paikannus, kosketusnäytöt ja Internet. Mutta kuten äsken todettiin, on mahdotonta tietää millaisia teknologioita olisi syntynyt ja kuinka nopeasti jos resursseja ei olisi jouduttu tuhlaamaan niin paljon sotateknologiaan.

Nyt iPhonea varten oli käytössä vain puolustusteknologian sivutuotteita ja jämiä. Ties millainen puhelin meillä olisi, jos sotateollisuuden resurssit olisivat olleet valtavirtaisen innovaatiopolitiikan käytössä.

iPhone ei myöskään ole teknologioidensa summa. Kuluttajille suunnatun täysin uudenlaisen tuotteen kehittäminen ja markkinointi ei ole teknologioiden suoraviivaista yhdistämistä.

Se vasemmistoälykkö joka ajattelee, että valtio pystyisi tuottamaan seuraavan iPhonen tai edes tietämään mikä seuraava kuluttajateknologian mullistava tuote on, elää omassa jäännösmarxilaisessa todellisuudessaan. Valtio ei tähän pysty, eikä sen kannata edes yrittää. Sillä riittää ihan tarpeeksi tekemistä omissa ydintehtävissään.

En esittänyt kolmea virheellistä väitettä

Nyt on aika palata ns. kolmeen virheeseeni. Ensimmäinen niistä on Alajan mukaan se, että ”yrittäjähenkinen valtio ei saa tukea taloustieteen järkeviltä harjoittajilta”.

Kuten edellä on aika seikkaperäisesti todettu, väitteeni pitää paikkansa. Kirjassani esitin asiaa koskevan taloustieteellisen konsensuksen aivan oikein. Alaja ei edes esitä mitään näyttöä väitteeni virheellisyyden tueksi, sillä hän ei viittaa viimeaikaiseen taloustieteelliseen tutkimukseen tai alan oppikirjoihin.

Se, että hienot ihmiset ovat kiinnostuneita Mazzucaton ajatuksista ei tarkoita, että niillä olisi tieteellistä tukea.

Alajan mukaan väitteeni ”yrittäjähenkinen valtio ilmentää paluuta vanhaa teollisuuspolitiikkaan” on sekin virheellinen. Minusta ei ole.

Voi olla, että uudessa mazzucatolais-alajalais-kalevisorsansäätiöläisessä teollisuuspolitiikassa on jotakin uusia sävyjä, vaikka Alajan viittaukset ”hajautetummasta” ja ”verkostoimaisemmasta” politiikasta ovat aika epämääräisiä.

Mutta tarkoitin väitteelläni lähinnä sitä, että yrittäjähenkinen valtio on paluuta ajatteluun, jossa julkinen sektori ottaa merkittävässä määrin itselleen yksityisen yrittäjyyden piiriin kuuluvia tehtäviä. Minusta väitteeni on tässä mielessä ilmeisen totta.

Ajatus valtiojohtoisesta taloudesta palaa yhä uudelleen kummittelemaan, mutta ei tietenkään aina täsmälleen samannäköisenä. Se juuri tekee siitä niin pirullisen.

Kolmas virheeni on Alajan mukaan se, että näen yrittäjähenkisen valtion sosialismin jäänteenä. Tarkkaan ottaen sanoin kirjassani (kuten Alaja aivan oikein siteeraa), että ”vasemmiston vaarallisena kiusauksena ovat aina olleet valtiolähtöiset ratkaisut. Se lienee jonkinlainen jäänne sosialismista”. Tämä on tietenkin jossakin määrin spekulatiivista, mutta ei minusta virheellistä.

Vasemmistolaisuus, siis esimerkiksi tasa-arvon ja mittavan tulojen uudelleenjaon kannattaminen ei edellytä sosialismia. Mutta sosialismin perintö elää vieläkin vasemmiston piirissä. Koska varsinainen sosialismi on lähes kaikkien mielestä niin ilmeisen tuhoisaa hyvinvoinnille, sille ei löydy kannatusta. Siksi juuri se nousee esiin erilaisina kevyt- ja jäännösversioina, joista yksi esimerkki on ” yrittäjähenkinen valtio”.

Julkisella sektorilla on ihan tarpeeksi tekemistä niissä asioissa, joissa se on hyvä. Yrittäjyys ei kuulu näihin. Se on syytä jättää yrittäjille. Valtion tehtävä on luoda olosuhteet, joissa yrittäjyys ja innovaatiot voivat kukoistaa. Sen tehtävä on hoitaa pelikenttää ja valvoa sääntöjä, ei osallistua peliin.

Kenties tällainen yrittäjähengetön valtio ei saa sydäntä sykkimään samalla tavalla kuin yrittäjähenkinen. Silti, se on taloudellisen kehityksen kannalta hyödyllisempi.

Yliopistojen pääsykoeuudistuksen herättämä julkinen keskustelu ei ole ollut kovin korkeatasoista.

Hyvin monet teistä, hyvät lukijat, ovat ottaneet kantaa asiaan kertomalla, että te itse, teidän kaverinne tai tasavallan presidentti ei ehkä olisi saanut opiskelupaikkaansa, jos paikat olisi jaettu ylioppilastodistuksen perusteella.

Voi hyvin olla että näin on. On täysin mahdollista, että sinulle, hyvin menestynyt, unelmatyössäsi tai korkeassa asemassa oleva lukijani, olisi käynyt paljon huonommin, jos opiskelijavalinnat olisi tehty pääsykokeiden asemesta ylioppilastodistuksen perusteella.

Kenties asianajotoimiston osakkaana, toimitusjohtajana, professorina, journalistina, tai tasavallan presidenttinä olisikin sijastasi joku aivan toinen.

Mutta tästä ei tietenkään seuraa, että se olisi huono asia. Voi hyvin olla, että paikallasi pitäisikin olla jonkun aivan muun. Siitä, että asiat ovat sinun tai kavereidesi mielestä mukavasti, ei seuraa että ne ovat yhteiskunnallisen hyvinvoinnin näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla.

Voi olla, että olet saanut paikkasi nimenomaan nykyjärjestelmän vikojen, etkä sen ansioiden vuoksi.

On täysin mahdollista, että sinun työsi hoitaisi huomattavasti paremmin vaikkapa joku järjettömän määrän laudatureja kirjoittanut ”kympin tyttö”. Juuri hän, joka kypsyi sinua varhemmin, työskenteli määrätietoisesti ja hyödynsi mittavaa lahjakkuuttaan lukiossa. Siis se tyttö, jota katselit vähän alaspäin juodessasi keskikaljaa luovien kavereidesi kanssa.

Voi olla, että sait hänen paikkansa taktikoimalla paremmin alavalinnassa tai pääsykokeiden ajoituksessa. Tai ehkä sinulle vain kävi tuuri. Tai ehkä tuo sinua lahjakkaampi nuori nainen ei jaksanut lukea Allardtin Sosiologiaa yhtä monta kertaa.

Voi hyvinkin olla, että me kaikki olemme vähän köyhempiä, sairaampia ja pahoinvoivampia sen vuoksi, että juuri sinut aikanaan valittiin opiskelupaikkaasi. Voi olla, että maailma olisi merkittävästi parempi, jos paikkasi olisi saanut ylioppilastodistuksen perusteella se kympin tyttö.

Mutta hän ei tietenkään ole nyt sosiaalisessa mediassa kertomassa, miten upea asia ylioppilastodistukseen perustuva valinta on.

Voimmeko siis yhdessä sopia, hyvät lukijat, ettette enää käyttäisi omaa ja kavereidenne menestystä näyttönä nykyjärjestelmän eduista? Menestyksenne kun saattaa hyvinkin olla merkki nimenomaan sen haitoista.

Suosittelen sen sijaan perehtymistä tutkijoiden ehdottamaan  opiskelijavalintamekanismiin, näkemyksiin pääsykokeiden ongelmista tai yleisemmin valintamekanismeihin liittyvästä tutkimustiedosta.

Ystävällisin terveisin

Varsin hyvin kirjoituksissa menestynyt ajatuspajamiehenne Hessu

Johtajien suunnattomat palkat ovat olleet puheenaiheena nyt pari päivää. Jos olet onnistunut välttämään keskustelun, niin voit lukea vaikka tämän, tämän, tämän tai tämän.

Kirjasin pikavauhtia ennen sateisiin häihin lähtöä muutaman ajatuksen johtajien palkoista.

1. Kilpailullisissakin olosuhteissa suuryritysten parhaiden johtajien palkat ovat miljoonaluokkaa.

Pörssiyrityksen johtajien jättimäisissä palkoissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä.

Tämän voi havaita tekemällä vähän laskelmia tupakka-askin kanteen. Ajatellaan kuvitteellista pörssiyritystä, jonka markkina-arvo on vaikka 10 miljardia. Johtajaksi on paljon lähes yhtä hyviä ehdokkaita. Paraskin johtajaehdokas pystyy lisäämään omistajien tuottoja vain prosenttiyksikön kymmenyksillä toiseksi parhaaseen verrattuna. Mutta prosentin kymmenys 10 miljardista on kymmenen miljoonaa.

Toisin sanoen jos toiseksi paras johtaja pystyy tuottamaan omistajille 10 % vuodessa ja paras 10.1 % vuodessa parhaalle johtajalle kannattaa maksaa 10 miljoonaa vuodessa enemmän.

Kilpailullisillakin johtajamarkkinoilla pienet erot johtajien kyvyissä muuttuvat siis helposti jättimäisiksi palkkaeroiksi. Toisin sanoen johtajien huippupalkoista ei mitenkään voida suoraviivaisesti päätellä, että jokin on vialla.

Omaani huomattavasti edistyneempää pohdintaa on tarjolla tässä Marko Terviön kirjoituksessa.

2. Johtajien palkat voivat olla liian korkeita

On toki mahdollista, että johtajille maksetaan liian korkeita palkkoja. Näin voi käydä jos kilpailu johtajien työmarkkinoilla ei toimi syystä tai toisesta. Suomen kaltaisessa pienessä maassa tähän voi johtaa piirien pienuus. Jos yritysten hallituksissa istuu ristiin rastiin johtajia päättämässä toistensa palkoista, voi olla että palkkakuri ei ole tarpeeksi kovaa.

Ylipäänsä johtajuuden ja omistajuuden erottaminen suurissa yhtiöissä johtaa siihen, että toimivalla johdolla on informaatioetu suhteessa omistajiin. Tämä voi mahdollistaa johtajien rahastuksen.

Valtio-omisteisissa yrityksissä on erityisongelmansa. Koska poliittiset päätöksentekijät eivät pelaa omilla vaan veronmaksajien rahoilla, kannustimet tehdä parhaita mahdollisia päätöksiä johtajien palkoista eivät ole riittävän vahvoja.

3. Avoin markkinatalous ja kansainvälinen kilpailu ovat parhaita keinoja huolehtia johtajien sopivasta palkkatasosta.

Paras tapa pitää johtajien palkat oikealla tasolla on huolehtia kilpailun toimivuudesta ja talouden avoimuudesta. Yrityksen, joka kilpailee kansainvälisillä tuotemarkkinoilla ja joka joutuu hakemaan rahoituksensa kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta on vaikeaa maksaa huonoille johtajille korkeaa palkkaa.

Sellainen yritys ei kerta kaikkiaan menesty. Samoin mahdollisuus palkata johtajia ulkomailta tekee kotimaisen johtajakartellin ylläpitämisen vaikeaksi.

Sen sijaan palkkakatot tai -leikkurit eivät tee eroa kilpailullisten ja ei-kilpailullisten palkkojen välillä ja ne ovat kiertomahdollisuuksien vuoksi tehottomia.

Valtionyhtiöiden erityisongelmista pääsee eroon hankkiutumalla eroon valtionyhtiöistä.

4. Palkanalennusten vaatiminen muilta samaan aikaan kun itse saa miljoonia on tylsää kuunneltavaa, mutta mitä väliä.

Kenenkään mielestä ei ole mieltäylentävää kuulla miljoonapalkattujen johtajien kertovan, että köyhille maksetaan liikaa palkkaa.

Mutta ei myöskään ole lainkaan yllättävää, että yritysjohtajat haluavat alentaa kustannustasoaan ja maksaa työntekijöille vähemmän. Kuten yleensäkin, omia etujaan ajavien tahojen mielipiteille ei kannata antaa niin hirveästi painoa. Ainakaan niistä ei kannata niin kauheasti hermostua, muuten saa olla alvariinsa pahoittamassa mieltään.

Yritysjohtajat eivät useimmiten ole suuria arvojohtajia, vaan heidän tehtävänsä on tehdä rahaa osakkeenomistajille.

Joka tapauksessa politiikan tavoitteena yleensä ja työmarkkinauudistusten tavoitteena erityisesti on tavallisten suomalaisten palkkatason korottaminen pitkällä aikavälillä.

Suomalaiset köyhät saavat liian alhaista palkkaa, eivät liian korkeaa. Joidenkin palkkojen aleneminen tai palkkojen nousun hidastuminen lyhyellä aikavälillä ovat pitkän aikavälin kasvua tavoittelevan politiikan ikäviä sivuvaikutuksia, eivät tavoitteita.

5. Julkisia erioikeuksia nauttivien yritysten johtajien palkkatason pitäisi olla kilpailullisilla markkinoilla toimivia alempi.

Veikkauksen, Alkon ja muiden kilpailulta eristettyjen yhtiöiden johtajien palkkatason pitäisi olla lähempänä virastojen kuin pörssiyritysten johdon palkkoja.

6. Yksityiset omistajat saavat tehdä rahoillaan mitä haluavat.

Johtajien palkkataso yksityisissä yrityksissä on omistajien asia, eikä kuulu muille. Erityisesti se ei kuulu valtiolle, jonka tehtävä on vain luoda puitteet toimivalle kilpailulle, ei huolehtia yksittäisistä palkoista.

7. Ville Niinistö ei kykene havaitsemaan, onko palkoilla asiaperusteita.

Ville Niinistö twiittasi, ettei johtajien jättimäisille palkoille ole asiaperusteita. Kuten totesin edellä, hyvin pienet erot johtajien taidoissa voivat johtaa jättimäisiin eroihin palkoissa. Ville Niinistö ei mitenkään pysty havaitsemaan näitä eroja johtajien taidoissa, joten hänellä ei ole aavistustakaan keiden johtajien palkat ovat oikealla ja keiden väärälla tasolla.

8. Entisajan johtajapalkat eivät ole vertailukelpoisia.

Nykyisten johtajien palkkatasoa ei pidä verrata ns. vanhoihin hyviin aikoihin. Esimerkiksi vielä 1980-luvun sääntelytaloudessa rahapalkan merkitys oli varmaankin nykyistä pienempi. On paljon tehokkaampaa maksaa johtajille kylmänä käteisenä kuin erilaisina etuuksina.

Lisäksi on ilmiselvää, että kilpailu johtajien välillä ja johtajien kompetenssitaso ovat aivan eri luokkaa kuin idänkaupan, pankkileirien, sääntelyn ja herrasmieselämän kultavuosina. Se ei tosiaan ollut mitään kohtuullisen johtajapalkkauksen ihanneaikaa.

9. Valtion omistajaohjauksella ei pidä pyrkiä kaventamaan tuloeroja.

HS:n toimittaja vaati kirjoituksessaan, että valtion omistajaohjausta pitäisi käyttää tuloerojen kaventamiseen. Valtion omistajaohjausta (jos valtion nyt ylipäänsä on pakko omistaa jotain) täytyy tietenkin käyttää vain mahdollisimman suurten tuottojen hankintaan. Näillä tuotoilla voidaan sitten alentaa köyhien verotusta, tarjota huono-osaisille julkisia palveluja ja tulonsiirtoja, siis toisin sanoen harjoittaa järkevää tulontasauspolitiikkaa siihen soveltuvilla politiikkainstrumenteilla.

Järkevä valtio käyttää eri politiikkatavoitteisiin niihin kuhunkin soveltuvaa välinettä. Tuloerojen kaventaminen omistajaohjauksella on talon maalaamista poralla.

10. Johtajien palkkojen leikkaaminen ei auta köyhiä mitenkään.

Jos uskoisin, että johtajien palkkojen leikkaaminen edistäisi köyhien hyvinvointia jotenkin, kannattaisin sitä empimättä. Mutta köyhien palkkojen ja johtajien palkkojen välillä ei ole mitään tuollaista yhteyttä. Jos jonkun johtajan palkkaa leikataan, raha ei mene köyhälle siivoojalle.

Palkkasumma ei ole mikään kivikautisen heimon saaliseläin, jossa johtajan osuuden pienentäminen jättää muille suuremman osuuden.

11. Rikkaiden palkat eivät ole tärkeitä, vaan köyhien.

Minulle on oikeastaan aika yhdentekevää paljonko rikkaat tienaavat. Paljon tärkeämpää on se, mitä köyhät tienaavat. Voimavarat pitää suunnata köyhien ansioiden pohdintaan, ei rikkaiden.

Nyt kun nousukausi on viimein saapunut, ”jakovara” on täysin ennustettavasti palannut keskustelunaiheeksi. Aika monella poliitikolla tuntuu olevan lennokkaita suunnitelmia kivoista julkisten menojen lisäyksistä. Puhe leikkauksista on sen sijaan katkennut.

Yhtä ennustettavasti entiset ja nykyiset virkamiehet ovat julkisesti muistuttaneet julkisen talouden karuista tosiasioista. Näillä happamilla virkamiehillä, nimitettäköön heitä ihanan vanhahtavasti vaikka kamreereiksi, on tärkeä, mutta rajattu tehtävänsä.

Kamreerit ovat vähän kuin henkilökohtaisia talousneuvojia. Neuvojat voivat yrittää neuvoa sinua miten saat rahasi riittämään. Tämä on toki kamalan hyödyllistä. Mutta mikään talousneuvoja ei kykene antamaan ohjeita todella tärkeissä valinnoissa.

Talousneuvoja ei voi kertoa, kuinka paljon kannattaa tehdä työtä, kuinka paljon viettää vapaa-aikaa, mikä ammatti tai koulutus kannattaa valita tai edes minne lomalla kannattaa matkustaa tai mitä lehtiä tilata. Nämä ovat päätöksiä, jotka kunkin on itse tehtävä. Neuvoja voi vain laskea, mihin on varaa ja mihin ei.

Jos jätät tulevaisuutesi talousneuvojasi varaan, jämähdät parhaassakin tapauksessa ikuisiksi ajoiksi tekemään ihan samaa, vain koska olet aina tehnyt sitä ja koska sinulla on siihen juuri ja juuri varaa. Huonossa tapauksessa teet koko ajan vääriä asioita ja jätät oikeita tekemättä. Keskityt tilikirjaan, etkä siihen mihin oikeasti haluat niukkoja voimavarojasi käyttää.

Aivan samasta syystä keskustelua julkisesta taloudesta ei voida jättää kamreereille. Heitä tarvitaan kertomaan, millaisten rajoitteiden puitteissa julkista taloutta koskevia päätöksiä joudutaan tekemään. Tällaisia rajoitteita on tietenkin ihan oikeasti olemassa, toisin kuin pahimpien rajoitedenialistien mielikuvitusmaailmoissa.

Julkisessa taloudenpidossa on eronsa yksityiseen verrattuna, mutta kumpaakin yhdistää mahdollisuuksien rajallisuus.

Siksi rajoitteiden tuominen esiin on tärkeää. Silti, kamreerit eivät voi kertoa millaisia päätöksiä rajoitteiden puitteissa pitää tehdä. Se on politiikan tehtävä.

Budjettitasapainon asemesta meidän pitäisikin keskustella siitä, mitä julkisen sektorin pitää ylipäänsä tehdä, samoin kuin siitä, missä kulkee julkisen ja yksityisen raja. Talousneuvojavertauskuvaa jatkaen meidän täytyy pohtia haluammeko tosiaan jatkaa Kansan uutisten ja Maaseudun tulevaisuuden tilausta, vaikka talousneuvojan mukaan tilillä olisikin juuri ja juuri riittävästi rahaa tilausten uusimiseen.

Nousukausi olisi mitä otollisinta aikaa julkisia menoja koskevalle syvälliselle keskustelulle. Erityisen hyvää aikaa se on julkisen sektorin pienentämiselle, koska haittavaikutukset ovat pieniä nousukaudella.

Suomessa ei kuitenkaan käydä tällaista keskustelua. Kenties syy on se, että poliittiset puolueet ovat aatteellisesti kuolleita, eikä niillä ole mitään periaatteita. Vasemmisto on taantunut kaikkia julkisia menoja puolustavaksi museoviranomaiseksi. Pienempää valtiota aatteellisesti tai muutenkaan kannattavaa oikeistoa Suomessa ei tunnu olevan.

Kaikkia puolueita leimaa samanlainen jakovara-ajattelu. Jakovara-ajattelun perusperiaatehan on, että julkisia menoja pitää lisätä aina jos valtio ei ole juuri nyt tällä hetkellä menossa konkurssiin. Menojen leikkaus on jakovaraihmisistä aina surullista, sitä pitää pyydellä anteeksi ja yrittää mahdollisuuksien mukaan vierittää syytä edelliselle hallitukselle.

Jos joku luulee, että oikeisto poikkeaa tässä suhteessa jotenkin olennaisesti vasemmistosta, hakekaapa vaikka opetusministerin Twitter-tililtä hakusanalla #hyväuutinen. Hyvät uutiset ovat ministerin mielestä aina menojen lisäyksiä. Julkisen sektorin pienentäminen ei porvariministerin mielestä ole koskaan hyvä uutinen.

Milloin saamme Suomeen ministerin, jonka mielestä voi olla hyvä uutinen, että ihmiset saavat itse päättää omista rahoistaan edes pikkuisen enemmän?

Kokoomuslainen valtiovarainministeri on hänkin valitellut miten leikkaukset sattuivat ja toivonut että päästäisiin ”satsaamisen puolelle”.

”Satsaamisen puolelle” voitaisiin valita jakovara-ajattelun viralliseksi tunnuslauseeksi. Se voitaisiin vaikka kaivertaa Senaatintorille Suomi100-rahalla rakennettavaan kultaiseen 40 metriä korkeaan maataloustukia juhlistavaan muistomerkkiin.

Täytyyhän meillä nyt nousukaudella olla jakovaraa ”satsata” tuollaiseen hienoon taideteokseen ja matkailuvalttiin.

On osoitus suomalaisen politiikan aatteellisesta kuolemasta, että poliitiikan ehdotonta ydinaluetta olevaa keskustelua julkisen sektorin tehtävistä tai yksityisen ja julkisen rajanvedosta ei käydä. Ainoa keskustelu on puoluekannasta riippumatta julkisia rahoja joka paikkaan syytävien poliitikkojen ja näitä toppuuttelevien kamreereiden välillä.

Onneksi meillä on sentään kamreerit, mutta pidemmällä aikavälillä he eivät pysty korvaamaan aitoa poliittista kamppailua julkisen sektorin koosta ja tärkeysjärjestyksestä.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa jotain rakentavaa ja optimistista, mutta ei tule nyt mieleen. Sen sijaan laitan mainoksen. Käsittelen aihetta pidemmin 22.8. ilmestyvässä kirjassani. Sen ostamalla voit edistää jos et julkista, niin ainakin henkilökohtaista talouttani.

Kalevi Sorsan säätiö julkaisi jokin aika sitten Heikki Hiilamon pamfletin 15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi. Teos perustuu melko suoraan kuuluisan, nyt jo edesmenneen tuloerotutkijan Anthony Atkinsonin kirjaan Inequality – what can be done.

Kirjassaan Atkinson esittää 15 ehdotusta tuloerojen kaventamiseksi Isossa-Britanniassa. Hiilamo tarkastelee erikseen kutakin Atkinsonin ehdotusta ja pyrkii soveltamaan sitä suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kirjan nimessä mainitut 15 reseptiä viittaavat nimenomaan Hiilamon versioihin Atkinsonin ehdotuksista.

Keskustelin Hiilamon kanssa hiljattain radiossa tästä mielenkiintoisesta keskustelualoitteesta. Päätin laajentaa keskustelua varten tekemäni muistiinpanot sarjaksi blogikirjoituksia, joissa käsittelen Hiilamon versioita Atkinsonin ehdotuksista.

Olen toki kriittinen niitä kohtaan, kuten radiokeskustelun kuullut lukija saattaa arvata. Minusta ei ole lainkaan selvää, että tuloerot ovat Suomessa merkittävä ongelma. Monet ehdotuksista saattaisivat jopa alentaa köyhien elintasoa, ja lähes kaikilla on haitallisia sivuvaikutuksia. Haluan kuitenkin korostaa, että arvostan Hiilamon (ja Atkinsonin) rohkeutta lyödä kortit pöytään ja antaa konkreettisia politiikkasuosituksia hyvin laajalla rintamalla.

Uskon, että niistä kannattaa keskustella kunnolla, ja kirjoitussarjani on tarkoitettu osaksi tätä keskustelua.

Aloitan ensin yleisellä johdannolla ja käsittelen sitten erikseen kutakin Hiilamon ehdotuksista. Annan lisäksi kunkin reseptin kohdalla oman versioni reseptistä.

Johdanto

Tuloerojen kaventaminen ei ole oikea tavoite

Hiilamo ei kerro, miksi tuloerot ovat ongelma Suomessa. Hän korostaa, että tuloerojen haittojen osoittaminen ei ole hänen pamflettinsa eikä myöskään Atkinsonin kirjan tarkoitus. Sen sijaan tarkoitus on tarjota reseptejä sillä oletuksella, että tuloerojen kaventaminen nähdään tarpeelliseksi.

Tämän varjolla sekä Hiilamo että Atkinson jättävät keskustelun tuloerojen haitoista hyvin pintapuoliseksi. Mutta asiaa ei mitenkään voida pitää ratkaistuna. Ei ole ollenkaan selvää, että tuloeroista koituu mitään haittaa, ainakaan sillä tasolla kuin ne Suomessa ovat.

En tietenkään tarkoita, etteikö maailmassa ja myös Suomessa olisi haitallista köyhyyttä saati ettei sen vähentämiseksi voitaisi ja pitäisi tehdä jotakin. Köyhyyden vähentämiseen pitäisi kenties käyttää nykyistä enemmän voimavaroja. Mutta tuloerojen kaventaminen ei ole sama asia kuin köyhyyden vähentäminen.

Tämä ilmeinen tosiseikka unohtuu helposti Suomessa. Keskustelun on vallannut puhetapa, jossa puhutaan koko ajan tuloeroista ja eriarvoisuudesta köyhyyden sijasta. Kaikki kertovat haluavansa vähentää tuloeroja sen sijaan että puhuisivat köyhyyden vähentämisestä.

Tuloerojen kaventaminen on kuitenkin tavoitteena aivan väärä. Se on sama asia kuin palokunta pelastaessaan kaivoon pudonnutta kertoisi, että tavoite on vähentää korkeuseroa pudonneen ja pelastajien välillä. Toki näin on jossakin mielessä, mutta ilmaisu on tarpeettoman epätarkka. Tarkoitus on nimittäin vähentää korkeuseroa aivan tietyllä tavalla: nostamalla pudonnut henkilö maan pinnalle.

Korkeuseroa voitaisiin vähentää myös niin, että pelastajatkin hyppäisivät kaivoon, mutta tämä ei luonnollisestikaan ole tavoiteltavaa.

Tuloerojen vähentämisen ottamisessa politiikkatavoitteeksi on täsmälleen sama ongelma kuin epätarkalla pelastusoperaation kuvauksella. Köyhyys on ongelma, ei rikkaus. Tarkoitus ei ole vähentää eroja rikkaiden ja köyhien välillä alentamalla hyvinvoivien elintasoa. Tavoite on nostaa huono-osaisten elintasoa.

Tuloerojen kaventamisen sijasta pitäisikin siis yleensä puhua jostakin muusta, kuten huono-osaisuuden tai köyhyyden vähentämisestä tai jostakin muusta järkevästä politiikkatavoitteesta.

Näiden järkevien tavoitteiden saavuttaminen voi tietenkin edellyttää varallisuuden uudelleenjakoa esimerkiksi verotuksen ja tulonsiirtojen avulla. Lähes kaikki kannattavat tulonsiirtoja rikkailta köyhille. Minä ainakin kannatan niitä. Kiistaa on siitä, missä määrin tätä pitää ja kannattaa tehdä. Siihen liittyy sekä empiirisiä että arvokysymyksiä.

Suurin osa ihmisistä lienee esimerkiksi sitä mieltä, että on järkevää verottaa rikkaalta satanen, vaikka köyhä hyötyisi tästä vain 90 euroa. Joidenkin mielestä on jopa ihan okei ottaa keskiluokkaiselta perheeltä satanen, jotta köyhä perhe saisi kymmenen senttiä. Toisten mielestä tässä ei enää ole järkeä. Silti järjellisen ihmisen on täysin mahdollista olla tätä mieltä.

Mutta erittäin harvan mielestä olisi parannus vähentää rikkaiden tuloja satasella samaan aikaan kun köyhät köyhtyisivät kympin verran. Mutta kuten aiemmat esimerkit, myös tämä muutos kaventaisi tuloeroja. Silti ajatus siitä, että köyhdytettäisiin kaikkia tuloerojen kaventamiseksi tuntuu lähes kaikista vastenmieliseltä.

Yhtä lailla suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että muutos, joka tekee köyhistä satasta rikkaampia on hyvä, vaikka rikkaat saisivat kaksi sataa. Tällöin köyhyys vähenee, mutta tuloerot kasvavat.

Jos sinä, hyvä lukija, et kannata köyhien köyhdyttämistä tuloerojen kaventamiseksi, et todellisuudessa myöskään pidä tuloerojen kaventamista järkevänä yhteiskunnallisena tavoitteena. Sama pätee jos olet sitä mieltä, että on mukavaa jos köyhyys vähenee vaikka rikkaat rikastuisivat vielä enemmän kuin köyhät. Et kannata tuloerojen kaventamista, vaan kannatat köyhyyden vähentämistä.

Kannatat pelastustointa, jonka tehtävänä on nostaa ihmisiä kaivosta, ei hypätä kaivoon heidän perässään. Kannatat tulonsiirtoja rikkailta köyhille, koska haluat että heistä tulee vähemmän köyhiä, et sen vuoksi että rikkaista tulee vähemmän rikkaita. Onneksi olkoon, olemme samaa mieltä.

Tuloerojen haittoja ei ole osoitettu

Tuloerojen kaventaminen ei siis ole järkevä politiikkatavoite edellä kuvatusssa arvomielessä oikeastaan kenenkään mielestä, kunhan vain asiaa jaksaa vähän ajatella. Mutta viime aikoina tuloerojen kaventamista ajavat ovat keksineet uusia syitä olla huolissaan tuloeroista. Ajatus on, että tuloeroista itsestään on haittaa esimerkiksi ihmisten terveydelle tai muille hyvinvoinnin osatekijöille.

Hyvän esimerkin tarjoavat Richard Wilkinson ja Kate Pickett, jotka ovat artikkeleissaan ja erityisesti kirjassaan The Spirit Level esittäneet juuri tällaisia väitteitä. He havaitsevat negatiivisia riippuvuuksia maiden tuloeroja kuvastavien tilastosuureiden (Gini-kerroin) ja hyvinvointitasoa kuvaavien tilastosuureiden (esim. elinajanodote) välillä. Tämän perusteella he väittävät, että tuloeroista on suoria terveyshaittoja.

Todellisuudessa tuloerojen haitoista ei ole minkäänlaista luotettavaa näyttöä. Wilkinsonin ja Pickettin käyttämät tutkimusmenetelmät ovat täysin primitiivisiä. Sen lisäksi ne perustuvat maavertailuaineistoihin, joilla ei edes periaatteessa pystytä luotettavasti ratkaisemaan tämänkaltaisia kysymyksiä. Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä, jossa on myös kirjallisuusviitteitä. Totean siksi tässä vain lyhyesti pari asiaa.

Köyhyys voi totta kai vaikuttaa ihmisen terveyteen, erityisesti äärimmäinen köyhyys. Jos ei ole varaa ruokaan tai terveydenhoitoon, voi hyvinkin sairastua. Köyhyyden terveysvaikutukset johtuvat siitä, että oma tulotaso on riittämätön hyvän terveydentilan ylläpitämiseen. Voi myös olla, että köyhyys vähentää toimintakykyä. Kuka tahansa voi ymmärtää tämän köyhyyden ja terveyden välisen yhteyden taustalla olevan mekanismin.

Mutta jos tuloeroilla on terveysvaikutuksia, kysymys on aivan toisenlaisesta asiasta. Kysymys on siitä, että oman tulotason lisäksi jonkun toisen tulotaso vaikuttaa ihmisen terveyteen. Köyhän terveysongelmat eivät siis voi pahentua pelkästään siinä tapauksessa että henkilö itse köyhtyy, vaan myös siksi että jossakin joku rikastuu. Itse asiassa voi olla, että köyhien terveysongelmat pahenevat, vaikka heidän tulonsa nousisivat. Näin voi käydä jos heitä rikkaampien tulot nousevat vielä enemmän.

On aika selvää, että tuollainen mekanismi on aika paljon epäsuorempi ja suoraan sanottuna epäuskottavampi kuin oman tulotason vaikutus omaan terveyteen. Kuinka ihmeessä eiralaisen pankkiirin kasvanut tulotaso voisi heikentää kajaanilaisen yksinhuoltajan terveyttä? Tervehtyisikö joku köyhtyvä köyhä todella, jos jonkun rikkaamman tuloja alennettaisiin vielä enemmän? Tätä on hyvin vaikea uskoa.

Vaikutusmekanismi on siis aika vaikeasti perusteltavissa teoreettisesti. Sen olemassaolo on myös erittäin vaikea osoittaa empiirisesti. Wilkinsonin ja Pickettin vaatimattomat yritelmät eivät siihen ainakaan pysty. Olemassolon osoittamiseksi tarvitaan hyvin huolellinen ja ilmiömäisen hyvään tutkimusasetelmaan perustuva yksilötason syy-yhteysanalyysi. Analyysin täyty kyetä osoittamaan, että tiettyjen usein kaukana asuvien ihmisten tulot vaikuttavat köyhempien terveyteen tai muuhun hyvinvointiin. Tällaista tutkimusta ei ole.

Tuloerojen vaikutus ihmisten terveyteen on siis osoittamatta. Sama pätee usein kuullulle väitteelle pienten tuloerojen myönteisestä vaikutuksesta talouskasvuun. Mitään vakuuttavaa näyttöä tästä ei ole olemassa.

Köyhyys on ihmiskunnan vitsaus ja suurin haaste, eivät tuloerot.

Suomi ei ole Iso-Britannia

Haluan sanoa vielä yhden asian ennen siirtymistä Hiilamon varsinaisiin ehdotuksiin. Atkinsonin kirja on kirjoitettu Ison-Britannian olosuhteissa. Tuloerot ovat siellä Suomea merkittävästi suurempia. Rikkaita, varsinkin todella rikkaita on Suomea runsaasti enemmän. Lontoo on maailmankaupunki ja rahoitusmarkkinoiden keskus, jossa vilisee maailmanluokan yrityksiä, miljonäärejä ja miljardöörejä. Perittyä varallisuutta on enemmän, luokkaerot ovat suurempia.

Toisaalta Iso-Britannia on vastaanottanut maahanmuuttajia köyhiltä alueilta huomattavasti enemmän kuin Suomi. Sosiaaliturva- ja työmarkkinajärjestelmät ovat hyvin erilaisia.

Lyhyesti sanottuna, Suomi ei ole Iso-Britannia (tai Yhdysvallat), eikä ole mitään erityistä syytä olettaa että maiden ongelmat tai niihin soveltuvat ratkaisut olisivat samoja.

Atkinson esimerkiksi valittelee kirjansa johdannossa Ison-Britannian tuloerojen nousua 1970-luvulta nykypäivään. Hän pohtii, kuinka paljon Gini-kertoimen pitäisi laskea, jotta päästäisiin takaisin Beatlesin aikakauden tilanteeseen, eli ilmeisesti 1970-luvun alkupuolelle. Atkinsonin kuviosta 1.2 voidaan havaita, että noina vuosina Ison-Britannian Gini-kerroin pyöri siinä arvon 25 kieppeillä.

Maailmanpankin uusimman vertailutiedon (2012) mukaan Suomen Gini-kerroin oli noin 27.1. ja Ison-Britannian noin 32.5. Suomen tuloerot Ginillä mitattuna ovat siis hyvin lähellä sitä tasoa, joka Isossa-Britanniassa vallitsi Beatlesien aikakaudella. Tuloerot ovat täällä siis karkeasti ottaen sillä tasolla, johon Atkinsonin mielestä pitäisi Isossa-Britanniassa pyrkiä ottamalla käyttöön hänen ehdotuksensa.

On siis ilmeistä, ettei Atkinsonin huoli, oikeutettu tai ei, ei koske Suomea samalla tavalla kuin Isoa-Britanniaa. Vaikka tuloerot kasvoivat Suomessa 1990-luvulla, kasvu on loppunut aikoja sitten. Tuloerot ovat jääneet tasolle, joka Isossa-Britanniassa vallitsi Atkinsonin kulta-aikana, silloin kun Beatles oli koossa. Suomi on tuloerojen suhteen ja monella tavalla muutenkin juuri sellainen yhteiskunta, jota kohti Atkinson halusi resepteillään viedä omaa kotimaataan.

Vaikka siis hyväksyttäisiin minusta epäuskottava näkemys tuloerojen haitallisuudesta, on täysin epäselvää, miksi ongelma koskisi Suomea.

Pitkän johdantoni tarkoitus on osoittaa, että peruskysymystä siitä, pitääkö tuloeroja kaventaa Suomessa ei voida sivuuttaa, kuten Hiilamo tekee kirjassaan. Ei ole ollenkaan selvää, eikä vallitse mitään yhteisymmärrystä siitä että tuloerot olisivat haitallisia sillä tasolla kuin ne Suomessa nyt ovat.

Päinvastoin, juuri tämä on se keskustelu joka pitäisi kipeästi käydä. Suomalaiset tuloero- ja eriarvoisuustutkijat sekä poliitikot eivät yleensä koskaan suostu sanomaan tarkasti, mikä olisi ”oikea” tuloerojen taso. Tuloerojen kasvaminen on heidän mielestään aina pahasta, ja niitä pitää aina kaventaa. Tämä ei ole totta, kuten olen yrittänyt sanoa esimerkiksi täällä.

Meidän on vaadittava tuloerosotureita olemaan tarkempia. Heidän on kerrottava millaista tulonjakoa heidän mielestään pitää tarkkaan ottaen tavoitella, ja mitä he ovat valmiita uhraamaan tavoitteen saavuttamiseksi.

Lisäksi haikailu 1980-luvun kuviteltuun tasaisen tulonjaon kulta-aikaan on epä-älyllisyyden huipentuma. Yhteiskunta oli tuolloin aivan toisenlainen. Kukaan ei todellisuudessa suostuisi asumaan hetkeäkään 1980-luvun Suomessa. Erityisesti kukaan ei haluaisi olla köyhä 1980-luvulla. Mutta tämä on oman kirjoituksensa aihe. Nyt riittää todeta, että pienemmät mitatut tuloerot olivat vain yksi monista asioista, jotka olivat tuolloin toisin.

Ei siis ole mitenkään itsestäänselvää, että tuloerot ovat ongelma Suomessa. Tämä on hyvä pitää mielessä kun siirrytään pohtimaan Hiilamon varsinaisia reseptejä. Koska johdannosta tuli jo näin pitkä, (mistä nöyrä anteeksipyyntöni) ensimmäisessä osassa käsitellään vain ensimmäistä reseptiä.

Resepti 1: Hoivarobottien uhka

Ei yritetä säännellä markkinahintoja

Ensimmäinen Hiilamon / Atkinsonin resepteistä on ymmärtääkseni se, että valtion pitäisi pyrkiä ohjaamaan teknologista kehitystä ”työllistävään ja inhimillistä ulottuvuutta korostavaan suuntaan”. Lisäksi valtion pitäisi yrittää tasata tuloja vaikuttamalla suoraan markkinahintoihin ja -tuloihin, ei pelkästään verotuksen ja tulonsiirtojen avulla.

Nämä ovat yksinkertaisesti huonoja ajatuksia. Aloitetaan markkinatuloista. Hiilamo siteeraa Atkinsonia: ”Tämän päivän eriarvoisuuden korkeaa tasoa voidaan vähentää tehokkaasti vain puuttumalla eriarvoisuuteen markkinoilla”.

Hän jatkaa omin sanoin: ”Markkinat ovat ihmisen luoma instituutio siinä missä verotuskin. Tämä tarkoittaa sitä, että politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, miten markkinat jakavat tuloja.”

Hiilamo sortuu tässä suunnitelmatalouden ja kannattajien ainaiseen virheeseen. Markkinat ovat toki inhimillinen instituutio. Mutta siitä, että jokin instituutio on inhimillinen, ei seuraa että sen toimintaa voidaan tai kannattaa ohjata mielivaltaisella tavalla.

Yhteiskunta on täynnä erilaisia instituutioita, jotka ovat ”inhimillisiä” ja hyödyllisiä, mutta perustuvat ihmisten spontaaniin kanssakäymiseen ja joita ei siksi pystytä ohjaamaan keskusjohtoisesti Hiilamon, Atkinsonin tai kenenkään muunkaan haluamaan suuntaan.

Markkinoiden tehtävä on yhdistää valtavan, maailmalla hajallaan olevan ihmismäärän tarpeet, toiveet, tieto ja odotukset mahdollisimman tehokkaasti. Mikään keskitetty ratkaisu ei kykene tähän. Markkinoiden toiminta perustuu suureksi osaksi hintamekanismiin. Hinnat kertovat mitä kannattaa tehdä, minne mennä töihin, mihin sijoittaa, mitä kannattaa myydä, mitä ostaa ja niin edelleen.

Tuhannet ja miljoonat ihmiset tekevät maapallon eri puolilla toisistaan riippumattomia päätöksiä, joista markkinamekanismin lopputulema syntyy. Kysymyksessä on hämmästyttävä esimerkki itseohjautuvasta järjestelmästä.

Jos hintoja yritetään pakottaa ”oikeanlaisiksi”, mekanismi ei toimi. Seurauksena on pulaa, ylitarjontaa ja muita sivuvaikutuksia. Useimmiten lopputulos on jotakin aivan muuta kuin toivotaan. Markkinoita tarvitaan nimenomaan, koska kukaan ei tiedä mikä on asioiden oikea hinta tai ”mihin suuntaan” asioiden pitää mennä.

Siksi yleinen taloustieteilijöiden näkemys on täsmälleen päinvastainen kuin Hiilamon. Ei ole järkevää yrittää säännellä markkinahintoja tulonjaon vuoksi. Se estää markkinoita toimimasta ja johtaa yleensä yllättäviin ei-toivottuihin lopputuloksiin.

Käsittelen asiaa vielä uudelleen reseptin 2 yhteydessä.

Tarkoituksiin sopivat välineet

Ei siis ole viisasta yrittää muuttaa markkinahintoja. Onneksi se on myös tarpeetonta. Nykyaikaisella valtiolla on käytössään ihan tarpeeksi keinoja puuttua tulonjakoon muutenkin. Tulonsiirrot ja julkiset palvelut ovat välineitä jotka on nimenomaan suunniteltu tätä tarkoitusta varten. Ne ovat parhaimmillaan tehokkaita ja läpinäkyviä tapoja jakaa tuloja uudelleen. Annetaan markkinoiden tehdä sitä, missä ne ovat hyviä ja hoidetaan tulonjako siihen sopivilla välineillä.

Hiilamo ei myöskään mainitse sitä, että Suomessa yritetään jo nyt vaikuttaa markkinatulojen jakaumaan huomattavasti enemmän kuin Isossa-Britanniassa. Suomalainen työmarkkinajärjestelmä rajoittaa palkanmuodostusta huomattavasti enemmän kuin brittiläinen.

Erityisen omituinen on maininta Japanista maana, jossa on onnistuttu vaikuttamaan myönteisesti markkinatulojen jakaumaan. En usko, että kukaan haluaa japanilaista talousjärjestelmää tai työmarkkinoita Suomeen.

Hoivarobotit ja automaattitaksit ovat köyhien ystäviä

Toinen ensimmäisen reseptin ajatus on, että valtion pitäisi ohjata teknologista kehitystä edistämällä innovaatioita, jotka ”työllistävät ihmisiä ja painottavat palveluissa inhimillistä ulottuvuutta”.

On itse asiassa epäselvää, kuinka voimakkaasti Hiilamo itse kannattaa tätä ajatusta. Hän tuntuu joiltakin osin suhtautuvan siihen varsin kriittisesti. Sama epäselvyys vaivaa paikoitellen koko Hiilamon kirjaa. Ei ole selvää, milloin Hiilamo kertoo omia mielipiteitään ja milloin hän vain esittelee Atkinsonin näkemyksiä, joita ei itse edes kannata. Yritän parhaani mukaan tulkita oikein, mistä on kulloinkin kysymys. Seuraava kritiikki ei siis ainakaan kokonaisuudessaan kohdistu Hiilamoon, vaan on jopa osittain samansuuntaista hänen esittämänsä kanssa.

Ensiksikin, Suomen (tai edes Ison-Britannian) valtion yritys ohjata teknologisen kehityksen suuria linjoja on tuhoon tuomittu. Teknologinen kehitys on maailmanlaajuinen, monimutkainen ja hajautunut ilmiö jonka ”suunnan” ohjaaminen jostakin ministeriöstä käsin on täysin mahdotonta. Itse asiassa koko ajatus siitä, että teknologisella kehityksellä olisi jokin suunta, joka voi olla oikea tai väärä ja jota valtiovalta voi ohjailla haluamallaan tavalla on silkkaa viisivuotissuunnitelma-ajattelua.

Mutta vaikka ohjaaminen olisi jollakin ihmeellisellä tavalla mahdollista, sitä ei missään tapauksessa pitäisi tehdä ”työllisyyttä edistävään” suuntaan siinä mielessä kuin Hiilamo, (tai Atkinson Hiilamon kautta, tämä on vähän epäselvää) tarkoittaa.

Hiilamo kuvailee, miten ”kapitalismin suuri tarina” on ollut tuotannon tehostaminen korvaamalla ihmistyötä koneilla. Kehityksen päätepiste on hänen mukaansa roboteissa. Ne uhkaavat viedä tulevaisuudessa ihmisten työpaikat, myös korkeasti koulutetuilta ”ortopedeilta, markkinatutkijoilta ja radiologeilta”.

Tämä ei ole köyhien kannalta mikään uhkakuva, päinvastoin. Pienituloisten hyvinvoinnin kannalta on tietenkin suunnaton etu, jos ortopediasta ja radiologiasta tulee halpatuotteita.

Samoin kirjassa esitetty ajatus siitä, että robottitaksien tai hoivarobottien mahdollista esiinmarssia pitäisi jotenkin jarruttaa tuloerojen takia, on todella omituinen. Liikenteen ja hoivan halpeneminen hyödyttää nimenomaan pienituloisia.

Kirjan aihetta koskeva kohta onkin täynnä aika ihmeellisiä väitteitä. Yksi niistä on, että taksipalvelu on yhdistelmä liikennettä ja ihmiskontaktia, ja että robottitaksi tuhoaa tämän hienon palveluyhdistelmän. Tämä kuulostaa todella epäuskottavalta.

Ihmiset haluavat liikkua paikasta toiseen halvalla. Kukaan ei aja taksilla ihmiskontaktia varten. Päinvastoin, halpa liikenne jättää ihmisille enemmän rahaa (tai vapaa-aikaa) muihin tärkeisiin asioihin, kuten inhimilliseen kanssakäymiseen. Jos varakkaammat ihmiset haluavat ajella ihmistaksilla, markkinat pystyvät aivan hyvin tuottamaan myös tällaisen palvelun.

Yhtä epäuskottava on myös seuraava väite: ”Tuloerojen kaventamisen näkökulmasta sellaiset innovaatiot ovat parempia, jotka antaisivat hoivattaville mahdollisuuden nauttia inhimillisestä vuorovaikutuksesta, ja pitäisivät yllä hoiva-alan työpaikkoja.”

On täysin epäselvää, miksi näin olisi. Hoivarobottien mahdollistama hoivan hinnan aleneminen hyödyttää nimenomaan köyhiä. Mitä halvempaa hoivan tuottaminen on, sitä parempaa ja enemmän hoivaa pienituloiset voivat hankkia. Hoiva-alan työpaikkojen ylläpitäminen hoiva-alan tuottavuuden kustannuksella tarkoittaa hoiva-alan työpaikkojen säilyttämistä köyhien hoivattavien kustannuksella.

Kun hoivarobotit hoitavat raa’an hoivatyön, tarvitaan vähemmän hoivatyöntekijöitä, mutta nämä voivat keskittyä aitoon inhimilliseen kanssakäymiseen. On vaikea nähdä, miten hoivan rutiinien hoitaminen robottien avulla edes olisi hoivattavista epämiellyttävää. Oli miten oli, liikenne ja hoivapalveluiden halpeneminen tarkoittaa sitä, että köyhät voivat liikkua enemmän ja saavat enemmän hoivaa.

Jokseenkin ristiriitaisesti Hiilamo (tai Atkinson, tämä on epäselvää) ottaa esiin ns. Baumolin taudin. Menemättä yksityiskohtiin, Baumolin tauti johtuu siitä että julkisten palveluiden tuottavuus kasvaa hitaammin kuin muun talouden. Näin ollen hoiva-alan tuottavuutta nostavat hoivarobotit ovat nimenomaan lääke Baumolin tautiin ja robotisaation jarruttaminen pahentaa sitä.

Yritys jarruttaa ihmistyön korvaamista teknologialla on siis paitsi tuhoon tuomittu myös ihmisvihamielinen. Juuri köyhät hyötyvät eniten työtä säästävästä teknologiasta. Suurituloiset voivat aina palkata pienituloisia tekemään epämiellyttävät työt, pienituloisilla ei ole tätä mahdollisuutta.

Tässä on mahdotonta pohtia laajemmin robotisaation mahdollisia työllisyys- ja tulonjakovaikutuksia. Hyvä paikka aloittaa näiden pohdinta on esimerkiksi tämä hetki sitten ilmestynyt Marko Terviön blogikirjoitus.

Mutta on syytä muistaa, että länsimaalaisten nykyisin nauttima korkea elintaso on nimenomaan parin viime vuosisadan valtavan tuottavuuskasvun ansiota. Tuleva hyvinvoinnin kasvu on samoin mahdollista ainoastaan, jos tuottavuus jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa. Robotisaation mahdollisesti tuottama uusi tuottavuuskasvu ei siis ole mikään uhkakuva, kuten Hiilamon otsikossa. Se on lupaus.

Oma reseptini

Toivotetaan robotisaatio ja teknologinen kehitys tervetulleeksi. Ei yritetä harata kehitystä vastaan tai suojella nykyisiä ammatteja ja toimialoja. Päinvastoin, annetaan luovan tuhon tehdä tehtävänsä nykyistä vauhdikkaammin.

Luodaan sen sijaan yhteiskunta, joka sopeutuu joustavasti muutokseen ja suojelee ihmisiä muutoksen kovimmilta iskuilta ammattien sijasta kannustavalla sosiaaliturvalla ja hyvällä koulutusjärjestelmällä.

Ei yritetä säännellä markkinahintoja tai -tuloja vaan hoidetaan ihmisten auttaminen siihen sopivilla välineillä, eli esimerkiksi tulonsiirroilla, koulutuksella ja julkisella terveydenhuollolla. Hoidetaan julkiset hoivapalvelut mahdollisimman tehokkaasti ja hyödynnetään robotisaatiota ja automatisaatiota mahdollisimman laajasti. Se on köyhien etu.

Valtio voi edistää innovaatioita sopivilla välineillä ja erityisesti poistaa esteitä niiden syntymiselle ja käyttöönotolle. Mutta valtion tehtävä ei yleensä ole päättää, millaisia innovaatioita tehdään tai yrittää ohjata teknologisen kehityksen suuntaa.

Tämä on siis blogikirjoitussarjan ensimmäinen osa. Lupaan, että seuraavissa käsitellään useampi resepti kerrallaan, eivätkä ne ole näin pitkiä. Julkaisen seuraavan osan lähiaikoina.

Perintöverosta ja sen tasosta puhutaan taas. Korkean perintöverotuksen kannattajat perustelevat näkemystään mahdollisuuksien tasa-arvolla. Osa tuntuu ajattelevan, että varallisuuden periytyminen on ongelma, joka pitää ratkaista.

Todellisuudessa se on hieno asia, josta on syytä iloita.

Omien lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta huolehtiminen on suurelle osalle ihmisiä yksi elämän tärkeimmistä päämääristä. Hyvä yhteiskunta on sellainen, jossa ihmiset voivat toteuttaa itselleen tärkeitä asioita. Yksi keskeinen tapa edistää omia päämääriä on kerätä varallisuutta ja käyttää sitä itselleen tärkeisiin asioihin.

Siksi hyvässä yhteiskunnassa ihmisillä täytyy olla mahdollisuus edistää omien lastensa hyvinvointia siirtämällä näille varallisuutta. Yhteiskunta, joka ei anna vanhempien huolehtia lastensa hyvinvoinnista ei välitä siitä mikä sen jäsenille on tärkeintä.

Peritty varallisuus on hieno asia. On mahtavaa, ettei ihmisen tarvitse aloittaa elämäänsä tyhjin taskuin. Varallisuus luo turvallisuutta, vakautta ja antaa mahdollisuuden ottaa riskejä. Se mahdollistaa sen, ettei ammatin tai koulutuksen valintaa tarvitse tehdä pelkästään rahan takia.

Mitä suuremmalla osalla suomalaisia on varallisuutta syntyessään tai itsenäistyessään, sitä parempi. Suomi on ollut korkean tulotason maa vasta lyhyen aikaa. Useimpien suomalaisten isovanhemmat syntyivät vielä köyhinä. Varallisuutta on suurimmalle osalle kertynyt vasta sukupolven tai parin verran ja se on usein aika vaatimatonta.

Mutta sekin on jotain. Kun jokin suku on kerran noussut köyhyydestä ja saanut kerättyä varallisuutta, olisi mitä suurinta typeryyttä ehdoin tahdoin pyrkiä tekemään siitä uudestaan köyhä. Olisi silkkaa ihmisvihaa nollata ihmisten vaivalla ja tuurilla keräämä varallisuus aina sukupolven vaihtuessa.

Sen sijaan meidän pitää riemuita jokaisesta suvusta, joka on saanut nostettua itsensä köyhyydestä ja onnistunut keräämään jotakin varallisuutta. Meidän pitää iloita jokaisesta ihmisestä, joka on saanut siirrettyä lapsilleen omaisuutta ja pystynyt näin parantamaan näiden elämää.

On tietenkin surullista, että kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia jättää merkittävää perintöä. Köyhyys on kammottava asia. Elämän aloittaminen ilman mitään pesämunaa on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin perinnön kanssa. Mutta ratkaisu tähän ei tietenkään ole verottaa kaikkia köyhiksi, vaan auttaa niitä joilla ei ole perintöä.

Ongelma ei ole siinä, että osa ihmisistä on varakkaita vaan siinä, että osa ei ole. Varallisuuserojen tasaaminen niin, että yritetään tehdä rikkaista köyhiä on järjetöntä ja tuhoisaa puuhaa. Järjellisen politiikan päämääränä on yrittää pitää varakkaat suvut varakkaina ja tehdä mahdollisimman monista köyhistä suvuista varakkaita.

Suomessa koko puhetapa on päässyt vääristymään. Koko ajan puhutaan vain tuloerojen, varallisuuserojen tai epämääräisemmin eriarvoisuuden vähentämisestä. Mutta eroja voi pyrkiä vähentämään tekemällä kaikista köyhiä tai tekemällä useammista rikkaita. Vain jälkimmäisessä on järkeä.

Aivan sama pätee muuten koulutukseen. Suurimmalla osalla suomalaista akateeminen perinne on tuore. Harvojen isovanhemmista kaikki olivat edes ylioppilaita, saati maistereita. Koulutettujen vanhempien keskeinen tavoite elämässä on siirtää oma koulutustaso eteenpäin lapsille. He yrittävät kaikin voimin siirtää eteenpäin niitä tietoja, taitoja, tapoja ja asenteita, jotka edistävät menestystä koulutustiellä.

Nämä tiedot, taidot, tavat ja asenteet voidaan nähdä ihan samanlaisena perintönä kuin tavanomainen varallisuus. Myös tämän inhimilliseksi pääomaksi kutsutun varallisuuden onnistuneesta siirtämisestä seuraavalla sukupolvelle on syytä iloita. Kun yksi sukupolvi on kerran päässyt nousemaan korkealle koulutustasolle, olisi järjetöntä toivoa, etteivät myös seuraavien sukupolvien edustajat kouluttautuisi suurella todennäköisyydellä.

Koulutuksen periytyvyys on siis upea asia. Se tarkoittaa, että arvokas inhimillinen pääoma siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä häviä. On surullista, että kaikilla vanhemmilla ei ole samanlaista inhimillistä pääomaa siirrettäväksi. Mutta ratkaisu on tässäkin huonommista lähtökohdista olevien kouluttautumisen siinä toivossa, että näillä olisi mahdollisuus kerätä omaa inhimillistä pääomaa ja siirtää se lapsilleen.

Ihmisiä, joilla ei ole perittyä varallisuutta, pitää auttaa ja tukea. Mutta varallisuuden tai koulutuksen periytyminen ei ole ongelma, vaan syy riemuita. Tämä seikka on syytä pitää mielessä, kun oikeaa perintöveron tasoa pohditaan.

Äärimmäinen varallisuuden keskittyminen voi olla yhteiskunnallinen ongelma.Mutta Suomessa ei ole tällaisesta kehityksestä hirveästi merkkejä. En myöskään halua väittää, ettei suuria perintöjä saisi verottaa. Järkevä perintöveron taso on tuskin nolla. Ihan järkevät ihmiset kannattavat suhteellisen korkeaakin perintöveroa.

Mutta oikea perintöveron taso on oman kirjoituksensa aihe. Nyt tarkoitukseni on yksinkertaisesti tuoda esille se usein unohtuva seikka, että peritty varallisuus on hyvä, ei huono juttu. Siksi perintöjen korkea verottaminen ”mahdollisuuksien tasa-arvon” nimissä sen vuoksi, että kaikki eivät saa yhtä paljon perintöä on järjetöntä.

Toivokaamme vilpittömästi, että mahdollisimman moni suomalainen saisi perintönä joko varallisuutta tai koulutusta tai kumpaakin.

Miesparin vihkinyt pappi saa ehkä rangaistuksen.

Kirkko ei hyväksy samaa sukupuolta olevien vihkimistä, vaikka laki sallii sen. Vihkimisen suorittanut pappi on siis noudattanut lakia, mutta toiminut kirkon määräyksiä vastaan. Siksi hän luultavasti saa asiasta jonkinlaisen rangaistuksen kirkon sisällä. Oikeusoppineiden mukaan hän voi kuitenkin valittaa saamastaan rangaistuksesta maalliseen hallinto-oikeuteen.

Hallinto-oikeuden professorin mukaan tuomioistuin ”joutuu miettimään sitä, että kun virkamies toimii lainmukaisella tavalla, niin voidaanko hänelle siitä antaa varoitus. Se on aika absurdi tilanne.” Sanos muuta.

Kirkon ja valtion erottaminen syy jupakkaan

Koko sekoilu on paitsi ”absurdi” myös täysin tarpeeton ja oire suuremmasta ongelmasta. Se on seurausta Suomen kesken jääneestä kirkon ja valtion erottamisesta. Uskontokuntien pitäisi saada vapaasti päättää keitä ne vihkivät ja keitä eivät. Mutta samaan aikaan valtion pitäisi suhtautua täysin tasapuolisesti kaikkiin uskontoihin. Yhdelläkään uskonnolla ei pitäisi olla mitään lainsäädäntöön perustuvaa erityisasemaa.

Suomen tilanne on tässä suhteessa aika surkea. Kirkko ja valtio ovat kietoutuneet toisiinsa monilla sopimattomilla tavoilla. Evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on erivapauksia, kuten oikeus verottaa jäseniään. Kirkot myös hoitavat viranomaistehtäviä, uskonto rehottaa kouluissa ja valtiollisissa seremonioissa. Valtion radio lähettää uskonnollista propagandaa. Jumalanpilkka on laissa kielletty.

Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat selkeästi valtiollisia tai puolivaltiollisia uskonnollisia yhteisöjä. Sellaisia ei liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa pitäisi olla. Moniarvoisessa yhteiskunnassa valtiolla ei ole omaa uskonnollista tai muuta arvonäkökulmaa. Sen tehtävä on vain edistää kansalaisten vapautta elää omien arvojensa mukaisesti.

Tähän vapauteen ei muuten kuulu suoja toisten pilkalta tai muulta avoimelta kilpailulta ajatusten markkinapaikalla.

Ratkaisu on uskonnoton valtio

Liberaali ratkaisu uskonnon ja valtion suhteeseen on yksinkertainen. Kaikki uskontokunnat on lainsäädännössä asetettava täsmälleen samaan asemaan. Yhdellekään uskonnolliselle yhteisölle ei tule antaa erityiskohtelua tai edes erityismainintaa.

Paitsi keskenään, uskonnolliset yhteisöt pitäisi saattaa tasavertaiseen asemaan muiden aatteellisten yhteisöjen kanssa. Itse asiassa erillistä uskonnollisia yhteisöjä koskevaa lainsäädäntöä tuskin tarvitaan. Meillähän on jo mahdollisuus organisoida uskonnollinen toiminta esimerkiksi aatteelliseksi yhdistykseksi, säätiöksi, osuuskunnaksi tai vaikkapa osakeyhtiöksi.

Uskonnollisten, kuten muidenkaan yhteisöjen mahdollisuutta kerätä varoja ei pidä rajoittaa. Verotusoikeus ei kuitenkaan kuulu uskonnollisille tai muillekaan aatteellisille yhteisölle. Uskonnonopetus ei kuulu julkisen sektorin tehtäviin, eikä kouluissa tule harjoittaa mitään uskontoa.

Kyllä, tämä tarkoittaa myös suvivirren, jouluseimen ja kevätkirkon poistamista koulusta. Yleisradion tehtävä ei ole levittää uskontoa, sen hartausohjelmat on siis lopetettava. Jeesus täytyy heittää ulos myös kaikista valtiollisista seremonioista ja niin edelleen.

Tässä ei ole kysymys kauniit perinteet tuhoavasta pikkumaisuudesta. Kysymys on vaatimuksesta noudattaa moniarvoisen yhteiskunnan periaatteita johdonmukaisesti.

Kuka vain vihkiköön kenet vain haluaa

Mutta nyt eksyn jo kauaksi alkuperäisestä aiheesta, eli avioliittoon vihkimisestä. Uskonnollisesti neutraalissa valtiossa avioliittoon vihkiminen ei ole mikään ongelma. Se on ihan tavallinen hallinnollinen toimenpide, joka tehdään allekirjoittamalla oikeat paperit ja toimittamalla ne viranomaisille.

Mutta koska avioliitto on tärkeä asia monissa uskonnoissa, vihkioikeus voidaan hyvin antaa kenelle tahansa hyvämaineiselle henkilölle. Tämä henkilö voi sitten suorittaa vihkimisiä omassa yhteisössään, tai muuten vaan. Aviopari voi myös vaikka ihan itse vihkiä itsensä. Onhan aika lailla sama, kuka lomakkeet lähettää maistraattiin.

Uskonnolliseen tai muuhun yhteisöön kuuluvat saavat liittää vihkimiseen haluamiaan seremonioita, kunhan vihkipari jossakin vaiheessa allekirjoittaa tarvittavat paperit.

Luonnollisesti uskonnolliset tai muut yhteisöt voivat haluamallaan tavalla rajoittaa sitä, kuka voi osallistua niiden vihkiseremonioihin. Jos yhteisön mielestä nais- tai miesparit, toisen uskonnon jäsenet, ateistit ynnä muut eivät voi olla naimisissa uskonnollisessa mielessä, niin ihan sama. Halukkaat voivat aina mennä naimisiin jossakin muualla.

Uskonnollisten yhteisöjen käsitys avioliitosta voi olla meistä muista vaikka kuinka vastenmielinen ja syrjivä. Mutta kun yhteisöillä ei ole virallista asemaa, niin asia ei kuulu valtiolle. Ja jos jonkun uskontokunnan mielestä ”vääränlaiset” avioparit eivät ole jumalan tai jumalien silmissä naimisissa, niin mikäs siinä. Lain silmissä he ovat.

Konservatiivien ja muiden ristiriita on väistämätön, sekoilu ei

Vapaassa yhteiskunnassa on oikeus olla uskonnollisesti konservatiivinen, kunhan ei pakota muita elämään omien moraalikäsitystensä mukaan. Siinä, että yhteiskunnan valtavirran käsitys avioliitosta on muuttunut avarammaksi kuin kirkon, ei ole mitään periaatteellista ongelmaa. Maailma on täynnä asioita, joissa uskonnollisten konservatiivien moraalikäsitykset poikkeavat valtavirrasta, puhumattakaan konservatiivien näkemyseroista monien muiden alakulttuurien kanssa tai keskenään.

Ristiriita konservatiivien ja muiden välillä on siis väistämätön, mutta omituinen vihkimis-, valitus- ja rangaistusjupakka kirkon sisällä ei ole. Sen syynä on kirkon ja valtion epäterve yhteys. Koska kirkolla on virallinen asema ja se hoitaa viranomaistehtäviä, siihen kohdistuu uskonnon näkökulmasta täysin vieraita tasapuolisuuden vaatimuksia.

Vielä pahempaa on se, että ihmisten tasavertainen kohtelu ja uskonnonvapaus eivät toteudu, koska meillä on todellisuudessa valtiollinen kirkko.

Toivottavasti avioliiton tasa-arvoistuminen edistää myös kirkon ja valtion erottamista Suomessa. Sekoilu tulee jatkumaan niin kauan kuin se on tekemättä.

Digitaalisia liikennepalveluita tarjoava Uber ilmoitti tänään lopettavansa palvelunsa Suomessa väliaikaisesti. Tiedotteen mukaan Uber jatkaa toimintaa Liikennekaaren tultua voimaan ensi kesänä.

Uber sanoo, ettei vetäytyminen johdu mistään yksittäisestä asiasta vaan ”kokonaiskuvasta”. Uberin asema on muuttunut viime aikoina todella tukalaksi. Se ei voinut oikein enää väittää toimivansa laillisuuden rajamailla, vaan viranomaiset pitävät selvästi toimintaa lainvastaisena. Poliisi on alkanut tutkia myös Uberin suomalaisen johdon mahdollista syyllistymistä rikoksiin. Johdon omaisuutta on asetettu takavarikkoon. On vaikea uskoa, ettei näillä tapahtumilla olisi tekemistä vetäytymispäätöksen kanssa.

Joka tapauksessa tänään on hyvä päivä kerrata joitakin Uberin Suomi-seikkailun opetuksia. Monet niistä tuntuvat usein unohtuvan kokonaan.

1 Kysymys ei ole Uberista

Taksiliikenteen sääntelyn purkamisessa ei ole kysymys Uberista. Sääntely estää kaikkien vastaavien palveluiden tulemisen Suomeen tai kehittämisen Suomessa. Suomessa ei ole esimerkiksi Uberin keskeistä kilpailijaa Lyftiä tai alan kotimaisia yrittäjiä.

Keskittyminen Uberiin on taksikartellin ja muiden elinkeinovapauden vastustajien kannalta hyvä lähestymistapa Uberin kyseenalaisen maineen vuoksi. Uber on lakien tulkinnassa aggressiivinen, sen veronmaksu on epäilyksenalaista ja entinen johtaja kauniisti sanottuna värikäs henkilö.

Mutta Uberin aggressiivisuus on juuri se syy miksi vain se on toiminut Suomen markkinoilla. Lainkuuliaisemmat yritykset eivät ole edes yrittäneet Suomen markkinoille tappavan lainsäädännön vuoksi.

Uber on toki aikaansaanut sen hyödyn, että taksikeskuksen on ollut pakko ottaa käyttöön taksintilaussovellus. Sovelluksessa ei kuitenkaan ole esimerkiksi mitään nerokasta algoritmia, vaan se tilaa taksin lähimmältä tolpalta. Se on siis vain uudenlainen liittymä samaan palveluun.

Suomessa on myös aloittanut kiinnostavia liikennepalveluja. Mutta luonnollisesti tällaiset palvelut joutuvat olemaan tarjoamatta taksiliikenteeksi katsottuja palveluita tai sitten tarjoamaan niitä yhteistyössä nykyisten luvanhaltijoiden kanssa.

Keskustelussa ei siis missään tapauksessa pitäisi juuttua Uberiin ja sen ongelmiin. On syytä pitää koko ajan mielessä että mikään edullisia ja turvallisia uuden ajan taksipalveluja tarjoava yritys ei voi toimia Suomessa. Uber-jutun mielenkiinto on siinä, että se tuo tämän käsittämättömän asiaintilan näkyviin.

2 Kysymys ei ole ”jakamistalouden” vaikeista eettisistä kysymyksistä

Hyvin usein liikennemarkkinoiden avaamisen yhteydessä on vaadittu keskustelua ”jakamistalouteen” liittyvistä korkealentoisista eettisistä ongelmista. Näistä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on hyvin yksinkertaisesti siitä, saako Suomessa ihmisiä kuljettaa edullisesti ja turvallisesti paikasta toiseen vai ei.

Kenties ns. jakamistalouteen liittyy joitakin syvällisiä ongelmia, vaikka en olekaan kovin vakuuttunut tästä. Mutta nämä kysymykset on ratkaistava työ- tai muulla lainsäädännöllä. Ne eivät mitenkään voi olla perusteluna liikenteen kuoliaaksisääntelylle muutamien onnellisten luvanhaltijoiden hyväksi.

3 Taksimarkkinoiden erityissääntelylle ei ole perusteita

Taksiliikenteen vapauttaminen ei tietenkään tarkoittaisi kaiken sääntelyn purkamista. Meillä on jo hyvin kattava yleinen työ-, vero- ja kuluttajansuojalainsäädäntö. Tämä on aivan riittävä taksikuljetuksen kaltaisen simppelin palvelun sääntelemiseen.

Erityissääntelyn puolesta aiemmin esitetyt perustelut kuten etsintäkustannukset, turvallisuusnäkökohdat ja huijauksen estäminen ovat pitkään olleet enemmän tai vähemmän väsyneitä. Digitalisaatio on tehnyt niistä täysin poskettomia. Sovelluspohjainen taksilipalvelu poistaa etsintäkustannukset, estää huijaamisen ja tunnistaminen takaa turvallisuuden.

4 Taksiliiton toiminta on todella epämiellyttävää

Taksiliitto on toimijana hämmästyttävän epämiellyttävä. En tiedä millaista lobbausta se on harjoittanut kulissien takana. Mutta se on tehnyt kaikista taksikuskeista ilmiantajia ja lähettänyt Uber-kuskien perään myös jonkinlaisia yksityisetsiviä. Usein maahanmuuttajataustaisiin ahkerasti työtä painaviin kuskeihin kohdistunut vaino kertoo maastamme jotain todella surullista.

5 Hallituksen olisi pitänyt lahjoa taksit siirtymäajan sijasta rahalla

Uuden liikennepalvelulain voimaantuloon asetettiin pitkä määräaika. Laki tulee, kuten sanottua, voimaan vasta ensi kesänä. Yleinen käsitys on, että siirtymäaika on tehty niin pitkäksi mm. Taksiliiton vaatimuksesta. Tyhmän sääntelyn purkamisessa ei kuitenkaan pitäisi aikailla. On täysin järjetöntä rangaista suomalaisia pitkällä siirtymäajalla nykyisten luvanhaltijoiden edun takia.

Jos häviäjiä on pakko lahjoa, tehtäköön se avoimesti rahalla. Nykyisille taksiluvan haltijoille olisi voitu myöntää tarvittava lahjus vaikka ”digitalisaatioavustuksena” tai jollakin muulla kauniilla nimellä. Näin uudet palvelut olisi saatu heti laillisiksi ja taksitoiminta kilpailun piiriin.

Tulonsiirto takseille olisi tietysti vähän hassun näköistä politiikkaa. Mutta puhdas käteisellä tapahtuva tulonsiirto on aina parempi vaihtoehto kuin saman lahjuksen antaminen hyvinvointia tuhoavaa sääntelyä jatkamalla.

Vielä vuoden kestävä siirtymäaika on pitkä digitalisaation etenemisvauhdin näkökulmasta.

6 Suurimmat sääntelyn haitat jäävät näkymättömiin

On ehkä vielä kerran syytä korostaa, että liikenteen kuten kaikkien muidenkin alojen huonon sääntelyn suurimmat kustannukset jäävät yleensä piiloon. Ne muodostuvat saamatta jääneistä tai huonoista palveluista, tarpeettoman kalliista hinnoista, perustamatta jääneistä tai Suomeen tulemattomista yrityksistä ja tekemättä jääneistä innovaatioista.

Juuri siksi Uber-tapaus on niin informatiivinen. Se näyttää kouriintuntuvasti ne kustannukset, jotka tavallisesti jäävät piiloon. Tiedämme tarkkaan, mistä jäämme paitsi älyttömän sääntelyn vuoksi: edullisemmista ja paremmista kuljetuspalveluista.

Editoitu klo 16:06. Mainittu uudet palvelut.

En ole erityisen pahoillani, jos sote-uudistus ei etene nykymuotoisena. Siinä on paljon ongelmia, joista monet liittyvät valinnanvapausmalliin.

Silti oli aika hämmästyttävää kuunnella ja lukea perustuslakiasiantuntijoiden Yleisradiolle antamia haastatteluja. Haastattelujen pohjalta oli tehty sekä tv-uutinen että juttu Ylen verkkosivuille.

Sote-uudistuksen pääasialliset perustuslakiongelmat liittyvät käsittääkseni ns. yhtiöittämispakkoon ja uudistuksen aikatauluun. Mutta perustuslakiasiantuntijat eivät haastatteluissa puhu näistä paljonkaan. Sen sijaan he esittävät heikosti verhottua poliittista kritiikkiä koko valinnanvapauden ajatusta kohtaan, epämääräisiä väitteitä hallituksen piilotelluista tavoitteista ja vihjaavat, että uudistuksen taustalla ovat lobbarit.

Tällaista kritiikkiä saa toki esittää, mutta sillä tuntuisi olevan vähän tekemistä perustuslakiasiantuntijuuden kanssa.

Näyttää ilmeiseltä, että haastatellut asiantuntijat suhtautuvat kielteisesti ajatukseen julkisesti rahoitetuista ja yksityisesti tuotetuista palveluista. Sen sijaan on todella paljon vähemmän ilmeistä, että kielteinen suhtautuminen johtuu perustuslain tulkinnasta, eikä heidän omista poliittisista näkemyksistään.

Erottelu on tärkeää, sillä monet meistä ovat sitä mieltä, että perustuslaillisesti toteutettu valinnanvapaus on periaatteessa hyvä asia, vaikka nykymallissa on ongelmia. Perustuslailliset kysymykset pitää siis erottaa tarkasti valinnanvapauden hyötyjä koskevasta poliittisesta keskustelusta.

Hallituksen salaiset tavoitteet

Jo nettijutun otsikko kertoo, että perustuslakiasiantuntijoiden mielestä ”historian suurin yksityistämishanke piilotettiin sote-valinnanvapauden kaapuun”. On tietysti vaikea sanoa, onko muotoilu toimittajan vai haastateltavien.

Yle on haastatellut useita asiantuntijoita. Ensimmäinen heistä, Kaarlo Tuori toteaa että hallituksen tavoite on ollut ”julkisten perustason sotepalvelujen yksityistäminen”. Otsikon ja sitaatin perusteella syntyy käsitys, että Tuorin mielestä hallituksen tavoitteena on ollut yksityistäminen, mutta tuo tavoite on ollut salainen.

Yksityistäminen on epätarkka termi, jolla tarkoitetaan kahta eri asiaa. Ankarampi merkitys on se, että jokin toiminto siirretään kokonaan pois julkiselta sektorilta. Tässä mielessä sote-palveluiden yksityistäminen tarkoittaisi sitä, että terveyskeskukset ja sairaalat myytäisiin yksityisille ja julkinen terveydenhoito lopetettaisiin. Hallitus ei päivänselvästi ole suunnitellut mitään tämän suuntaista. Sote-palvelut olisivat valinnanvapausmallissa edelleen julkisesti rahoitettuja ja julkisen päätösvallan alaisia.

Yksityistämisen vähemmän ankara merkitys on se, että julkinen sektori siirtää julkisia palveluita yksityisesti tuotettavaksi. Julkinen sektori edelleen rahoittaa palvelut ja päättää niiden sisällöstä, mutta yksityinen tuottaa ne. Tällainen yksityistäminen on todella ollut yksi valinnanvapausmallin tärkeimmistä päämääristä. Mitään ihmeellistähän tässä ei ole, julkinen sektori ostaa palveluita yksityisiltä yrityksiltä ja järjestöiltä koko ajan vanhustenhoidosta Helsingin seudun bussiliikenteeseen.

Suopea tulkinta Tuorin lausumasta on, että hän tarkoittaa hallituksen tavoittelevan vähemmän ankaraa yksityistämistä. Mutta silloin on naurettavaa puhua mistään salatuista tarkoitusperistä. Totta kai valinnanvapaus on yksityistämistä siinä mielessä, että siirrytään julkisesti tuotetuista julkisesti rahoitettuihin palveluihin. Se on ollut koko ajan valinnanvapauden ääneen lausuttu tavoite. Missään tapauksessa tavoitetta ei ole piilotettu mihinkään kaapuun. Kokoomuslaiset ovat huutaneet sitä kirkontorneista.

Jos hallituksella siis on piilotettu yksityistämistavoite, sen täytyy salassa suunnitella julkisen terveydenhuollon lopettamista ja myymistä yksityisille. Tällaisen tavoitteen olemassaolo on tietysti mahdollista, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä.

On siis erittäin vaikea ymmärtää, mistä piilotetuista tavoitteista asiantuntijat puhuvat. Jos tällaisia väitteitä esittää olisi syytä puhua tarkasti ja esittää jotakin näyttöä väitteiden tueksi. Näin siis jos esiintyy asiantuntijana, oppositiopoliitikoillehan täytyy tässä suhteessa antaa paljon enemmän liikkumavaraa.

Kuten sanottua, voi toki olla että otsikko on toimittajan käsialaa ja että Tuori halusi vain todeta, että valinnanvapausmallin toteutuessa myös yksityiset toimijat voisivat tuottaa terveyspalveluja. Siinä tapauksessa on vaikea ymmärtää miksi hän olisi halunnut tuoda esille tällaisen täydellisen itsestäänselvyyden. Mutta toki kritiikkini on silloin osittain aiheetonta.

”Sosiaali- ja terveyspalvelut pois julkiselta vallalta”

Toisen haastatellun asiantuntijan Veli-Pekka Viljasen näkemys on, että ”kuntien tuottamat ensivaiheen sosiaali- ja terveyspalvelut siirrettäisiin kokonaan pois julkiselta vallalta”. Tämä on kerta kaikkiaan epätosi väite. Kukaan ei ole siirtämässä palveluita pois julkiselta vallalta. Terveyspalvelut olisivat edelleen julkisesti rahoitettuja ja niiden sisällöstä päätettäisiin julkisesti, aivan kuten nytkin.

Yhtä lailla pääkaupunkiseudun kuntien julkinen liikenne on julkinen palvelu, vaikka bussilinjoja ajaa yksityinen yritys. Nyt jo ostopalveluina tuotetut päiväkoti- ja vanhuspalvelut ovat julkisia, vaikka ne on ostettu yritykseltä tai järjestöltä.

On kokonaisuudessaan aivan järjetöntä ajatella, että julkisen sektorin pitäisi tuottaa itse kaikki palvelut, jotka se rahoittaa. Se on aivan yhtä järjetöntä kuin että julkisen sektorin pitäisi tuottaa itse tarvitsemansa toimistotarvikkeet, hävittäjälentokoneet tai kahvipavut. Palvelutuotannon järjestäminen on tarkoituksenmukaisuuskysymys ja siitä päättäminen tavanomaista poliittista päätöksentekoa.

Kenties asiaan liittyy perustuslaillisia kysymyksiä, mutta sellaisiahan Viljanen ei käsittele. Hän tyytyy esittämään virheellisen ja turhaa pelkoa levittävän tosiasiaväittämän. On vaikea välttyä ajattelemasta, että hänen tavoitteensa ovat jotakin aivan muuta kuin perustuslaillisuudesta huolehtiminen.

Lobbauksen kulttuuri

Tuori ottaa kantaa myös lobbaukseen ja virkamiesvalmisteluun. Hän on sitä mieltä, virkamiesvalmistelun riippumattomuus on heikentynyt, ja yhtenä syynä on Suomeen rantautunut lobbauskulttuuri.

Uusi kulttuuri näkyy viestintätoimistojen aseman korostumisessa ja siinä, että tapahtuu merkittävää siirtymistä julkiselta puolelta yksityiselle puolelle. ”Viestintätoimistoihin on siirtynyt vaikkapa ministerien poliittisia sihteereitä. Muualla maailmassa tätä käsitellään potentiaalisena poliittisena korruptiona. Poliittinen pyöröovi käy tiuhaan.”

Koska Tuori puhuu asiasta tässä yhteydessä, hänen täytyy tarkoittaa että lobbaamisen kulttuuri on ollut merkittävä tekijä sote-uudistuksen valmistelussa. Tuntuu selvältä, että hän haluaa vihjata valinnanvapausmallin olevan suuressa määrin terveysyritysten lobbareiden keksintöä.

En epäile yhtään, etteivätkö lobbarit olisi tyytyväisiä valinnanvapauden ajatukseen ja erityisesti ns. pakkoyhtiöittämiseen. Mutta samalla täytyy muistaa, että on paljon ihmisiä, minä itse mukaanluettuna, jotka kannattavat valinnanvapautta periaatteellisista syistä. Itse kannatan sitä osittain toki aatteellisesti, mutta merkittävässä määrin myös siksi, että uskon sen aidosti parantavan palveluita.

Kenties Tuori tarkoitti nimenomaan sitä, että tässä valinnanvapausmallissa on perustuslaillisesti ongelmallisia piirteitä, ja että nämä piirteet ovat lobbareiden vaikutusta. Mutta nyt hän ilmaisee itseään niin epämääräisesti, että näyttää saattavan koko valinnanvapauden ajatuksen epäilyksenalaiseksi. Syntyy käsitys, että valinnanvapauden kannattajat ovat lobbareiden taskussa.

On myös todella erikoinen väite, että lobbaaminen on nyt rantautunut Suomeen ja lainvalmisteluun. Etujärjestöt, erityisesti työmarkkinajärjestöt ovat aina olleet tiiviisti mukana lainsäädännössä, sekä täysin julkisesti että kulissien takana. Poliittiset vaikuttajat ovat aina joustavasti siirtyneet järjestöjen ja politiikan välillä. Virkanimitykset ovat varsinkin ennen usein olleet läpeensä politisoituneita. Riippumattoman virkamiesvalmistelun kulta-aikaa ei koskaan ole ollutkaan.

Siksi on todella vaikea ymmärtää Tuorin näkemystä siitä, että lobbaus on uusi asia. Viestintätoimistojen tuleminen mukaan entistä enemmän johtuu ainakin osittain lobbaamisen ammattimaistumisesta. Etujärjestötkin palkkaavat nykyisin viestintätoimistoja tekemään asioita joita ennen tehtiin itse. Missään tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteivätkö eri intressiryhmät ennen vanhaan kyenneet vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin. Päinvastoin, koko järjestelmä perustui institutionalisoituun lobbaukseen.

Parhaimmassa tapauksessa ammattimaiset viestintätoimistot lisäävät järjestelmän avoimuutta, kun lobbarit erottaa muusta väestöstä. Avoimessa järjestelmässä on myös se etu, että kaikki pääsevät lobbaamaan, eivät vain politiikan sisäpiiriin kuuluvat intressit.

En mitenkään halua vähätellä pyöröoviongelmaa tai lobbauksen ongelmia. Olenhan itsekin kirjoittanut siitä. Mutta vierastan ajatusta, että kysymys olisi uudesta ilmiöstä.

Eriarvoisuuden lisääntyminen

Ihmetystä herättävät myös kolmannen perustuslakiasiantuntijan, Juha Lavapuron näkemykset. Hän puhuu siitä, että uusi järjestelmä ”pikemminkin lisäisi eriarvoisuutta kuin vähentäisi sitä”. Lavapuro toteaa myös: ”Uudistuksen on määrä turvata jokaiselle yhdenvertaiset ja riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Kyse on perusoikeuksista. Tämä keskeinen tavoite on nyt valitettavasti jäänyt poliittisten tahtotilojen jalkoihin.”

Perustuslakiasiantuntijat puhuvat koko ajan eriarvoisuudesta todella epämääräisin käsittein. He sanovat, että perustuslaki takaa kaikille yhdenvertaiset palvelut ja ettei eriarvoisuus saa kasvaa. On kuitenkin perustuslakimaallikolle epäselvää, mitä yhdenvertaisuus tässä tarkoittaa.

Yksinkertaisin tulkinta on se, että kaikille on turvattava tietty perustoimeentulo ja tietyt peruspalvelut asuinpaikasta riippumatta, ja ettei ketään saa syrjiä.

Mutta tämä tulkinta ei tarkoita sitä, etteivät palvelut voisi olla erilaisia esimerkiksi eri alueilla. Siis aivan kuten ne nyt ovat. Olisi täysin järjetöntä vaatia, että kaikkialla palvelutaso olisi sama. Kainuun korvessa tulee aina olemaan huonompi palvelutaso kuin Helsingissä. Palvelut ovat siis aina tässä mielessä eriarvoisia. Lisäksi koko paikallisen itsehallinnon ajatus on, että ihmiset voivat paikallisesti päättää, millaisia palveluita heillä on. Tässä mielessä alueellinen ”eriarvoisuus” on koko paikallisen itsehallinnon keskeinen päämäärä.

Tässä tulkinnassa myöskään eriarvoisuuden lisääntyminen ei olisi mitenkään perustuslaillinen ongelma. Jos onnistuneella sote-uudistuksella pystyttäisiin parantamaan kaikkien palveluita, mutta pääkaupunkiseudulla palvelut parantuisivat vielä enemmän kuin Kainuussa, niin mitään ongelmaa ei olisi.

Toinen tulkinta yhdenvertaisuudesta on, että kaikilla pitää olla oikeus samanlaisiin palveluihin asuinpaikasta riippumatta. Tämä on täysin järjetön tulkinta, koska silloin mikään järjestelmä ei koskaan olisi perustuslaillinen. Kolmas tulkinta on, että erot ovat sallittuja, mutta vain nykyiset erot. Erot eivät koskaan saisi lisääntyä, eivät edes silloin kun seurauksena olisi kaikkien palveluiden paraneminen. Tämäkin tulkinta kuulostaa aika pöhköltä.

On kuitenkin mahdotonta tietää ainakaan julkisuudessa annettujen haastattelujen perusteella, mikä on asiantuntijoiden tulkinta yhdenvertaisuudesta ja eriarvoisuudesta, kuten ei myöskään siitä millä mittarilla niitä tulisi arvioida.

On myös epäselvää, mihin empiiriseen aineistoon perustuslakiasiantuntijat nojautuvat sanoessaan eriarvoisuuden kasvavan uudistuksen seurauksena. Hehän eivät ole mekanisminsuunnittelun tai politiikka-arvioinnin asiantuntijoita.

Jos perustuslakiasiantuntijat haluavat aitoa kansalaiskeskustelua sote-uudistuksen perustuslaillisista kysymyksistä, heidän täytyy julkisuudessa puhuessaan olla paljon huolellisempia puhuessaan esimerkiksi eriarvoisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Lopuksi

On mahdollista, että olen tulkinnut väärin perustuslakiasiantuntijoiden sanomisia. Voi olla, että ne perustuvat vain heidän perustuslailliseen asiantuntemukseensa. Voi olla, että puheet piilotetuista tavoitteista ynnä muista ovat toimittajien lisäämiä. Mutta en ole tästä täysin vakuuttunut. Jos näin on, toivon että asiantuntijat terävöittävät ilmaisuaan ja esittävät näkemyksensä tiukemmin perustuslailliseen päättelyyn nojautuen.

Nyt näyttää nimittäin siltä, että asiantuntijoiden oma vastenmielisyys yksityisesti tuotettuja julkisia palveluita kohtaan paistaa läpi lausunnoista.

Olen itse vakuuttunut, että hyvällä (ei välttämättä nykyisellä) valinnanvapausmallilla on mahdollista parantaa suomalaisten sosiaali- ja terveyspalveluja. On tietenkin tärkeää, että valinnanvapaus toteutetaan myös perustuslaillisella tavalla.

Mutta perustuslakiasiantuntijoiden nyt esittämä kritiikki tuntuu kohdistuvat koko valinnanvapauden ajatukseen yleensä. He tuntuvat ajattelevan, että julkisesti rahoitettu ja yksityisesti tuotettu palvelu ei ole hyvä asia eikä ”aito” julkinen palvelu. Perustuslakiasiantuntijat tuntuvat ajattelevan, ettei kukaan voi kannattaa valinnanvapautta periaatteellisista syistä, vaan kannatuksen taustalla täytyy olla terveysyritysten lobbaaminen.

He saavat tietenkin olla tätä mieltä, myös julkisesti. Mutta omat poliittiset näkemykset on julkisissa puheenvuoroissa syytä erottaa nykyistä tiukemmin perustuslain tulkinnasta.

Juhani Kähärän mainio kirjoitus maakuntauudistuksesta näillä sivuilla innoitti minut kirjoittamaan lisää samasta teemasta.

Maakunta- ja sote-uudistuksen kohtalo näyttää tällä hetkellä vähintäänkin epävarmalta. Osa siitä kaatuu ehkä perustuslakivaliokunnassa. Jos näin käy, saattaa olla että koko uudistus menee poliittisista syistä mukana.

Yhtenä uudistuksen keskeisenä ongelmana on pidetty alueellisen eriarvoisuuden lisääntymistä terveyspalveluissa. Alueellisten erojen väitetty lisääntyminen saattaa joidenkin näkemysten mukaan olla jopa yksi merkittävä syy esityksen mahdolliseen kaatumiseen.

Nykyinen malli on monella tavalla huono, kuten Kähärä toteaa. Mutta syy ei ole alueellisen eriarvoisuuden lisääntymisessä. Itse asiassa olisi varsin todennäköistä, että myös paras kuviteltavissa oleva sote-uudistus lisäisi alueellisia eroja terveydenhoitopalvelujen saatavuudessa ja laadussa.

Se ei itse asiassa olisi mitenkään valitettava asia, päinvastoin. Mutta tämän osoittamiseksi joudun aloittamaan perusasioista.

Alueellinen yhdenvertaisuus ei ole järkevä tavoite

Totean tässä vaiheessa itsestäänselvyyden. Terveyspalveluiden alueellinen yhdenvertaisuus ei toteudu nyt, se ei koskaan tule toteutumaan eikä se ole edes järkevä tavoite.

Syrjäseuduilla asuva ei tule koskaan pääsemään synnytyssairaalaan tai liuotushoitoon yhtä nopeasti kuin suurkaupungissa. Parhaassa yliopistosairaalassa hoidon laatu tulee aina olemaan parempaa kuin muualla. Kaupunkilaisen terveysasema tulee aina olemaan lähempänä kuin maalaisen.

Hoidon saatavuus, tarjonnan monipuolisuus ja laatu tulevat aina vaihtelemaan alueellisesti, usein merkittävästi.

Vaihtelulle ei voi mitään, eikä pidä voidakaan. Yhdenvertaisuus terveyspalveluissa ei ole järkevä yhteiskunnallinen tavoite. Järkevä yhteiskunnallinen tavoite on riittävän korkean kokonaishyvinvointitason turvaaminen kaikille suomalaisille.

Terveyspalvelut eivät ole ainoa ihmiselle tärkeä asia. Maaseudulla asujan terveyspalvelut ovat heikompia kuin kaupunkilaisen. Mutta Suomessa asuinpaikan valinta on vapaaehtoista. Jos haluaa parempia terveyspalveluita, voi aina muuttaa suurempaan kaupunkiin.

Ihmiset, jotka eivät muuta parempien palveluiden perässä kertovat käyttäytymisellään, että jokin kotiseudulla asumisessa on heille palveluita tärkeämpää. Voi olla, että heitä pitävät kotiseudulla alhaiset asumiskustannukset, luonnon läheisyys, rakkaus synnyinseutuun tai lähellä asuviin sukulaisiin. Olipa syy mikä tahansa, jokin asia on heille arvokkaampaa kuin paremmat terveyspalvelut.

Ja jos kerran asukkaat itse ovat sitä mieltä, että muut asiat ovat terveyspalvelujen laatueroja tärkeämpiä, ei julkisen sektorinkaan tarvitse huolehtia erojen tasaamisesta.

Ihmisten vapaa liikkuvuus Suomessa siis takaa sen, etteivät alueelliset erot terveyspalvelujen laadussa aiheuta alueellisia eroja ihmisten kokonaishyvinvoinnissa.

Kokonaishyvinvoinnilla tarkoitan tässä ihmisten kykyä tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kuka tahansa saa halutessaan muuttaa parempien terveyspalveluiden luokse. Jos jättää muuttamatta, muut asiat ovat terveyspalveluita tärkeämpiä.

Alueelliset erot terveyspalveluissa eivät siis ole ”alueellista epätasa-arvoa”.

On tärkeä huomata, etten tässä luonnollisestikaan kiistä köyhyyden olemassaoloa. Osa ihmisistä syrjäseuduilla voi olla niin köyhiä, etteivät he saa tarvitsemiaan palveluita eivätkä kykene muuttamaan. Mutta ongelma on tässä tapauksessa köyhyys, ei asuinpaikka.

Näin köyhää ihmistä pitää auttaa tulonsiirrolla, mutta tulonsiirron pitää kohdistua ihmiseen, ei asuinpaikkaan. Jos ihminen saa riittävän tulotason ja haluaa silti asua huonojen palveluiden alueella, niin ongelma ei ollut palveluissa vaan tulotasossa. Ongelman ratkaisukaan ei ole palvelutason erojen tasaaminen, vaan tulotason.

Kiinnostunut lukija löytää lisää pohdintoja ja viitteitä täältä.

Järkevä maakunta olisi rahoituksellisesti itsenäinen

Nyt ehdotetussa maakuntamallissa keskeinen ongelma on verotusoikeuden puute. Maakuntien päätöksenteosta on tarkoitus tulla kansanvaltaista siinä mielessä, että maakuntien päätöksentekijät valitaan vaaleilla. Mutta kansanvaltainen elin, joka ei rahoita päätöksiään itse keräämillään veroilla on aika järjetön olio.

Jos maakunnat ovat rahoituksellisesti itsenäisiä, eli maksavat toimintansa itse verottamillaan varoilla, äänestäjät tuntevat äänestyspäätöksen omissa nahoissaan. Jos maakuntapäättäjät järjestävät sote-palvelut huonosti, kansalaiset maksavat laskun naapurimaakuntia korkeampina veroina tai huonoina palveluina. Tämä kannustaa heitä potkaisemaan päättäjät pois ja valitsemaan paremmat tilalle.

Tehokkaasti asiat järjestävät maakuntapäättäjät voivat taas siirtää hyödyn kansalaisille palvelutasoon nähden alhaisena verotuksena. Myös palvelu- ja siten kustannustaso voidaan rahoituksellisesti itsenäisessä maakunnassa räätälöidä äänestäjien halun mukaiseksi. Eri puolilla maata asuvat ihmiset voivat hyvinkin haluta eri asioita.

Ilman verotusoikeutta nämä kansanvallan perusmekanismit eivät voi toimia. Ja se on keskeinen syy, miksi nykyinen ehdotus on huono.

Alueelliset kustannuserot pitää siirtää veronmaksajille

Moni muukin järkevä kommentaattori Kähärän lisäksi on kiinnittänyt huomiota äskeiseen ongelmaan.

Mutta on toinenkin syy, miksi itse itsensä rahoittava maakunta on hyvä asia. Erot eri alueiden sote-kustannuksissa eivät nimittäin riipu pelkästään päättäjien tekemistä päätöksistä. Kustannuserot johtuvat myös alueiden ominaisuuksista. Palveluiden järjestäminen suurten etäisyyksien syrjäseuduilla tai saaristossa on kallista tiiviiseen kaupunkiin verrattuna. Suurtuotannon edut suosivat nekin isoja väestökeskittymiä.

Rahoituksellisesti itsenäisissä maakunnissa nämä alueelliset kustannuserot tulisivat paikallisten asukkaiden maksettavaksi. On erittäin tärkeää, että asukkaat itse kohtaavat nämä asuinpaikkavalinnastaan johtuvat kustannuserot. Niiden, jotka haluavat asua paikassa, jossa terveyspalvelut on hankala järjestää, on itse maksettava lisäkustannukset.

Jos nimittäin joku muu maksaa syrjäisellä paikalla tai saaristossa asumisen kustannukset, ihmisiä lahjotaan asumaan korkean kustannustason alueilla. Tämä on järjetöntä politiikkaa. Ihmiset saavat asua missä haluavat, mutta eivät maksattaa asumispäätöstään muilla.

Kun maakunnat eivät itse rahoita itseään, riski siihen, että alhaisen kustannustason ja korkean tuottavuuden alueilla (esim. pääkaupunkiseudulla) asuvat joutuvat maksumiehiksi. Jos valtio tasoittaa kustannuserot maakuntia rahoittaessaan, se käytännössä lahjoo ihmisiä asumaan korkean kustannustason alueilla, kuten syrjäseudulla tai saaristossa. Lahjukset kaivetaan pääkaupunkiseudun asukkaiden taskusta.

Jälleen kerran on syytä olla tarkkana. Aikomukseni ei ole sanoa, etteikö alueellisia tulonsiirtoja pitäisi olla ollenkaan. Alueille, jossa asuu paljon köyhiä ja sairaita pitää tietenkin siirtää varoja alueilta, joilla asuu rikkaita ja terveitä. Mutta tulonsiirtojen pitää perustua köyhien ja sairaiden määrään. Niiden suuruus ei saa riippua siitä, miten kallista palveluiden tuottaminen alueella on.

Huomautan myös, että ylläesitetty koskee kaikkia tapoja järjestää paikallinen itsehallinto, ei vain maakuntiin perustuvaa mallia. Olipa esimerkiksi terveyspalvelujen järjestäjä maakunta tai suurkunta tai mikä tahansa, samat lainalaisuudet pätevät.

Onnistunut valinnanvapaus lisäisi eroja

Palveluiden alueellinen erilaistuminen on siis minkä tahansa rahoituksellisesti itsenäisen järjestelmän luonnollinen ja toivottava seuraus, myös nykyisen kuntiin perustuvan järjestelmän. Mutta valinnanvapauden järkevästä lisäämisestä seuraisi todennäköisesti lisää erilaistumista.

Nykyinen valinnanvapausmalli ei vaikuta kovin tarkkaan harkitulta. Toimiva valinnanvapausmekanismi vaatisi huolellisempaa suunnittelua ja ehkä kokeilua. Syynä epäilykseen nykyisen mallin tomivuudesta ei kuitenkaan ole vasemmiston lietsoma pelko ihmisten kyvyttömyydestä tehdä valintoja.

Päinvastoin, parempaa suunnittelua tarvitaan koska huonosti suunnitellussa järjestelmässä niin asiakkaat kuin palvelujen tuottajatkin kykenevät tekemään liian hyviä valintoja. Siis liian hyviä omasta, mutta ei julkisen talouden ja kansanterveyden näkökulmasta.

Täytyy koko ajan muistaa, että valinnanvapaudessa kysymys ei ole aidosta markkinataloudesta, koska kaikki pelaavat omien sijasta muiden rahoilla. Muiden rahoilla pelaaminen tarkoittaa, että kannustimet ovat aivan toisenlaiset kuin oikeilla markkinoilla.

Silti, hyvin suunniteltu valinnanvapausmalli voisi edistää hyvinvointia lisääntyneen kilpailun ja parantuneiden kannustimien kautta.

Tämä puolestaan saattaisi hyvinkin lisätä alueellisia kustannuseroja.

Yksityisten yritysten mahdollisesti tuomat tehokkuusedut, kilpailun hyödyt, uudenlaiset palvelut ja innovaatiot keskittyisivät nimittäin todennäköisesti suuriin asutuskeskuksiin. Kannustimet tulla markkinoille ja kehittää uusia asioita ovat kerta kaikkiaan suuremmat isommilla markkinoilla.

Uudet kustannuksia alentavat tai palveluja parantavat innovaatiot olisivat tietenkin mahtava juttu, vaikka ne keskittyisivät pelkästään tiettyihin Suomen osiin.

Hyvin suunniteltu valinnanvapausmalli siis todennäköisesti lisäisi alueellisia kustannuseroja. Se tekisi ruuhkasuomalaisten palveluista entistä kustannustehokkaampia syrjäisempien seutujen palveluihin verrattuna.

Hyvin suunniteltu rahoituksellisesti itsenäinen maakunta- tai muu paikallishallinto puolestaan siirtäisi nämä lisääntyneet erot kustannuksissa kansalaisilleen suurempina alueellisina eroina veroissa ja palveluissa. Suurissa kaupungeissa ihmiset saisivat syrjäseutuihin verrattuna entistä parempaa palvelua entistä alhaisemmilla veroilla.

Tätä erojen kasvua ei missään tapauksessa pidä tasoittaa alueellisilla tulonsiirroilla. Päinvastoin, kuten jo todettiin alueelliset erot palvelujen tuotantokustannuksissa pitää kohdistaa asukkaille, jotta ketään ei lahjota asumaan korkean kustannustason alueilla. Jos erot kustannuksissa kasvavat, täytyy alueellisten erojen veroasteessa ja palvelutasossa kasvaa myös.

Jos tämä saa aikaan muuttoliikettä, niin se on vain hyvä. On hyvä jos ihmiset muuttavat parempien palveluiden perässä sinne, missä niitä on halpa tuottaa. Siis ne ihmiset, joille hyvät palvelut ovat muita asioita tärkeämpiä. Ketään ei olla ajamassa kotiseudultaan.

Kenties joskus Suomeen saadaan hyvä valinnanvapausmalli. Jos näin käy, on syytä varautua alueellisten erojen kasvuun. Mutta edelleen: tämä ei ole huono asia.

Johtopäätös

Nyt ehdotettu sote-uudistus on aika surkea ja sen toteutuminen on epävarmaa. Mutta toisin kuin usein väitetään, alueellisten erojen kasvu terveyspalveluiden tarjonnassa ei ole hyvä syy vastustaa valinnanvapautta tai edes maakuntamallia ylipäänsä. Hyväkin valinnanvapausmalli yhdistettynä järkevään paikalliseen itsehallintomalliin saattaa nimittäin hyvinkin kasvattaa alueellisia eroja palvelutarjonnassa ja verorasituksessa.

Tämä johtuu kahdesta asiasta. Hyvän valinnanvapausmallin tuottamat tehokkuus- ja muut edut olisivat todennäköisesti suurimpia suurissa kaupungeissa. Hyvä maakuntamalli taas siirtäisi nämä edut paikallisille kansalaisille parempina palveluina ja alempina veroina. Näin kaupunkilaiset hyötyisivät uudistuksesta muita enemmän.

Se ei ole ollenkaan huono asia. Niin kauan kuin ihmiset saavat vapaasti valita asuinpaikkansa, alueelliset erot palvelutasossa eivät tarkoita alueellisia eroja kokonaishyvinvoinnissa. Ihmiset, jotka asuvat syrjäseudulla huonoista palveluista huolimatta, pitävät joitakin muita asioita palveluita tärkeämpinä.

Mutta on tärkeää, että he maksavat itse asumispäätöksestään koituvat kustannukset. Jos joku muu kustantaa päätöksen, ihmisiä lahjotaan ehdoin tahdoin asumaan järjettömissä paikoissa.

Suuri riski on, että jos nykyinen ehdotus kaatuu, valinnanvapaudesta tulee kirosana, joka estää paremman mallin kehittämisen tulevaisuudessa.

Suomalainen tuloerokeskustelu on aika surullista seurattavaa.

Tuloeroista puhutaan aina kielteisesti. Niiden väheneminen on hyvä juttu ja lisääntyminen huono juttu. Tässä ei ole mitään järkeä. Tuloerojen kaventaminen on höperö politiikkatavoite.

Esimerkiksi jos nousukausi tosiaan nyt alkaa, niin tuloerot tulevat todennäköisesti kasvamaan ainakin lyhyellä aikavälillä. Toiset rikastuvat enemmän tai ainakin aikaisemmin kuin toiset. Tämä on tietenkin riemun aihe: edes joku rikastuu.

Nythän tuloerot ovat pysyneet ennallaan monta vuotta, kuten moni on tyytyväisenä pannut merkille. Mutta erojen pysyminen samana johtuu siitä, että laman vuoksi oikein kenenkään tulot eivät ole nousseet.

Tuloerojen muuttumattomuudesta hurraaminen silloin kun se johtuu siitä että kaikki köyhtyvät yhtä nopeasti on ihmisvihamielistä hommaa. Tuloerojen muutoksista ei siis mitenkään voida päätellä, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.

Ja kuten tunnettua, tuloeroja on myös näin haluttaessa helppo tasata. Se onnistuu tekemällä kaikista köyhiä. Yrityksiä on ollut ihmiskunnan historiassa paljon, ja onnistumisia myös. Tällainen tuloerojen tasaus on onneksi vain harvojen mieleen.

Tuloeroilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Ne kertovat mitä kannattaa opiskella, mihin kannattaa mennä töihin, kuinka ahkerasti on syytä työskennellä ja missä kannattaa asua.

Suomessa onkin tästä näkökulmasta monta talouden osa-aluetta, jossa ongelmana ovat liian pienet tuloerot.

Samasta työstä eri palkka!

Samassa työpaikassa työskentelevien työntekijöiden väliset tuloerot ovat Suomessa liian pieniä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa myyjät. Amerikkalaisen Nordstrom-tavaratalon parhaat myyjät myyvät moninkertaisen määrän keskimääräisiin verrattuna. Ja he myös tienaavat moninkertaisen määrän. Huippumyyjien tienestit ovat huippuluokkaa.

Suomessa tuottavuuserot ovat mitä todennäköisimmin samaa kertaluokkaa kuin Amerikassa. Mutta suomalaisilla työmarkkinoilla on erittäin vaikeaa tehdä työsopimuksia, jotka sallisivat vastaavansuuruiset erot työntekijöiden palkoissa.

Julkisella sektorilla on täsmälleen sama ongelma. Tuottavimpien virkamiesten palkitseminen on vielä yksityistäkin sektoria vaikeampaa.

On hyvinvoinnin kannalta todella haitallista, ettei tuottaville työntekijöille voida maksaa tuottavuuden mukaista palkkaa. Se tarkoittaa, että kannustimia ahkerointiin ei ole. Miksi olla kymmenen kertaa muita tuottavampi, jos se ei näy palkassa?

Mutta ennen kaikkea pienet tuloerot tarkoittavat, että tuottavat työntekijät eivät hakeudu oikeisiin työpaikkoihin. Yksi esimerkki tästä on huippujen päätyminen esimiehiksi. Monessa työpaikassa ainoa tapa palkita hyviä työntekijöitä on ylennys pomoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että huipputyöntekijöistä, esimerkiksi parhaista myyjistä tulee esimiehiä, sen sijaan että he tekisivät sitä, missä he ovat kaikkein parhaita.

Pomoksi hakeutuminen on vain yksi esimerkki ongelmasta. Kun palkka ei määräydy tuottavuuden mukaan, ihmisen kannustimet hakeutua sinne missä hän on tuottavimmillaan ovat heikkoja. On vaikea arvioida, kuinka suuria hyvinvointitappioita tästä aiheutuu, mutta luultavasti merkittäviä.

Samassa työssä olevien tuloeroja pitäisi merkittävästi kasvattaa.

Lisää tuloeroja yritysten välille

Suomessa myös eri yrityksissä työskentelevien tuloerot ovat mitä luultavimmin liian pieniä. Yritysten väliset tuottavuuserot ovat suuria ja ne ovat kasvussa. Suomalainen äärikeskitetty palkkasopiminen johtaa siihen, että työntekijöiden tulot eivät heijasta tuottavuuseroja riittävästi. Tämä johtaa siihen, että kannustimet hakeutua tuottavimpaan yritykseen eivät ole riittävän voimakkaita.

On hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, että työntekijät, erityisesti tuottavimmat työntekijät ovat työssä tuottavimmissa yrityksissä. Tuloerot toimivat tässä tärkeänä signaalina, joka kertoo ihmisille minne mennä töihin. Liian heikko signaali tarkoittaa, että suomalaiset ovat köyhempiä.

Eri yrityksissä työskentelevien ihmisten tuloeroja pitäisi kasvattaa.

Alueellisia tuloeroja pitäisi kasvattaa

Alueelliset tuloerot ovat myös Suomessa liian pienet. Liian pienet tuloerot kannustavat ihmisiä asumaan väärissä paikoissa. Esimerkiksi kannustimet muuttaa taantuvalta syrjäseudulta kaupunkeihin ovat liian heikot. Ongelma johtuu niin verotuksesta kuin valtionosuusjärjestelmästäkin.

Alueelliset tuloerot ovat liian pienet myös julkisella sektorilla, kuten jopa Matti Vanhanen on havainnut. Esimerkiksi Helsingissä vaikkapa sairaanhoitajan palkalla voi olla vaikea tulla toimeen korkeiden asumiskustannusten vuoksi. Yksinkertainen ratkaisu on maksaa sairaanhoitajille vähemmän muualla ja enemmän pääkaupunkiseudulla.

Eri paikoissa asuvien ihmisten tuloeroja pitäisi pyrkiä Suomessa kasvattamaan.

Lisää tuloeroja keskiluokan sisälle

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, ovatko yrittäjien ja toimihenkilöiden tuloerot riittävän suuret Suomessa. On tärkeää, että yrittäjäriskistä palkitaan riittävästi toimihenkilön tasaiseen toimeentuloon verrattuna. Tuloeroja ei saa tasoittaa liikaa.

Sama kysymys voidaan esittää myös yksityisen ja julkisen sektorin palkkaeroista. Ovatko ne riittävän suuria? On syytä huolehtia siitä, että julkinen sektori ei ole tuottavimmille työntekijöille liian houkutteleva työnantaja yksityiseen verrattuna.

Ylipäänsä suomalainen järjestelmä tasoittaa liikaa keskiluokan sisäisiä tuloeroja. Tulonjakopolitiikan tarkoitus on siirtää varoja rikkailta köyhille. Sen tarkoitus ei ole tasoittaa vapaaehtoisista valinnoista johtuvia keskiluokan sisäisiä tuloeroja. Diplomi-insinöörien ja humanistien välisten tuloerojen kaventaminen ei palvele mitään yhteiskunnallista tehtävää, päinvastoin. On tärkeää, että esimerkiksi eri koulutusvalinnoista seuraavat tuottavuuserot heijastuvat tuloissa riittävän voimakkaasti.

Keskiluokan sisäisiä tuloeroja pitäisi pyrkiä kasvattamaan.

Lisää rikkaita Suomeen

Suomeen pitäisi myös saada lisää rikkaita. Paitsi, että olisi hienoa jos useampi suomalainen yrittäjä rikastuisi tehtyään ihmiskuntaa hyödyttävän keksinnön tai tuotteen. Lisäksi Suomen pitäisi pystyä houkuttelemaan rikkaita ja hyvinkoulutettuja ihmisiä muuttamaan tänne. Seurauksena rikkaiden määrän lisääntymisestä voi hyvinkin olla mitattujen tuloerojen kasvu. Mutta jälleen kerran tämä olisi hyvä, ei huono asia.

Lopuksi

Tuloeroilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. On paljon syitä uskoa, että Suomessa tuloerot ovat monessa suhteessa liian pieniä. Tuottavuus- ja tuloerojen välinen yhteys on liian pieni, olipa kysymys sitten työntekijöiden, yritysten tai alueiden tuottavuuseroista.

Suomeen tarvitaan lisää tuloeroja!

Suomalaiset rakastavat johtajia liikaa, eläviä ja kuolleita. Onneksi meillä on vielä aikaa ryhdistäytyä ennen presidentinvaaleja. Ei huudeta Niinistöä presidentiksi vaan tehdään näistä oikein politisoituneet, ikävät, riitaisat ja myrskyisät presidentinvaalit.

Mauno Koivistoa saattoi hautaan suuri väkijoukko sekä paikan päällä että sosiaalisessa mediassa. Hautajaiset saivat tavallisesti ihan järkevät suomalaiset erikoiseen tunnetilaan.

Toimittaja kertoi, miten pilvet väistyivät ja aurinko tuli esiin, kun Koiviston arkkua kannettiin kirkosta. Joku ihasteli, miten ”kansa on yhtenäinen” surussaan. Koiviston komeutta ihailtiin ja pohdittiin oliko hän enemmän James Bondin vai Gary Cooperin esittämän sheriffin näköinen.

Journalisti-lehden pilapiirroksessa joukko itkeviä sopuleita lohdutti toisiaan katsoessaan kyynelten läpi puolitangossa liehuvaa siniristilippua.

Lapsiasiainvaltuutettu kiitti nöyrästi Koivistoa teitittelyä unohtamatta: ”Olitte myös lasten presidentti”. Nykyinen presidentti julisti puolestaan Koiviston kuolemastaan huolimatta olevan ”yhä lähellämme”.

Koivisto oli siis kansakunnan sheriffi, lasten suojelija, kenties jopa säiden herra. Kuolemansa jälkeenkin hän jää kristuksena suojelemaan kansakuntaa.

Tällainen kuolleeseen valtiomieheen kohdistuva henkilöpalvonta ei ole kovin puoleensavetävä piirre suomalaisissa. Erityisen huonosti se sopii yhteen Koiviston kanssa. Koivisto on ainakin minulle aina Kekkosen ajan ja samalla Kekkosen kultin päättymisen symboli. Paras tapa kunnioittaa Koiviston perintöä on muistella häntä ja muita poliitikkoja ankaran historioitsijan, ei ihailevan alamaisen näkökulmasta.

Elävän presidentin nostaminen jalustalle on tietysti monin verroin synkeämpää kuin kuolleen. Siksi Sauli Niinistön kansansuosio häiritsee minua aika paljon. Se tuntuu perustuvan paljolti kuninkaalliseen karjalanpiirakoiden vastaanottamiseen kansallispukuisilta valtuuskunnilta. Presidentillä on myös lahjakas puoliso ja söpö koira. Mitään suurta visiota tai muita valtiomiesmäisyyksiä on ollut vaikea havaita.

Kenties kansainvälisen tilanteen uudet epävarmuudet saavat nekin suomalaiset kaipaamaan vahvaa johtajaa. Voi myös olla, että suomalaiset ovat tavanomaista alttiimpia alkukantaiselle johtajankaipuulle.

Oli syy mikä tahansa, ilmiö on tylsä ja epädemokraattinen. Johtajien ihailu vain sen vuoksi että he ovat johtajia ei sovi kypsään demokratiaan. On syytä olla iloinen ja kiitollinen hyvin toimivasta yhteiskunnasta. Kiitollisuus on kuitenkin kohdistettava instituutioihin, ei henkilöihin.

Ilmiötä ei ehkä voi kokonaan estää, ja se asettaa tiettyjä vaatimuksia presidentille. Suosion keskellä presidentin olisi syytä pitää oma päänsä kylmänä ja noudattaa korostetun tarkasti politiikan tavanomaisia pelisääntöjä.

Siksi Sauli Niinistön yritys huudattaa itsensä presidentiksi on epämiellyttävää. Sen sijaan, että Niinistö korostaisi suomalaisen demokratian vakiintuneisuutta ja arkipäiväisyyttä, hän haluaa nostaa itsensä politiikan yläpuolelle. Hän ei halua olla poliitikko muiden joukossa, vaan jotakin suurempaa.

Tässä häntä auttaa opposition heikkous ja hajanaisuus. Siitä ahdistavimpana esimerkkinä on sosialidemokraattien kyvyttömyys pakottaa ketään eturivin poliitikkoa ehdolle Niinistöä vastaan.

Koska Niinistöltä puuttuu selkärankaa, meidän kansalaisten on ryhdistäydyttävä. Ryhdistäytymisen hengessä pyydän sinulta seuraavaa, hyvä lukija.

Jos et arvostanut Niinistöä valtiovarainministerinä tai vastustit hänen näkemyksiään salolaisena kansanedustajana, yritä päästä takaisin tuohon mielentilaan. Jos et pidä kokoomuslaisesta arvokonservatiivisesta maailmankuvasta, muista että Niinistö edustaa sitä sydänjuuriaan myöten.

Poliitikkoja ajaa muiden motiivien lisäksi myös henkilökohtainen vallan- ja kunnianhimo. Yritä siis muistaa, että valinta presidentiksi ei ainakaan vaimenna näitä pyrkimyksiä ihmisessä. Kukaan ei halua presidentiksi vain koska rakastaa sinua ja kotimaatasi niin kovasti.

Vapauden hinta on ainainen johtajiin ja johtajiksi haluaviin kohdistuva epäluulo. Mitä suositumpi johtaja, sitä epäluuloisempi kansalaisen on syytä olla. Ole epäluuloinen kansalainen.

Kehittyneessä demokratiassa, kuten Suomessa yksikään johtaja ei ole korvaamaton. Älä usko muuta.

Muista, että olet eri mieltä lähes kaikkien kanssa kaikesta, myös niiden harvojen kanssa joiden kanssa sinulla ei ole suoria eturistiriitoja. Ei siis ole mitään kansakunnan yhteistä tahtoa tai etua, jota joku yksi hieno mies voisi edustaa, ei edes ulkopolitiikassa.

Avoin yhteiskunta perustuu sille, että ristiriidat nostetaan näkyviin, niistä väitellään ja kiistellään kovaäänisesti. Sitten asiat ratkaistaan yleensä kaikkien mielestä epätyydyttävällä tavalla. Vaalikampanjoissa on kysymys juuri tästä.

Ryhdistäydy siis, hyvä lukija. Älä allekirjoita kannattajakorttia. Älä suostuttele itseäsi uskomaan, että presidentti voi olla politiikan tai puolueiden yläpuolella.

Presidentiksi hurraamisen sijasta nyt tarvitaan kunnon vaalikampanja, jossa Niinistö haastetaan ihan tosissaan. Kansainvälinen tilanne on vaikea ja merkittäviä ulkopoliittisia päätöksiä on edessä. Niistä on syytä keskustella äänekkäästi.

Vielä on aikaa tehdä näistä oikein politisoituneet, ikävät, riitaisat ja myrskyisät presidentinvaalit. Sellaiset vaalit, jotka Suomi tarvitsee.

Arvostamani SAK:n pääekonomistin Ilkka Kaukorannan blogaus 2010-luvun palkkapolitiikan epäonnistumisesta on herättänyt jonkin verran keskustelua.

Kaukoranta toteaa, että palkkoja on nostettu liikaa. Samalla hän korostaa, että vika ei ”ollut palkanmuodostuksen instituutioissa tai päätöksentekijöissä, vaan päättäjien käytössä olevassa informaatiossa”. Kaukorannan mukaan 2010-luvun huono talouskehitys tuli yllätyksenä kaikille päättäjille. Blogauksen loppuosan Kaukoranta käyttää kertoakseen aika vakuuttavasti, että palkkaneuvotteluissa käytössä ollut tieto osoittautui vääräksi.

Mutta johtopäätös on aivan uskomaton. Tietenkin vika on instituutioissa. Keskitetyissä palkkaneuvotteluissa on aina käytössä liian vähän ja väärää informaatiota. Tämä on ilmeistä silloin kun tapahtuu yllättävä suhdannekäänne. Mutta keskitetty järjestelmä toimii väärän ja puutteellisen tiedon varassa silloinkin, kun talous kehittyy ennustetusti.

Ongelmaa voidaan valaista tarkastelemalla lähes mitä tahansa muita markkinoita kuin työmarkkinoita. Millään muilla markkinoilla ei ole ollut ongelmia sopeutua huonoon suhdannekehitykseen. Missään ei ole näkynyt röykkiöittäin myymättä jääneitä avaimenperiä, juustoja, autoja, leivinpaperia, sohvia, mattoja, lamppuja, kenkiä, televisioita, kirjahyllyjä, veitsiä tai kattiloita.

Kaikkien näiden myyjillä ja ostajilla on ollut käytössään täsmälleen sama väärä suhdannetieto kuin palkkaneuvottelijoilla. Silti työmarkkinoilla vallitsee suurtyöttömyys ja muista hyödykkeistä ei ole ylitarjontaa.

Erona on se, että näiden hyödykkeiden hinnat muodostuvat markkinoilla useiden myyjien ja ostajien monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Kaikki osapuolet tekevät kauppaa käytössään olevan informaation pohjalta. He muuttavat käyttäytymistään heti kun saavat uutta tietoa. Jokainen ostaja ja myyjä pelaa omilla rahoillaan, joten kannustimet tehdä hyviä päätöksiä ovat kunnossa. Näin uusi tieto leviää nopeasti markkinoilla, hinnat ja määrät sopeutuvat eikä pitkäaikaista ylitarjontaa synny.

Toista on työmarkkinoilla. Siellä herrat kokoontuvat kerran muutamassa vuodessa päättämään palkoista ja työehdoista. Työmarkkinaherroilla ei tietenkään ole käytössään sitä informaatiota, joka on hajallaan jokaisen yrittäjän ja kuluttajan päässä. Herrat päättävät muiden rahoista, eivät omistaan. Uusi informaatio ei vaikuta työehtosopimuksiin kuin vuosien päästä.

Työmarkkinapäätökset tehdään aina väärän ja riittämättömän tiedon ja huonojen kannustimien olosuhteissa. Tämä johtaa aina tehottomaan lopputulokseen. Yllättävien ja isojen muutosten olosuhteissa seurauksena on katastrofi, kuten nyt.

Vika on instituutioissa, ei huonossa tiedossa. Väärän tiedon ongelma on kerta kaikkiaan sisäänrakennettu suomalaisiin työmarkkinainstituutiohin.

Ongelma on täsmälleen sama kuin kaikessa muussakin keskitetyssä taloudellisessa päätöksenteossa eli suunnitelmataloudessa. Kaukoranta ja SAK voisivat yhtä hyvin väittää, etteivät neuvostotalouden ongelmat johtuneet sosialismista, vaan huonosta informaatiosta ja heikoista kannustimista.

Muuten hyvä, mutta väärä tieto ja kannustimet ovat suunnitelmatalouden väistämättömiä seurauksia. Suunnitelmataloutta ei voi olla olemassa ilman niitä, ei muinaisessa Neuvostoliitossa eikä Suomen työmarkkinoilla.

Kirjoitin Helsingin Sanomissa jokin aika sitten kulttuurin tukijärjestelmän aiheuttamasta valtioriippuvuudesta. Vastaanotto kulttuurin tuottajien joukossa on ollut aika kriittinen. Se ei tietysti ole suuri yllätys. Tuottajat puolustavat aina kaunopuheisesti omia tukiaisiaan.

Kävin täsmälleen samanaikaisesti kiihkeää keskustelua paitsi kulttuurin myös maatalouden tuista. Keskustelujen samankaltaisuutta ei voinut olla havaitsematta, vaikka kulttuuriväki on toki ammattinsa vuoksi vieläpä suomalaista talonpoikaa kaunopuheisempaa.

Niin ruoan kuin kulttuurin tuottajatkin näkevät tuottamansa hyödykkeet, toki osittain perustellusti, ainutlaatuisina. Mutta mitä kumpikaan tuottajaryhmä ei halua ymmärtää on, että itseisarvoista ei ole kulttuurin tai ruoan tuotanto, vaan niiden kulutus. Hyvä politiikka edistää siksi kuluttajien, ei tuottajien hyötyä. Tuottajien hyvinvointi on mahdollisten tukijärjestelmien sivutuote, ei pääasia.

Suosituin kirjoitukseen saamistani vastaväitteistä oli kirjakustantaja Mikko Aarnen blogikirjoitus. Kenties sen seikkaperäisehkö käsittely valaisee omia näkemyksiäni ja edistää keskustelua.

Virginia Woolfin Oma huone ja valtion tukijärjestelmä

Aarne osoittaa kirjallisen sivistyneisyytensä lainaamalla kirjoituksensa alussa kirjailija Virginia Woolfia. Woolfin klassikkoesseen A Room of One’s Own yksi keskeinen teema on taloudellisen riippumattomuuden merkitys naistaiteilijalle.

Sen kirjallisesta taituruudesta huolimatta sata vuotta vanhan esseen siteeraaminen on aika surkea argumentti suomalaisen valtiontukijärjestelmän puolesta.

Tuntuu älyttömältä sanoa jotakin näin täysin ilmeistä, mutta Virginia Woolf ei käsittele esseessään hyvinvointivaltion jatkeeksi syntynyttä rahapelimonopoliin perustuvaa satojen miljoonien kulttuuritukijärjestelmää. Hän ei pohdi kulttuurin julkisen tukemisen taloudellisia perusteluja, eikä taiteen täydellisen valtioriippuvuuden mahdollisia haittoja. Woolf ei käsittele uuden teknologian ja globalisaation suomalaisten ulottuville 2010-luvulle tuomia uusia mahdollisuuksia.

Taiteilijan vilpitön toive taloudellisesta riippumattomuudesta ei myöskään tarkoita sitä, että muiden tehtävä olisi mahdollistaa tällainen riippumattomuus verovaroilla.

Woolfin siteeraaminen on ehkä tyylikästä, mutta täysin epäolennaista.

Taiteilijoiden vapautuminen ei johtunut demokratiasta

Aarne väittää, että taiteiljoiden vapautuminen ei johtunut kapitalismista vaan demokratiasta. Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kapitalismin voittokulku alkoi vuosisatoja ennen kuin demokratia levisi Euroopassa. Samalla taiteilijoiden, kuten vaikkapa C. I. Bachin, Händelin tai vaikka Samuel Johnsonin taloudellinen riippumattomuus tuli mahdolliseksi. Syynä oli kapitalismi, ei vuosisatojen päässä tulevaisuudessa häämöttävä demokratia.

Ainakaan syynä ei ollut moderni sosiaalidemokratia valtiontukijärjestelmineen. Se on viime vuosisadan tuote, Suomessa viime vuosisadan jälkipuoliskon.

Ateneumin lakana on ihan käypä esimerkki ongelmista

Aarnen mielestä Ateneumin pakolaismyönteinen lakana ei ole hyvä esimerkki taiteen valtioriippuvuuden ongelmista. Aarne huomauttaa, että lakanahan ripustettiin närkästymisestä huolimatta. Aarne on liian optimistinen. Lakanajupakka ja siihen liittyvät Ateneumin erityisjärjestelyt osoittavat, että valtion taidelaitokset joutuvat ottamaan poliittisen ilmapiirin huomioon.

Olisi tietysti ällistyttävää, jos näin ei olisi. Jokainen valtion virastossa työskennellyt tietää, että politiikka vaikuttaa työhön siellä. En suoraan sanottuna voi ymmärtää, miten kulttuurialan ihmiset eivät itse kykene näkemään riippuvuuttaan valtiosta ongelmana.

Annoin kirjoituksessani myös muita esimerkkejä, esimerkiksi Yleisradion viimeaikaiset politisoitumisesta johtuvat ongelmat. Samoin mainitsin perussuomalaisen kulttuuriministerin aiheuttaman ahdistuksen. Aarne sivuuttaa nämä täysin. Minusta vallanpitäjien vaikutusvalta kulttuurissa ja mediassa on aito huoli, josta myös kultturialan ihmisten pitäisi keskustella. Tämä oli itse asiassa kirjoitukseni ydinviesti.

Mutta kirjoitusta seuranneessa keskustelussa tämä viesti on kokonaan sivuutettu kulttuurivihamielisyydestä pauhaamisen vuoksi.

Aarnen mukaan taiteen valtioriippuvuus olisi ongelma vain jos Suomesta tulisi Kiinan, Venäjän tai Turkin kaltainen valtio. En mitenkään voi olla yhtä optimistinen. Vallassa olevat poliitikot voivat hyödyntää heistä riippuvaista kulttuuria tavoitteidensa edistämisessä myös täysin demokraattisessa järjestelmässä.

Kulttuurielämän kontrollointi ei edellytä sananvapauden rajoittamista Kiinan tai Venäjän tapaan, rahahanojen kautta tapahtuva pehmeä valta riittää. Kulttuurin ei tarvitse olla täysin surkastunutta, että valtioriippuvuuden tuottamasta yksiäänisyydestä koituu haittaa. On myös vaikea olla huolestumatta opetusministeriön vallasta, nyt kun sitä hallitsee entinen tai nykyinen rotuteoreetikko.

Aarnen argumentti tuntuu myös olevan, että valtion rahoituksen varassa elävä kulttuuri on paras lääke totalitarismia vastaan. Tämä on aika hämmentävä näkemys, kun ottaa huomioon, että valtion kultuurimonopoli on totalitarismin keskeinen piirre.

Kansainvälinen laadukas kulttuuritarjonta

Kirjoituksessani totesin, että suomalaisten käytössä on laaja valikoima kansainvälistä kulttuuritarjontaa kohtuulliseen hintaan. Aarne suhtautuu tähän pilkallisesti. ”Niinpä niin, miksi tehdä itse kun voi tilata Kiinasta puoli-ilmaiseksi?”, hän kysyy.

Kiinalaisen ja muun aasialaisen kulttuurin tuleminen laajasti saataville on tosiaan rikastuttanut merkittävästi suomalaista elämää viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Aarnen suhtautuminen vuosituhantiseen kiinalaiseen kulttuurin alempiarvoisena halpatuotteena on provinsiaalisuudessaan käsittämätöntä. Tällainen suomenkielisen kulttuurin nurkkakuntainen ihannointi on kuin suoraan Aarnen halveksimien ”persujen” ohjelmasta.

Kulttuurisovinismista riisuttuna Aarnen kysymys on yksinkertaisesti: Kannattaako kaikki kulttuuri tuottaa Suomessa, kun on mahdollista nauttia myös Aasian ja muun maailman runsaasta kulttuuritarjonnasta? Minun vastaukseni on että ei tietenkään.

Kansansuosio

Aarne kertoo, että viime vuosina keskustelua on leimannut ”oikeiston ja persujen halu nähdä taiteessa ja tieteessä vain niiden aivan suora sovellus-, hupi- tai välinearvo, joka voidaan mitata kansansuosiolla”. Aarne on ehkä lisännyt tieteen tähän jälkikäteen. En itse ainakaan nimittäin ole kuullut edes persujen korostavan tieteen hupiarvoa tai vaativan tieteen arvon mittaamista kansansuosiolla. Aarne turvautuu myös suomalaisen keskustelun tarueläimeen, pahaan ”oikeistoon”, joka on syynä milloin mihinkin kammotukseen.

Jos pysytellään taiteessa, niin taiteen arvoa ei toki tarvitse mitata kansansuosiolla. Mutta kirjoitukseni ei käsitellytkään taiteen arvoa, se käsitteli kulttuurin julkisia tukia. Kulttuuritukien, kuten muiden julkisten tukien olemassaolon oikeutus on kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen. Valtion tehtävä ei siis ole arvioida taiteen arvoa, se on kansalaisten tehtävä.

Valtiolla ei voi olla kansalaisistaan riippumatonta omaa taidemakua, jonka se tunkee veronmaksajien kurkusta alas näiden omalla kustannuksella. Päinvastoin, valtion tehtävänä on mahdollistaa se, että kansalaiset saavat sellaisia kulttuuripalveluita, joita he itse arvostavat.

Taide, jolla ei ole yleisöä ei määritelmällisesti voi edistää kenenkään (paitsi taiteilijan itsensä) hyvinvointia. Siksi on vaikea perustella merkittäviä julkisia tukia taiteelle, jolla ei ole yleisöä, tai jonka yleisö on olemattoman pieni. Tämä ei ole kannanotto yleisöttömän taiteen arvon, vaan julkisten varojen vastuullisen käytön puolesta.

En toki tarkoita, etteikö kokeiluja ja riskihankkeita kannattaisi tukea. Mutta merkittävä, jatkuva tuki vain pientä yleisöä kiinnostaville taiteenlajeille ei voi olla julkisen sektorin tehtävä.

Richard Feynman ja seksi

Aarne päättää kirjoituksensa toisen kuuluisan ihmisen sitaattiin. Hän kertoo fyysikko Richard Feynmanin verranneen fysiikkaa seksiin. Fysiikkaa kuulemma harrastetaan sen itsensä vuoksi, ei mahdollisten hyötyjen. Näppärä sukupuolielämän ja tieteen rinnastaminen on kuitenkin aivan yhtä heikko argumentti suomalaisen kulttuuritukijärjestelmän puolesta kuin Virginia Woolfin essee.

Ensiksi, tieteellisen perustutkimuksen ja kulttuurin julkinen tukeminen ei ole sama asia, vaikka Aarne sitä toistaakin. Perustutkimusta ei kerta kaikkiaan synny ilman julkista rahoitusta. Markkinatalous ei synnytä maailmankaikkeuden rakennetta käsittelevää tutkimusta, paitsi hyväntekeväisyyden kautta. Kulttuurihyödykkeitä ja taidetta on sen sijaan täysin mahdollista tuottaa taloudellisesti kannattavasti.

Toiseksi, kukaan ei ole esittänyt että kulttuurin tukeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Oma kirjoitukseni käsitteli tuen suuruusluokkaa, kohdentamista ja varojen keräämistä rahapelimonopolin avulla. Feynmanin seksivertaus ei sisällä mitään informaatiota, joka auttaisi pohtimaan näitä olennaisia kysymyksiä.

Kolmanneksi, Feynman toteamus tarkoittaa, että häntä ja muita fyysikkoja motivoi tiedonjano, eivät tutkimuksen mahdolliset sovellukset. Aarne varmaankin haluaa rinnastaa tämän siihen, että taiteen tekemisellä on taiteilijoille itseisarvo. Mutta kuten jo totesin, kirjoitukseni ei käsitellyt taiteen ja tieteen mahdollista itseisarvoa, vaan julkisen tuen määräytymisperusteita. Julkiselle tuelle on aina oltava jokin kansalaisten hyvinvointiin liittyvä syy, eikä taiteilijan tai tutkijan oma näkemys työnsä itseisarvosta ole riittävä perustelu tuelle.

Lopuksi

Mikko Aarnen kirjoitus heijastaa juuri niitä ongelmia, joita yritin kirjoituksessani tuoda esiin. Kulttuurin ja taiteen täydellisestä valtioriippuvuudesta on tullut niin arkipäiväistä, että kulttuurin tuottajien on usein mahdotonta edes havaita ongelmaa.

Tukijärjestelmää kohtaan esitetty kritiikki torjutaan heti leimaamalla kriitikko kulttuurivihamieliseksi. Tukien suuruusluokkaa ja kohdentamista koskevat kysymykset sivuutetaan väittämällä, että kysyjä vaatii kaikkien tukien lopettamista heti ja samalla suomenkielisen kulttuurin täydellistä lakkauttamista.

Kulttuuripoliittinen keskustelu kääntyy kättelyssä tympeäksi edunvalvonnaksi, kuten lähes kaikki muukin keskustelu Suomessa.

Yleisön toiveiden, kilpailun ja markkinatalouden pelkkä mainitseminen tarkoittaa, että puolustaa suomalaisen kuvataiteen korvaamista amerikkalaisella sarjakuvalla. Suomalaiset eivät tietenkään saa päättää, millaista kulttuuria he haluavat, valtion pitää taiteilijoiden avulla päättää se heidän puolestaan.

Kulttuurituki nähdään tuottajien ja taiteilijoiden etuoikeutena, ei keinona lisätä suomalaisten mahdollisuuksia kulttuurin kulutukseen. Tämä johtaa myös suomalaisen tuotannon nurkkakuntaiseen vaatimukseen. Kiinalainen kulttuuri on halpatuontia ja korviketta, Suomessa tuotettu taas aitoa, puhdasta, snellmanilaista.

Aarnen vastaus ei siis hälventänyt kirjoituksessani esittämiäni huolia. Päinvastoin, se on lähes täydellinen osoitus juuri niistä ongelmista joihin halusin kiinnittää huomiota.

Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt juttu Veikkauksesta sisältää monta mielenkiintoista asiaa.

Ainakin kaksi niistä ansaitsee erityismaininnan. Ei vähiten siksi, etten ole itse ehtinyt räksyttää niistä, vaikka olenkin käsitellyt Veikkausta esimerkiksi täällä, täällä, täällä ja täällä.

Aineistot käyttöön!

Ensiksi, Veikkaus valtion monopolina on enemmän virasto kuin liikeyritys. Siksi on hallinnon avoimuuden näkökulmasta täysin anteeksiantamatonta, että Veikkaus ei anna yksityiskohtaista kuluttajadataa vastuullisten tutkijoiden käyttöön.

Lähes kaikki yksilötasoiset viranomaisaineistot ovat tutkijoiden käytössä. Niihin perustuva mikrotutkimus tuottaaa koko ajan uskomattoman arvokasta tietoa yhteiskunnasta, terveydestä, politiikkatoimenpiteiden vaikutuksesta ja taloudesta.

On väärin, että Veikkaus voi  piiloutua tutkimukselta vain, koska sen toiminta on organisoitu osakeyhtiömuotoon. Vaikka se on osakeyhtiö, sillä on selvästi viranomaistehtäviä. Se käyttää julkista valtaa ja kerää satoja miljoonia julkisia varoja joka vuosi.

Veikkauksen varatoimitusjohtaja Velipekka Nummikosken vetoaminen liikesalaisuuteen on aivan yhtä käsittämätöntä kuin samanlainen Länsimetroon liittyvä salailu. Tietenkään Veikkauksen yksilöaineistoja ei voida laittaa nettiin kaikkien nähtäväksi. Mutta mitään kunnollista syytä olla luovuttamatta niitä vaitiolosopimuksen sitomille tietoturvasta huolehtiville tutkimusryhmille ei ole.

Pelihaittojen ehkäisyn, pelaamisen yhteiskunnallisten vaikutusten ja monopolijärjestelmän toiminnan luotettava arviointi vaativat, että kaikki halukkaat yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimusryhmät saavat käyttöönsä nämä yksilötasoiset tilastoaineistot. Veikkauksen tai sen varanjaosta päättävien ministeriöiden pitäisi myös rahoittaa aineistojen analyysiä.

Kuten sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntija toteaa: ”Kulutusdatat paljastavat ikäviä piirteitä peleistä ja se vaan on kestettävä monopoliyhtiöissä. Ihmisillä on oikeus tietää miten nämä pelit toimivat”.

Veikkauksen päämääränä on tuottojen maksimointi, ei haittojen ehkäisy

Jutussa on toinenkin hyvin valaiseva kohta. Toimittaja ihmettelee, miksei Veikkaus rajoita enemmän pelaamista, jos sen tehtävänä kerran on pelihaittojen ehkäiseminen. Nummikosken vastaus on paljastava.

”Nummikoski näkee Veikkauksen tulonvirran rajoittamisessa kaksi ongelmaa. Ensinnäkin edunsaajat odottavat tulojen kasvavan. Toisekseen kilpailu ulkomaisten yhtiöiden kanssa pakottaa Veikkauksen keksimään yhä parempia pelejä.”

Vastauksesta käy ilmi päivänselvästi, että Veikkauksen tavoitteena ei ole haittojen ehkäisy, vaan tulojen maksimointi. Jos tavoitteena olisi haittojen ehkäisy, Veikkaus tietenkin vähentäisi tulojaan riippumatta siitä mitä edunsaajat sanovat. Haittojen vähentämisestä kiinnostunut monopoli ajattelisi tietenkin ensisijaisesti pelaajien ja näiden omaisten, ei edunsaajien etua.

Onkin selvää, että Veikkauksen tehtävä on tahkota edunsaajille yhä enemmän ja enemmän rahaa täysin riippumatta siitä, mikä haittojen taso on. Edunsaajilla on mielestään omistusoikeus loputtomaan, alati kasvavaan rahapelivarojen virtaan.

Kommentti kilpailusta kansainvälisten toimijoiden kanssa kertoo täsmälleen samaa tarinaa. Pelihaittojen rajoittamisesta kiinnostunut monopoli vähentäisi omaa tarjontaansa ulkomaisen tarjonnan parantuessa ja lisääntyessä.

Jos pelaamista halutaan pitää aisoissa ja ulkomaisten pelien pelaaminen lisääntyy, pelaamista kotimaassa täytyy vähentää. Jos Veikkaus sen sijaan parantaa omaa tarjontaansa samaan aikaan ulkomaisten tarjoajien kanssa, se vain lisää pelaamista entisestään. Sekä ulkomainen että kotimainen pelaaminen lisääntyvät.

Voittoa tavoitteleva yritys toki vastaa kilpailuun juuri näin, mutta ei haittojen vähentämiseen pyrkivä hyväntahtoinen monopoli. Tämänkin perusteella on selvää, että haittojen vähentäminen on pelkkää puhetta. Todellisuudessa tarkoitus on puristaa pelaajilta niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Alko toimii muuten täsmälleen samalla tavalla.

Nummikosken puheet paljastavat yksiselitteisesti sen, minkä kaikki jo muutenkin tietävät. Veikkaus on todellisuudessa mahdollisimman suurta tuottoa hakeva monopoli. Sen tehtävä on tahkota rahaa edunsaajille, jotka katsovat köyhien pelaajien rahojen saamisen ikuiseksi etuoikeudekseen. Haitat tai ylipäänsä pelaajien etu eivät kiinnosta Veikkausta, sen edunsaajia eikä koko järjestelmää ylläpitäviä poliittisia päätöksentekijöitä.

Näistä tärkeistä aiheista voit lukea Liberan Kultaiset kahleet-raportista.

Hallitus suunnittelee työttömille uusia velvoitteita. Työttömien pitää ehdotuksen mukaan tulevaisuudessa tehtailla vähintään yksi työhakemus viikossa. Jos hakemuksia ei synny vaadittuun tahtiin, työtön menettää päivärahan pitkäksi määräajaksi.

Oppositiopuolueet, samoin kuin ainakin SAK ja STTK ovat ehtineet jo tuomita esityksen. Mielipidekirjoituksissa hallitusta syytettiin työttömien kurjistamisesta, koska  ministerit eivät ymmärrä työttömän arkea. Helsingin Sanomissa ihmeteltiin, alkaako aivoton turhien työhakemusten tehtailu.

Aika monet tuntuvat siis ajattelevan, että työttömien elämän kurjistaminen ja aivoton hakemustehtailu ovat hallituksen tyhmän politiikan sivutuotteita. Itse asiassa on todennäköisempää, että juuri ne ovat uudistusten päätarkoitus.

Työttömän kannustimet hakea työtä riippuvat keskeisesti hyvinvointierosta työllisenä ja työttömänä olemisen välillä. Mitä parempaa työllisen elämä on työttömyyteen verrattuna, sitä suurempi on työnhaun kannustin. Jos hallitus haluaa parantaa työnhaun kannustimia, sen on suurennettava eroa.

Eroa voi suurentaa kahdella tavalla. Täytyy joko lisätä työllistymisestä saatavia hyötyjä tai sitten alentaa työttömän hyvinvointia.

Hallitus ei päätä millainen palkka työntekijällä työllistyessään on. Verojen alentaminen niin tuntuvasti, että työ kannattaisi merkittävästi paremmin on Suomessa mahdotonta. Siksi hallituksen on vaikea vaikuttaa työllistymisen hyötyihin.

Hallitus voi sen sijaan vaikuttaa suoraan työttömän hyvinvointitasoon. Yksinkertaisin temppu on huonontaa työttömyysturvaa. Niin on tehtykin, ja uusiin ehdotuksiin sisältyy myös heikennyksiä. Työttömyysturvan tasolla on tutkitusti merkittäviä työllisyysvaikutuksia, vaikka kannustindenialistit muuta väittävät.

Mutta työttömyysturvaa on erittäin vaikea heikentää merkittävästi. Työttömyysturvasta Suomessa päättävät paljolti työmarkkinajärjestöt, eivät poliitikot. Poliittinen ilmapiiri ei sekään ole Suomessa otollinen työttömyysturvan tuntuvalle leikkaamiselle.

Jäljelle jää vain työttömien hyvinvoinnin alentaminen muilla keinoilla. Byrokraattinen kiusaaminen, kyttääminen, hakemushelvetti, kursseilla ja tempputöillä kiduttaminen ovat tapoja huonontaa työttömien elintasoa alentamatta tuloja. Näin työllistymistä saadaan houkuttelevammaksi työttömyyteen verrattuna ja kannustimet terävöityvät.

Byrokratia ja tarpeettomat hakemukset ovat siis politiikan päämäärä, eivät sen sivutuote.

Yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta työttömien kiusaaminen on kuitenkin todella huono tapa parantaa kannustimia. Työttömien hyvinvointi alenee, ilman että veronmaksajien taakka kevenee. Työttömyysturvan leikkaaminen olisi työttömien kannalta ikävä juttu, mutta seurauksena olisi sentään säästö kaikille muille.

Suomalaisen hyvinvointipolitiikan kiero logiikka estää leikkaamasta työttömyysturvaa. Se pakottaa hallituksen kiusaamaan työttömiä kaikkien kannalta järjettömällä tavalla.

Järkevintä olisi uudistaa sosiaaliturva perusteellisesti ja vapauttaa työmarkkinat. Täytyy olla aikamoinen ihmisvihaaja, että pitää nykyistä järjestelmää parempana vaihtoehtona.

Juuri julkistetun virkamiesraportin mukaan vain 10 % noin neljän miljardin yritystuista on perusteltuja. Arvio on optimistinen, sillä työryhmä laskee esimerkiksi kaikki Tekesin jakamat tuet yritysten uudistumista edistäviksi. Tämä näkemys edustaa selvästi ns. posiitivista ajattelua.

Mutta unohdetaan nämä edes mahdollisesti viisaat tuet tällä kertaa. Keskitytään siihen työryhmän mukaan haitalliseen 90 %:iin eli yli kolmeen ja puoleen miljardiin euroon.

Virkamiestyöryhmä laskee tukiin mukaan sekä suorat tuet että verotuet. Suora tuki on yritykselle annettavaa rahaa. Verotuki puolestaan tarkoittaa sitä, että tiettyjä yrityksiä tai toimialoja suositaan perimällä niiltä alempia veroja kuin muilta. Laskemalla mukaan alempien verokantojen vaikutukset työryhmä päätyy neljän miljardin summaan.

Tukiaisten määrä on jättiläismäinen. Silti hallituksen mielikuvitus ei puoliväliriihessä riittänyt yhdenkään tuen leikkaamiseen. Se oli hallituksen mielestä kovin vaikeaa ja kaikilla tuilla on puolustajansa. Yksimielisyys löytyi kuulemma niin pienistä asioista, ettei kannattanut leikata.

Tämä on yksinkertaisesti skandaali.

Samaan aikaan kun kansalaisia verotetaan äärimmäisen kireästi ja hyödyllisiä toimintoja leikataan, rahaa riittää hukattavaksi tukiaisiin miljardikaupalla.

Hallituksen mumina siitä, että verotusta ei haluttu kiristää, on täyttä kukkua. Sekä verotukia että suoria tukia olisi voitu leikata ja käyttää säästyneet rahat veronalennuksiin. Siis sellaisiin veronalennuksiin, jotka kohdistuvat kaikkiin kansalaisiin ja yrityksiin tasapuolisesti eivätkä vain suosikkitoimialoihin. Näin verotus ei olisi kiristynyt, mutta tuhlaaminen olisi vähentynyt.

Tuissa ei nimittäin ole pahinta se, että rahaa siirtyy veronmaksajilta erityissuosiossa olevien yritysten omistajien taskuun. Sekin on tosin varmaan monesta veronmaksajasta vähän mälsää. Pahinta tuissa on se, että niillä kannustetaan kannattamattomaan liiketoimintaan.

Toisin sanoen yrityksille maksetaan siitä, että ne muuttavat arvokkaita panoksia vähäarvoisiksi tuotoksiksi. Yrityksen voitto on tuotosten arvon ja panosten arvon eli yrityksen kustannuksien erotus. Jos yritys ei tee voittoa, sen käyttämät panokset ovat tuotoksia arvokkaampia. Se siis tuhoaa arvokkaita panoksia muuttamalla nämä vähemmän arvokkaiksi tuotoksiksi.

Tällainen toiminta on luonnollisesti täysin järjetöntä ja ihmiskuntaa köyhdyttävää. Se ei myöskään ole markkinataloudessa mahdollista. Kannattamatonta yritystoimintaa ei voi jatkaa kovin pitkään. Paitsi siis jos valtio tulee kuvaan ja lahjoo yrityksen tukiaisilla jatkamaan varallisuuden tuhoamista.

Kehotan lukijaa ajatellemaan esimerkiksi yritystä, jonka liikeidea on muuttaa uusia autoja romuraudaksi. Markkinataloudessa tällä liikeidealla ei pitkälle pötkitä. Valtio voi kuitenkin muuttaa tilanteen tukemalla romurautatoimialaa riittävästi. Näin se voi mahdollistaa autojen tuhoamisteollisuuden kukoistuksen.

Aivan samanlaista varallisuuden tuhoamista edistetään Suomessa virkamiestyöryhmän mukaan miljardiluokkaa olevalla euromäärällä vuodessa.

Kuten sanottua, kysymyksessä on skandaali.

Editoitu 6.5.2017 klo 23.55. Lisätty allaoleva jälkikirjoitus.

J.K.

Jäin miettimään, kävikö jutusta tarpeeksi selvästi ilmi verotukien ja suorien tukien ero. Ei varmaankaan.

Verotuet johtavat hyvinvoinnin tuhoutumiseen siinä missä suoratkin tuet. Tuet ohjaavat yrityksiä tekemään vääriä hyödykkeitä. Yritysten pitäisi tuottaa niitä hyödykkeitä, jotka ovat ostajille kaikkein arvokkaimpia. Mutta verotuki ohjaa tuottamaan tämän sijasta hyödykkeitä, joiden verotus on alhainen. Hyvinvointia tuhoutuu kun kaikkein arvokkaimpien hyödykkeiden sijasta tuotetaan keveästi verotettuja.

Mutta verotuki ei mahdollista sellaisten hyödykkeiden tuotantoa, jotka eivät olisi ostajalle arvokkaampia kuin yrityksen kustannukset ilman veroja. Yllä esitetty autoesimerkki sopii siis paremmin suoraan tukeen kuin verotukeen.

Verotukeen sopivampi autoesimerkki olisi sellainen, jossa voidaa valmistaa kahdenlaisia autoja, hyviä ja huonoja. Niiden valmistus on yhtä kallista. Jos molempia verotetaan samalla tavalla, kukaan ei valmista huonoja autoja, koska kustannukset ovat samat mutta hyvien autojen hinta on korkeampi.

Mutta antamalla huonoille autoille sopiva verohelpotus, tuottajat voidaan saada valmistamaan huonoja autoja hyvien sijasta. Tämä on tietenkin yhtä järjetöntä haaskuuta kuin romurautaesimerkinkin.

On tärkeää myös huomata että verotuet ovat alennettuja veroja. Ne eivät siis ole valtion antamaa rahaa yrityksille. Valtio ainoastaan ottaa vähän vähemmän omistajien rahoja. Verotukirahat eivät siis mitenkään ”kuulu” valtiolle. Vähemmän verottaminen ei ole antamista. Tämä pitää ottaa huomioon verotuista puhuttaessa.

Missään ei siis ole miljardeja valtion omistamaa verotukirahaa, jonka valtio voi vain seurauksitta napata budjetin täytteeksi ja käyttää haluamaansa. Verotukien ongelma on se, että epätasainen verotus vääristää kannustimia. On myös oikein olla huolissaan siitä, että verotukien poistaminen olisi veronkorotus.

Siksi verotukien poistaminen pitää korvata sillä, että säästyneillä rahoilla alennetaan veroja yleisesti.

Hallintarekisteri tuli sitten taas eduskuntaan. Samalla asiaa koskeva julkinen keskustelu alkoi uudestaan, lähes yhtä tasokkaana kuin aikaisemmin. Hallintarekisteri itsessään on aika pieni asia, ja siitä on kirjoitettu tarpeeksi.

Mutta keskustelu on mielenkiintoinen, koska se kertoo aika tylsää tarinaa suomalaisten suhtautumisesta kansalaisten perusoikeuksiin.

Hallintarekisterin vastustajathan perustelevat kantaansa ”avoimuudella” ja ”läpinäkyvyydellä”. Vaatimus perustuu kuitenkin tahalliseen tai tahattomaan väärinkäsitykseen siitä, mitä yhteiskunnallisen avoimuuden periaatteella tarkoitetaan.

Avoimuus tarkoittaa kansalaisen oikeutta saada tietoa päätöksentekijöiden ja viranomaisten toiminnasta. Yksi osa tätä tiedonsaantioikeutta liittyy keskeisten vallanpitäjien ja tärkeimpien virkamiesten taloudellisiin sidonnaisuuksiin. Kansalaisilla on oikeus tietää, hyötyykö ministeri itse tai hyötyvätkö hänen läheisensä tehdyistä päätöksistä. Jos ryhtyy ministeriksi tai kansliapäälliköksi, on aivan luonnollista että samalla joutuu luopumaan osasta yksityisyyttään avoimuuden ja hallinnon julkisuusperiaatteen vuoksi.

Avoimuusperiaate, kuten muutkin hyvän hallinnon periaatteet on johdettu kansalaisten perusoikeuksista. Nämä perusoikeudet ovat aina yksilön oikeuksia julkista valtaa kohtaan. Perusoikeudet on säädetty suojelemaan ihmisiä julkiselta mielivallalta ja päättäjien omaneduntavoittelulta. Perusoikeudet eivät siis luo ihmisille velvollisuuksia julkista valtaa kohtaan, päinvastoin.

Avoimuusperiaate tarkoittaa sekin julkisen vallan avoimuutta kansalaisille, ei sitä että kansalaisilla olisi velvollisuus olla jotenkin avoimia suhteessa julkiseen valtaan. Avoimuuden vaatimus ei myöskään tarkoita velvollisuutta olla avoin toisille kansalaisille. Itse asiassa näitä asioita koskee täsmälleen päinvastainen perusoikeus, yksityisyyden suoja. Ihmisillä on nimenomaan oikeus olla suojassa viranomaisten, muiden ihmisten ja tiedotusvälineiden tiedonhankinnalta.

Yksityisyyden suoja tuottaa toki hankaluuksia viranomaisille. Se esimerkiksi rajoittaa niitä keinoja, joita viranomaiset voivat käyttää saadakseen tietoa ihmisten asioista. Tämä ei kuitenkaan ole yksityisyyden suojan haitallinen sivuvaikutus, vaan sen nimenomainen tarkoitus. Viranomaisten pitääkin olla vaikea saada tietoa ihmisten asioista. Yksityisyyden suojan, kuten kaikkien perusoikeuksien tarkoitus on nimenomaan rajoittaa julkisen vallan mahdollisuuksia tunkeutua ihmisten elämään.

Sama koskee muiden ihmisten ja tiedotusvälineiden mahdollisuuksia hankkia meitä koskevaa tietoa. Yksityisyyden suojan on tarkoitus nimenomaan vaikeuttaa sitä.

On omituista että yksi ”avoimuuden” kannattajien keskeisimpiä argumentteja on se, että verottaja, syyttäjälaitos ja poliisi vastustavat hallintarekisteriä. Vastustuksen ei pitäisi yllättää ketään. Tietenkin viranomaiset vastustavat elämäänsä hankaloittavia asioita. Mutta ei kai kukaan todella ole sitä mieltä, että valtion väkivaltakoneiston pitäisi määritellä miten perusoikeuksia, kuten yksityisyyden suojaa sovelletaan?

Viime viikolla täsmälleen samojen viranomaisten näkemykset turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista herättivät runsaasti kritiikkiä. Samoin kritisoitiin ehdotetun tiedustelulain uusia viranomaisvaltuuksia, vaikka viranomaiset itse pitävät niitä aika hyvinä. Näin asioiden pitää tietysti ollakin, ei kansalaisten pidä uskoa pakkokeinoja käyttävien viranomaisten lausuntoja sellaisenaan.

Erikoiseksi asian tekee se, että osa viranomaislausuntojen kritisoijista oli täsmälleen samoja ihmisiä, jotka nyt hallintarekisterin yhteydessä siteeraavat täysin kritiikittömästi näitä samoja viranomaisia. Jostakin syystä epäilykset väkivaltakoneiston tarkoitusperiä kohtaan siis haihtuvat, kun kysymys on ”rikkaiden” osakkeenomistajien oikeuksista.

Oma näkemykseni toki on, että jos verottaja, poliisi ja syyttäjänlaitos ovat yksimielisiä jostakin, kansalaisen on syytä olla varuillaan.

Samanlainen ristiriita näkyy myös suhtautumisessa muiden kuin omaisuustietojen keräämiseen. Samat ihmiset, jotka vaativat omistusten julkisuutta, ovat huolissaan potilastietojen yksityisyydestä. Heitä huolettavat hakukoneiden ja some-yhtiöiden meistä keräämät tiedot. Näistä pitääkin olla huolissaan. Mutta ihme kyllä ihmisten omaisuudesta pidettävä julkinen rekisteri ei kuitenkaan herätä samanlaista huolta ihmisten oikeudesta omistaa itseään koskeva tieto.

Sen sijaan yleisöllä ja medialla on muka oikeus saada tiedot kaikkien osakeomistuksista suoraan julkisesta rekisteristä täysin riippumatta siitä, onko omistaja merkittävä vallankäyttäjä vai ei. Älyllinen joustavuus on aika merkillepantavaa. On vaikea nähdä, miksi omistukset ansaitsisivat vähemmän yksityisyyttä kuin sairaudet tai hakusanat.

Ihmisen omistukset kuuluvat minusta yhtä lailla yksityisyyden piiriin kuin muutkin yksityisasiat. Ei kuulu kenellekään, paljonko minulla on omaisuutta tai miten se on sijoitettu. Olen oikeutettu yksityisyyteen, olipa omaisuuteni sitten pornografisen taidekokoelman, kellariin pinottujen kultaharkkojen tai osakesalkun muodossa. Kukaan ei sentään vaadi pornokokoelmien julkista rekisteröintiä, ainakaan vielä.

Mutta on vaikea nähdä miksi omaisuuslaji olisi yksityisyyden kannalta olennainen tekijä. Miksi yleisöllä olisi oikeus tietää osakesalkustani, mutta ei yhtä arvokkaasta taidekokoelmastani?

Viranomaiset saattavat toki joskus tarvita tietoja omistuksistani lakisääteisiä tehtäviään toteuttaakseen. Tarve saattaa koskea myös mahdollista arvokasta pornografisen taiteen kokoelmaani. Mutta tällaisia tapauksia varten lainsäätäjä voi antaa viranomaisille näiden tarvitsemat keinot, toki yksityisyyden suojaani ja muita perusoikeuksiani kunnioittaen. Kaikkien ei tarvitse tietää millaista taidetta harrastan.

Voi olla, että yksityisyyden suoja tekee veronkierron helpommaksi. Mutta syyttömyysolettama, vapaa liikkuvuus, oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja monet muut perusoikeudet tekevät monenlaisen rikollisuuden helpommaksi. Tämä on hinta, joka avoimesta yhteiskunnasta joudutaan maksamaan.

Avoimuus on tärkeä asia. Mutta se koskee julkista päätöksentekoa ja julkisia päätöksentekijöitä. Yksityishenkilöillä ei ole mitään velvollisuutta avoimuuteen julkista valtaa, mediaa tai toisiaan kohtaan. Päinvastoin, julkisella vallalla, medialla ja toisilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa heidän yksityisyyttään.

Hallintarekisteri sinänsä on aika pieni juttu, mutta yritetään silti pitää kiinni perusoikeuksista.  Yksityishenkilöillä on oikeus yksityisyyteen, ei velvollisuutta avoimuuteen.