index.php

Rukkaset naulaan ja pensselit santaan puoliväliriihessä

Seuraavassa lyhyet kommentit siitä, mitä hallituksen puoliväliriihessä ei tehty ja mitä siellä tehtiin.

Työmarkkinoille ei tehty yhtään mitään. Hallitus ei ilmoittanut mitään merkittäviä työmarkkinoihin liittyviä päätöksiä.

Hallitus pani viimeistään nyt rukkaset naulaan ja pensselit santaan työllisyystavoitteensa suhteen. Puoliväliriihen olemattomilla toimenpiteillä tavoitteeseen ei tulla pääsemään. Kaikki toiveet siitä, että tämä hallitus edistäisi välttämättömiä työmarkkinauudistuksia katosivat viimeistään nyt.

Kysymys ei ole vain siitä, ettei hallitus jaksa edes uskottavasti teeskennellä toteuttavansa omia aika vaatimattomia tavoitteitaan. Sekin on toki aika surkuhupaisaa. Tätä tärkeämpää on se, että suomalaisen työn tulevaisuuden kannalta välttämättömät uudistukset siirtyvät yhä kauemmaksi tulevaisuuteen. Menetettyjä vuosia ei saada koskaan takaisin.

Työllisyysohjelman kunnianhimon astetta kuvaa aika hyvin se, että ykköstoimenpiteenä mainitaan työttömien määräaikaishaastattelujen muuttaminen puhelinhaastatteluista kasvokkain tapahtuviksi. Äänestäjien aliarviointi viedään tässä aivan uudelle tasolle. Hallitus näyttää tosissaan yrittävän uskotella meille, että työllisyys on kiinni siitä kovistellaanko työttömiä työnhakuun puhelimessa vai paikan päällä.

Muut ehdotukset olivat – jos mahdollista – vieläkin vaisumpia. Hallitus esimerkiksi päätti ”linjata kesäkuun loppuun mennessä TEM:n selvityksen perusteella voidaanko tarkasti rajatuissa tapauksissa ja perustelluista syistä omaehtoisen koulutuksen tarveharkinnasta luopua”. Kansakunta tuskin pidättää henkeään odottaessaan selvityksen tuloksia, sikäli kun kukaan edes tajuaa mistä on kysymys.

Työllisyystoimenpiteiden joukossa oli yksi tärkeä asia. Hallitus aikoo ottaa käyttöön yksityishenkilön konkurssin. Tällä tuskin on suuria välittömiä työllisyysvaikutuksia. Ajatus on silti hyvä.

Yritystukia ei leikattu. Yleinen odotus oli, että hallitus olisi leikannut Suomen jättimäisiä ja haitallisia yritystukia. Yritystukien leikkaus olisi ollut kaksinkertaisesti hyödyllistä. Leikkaaminen olisi ensiksikin tarkoittanut julkisten varojen tuhlaamisen lopettamista. Mutta sen lisäksi tukien ylläpitämä resurssien haaskuu kannattamattomaan liiketoimintaan olisi lakannut. Jos taloudessa on ilmaisia lounaita, yritystukien lakkauttaminen on sellainen.

Jopa tukiaisten saajien edustajat Suomen Yrittäjät ja EK ovat kehottaneet leikkaamaan yritystukia, mitä voidaan pitää aika hämmästyttävänä.

Hallitus ei tästä huolimatta kyennyt leikkaamaan tukiaisista senttiäkään. Asiasta vastaava ministeri Lintilä antoi koko joukon valitettavia selityksiä miksei näin tehty. Jotkut tuet oli kuulemma lyöty lukkoon kiky-sopimuksessa tai muuten sovittu pitkäksi aikaa. Yritystukien leikkaaminen olisi vähentänyt ennustettavuutta. Verotukia ei voitu lakkauttaa, koska hallitusohjelmassa on sovittu että verorasitus ei nouse.

Selitykset ontuvat pahasti. Miljardiluokan potista olisi varmaankin löytynyt jotakin jota ei ole lyöty lukkoon. Annan mielelläni ehdotuksia pyydettäessä. Jos tuet on lyöty lukkoon pitkäksi aikaa, niiden lakkauttamisesta lukkoonlyöntiajan jälkeen olisi voitu ilmoittaa nyt. Tämähän olisi ollut hienoa myös Lintilän kaipaaman ennustettavuuden kannalta.

Verotukien poistaminen olisi voitu tehdä niin, että ne olisi korvattu yleisillä verojen alennuksilla. Näin haitat olisi poistettu ilman, että yleinen verojen taso olisi noussut. Tämä ei välttämättä olisi parantanut julkisen talouden tilannetta lyhyellä aikavälillä, mutta olisi silti ollut järkevää.

Mainitaan vielä, että jättimäisten maataloustukien leikkaamisesta ei luonnollisesti edes puhuttu. Nekin ovat haitallisia elinkeinotukia. Maataloustukien leikkaaminen tuskin on kovin korkealla myöskään uuden maatalousministerin asialistalla. Hänen tilansa saa nimittäin tukiaisia yli 100 000 euroa vuodessa.

Perhevapaita ei uudistettu. Uudistusta ei edes aleta selvittää. Suhtaudun tähän ristiriitaisin tuntein. On toki älytöntä lahjoa työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämistä kotihoidon tuella. Kotihoidon tuen lakkauttaminen olisi hyvä asia. Silti kaikki ehdotetut perhevapaauudistukset lähtevät siitä, että erittäin avokätisessä ansiosidonnaisessa järjestelmässä itsessään ei ole mitään vikaa.

Kuitenkin tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että pitkä ansiosidonnainen perhevapaa on lähinnä tulon- tai vapaa-ajan siirto verraten hyväosaisille ihmisille. Jos perhevapaita halutaan uudistaa, tämä näkökulma olisi otettava huomioon. Perhevapaiden tasoa ja ansiosidonnaisuutta pitäisi myös pohtia.

Liberaalin on myös vaikea innostua ajatuksesta, että perheiden pakottaminen etuuksien tietynlaiseen jakamiseen vanhempien kesken olisi oikea tapa edistää tasa-arvoa.

Jutussa hupaisaa on toki se, että perussuomalaiset esiintyivät suurina kotihoidon puolustajina, kun kotihoidon tukeen ei puututtu. Sen sijaan hallitus alensi päivähoitomaksuja.

Ihmisten kannustimet lasten hoitomuodon valinnassa riippuvat kuitenkin luonnollisesti erosta kotihoidon ja päivähoidon kustannusten välillä. Kotihoidon kannustimien kannalta on siis aika lailla sama alennetaanko päivähoidon kustannuksia vai alennetaanko kotihoidon tukea. Päivähoitomaksujen alennus on siis ihan samanlaista päivähoidon suosimista kotihoidon kustannuksella kuin kotihoidon tuen poistaminenkin.

Mutta kenties perussuomalaisten perhearvoja kannattavat äänestäjät eivät analysoi asioita näin syvällisesti.

Päivähoitomaksujen alentamisen työllisyysvaikutukset jäävät nähtäviksi. En odota kovin suurta vaikutusta. Jo nykyisellään päivähoitomaksuihin sisältyvä työnteon kannustin on merkittävä. Päivähoidon vuosikustannus esimerkiksi Helsingissä lasta kohden on noin 10 000 euroa. Puoliväliriihen päätöksen jälkeen alle 2050 euron tulorajalla oleva yksinhuoltajaäiti ei maksa päivähoidosta mitään. Äidin veroprosentti on tällä tulotasolla jotakin 20 % luokkaa.

Toisin sanoen helsinkiläinen yksinhuoltajaäitimme maksaa vuodessa veroja noin 5 000 euroa ja saa päivähoitoa 10 000 eurolla. Hän saa siis käytännössä 5 000 euron suuruista negatiivista veroa tai tulotukea vuodessa. Voi olla, että tämä on ihan viisasta ja oikein. Silti herää kysymys siitä, miksi tällaista mittavaa automaattista tulotukea saavat vain lapsiperheet eivätkä kaikki pienituloiset.

Mitä tehtiin?

Hallitus siis ei uudista työmarkkinoita, ei poista tukiaisia eikä uudista perhevapaita. Mitä hallitus sitten sanoo tekevänsä?

Merkittävä osa muista puoliväliriihessä päätetyistä asioista oli olemattoman pieniä menolisäyksiä suosittuihin kohteisiin. En jaksa käsitellä niitä ollenkaan. Lisäyksiä markkinoitiin mukavina asioina ”kipeiden” leikkausten jälkeen.

Koko puhetapa on selkärangatonta ja epämiellyttävää. Kunnon porvarihallitus olisi ylpeä nimenomaan julkisen sektorin pienentämisestä, ei menolisäyksistä. Osa aidosti tyhmistä leikkauksista (esim. yliopistot) olisi voitu välttää, jos hervottomiin tukiaisiin ja muuhun tuhlaukseen olisi puututtu.

Hallituksen leikkauspolitiikka on ollut täysin periaatteetonta. Kaikki osaavat leveillä menolisäyksillä. Saisimmepa Suomeen poliitikkoja, jotka kehuskelisivat julkisen sektorin pienentämisellä.

Pitkällä tähtäyksellä merkittävä asia on se, että hallitus käynnistää sosiaaliturvan kokonaisuudistusta selvittävän hankkeen. Asia on tärkeä, mutta selvityksen käynnistämisestä on toki aika pitkä matka uudistuksiin. Matkalla on monta mutkaa, joista ay-liike ei ole pienin. Tämähän huomattiin esimerkiksi sata-komitean työn yhteydessä.Kun ay-liikkeelle ei pystytä panemaan hanttiin työmarkkinauudistuksissa, niin näinköhän se onnistuu sosiaaliturvan uudistamisessa.

Mainitsemisen arvoisia ovat vielä asumistukeen tehtävät muutokset. Muutokset ovat sinänsä aika pieniä, ainakin ennen kuin asumistuen sitominen kuluttajahintoihin vuokraindeksin sijasta alkaa vaikuttaa. Asumistuen muuttaminen  ei ylipäänsä ole ratkaisu kasvaviin asumis- ja asumistukikustannuksiin. Toisin kuin valtiovarainministeri tuntuu ajattelevan, suurin osa asumistuesta ei suinkaan valu vuokranantajille. Asumistuen vaikutus vuokriin on yleistä luuloa huomattavasti pienempi.

Asumistuki ei yleisesti ole syypää vuokrien nousuun. Syynä on kysynnän kasvuun nähden riittämätön rakentaminen. Hallituksella olisi halutessaan keinoja lahjoa ja uhkailla suuria kaupunkeja rakentamaan enemmän ja nopeammin. Näiden keinojen käyttäminen olisi oikeasti tehokas tapa saada ihmisille asuntoja ja samalla alentaa asumistukimenoja.

Mutta kun kaupungistumisen edistäminen on keskustalaisen ministerin käsissä, ei varmaankaan kannata odottaa liikoja.

Vaatimaton anti

Yleinen johtopäätös on, että puoliväliriihessä tärkeintä oli se mitä jätetiin tekemättä kuin se mitä tehtiin.

Ministeri Lintilä sanoi haastattelussa, että ne yritystukileikkaukset, joista hallitus pääsi yksimielisyyteen olivat niin pieniä, ettei niiden tekemisessä olisi ollut järkeä. Paljolti samalla tavalla samoin voidaan kuvata koko puoliväliriihen tuloksia. Useimmat päätökset, jotka tehtiin olivat niin olemattoman pieniä, että ne olisi yhtä hyvin voitu jättää tekemättä.

Teot olivat siis pieniä, mutta tekemättä jättämiset sen sijaan isoja. Mikään ei peitä sitä, että hallitus on epäonnistunut kenties merkittävimmässä tavoitteessaan eli työllisyyden parantamisessa. Suomalaisen työn alennustila siis jatkuu ainakin siihen asti kunnes tämä hallitus ontuu näyttämöltä.

Pahoittelen otsikossa esiintyvää talonrakennus- ja agraarivertauskuvien sekoitusta.

Heikki Hiilamo ja miksi paras vero ei aina ole se korkein

Sosiaalipolitiikan tutkija Heikki Hiilamo ehdottaa Yhteiskuntapolitiikka-lehden blogissa verojen korotusta ratkaisuksi eriarvoisuuteen. Ilta-Sanomatkin tarttui aiheeseen. Arvostan Hiilamoa tutkijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana. Silti jutussa oli niin paljon epätarkkuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, että järkevää veropolitiikkaa ajavan ajatushautomon edustajana puutun asiaan.

Optimaalinen vero ei ole verotulot maksimoiva vero

Hiilamo perustaa kirjoituksensa maailmankuulun, nyt jo edesmenneen tuloerotutkijan Anthony Atkinsonin ajatuksiin. Atkinson ehdottaa merkittävässä teoksessaan Inequality – what can be done ylimmän veroluokan veroprosentin nostamista 65 %:iin Isossa-Britanniassa.

Hiilamo kertoo, että Atkinson perustelee ehdotustaan optimaalisella veroteorialla: ”Optimaalisella tuloverolla tarkoitetaan samaa kuin ’kuninkaan aarteella’ eli veroprosenttia, joka tuottaa suurimman mahdollisen verokertymän”.

Tämä on täydellinen väärinkäsitys. Optimaalisella verotuksella ei suinkaan tarkoiteta suurimman kertymän tuottavaa verotusta. Verokertymän maksimointi ei ole järjellinen yhteiskunnallinen tavoite. Optimaalinen verotus on sen sijaan suurimman yhteiskunnallisen hyvinvoinnin tuottava vero.

Optimaalisesta verotuksesta on olemassa laaja kirjallisuus. Yleisin optimiveroteorian lähtökohta lienee pyrkimys kerätä tietty verokertymä niin, että tuloksena on mahdollisimman suuri yhteiskunnallinen hyvinvointi.

Lisäksi optimaalisen verotuksen pohdintaan liittyy yleensä rajoitteita sen suhteen, millaisia verotusmuotoja on mahdollista käyttää ja mitä tietoa verottajalla on käytössään. Usein esimerkiksi ajatellaan, että tuloveroprosentin on riiputtava vain henkilön tai kotitalouden tulotasosta, eikä esimerkiksi synnynnäisistä ominaisuuksista.

Saman verotulon tuottavia, annettujen rajoitteiden mukaisia verojärjestelmiä vertaillaan siis niiden hyvinvointivaikutusten perusteella. Järjestelmistä optimaaliseksi julistetaan se, jonka tuottaa suurimman hyvinvoinnin. Tai tarkemmin se, jonka avulla haluttu verokertymä voidaan kerätä niin, että hyvinvointi alenee mahdollisimman vähän.

Asiaa on toki mahdollista pohtia myös yleisemmin. Voidaan esimerkiksi kysyä, millainen verotus- ja tulonsiirtojärjestelmä ylipäänsä tuottaa korkeimman yhteiskunnallisen hyvinvointitason. Tällöin verokertymää ei luonnollisesti kiinnitetä, vaan verokertymän suuruus on osa pohdintaa. Mutta tällöinkään tavoitteena ei ole mahdollisimman suuri verokertymä, vaan hyvinvointi.

Hiilamo kutsuu suurinta mahdollista verokertymää ”kuninkaan aarteeksi”. Tämä on osuva nimitys. Kuninkaan aarteen kerääminen on nimittäin optimaalista, jos verotuksen ainoa tarkoitus on maksimoida yhden henkilön, ”kuninkaan” hyvinvointi kenestäkään muusta piittaamatta. Muissa tapauksissa hyvinvoinnin maksimointi ei yleensä johda verotulojen maksimointiin.

Yhteiskunnallinen hyvinvointi

Edellä esitetty herättää kysymyksen, mitä yhteiskunnallinen hyvinvointi tarkoittaa. Asiaa on mahdotonta esittää tässä mitenkään tyhjentävästi. Yhteiskunnallisella hyvinvoinnilla tarkoitetaan taloustieteessä eräänlaista yleistettyä summaa tai keskiarvoa yksilöiden hyvinvoinnista. Yleistetyllä tarkoitan sitä, että tyypillisesti huonompiosaisten hyvinvoinnin lisäyksille annetaan suurempi paino kuin parempiosaisten. Siksi esimerkiksi 100 euron tulonsiirron rikkaalta köyhälle katsotaan yleensä lisäävän yhteiskunnallista hyvinvointia.

Se, millaisen painon antaa milläkin hyvinvointitasolla olevien ihmisten hyvinvoinnin muutoksille, on tietysti mielipide- tai hienommin arvokysymys. Ne, jotka arvostavat tasaista tulonjakoa, antavat suuren painon köyhien hyvinvoinnin muutoksille ja vastaavasti pienen painon rikkaiden hyvinvoinnin muutoksille. Nekin, jotka eivät ole suuria tasa-arvon kannattajia, yleensä painottavat enemmän köyhien tulonmuutoksia. Tämä johtuu siitä, että satasen lisäys köyhän tuloissa lisää tämän hyvinvointia enemmän kuin rikkaan.

Teroitan lukijalle, että esitykseni yksinkertaistaa asioita merkittävästi. En käsittele esimerkiksi yksilöiden hyvinvoinnin mittaamiseen liittyviä ongelmia.

Optimaalinen verotus on siis tässä mielessä arvokysymys. Ihmiset, joilla on eri näkemys oikeudenmukaisesta hyvinvoinnin jakautumisesta (tai usein epätarkasti tulonjaosta) päätyvät erilaiseen optimiverotukseen. Mutta on syytä huomata, että optimaalinen verotus ei määräydy pelkästään tarkastelijan arvojen perusteella. Ihmisten käyttäytyminen asettaa rajoituksia verotukselle.

Esimerkiksi tuloveron tapauksessa verotus vähentää työnteon kannustimia ja siksi myös työntekoa. Kun työnteko vähenee, kaikki köyhtyvät. Optimaalisen verotuksen pohtija joutuu ottamaan tämän huomioon, olivatpa hänen näkemyksensä tulonjaosta millaisia hyvänsä. Optimiverotus on siis tasapainoilua tulonjakotavoitteiden ja kannustimien välillä.

Hiilamon virheen syy

Kuten sanottua Atkinson ehdottaa 65 % marginaaliveroa ylimpään veroluokkaan Isoon-Britanniaan. Hiilamo vertaa tätä ns. Mirrlees-työryhmän ehdotukseen. ”Vaikutusvaltaisen skottilaisen talousnobelisti James Mirrleesin johtama ryhmä esitti vuonna 2010, että optimaalinen tuloveroprosentti olisi 56.6”, Hiilamo toteaa. Tämän jälkeen Hiilamo esittää katsauksen Atkinsonin Mirrlees-ryhmän raporttia kohtaan esittämään kritiikkiin.

Mutta tarkkaavainen lukija varmaankin valpastui entisestään. Jos kerran optimaalinen vero on arvokysymys, miten ihmeessä Atkinson ja Mirrlees-ryhmä voivat esittää arvioita optimaalisen veron tasosta?

Ongelma on Hiilamon epätarkkuudessa. Atkinson ja Mirrlees-ryhmä puhuvat ylimmän veroluokan veroprosentista, eivät verotuksen tasosta ylipäänsä.

Kuten sanottua, rikkaiden hyvinvoinnin lisäys lisätulosta katsotaan usein pienemmäksi kuin köyhien. Itse asiassa hyvin rikkaan saama hyvinvoinnin lisäys vaikkapa 1000 euron tulonlisäyksestä on pieni. Köyhälle, jopa keskituloiselle summa voi olla hyvinkin merkittävä. Niinpä jos tarkastellaan kaikkein rikkaimpia ihmisiä, näiden hyvinvoinnin muutosten vaikutus yhteiskunnalliseen hyvinvointiin on olemattoman pieni. Niin pieni, ettei sitä tarvitse edes ottaa huomioon.

Siksi kaikkein rikkaimpien oma hyvinvointi voidaan unohtaa laskelmista. Juuri näin on tehty Mirrlees-raportin esittämien lukujen pohjana olevassa Saezin ym. tutkimuksessa, jossa asia myös selitetään perusteellisemmin sivulla 102.

Tämä merkitsee, että kaikkein rikkaimpien tuloilla on yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta vain välinearvoa. Ja siksi heidän kohdallaan verotulojen maksimointi on suurin piirtein optimaalisen verotuksen päämäärä. Rikkaimpienkaan optimaalinen veroprosentti ei tästä huolimatta ole 100, jo mainitsemistani käyttäytymisvaikutuksista johtuen. Liian korkea verotus saa rikkaat vähentämään työntekoa (tai tekemään muita temppuja) niin paljon, että verokertymä pienenee.

Tässä on Hiilamon keskeinen väärinymmärrys. Optimaalisen verotuksen päämäärä ei ole verotulojen maksimointi kenenkään muun kuin kaikkein rikkaimpien osalta. Sekä Mirrlees-raportti että Atkinson puhuvat nimenomaan ylimmän veroluokan veroprosentista. Väärinymmärrys on tietysti valitettava itsessään, koska Hiilamon kirjoitus on omiaan hämärtämään ihmisten käsityksiä järkevästä verotuksesta. Mutta se vaikuttaa myös Hiilamon johtopäätösten uskottavuuteen.

Kuka on tarpeeksi rikas?

Nyt nimittäin täytyy ratkaista kysymys, kuka on tarpeeksi rikas. Toisin sanoen, minkä tulotason jälkeen ihmisen hyvinvointi on niin korkea, ettei sen muutoksista enää tarvitse välittää. Tämä tietenkin riippuu ihmisen arvoista. Joillakuilla raja voi olla hyvinkin matala.

Mutta Hiilamo, Saez, Atkinson ja muut haluavat sanoa jotakin, joka on arvoista ainakin jossakin määrin vapaata. Jos näin on, täytyy löytyä raja jonka jälkeen suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että sitä enemmän tienaavien eurolla ei ole niin väliä.

Niin Mirrlees-ryhmän kuin Atkinsoninkin ja siksi myös Hiilamon pohdinnat perustuvat jo mainittuun Saezin ym. Iso-Britanniaa koskevaan tutkimukseen. Siinä ylimmäksi ryhmäksi, siis niiksi, joiden tulot ovat olemassa vain verottamista varten on valikoitu suurituloisin prosentti.

Ison-Britannian veroviranomaisen mukaan suurituloisimpaan prosenttiin kuuluvat karkeasti ottaen samat ihmiset kuin ylimpään tuloveroluokkaan, tilastoviranomaisen tieto viittaa samaan.

Ylimpään tuloveroluokkaan joutuu Isossa-Britanniassa jos ansaitsee yli 150 000 puntaa eli noin 180 000 euroa vuodessa tai 15 000 euroa kuussa. Atkinsonin ehdotusta voi siis suurin piirtein kuvailla niin, että hänen mukaansa yli 180 000 euroa tienaavien marginaaliveron pitäisi olla 65 %.

Hiilamon ehdotus on radikaalisti erilainen kuin Atkinsonin

Hiilamo esittää oman tulkintansa siitä, mitä Atkinsonin ehdotus tarkoittaisi Suomessa. Vähänkin huolellisempi tarkastelu osoittaa aika nopeasti, että Hiilamon  tulkinta on itse asiassa radikaalisti erilainen kuin Atkinsonin ehdotus. Hiilamon mukaan Atkinsonin malli vastaisi Suomessa uudistusta, jossa ylin marginaalivero nostettaisiin 65 %:iin. Hiilamo sanoo: ”Teknisesti verouudistus olisi erittäin helppo toteuttaa. Se ei vaatisi muuta kuin tuloveroasteikon numeroiden vaihtamista. Uudistus kaventaisi tuloeroja välittömästi merkittävällä tavalla.”

Jos uudistus toteutettaisiin tuloveroasteikon numeroita vaihtamalla, se tarkoittaisi Suomessa rajua korotusta kaikille yli 73 000 euroa vuodessa, eli noin 6000 euroa kuussa tienaaville. Hiilamon uudistus koskisi siis aivan erilaisia palkansaajia kuin Atkinsonin. Atkinsonin prosenttihan koski 2.5 kertaa enemmän tienaavia brittejä.

Jokaisella on omat käsityksensä tulonjaosta, mutta ainakin tämän kirjoittajan on vaikea nähdä 6 000 euroa tienaavat niin rikkaina, että heidän hyvinvointinsa muutoksia ei laskelmissa tarvitsi huomioida. Isossa-Britanniassa tämän verran tienaavat kuuluvat veroprosentin keskikastin keskivaiheille.

Oli miten oli, on selvää että Hiilamon esittämä versio on aivan toisenlainen kuin Atkinsonin alkuperäinen ehdotus ja koskee aivan toisenlaisia ihmisiä. Hiilamon tulkinta olisi rankka veronkorotus vielä aika tavallisille palkansaajille. Tulkintaa ei voi perustella samalla logiikalla kuin Atkinsonin ehdotusta. Missään tapauksessa sitä ei voida pitää Atkinsonin ehdotuksen suorana sovelluksena Suomeen.

Tähän täytyy vielä huomauttaa, että Suomi ei ole Iso-Britannia muiltakaan osin. Saezin ym. laskelmat, joita Atkinson käyttää eivät ole mitään maailmankaikkeuden vakioita, vaan perustuvat Ison-Britannian työmarkkinoiden ja verotuksen analyysiin. Suomessa asiat voivat olla aika toisenlaisia. Lisäksi Atkinsonin prosentit perustuvat Ison-Britannian verojärjestelmään, joka on luonnollisesti erilainen kuin Suomen. Jätän nämä teemat maininnan tasolle.

Hiilamo itse sanoo kannattavansa maltillisempaa marginaaliveronkorotusta ylimmässä tuloluokassa. Mihin tämä ehdotus perustuu, on epäselvää. Mikä on selvää on, että Hiilamon kirjoituksesta saa täysin virheellisen kuvan siitä, mitä johtavat vero-oikeudenmukaisuustutkijat ajattelevat ja mitä heidän ajatuksistaan seuraisi Suomessa.

Johtopäätös

Tulonjako ei ole Suomessa tällä hetkellä läheskään tärkein taloudellinen ongelma. Paljon tärkeämpiä asioita ovat talouskasvun hitaus ja alhainen työllisyystaso. Meidän on saatava suomalaisten tulot nousemaan kaikissa tuloluokissa nykyistä kitukasvuista vauhtia nopeammin, jos haluamme säilyä maailman vauraimpien maiden joukossa. Paljon nykyistä useampien suomalaisten pitää päästä osalliseksi hyvinvoinnin tuotannosta ja kulutuksesta työmarkkinoiden kautta.

Murehditaan tulonjaosta sitten kun on lisää jaettavaa.

Siltäkin osin, kun murehdimme tulonjakoa, yritetään pitää järki kädessä. Paras mahdollinen verotus ei tarkoita sitä, että verotetaan mahdollisimman paljon. Hyvä verojärjestelmä on sen sijaan sellainen, joka tuottaa suurimman mahdollisen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin. Myös verotuksen kohteiden kokemat menetykset täytyy siis ottaa huomioon.

Hiilamon ehdotus sisältää väärinkäsityksiä optimaalisen verotuksen teoriasta ja on epäjohdonmukainen esikuvansa Atkinsonin ajatuksten soveltamisessa. Se johtaisi hyvä- mutta ei huipputuloisten verotuksen kovaan kiristämiseen hitaan talouskasvun aikana.

Tällaisen politiikan harjoittaminen eriarvoisuuden vähentämisen nimissä olisi todella huono ajatus.

J.K. 19.4.2017 klo 22. Heikki Hiilamo sanoi Facebookissa, että olin tulkinnut kirjoitusta väärin. Hiilamo itse ei kannata Atkinsonin ehdotusta tai siis omaa, mielestäni ongelmallista tulkintaa siitä. Hänen oma kantansa käy ilmi kirjoituksen viimeisestä lauseesta: ”Realistisempi vaihtoehto Suomessa olisi laskea – osana perustuloa tai muuta vähimmäisturvan remonttia – alimpien tulojen marginaaliveroa ja nostaa maltillisesti ylimpien tulojen marginaaliveroa.”

Hiilamon mukaan hänen tarkoituksensa oli vain esitellä Atkinsonin ajatuksia, ei niinkään omiaan. Hyvä on. Hiilamo ei siis kannata omaa tulkintaansa Atkinsonin ajatuksista. Silti, hänen kirjoituksestaan saa virheellisen kuvan siitä, mitä Atkinson ja muut johtavat vero-oikeudenmukaisuuden tutkijat ajattelevat verotuksesta. Tämä puolestaan oli oman kirjoitukseni keskeinen sisältö.

Korjasin kohdan myös varsinaiseen tekstiin. 

Annetaan köyhänkin ottaa vastuu valinnoistaan

Helsingin sanomissa oli tänään sosiologi Ossi Rahkosen pitkä haastattelu. Rahkonen sanoi paljon kiinnostavia asioita esimerkiksi köyhyyden ja terveyden yhteydestä. Yhteys ei ole aivan niin suoraviivainen kuin lehtijutusta voisi päätellä, kuten voi havaita vaikka täältä ja täältä. Aihe ansaitsee oman kirjoituksensa.

Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota yhteen asiaan Rahkosen haastattelussa. Sosiologi kertoo, että usein köyhät tekevät (hänen mielestään) huonoja valintoja. Ihmiset eivät esimerkiksi syö terveellisesti, vaikka terveellinen ruoka olisi edullista. Seuraavaksi suora lainaus jutusta:

Rahkonen uskoo, etteivät elintavat oikeastaan edes ole ihmisen oma valinta.

”Ympäristö tuo ne. Alemmissa ryhmissä ympäristön paine panee esimerkiksi juomaan.”

Siinä se on. Köyhät, tai sosiologin ilmaisua käyttääkseni ”alemmat ryhmät” eivät itse tee elämänvalintojaan. ”Ympäristö” tekee ne heidän puolestaan.

Synkeä ajatus

Ajatus on todella synkeä. Koko liberaali yhteiskuntajärjestys rakentuu sille, että ihmiset osaavat tehdä valintoja. Kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän keskeinen taustaolettamus on, että jokainen kansalainen kykenee järkeviin valintoihin sekä äänestyskopissa että tarvittaessa myös luottamustehtävissä.

Lainsäädännön lähtökohta on se, että ihmiset ovat vastuussa teoistaan. Perustuslailliset oikeudet kuten sopimusvapaus nojaavat samaan periaatteeseen. Koko systeemi on rakennettu sen varaan, että kansalainen kykenee tekemään omaa elämäänsä ja ympäröivää yhteiskuntaa koskevia valintoja ja hän on vastuussa niistä.

Erityisen tärkeä olettamus on, että myös köyhät tai ”alemmat” ryhmät kykenevät järkeviin valintoihin. Tämä on varsin uusi ajatus. Vielä parisataa vuotta sitten monet uskoivat, että vain riittävän rikkaat ja hyvinkoulutetut pystyvät osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Uskon itse, että demokratian laajeneminen on osoittanut tämän ajatuksen läpikotaisin vääräksi. Duunari pystyy ottamaan vastuun omasta elämästään ja osallistumaan täysipainoisesti yhteiskuntaelämään ihan siinä missä professorikin.

Mutta Rahkonen ja hänen monet aatetoverinsa nakertavat tätä perusolettamusta. Kiistämällä, että köyhät ovat vastuussa valinnoistaan, tai jopa että nämä edes valitsevat, he ovat palauttamassa ”alempia luokkia” osallistujista takaisin politiikan kohteiksi.

Ennen kuin joku kiihtyy, haluan sanoa että en tarkoita etteivätkö ihmiset joskus tarvitsisi apua. Mutta avun lähtökohtana pitää aina olla ihmisen omien valintojen mahdollistaminen, ei niiden tekeminen hänen puolestaan. Tähän kuuluu olennaisena osana autettavan vastuu omista valinnoistaan.

En myöskään oleta, että kaikki ihmiset ovat rationaalisia laskukoneita. Ihan tavallinen kyky tehdä yleensä fiksuja päätöksiä riittää. On tietysti ihmisiä, jotka eivät riippuvuuden tai sairauden vuoksi kykene valitsemaan. Mutta bussikuskien pitäminen Rahkosen tapaan syyntakeettomina omaan tupakointiinsa on aivan käsittämätöntä.

Itse nousin köyhyydestä

Rahkosen ajattelutapa on myös ristiriitainen. Ensiksikin, ongelma koskee hänen mielestään selvästi vain tiettyjä köyhiä. Erityisesti se ei koske hänen omaa perhettään. Jutussa nimittäin kerrotaan, miten Rahkonen ja hänen veljensä ovat nousseet köyhistä perheoloista yhteiskunnan huipulle professoreiksi äitinsä patistuksen ja omien valintojensa ansiosta.

”Tein kouluaikana välillä hanttihommia ja huomasin, että koulussa oli kivempaa kuin töissä”, Rahkonen toteaa. Ainakin tästä välittyy kuva, että valinnan koulun ja hanttihommien välillä teki Rahkonen itse, eikä ”ympäristö”.

Muut köyhät ympäristö siis pakottaa juomaan, mutta köyhä nuori Rahkonen itse havaitsee pienen kokeilun perusteella, että kouluttautuminen pois köyhyydestä kannattaa. Itsetutkiskelu, jonka pitäisi olla yhteiskunnallisen tutkimustyön ensiaskel, on jäänyt Rahkoselta kesken.

Rikkaat köyhiä neuvomassa

Rahkonen korostaa, miten ärsyttävää on, kun rikkaat neuvovat köyhiä. ”Ylhäältä on helppo neuvoa, jos on saanut kaiken”, hän toteaa. Toisaalla haastattelussa hän kuitenkin pitää kansanterveystyön merkkipaaluna Pekka Puskan Pohjois-Karjala -projektia.

Projektin ajatushan oli, että hyvintoimeentulevat, elämältä kaiken saaneet nuoret lääkärit kiersivät kertomassa Pohjois-Karjalan köyhille miten näiden pitää elää. En tiedä kuinka ärsyttävää tämä on Rahkosen mielestä.

Rahkonen sanoo kyllä, ettei valistus toimi. Hänen mielestään verotus on parempi keino vaikuttaa köyhien valintoihin. Mutta on omituista että rikkaammat eivät saa neuvoa köyhiä, mutta on ihan ok, kun samat tyypit yrittävöt verotuksella pakottaa käyttäytymään ”oikein”.

Jos on sitä mieltä, kuten Rahkonen, että köyhät tarvitsevat apua valintojen tekemisessä, on jokseenkin selvää että neuvot, käskyt ja verot tulevat ihmisiltä, joilla menee paremmin. Siis esimerkiksi Rahkoselta itseltään, Pekka Puskalta tai poliitikoilta. Epäilemättä heidänkin neuvonsa ja vero-ohjauksensa saattavat ärsyttää joitakuita ”alemman” luokan edustajia.

Kannustinongelmia

Rahkosen suhtautuminen kannustimiin on myös ristiriitaista. Hän on sitä mieltä, että alkoholin verotusta pitäisi kiristää. Samoin ”sokeri- ja suolaverolla voisi helposti vaikuttaa ihmisten terveyteen. Terveellisiä asioita, kuten vihanneksia, kannattaisi sen sijaan verottaa vähemmän”.

Epäilen suuresti, josko ongelmien hoitaminen verotuksella on näin yksinkertaista.

Oli miten oli, haittaverojen teho perustuu nimenomaan ajatukselle ihmisten tekemistä järkevistä valinnoista. Ihmiset havaitsevat, että epäterveellisistä asioista on tullut suhteellisesti kalliimpia ja kuluttavat niitä vähemmän. Ympäristö voi toki vahvistaa tai heikentää verojen vaikutuksia, mutta vain jos ihmiset reagoivat järkevästi verokannustimiin.

Mutta jos valinnat tekee ”ympäristö”  ihmisten sijasta, on epäselvää miten haittaverot voisivat vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Paitsi jos ”ympäristö” nähdään jonkinlaisena kollektiivisena ylimielenä, joka yksilöiden asemesta reagoi korkeisiin hintoihin. En tiedä kannattaako Rahkonen tällaista teoriaa.

Annetaan köyhien ottaa vastuu

Kansanvaltainen ja yleisiin ihmisoikeuksiin perustuva yhteiskuntajärjestys nojaa olettamukseen kaikkien kansalaisten kyvystä tehdä itseään ja muita koskevia järkeviä päätöksiä. Kun yhteiskunnallisen ja taloudellisen osallistumisen esteitä on historian kuluessa purettu, tämä olettamus on minusta laajalti pitänyt paikkansa.

Ei luovuta tästä hienosta periaatteesta. Ei palauteta köyhiä osallistujista kohteiksi.

Annetaan köyhienkin ottaa vastuu valinnoistaan.

Editoitu 13.4. klo 19:33. Simo Raittilan kommentin perusteella poistettu viittaus siihen, että Rahkonen kannattaisi valistusta ja PK-projektia.

Ajatuspaja-Hessun äänestyssuositukset vaaliviikonlopuksi!

Kuntavaalit ovat sunnuntaina, kuten valveutunein kymmenys lukijoista on ehkä huomannutkin. Vaikka kiinnostus kuntavaaleja kohtaan on melko laimeaa, kunnissa päätetään monista meille kaikille tärkeistä asioista. Koska olen hyvä kansalainen ja kuntalainen, suuntaan siis sunnuntaina äänestyspaikalle.

Päätös suorittaa kansalaisvelvollisuus ja äänestää on helppo. Varsinainen ehdokkaan ja puolueen valinta on puolestaan aika vaikeaa. Ehkä muutkin kaltaiseni markkinatalouteen, järjellisen kokoiseen julkiseen sektoriin ja suvaitsevaisuuteen uskovat kaupunkilaiset kohtaavat samat ongelmat. Puoluekentästä on aika vaikeaa löytää puoluetta, joka edustaisi johdonmukaisesti näitä näkemyksiä.

Auttaakseni teitä päätöksenteossa, hyvät lukijat, olen kerännyt tähän tiivistelmän omista asiaa koskevista pohdinnoistani. Käsittelen kutakin puoluetta vuorollaan, järjestys noudattaa vuoden 2012 kuntavaalien ääniosuuksia.

Ja vaikka Libera on puoluepoliittisesti sitoutumaton ajatushautomo, rohkenen kuitenkin antaa aivan suoria puolueita koskevia suosituksia.

Kokoomus

Aatteelliselle ja älykkäälle oikeistopuolueelle olisi tilausta Suomen kuntakentässä. Kunnat tekevät aivan liikaa asioita. Helsingin kaupunki esimerkiksi omistaa kaikkea mahdollista kalatukuista henkilöstövälitysyritysten ja jazzorkesterien kautta eläintarhaan ja trooppiseen puutarhaan. Kansalaisten ja epäilemättä päättäjienkin on vaikea edes tietää, mitä kaikkea kaupunki tekee, omistaa, kustantaa, verottaa, hallinnoi, myy, ostaa, vuokraa tai tukee.

Touhussa ei ole mitään järkeä. Kunnan pitää tehdä vain asioita, jotka jäisivät ilman kuntaa tekemättä. Tähän johtopäätökseen voi päätyä ihan taloustieteen kautta, mutta kunnollisen oikeistopuolueen pitäisi kannattaa ajatusta refleksinomaisesti.

Näin ei kokoomuksen kohdalla kuitenkaan ole. Puolueen vaalikampanja on keskittynyt ”harrastustakuun” ja maksuttoman varhaiskasvatuksen tarjoiluun. Kokoomuksen kuntavaaliohjelmaa ei voisi erottaa sosiaalidemokraattien ohjelmasta ellei värimaailma olisi kätevästi erilainen.

Kokoomuksen pormestariehdokas Jan Vapaavuori ei nähnyt ongelmana kuntien toimintakentän loputonta laajenemista, vaikka luettelin hänelle Liberan vaalipodcastissa pitkän rimpsun omasta mielestäni täysin järjettömiä Helsingin kaupungin toimintoja.

Ryhdikkään oikeistopolitiikan sijasta kokoomus kannattaa siis kuntien tehtävien paisuttamista entisestään äänestäjiä mielistelevillä herkkupaloilla. Seurauksena on, ettei Suomessa ole yhtään poliittista voimaa, joka ajaisi järkevän kokoista julkista sektoria.

En siis voi suositella kokoomuksen äänestämistä.

SDP

Lukijan saattaa olla vaikea uskoa, mutta SDP:kin on mukana näissä kuntavaaleissa. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla puoluetta on ollut vaikea huomata. Yksi syy on se, että sosiaalidemokraattien ajatukset kuntapolitiikasta ovat yhtä olemattomia kuin valtakunnan politiikastakin. Antti Rinne taisi jossakin vaatia lisää tukiaisia rakentamiseen ja asumiseen. Tukiaiset ovatkin olleet sosiaalidemokraattien ainoita ratkaisuja kaikkeen myös valtion tasolla.

SDP ei myöskään tajunnut pormestarimallin merkitystä ajoissa Helsingissä. Heidän ehdokkaansa jäi täydellisesti vihreiden ja kokoomuksen varjoon. Niinpä suuri osa SDP:n kampanjoinnista on ollut valittamista epäreilusta pormestarikuviosta ja siitä etteivät nämä oikeasti ole pormestarivaalit. On vaikea kuvitella surullisempaa vaalikampanjaa.

Puolueen vaalilause ”pidetään kaikki mukana” kuvaa tilannetta hyvin. Maailma kulkee kaukana edellä. Perässä tuleva SDP puuskuttaa, että älkää jättäkö, pidetään meidätkin mukana.

En mitenkään voi suositella sosiaalidemokraattien äänestämistä.

Keskusta

Keskusta kannattaa lähes kaikkea, jota Suomessa pitäisi vastustaa: maataloustukia, aluetukia, yritystukia, holhousta, hajauttamista, kilpailun rajoittamista, omavaraisuutta, ”lähiruoan” suosimista vain muutamia mainitakseni. Onneksi täällä kaupunki-Suomessa ei tarvitse elää keskustan hallitsemissa kunnissa. Toki pääsemme osallistumaan niiden toimintaan maksamalla viulut.

Keskustan kuntavaaliohjelma on tuttua kamaa. Kenellä tahansa pitää olla oikeus asua missä tahansa muiden kustannuksella. ”Koko maan” hyvinvointi on turvattava, mikä tarkoittaa sitä, että keskittymishyötyihin perustuva taloudellinen kehitys voidaan tarvittaessa uhrata näivettyvien seutujen tekohengittämiseksi.

En suosittele keskustan äänestämistä.

Perussuomalaiset

Perussuomalaisten kuntavaaliohjelma on aika kamalaa luettavaa. Aivan kuin kaikissa muissakin puolueissa, ratkaisuna jokaiseen ongelmaan nähdään uusi tukiainen, ilmaispalvelu, määräys, sääntö tai vero.

Kuntien pitää rakentaa taloja, kotimaisuutta pitää suosia hankinnoissa, eläkeläisten pitää päästä ilmaiseksi uimahalliin, pienviljelijöitä pitää tukea, kouluja pitää remontoida, osuuskuntia on tuettava ja niin edelleen ja niin poispäin.

Perussuomalaisten lupaus vahvistaa kuntien asemaa tukiais- ja palveluautomaattina ei erota sitä mitenkään muista puolueista. Kaikki kokoomuksesta vasemmistoon tarjoavat täsmälleen samaa. Ainoa omalaatuinen ajatus perussuomalaisilla on maahanmuuttajien vihaaminen. Ohjelma on aivan yhtä innostunut kuvatessaan kaikkea sitä, mikä maahanmuuttajilta pitää evätä kuin sitä, mitä kaikkien aitosuomalaisten kuntalaisten pitää saada.

Kunnista pitää perussuomalaisten mukaan tehdä mahdollisimman luotaantyöntäviä maahanmuuttajille. Tämä tapahtuu poistamalla ”vetovoimatekijät”. Mikään ”vetovoimatekijä” ei ole liian pieni poistettavaksi. Jopa maahanmuuttajien harrastustoiminta on estettävä, ettei täällä vain olisi liian hauskaa.

Asenne ei tietysti ole mikään ihme puolueelta, jonka johtoon pyrkii kaksi rotuteorian harrastajaa.

En voi hyvällä omallatunnolla suositella perussuomalaisten äänestämistä.

Vihreät

Vihreillä on suurissa kaupungeissa monia ihan hyviä ehdokkaita. Helsingissä osa vihreiden kaupunkipoliittisista ajatuksista on markkinahenkisempiä kuin minkään muun puolueen. Tosin tämä ei ole hirveän vaativa kriteeri.

Mutta muilta osin vihreiden poliittiset ehdotukset ovat aika vaatimattomia. Silloinkin kun niitä on, ne ovat kaikista muista puolueista tuttuja lupauksia tehdä kaikkea enemmän, käyttää enemmän rahaa, tukea tätä, verottaa tuota ja ai niin, saimaannorppa ja ilmastonmuutos unohtuivat. Vihreiden kuntavaalikampanjaa on leimannut täsmälleen sama sieluttomuus kuin sen koko oppositiopolitiikkaa. Hallitusta vastaan on käyty raivokkaalla ja täysin epä-älyllisellä eriarvoisuusretoriikalla ja vain suurennuslasin avulla huomattavissa olevilla politiikkaeroilla.

Kenties surullisinta on kuitenkin puolueen puheenjohtajan Ville Niinistön puheissa toistuva viittaus siihen, että vihreiden tavoitteena on ”kiva kunta”. Meidän tavoitteenamme on, että kunta olisi kiva, nasta, huisin vänkä ja ihQ, heleijaa.

En oikeastaan voi suositella vihreiden äänestämistä.

Vasemmistoliitto

Vasemmistoliitolta on tietenkin lupa odottaa julkisten menojen kasvattamista. Siis toisin kuin kaikilta ns. oikeistopuolueilta, joiden ohjelma ei kuitenkaan tässä suhteessa juuri poikkea vasemmistoliitosta. Mutta jopa vasemmistoliitolta täytyy edellyttää todellisessa maailmassa elämistä. Täällä nimittäin mitään ei saa ilmaiseksi. Jos jotain antaa yhdelle, se pitää ottaa joltakulta toiselta.

Mutta vasemmistoliiton helsinkiläinen pormestariehdokas Paavo Arhinmäki on väittänyt julkisuudessa useaankin otteeseen, että kunnan omistamien asuntojen vuokraaminen alennuksella kuntalaisille ei maksa mitään. Päinvastoin, alennusmyynti rikastuttaa kuntaa. Vasemmistoliitto on muutenkin kunnostautunut talousdenialismissa vähättelemällä sosiaaliturvan työllisyysvaikutuksia ja väittämällä, että lukukausimaksut kannustaisivat pidempiin opiskeluaikoihin. Silti, väite, että ihmisille voi antaa alennuksia ja samalla rikastua on jo jonkinlainen ennätys.

On mahdotonta suositella vasemmistoliiton äänestämistä.

RKP

RKP:ssä on paljon hyvää. Se on suurista puolueista ainoa edes jotenkin johdonmukaisesti liberaali. Siis kaikessa muussa paitsi kieliasioissa, joissa puolue on tiukan pakkovallan kannalla. Vähemmistöillä on oikeus suojautua enemmistön vallalta järjestäytymällä poliittisesti, mutta en voi kannattaa kiintiöitä ja pakkoa kielipolitiikan välineinä.

Siksi en voi mitenkään suositella RKP:n äänestämistä.

KD

On ihan sama mitä kristillisdemokraatit Helsingissä tekevät. Kuten tasa-arvoisen avioliittolain ympärillä käyty keskustelu osoittaa, kysymyksessä on ihmisten tasa-arvoa vastustava pehmoteokraattinen puolue.

Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon Paavo Väyrysen Terve Helsinki -ryhmän hyväksyminen vaaliliittoon ilman ehdokkaiden taustojen tarkastamista. Koko kansan Paavo oli onnistunut haalimaan porukkaansa urpoimmasta kansanryhmästä juutalaisvastaisia ja rasistisia sekopäitä. He ovat edelleen KD:n listalla, vaikka vaalimainoksista heidät taidettiin sensuroida. Tämä tekee kristillisdemokraateista jos mahdollista vieläkin epähoukuttelevampia.

En luonnollisesti suosittele kristillisdemokraattien äänestämistä.

Pienpuolueet

Pienryhmissä ryhmien ja ehdokkaiden taso ja aatteet vaihtelevat aika suuresti. Suurin osa on tietenkin kaiken toivon ulkopuolella olevia hörhöjä tai kommunistisia sirpaleryhmiä.

Omalta kannaltani mielenkiintoinen on uusi Liberaalipuolue. Sen parhaat voimat ovat aivan kelvollisia maltillisia liberaaleja. Helsingissä puolue on vaaliliitossa piraattien kanssa ja on mahdollista, että vaaliliitosta menee joku läpi. Liberaalipuoluetta kuitenkin heikentää ehdokasmateriaalin ohuus ja epäilen että maltillisten lisäksi mukana on kaikenlaista muutakin väkeä.

En kyllä voi suositella pienryhmienkäänkään äänestämistä.

Lopuksi

Toivon näiden suositusten auttavan sinua äänestyskopissa sunnuntaina. Uurnilla tavataan!

Kesytetty kansalaisyhteiskunta valtion ruokittavana

Arvoisat kuulijat (tämä on raportin julkaisutilaisuudessa pitämäni alustus),

Tänään julkaistava Liberan raportti ”Irti kultaisista kahleista” käsittelee tärkeää asiaa, kansalaisyhteiskunnan tilaa Suomessa. Vaikka asia on tärkeä, siitä ei juuri koskaan käydä ainakaan järkevää keskustelua. Syy keskustelun puutteeseen selviää kohta.

Mutta miksi aihe on tärkeä? Aloitan kaikkein korkealentoisimmasta syystä.

Riippumaton kansalaisyhteiskunta

Vireä kansalaisyhteiskunta on avoimen yhteiskunnan toiminnan keskeinen edellytys.

Valtion kansalaisyhteiskuntaan kohdistuvan vaikutusvallan rajoittaminen on hyvin tärkeää. Kansalaisyhteiskunnan tehtävä on nimittäin olla julkisesta vallasta riippumaton moraalin ja merkitysten lähde. Sen tehtävänä on toimia julkisen vallan vastapainona ja vahtikoirana.

Kansalaisyhteiskunta muodostuu siitä, että ihmiset tekevät asioita, jotka juuri heille ovat tärkeitä. He ajavat päämääriä, joita kukaan ei määritä ylhäältä päin.

Tärkeää on ihmisten spontaani ja vapaaehtoinen kokoontuminen. On sama kokoonnuttiinpa puhumaan politiikkaa tai laulamaan tai vaikka pelaamaan sählyä. Kaikki vapaaehtoisuuteen perustuvat yhteisöt ovat vastamyrkkyä julkisen vallan yrityksille toimia moraalin ja arvojen monopolina.

Kansalaistoiminta on tietysti erityisen tärkeää silloin kun on riski epämiellyttävien poliittisten liikkeiden valtaannoususta. Silloin vaihtoehtoisia merkityslähteitä tarvitaan kaikkein eniten. Kansalaisyhteiskunnan ottaminen valtion haltuun on siksi usein ollut totalitarististen liikkeiden ensimmäisiä toimenpiteitä valtaannousun jälkeen.

Suomessa asiat eivät toki ole näin huonosti, mutta ongelma on sama. Kansalaisyhteiskunta on aivan liian riippuvainen valtiosta.

Suomessa kansalaisjärjestöjen toimintaa tuetaan julkisesti ainakin sadoilla miljoonilla, ellei enemmälläkin. Monet suuret kansalaisjärjestöt saavat käytännössä kaiken rahoituksensa julkiselta sektorilta.

Suomessa on myös hyvin vähän merkittävää kansalaistoimintaa, joka ei saa julkista tukea. Yksityinen varainhankinta on liian vähäistä ja tehty vaikeaksi.

Tuloksena on kansalaisyhteiskunnan ajautuminen julkisen sektorin kultaisiin kahleisiin. Riippumattoman kansalaistoiminnan sijasta meillä on valtion rahoittamaa ja siksi valtiokeskeistä ja -johtoista näennäiskansalaistoimintaa.

Lähes kaikki yhteisöt kirkoista urheiluseuroihin ovat Suomessa näissä kahleissa. Tämä tekee niistä kesyjä. Niiden aate taipuu poliittisten tuulten mukaan, eikä päinvastoin. Ne eivät ole moniäänisiä vaihtoehtojen tarjoajia, vaan yksi osa tukahduttavaa suomalaista konsensusta.

Tilanne on surullinen. Kansalaisyhteiskunnan muuttuminen valtion maksamaksi zombi-kansalaisyhteiskunnaksi tekee Suomesta haavoittuvan ja on este aidosti moniarvoiselle yhteiskunnalle.

Meidän pitäisi miettiä Suomessa tarkkaan, miten saisimme edistettyä aitoa, ihmisistä eikä valtiosta lähtevää kansalaistoimintaa. Yksi keskeinen osa tätä pohdintaa on kysyä, missä määrin valtion pitää tukea kansalaistoimintaa ylipäänsä. Ja jos tuki katsotaan välttämättömäksi, pitää pohtia sitä, millaiset tukimuodot ovat järkeviä.

Oma ja raportin näkemys on, että tukea pitää vähentää ja sen jakoperusteita muuttaa perusteellisesti.

Varjojulkinen sektori

Kansalaisyhteiskunnan riippumattomuus on siis korkealentoisin syy olla huolissaan.

Toinen syy on huoli julkisten varojen käytöstä.

Yhtenä paneelikeskustelun osallistujana pääsihteeri Vertti Kiukas SOSTE:sta. SOSTE on sosiaali- ja terveysalan kattojärjestö. Sen rahoituksesta 85 % tulee valtiolta. Se on siis käytännössä osa julkista sektoria paljon enemmän kuin spontaania kansalaisyhteiskuntaa. Se on enemmän virasto kuin järjestö.

Vertti johtaa siis todellisuudessa virastoa. SOSTE on kuitenkin virasto, jota julkisen päätöksenteon ja taloudenpidon säännöt eivät koske. Sen työntekijät eivät ole virkamiehiä, hyvän hallinnon säännöt ja hallinnon julkisuuden säännöt koskevat sitä hyvin valikoivasti jos ollenkaan, eikä sen tehtäviä ole määritelty laissa. Se on ihmeellinen varjovirasto, joka vastaanottaa ja käyttää julkisia varoja varjoissa, poissa julkishallinnon valokeilasta.

Julkisuudessa on ihmetelty Länsimetroa ja muita julkisia osakeyhtiöitä. Aivan oikein ihmiset ovat kyselleet, miksi ihmeessä julkinen toiminta ei ole julkisuuslain piirissä vain koska se on järjestetty osakeyhtiömuotoisesti.

Aivan sama kysymys koskee täysin julkisin varoin toimivia yhdistyksiä. Ne ovat asiallisesti julkista toimintaa ja niitä pitäisi kohdella sellaisena myös julkisuuden ja muun hyvän hallintotavan näkökulmasta.

Keskeinen ongelma on myös lobbaaminen. SOSTE ja monet sen jäsenjärjestöt kertovat avoimesti harjoittavansa edunvalvontaa. Suuri osa SOSTE:n työntekijöistä; siis palkatuista ei vapaaehtoistyöntekijöistä, toimii edunvalvonnan parissa.

Edunvalvonnan keskeinen osa on järjestöjen julkisen rahoituksen varmistaminen. Järjestöt yrittävät esimerkiksi varsin suoraan vaikuttaa esimerkiksi vaaleihin, jopa mainostamalla ehdokkaita, jotka kannattavat järjestöjen julkisen rahoittamisen jatkamista.

Toisin sanoen järjestöt käyttävät julkisia varoja lobatakseen itselleen julkisia varoja. Tällainen julkisella rahalla pyörivä karuselli on aika kammottava ilmiö.

On aivan käsittämätöntä, että satojen miljoonien julkisia varoja ja siten merkittävää julkista valtaa käyttää tällainen itseään ruokkiva varjosektori. Toiminta rikkoo kaikkia hyvän hallinnon periaatteita eikä kuulu kehittyneeseen yhteiskuntaan ollenkaan.

Veikkauksen ja järjestöjen surullinen symbioosi

Rahapelivarojen korvamerkitseminen järjestötukiin on järjestelmän ydin ja monella tapaa sen pöyristyttävin epäkohta.

Paneelikeskustelussa mukana oleva Veikkauksen varatoimitusjohtaja Velipekka Nummikoski on sanonut, että ”rahapelaamisen tuottojen ohjautuminen hyvään tarkoitukseen on loistava sosiaalinen innovaatio”.

Mikään tuossa väitteessä ei pidä paikkaansa, kuten kohta totean. Mutta tätä viestiä on Suomessa mahdotonta saada kuuluviin, niin hyvin olemme sisäistäneet rahapelipropagandan. Kun suomalainen ajattelee rahapelejä, hänen päässään alkaa soida Pave Maijasen ”Pidä huolta” ja järki sumenee.

Ensinnäkin verojen kerääminen monopolivoittoina, kuten Veikkaus tekee, ei ole mikään innovaatio. Se oli varsin yleistä keskiajalla ja uuden ajan alussa, jolloin kuninkaalla ei ollut hirveästi muita keinoja verojen keräämiseen. Nykyaikana sitä pidetään älyttömänä verotustapana siihen liittyvän tehottomuuden vuoksi.

Verotulojen korvamerkintä, siis se että tietyn veron tuottojen käyttö on rajoitettu tiettyihin tarkoituksiin, ei sekään ole uusi keksintö. Sen sijaan se on yleisesti tunnettu järkevien ihmisten keskuudessa surkeana ajatuksena.

Rahapelivero on myös erittäin epäreilu tapa kerätä veroja, koska verot kerätään tuulikaapissa pelaavilta köyhiltä mummoilta tai Kenoa pelaavilta työttömiltä.

Rahat eivät mene sen parempiin tarkoituksiin kuin muutkaan valtion rahat, päinvastoin. Kenen mielestä koiraurheilu, tikanheitto, kansallispukuperinteen edistäminen, yrittäjien lomailu tai Jippii – taivaan isän hommissa -kuoro ovat parempia tarkoituksia kuin vaikkapa päivähoito tai yliopistotutkimus? Tuskin kenenkään, mutta näitä kaikkia rahoitetaan rahapelivaroista.

Ainakaan äsken mainitsemani SOSTE-järjestöjen lobbausikiliikkujan rahoittaminen ei liene kenestäkään hyvä ajatus, siis jos osallistujia ei oteta lukuun.

Missään tapauksessa tällaisen järjestötoiminnan tukeminen ei kuulu valtion tehtäviin. Toiminnan rahoitus normaalissa poliittisessa prosessissa olisikin mahdotonta, koska täysin älyttömiä rahoituskohteita olisi vaikea puolustaa budjettiriihessä. Näin ainakin toivon.

Nykyjärjestelmässä ongelmaa ei ole. Kun valtio leikkaa yliopistoilta tai päivähoidosta, koiraurheilu ja tikanheitto ovat turvassa leikkauksilta. SOSTE:n tuloista ei leikata senttiäkään. Rahathan ovat Veikkauksen ilmaista rahaa, eivätkä muka verovaroja.

Velipekka on siis työssä Suomen tehottomimmalla ja epäreiluimmalla verottajalla, jonka rahoista merkittävä osa tuhlataan ”kansalaisyhteiskunnan” tukena aivan uskomattomiin kohteisiin.

Tuhlausta on mahdotonta estää koska rahat on siirretty tavallisen demokraattisen prosessin ulkopuolelle.

Kaikki avustuskohteet eivät tietenkään ole järjettömiä, mutta hyvien kohteiden rahoittamiseen ei tarvittaisi tolkutonta korvamerkittyä veroa. Ne voidaan rahoittaa ihan tavallisilla veroilla. Vain älyttömiä kohteita olisi vaikea rahoittaa, jos korvamerkintä poistetaan.

Miksi kukaan ei puhu tästä?

Rahapelijärjestelmän älyttömyydestä puhuminen on lähes mahdotonta, kuten sanoin. Tämäkin on yksi avustusjärjestelmän tuote. Yritykset käydä järjellistä keskustelua kilpistyvät viimeistään siihen, kun jostakin ilmestyy pörröinen järjestö kertomaan mitä kaikkea hyvää rahalla saadaan aikaan.

Tarkemmin sanottuna rahapelimonopoli ja järjestökenttä muodostavat symbioosin, jossa toinen pitää toista pystyssä. Rahapelimonopoli hoitaa järjestöille rahat. Järjestöt hoitavat haitalliselle monopolille moraalisen oikeutuksen ja tehokkaan markkinointikanavan. Symbioosi hyödyttää osapuolia, mutta on haitallinen kaikille muille.

Epämiellyttävää on myös se, miten järjestelmään sisäänrakennettu epärehellisyys rapauttaa julkisen keskustelun .

Kukaan ei puhu asiasta, koska kaikki julkiset keskustelijat ovat jotenkin mukana. Lukuisat poliitikot ovat mukana tai ovat olleet Veikkauksen toimielimissä. Vielä suurempi määrä poliitikkoja, entisiä poliitikkoja ja politrukkeja on mukana edunsaajissa. Poliittisten puolueiden sisarjärjestöt saavat miljoona-avustuksia.

Jokainen kansalaisjärjestö, joka on minkään kokoinen, imaistaan mukaan järjestelmään. Kun kultaiset kahleet lyödään kiinni, halu kritisoida järjestelmää katoaa.

Ei ole sattumaa, että juuri minä puhun teille tästä asiasta. Liberan sääntöjen tiukka kielto ottaa vastaan julkista rahaa tekee siitä lähes ainutlaatuisen suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kentässä. Me voimme puhua tästä asiasta, koska me emme ole kultaisissa kahleissa.

Tällaista toimintaa kaivataan lisää. Siksi Libera on julistanut kilpailun, jossa haetaan Suomen parasta ilman julkista tukea toimivaa yhteisöä, yritystä tai muuta tahoa. Siihen voitte osallistua Liberan verkkosivuilla.

Raportissa esitetään paitsi lukuisia muita ongelmia, myös parannusehdotuksia. Lukekaa se. Nyt lienee paneelikeskustelun vuoro.

Pormestari Arhinmäen asuntoikiliikkuja

Kriitikot naureskelevat usein, että vasemmistolaisten mielestä kaikki on ilmaista. Olen aina pitänyt tätä turhana liioitteluna. Tänään vasemmistoliiton pormestariehdokas Paavo Arhinmäki kävi kuitenkin Twitterissä siinä määrin hämmästyttävää keskustelua, että saatan joutua muuttamaan mielipiteeni.

Arhinmäki väitti, ettei kaupungin kohtuuhintaisissa vuokra-asunnoissa asuvia tueta ollenkaan. Hänen mukaansa asukkaiden maksamat vuokrat nimittäin kattavat asunnon ”lainat ja hoitokulut”. Arhinmäelle huomautettiin, että aina kun asuntoja vuokrataan markkinavuokraa alemmalla vuokralla, tähän sisältyy automaattisesti tukea.

On selvää, että asukas saa tukea. Hän pääsee asumaan halvemmalla kuin jos joutuisi maksamaan markkinavuokran. Asuntoihin on jonoa, koska niissä asuminen on edullista asukkaalle. Pienellä ajattelulla on yhtä selvää että asukkaan saama tuki tulee muilta kaupunkilaisilta. Nämä menettävät sen tulon, jonka asunnosta saisi vuokraamalla sen markkinahintaan.

Arhinmäelle selostettiin että asiat ovat näin. Suomeksi sanottuna hänelle todettiin, että kun kaupunki antaa tavaraa alennuksella se on aivan sama kuin kaupunki antaisi rahaa. Jos ihmisten vuokra-asumisen hintaa voidaan alentaa ilman että kukaan maksaa, on keksitty ikiliikkuja. Jos lukijaa vielä epäilyttää, niin asia on selitetty perinpohjaisesti täällä.

Arhinmäki ei tyytynyt tähän, vaan vastasi että menetetyt tuotot ovat ”teoreettisia”. Hän toisti, että asukkaiden maksama vuokra kattaa ”hoitokulut ja lainat”. Sen jälkeen hän vielä totesi, että vuokralaiset itse asiassa kartuttavat kaupungin omaisuutta kun maksavat kaupungin omistamien talojen pääomakulut.

Twiitit ovat tässä:

Kerrataan vielä mitä Arhinmäki siis väittää. Hän sanoo, että kaupungin omistamien kiinteistöjen vuokraaminen alle markkinahinnan ei ole vuokralaisen tukemista. Siihen liittyy korkeintaan ”teoreettisia” kustannuksia. Itse asiassa kaupungin omaisuus karttuu, kun se vuokraa kiinteistöjä alihintaan.

Ehdotan tämän vuoksi Arhinmäelle sopimusta, jos hänestä tulee Helsingin pormestari (tämä lienee kylläkin aika epätodennäköistä). Helsingin kaupungilla on hieno kiinteistö Kauppatorin varrella, kaupungintalo. Sovitaan, että kaupunki vuokraa sen minulle omakustannushintaan. Lupaan maksaa vuokran, joka kattaa kaikki kiinteistön juoksevat kulut, mahdolliset lainat ja lisäksi päälle jää vähän ekstraa.

Jos kaupungin omistamien kiinteistön vuokraaminen alle markkinahinnan ei kerran ole vuokralaisen tukemista, ei se ole sitä tässäkään tapauksessa. Sopimukseen liittyy korkeintaan ”teoreettisia” menoja. Kaupunkihan itse asiassa rikastuu, kun se kartuttaa omaisuuttaan maksamillani vuokrilla. Kun kaupunki kerran vaurastuu, eikä ainakaan köyhdy, se voi hankkia yhtä hyvät toimitilat muualta ja rahaa jää vielä yli kaikkeen hyödylliseen kunnalliseen toimintaan.

Minä perustan kaupungintaloon hotellin, josta saamillani tuloilla tietysti rikastun. Saamani vauraus on toki vain teoreettista, Olen kuitenkin sen verran köyhä että minulle kelpaa teoreettinenkin varallisuus.

Hotellin lisäksi perustan entiseen kaupungintaloon kiinteistösijoitusyhtiön, taas yhteistyössä pormestari Arhinmäen kanssa. Ideana on se, että kaupunki rakentaa Helsinkiin asuintaloja, jotka minä sitten vuokraan kaupungilta. Maksan kaupungille saman verran vuokraa kuin asunnoista saisi, jos ne vuokrattaisiin alle markkinahintaan kaupungin vuokra-asuntoina.

On tärkeä huomata, että tähän ei sisälly mitään tukea minulle, eikä kaupunki menetä kuin korkeintaan teoreettisia tuloja. Itse asiassa kaupungin varallisuus karttuu, koska maksamani vuokra kattaa kaupungin laina- ja ylläpitokulut.

Minä tietenkin vuokraan asunnot eteenpäin markkinahintaan, ja saan siitä itselleni lisää omaisuuksia. Mutta toki nämäkin rikkauteni ovat vain teoreettisia.

Miltä kuulostaa, Paavo? Pannaanko nimet paperiin?

J.K. Mieltäni jäi vaivaamaan, ettei tätä kirjoitusta tulkita pelkäksi kiusanteoksi. Sitä se ei ole. Asia on tärkeä, sillä järkevä kunnallinen päätöksenteko on mahdotonta, elleivät politiikkavaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ole tiedossa.

Kohtuuhintaisen asumisen tulonsiirtoluonteen ymmärtäminen on myös välttämätöntä, jotta voi käsittää miksi se on huono ajatus. Se on tulonsiirto, jonka kohdistuminen on epätasavertaista ja satunnaista. Sen saavat vain ne, joita onnistaa kunnallisen vuokra-asunnon saannissa. Kunnallisten tulonsiirtojen pitäisi olla sellaisia, että kaikki samanlaiset ihmiset ovat oikeutettuja samoihin tulonsiirtoihin.    

Lisätty 18.3.2017 klo 21.29 Keski-Euroopan aikaa.

Suomen oikeistolaisin mies tekee vaalikoneen

Tein Helsingin Sanomien pormestari– ja vaalikoneet. Niiden mukaan olen Suomen oikeistolaisin mies.

Höpsöt vaalikonetulokset

Kaikki taitavat jo tietää, mistä vaalikoneissa on kysymys. Siltä varalta, että joku onnellinen on tiedolta välttynyt, vaalikone on eräänlainen nettitesti. Kone kysyy vaaliteemoihin enemmän tai vähemmän liittyviä kysymyksiä. Niihin annettujen vastausten perusteella testattavalle etsitään sopivia ehdokkaita.

HS:n vaalikoneissa vastaaja myös luokitellaan akseleilla konservatiivi-liberaali ja vasemmisto-oikeisto. Allaolevassa kuvassa on omat tulokseni sekä vaali- että pormestarikoneesta.

Kuva 1. Vaalikonetulokseni

Kuten kuvasta näkyy, olen yksinäisessä kaakkoisnurkassa. Olen siis ääriliberaali ja äärioikeistolainen. Pormestariehdokkaita ei minun nurkassani näy. Lähimpänä, mutta kaukana koillisessa, siintää Jan Vapaavuori, joka omien sanojensakin mukaan on minua selvästi vähemmän liberaali. Olen oikeammalla kuin perussuomalaisten Mika Raatikainen. Sanalla sanoen: Aargh.

Muita kuin pormestariksi pyrkiviä kuntavaaliehdokkaita on omassa nurkassani sentään pari. Heidän mahdollisuutensa päästä valtuustoon taitavat tosin olla varsin pienet.

Onneksi vaalikoneen analyysi on aivan höppänä. En tietenkään ole Vapaavuorta saati Raatikaista oikeistolaisempi. Koko juttu perustuu käsitteiden väärinkäyttöön. Väärinkäyttö mahdollistaa yhtäältä johdonmukaisten liberaalien leimaamisen ”oikeistolaisiksi”, koska nämä kannattavat kaikkia yksilönvapauksia. Toisaalta se mahdollistaa täysin epäliberaalien vasemmistolaisten kutsumisen liberaaleiksi. Vaalikoneen mukaan sosialisti, jonka kannattaa seksuaalista tasa-arvoa on ”liberaali”.

Näyttää siltä, että vaalikone tulkitsee ”oikeistolaiseksi” taloudelliseen toimeliaisuuteen liittyvän vapauden kannattamisen. Vasemmistolaisuus on vaalikoneen mielestä tämän vastakohta. Liberaaliksi puolestaan tulkitaan henkilö, joka kannattaa esimerkiksi seksuaalista tasa-arvoa ja uskonnonvapautta. Konservatismi on puolestaan valikoneen maailmassa tämän vastakohta.

Sosialisti-Hessu ja Fasisti-Hessu tekevät vaalikoneen

Testasin tätä hypoteesia simuloimalla sosialistia, joka kannattaa valikoivasti tiettyjä yksilönvapauksia, mutta on muuten aina sääntelyn ja mahdollisimman suuren julkisen sektorin kannalla. Ja toden totta, sain allaolevassa kuvassa näkyvän tuloksen. Simuloidun sosialisti-Hessun vastauksia kuvaava pallero on arvokentän vasemmassa alanurkassa. Sosialisti-Hessu on siis ääriliberaali, mutta samalla hyvin vasemmistolainen.

Kuva 2. Sosialisti-Hessun ja fasisti-Hessun simuloidut arvomaailmat

Samassa arvonurkassa sosialisti-Hessun kanssa olevat ehdokkaat kuuluivat vasemmistoliittoon ja SKP:hen. Hekin ovat vaalikoneen mukaan siis ”liberaaleja”. On jokseenkin ilmeistä, että kommunistien kutsuminen liberaaleiksi loukkaa paitsi liberaaleja myös kommunisteja itseään.

Toisessa simulaatiossa pyrin vastaamaan samalla tavalla kuin kuvittelisin kunnon fasistin vastaavan. Siis suurta valtiota ja kuria kannattavaksi, mutta seksuaalista tasa-arvoa vastustavaksi. Kokeilin tätä parilla eri tavalla. Tulos oli aina aika lailla edellisessä kuvassa esitetyn kaltainen. Simuloitu fasisti-Hessu päätyi konservatiiviseen reunaan, mutta vasemmalle tai keskivaiheille vasemmistoakselia. Fasismi on siis keskusta-vasemmistolaista HS:n mukaan. Fasisti-Hessun kanssa samalla vasemmistokonservatiivisella suunnalla olevat pallerot ovat itsenäisyyspuolue IPU:n ehdokkaita. Siinäpä vasta tosi vasemmistolaisia.

Kuka on liberaali, kuka oikeistolainen

Mikä tahansa analyysi, joka johtaa tällaisiin tuloksiin, on naurettava. Mistä tulokset sitten johtuvat? Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse olla aatehistorioitsija.

Aito liberaali kannattaa kaikkia yksilönvapauksia. Liberaali kannattaa uskonnonvapautta, poliittisia vapauksia, sananvapautta ja seksuaalista vapautta. Mutta liberaali kannattaa myös yrittämisen vapautta, sopimusvapautta ja omistusoikeutta. Itse asiassa tosi liberaali ei pidä mahdollisena erottaa eri vapausoikeuksia toisistaan. Ihmisen todellinen itsemääräämisoikeus sen paremmin kuin poliittiset vapaudetkaan eivät liberaalin mielestä voi toteutua, jos taloudellista vapautta ja yksityistä omaisuutta ei ole.

Sosialisti ei siis yksinkertaisesti voi olla liberaali.

Toinen vaalikoneen käsitesekoilu liittyy konservatismin irrottamiseen oikeistolaisuudesta. Konservatiiville perinteiset arvot ja hierarkiat ovat keskeisiä. Kaikella ja kaikilla on paikkansa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Vanhempia pitää kunnioittaa, samoin muita auktoriteetteja. Perhe on keskeinen, samoin uskonto.

Kunnon konservatiivi epäilee yleisiä periaatteita ja oikeuksia. Jokaisella ajalla, paikalla ja kansalla on oma erityisluonteensa ja yhteiskunta heijastaa näitä. Kansallisvaltio on konservatiiivin mielestä luonteva koti saman kulttuurin, kielen ja perinteet jakavalle kansalle. Se on samaan kansaan kuuluvien erityinen yhteisö. Yhteiskunta on vastavuoroisten velvollisuuksien ja oikeuksien verkko. Siksi konservatiivi suhtautuu epäilevästi sekä markkinoihin, maailmankauppaan että universaaliin hyvinvointivaltioon.

Vanha iskulause koti, uskonto, isänmaa kuvaa aika hyvin konservatiivin ajattelutapaa.

Konservatismi kuuluu oikeistolaisuuteen sen olennaisena osana. Kaikkien oikeistopuolueiden ohjelmat rakentuvat enemmän tai vähemmän yllä esittämilleni (karrikoiduille) konservatiivisille arvoille. Siksi konservatismia ei voida erottaa oikeistolaisuudesta. Ennen kaikkea myönteistä suhtautumista vapaaseen markkinatalouteen on virheellistä kutsua oikeistolaisuudeksi. Se ei ole ollenkaan välttämätön saati oikeistolaisuutta ensisijaisesti määrittelevä piirre. Historia tuntee paljon (usein epämiellyttäviä) oikeistolaisia liikkeitä, jotka ovat kannattaneet valtiokapitalismia, elleivät jopa jonkinlaista sosialismia.

Yleisiin ihmisoikeuksiin, mahdollisuuksien tasa-arvoon, moniarvoiseen yhteiskuntaan, ajatusten ja ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen ja markkinoihin uskova liberalismi on monella tavalla konservatiivisen oikeistolaisuuden vastakohta.

Minulle konservatismi on aina ollut vieras ajattelutapa, vaikka arvostan tiettyjä konservatiivisia ajattelijoita, kuten tiettyjä vasemmistolaisiakin.

Hyvän esimerkin ajattelutavan eroista tarjoaa käynnissä oleva moskeijakeskustelu. Liberaalille on tärkeää, että valtio suhtautuu täysin neutraalisti kansalaistensa uskontoihin. Oikeistokonservatiiville taas on selvää, että ”oman kansan” uskontoa ja perinteitä tulee suosia.

HS:n vaalikone tekee siis väkivaltaa käsitteille. Johdonmukaisesta liberaalista tulee äärioikeistolainen, koska hän kannattaa taloudellisia vapauksia muiden yksilönvapauksien lisäksi. Sosialistista tulee liberaali, vaikka hän vastustaa juuri näitä liberaalille olennaisia oikeuksia. Oikeistopopulistit, itsenäisyyspuolueen ja perussuomalaisten kannattajat, jopa simuloitu fasisti ajautuvat vasemmistoon.

Mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi on myös vasemmiston määritelmä. Perustulon kannattajissa on esimerkiksi paljon hyvinkin voimakasta tulojentasausta kannattavia, mutta muuten markkinataloushenkisiä ihmisiä. HS:n vaalikoneen mukaan he eivät ole erityisen vasemmistolaisia. Kysymys kuulukin, onko sosialismi tai julkista tuotantoa kannattava jäännössosialismi väistämätön osa vasemmistolaisuutta? Minusta hyvinvointierojen kaventamiseen tähtäävä, mutta markkinatalouteen varallisuutta tuottavana mekanismina uskovaa henkilöä pitäisi voida kutsua vasemmistolaiseksi. Itse asiassa toivoisin, että vasemmisto muuttuisi entistä enemmän juuri sellaiseksi.

Maltillinen vai ääriajattelija?

HS:n testi luokittelee siis ihmiset väärin. Sen toinen omituinen piirre on maltillisten näkemysten tulkitseminen äärimmäisiksi. Esimerkiksi omat, täysin eurooppalaista valtavirtaa edustavat näkemykseni siirtävät minut äärimmäiseen nurkkaan. Osittain kysymys on siitä, että koska en ole ehdolla, minun ei tarvinnut manipuloida vastauksiani.

Mutta osittain kysymys on väärin muotoilluista kysymyksistä. Olin esimerkiksi samaa mieltä siitä, että julkisten palvelujen leikkaaminen nykyisessä tilanteessa on veronkorotuksia parempi vaihtoehto. Kannatan kuitenkin melko laajoja tehokkaita, kunnan ydintehtäviin kuuluvia julkisia palveluita. Tämä näkemys tekee minusta maltillisen tai uusliberaalin, ei ääriliberaalia. Sama pätee moniin muihin kysymyksiin. Sairaalloisen kiinnostuneelle lukijalle tarjoilen vastaukseni pormestarikoneen arvokysymyksiin selityksineen jälkiruokana varsinaisen kirjoituksen ohessa. Arvokysymykset olivat lähes samat sekä pormestari- että vaalikoneessa.

Lopuksi

HS:n vaalikoneen arvokartat ovat viihteellisiä ja herättävät tärkeää keskustelua. Mutta silti toivoisin, että poliittisten luokittelujen tekemisessä nähtäisiin vähän enemmän vaivaa. Vaalikone, joka kutsuu kommunisteja liberaaleiksi ja fasisteja vasemmistolaisiksi on liian huono. Samoin on aatteellisen keskustelun kannalta täydellisen kuolettavaa, jos jokainen joka on jotain mieltä leimataan ääriajattelijaksi.

Editoitu 14.3.2017 klo 18:32. Simo Raittila huomautti, että musiikkiin liittyvä kysymys ei vaikuttanut arvokarttaan. Viittaukset siihen poistettu.)

Jälkiruoka: kommentoidut pormestarikonevastaukset

Vapaavuori ja moskeija

Kokoomuksen pormestariehdokas Jan Vapaavuori otti blogissaan kantaa Helsinkiin suunniteltua suurmoskeijaa vastaan. Vapaavuoren mielestä moskeijoita saa rakentaa, mutta vain pieniä.

Vapaavuoren mukaan suurmoskeija ei edistäisi suvaitsevaisuutta, päinvastoin. Suvaitsevaisuus saattaisi jopa vähentyä, kun moskeija ”provosoisi muukalaisvastaisia ryhmittymiä”. Aggressioita ei Vapaavuoren mukaan pidä ”hyväksyä”, mutta niiden ”esiin houkuttelu ei hyödytä ketään”. Vapaavuori myös totesi toisaalla, että hän vastustaa moskeijahanketta rahoituksesta huolimatta.

Vapaavuoren jutut ovat synkkiä.

Vapaassa maassa saat rakentaa omalle tontillesi juuri niin ison moskeijan, kirkon tai Lentävän spagettihirviön temppelin kuin haluat. Tämä kuuluu yksilönvapauden pyhään piiriin, jonne Vapaavuorella tai julkisella vallalla ylipäänsä ei ole mitään asiaa.

Suurmoskeijaa kaavaillaan kaupungin omistamalle tontille. Se tietysti monimutkaistaa asiaa vähän. Olisi parempi, että Helsinki myisi tontteja ylipäänsä aina eniten tarjoavalle, jolloin moskeijahankkeen puuhaajat voisivat ostaa tonttinsa markkinahintaan. Kaupungin ei pitäisi antaa tontteja alennuksella minkään uskonnon harjoittajille. Mutta jos näin tehdään, tontti pitää hellitä samoilla ehdoilla mille tahansa uskonnolle.

Jos moskeijasi tai temppelisi toimintaan liittyy jotakin laitonta, valtiovalta voi puuttua siihen tavanomaisin lainvalvonnan keinoin. Jos moskeijasi tarkoitus on järjestäytynyt rikollinen toiminta, se voidaan sulkea ja sinua rangaista.

Samoin virkavalta voi puuttua asiaan, jos moskeijasi rahoitukseen liittyy jotakin laitonta. Jos toiminta tai rahoitus ei ole laitonta, julkisella vallalla ei ole mitään oikeutta puuttua siihen. Paitsi että vapaassa maassa saat rakentaa mitä haluat, saat myös rahoittaa rakennushankkeen ihan miten haluat.

Jos rahoittajasi on jokin laillinen, mutta epäilyttävä taho, ihmiset voivat suhtautua kielteisesti hankkeeseesi. He voivat olla tulematta moskeijaasi tai pastafaritemppeliisi, olla myymättä sinulle tonttia tai olla kutsumatta sinua teelle. He voivat kertoa kaikille, että moskeijassasi saarnataan epämiellyttäviä asioita, ja yrittää saada ihmisiä olemaan menemättä sinne.

Mutta he eivät voi käyttää julkista valtaa hankkeesi estämiseen.

Jos sinun moskeijasi tai temppelisi ei miellytä jotakuta muuta, ihan sama. Jos se ei Vapaavuoren mielestä ”edistä suvaitsevaisuutta”, niin ei voi mitään. Sinun uskonnonharjoittamisesi, pukeutumistyylisi, elämäntapasi, ystäväpiirisi, asuinpaikkasi tai sukupuolielämäsi ei tarvitse edistää yhtään mitään muuta kuin omaa hyvinvointiasi. Sinulla ei ole velvollisuutta ”edistää” muita tarkoitusperiä.

Valtion tehtävä ei ole suojella muita sinun valintojesi aiheuttamalta mielipahalta. Päinvastoin, sen tehtävä on suojella sinua niiltä, joita elämäsi ei syystä tai toisesta miellytä. Jos elämäsi ”provosoi” jotakuta tai houkuttelee esiin jonkun toisen aggressioita, se ei ole sinun ongelmasi vaan heidän.

Tämä tietenkin koskee yhtä lailla myös mahdollisessa moskeijassa käyviä muslimeja. Heidän on hyväksyttävä ympäröivän moniarvoisen suurkaupungin värikkäät asukkaat. Muiden kaupunkilaisten ei tarvitse miettiä, vaivaavatko heidän elämäntapansa, arvonsa tai muut valintansa moskeijassa kävijöitä.

Moskeijaa ja islamia saa kritisoida ja irvailla aivan yhtä lailla kuin Lentävää spagettihirviötä ja tämän temppeliäkin.

Kukaan ei ole vähemmän innostunut konservatiivisista uskonnollisista yhteisöistä kuin minä. En usko jumaliin, vaan ihmiseen. Uskontoon perustuva takapajuinen ajattelu, ahdistavat valtahierarkiat ja erilaisuuden tukahduttaminen ovat kaikki minusta syvästi vastenmielisiä asioita. Miljoonat ihmiset kärsivät uskontojen takia joka hetki. Toivon, että tulevaisuudessa ihmiskunta vapautuu niistä kokonaan.

Mutta uskonnon ja ajatuksen vapaus on ehdoton. Helsingissä jokaisen on saatava palvella jumalaansa haluamallaan tavalla.

Vapaavuoren kirjoituksessaan käyttämä retorinen kikka muslimien suojelemiselta muiden vihalta on valitettavan tuttu monista yhteyksistä. Ihmiset eivät ole valmiita mustien ja valkoisten rinnakkaiseloon. Siksi rotuerottelu on itse asiassa mustien suojelemista. Samaa sukupuolta olevien näkyvät hellyydenosoitukset saattavat provosoida osaa väestöstä. Siksi niistä pitäisi pidättäytyä. Esimerkkejä tällaisesta puheesta on historiassa paljon, yhteistä niille on se että tarkoitus on suojella loukkaantujia eikä ihmisten vapautta elää niin kuin haluavat.

Vapaavuoren kirjoitus ei sovi liberaalin suurkaupungin pormestariksi pyrkivälle. Jos moskeijan tarkoitus tai rahoitus on laiton, sitä ei pidä rakentaa.  Mutta syynä kiellolle ei voi olla vihjailu ”epäterveistä ilmiöistä” tai muukalaisvastaisten ihmisten suojelu pahalta mieleltä.

Editoitu 11.3. klo 18:30. Lisätty pohdintaa liittyen siihen, että hanketta kaavaillaan kaupungin maalle.

Vaalimainontaa julkisilla terveydenhuoltorahoilla

Suomessa käytetään terveyden edistämiseen tarkoitettuja julkisia varoja vaalimainontaan. Tämä melko uskomaton seikka selviää käymällä päihdetyötä tekevän EHYT ry.:n kotisivuilla tai Twitterissä.

EHYT on ehkäisevää päihdetyötä tekevä järjestö, jonka rahoituksesta noin 90 % tulee sosiaali- ja terveysministeriön kautta rahapelivaroista. Se on siis käytännössä täysin julkisesti rahoitettu organisaatio.

EHYT mainostaa verkko- ja sosiaalisen median sivuillaan useita yksittäisiä kuntavaaliehdokkaita. Mainostetut ehdokkaat ovat allekirjoittaneet järjestön vaalilupauksen. Lupauksessa ehdokas sitoutuu aika selkein sanoin edistämään päihdejärjestöjen toimintaa.

Nopean laskutoimituksen perusteella Helsingin 60 ehdokkaasta SDP:tä, vasemmistoliittoa, SKP:ta, vihreitä tai feminististä puoluetta edusti 47 eli noin 78 %. Hallituspuolueista ehdokkaita oli Helsingissä 9 eli 15 %.

EHYT:n mainostamat ehdokkaat näyttävät ainakin Helsingissä löytyvän voittopuolisesti poliittisesta vasemmistosta. Se on tietenkin ymmärrettävää, EHYT:n juuret ovat työväen raittiusliikkeessä.

EHYT siis käyttää sosiaali- ja terveysministeriöltä saamiaan varoja itselleen ja rahoitukselleen myönteisten, voittopuolisesti vasemmistolaisten ehdokkaiden mainostamiseen. Varat on luonnollisesti myönnetty päihde-, ei vaalityöhön.

Samaan aikaan, kun sosiaali- ja terveysmenoja yhtäällä leikataan, samoja rahoja käytetään toisaalla mielipiteiltään sopivien kuntavaaliehdokkaiden mainostamiseen. Erilaisia sanoja tulee mieleen, irvokas on niistä painokelpoisimpia.

EHYT ei näe tässä mitään ongelmaa, mikä on sekin yllättävää. Myöskään sosiaali- ja terveysministeriön avustuskeskus ei pidä kampanjaa ongelmallisena.

EHYT:n ällistyttävä kampanja on vain yksi esimerkki järjestöjen erikoisesta edunvalvonta- ja kampanjatoiminnasta. Suomessa on useita kansalaisjärjestöjä, joiden toiminta muistuttaa läheisesti EHYT:iä. Niitä toimii niin sosiaali- ja terveysalalla kuin kulttuurin ja kehitysyhteistyönkin aloilla. Järjestöt saavat valtiolta ja kunnilta miljoonien eurojen vuotuisia avustuksia. Avustukset muodostavat valtaosan, usein 80-90 % järjestön rahoituksesta. Ne ovat siis käytännössä täysin julkisesti rahoitettuja ja oikeastaan osa julkista sektoria.

Hyviä esimerkkejä tällaisista järjestöistä ovat sosiaali- ja terveysjärjestöjen kattojärjestö SOSTE ja kehitysyhteistyöjärjestö Kepa. Niidenkin rahoitus tulee käytännössä kokonaan julkisista varoista.

Merkittävä osa näiden järjestöjen toiminnasta on edunvalvontaa. Järjestöt eivät mitenkään edes vaivaudu peittelemään edunvalvontaluonnettaan. Muut järjestöt eivät kenties sentään mainosta tiettyjä ehdokkaita, kuten EHYT. Mutta erityisen kaukana se ei ole. Myös esimerkiksi SOSTE:lla on omat vaalikampanjasivut.

Käytännössä järjestöjen edunvalvonta tarkoittaa julkisen rahan lobbaamista itselle ja muille järjestöille. Toisin sanoen järjestöt saavat miljoonia julkista rahaa, jota ne sitten käyttävät lobatakseen itselleen lisää julkista rahaa.

Tällainen veronmaksajan kustannuksella pyörivä karuselli ei ole kansalaistoimintaa. Se on julkisten varojen väärinkäyttöä.

J.K. Lobbaaminen ja vaalikampanjointi ovat osa suurempaa kansalaisjärjestöjen ja valtion suhteeseen liittyvää ongelmaa. Pikapuoliin julkaistaan yhdessä Klaus Kultin kanssa kirjoittamani pamfletti, jossa aihetta käsitellään vähän laajemmin.

Editoitu 10.3.2017. Lisätty linkki STEA:n twiittiin.

Koululaiset maataloustuen maksajina vs. Harkimon työryhmä

Tänään oli vaikea valita suurinta pöyristelyn aihetta. Kisassa oli kaksi kovaa kamppailijaa.

Päivän pöyristys – toinen sija

Yhtenä vaihtoehtona oli Hjallis Harkimon johtaman mediatyöryhmän raportti. Työryhmä ehdottaa kaupallisille tv-uutisille miljoonien eurojen valtion tukea. Mistään muusta ei ole vähään aikaan puhuttukaan kuin Yleisradion vaikeuksista pysyä riippumattomana, kun rahoitus tulee valtiolta. Tätä taustaa vasten on käsittämätöntä, että työryhmä ehdottaa lopunkin tv-journalismin tekemistä valtiosta riippuvaiseksi.

Tuessa ei ole kysymys ”moniarvoisen uutistoiminnan” tukemisesta, kuten työryhmä väittää. Tukiaiset eivät kohdistu journalismiin yleisesti, vaan ne ovat kuolevan tv-median tekohengitystä. Ehdotuksen toteutuessa Suomessa olisi kahdenlaisia valtion kontrolloimia tv-uutisia. Yhtäältä Ylen uutiset, toisaalta ”kaupalliset” zombiuutiset, jotka pysyisivät puoliksi elossa vain veronmaksajien rahoilla.

Mukakaupallisten uutisten riippumattomuus valtiosta olisi Yleisradiotakin heiveröisempi, koska tyytymättömän hallituksen olisi paljon helpompi perua mediatukiaiset kuin Ylen rahoitus.

Päivän pöyristys – ensimmäinen sija

Harkimon työryhmä yltää kuitenkin vain pöyristyslistan kakkoseksi. Tänään nimittäin käsitellään eduskunnassa hallituksen ruokapoliittista selontekoa. Siinä vasta on asiakirja. Selonteon mukaan ruokapolitiikan keskeinen haaste on ”alkutuotannon kannattavuuden ja tuottavuuden turvaaminen”. Hallitus ei siis edes jaksa teeskennellä, että sen ruokapoliittinen tavoite olisi ihmisten ruokkiminen. Kansalaisten kylläisyys kiinnostaa hallitusta vain siinä määrin, kun se hyödyttää maataloustuottajia.

Seuraavaksi odotan selontekoa, jossa terveyspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi määritellään lääkäriasemien kannattavuuden turvaaminen.

Yksi selonteosta ilmenevä politiikkamuutos ansaitsee erityismaininnan. Ministeri Tiilikainen ehti jo hehkuttaa, miten kunnat voivat tulevaisuudessa kiertää EU-sääntöjä ja suosia kotimaista kouluruoan hankinnassa. Protektionismi hankinnoissa on julkisten varojen väärinkäyttöä ja muutenkin tyhmää. Mutta on poikkeuksellisen vastenmielistä soveltaa kouluruoan hankinnassa mitään muita kriteereitä kuin koululaisten hyvinvointia. Kouluruokailu on koululaisia, ei kotimaisia maataloustuottajia varten.

Tuottajia suositaan jo nyt aika lailla koululaisiin verrattuna. Maataloustukien suuruus on noin 3 miljardia euroa vuodessa. Yhden kouluaterian hinta puolestaan on noin euron. Suomen maataloustukiaisilla voitaisiin siis ruokkia yli 15 miljoonaa koululaista joka koulupäivä. Määrä vastaa noin kolmeakymmentä Suomen peruskoululaitosta tai puolta koko EU-alueen alakoululaisista.

Vaihtoehtoisesti kaikki Suomen peruskoululaiset voitaisiin viedä maataloustukirahoilla kouluruokailun sijasta lounaalle Ravintola Pastikseen joka ikinen koulupäivä.

On ilmeistä, että kannattamattoman maatalouden elättäminen on jo nyt Suomessa aika paljon tärkeämpi asia kuin koululaisten hyvinvointi. Joten voidaanko vain päättää, että kunnat hankkivat sillä yhdellä eurolla koululaisille niin paljon ja niin hyvää ruokaa kuin mahdollista. Ihan riippumatta siitä missä ruoka on tuotettu.

Jättäkää hyvät ihmiset edes koululaiset rauhaan.

***

J.K. Pastiksen business lunch maksaa noin 30 euroa. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin puoli miljoonaa peruskoululaista. Koulupäiviä on 190. Vuodessa lounaita tulee siis noin 100 miljoonaa, joka kerrottuna 30

Yleissitovuus ja työmarkkinoiden uuskieli

Kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu edellyttää, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Siksi joskus käy niin, että vallankäyttäjät yrittävät tietoisesti hämärtää tuiki tavallisten sanojen merkitystä. Kun käsitteiden merkitys rapautuu, kritiikistä tulee vaikeampaa.

Työehtosopimusten yleissitovuutta koskevassa keskustelussa on valitettavasti käynyt juuri näin. Työmarkkinapäättäjät ja näitä lähellä olevat poliitikot pyrkivät järjestelmällisesti rapauttamaan sopimisen ja sopimuksen käsitteitä aiheesta puhuessaan.

Sopiminen on sitä, että kaksi osapuolta päättää yhdessä siitä mitä kummankin pitää tehdä.

Usein sopimus liittyy vaihdantaan. Kumpikin osapuoli sitoutuu sopimuksessa antamaan jotakin toiselle. Yksi vaihdantaan liittyvä sopimuslaji on työsopimus. Työntekijä sitoutuu tekemään työtä työnantajan ohjauksessa. Vastineeksi työnantaja maksaa palkkaa.

Sopimus voidaan tehdä myös edustajien välityksellä. Osapuolet voivat valtuuttaa jonkun toimimaan puolestaan. Esimerkiksi työntekijä voi liittyä ammattiliittoon ja valtuuttaa liiton neuvottelemaan puolestaan.

Tämä tuntuu aika itsestäänselvältä. Kaikki siis tietävät mitä sopiminen on. Ainakin kaikki tietävät, mitä sopiminen ei ole. Pakkovalta ei ole sopimista. Jos joku pakottaa sinut tekemään asioita, joista sinä et ole sopinut, kysymyksessä ei ole sopiminen.

Työehtosopimuksen yleissitovuus tarkottaa, että työmarkkinajärjestöjen tekemät sopimukset velvoittavat myös sinua, vaikka et kuuluisi liittoon. Toisin sanoen sinut pakotetaan noudattamaan sääntöjä, joista et itse ole sopinut, etkä ole myöskään valtuuttanut ketään sopimaan. On aika ilmeistä, että sanojen tavanomaisessa merkityksessä kysymys on pakkovallan käytöstä eikä sopimisesta.

Ihmisten vapaus sopia omista asioistaan on yksi perusoikeuksista. On selvää, että yleissitovuuteen sisältyy tätä sopimusvapautta rajoittavan pakkovallan käyttöä.

Sopimusvapauden rajoittamisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Se ei ole absoluuttinen, kuten eivät muutkaan perusoikeudet. Sopimusvapautta rajoitetaan tapauksissa, joissa sen katsotaan uhkaavan joitakin muita oikeuksia. Esimerkiksi kohtuuttomat sopimukset, itsensä myyminen orjaksi ja kartellisopimukset ovat kiellettyjä. (Kartellikielto ei tosin koske työmarkkinoita).

Poikkeukselliseksi yleissitovuuden tekee se, että pakkovaltaa ei käytä valtio lainsäädännön kautta. Sen sijaan pakkovalta on yksityistetty työmarkkinajärjestöille. Lainsäädäntöä muistuttavan sääntelyn yksityistäminen on kuitenkin poliittisen markkinoinnin näkökulmasta hankala juttu.

Juuri tästä johtuu yritys hämärtää sopimisen ja sopimuksen käsitteitä. Puhe sopimusyhteiskunnasta ja sopimisen kulttuurista yleissitovien sopimusten yhteydessä ovat hyvä esimerkki tästä uuskielisestä sanojen merkityksen tahallisesta muuttamisesta.

Voidaanko sopia, että tästä lähtien yleissitovuuden kannattajatkin puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä? Pakko ei ole sopimista, vaikka sitä pitäisi kannatettavana.

Sipilän ruusunpunaiset silmälasit

Pääministeri Juha Sipilä antoi tänään ilmoituksen hallituksen politiikasta eduskunnalle. Puhe oli surullista kuultavaa. Hallitus on antautunut toiveajattelun valtaan. Tai sitten asiat ovat vielä pahemmin, ja ilmoitus oli vain kyynistä vaalipropagandaa.

Pääministeri kertoi, että hallituksen työllisyystavoite on ennallaan. Tavoitteena on 72 % työllisyysaste hallituskauden aikana. Se tarkoittaisi yli 100 000 lisää työllistä parissa vuodessa. On täysin mahdotonta uskoa, että tavoite saavutettaisiin ilman uusia toimenpiteitä. Ei vaikka talouskasvu olisi  huomattavasti konsensus- tai VM:n arviota nopeampaa.

Uusien toimenpiteiden esittelyn sijasta pääministeri yritti liioitella kituliaan nousukauden aikaansaamaa pikkiriikkistä työllisyyden paranemista. Yritys ei ollut kovin vakuuttava. Sipilän mukaan ”hyviä uutisia on kuulunut ympäri Suomea”. Se kuulostaa lähinnä läpinäkyvältä tavalta esittää, että asiat ovat paremmin kuin tilastoista näkyy. Sipilä myös väitti, että pitkäaikaistyöttömyys on kääntynyt laskuun. Väite ei näyttäisi tilastojen perusteella olevan totta. Vaikka Sipilällä olisi parempaa tietoa, pitkäaikaistyöttömyydessä ei ole voinut tapahtua mitään merkittävää muutosta.

Pitkäaikaistyöttömyys ei siis ole paranemassa itsestään. Työllisyys kokonaisuutena varmaankin paranee kasvun mukana, mutta ei varmasti niin paljon kuin hallituksen tavoite edellyttää.

Omituisinta Sipilän ilmoituksessa oli haaveilu eri maakuntien työllisyystasoista. Pääministeri kertoi, että tavoitteisiin päästäisiin, jos työllisyys koko maassa nousisi Pohjanmaan tasolle. Ja vielä paremmin asiat olisivat jos työllisyys saavuttaisi Ahvenanmaan tason. Jäi täysin ilmaan, kuinka Pohjanmaan tai Ahvenanmaan työllisyystasolle päästäisiin.

Yhtä hyvin pääministeri olisi voinut puhua niistä hienoista asioista, joita tapahtuisi jos innovaatioiden määrä nousisi Piilaakson tasolle. Tai jos jokaisesta yrityksestä tehtäisiin yhtä tuottava kuin Supercellistä. Soteuudistuskin olisi helpompaa jos jokainen terveyskeskuslääkäri muuttuisi huippukirurgiksi.

Hallitus ei tällä menolla yksinkertaisesti tule saavuttamaan työllisyystavoitettaan. On käsittämätöntä, ettei sitä sanota ääneen.

Sipilä ei ollut yhtään sen uskottavampi julkisen talouden tavoitteista puhuessaan. Talouspolitiikan arviointineuvosto totesi juuri selkeästi, ettei hallitus tule pääsemään julkistalouden tavoitteisiinsa ilman lisäleikkauksia. Tämä ei pääministerin menoa haitannut. Hän totesi tavoitteiden pysyvän ennallaan, ilman lisäsäästöjä. Säästöjen tilalle Sipilä tarjoaa ”uudelleen kohdentamisia, rakenteellisia uudistuksia ja työllisyystoimia”. ”Uudelleen kohdentaminen” vaikuttaa yhtä uskottavalta julkisen talouden parantamiskonstilta kuin klassikot ”byrokratian karsiminen” ja ”toiminnan tehostaminen”.

Sipilä myös väitti puheessaan, että valtio on velkaantunut huomattavasti ennustettua vähemmän. Mutta kysymyksessä näyttää olevan ainakin osittain budjettiteknisillä käsitteillä pelaaminen. Julkisen talouden alijäämä ei ole muuttunut merkittävästi. Alijäämää on vain rahoitettu ottamalla rahaa valtion kassakirstusta.

Julkisen talouden kannalta merkittävää on se, kuinka paljon menot ovat tuloja suurempia. Yhtenä vuonna kassassa saattaa olla enemmän rahaa, toisena taas vähemmän. Mutta kassatilanne ei ole olennainen, vaan se mikä on tulojen ja menojen erotus. Se, että joskus maksaa pankkikortilla luottokortin asemesta, ei kerro siitä kuinka paljon elää yli varojensa.

Sipilän käsiteveivauksen havaitsi eduskunnassa vasemmiston Paavo Arhinmäki. Olin lähdekriittinen ja tein pikagallupin ekonomistikollegojen joukossa. Konsensus oli, että Arhinmäen jutussa oli merkittävästi perää. Hyvää oppositiopolitikointia vasemmistoliitolta siis.

Hallitus yrittää siis toiveajatteluun perustuen maalata talous- ja työllisyystilanteesta ruusuista kuvaa. Ruusuinen tilannekuva on välttämätön, jotta hallitus voisi väittää työllisyystavoitteidensa toteutuvan ilman uudistuksia ja julkisen talouden tavoitteiden ilman lisäsäästöjä. En usko kumpaankaan.

Livebloggaus Antti Rinteen puheen lukemisesta

Luin tänään Antti Rinteen linjapuheen SDP:n puoluekokouksessa ja livebloggasin lukukokemukseni.

Tasan sata vuotta sitten helmikuun vallankumous Venäjällä käynnisti tapahtumasarjan, joka meillä huipentui isänmaamme itsenäistymiseen joulukuussa 1917.
Tsaarin vallan kukistumiseen johtivat useat syyt: Venäjä oli menestynyt heikosti suursodassa, eivätkä itsevaltaiset tsaarit olleet kyenneet uudistamaan jättiläisvaltiota 1900-luvulle. Köyhyys ja suunnaton eriarvoisuus riivasivat maata.
Suomessa sosialidemokraattinen enemmistö eduskunnassa päätti jo kesällä 1917, että tsaarin ja suuriruhtinaan valta siirretään eduskunnalle. Silloisten porvaripuolueiden epäröinti aiheutti kuitenkin sen, että vielä kesällä Suomi ei ottanut kohtaloaan omiin käsiinsä. Venäjän väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan ja Suomeen määrättiin uudet vaalit syksylle. Uuden eduskunnan itsenäisyysjulistusta saatiin lopulta odottaa joulukuulle 1917, jolloin bolsevikit olivat jo ehtineet nousta valtaan Venäjällä.
Itsenäisen Suomen ensimmäiset vuodet ja vuosikymmenet olivat vaikeat. Sisällissota, oikeistoradikalismi ja kaksi sotaa entistä emämaata vastaan koettelivat nuorta kansakuntaamme. Verellä ja kyyneleillä olemme lunastaneet paikkamme maailman itsenäisten kansakuntien joukossa.

Kutsuisin tätä vauhdikkaaksi ja aavistuksen valikoivaksi kuvaukseksi SDP:n ja porvaripuolueiden osuudesta Suomen itsenäistymisessä ja sitä seuranneissa tapahtumissa.

Sotia seurannut jälleenrakennuksen aika vei maamme vauhdikkaan teollistumisen tielle. Talous ja vientitulot kasvoivat, Suomi kaupungistui ja nuortui. Samalla paranivat edellytykset pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi.

Hyvät kuulijat!

Suomen sosialidemokraateilla on kunniakas historia, jonka kirkkain kruunu on ollut työ hyvinvointivaltion luomiseksi. Tavoitteenamme on ollut luoda kansakunta, jossa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus takaavat jokaiselle oikeuden ja vapauden tavoitella omaa täyttä potentiaaliaan. Olemme nostaneet maamme köyhyydestä, poistaneet puutetta ja kurjuutta.

Ettei kukaan unohtaisi, kenelle olemme kaikesta velkaa. Kiitos sosiaalidemokraatit! Te nostitte maamme köyhyydestä. Ihmisten työ, kekseliäisyys, yritteliäisyys, teknologinen kehitys ja globalisaatio vain vähän auttoivat. Muista poliittisista liikkeistä on turha puhuakaan.

Olemme nostaneet yhä uusia sukupolvia sivistyspolulle, luoneet mahdollisuudet oman elämän polun valintaan ihan jokaiselle. Riippumatta syntyperästä, varallisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai sukupuolesta.
Tässä työssämme olemme onnistuneet hyvin – verrataan tuloksia sitten mihin tahansa maailman valtioon. Ja vankkumattomat arvomme kestävät erinomaisesti aikaa.

Kuten sanottua, kaikki Suomessa on sosiaalidemokraattien ansiota. Muuttuipa maailma miten paljon tahansa, sosiaalidemokratian ei tarvitse koskaan muuttua.

Mutta hyvinvointivaltiomme ei vielä ole valmis. Ehkä se ei koskaan tulekaan valmiiksi. Vi är stolta, men inte nöjda. Olemme ylpeitä, mutta emme tyytyväisiä. Rakennustyö jatkuu.
Forssan kokouksesta lähtien SDP:n päämäärä on ollut suojella heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Rafael Paasion sanoin:
Jos et muuten tiedä, mitä teet, ole aina heikomman puolella. Näin olemme toimineet ennen. Ja näin toimimme tulevaisuudessakin.

Julkisen sektorin kasvattaminen ei lopu koskaan. SDP on heikoimman puolella, erityisesti jos heikoin tarkoittaa 60-vuotiasta liittoon kuuluvaa duunaria tai julkisen sektorin työntekijää.

Hyvät toverit!
Tänä päivänä suurin ihmisiä jakava tekijä on se, onko työtä vai ei. Työttömyys on pahin vihollisemme. Se lisää köyhyyttä, se synnyttää yksinäisyyttä, se syrjäyttää ihmisiä, se särkee perheitä.
Puheessani perjantaina muistutin, että juuri SDP on aina ollut työn liike Suomessa. Työ on ollut meille väline toimeentulon turvaamiseen, mutta myös arvo itsessään. Työn kautta ihmiset kiinnittyvät yhteiskuntaan, kokevat arvostusta, merkityksellisyyttä ja osallisuutta. Tulevaisuudessa työn arvoperusta vain vahvistuu.

Itseensä viittaaminen on aina yhtä tyylikäs tehokeino, kuten olen usein aiemminkin todennut. Työllä on toki Rinteen mainitsemia myönteisiä sivuvaikutuksia, mutta sen pitäminen itseisarvona on hupsua. Monet työt ovat ikäviä ja raskaita, ja jos osallistuminen, arvostuksen ja merkityksen saaminen elämään onnistuu muuten, sitä parempi. Elämän merkityksellisyys on itseisarvo, ei työ. Kaikki eivät myöskään pysty elättämään itseään työllä. Ilmiö saattaa olla tulevaisuudessa nykyistä yleisempi. On tärkeää, että ihmiset voivat kokea osallisuutta ja merkitystä myös silloin kun eivät elätä itseään työllä. Työ ei voi olla itseisarvo.

Vaikka säännöllistä palkkatyötä tekevien ihmisten määrä on edelleen korkea, liittyy työelämään entistä enemmän epävarmuutta ja huolta huomisesta. Silpputyö, keikkatyö ja vuokratyö määrittävät yhä useamman perheen ja yksilön elämää.

Tutkimus ei osoita pätkätöiden lisääntyneen läheskään yhtä paljon kuin niitä koskevan huolestumisen. Mutta mitäpä tuosta.

Joillekin kysymys on valinnasta, uuteen työelämään liittyvästä mahdollisuudesta toteuttaa itseään ja haaveitaan. Suurelle enemmistölle työelämän silppuuntumisessa kyse on silti vastentahtoisesta tilasta. Pätkä- ja osa-aikatyöt, nollatuntisopimukset ja pakkoyrittäjyys ahdistavat ja kasvattavat ulkopuolisuuden tunnetta.

Edelleen, mitään erityistä perustelua näille näkemyksille ei ole. Jos Suomen surkeaa työllisyysastetta saataisiin nostettua lisäämällä edes lyhyitä, osa-aikaisia jne. työsuhteita, niin tuskin ahdistus ja ulkopuolisuuden tunne ainakaan lisääntyisivät.

Yksi merkittävimpiä uuden työelämän ajureita on teknologian kehitys. Pitkällä aikavälillä se pääsääntöisesti lisää ihmisten hyvinvointia. Lyhyellä aikavälillä sillä on usein yksilön kannalta dramaattiset seuraukset.
Mikään mahti maailmassa ei pysäytä teknologian kehitystä, sillä uuden teknologian käyttöönotto nostaa tuottavuutta, tavaran määrää, jota yhdessä työtunnissa on mahdollista tehdä.
Teknologian kehitystä ei pidä pelätä, mutta sitä pitää hallita ihmisen parhaaksi. SDP on tulevaisuus- ja uudistusliike. Teknologinen kehitys on poistanut puutetta ja kurjuutta maapallolta. Se on sosialidemokraattien tavoite.
Murros voi hämmentää ja muuttaa vanhaa järjestystä. Esimerkiksi jakamis- ja alustatalous synnyttävät uusia ilmiöitä. Ilman hallintaa ne synnyttävät arjessa epävarmuutta ja pelkoa.

Päinvastaisista väitteistä huolimatta puheesta välittyy aito kauhu teknologista kehitystä kohtaan. Kehityksen pahat vaikutukset kohdistuvat Rinteen maailmassa dramaattisesti yksilöön juuri nyt, hyvät vaikutukset epämääräisiin ”ihmisiin” ja joskus tulevaisuudessa.

Jakamis- ja alustatalous synnyttävät puheen mukaan epävarmuutta ja pelkoa. En usko, että kenenkään arkeen on hiipinyt pelko, kun loma-asuntojen vuokraaminen netistä ja edulliset autokyydit paikasta toiseen ovat tulleet mahdollisiksi. Tai että kenenkään elämän varmuudet ovat murentuneet, kun kotiin kuljetettavien ruoka-annosten valikoima on tullut kebab-pizzaa laajemmaksi. Todellisuudessa talouden muutos ei herätä pelkoa ihmisten arjessa vaan SDP:n puoluetoimistossa, kun työväenliikkeen vanhat totuudet murenevat ja ”vankkumattomat arvot” muuttuvat epäolennaisiksi.

Meidän tehtävä on yhdistää uuden teknologian tuomat hyödyt turvallisen ja inhimillisen tulevaisuuden rakentamiseen.
On oikein, että ravintolaruokaa saa tilata netin alustojen kautta. Mutta ruoan tekijöiden ja kuljettajienkin pitää saada säällinen palkka, josta maksetaan veroja. Jos murrosta ei hallita, vaarantuvat ihmisten verovaroilla rahoitetut palvelut.

Rinne siis tunnustaa, että meillä on oikeus tilata netistä haluamiamme palveluita ja toisilla on oikeus tarjota niitä. Kiitos tästä, vaikka elinkeino- ja sopimusvapauden on toki perinteisesti katsottu kuuluvan ihmisten perusoikeuksiin. Rinne yrittää tuoda esiin teknologiamyönteisyyttään kertomalla, ettei hän ole aikeissa kieltää netin ravintola-alustoja. Tämä kertoo jotakin epäluulon asteesta. Työntekijöillä on oikeus saada raskaasta työstä kunnon palkka, Rinne sanoo. Millä nämä muuten maksaisivat korkeat veronsa?

Teknologisten mullistusten voima paljastuu hitaassa prosessissa. Ihmiskunnan historia tarjoaa perspektiiviä. Keräily- ja metsästysyhteiskunta kehittyi kymmenien tuhansien vuosien aikana, maatalous tuhansien, teollisuus satojen ja jälkiteollinen yhteiskunta kymmenien vuosien kuluessa. Olemme todennäköisesti vasta päässeet kurkistamaan esimerkiksi informaatioteknologian koko käyttövoimaan ja potentiaaliin.
Murros on alati kiihtyvää. Silloin tulevaisuuden menestystä voi rakentaa vain satsaamalla osaamiseen, innovaatioihin ja yritysten kykyyn hyödyntää kehitystä. Kun pidämme jokaisen suomalaisen osaamisesta kiinni, pärjäämme.

Ymmärränköhän tämän oikein? Teknologinen kehitys on nopeaa ja vääjäämätöntä, mutta silti sitä ei tapahdu ilman valtion väliintuloa. Olisiko tässä kysymyksessä ns. paradoksi.

Hyvinvointivaltion tehtävä on tarjota ihmisille turvaa teknologian murroksessa. Ja niihin liittyvissä työn ja työelämän muutoksissa. Siksi tarvitsemme edelleen vahvaa hyvinvointivaltiota – palveluineen ja turvaverkkoineen – sopimisen kulttuuria ja palkansaajien järjestäytymistä. Näin pidämme yllä yhteiskunnan tasapainoa. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja ihmisten säällinen elämä eivät ilman näitä toteudu. Myös tulevaisuuden työmarkkinoille tarvitaan pelisäännöt.
Työehtosopimusten merkitys on tässä aivan keskeinen. Yleissitovat sopimukset takaavat vähimmäisehdot työlle. Ne antavat turvaa erityisesti heikoimmassa työmarkkina-asemassa oleville nuorille ja maahanmuuttajille. Ne takaavat reilun ja ennustettavan toimintaympäristön rehellisille yrittäjille.

Rinne samaistaa hyvinvointivaltion ja keskitetyt työmarkkinat. Mutta keskitetyt työmarkkinat eivät todellisuudessa ole hyvinvointivaltion edellytys. On aivan mahdollista vakuuttaa ihmiset elämän kolhuja vastaan sosiaaliturvalla ja tarjota julkisia palveluita täysin riippumatta siitä, miten työmarkkinat on järjestetty. Vapaat työmarkkinat ja hyvinvointivaltio eivät siis mitenkään sulje toisiaan pois. Päinvastoin, yksi suomalaisen hyvinvointivaltion pahimmista uhista on alhainen työllisyysaste, johon nykyiset työmarkkinajärjestelyt ovat yksi keskeinen syy. Työmarkkinoiden vapauttaminen olisi isku hyvinvointivaltion puolesta.

Väite siitä, että yleissitovat työehtosopimukset antavat turvaa heikoimmassa työmarkkina-asemassa oleville on lähinnä irvokas. Yleissitovuus päinvastoin syrjäyttää alhaisen tuottavuuden työntekijät, kuten nuoret ja maahanmuuttajat työmarkkinoilta. Syrjäytyminen työmarkkinoilta pitää tuottavuuden pysyvästi alhaisena, kun työssä oppiminen ei ole mahdollista.

On vaikea nähdä, että SDP uudistuisi merkittävästi, ennen kuin epä-älyllinen työmarkkinoiden ja hyvinvointivaltion niputtaminen lopetetaan.

Hyvät toverit!
Hyvin toimivat työmarkkinat ovat modernin hyvinvointivaltion keskeinen menestystekijä.
Tärkeä työkalu työttömyyden vastaisessa taistelussa on aktiivinen työvoimapolitiikka. Osaamisen päivittämisellä, koulutus- ja harjoittelumahdollisuuksien lisäämisellä ja yrittäjyyden tukemisella helpotamme ihmisten työllistymistä – rakennamme siltaa työhön.
Erityistä huomiota on kiinnitettävä nuorten ja pitkäaikaistyöttömien nostamiseksi jaloilleen. Nämä työttömyyden lajit ovat laadultaan pahimpia, vaarallisen populismin kasvualustoja. Niiden kitkemiseen on käytettävä kaikki mahdolliset keinot.

Rinteen maailmassa työttömyys ei voi johtua keskitetystä sopimisesta, yleissitovuudesta, sosiaaliturvajärjestelmästä tai mistään muustakaan yleisesti tunnustetusta työmarkkinaongelmasta. Siksi työmarkkinoiden uudistaminen ei tule kysymykseen työttömyyden ratkaisukeinona. Jäljelle jää vain työttömyyden hoito erilaisilla tempuilla, koulutuksilla, tuilla ja epämääräisillä lupauksilla ”sillan rakentamisesta”.

On aika synkeää esittää, että ”kaikki mahdolliset keinot” nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen on käytettävä samaan aikaan kun kieltäytyy edes harkitsemasta niitä keinoja, joilla tilannetta olisi mahdollista oikeasti parantaa.

Hyvät toverit!
Maailma muuttuu niin nopeasti, että me tarvitsemme työelämään uuden laajan turvallisuuden käsitteen. Se kokoaa yhteen toimet ihmisten auttamiseksi murroskohtien yli. Kärkenään osaamisen kehittäminen. Pidetään kaikki mukana.

Koska uusien käsitteiden keksiminen auttaa meidät murroskohtien yli!

Hyvät toverit!
Hyvinvointivaltiomme turvaverkot on pitkälti rakennettu teollisuusyhteiskunnan, kohtuullisen staattisen työn käsitteen ympärille.
Mallimme on tarjonnut tehokkaasti suojaa teollisen ajan vanhoja sosiaalisia riskejä vastaan – sairauden, työkyvyttömyyden, lyhytaikaisen työttömyyden tai vanhuuden varalle.
Lähtökohtanamme on ollut, että kun ihmisiä tuetaan sosiaaliturvan avulla, on turvan antamiselle pitänyt olla syy ja tarve. Rahallisten etuuksien rinnalla ovat olleet toimivat, julkisen vallan järjestämät laadukkaat hyvinvointipalvelut.
2000-luvun uudet sosiaaliset riskit – epävakaampi työelämä, prekariaatin ahdinko, yksinäisyys tai vanhustemme kasvava hoivan tarve – edellyttävät meiltä kuitenkin uusia ratkaisuja.
Erityisen huolissani olen siitä, että suoranainen köyhyys hivuttautuu jälleen maahamme. Se näkyy pienituloisten eläkeläisten, nuorten lapsiperheiden, työttömien, opiskelijoiden ja usein yksinelävien ihmisten arjessa.

Onko suoranainen köyhyys todella hivuttautumassa jälleen maahamme? En ole varma, mutta ainakaan opiskelijat tai yksineläjät eivät ryhmänä ole köyhiä.

Tuhansien nälkäisten jono Hurstin itsenäisyysjuhlissa avaa silmät. Inhimillisessä, jokaisen ihmisarvoa kunnioittavassa Suomessa leipäpusseilla ei täytetä sosiaaliturvan aukkoja.
Nyt tehtävänsä jättänyt puoluehallitus on aloittanut sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen valmistelun. Esitämme suomalaisille yksinkertaisen, perusturvan tuottavan mallin hyvissä ajoin ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Työmme yhtenä lähtökohtana käytämme Demarinuorten modernia yleisturvan mallia.

”Yhtenä lähtökohtana käytämme Demarinuorten modernia yleisturvan mallia.” Puhumalla Demarinuorten perustulohtavasta mallista Rinne yrittää kumartaa muodikkaan perustulon suuntaan, vaikka koko muun puheen ajan korostaa nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän hienoutta. Rinteen aikana SDP tulee suhtautumaan perustuloon yhtä vihamielisesti kuin tähänkin saakka.

Hyvät toverit!
SDP on feministinen puolue, jonka keskeinen missio on korjata ja poistaa kaikki tasa-arvon esteet. Yhteiskunnassamme on yhä sortavia rakenteita. Niin sukupuolten kuin muidenkin ihmisryhmien välillä. Seuraavat askeleet kohti tasa-arvoa otamme, kun uudistamme perhevapaajärjestelmän ja palautamme subjektiivisen päivähoito-oikeuden.

Mitä ovat nämä sortavat rakenteet? Perhevapaajärjestelmän uudistus voi olla hyvä tai huono ajatus, mutta on vaikea nähdä nykyistä perhevapaajärjestelmää sortavana rakenteena. Olisi kiva jos pikkiriikkisisten uudistusten yhteydessä ei puhuttaisi sorrosta, se on vähän rasittavaa.

Maailman paras peruskoulu on hyvinvointivaltiomme hienoimpia saavutuksia, lähtökohtien tasa-arvon peruskiviä. Seuraavaksi teemme saman uudistuksen myös päiväkodeissa, kun muutamme varhaiskasvatuksen maksuttomaksi. Jok’ikinen lapsi ansaitsee samat mahdollisuudet oman sivistyspolkunsa rakentamiseen.

Mitä tarkoittaa varhaiskasvatuksen muuttaminen maksuttomaksi? Tarkoittaako se päivähoitomaksun poistamista? Jos tarkoittaa, niin SDP tuskin tulee tätä oikeasti tavoittelemaan? Vai tarkoittaako se sitä, että päivähoitopäivästä muutama tunti julistetaan varhaiskasvatukseksi ja maksuja alennetaan tuon verran? Siinä tapauksessa maksuton varhaiskasvatus on turhan komealta kalskahtava nimitys päivähoitomaksun alentamiselle tai osittaiselle poistamiselle.

Onkohan nykyinen päivähoitojärjestelmäkin sellainen sortava rakenne?

Olin viime vuonna Yleisradion yksinäisyyttä käsitelleessä teemaillassa. Pahinta on lapsiemme yksinäisyys: Lähteä aamulla kouluun ilman isää tai äitiä. Ja palata kotiin, yhä ilman isää tai äitiä.
Työn ja perhe-elämän yhdistämisestä on vain pakko tehdä nykyistä helpompaa. Sen lisäksi haluamme lisätä parantaa lastemme turvallisuutta ja hyvinvointia niin, että harrastukset voitaisiin lomittaa koulupäivien yhteyteen aamulla ja iltapäivällä. Uuden toimintamallin rakentamisessa avain on yhteistyö kuntien ja erilaisten kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Tällainen uudenlainen kokonaiskoulupäivä lisää perheen arjessa yhteisiä tunteja, iltoja äideille, isille ja lapsille.

Yleisradion teemailta on herättänyt Rinteen huomaamaan yksinäisyyden olevan suuri ongelma. Se on hienoa, koska nuo teemaillathan ovat tunnetusti merkittävin yhteiskunnallisen viisauden lähde maassamme.

Onko tosiaan niin, että perhe-elämän ja työn yhdistämisen vaikeudesta johtuva lasten yksinäisyys on merkittävimpiä lapsiin liittyviä yhteiskunnallisia ongelmia Suomessa? Pidän tätä vaikeana uskoa. Ja jos ongelma on merkittävä, mikä on Rinteen ratkaisu? Hän ei sano, mutta pelkään pahoin, että ratkaisuna on työelämän lisäsääntely tai jälleen uusi työssäkäyvälle keskiluokalle suunnattu sosiaalituki.

Ajatus harrastusten yhdistämisestä koulupäiviin on kannatettava, joskin sitä on vaikea pitää erityisen visionäärisenä.

Monia perheitä huolestuttavat myös lasten ja koulutuksen ammattilaisten työpaikat.

Siis tarkoittaako tämä sitä mitä luulen? Että ihmisten julkisiin palveluihin liittyvä keskeinen huoli kohdistuu julkisen sektorin työpaikkojen säilymiseen. Tässä taitaa Rinteellä mennä sekaisin omat ja ay-liikkeen huolet ja suomalaisten perheiden huolet. Julkisen sektorin tehtävä on tuottaa kansalaisille julkiset palvelut mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti, ei tarjota työpaikkoja onnekkaille.

Huono sisäilma ja homeongelmat vaarantavat järkyttävällä tavalla kymmenien tuhansien lasten ja opettajien terveyttä. Kohtuuttoman inhimillisen kärsimyksen lisäksi huono sisäilma aiheuttaa mittavia yhteisesti maksettavia laskuja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on arvioinut, että koulujemme ja päiväkotiemme terveysongelmat aiheuttavat 450 miljoonan euron vuosittaiset kustannukset 2020-luvulla.
Me esitämme, että tässä ja nyt laaditaan korjausrakentamisen ohjelma, jolla lastemme ja kasvatuksen ammattilaistemme työturvallisuus taataan.

Rakennukset pitää tietysti korjata, jos tilanne on näin paha. Mutta kiinnostava kysymys on, mitä muuta vähemmän tärkeää jätetään tekemättä, kun korjauksiin menee miljardeja.

Hyvät puoluekokousedustajat!
Hyvinvointivaltiomme rahoituspohja riippuu pitkälti siitä, kuinka suuri osa ihmisistä osallistuu työhön. Työllisyysasteen nostaminen pohjoismaiselle 72 prosentin tasolle edellyttäisi lähes 200 000 uuden työpaikan luomista verrattuna nykytilaan.
Uusia työpaikkoja syntyy erityisesti pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joiden kansainvälistymistä ja markkinoille pääsyä fiksu, yrittäjähenkinen valtio voi vauhdittaa. Tätä tarkoitusta varten haluamme perustaa Suomeen jalustayhtiön, veturiyhtiön, joka kokoaa vientiponnisteluissa yhteen toimialan parhaan osaamisen ja auttaisi rahoituksen löytämisessä.

Työllisyysasteen nostaminen on tärkeää. Mutta kun työmarkkinauudistukset on suljettu pois ratkaisuvaihtoehtojen joukosta, aika vähän jää jäljelle. Rinne ehdotti jo aiemmin erilaisia työttömyyden hoitotemppuja, mutta tämä on kyllä vielä surullisempi ajatus. Rinne haluaa luoda olemassaolevien miljarditukien, Team Finlandien, Tekesien jne. jne. lisäksi vielä uuden ”jalusta-” tai ”veturiyhtiön” (oletan, että kysymys ei ole rautatiekaluston valmistamisesta). Yhtiön tehtävänä olisi varmaankin yrittää tunnistaa rahoitusmarkkinoita paremmin voittajayrityksiä ja syytää onnekkaille julkista rahaa. Kenties yritykset voivat myös odottaa visiittiä veturiyhtiön virkamiehiltä, jotka tulevat opettamaan fläppitaulun ääressä yrittäjille näiden omaa bisnestä.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuteen vaikuttaa konkreettisesti myös se, miten Suomen eri alueita ja niiden elinvoimaisuutta vahvistetaan.
Pääkaupunkiseudun kehittäminen on jäänyt tällä vaalikaudella valtapelien katveeseen. Helsingin kilpailijoita ovat Pietari, Kööpenhamina ja Tukholma. Metropolialue tarvitsee strategian, jolla vahvistamme pääkaupunkiseudun kilpailukykyä.
Maakuntien keskuksia ja kasvualueita on tuettava elinkeino- ja osaamisstrategian laatimisessa. On äärimmäisen tärkeää, että ihmisillä on säälliset olosuhteet kotipaikkakunnillaan. Kiihtyvä eriarvoistuminen alueiden välillä, muuttotappioalueiden väestökato, asuntojen arvonmenetykset ja palveluiden kuihtuminen muodostavat tuhoisan noidankehän – maaperän syrjäytymiselle ja vaaralliselle, valheisiin perustuvalle populismille. Tästä vuoden 2016 vaalit maailmalla ovat tarjonneet karvasta esimakua.

Tätä on vaikea täysin ymmärtää. Onko niin, että Rinne ehdottaa kaupungistumisen vauhdittamista ja sanoo loppuun vain muutaman kannustavan sanan kuihtuville syrjäseuduille. Vai onko tarkoitus yrittää valtion tuella vähentää muuttoliikettä? Eriarvoistuminen alueiden välillä on melko yksinkertaistava selitys populismille, so, äänestäjien paolle perinteisestä työväenliikkeestä.

Naapurimetropolien näkeminen kilpailijoina, eikä yhdessä Helsingin kanssa kukoistavina kauppakumppaneina on toki tylsää ja taloudellisesti lukutaidotonta nollasumma-ajattelua.

Me sitoudumme siihen, että alueiden vahvuuksista pidetään kiinni. Tuemme niiden osaamista ja pidämme kiinni koulutuspaikoista. Vain tiedolla ja taidolla Suomi nousee.

Korkeakoulujärjestelmän järkeistäminen on Rinteen mielestä alisteinen aluepolitiikalle. Tämä on toki täysin ristiriidassa koulutukseen perustuvan kasvustrategian kanssa.

Korkeaan osaamiseen panostavat alueet houkuttelevat yrityksiä, luovat innovaatioita ja sosiaalisia verkostoja. Niin maan sisällä kuin kansainvälisestikin. Siksi korkean teknologian ja arvonlisäyksen työpaikkoja täytyy synnyttää myös kasvukeskusten ulkopuolelle. Valtion ja kuntien pitää osaltaan tukea tätä kasvua järkevällä, tulevaisuusorientoituneella omistaja- ja elinkeinopolitiikalla.
SDP on kaikkialla Suomessa asuvien ihmisten puolue. Me kehitämme kaupunkiemme elinvoimaisuutta. Ja me takaamme jokaiselle suomalaiselle inhimillisen elämän edellytykset Hangosta Utsjoelle.

Arvoitus Rinteen suhtautumisesta aluetukiin ratkesi. On valtion ja kuntien velvollisuus tekohengittää elinkeinotoimintaa tuottamattomilla alueilla. Jos ei muu auta, niin otetaan sosialismi käyttöön ja pannaan valtio tai kunnat omistamaan vaadittava elinkeinotoiminta.

Hyvät toverit!
Työllisyyden ja elinkeinopolitiikan ohella me kehitämme modernin hyvinvointivaltion palveluita ja tulonsiirtoja parantamalla työn tuottavuutta. Tämä edellyttää meiltä kasvupainotteista finanssipolitiikkaa, tulevaisuusinvestointeja kansakunnan fyysiseen ja henkiseen pääomaan.
Jälkimmäisellä tarkoitan investointeja sivistykseen, kulttuuriin ja liikuntaan. Ne ovat satsauksia koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Edellinen tarkoittaa panostuksia yhteiskunnan infrahankkeisiin, dataverkkoihin ja liikenteeseen, rakentamiseen ja korjaamiseen, joilla vauhditetaan taloudellista toimeliaisuutta.

Rinne sekoittaa suhdannepolitiikan ja rakennepolitiikan. Suomi elää nyt nousukautta. Se on kitulias nousukausi, mutta nousukausi kumminkin. Nousukauden aikana kasvua ei voida parantaa finanssipolitiikalla, ei edes niiden mielestä jotka kannattavat aktiivista suhdannepolitiikkaa. Päinvastoin, nousukaudella on säästettävä ne rahat, joilla laskukaudella elvytetään. Suomen ongelmaa ei siis voida ratkaista syytämällä talouteen julkista rahaa, päinvastoin, nyt on aika pitää nyörit tiukalla.

Ongelma ei ole suhdannetilanteesta johtuva, vaan alhainen pitkän aikavälin kasvu ja työllisyys. Niihin voidaan puuttua vain rakennepolitiikalla. Yksi keskeinen tapa parantaa tilannetta olisi työmarkkinoiden uudistaminen. Mutta sen Rinne sulkee pois, koska työmarkkinoilla ei ole mitään tekemistä ongelmien kanssa. Muita ajatuksia voisivat olla vaikka kilpailun lisääminen, sääntelyn purkaminen ja vapaakaupan edistäminen. Viimeksimainittua Rinne ylistääkin puheessaan.

Mutta Rinteen perusajatus on, että alhaisesta kasvusta voidaan murtautua ulos käyttämällä yhä enemmän julkisia varoja. Tämä ei ole kasvuhakuista finanssipolitiikkaa vaan loputonta julkisten menojen kasvattamista.

Tulevaisuusinvestoinnit ovat satsauksia digitalisaation ja tekoälyn täysimääräiseen hyödyntämiseen sekä kierto- ja jakamistalouden edistämiseen. Tarvitsemme oman kansallisen tekoälystrategian. Yksi strategian keskeinen tehtävä on varmistaa se, että suomen ja ruotsin kielillä voi kommunikoida tekoälyn kanssa.

Kohdassa jotenkin tiivistyy koko puheen ongelma. Siinä yritetään puhua tulevaisuudesta, mutta tulevaisuus tuntuu kovin vieraalta ja pelottavalta. Rinteelle tulevaisuus on täynnä kauhistuttavia nettipizzatakseja ja sen sellaisia. Ja sitten tulevat ne robotit ja se tekoäly. Rinteellä on selvästi vaikeuksia keksiä näistä mitään sanottavaa, ainakaan mitään hyvää. Siksipä hän turvautuu SDP:n liturgiaan.

Ensiksi, valtion pitää ottaa tämäkin homma hoitaakseen, niin kuin kaikki muutkin. Tekoäly pitää siis kansallistaa. Toiseksi, tasa-arvo on tärkeää, varmaan myös tekoälyhommissa. Mutta mikä voisi olla kansalliseen tekoälyyn liittyvä tasa-arvokysymys? Mitä tekoäly edes tekee? Se tietenkin puhuu, joten kansallisen tekoälyn kielellinen tasa-arvo on varmistettava. Joku tämäntyyppinen ajatuskulku täytyy olla taustalla, mikään muu ei selitä tätä täysin tolkutonta kohtaa puheessa.

(Editoitu 6.2.2017 klo 16.50. Kohta oli jäänyt puuttumaan)

Toisaalta tulevaisuusinvestoinnit liittyvät ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, ympäristöuhkien torjuntaan, puhtaan veden saatavuuteen, uusiutuvan energian käyttöönottoon ja energiatehokkuuden lisäämiseen. Ne ovat ratkaisujamme maapallon ongelmiin ja kestävän kasvun rakennuspilareita kaikkialla maailmassa.

Nämä ovat varmaankin kannatettavia asioita. Mutta ei ole lainkaan itsestäänselvää, että tällaiset toimenpiteet ovat kasvua edistäviä. Päinvastoin, investoinnit ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen voivat hyvinkin olla taipuvaisia alentamaan suomalaisten kulutusta, eivät nostamaan. Se ei tarkoita, etteikö niitä pitäisi tehdä. Se tarkoittaa vain, että niitä ei voi esitellä ratkaisuina huonoon taloustilanteeseen.

Oikeistovetoinen Eurooppa on uskonut aivan toisenlaiseen talouspolitiikkaan. Heidän ajattelunsa ytimessä on kasvattaa työn tuotosta lisäämällä työvoiman tarjontaa. Oikeiston talouspolitiikka perustuu vaatimuksiin työmarkkinoiden joustojen lisäämisestä tai rakenneuudistuksiin. Nämä ovat käytännössä tarkoittaneet leikkauksia turvaverkkoihin ja sivistykseen.

Hallituksen politiikka on kenties ollut paikoitellen vähän huonoa. Mutta työmarkkinajoustojen lisääminen ja järkevät rakenneuudistukset eivät ole ristiriidassa hyvinvointivaltion kanssa. Uskallan jopa väittää, etteivät ne ole ristiriidassa sosiaalidemokratian kanssa, ellei se ole kurtistunut aatteettomaksi edunvalvontakonservatismiksi.

Tämän kurjistamispolitiikan tulokset näkyvät eriarvoistumiskehityksen kiihtymisenä ja valhepopulismin kasvuna. Niin meillä kuin muuallakin Euroopassa ja maailmalla.
Onneksi on ruusuisempiakin esimerkkejä. Ruotsissa pääministeri Stefan Löfvenin johdolla sosialidemokraatit sijoittavat kuluvan vaalikauden aikana kahdeksan miljardia euroa kansankodin infran kehittämiseen. Tällä vahvistetaan talouskasvua ja työllisyyttä. Ei ihme, että Ruotsin kasvuluvut ovat Euroopan parhaita.

Ruotsalaiset ovat muutamassa vuodessa ottaneet 20 % kaulan suomalaisiin tulotasossa. Rinteen hypoteesi näyttää olevan se, että menneisyyden menestys johtuu tulevaisuuden infrastruktuuri-investoinneista. Uskoisin, että pikemminkin on niin, että Suomea räjähdysmäisesti parempi talouskasvu mahdollistaa muun muassa nämä investoinnit.

Kasvupainotteinen finanssipolitiikka tuottaa siis todistetusti tuloksia. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF suosittelikin viime vuonna finanssipolitiikan kevennystä myös Suomelle, yhdessä hyvin suunnitellun aktiivisen työvoimapolitiikan kanssa. Ja samaan johtopäätökseen investointien välttämättömyydestä on tullut myös Euroopan komissio, joka on päättänyt kaksinkertaistaa strategisten investointien rahastonsa.

Jos Euroopan komissio käyttää siihen rahaa, niin sen on oltava fiksua, eikö niin?

Me haluamme laittaa liikkeelle järkeviä, hyvin perusteltuja infrahankkeita, joilla vauhditamme kotoista talouskasvuamme Ruotsin tapaan. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi pohjoinen datakaapeli Aasiaan tai Jäämeren radan rakentaminen.

En tarkkaan tiedä mitä nämä hankkeet ovat: Mutta äkkiseltään ne kuulostavat hyvältä tavalta käyttää merkittäviä määriä julkisia varoja hankkeisiin, joiden hyödyt ovat sanokaamme epävarmoja.

Talouspolitiikan suunnanmuutos on välttämätöntä niin meillä kuin koko euroalueella. Kasvu ei käynnisty itsestään, se on käynnistettävä. Modernin hyvinvointivaltion kestävyys on siitä kiinni.
Loputtomien, palkansaajien selkänahasta revittävien joustojen ja leikkausten sijaan sekä Suomi että Eurooppa tarvitsevat nyt työtä ja investointeja, turvaa ja toivoa, pitkäaikaistyöttömien ja nuorten työttömien ongelmien ratkaisuja, kansalaisten Eurooppaa.

Edelleen täytyy korostaa, että alhaisen talouskasvun nousukausi on pirullinen ongelma. Ei ole mitään vippaskonstia ”käynnistää” kasvua nopeammalle uralle. On vain vaikeisiin rakenteellisiin uudistuksiin perustuvaa pitkän aikavälin kasvupolitiikkaa.

Kun SDP nousee pääministeripuolueeksi seuraavien eduskuntavaalien jälkeen, me nostamme Eurooppa-politiikan jälleen väkevästi hallituksen agendalle. Heti puoluekokouksen jälkeen aloitamme oman valmistautumisemme Suomen EU-puheenjohtajuuskauteen, joka alkaa käytännössä heti kevään 2019 eduskuntavaalien jälkeen.
Talouspolitiikan ja kansalaisten Euroopan agendan ohella kehitämme unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä ulottuvuus vahvistui merkittävästi Ranskan esitettyä avunpyyntönsä EU-maille Pariisin terrori-iskujen jälkeen. EU on keskeinen osa myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ratkaisuja.

Tässä ei käsittääkseni sanota mitään.

Hyvät ystävät!
EU:n ulkoministeri Federica Mogherini opasti alkuviikosta Yhdysvaltain uutta presidenttiä, että jos rakentaa muureja ympärilleen, voi päätyä itse vankilaan.
Donald Trumpin ensimmäisten päivien päätökset ovatkin ehtineet sysätä maailman pimeiden aikojen partaalle. Viheliäisimpiä ovat olleet päätökset hätää pakenevien ihmisten maahantulon kieltämisestä.
Samoin maailman talouskehitykselle Amerikan käpertyminen sisäänpäin ja protektionismiin on huono uutinen. Kaupan esteiden purkaminen on poistanut köyhyyttä kaikkialta maailmasta. Kansanvaltaa kunnioittava vapaa kauppa tarvitsee nyt kipeästi puolustajiaan.

Vapaakauppa tarvitsee tosiaan puolustajia, ja hienoa jos Rinne lukeutuu heihin. ”Kansanvaltaa kunnioittava” on tosin pieni takaportti Rinteen vapaakauppaintoiluun. Sehän siis tarkoittaa, että valtion pitää saada määrätä kenen kanssa sen kansalaiset käyvät kauppaa ja millä ehdoilla. Mitä tulee muurien rakentamiseen, jään odottamaan milloin Rinne alkaa kannattaa työperäisen maahanmuuton tarveharkinnan poistamista Suomesta. On aika uskomatonta tuomita liikkuvuuden rajoittamista muualla ja samaan aikaan estää ihmisten tulo Suomeen tekemään töitä.

Yhtälailla Trumpin valinta on ollut synkkä uutinen maapallon tulevaisuuden ydinkysymykselle, ilmastonmuutoksen torjunnalle. Luonnonvarojen ylikäyttö, eliölajien massahäviäminen ja hiilidioksidipäästöjen kasvu tuhoavat maapalloamme peruuttamattomasti.
Vaihtoehtoisia faktoja ei ole. Ympäristön ja ilmaston kustannuksella saavutettava kasvu on tullut tiensä päähän.
Eurooppalaisten johtajien on nyt syytä vakavasti muistuttaa Amerikan serkkujaan, millaisella tiellä he ovat.

Tässä ei kai sanota mitään.

Maailman kriisien ratkaisuissa Suomen pitää saada suunsa auki. Ihmisoikeuksien loukkaukset on tuomittava – riippumatta siitä, ketkä niitä tekevät. SDP haluaa palauttaa Suomen aktiiviseksi ulkopolitiikan toimijaksi niin Euroopassa kuin kansainvälisestikin. Suomi oli ennen kokoaan suurempi toimija kansainvälisillä areenoilla. Tämän roolin me otamme uudelleen.
Samalla meidän on arvioitava omaa geopoliittista asemaamme rehellisesti. Venäjä on naapurimme, jonka kanssa on järkevää ja hedelmällistä pitää hyviä suhteita sekä EU:n kautta että kahdenvälisesti. Me tiedämme ja tunnemme itsenäisen historiamme. Niiden pohjalta ymmärrämme nykyisyyttä ja hahmotamme tulevaisuutta.

Venäjä on tietysti vaikea aihe. Mutta tuntuu siltä, että hyvien suhteiden ylläpitäminen Venäjän kanssa ei ehkä ole pelkästään Suomesta kiinni. Nykyisen Venäjän kanssa ei ole helppoa olla hyvissä suhteissa ja samaan aikaan sitoutua sääntöihin perustuvaan kansainväliseen järjestelmään. Tämän tunnustaminen on rehellistä.

Itämeri on rauhan meremme, jonka turvallisuuden eteen Suomen pitää aktiivisesti työskennellä. Turvallisuuspoliittisen yhteistyön tiivistäminen entisestään toisen sotilasliittoihin kuulumattoman maan Ruotsin kanssa saattaisi vähentää jännitteitä ja epäluuloja lähialueillamme.

Natosta ei sanota mitään.

Teemme työtä maailmanlaajuisen köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämiseksi. SDP:n tavoitteena on, että kehitysavussa pääsemme mahdollisimman nopeasti 0,7 prosentin tavoitteeseen bruttokansantuotteesta. Naisten ja lasten aseman parantaminen kaikkialla maailmassa vaatii ponnisteluja koko maailmanyhteisöltä. Tämä onnistuu vain jakamalla ja käyttämällä rajallisia voimavarojamme tasa-arvoisemmin, niin Suomessa kuin muuallakin.

Nyt kehitys kulkee toiseen suuntaan. Tänä vuonna vain kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman väestöstä.

On vaikea nähdä, miten resurssien jako Suomessa liittyy maailman köyhyyden poistamiseen. Tympeää on myös  Oxfamin harhaanjohtavien varallisuustilastojen tuominen esiin joka paikassa, erityisesti näin korkean tason linjapuheessa.

Mutta ennen kaikkea Rinne antaa maailman kehityksestä täysin harhaanjohtavan kuvan. Köyhyys on koko ajan vähentynyt, ihmiskunta on terveempi, rikkaampi ja paremmin koulutettu kuin koskaan. Globaalit tuloerot ovat kaventuneet. Kehitys kulkee oikeaan, ei väärään suuntaan. Matka on toki pitkä, mutta kehityksen näkeminen huonona on taas yksi esimerkki puheen tulevaisuuspelosta.

Globaali oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus edellyttävät, että tämä kehitys käännetään. Siihen tarvitsemme monenkeskistä, kansainvälistä yhteistyötä aggressiivisen verokilpailun estämiseksi, veroparatiisien sulkemiseksi ja pääomaliikkeiden hillitsemiseksi.

Tämä menee jo vaikeaksi uskoa. Rinteen näkemyksen mukaan maailman köyhien aseman parantamisessa avainasemassa on verokilpailun vähentäminen, veroparatiisien sulkeminen ja pääomaliikkeiden hillitseminen. Rinteen taloudellinen ajattelu rajoittuu verotulojen maksimointiin ja pääoman vastustamiseen. Maailman ihmisten vapauttaminen köyhyydestä edellyttää todellisuudessa markkinataloutta, tavaroiden, ajatusten ja ihmisten vapaata liikkuvuutta, avointen ja vapaiden yhteiskuntajärjestelmien leviämistä ja sen sellaisia asioita.

Kun täytämme velvoitteemme maailman muita valtioita kohtaan ja ratkaisemme globaaleja ongelmia, voimme odottaa myös meitä kohdeltavan ansiomme mukaan. Suomen kaltaisen pienen kansakunnan kannalta kansainvälisten järjestöjen vahvistaminen on myös oman turvallisuutemme vahvistamista.

Sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän vahvistaminen on Suomen etu. Tämä voi joskus olla ristiriidassa hyvien Venäjä-suhteiden kanssa.

Hyvät toverit!
Politiikalla voimme korjata suhteellista köyhyyttä ja teknologisella kehityksellä voimme poistaa absoluuttista köyhyyttä. Parhaan perustan tälle työlle tarjoaa moderni pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Suomi on vertaansa vailla oleva menestystarina. 100 vuodessa olemme nostaneet maamme köyhästä, takapajuisestakin Euroopan reuna-alueesta maailman valtioiden ihailemaksi hyvinvointivaltioksi. Historia ei kuitenkaan takaa loistavaa tulevaisuutta. Hyvinvointivaltio ei ole projekti, joka voidaan kääriä pakettiin, että valmis. Maamme, maailmamme tarvitsee uudistamista ja kehittämistä, toivoa ja turvaa maailman muutoksessa.

Uudistamista ja kehittämistä tässä puheessa ei juuri tarjoiltu, lähinnä säilyttämistä. Toivonkin kanssa oli niin ja näin, Rinteen tulevaisuus on uhkia täynnä. Teknologia on vaarallista, ellei SDP kesytä sitä. Jopa ravintolaruoan tilaaminen internetistä murentaa turvallisuutta. Maailma on menossa huonompaan suuntaan, ainoastaan sulkemalla ja rajoittamalla sitä saadaan parannettua.

Oikeudenmukaisuus ja inhimillisyys, vapaus ja tasa-arvo ovat SDP:n kulmakivet pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme uudistamisessa. Ja tähän työhön me tartumme, rohkeasti ja vankkumatta, varmana siitä, että yhdessä onnistumme. Sillä se on lupauksemme suomalaisille, se on lupauksemme 100-vuotiaalle Suomelle.

Ainakin tämä suomalainen jää odottamaan sosiaalidemokraattiselta liikkeeltä rohkeampaa ja optimisempaa näkemystä.

Pilkanteko kunniaan

Pilkanteon on aika saada maineenpalautus. Vihapuhetta ja someraivoa ollaan kitkemässä niin ankarasti, että vanha kunnon pilkka uhkaa mennä mukana. Näin ei saa tapahtua. Vallanpitäjien, rikkaiden ja kuuluisien pilkkaaminen kuuluu olennaisesti avoimeen yhteiskuntaan. Yhtä tärkeää on pyhien asioiden pilkkaaminen.

Hyvä esimerkki vaarallisesta kehityskulusta ovat Linnan juhlat. Itsenäisyyspäivän aikaan sosiaalinen media oli pullollaan vaatimuksia siitä, ettei juhlaväkeä saisi pilkata ulkonäön tai pukeutumisen perusteella. Tämä on väärin. Vallanpitäjien ja hienoston pilkkaaminen pukeutumisen ja ulkonäön vuoksi on paitsi sallittua myös tervetullutta.

Pilkkaamalla ministeriä pömppömahan tai hassun iltapuvun takia ihmiset muistuttavat itselleen, että vallanpitäjätkin ovat ihan samanlaisia kuin me muutkin. Samaa virkaa toimittaa ruumiintoimintoihin ja sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvä pilkanteko. Pilkka on isku tasa-arvon ja kansanvallan puolesta. Ilman pilkkaa Linnan juhlat ovat yksi lukuisista eliitin itseonnittelujuhlista. Suorassa tv-lähetyksessä pöyhkeilevän hienoston pilkkaaminen muuttaa ne vapaan yhteiskunnan riemuvoitoksi.

Missä pilkanteko on uhattuna, siellä avoin yhteiskunta on uhattuna. Katsokaa vaikka Turkkia, ja presidentti Erdoganin pilkkaamisjupakkaa. Kuninkaiden ja diktaattorien pilkkaaminen on monesti ensimmäinen askel kohti vapautta. Siksi hirmuhallitsijat ovat aina pyrkineet tukahduttamaan pilkanteon.

Pilkanteolla on rajansa. Hyvällä pilkanteolla on ainakin kaksi yleistä tunnusmerkkiä.

Ensimmäinen on se, että hyvä pilkka lähtee alhaalta ylöspäin. Se kohdistuu niihin, jotka käyttävät valtaa, olipa se poliittista, taloudellista tai tähteyden tuomaa mielipidevaltaa. Pilkka ei ole ensisijaisesti kohteita, vaan heidän alamaisiaan varten. Heikompien pilkkaaminen on kiusaamista Linnan juhlissa pilkan ei pidä kohdistua maakuntamatkalla tavattuun torikauppiaaseen. Mutta ministeriin, vuorineuvokseen, formulakuskiin tai presidenttipariin kohdistuva pilkka on vapauden kiljaisu.

Toinen hyvän pilkanteon vaatimus on, että sen pitää olla hauskaa. Ei-hauska pilkanteko on vain tympeää. Onnistunut pilkanteko vaatii monesti perehtymistä aiheeseen, olipa kysymys sitten puvuista, politiikasta tai vaikka urheilusta.

Jääkiekkosankari Teemu Selänteen tapaus on myös yksi viimeaikainen varoittava esimerkki pilkanteon rajoittamisesta. Selänteestä (hyvin lempeästi) huumoria tehnyt video poistettiin, kun Selänne pahoitti mielensä.

Nyt koomikot vähän ryhtiä! Kuuluisuuksien pilkkaaminen on teidän virkavelvollisuutenne. Juttuja ei vedetä pois, jos kohde ei tykkää. Onneksi joku ammattikunnan edustaja näytti sentään ryhdistäytyneen ja julkaisseen Selänteestä uuden pilkkavideon. En tosin ole nähnyt sitä vielä, joten en osaa sanoa onko se hauska.

Vielä omituisempaa oli, kun iltapäivälehden päätoimittaja kutsui Selänteen poliittisiin kommentteihin kohdistunutta rehtiä pilkantekoa vihapuheeksi. Kuuluisuuksia saa pilkata, mutta erityisen tärkeää se on silloin, kun nämä yrittävät valjastaa kuuluisuutensa poliittisten mielipiteidensä ajamiseksi.

Hienojen ihmisten pilkkaaminen on siis tärkeä oikeus. Koomikoille se on jopa velvollisuus. Yhtä tärkeää on pilkata sitä, mikä on pyhää.

Asioiden julistaminen pyhäksi on hallitsijoiden vanha temppu, jolla valtarakenteita ylläpidetään ja kyseenalaistaminen estetään. Tehokas vastalääke on kunnon pilkka, kuten älymystön parhaat voimat ovat aina ymmärtäneet, olipa kysymys sitten Voltairesta tai Monty Pythonista.

Jumalanpilkan kieltäminen on merkittävä epäkohta suomalaisessa lainsäädännössä.

Kenenkään pyhää ei saa suojella pilkalta avoimessa yhteiskunnassa. Jokaisella on oikeus pitää pyhänä mitä haluaa, mutta valtio ei saa asettua minkään pyhän puolelle. Vain näin eri asioita pyhinä pitävät voivat elää rinnakkain ja ajatusten markkinapaikka voi toimia. Omien pyhien asioiden kohtaama pilkka on asia, joka kaikkien vapaan yhteiskunnan asukkaiden pitää hyväksyä. Ja kyllä, kysymyksessä on kansalaistaito, joka myös maahanmuuttajien on omaksuttava.

Pyhyyden pilkkaamista koskevat samat säännöt kuin hienostonkin. Heikompien pilkkaaminen ei ole hauskaa. Kiusaaminen on eri asia kuin pilkanteko.

Maailma ei myöskään parane vain pilkkaamalla. Yhteiskunnallinen keskustelu ei voi koostua pelkästä pilkkanaurusta. Rakentava kritiikki ja aiheesta kehuminen ovat luonnollisesti myös tärkeitä. Mutta pilkka on hieno asia, eikä sitä saa estää.

Huomasin juuri, että tänään A-studion teemaillassa käsitellään vihapuhetta. Ehdotankin, että katsoessanne sitä muistatte pilkata studiossa istuvaa parempaa väkeä. Ainakin jos he eivät erota kunnon pilkantekoa kiusaamisesta ja vihapuheesta.

Iskä älä puhu höpsöjä eläkkeistä

Työeläkeyhtiöiden yhdistyksen Telan edunvalvontajohtaja kirjoitti pari päivää sitten kommentin Liberan äsken julkaisemaan Eläkepommi-analyysiin. Kommentti on vuoropuhelun muodossa. Siinä isä (ilmeisesti edunvalvontajohtaja itse) lohduttaa eläkejärjestelmästä huolestunutta lastaan. Edunvalvontajohtaja kuitenkin selvästi aliarvioi lapsia ja näiden kykyä ymmärtää eläkejärjestelmää.

Seuraavassa vuoropuhelussa edunvalvontajohtaja-isän vuorosanat ovat ennallaan. Lapselle on sen sijaan kirjoitettu aavistuksen terävämpiä näkemyksiä.

Lapsonen: Isi, en saa unta. Ajatuspaja Libera on julkaissut Hannu Kahran, Jack Ilmosen ja Mika Aaltosen ajatuksia eläkepommista ja minua pelottaa. He haluavat, että kaikki niiden mielestä amatöörit ajetaan ulos eläkevakuuttajien hallinnosta ja korvataan sijoitusammattilaisilla. Miksi ne niin haluaa?

Isä: Kultaseni, älä ole huolissasi. Eläkevakuuttajien hallinnoissa on monipuolisia ammattilaisia. Ehkä sedät Kahra, Ilmonen ja Aaltonen eivät kuitenkaan ihan käsitä, että kyse ei ole pelkästään sijoitusrahastosta, vaan eläkevakuuttajilla on suurempi tehtävä, olla osana suomalaista sosiaaliturvaa. Siksi siellä hallinnossa on niin paljon erilaista osaamista. Sosiaaliturva on osa sosiaalipolitiikkaa ja se taas on osa yhteiskuntapolitiikkaa.

Lapsonen: Isi, me ollaan puhuttu tuosta sedittelystä ja tytöttelystä. Ope sanoo, ettei ne kuulu kivaan keskusteluun. Se sanoi kanssa, että ei kannata ajatella että muut ovat itseään tyhmempiä. Ehkä ne kirjoittajat iskä kuitenkin tajuaa, mitä varten eläkeyhtiöt on olemassa.

Ja iskä, minusta kumminkin tuntuu, että eläkevarojen sijoittaminen on sittenkin eläkevakuuttajien tärkein tehtävä. Että niiden toiminta pitää järjestää tätä päätehtävää silmälläpitäen.

Ja tuo että ne on osa sosiaaliturvaa, joka on osa sosiaalipolitiikkaa ja se taas on osa yhteiskuntapolitiikkaa on varmaan totta. Mutta iskä, mitä sitten? Julkinen terveydenhuolto on myös osa yhteiskuntapolitiikkaa, mutta leikkauksia tekee silti vain kirurgit, eikä työmarkkinapomot.

Iskä, miksi siellä hallituksissa ja hallintoneuvostoissa oikein on niitä työmarkkinapomoja?

Isä: Eläkkeet rahoitetaan kokonaan työntekijöiden ja työnantajien maksuilla. Suurin osa rahasta tulee siis työn tekemisen kautta. Sijoitustuotot ovat vain osa tuloa, vaikkakin tosi tärkeitä nekin. Kun työmarkkinaosapuolet tekevät sopimuksia palkoista, niin he tekevät myös sopimuksia eläkkeiden rahoituksesta. He haluavat varmistaa, että kaikki kerätyt maksut sijoitetaan tuottavasti ja turvaavasti. Eläkevakuuttajilla on kyllä sitten muuten töissä ihan maan parhaita sijoitusasiantuntijoita tekemässä itse sijoitustoimintaa. Eivät ne työmarkkinapomot niitä yksittäisiä päätöksiä tee.

Lapsonen: Iskä eiks toi ole ihan höpsöä. Ei se että ne rahat tulee työn tekemisen kautta tarkoita että järjestöt saa päättää niistä. Eihän ne ole niiden rahoja. Ope sanoi, että ne rahat on nykyisten ja tulevien eläkkeensaajien ja niitä pitää hallinnoida eläkkeensaajien etujen mukaan. Eikä työmarkkinapomot ole niitä oikeita henkilöitä tähän taitojen tai kannustimien näkökulmasta.

Iskä, miten ihmeessä se, että järjestöt tekee sopimuksia muiden palkoista antaisi niille oikeuden päättää myös toisten eläkerahojen käytöstä? Siis että koska järjestöt päättävät toisten toimeentulosta työuran aikana, niin niiden pitää saada päättää niiden eläkerahojen tuotostakin. Toi on kyllä tosi outoa, iskä.

Jos järjestöt haluaa varmistaa, että rahat käytetään hyvin, eikö paras keino ole jättää sijoitustoiminta ammattilaisille? Iskä, sun jutuissa ei aina ole hirveesti järkeä.

Ja iskä, musta tuntuu että tärkeintä on taata työeläkelaitosten itsenäisyys. Ettei rahat joudu poliitikkojen kynsiin budjettia paikkaamaan. Mutta ei kai siihen työmarkkinapomoja tarvita? Kertoisitko jooko joku ilta tästä mulle vaikka sedittelyn sijasta.

Lapsonen: Miten varat sijoitetaan turvaavasti?

Isä: Sillä tavalla, että ei oteta liian suurta riskiä siitä, että tehtäisiin huonoja sijoituksia liian suurten tuottojen toivossa. Siitäkin on esimerkkejä niin Suomesta kuin muualtakin, että eläkevakuuttaja on mennyt nurin huonon sijoitustoiminnan takia. Tämän takia on olemassa myös vakavaraisuussäännökset. Meidän turvaksemme.

Lapsonen: Mutta iskä, mistä tiedät, että nykyiset vakavaraisuussäännöt on parhaat mahdolliset? Meidän ope sanoi, että koulun sääntöjen pitää olla sellaiset, että kaikki on turvassa, mutta että kivoja ja tärkeitä asioita ei kielletä turhaan. Meillä saa nykyisin esimerkiksi pelata jalkkista pihalla, vaikka ennen ei saanut. Kaikilla on tosi paljon kivempaa, eikä ketään ole sattunut. Mutta meillä on paljon hyviäkin sääntöjä, niinku vaikka ettei kiviä saa heitellä.

Eivätkö ne kirjoittajatkin halunneet herättää keskustelua siitä, millaiset säännöt olisi hyvät. Ethän sä iskä voi vastata siihen vaan inttämällä, että pitää olla säännöt jotta oltaisiin turvassa. Muutenhan sä oot kuin meidän reksi joka vaan toisteli, että pitää olla säännöt, kun meillä jalkkiskielto poistettiin. Meidän ope sanoi, että totta kai pitää olla säännöt, mutta fiksut säännöt.

Eihän kirjoittajatkaan sanoneet, ettei sääntöjä pitäisi olla vaan että nykyiset säännöt on huonot. Iskä jos sä haluat väittää vastaan, sun on kerrottava miksi tyyppien ehdottamat säännöt on huonot tai liian löysät.

Lapsonen: Siksikö meillä on myös hajautettu järjestelmä?

Isä: Kyllä kulta, osittain juuri siksi. Lisäksi meillä on yhteisvastuu yksityisillä eläkevakuuttajilla. Jos yksi menee nurin niin muut tulevat apuun. Tällaista ei ole muualla maailmassa. Vanha sanonta pätee tässä, että ei pidä laittaa kaikkia munia yhteen koriin.

Lapsonen: Mutta eläkepommikirjassa väitetään, että kaikkien eläkeyhtiöiden sijoitukset on täydellisesti korreloituneet. Ope sanoi, että se tarkoittaa että jos yhden yhtiön sijoitusten arvo menee ylös, kaikkien muidenkin menee ylös. Ja että jos yhden arvo menee alas, niin kaikkien arvo menee alas. Ope sanoi, että hajauttamisesta on hyötyä vain, jos sijoitusten arvot liikkuvat eri suuntiin. Että jos jollain yhtiöllä menee huonosti, niin toisella menee hyvin. Silloin menee aina keskimäärin hyvin. Mutta jos kaikilla on samanlaiset sijoitukset niin on ihan sama, vaikka ne sijoitukset olisivat yhdessä yhtiössä.

Ope sanoo, että hajautus vähän niin kuin ottaisi mukaan aurinkovoidepurkin ja sateenvarjon. Sit menee hyvin satoi tai paistoi. Mutta jos on kaksi sateenvarjoa tai kaksi voidepurkkia niin sitten ei oikeasti ole hajauttanut. Että voisi yhtä hyvin olla yksi sateenvarjo tai voidepurkki.

Eli iskä, jos haluat väittää vastaan, niin sun täytyy osoittaa, että kirjoittajat on väärässä eikä sijoitukset ole täysin korreloituneet. Että ei ole kahta sateenvarjoa, vaan sekä sateenvarjoja että voidepurkkeja. Muuten hajautus on ihan näennäistä.

Tai sitten iskä sun pitää sanoa, että ratkaisu ongelmaan on aito hajauttaminen, ei yhdistäminen.

Yhdistämiseenhän liittyy varmaan ihan oikeita ongelmia. Valta keskittyy, ja riski menettää itsenäisyys suhteessa poliitikkoihin lisääntyy. Vai miten on iskä? Kertoisit mulle näistä oikeista kysymyksistä niin mä varmaan saisin paremmin unta.

Lapsonen: Mutta miksi sedät haluaa yhdistää kaikki työeläkevakuuttajat kahteen yksikköön sitten?

Isä: Hyvä kysymys lapseni. Minusta tuntuu myös, että he eivät ehkä ole ymmärtäneet Global Pension Indexin arviota Suomen järjestelmän hallintomallista. Sitä pidettiin maailman parhaana muun muassa siksi, että valtiovalta ja sopijapuolet ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään. Tämä liittyy eläkevakuuttajien hallintoon ja hajautukseen.

Lapsonen: Taas sä sanot, että muut eivät ole ymmärtäneet. Iskä, ne kirjoittajat ovat tutkijoita ja sijoittajia, sä olet lobbari. Mä tykkään susta, mutta ehkä ne ymmärtää riskien hajauttamisesta ihan yhtä paljon kuin sä. Niiden pointti on, että yhtiöiden sijoitussalkut on ihan samanlaisia, eikä todellista hajautusta ole. Silloin säästetään hallintokuluissa, kun pannaan salkut yhteen. Yhdistäminen voi olla huono tai hyvä ajatus mutta sun täytyy iskä kertoa miksi se on susta huono.

Opekin aina sanoo, ettei voi vaan väittää että kukaan muu ei tajua. Että ei se ole keskustelua.

Lapsonen: Onko isä setien ajatus ihan uusi?

Isä: Ei se ole uusi. Ajattele, että eläkevarallisuus on kuin hunajapurkki, joka aina löydetään uudestaan. Siitä haluttaisiin kauheasti maistella eri tavoin herkkuja. Ja ne jotka sitä haluaisivat, keksivät yleensä erilaisia tapoja päästä nauttimaan siitä. Mutta tämä herkku on säästämistä meitä ihmisiä varten, eikä vain sinulle ja minulle vaan myös meidän jälkeemme tuleville sukupolville.

Eikä ajatuspajoillekaan aina tule uusia ajatuksia mieleen. Sitten voidaan kierrättää vanhoja ajatuksia. Niin kuin setien ajatus tässä.

Lapsonen: Iskä, nyt sä et ole oikein reilu. Eihän eläkepommikirjasen kirjoittajat mitenkään halua päästä eläkevaroihin käsiksi. Miten ihmeessä ne edes voisi? Kirjoittajat nimenomaan haluaa, että varallisuus tuottaisi enemmän meille ja tuleville sukupolville. Ne voi tietty olla väärässä, mutta sitten sun täytyy näyttää että ne on. Että niiden ratkaisulla jaettavaa on vähemmän tai sen määrä vaihtelee liikaa.

Muistatko kun kerran äiskä huusi sulle ja sanoi, että sä vaan haluat saada itsellesi isomman auton. Jälkikäteen se joutu myöntämään että sä ajattelit omalta kannaltasi myös perheen etua. Sun mielestä me tarvittiin farmariauto. Äidin mielestä vanha oli riittävän hyvä. Teillä oli vaan eri mielipide siitä mikä meidän perheelle on parasta.

Ja iskä: ajatukset eivät ehkä ole uusia, mutta mitä sitten. Kysymys on siitä, onko ne oikeita. Eikö? Jos ne on, niin sitten niitä varmaan toistellaan aina siihen asti kunnes asiat on paremmin. Meilläkin oppilaat mankuivat koko ajan että jalista saisi pelata, kunnes sääntö muuttui.

Iskä, mä vähän vielä pelkään eläkepommia. Sä et kertonut mulle ollenkaan miksi väite varojen riittämättömyydestä ei pitänyt paikkaansa. Etkä sä iskä vastannut mihinkään muihin kysymyksiin. Sä vaan sanoit että ne tyypit on setiä, jotka ei tajua mistään ja että työmarkkinasedät on fiksumpia ja hyviä johtamaan eläkeyhtiöitä. Mä en ihan ole vakuuttunut, mutta mua väsyttää. Näistä asioista voisi ehkä ihan oikeesti jutella vaikka sitten kun syödään aamupuuroa.

Isä: Ei tarvitse pelätä. Ja kyllähän asioista pitää voida keskustella. Siksi on hyvä, että sedät ovat kirjoittaneet pamfletin ja ovat kiinnostuneita asiasta. Varmasti hyvää tarkoittivat. Ihan niin kuin Jari Hanska ja Teemu Muhonen tekivät kirjassaan Eläketurma. Mutta senhän olen jo lukenut sinulle iltasaduksi. Hyvää yötä lapsonen. Jo Bertolt Brecht totesi aikanaan: opi perusasiat.

Lapsonen: Iskä, mä rakastan sua aina ja mulle sä voit sanoa, että kaikki eläkejärjestelmää kritisoivat tyypit on setiä jotka ei tajua perusasioita. Mutta hei, sovitaanko että pidetään noi vähän hassut jutut vain meidän keskeisinä. Älä iskä siellä aikuisten keskuudessa juttele näitä samoja. Pitävät sua ja sun työpaikkaa epä-älyllisinä ja ylimielisinä ja ajattelevat, ettette osaa aikuisten keskustelua.

Arviointineuvosto ja kituliaan nousukauden talouspolitiikka

Neuvosto lunastaa paikkansa

Pari päivää sitten ilmestynyt talouspolitiikan arviointineuvoston raportti on hieno julkaisu.

Raportilla neuvosto viimeistään lunastaa paikkansa merkittävänä instituutiona. Sen perustaminen oli aidosti hyödyllinen poliittinen innovaatio. Alun perin saatoin vähän epäillä, mikä neuvoston lisäarvo on, kun valtiolla on aivan kelvollinen oma tutkimuslaitos VATT. Mutta jos raportti saa ansaitsemansa huomion, se nostaa talouspoliittisen keskustelun tasoa Suomessa vähintään kertaluokkaa korkeammaksi.

Kehut eivät tietenkään tarkoita, että olisin samaa mieltä neuvoston kanssa kaikesta.

Ensimmäinen asia, joka raportissa kiinnittää huomiota, on sen valtava koko. Varsinaisen monisatasivuisen raportin lisäksi neuvosto julkaisi samalla seitsemän taustaselvitystä. Taustaselvitykset ovat kauttaaltaan korkeatasoisia, ja useat niistä itsenäisesti mielenkiintoisia. Käsittelen niistä useita jäljempänä. Taustapaperit sisältävät suuren määrän sellaista tietoa, joka on tutkijayhteisössä varsin laajasti tunnettua, mutta suomalaisessa keskustelussa tuntematonta.

Olisikin hienoa, jos mahdollisimman moni yhteiskunnallisesti aktiivinen kansalainen perehtyisi raporttiin ja taustaselvityksiin. Yksi merkittävä este tälle on se, että neuvoston raportti ja taustaselvitykset ilmestyvät vain englanniksi.

Valinta on ymmärrettävä. Neuvosto on kansainvälinen, samoin kuin osa taustaselvitysten työryhmistä. Suomentaminen tai suomeksi kirjoittaminen olisi ollut ylimääräistä työtä ja neuvoston resurssit ovat rajalliset. Silti, uskon että kielivalinta rajaa lukijakuntaa ja vähentää raportin vaikutusta.

Toinen pikkuinen valituksen aihe on raportin koko. Jokainen raportin teemoista ansaitsisi tulla kunnolla käsitellyksi julkisessa keskustelussa. Kaikkien niiden käsittely kerralla tekee raportista vaikeasti lähestyttävän. Kun neuvosto lausuu kaikista teemoista yhtä aikaa, on riski että keskustelu rajoittuu pariin klikkijournalismiin soveltuvaan teemaan. Muut unohtuvat, kun kolmen päivän päästä keskustellaankin jo jostakin ihan muusta.

Raportti on osoitus tutkimukseen perustuvan politiikka-arvioinnin voimasta. Neuvosto on suosituksissaan maltillinen ja epäpoliittinen. Viimeksimainitusta lienee hyvä osoitus se, että neuvostoa on syytetty sekä vasemmistolaisuudesta että oikeistolaisuudesta, kuten puheenjohtaja Roope Uusitalo huvittuneena huomauttaa.

Luonnollisesti blogikirjoituksessa on mahdotonta tehdä oikeutta raportin laajuudelle. Kehotankin lukijaa perehtymään myös itse raporttiin ja taustaselvityksiin. Se on vaivan arvoista.

Lisäleikkauksia tulee

Tähän saakka eniten huomiota ovat herättäneet neuvoston julkistalouteen liittyvät johtopäätökset. Neuvoston näkemys on, ettei hallitus tule saavuttamaan omia julkisen talouden tavoitteitaan tällä vaalikaudella. Budjettialijäämä tulee olemaan tavoitetta suurempi. ”Velaksi eläminen” tulee jatkumaan. Neuvosto toteaa, että kireää politiikkaa pitää jatkaa ja että uusia toimenpiteitä tarvitaan.

On siis aika selvää, että lisäleikkauksia tullaan näkemään ellei hallitus täydellisesti peräänny tavoitteistaan. Olisi hyvä, jos hallitus puhuisi tästä avoimesti lähestyvistä kuntavaaleista huolimatta. Esimerkiksi ministeri Lintilän tee-se-itse -kasvuennusteisiin ja omintakeiseen taloudelliseen analyysiin perustuvat näkemykset leikkausten tarpeettomuudesta eivät saa neuvostolta tukea.

Kikyn vaikutukset

Erityishuomion kohteeksi julkisuudessa on joutunut neuvoston näkemys kilpailukykysopimuksen (kiky) julkistaloudellisista vaikutuksista. Neuvosto arvioi mielenkiintoisiin taustalaskelmiin perustuen, että hallitus yliarvioi merkittäväksi kiky-sopimuksen työllisyysvaikutuksia.

Yliarvio johtuu hallituksen laskelmissa käytetystä liian suuresta työn kysyntäjoustosta. Jousto kertoo kuinka paljon työn kysyntä lisääntyy kun työvoimakustannukset alenevat. Keskustelu jouston arvioinnista on varsin teknistä, mutta neuvosto osoittaa aika vedenpitävästi, että aikasarjalaskelmiin perustuvat joustot, joita valtiovarainministeriö käyttää, yliarvioivat kustannusten alentamisen työllisyysvaikutuksia.

Neuvosto ehdottaa tilalle yritys- ja yksilötilastoista arvioituja joustoja. Nämä ovat huomattavasti pienempiä kuin VM:n käyttämät. Tämän seurauksena neuvoston arvio kikyn myönteisistä työllisyysvaikutuksista ovat myös VM:n arvioita huomattavasti pienempi. Niinpä neuvoston arvio lisääntyneen työllisyyden myönteisistä vaikutuksista valtiontalouteen on sekin pienempiä.

Näin ollen kikyä korvaamaan tarkoitetut veronalennukset saattavat olla jopa suurempia kuin työllisyysvaikutuksista saadut tulonlisäykset ja menovähennykset. Ja niin kikyn vaikutus julkiseen talouteen saattaa olla jopa negatiivinen. Koko kiky-vääntö oli siis julkisen talouden näkökulmasta yhtä tyhjän kanssa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että julkistalouden tasapaino ei ole politiikan hyvyyden ainoa ja tärkein mittari. Kun neuvosto siis sanoo, että kikyn vaikutus julkistalouteen on saattanut olla negatiivinen, se ei sano että kiky ja veronalennukset olivat yhteiskunnallisesti haitallisia. Neuvosto vain toteaa, että riippumatta kikyn yhteiskunnallisista hyödyistä se oli valtion taloudelle kustannus, ei säästö.Itse asiassa olisi ollut mielenkiintoista kuulla neuvostolta kriittistä keskustelua myös sen itse käyttämistä mikrotutkimuksiin perustuvista joustoista. Ilman kunnollista teoreettista kehikkoa on ainakin minulle epäselvää, mitä nuo joustot tarkkaan ottaen kuvaavat. Samoin on epäselvää, kuinka mikrotutkimuksista arvioiduista joustoista johdetaan koko talouden tasapainokäyttäytymistä kuvaavia lukuja. En ole täysin varma, että niiden soveltaminen on yhtä suoraviivaista kuin neuvosto tuntuu olettavan. Kenties neuvosto tarttuu tähän mielenkiintoiseen kysymykseen tulevissa raporteissaan. Tai sitten joudun perehtymään alan kirjallisuuteen.

Oli miten oli, neuvoston joustoarvioiden hyväksyminen tarkoittaa, että työvoimakustannuksia olisi pitänyt alentaa huomattavasti enemmän, jotta työllisyysvaikutukset olisivat olleet halutun suuruiset. Kiky epäonnistui tavoitteessaan, koska palkkoja alennettiin liian vähän.

Oma näkemykseni toki on, että kiky oli alun perinkin piperrystä, lähinnä sijaistoiminto todellisille uudistuksille. Työmarkkinoiden ongelmat eivät häviä mihinkään sillä, että järjestöt pusersivat suurella möykällä olennaisesti samanlaisen tupon kuin niin monta kertaa aiemminkin.

Julkisen sektorin pitkä aikaväli

Neuvosto tarkastelee myös julkisen talouden pitkän aikavälin näkymiä. Se arvioi esimerkiksi ns. kestävyysvajeen arviointiin liittyviä kysymyksiä. Tarkastelut ovat mielenkiintoisia, ja on monella tavalla hyödyllistä pohtia julkistaloutta pitkällä aikavälillä myös kestävyysvajeen näkökulmasta.

Silti on tärkeää muistaa, etteivät julkisen sektorin koko ja tehtävät ole pitkällä aikavälillä finanssipoliittinen kysymys. Pitkällä aikavälillä ei ole kysymys menojen ja tulojen tasapainottamisesta, vaan siitä mitä haluamme julkisen sektorin tekevän ja mitä emme.

Tähän liittyy toki paljon arvokysymyksiä yhteiskunnallisista tavoitteista. Mutta siihen liittyy myös taloudellisia kysymyksiä siitä, kuinka yhteiskunnalliset tavoitteet on tarkoituksenmukaista saavuttaa.

Pitkän aikavälin keskustelussa tärkeintä ei ole kestävyysvaje, joka pyrkii kuvaamaan sitä mitä tapahtuu 40 vuoden päästä, jos julkinen sektori pysyy nykyisenkaltaisena. Paljon tärkeämpää on pohtia, millaisen julkisen sektorin haluamme 10, 20 tai 40 vuoden kuluttua. Tällaista keskustelua tarvitaan kipeästi Suomessa lisää.

Neuvoston raportti ei kenties ole oikea ympäristö tälle keskustelulle. Enkä mitenkään halua kritisoida neuvostoa sen lähestymistavan rajoitteita, joka lähtevät neuvoston tehtävistä. Yritän vain asettaa kestävyysvajeajattelun sen oikeaan mittakaavaan.

Julkisen ja yksityisen tulevaa työnjakoa ei ratkaista kestävyysvajetta pohtimalla.

Kituliaan nousukauden kurjuus

Neuvoston raportista käy ilmi, että Suomi elää nousukautta. Tuotantokuilu, eli potentiaalisen ja todellisen BKT:n välillä pienenee. (Kuilun suuruusarviot tosin vaihtelevat). Työllisyys paranee hitaasti, varmasti osittain koska vain pienehkö osa siitä on suhdannetyöttömyyttä. Suurin osa työttömyydestä on rakenteellista, eikä se poistu vaikka talous kasvaisi.

Ongelma on se, että tämä on aika surkea nousukausi. Kasvu on viime vuonna ollut yhden prosentin luokkaa ja ensi vuodeksi ennustetaan vain vähän nopeampaa kasvua.

Yhden prosentin nousukausi ei taida tuottaa uusia Rytsölöitä Lamborghineineen.

Keskeistä on kuitenkin se, että kituliaallakin nousukaudella on kuitenkin tietyt nousukauden ominaisuudet. Ensiksikin, nousukaudesta ei voi saada parempaa elvyttämällä. Elvytys, jos se toimii ollenkaan, ei toimi nousukaudella. Nousukaudella kasvua ei voida nopeuttaa eikä työllisyyttä parantaa julkisten rahojen käytöllä. Itse asiassa nousukaudella julkisia menoja täytyy pienentää.

Kaikki tämä pätee vaikka nousukausi olisi vaatimatonkin. Mitään oikotietä ei siis ole. Jos haluamme parempaa kasvua ja suurempaa työllisyyttä, on tehtävä rakenteellisia uudistuksia. On keksittävä jotain muuta kuin julkisen rahan heittäminen kaikkia ongelmia kohti.

Työmarkkinat

Neuvosto käsittelee laajasti työmarkkinoita myös muuten kuin kiky-sopimuksen arvioinnin osalta. Tuomio on aika tyly. Neuvosto katsoo, etteivät suomalaiset työmarkkinat ole selvinneet hyvin ensimmäisestä yhteisvaluutan ajan koettelemuksesta.

Taustaselvityksistä useampi liittuu työmarkkinoihin. Jokaisen työmarkkina-asioista kiinnostuneen kannattaa lukea Böckermanin ym. katsaus työmarkkinasääntelyä koskevaan tutkimukseen. Katsauksessa kerrotaan perinpohjaisesti esimerkiksi viime vuosien minimipalkkalainsäädännön vaikutuksia koskevaa akateemista keskustelua.

Tuloksenahan on, että ainakin kohtuullisen pienen minimipalkan haitalliset työllisyysvaikutukset ovat pieniä. Yksi vaihtoehto voisikin (minun, ei neuvoston) mielestä olla yleissitovien työehtosopimusten korvaaminen lakisääteisellä minimipalkalla. Markkinatalouden ja minimipalkan yhdistelmä saattaisi hyvinkin olla nykyistä surkeaa järjestelmää parempi. Ainakin se olisi demokraattisempi, kun työn minimiehdoista päätettäisiin lainsäädännössä, eikä järjestöissä.

Neuvosto ja taustaselvityksen tekijät pohtivat myös Suomen järjestelmän jäykkyyksiä ja työlainsäädännön kireyttä eri näkökulmista kiinnostavasti. Raportissa on myös mielenkiintoinen kansainvälinen vertailu tehtävien työntuntien määrästä.

Erityistä huomioita neuvosto kiinnittää kaikkein huonoimmin koulutettujen huonoon työllisyystilanteeseen.

Neuvoston johtopäätökset ovat kuitenkin varsin maltillisia. Neuvosto toteaa, että eri maiden ja järjestelmien vertailu on vaikeaa ja siitä on hankala tehdä vahvoja johtopäätöksiä. On mahdotonta tarkasti sanoa, miten työmarkkinoiden jäykkyydet vaikuttavat Suomen talouteen. Suomen alhaisen työllisyyden ja tehtyjen työtuntien kansainvälisesti pienen määrän syistä on vaikea sanoa mitään lopullista. Siksi uudistusten vaikutuksistakaan on vaikea sanoa mitään tarkkaa.

Neuvosto ehdottaa hajautetumpaa ”pohjoismaista” päätöksentekoa ja kriisilausekkeiden käytön lisäämistä. Kovin tarkkoja toimenpide-ehdotuksia ei anneta. Se katsoo, ettei vähimmäispalkkojen pienentäminen ole ihmelääke, mutta sitäkin pitäisi harkita ottaen huomioon kaikkein huonoimmin koulutettujen huonon työllisyystilanteen.

Työttömyysturvan kannustinvaikutukset

Raportin helmiin kuuluu myös Kyyrän ym. työttömyysturvaa koskeva taustaselvitys. Selvityksessä tiivistetään työttömyysturvan käyttäytymisvaikutuksia koskeva tutkimustieto Suomesta. Jos käyttäisin muoti-ilmauksia, huudahtaisin sen olevan must-read!

Tutkimusten perusteella on ilmeistä, että työttömyysturvalla on merkittäviä vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen. Avokätisen työttömyysturvan kannattajathan pyrkivät aina joskus vähättelemään kannustimien merkitystä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että niin työttömyysturvan tasolla kuin kestolla on merkittäviä työllistymistodennäköisyyttä alentavia vaikutuksia. Erityisen dramaattinen on taustaselvityksen kuvio 17. Siitä näkyy, että todennäköisyys poistua työttömyyskorvaukselta hyppää merkittävästi juuri kun ansiosidonnainen työttömyysturva päättyy.

Neuvosto toteaakin, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen todennäköisesti lyhentää myös työttömyysjaksojen pituutta. Se toteaa, että taustalaskelmien perusteella työllisyysvaikutus voi olla jopa hallituksen arviota suurempi.

Pakolaiskriisi ja maahanmuutto

Hangartnerin ja Sarvimäen pakolaiskriisiä käsittelevä taustaselvitys on myös suositeltavaa luettavaa kaikille.

Selvitykseen sisältyy katsaus siirtolaisuuden ja pakolaisuuden vaikutuksia kohdemaihin koskevaan tutkimukseen. Parhaan tutkimustiedon mukaan pakolaisten vaikutukset kohdemaan palkkatasoon ja työllisyyteen ovat pieniä tai jopa positiivisia. Tämä on tutkijayhteisössä yleisesti tunnettua, mutta ei kenties yhteiskunnassa laajemmin. Myös kotouttamistoimien, turvapaikkaprosessin keston ja kielitaidon vaikutuksia koskevat tutkimustulokset ovat todella kiinnostavia. Selvityksessä arvioidaan myös pakolaisten julkistaloudellisia vaikutuksia.

Erityisen kiinnostavia ovat tutkimustulokset, joissa on pyritty selvittämään siirtolaisten ja pakolaisten vaikutusta ulkomaalaisvastaisten puolueiden kannatukseen. Tulokset eivät ole yksiselitteisiä, vaan vaikutus näyttää riippuvan monista tekijöistä. Näkökulma on kokonaisuutena mielenkiintoinen, ja sitä voitaisiin tietysti soveltaa myös muilla neuvoston arvioinnin piiriin kuuluvilla alueilla. Esimerkiksi työttömyydellä, talouskasvulla ja maan sisäisellä muuttoliikkeellä on varmaankin myös vaikutuksia poliittisten liikkeiden kannatukseen.

Neuvoston johtopäätös on, että siirtolaisuuden julkistaloudelliset vaikutukset riippuvat keskeisesti siitä, kuinka hyvin kotouttaminen työmarkkinoille onnistuu. Neuvosto katsoo, että kotouttamistoimilla ja nopealla pääsyllä työmarkkinoille on tässä keskeinen merkitys.

Jäin kaipaamaan neuvoston arviota työmarkkinoiden huonon toiminnan vaikutuksesta maahanmuuttajien työllistymiseen. Työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan uudistukset vaikuttaisivat toki myös maahanmuuttajien työllistymistodennäköisyyteen. Samoin neuvoston näkemykset korkeiden vähimmäispalkkojen vaikutuksesta huonoimmin koulutettujen työllistymiseen voisivat ehkä soveltua myös maahanmuuttajiin.

Neuvosto ei myöskään pohdi, missä määrin maahanmuuttopolitiikan tavoitteisiin pitäisi sisältyä maahanmuuttajien oma hyvinvointi. Tämä tietenkin vaikuttaa talouspolitiikan arviointiin merkittävästi. Nyt näkökulma on vahvasti nykyisten suomalaisten. Työperäistä maahanmuuttoa olisi myös hyvä käsitellä myöhemmin neuvoston raporteissa.

Perustulo

Neuvosto ottaa kantaa myös perustulokokeiluun. Sen näkemyksenä on, että kokeilut ovat hyviä, mutta perustulo ei ole. Neuvoston perusteluna on, että talousteorian mukaan optimaalinen työttömyysvakuutus sisältää muitakin kuin rahallisia kannusteita, siis pakkoa ja valvontaa. Samoin neuvosto toteaa, että perustulo vaatii varsin korkean veroasteen verrattuna tarveharkintaiseen työttömyysvakuutukseen.

Perustulo olisi ansainnut neuvostolta syvällisemmän analyysin. Vaikka neuvosto olisi oikeassa siinä, että perustulo on taloustieteen näkökulmasta huono, sitä koskeva yhteiskunnallinen mielenkiinto on suurta. Taloustieteen näkökulma jää kuitenkin sekin aika vähäiseksi. Ainoana lähteenä neuvostolla on alan asiantuntijan pitämä esitelmä, joka ainakaan kalvojen perusteella ei käsittellyt asiaa erityisen laaja-alaisesti.

Perustulon sivuuttaminen epäoptimaalisena työttömyysvakuutuksena ei kerta kaikkiaan tee oikeutta sille. Perustulon kannattajat tavoittelevat sillä paljon laajempia yhteiskunnallisia tavoitteita kuin työttömyysturvan optimointia. Se ei toki tarkoita, että perustulo olisi järkevää politiikkaa. Mutta se tarkoittaa, että perustuloa ei voida sivuuttaa vetoamalla sen ominaisuuksiin työttömyysturvana.

Keskustelua optimaalisesta työttömyysturvasta rajoittaa myös se, ettei neuvosto tai kukaan muukaan tiedä millainen se on. Nykyinen järjestelmä ei ainakaan ole optimaalinen, siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Mutta perustuloa täytyy toki poliittisessa päätöksenteossa verrata sellaisiin järjestelmiin, joita on tarjolla, ei teoreettiseen mutta tuntemattomaan optimiin.

Jään siis odottamaan neuvostolta sellaista perustulokantaa, joka olisi yhtä perusteellisesti pohdittu kuin muut sen esittämät näkemykset.

Maltillisuus ja konsensus

Syy ehdotusten maltillisuuteen niin työmarkkinoiden, työttömyysturvan kuin muidenkin uudistusten kohdalla on neuvoston omaksuma empiirinen asenne. Se haluaa perustaa johtopäätöksensä empiiriseen tutkimustietoon, mieluiten sellaiseen, joka on peräisin syy-yhteyksien havaitsemisen mahdollistavista tutkimusasetelmista. Tämä on täysin järkevä ja maltillinen asenne.

Syy-yhteyspäättelyn korostaminen on johtanut vallankumoukseen taloustieteellisessä tutkimuksessa. Sama vallankumous on tulossa muihinkin yhteiskuntatieteisiin.

Mutta syy-yhteystutkimuksissa joudutaan useimmiten tarkastelemaan varsin pienien muutosten vaikutuksia kiinnostuksen kohteeseen, vaikkapa työllisyyteen. Tutkimuksista on myös vaikea johtaa arvioita koko talouden tasolle, eli ns. yleisen tasapainon vaikutuksia.

Suurten uudistusten koko taloutta koskevien vaikutusten arviointi ei siis onnistu nojautumalla pelkästään tällaisiin tutkimuksiin. Siihen tarvitaan talousteoriaa. Teoreettisiin tarkasteluihin taas väistämättä liittyy voimakkaita oletuksia ihmisten käyttäytymisestä ja muista asioista. Tarkkojen kvantitatiivisten arvioiden esittäminen vaikutuksista on paljon vaikeampaa, epävarmuus suurempaa, samoin tutkijoiden väliset näkemyserot.

Neuvoston tehtävänä ole astua tälle riskipitoiselle alueelle, vaan sen tehtävänä on tieteellisen konsensuksen hakeminen. Mutta jos halutaan tehdä merkittäviä uudistuksia työmarkkinoilla tai taloudessa ylipäänsä, neuvoston valitsema asenne ei riitä. On nojauduttava teoriaan, on tehtävä oletuksia ja on otettava riskejä. Isoja uudistuksia ei koskaan voida tehdä pelkästään pieniä uudistuksia koskevien empiiristen tulosten perusteella.

On mahdotonta esimerkiksi sanoa täydellisesti, miten työmarkkinoiden merkittävä vapauttaminen vaikuttaisi. Itse uskon, että markkinatalous on osoittautunut aika hyväksi tavaksi yhdistää ostajia ja myyjiä, enkä ymmärrä miksei sama toimisi myös työmarkkinoilla.

Tässäkään en siis yritä vähätellä neuvoston saavutuksia vaan tuoda esille toimeksiannon sille asettamat rajoitteet.

Timo Harakan hyvät ja huonot ajatukset

Johdanto

Lupasin keväällä kirjoittaa Timo Harakan ajatuksista osana vasemmistoa käsittelevää sarjaa. En koskaan saanut juttua valmiiksi. Sarja jäi yksiosaiseksi. Mutta nyt kun Harakka on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, hänen ajatuksensa ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Siksi palaan nyt viimein aiheeseen.

Kommenttini perustuvat pääosin Harakan keväällä julkistamaan Liike 2020 -ohjelmaan. Liike 2020 on Harakan näkemystä ajava yhteenliittymä. Varmistin Liike 2020 -yhdistyksen edustajalta, että ohjelma edustaa edelleen Harakan ajattelua. Toisena lähteenä on Harakan puhe jossa hän ilmoittautuu puheenjohtajakisaan.

Vaikka suhtaudun moniin Harakan ajatuksista kriittisesti, olen tyytyväinen, että tutustuin niihin. Harakan ohjelma on älyllisesti kunnianhimoinen. Ohjelman tarkoitus on katsoa tulevaisuuteen. Se on siis jotakin aivan muuta kuin demareilta on totuttu viime aikoina odottamaan. Harakan rohkeutta ottaa kantaa ja muodostaa pitkän aikavälin visio täytyy ihailla. Missä on Antin Rinteen näkemys sosiaalidemokratiasta robotisaation aikakaudella?

En ole nähnyt.

Harakan näkemykset ovat siis niin kiinnostavia, että niihin kannattaa vastata, vaikka olisi eri mieltä. Mielipiteitä on myös niin runsaasti, että pitkässäkään blogauksessa en pysty käsittelemään niitä kaikkia. Olen yrittänyt tuoda esille tärkeimpinä pitämiäni. Kirjoitus on jäsennelty teemoittain, eikä noudata täysin Harakan alkuperäisen tekstin rakennetta.

Työ – lyhyt aikaväli

Suomen työllisyystilanteen syyt

Työ on varmaankin merkittävin teema Harakan ohjelmassa. Tämä on tietysti sopivaa, kun kysymys on sosiaalidemokraattien tulevaisuutta käsittelevästä asiakirjasta. Harakan analyysi on, että tavallinen palkkatyö on katoamassa. ”Tulevaisuuden yhteiskunta ei ole palkkatyön yhteiskunta. — Digitaalisessa maailmantaloudessa ainoa työväen liike on ovesta ulos”.

Harakka ei ole ainoa, joka ajattelee näin. Monet vakavasti otettavat ihmiset, kuten MIT:n Erik Brynjolfsson, ovat esittäneet samanlaisia näkemyksiä. Tarinan mukaan teknologinen kehitys hävittää perinteiset keskiluokan ja  työväenluokan työt. Syntyy pieni huipputuottavien supertähtien joukko, joka tekee kaiken luovan ja tärkeän. Meidän muiden nykyiset työt hoitavat robotit tai tekoäly. Meille jää vain alhaisen tuottavuuden palvelutöitä, jos niitäkään.

Omalaatuisen Harakan näkemyksestä tekee se, että hänelle tässä ei ole kysymys pitkän aikavälin näkymästä. Hänen mukaansa tulevaisuus on jo täällä. Suomen tämänhetkinen surkea työllisyystilanne johtuu hänen mukaansa tästä ilmiöstä.

Harakka toteaa, että digitaalinen maailmantalous on jo johtanut massatyöttömyyteen maailmassa. Suomeen kehitys on synnyttänyt 300 000 työtöntä. Suomi on ”yhteiskunta, joka perustuu työhön, mutta ei voi taata työtä”. ”Sosiaalidemokraatitkaan eivät pysty” suomalaisia työllistämään. Harakan teoria on, että yritysten tulos, jopa itse talouskasvu perustuu nykyisin työpaikkojen vähentämiseen. Siksi parempi kasvukaan ei lisäisi työpaikkoja Suomeen.

Kun hallitus oikeassa tai SDP:n varjobudjetissaan lupaavat työpaikkoja, ne ovat ”epärehellisiä”. Työpaikkoja ei synny, koska teknologia on vienyt ne.

Harakan teorian ongelma on se, ettei se pidä paikkaansa. Suomen huono työllisyystilanne johtuu suurimmaksi osaksi ihan muista asioista kuin globaalista teknologisesta työttömyydestä. Tämän voi helposti todeta vertaamalla Suomen tilannetta muihin maihin. Esimerkiksi naapurimaa Ruotsi on kohdannut saman globaalin teknologisen kehityksen, silti työllisyystilanne on huomattavasti parempi. Yhtä hyvin voi tarkastella Saksaa tai muita Pohjois-Euroopan maita tai jopa Yhdysvaltoja. Oikeastaan vain Suomen työllisyystilanne on surkea. Globaali ilmiö, kuten työn katoaminen ei siksi voi olla siihen syynä.

Järkevät selitykset Suomen tilanteelle ovat muualla. Suomi oli liian riippuvainen Nokiasta. Maailmanlaajuinen lama iski Suomeen erityisen kovaa. Venäjän kauppa on vaikeuksissa pakotteiden takia. Työmarkkinat toimivat huonosti. Eri ihmiset korostavat eri asioita. Harakalle nämä yleisesti hyväksytyt selitykset, erityisesti viimeksimainittu, eivät kelpaa.

Kannustimet vai yrittäjien sumennettu järki

Harakka näyttää kiistävän työmarkkinaongelmien olemassaolon lähes täysin. Ohjelmansa varmaankin heikoimmassa kohdassa hän ihmettelee suosimansa ravintolan lopettamista. Syyksi omistajat olivat ilmoittaneet työntekijöiden palkkaukseen liittyvän riskin.

Harakka toteaa varsin ylimielisesti, että ravintolayrittäjät olivat ”hyviä kotitaloudessa” mutta ”heikkoja liiketaloudessa”. Harakka antaa yksityiskohtaisia vinkkejä siitä, mitä yrittäjien olisi pitänyt tehdä kustannusrakenteen parantamiseksi. Tekstistä päätellen hän on kuitenkin tutustunut ravintolan toimintaan vain lounastamalla siellä.

Harakka päätyy siihen, että lopettamispäätöksessä oli kysymys yhdistelmästä huonoa bisnesosaamista ja järjen ”sumentumista” yrittäjäjärjestöjen ”levottomien legendojen” ja ”marinan” vuoksi. Yrittäjät eivät nykyisin Harakan mukaan osaa edes hävetä huonoa bisnesosaamistaan, koska epäonnistumiset voi aina selittää työn hinnalla.

Harakka liittyy tässä pitkään perinteeseen poliitikkoja, jotka tietävät yrittäjiä paremmin miten yrityksiä pitää johtaa. En usko, että Harakan äänensävy  edistää hänen pyrkimyksiään tehdä SDP:stä yrittäjien puolue. Epämiellyttävän asenteen lisäksi Harakan vuodatus on taloudellisena analyysinä kelvoton. On jokseenkin uskomatonta heittää romukoppaan yrittäjien kannustimien, odotusten, hintojen ja kustannusten analyysi ja tarjota tilalle teoria järjen sumentumisesta yrittäjäjärjestöjen propagandan vuoksi.

Minusta tällainen puhe on muilta osin älyllisesti kunnianhimoisen kirjoituksen arvolle sopimatonta.

Harakan väistöliike

Harakka siis kiistää työmarkkinoiden toiminnan olevan merkittävä osatekijä työllisyysongelmassa. Tämä vaikuttaa ovelalta kikalta välttyä ottamasta kantaa demarien kannalta hankaliin kysymyksiin. Koska ongelman syy on työn maailmanlaajuinen katoaminen, ay-liikkeen ja keskitetyn sopimisen vaikutuksesta työllisyyteen ei tarvitse edes keskustella.

Harakka vaatii ohjelmassaan lisää markkinataloutta markkinatalouteen ja paasaa kartellien, eturyhmäpolitiikan ja kaverikapitalismin haittoja vastaan. Mutta ilmeisesti nämä opit soveltuvat kaikille muille paitsi työmarkkinoille.

Kikkansa avulla Harakka voi tyytyä sanomaan epämääräisesti, ettei SDP:n arvomaailma voi koostua pelkästä työntekijöiden edunvalvonnasta. Hänen ei tarvitse tarkasti kertoa, mitä edunvalvonnan merkityksen väheneminen käytännössä tarkoittaisi. Harakka voi jättää kertomatta näkemyksensä ay-liikkeen asemasta työmarkkinoilla (tai puolueessa) ja olla ottamatta kantaa ajankohtaiseen väittelyyn työmarkkinoiden uudistamisesta. Yleissitovuudella tai paikallisella sopimisella kun ei ole väliä maailmassa, josta työ on kadonnut.

Toisin sanoen Harakka voi esiintyä edistyksellisenä sanomatta mitään ay-liikettä suututtavaa. Hintana on sitoutuminen epäuskottavaan teoriaan työttömyyden syistä.

Työ – pitkä aikaväli

Harakan (ja SDP:n) perustulo-ongelma

Harakan teoria työn katoamisesta on siis epäuskottava selitys Suomen nykytilanteelle. Mutta kuten mainittua, teknologian aiheuttama työstä syrjäytyminen täytyy ottaa vakavammin pidemmän aikavälin mahdollisuutena. En itse ole työn katoamisesta pitkällä aikavälilläkään täysin vakuuttunut, mutta kysymyksen pohdinta on oman kirjoituksensa aihe.

Suhtaudutaan siis tässä keski- ja työväenluokan työn katoamiseen robotisoidussa tulevaisuudessa vakavana mahdollisuutena ja pohditaan Harakan ratkaisua siihen.

Monien järkevien ihmisten (kuten jo mainitun Brynjolfssonin) ehdotus ratkaisuksi ongelmaan on perustulo. Ajatus on se, että koska tuottavuuserot ihmisten välillä kasvavat niin suuriksi, yhteys tuottavuuden ja kulutuksen välillä on katkaistava. Jättimäiset tuottavuuserot eivät voi tarkottaa jättimäisiä hyvinvointieroja.

Perustulo ratkaisee ongelman antamalla kaikille siivun supertähtien tuottavuudesta. Samalla ihmiset voivat parantaa toimeentuloaan tarjoamalla haluamansa määrän työtä, toki supertähtiin verrattuna alhaisella, tuottavuuttaan heijastavalla palkalla. Suurimman osan toimeentulo koostuu osaksi perustulosta, osaksi markkinapalkasta. Riippuen siitä kuinka runsaaseen perustuloon supertähdet pystyvät ja suostuvat rahoittamaan, osa ihmisistä voi vetäytyä kokonaan työmarkkinoilta.

Juuri tämä on demarien ongelma perustulon kanssa. Työ on työväenpuolueelle niin keskeinen asia, että mikään järjestelmä, jossa toimeentulo irrotetaan työstä ei voi kelvata. Harakka yrittää kirjoituksensa aluksi irrottautua työstä arvona. Hän sanoo, että työhön on suhtauduttava kuin mihin tahansa resurssiin. Mutta hänen ei kuitenkaan halua tai pysty lopulliseen irtiottoon ansiotyöstä ihmiselämän keskipisteenä. ”Vain työtä tekemällä ansaitsee yhteiskunnan palvelut”, Harakka toteaa kolkosti.

Näin sanoessaan Harakka ajaa itsensä hankalaan asemaan. Yhtäältä hän väittää, että suuri osa ihmisistä ei voi saada hyväksyttävää toimeentuloa työmarkkinoilta. Mutta toisaalta ihmisen on tehtävä työtä tullakseen toimeen. Ratkaisuksi pähkinään Harakka ehdottaa massiivista julkista työllistämistä. Ratkaisu on täysin epätyydyttävä, kuten seuraavaksi pyrin osoittamaan.

Markkinaehtoinen työ rikastuttaa ihmiskuntaa

Harakka aloittaa työllistämisohjelmansa perustelun vähättelemällä markkinaehtoisen työn merkitystä. Hänen mielestään oikeistohallitus tarkoittaa markkinaehtoisuudella sitä, että markkinat ”sanelevat ehdot”, eikä niihin ”kuulu työsuhteen suojaa, sosiaaliturvaa tai palkkaa jolla voi tulla toimeen”.

Aika tylsästä retoriikasta huolimatta Harakka on oikeassa siinä, että markkinoilla ihmisen palkka riippuu tämän työn tuottavuudesta, ei siitä mikä on hyväksyttävä toimeentulo.

Mutta Harakka on väärässä siinä, ettei markkinaehtoisuus olisi tärkeä asia. Se on. Aina kun joku suostuu maksamaan työstä palkkaa, jolla toinen suostuu työtä tekemään, ihmiskunta rikastuu. Markkinaehtoinen työ on siis aina hyödyllistä työtä. Työn arvo on suurempi kuin sen tekemisestä tekijälle koituva haitta. Muussa kuin markkinaehtoisessa työssä tämä ei mitenkään itsestäänselvästi toteudu.

Juuri tässä on robotisoidun tulevaisuuden perustulomallin ydin. Mekin, jotka emme ole supertähtiä, voimme tehdä jotain varmasti hyödyllistä. Kuten Harakka sanoo, työmme markkina-arvo ei välttämättä riitä toimeentuloon, sen takaamiseen tarvitaan perustulo. Mutta kaikki työ mitä päätämme lisäksi tehdä, on varmasti hyödyllistä, juuri koska se on markkinaehtoista.

Julkinen sektori työllistäjänä

Harakka ei tätä hyväksy. Hänen mukaansa julkisen sektorin tehtävä on työllistää ihmiset, jotka eivät muuten työllisty. Tämä tarkoittaa työllistämistukia ja kaikenlaista muuta pientä säätöä. Mutta Harakan mukaan julkisen sektorin on työllistettävä myös suoraan. Hän vaatii perustettavaksi julkisomisteisia ”sosiaalisia yrityksiä”, joiden tehtävä on työllistää ihmisiä, toki ”hyödyllisiin” ja ”mielekkäisiin töihin.

Ratkaisu on monella tavalla huono. Ensiksi on syytä huomata, että kysymyksessä on silmänkääntötemppu. Sosiaalinen yritys, joka työllistää ihmisiä, maksaa Harakan mallissa välttämättä ihmisille näiden tuottavuutta suurempaa palkkaa. Koko järjestelmähän on olemassa sitä varten, että ihmisten tuottavuutta vastaava markkinapalkka on liian pieni elämiseen. Mutta tämä tarkoittaa, että palkka muodostuu Harakan mallissakin osaksi sosiaaliturvasta. Mitä muuta julkisista varoista maksettava työsuorituksen arvon ylittävä palkanosa on kuin tulonsiirto?

Julkinen työllistäminen luo siis korkeintaan palkkatyöllä itsensä elättämisen illuusion. On vaikea uskoa, että työllistetyt itse eivät tätä huomaisi, vaan luulisivat elättävänsä itsensä työllään. (Maataloustuottajiin tämä näyttää tosin tehoavan.)

Harakan malli ei siis eroa perustulomallista tältä osin kuin kosmeettisesti. Mutta muilta ominaisuuksiltaan se on paljon huonompi. Mikään ei takaa, että ”sosiaalisissa” yrityksissä tehty työ on hyödyllistä siinä mielessä, että sen arvo ylittää tekijöille aiheutuneen vaivan. Perustulon ja markkinatyön yhdistelmässä ongelmaa ei ole. Kun ihmiset tarjoavat työpanostaan markkinoilla, voidaan olla varmoja, että he tekevät jotain taloudellisesti hyödyllistä.

Aina kun työnantaja ja työntekijä pääsevät sopuun työn ehdoista, maailma rikastuu. Näin ei mitenkään välttämättä tapahdu Harakan työllistämistöissä. Mikään mekanismi ei takaa, etteivät ihmiset joudu tekemään turhaa tai vähäarvoista työtä. Harakka sanoo, että julkisen työllistämisvelvollisuuden laiminlyönti on ”rikos”.

Mutta todellinen rikos on panna ihmiset tekemään työtä turhan takia, vain ”työllistämisen” vuoksi.

Harakan mallissa on toinenkin keskeinen ongelma. Julkinen työllistämistyö syrjäyttää siinä täydellisesti kaiken muun alhaisen tuottavuuden työn. Kun työnteosta julkisissa laitoksissa maksetaan tuottavuuden ylittävää palkkaa, kukaan ei suostu töihin, joissa maksetaan tuottavuuden mukaan. Suuri määrä yhteiskunnallisesti hyödyllistä markkinatyötä jää tekemättä, kun kaikki haluavat työskennellä julkisissa työllisyystöissä.

Jos ongelmaa yritetään paikata julkisten työpaikkojen määrää rajoittamalla, niistä tulee arvokkaita. Halukkaita on enemmän kuin työpaikkoja on tarjolla. Niinpä tarvitaan jokin säännöstelymekanismi, valikoimaan kuka saa julkisen työpaikan ja kuka ei. Säännöstely täytyy hoitaa esimerkiksi jonotuksella tai arvonnalla. Pahimmassa tapauksessa ihmiset näkevät suuria määriä tai käyttävät muita voimavaroja vain julkisen työpaikan saadakseen. Tämä, jos mikä on turhaa työtä.

Harakan malli on siis vain huono versio perustulomallista. Siinäkin alhaisen tuottavuuden työntekijät saavat osan toimeentulosta sosiaaliturvasta. Malli on kannustinvaikutuksiltaan kuitenkin perustulomallia huonompi. Jos demarit todella ovat sitä mieltä, että teknologiatyöttömyys on tulossa, uusia reseptejä pitää keksiä. Ei ole loogisesti mahdollista katkaista tuottavuuden ja elintason yhteyttä ilman että ihmiset elävät osittain tulonsiirroilla, olivatpa ne naamioituja palkkaan tai eivät. On ristiriitaista tavoitella tuottavuudesta riippumatonta elintasoa ja vaatia samanaikaisesti ihmisten elättävän itsensä työllään.

Viholliset ja syylliset

Yksi silmiinpistävä piirre Harakan ohjelmassa on vihollisten ja syyllisten etsintä. Tärkein vihollinen on oikeisto. Se tarjoaa ”rosvoparonien ratkaisuja” ja haluaa ”uhrata ihmisten elämän” taloudelle. Se ajaa ”suuryritysten etua”. Oikeiston ”ideologinen tavoite on surkastaa julkiset palvelut”, Harakka jyrisee. Tällainen oikeisto on mielikuvitusolento. Euroopan ja Suomen varteentotettavat oikeistopuolueet ovat järjestään sitoutuneet hyvinvointivaltioon.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Harakka yrittää viholliskuvaa maalaamalla peitellä omaa ja puolueen ideologista eksymistä. Kun on vaikea sanoa mitä itse ollaan, kerrotaan mitä nyt ei ainakaan olla. SDP:n ja maltillisen oikeiston ero on monessa asiassa niin olemattoman pieni, että sitä on vaikea tuoda esiin ohjelmia vertailemalla. On helpompaa viitata toisen pahoihin aikeisiin.

Oikeiston lisäksi Harakan sanavarastoon kuuluuvat muodikkaasti ”uusliberalismi”, ja siihen liittyvät ”markkinafundamentalismi” ja ”yhtiövalta”. Hän vastustaa myös niitä.

Perussuomalaiset saavat osansa. Perussuomalaisten ”huijaus” perustuu ”katteettomaan nostalgiaan”. Luonnehdinnassa on toki totuuden siemen. Harakan suhtautuminen perussuomalaisille menetettyihin äänestäjiin on muuten yllättävänkin elitististä. Näin ainakin tulkitsen kohtaa, jossa Harakka valittaa että SDP on flirttaillut EU- ja jopa muukalaisvastaisuuden kanssa. ”Kun populistinen propaganda on sekoittanut lähiöäänestäjen päät, on tyydytty myötäilemään ja mielistelemään älämölöä”, hän toteaa.

Vaikka analyysi olisi oikea, näin muotoiltuna viesti tuskin houkuttelee lähiöäänestäjiä palaamaan perinteisen työväenliikkeen huomaan.

SDP:n eroa vihreisiin ja laitavasemmistoon Harakka ei käsittele. Hän ei myöskään puhu mitään suhteestaan keskustaan tai kaupungistumiseen. On vaikea sanoa, onko tämä strateginen valinta vai yksinkertaisesti aiheiden rajaukseen liittyvä seikka.

Harakan viholliset ovat myös syyllisiä Euroopan ja Suomen talousongelmiin. Syynä talouskriisiin on oikeiston epäonnistunut talouspolitiikka. ”Suomen ja Euroopan sosiaalidemokraatit” vaativat jo vuonna 2010 ”toisenlaista” linjaa. Vaatii aikamoista ideologista ponnistusta vapauttaa sosiaalidemokraatit vastuusta talouskriisin synnyssä ja hoidossa. SDP oli valtiovarainmisteripuolue vuoteen 2007 ja taas 2011-2015.

Siinä määrin kuin kriisin syntyminen ja vakavuus on riippunut harjoitetusta talouspolitiikasta, sosiaalidemokraatit ovat aivan yhtä syyllisiä kuin ”oikeisto”.

EU-politiikka

Harakan näkemys EU-politiikasta on varsin selkeä. Hän toteaa, ettei rahaliitto ole syynä talousongelmiin, vaan huono talouspolitiikka. Harakka sanoo, että rahaliittoon oltiin tyytyväisiä kymmenen vuotta sitten, ja siihen saatetaan hyvinkin olla tyytyväisiä myös kymmenen vuoden päästä. Hänen mukaansa SDP sitoutui aikanaan ”rohkeaan ja aktiiviseen” Eurooppa-politiikkaan ja samalla ”avoimeen talouteen ja kansainväliseen kilpailuun”. Harakan mukaan tällä linjalla pitää jatkaa. SDP:n pitää ”puolustaa rahaliittoa ja yhteisvaluuttaa”.

SDP:n ei pidä myöskään peitellä sitä, että on edelleen sitoutunut valitsemaansa linjaan. Sen ei pidä ”vesittää, pyydellä anteeksi, kainostella”.

Olipa rahaliitosta ja EU:sta mitä mieltä tahansa, niin Harakalla on tarjota SDP:lle linja joka on ainakin selkeä ja optimistinen. Harakka luonnostelee EU-politiikkaansa myös yksityiskohtaisemmin. En kuitenkaan käsittele sitä tässä.

Lisää markkinataloutta markkinatalouteen

Harakka korostaa, että SDP:n pitää olla markkinatalouspuolue. Hän vaatii ”lisää markkinataloutta markkinatalouteen ja lisää kilpailua kilpailuun”. Hän korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja näkee taloudellisen menestyksen uhkana ”hyvä veli -verkostot, perinnöllisen vallan, kartellit ja uutta luovaa liiketoimintaa kahlitsevan hallinnon”. Harakka sanoo, ettei SDP voi ”lukittautua” puolustamaan vientiteollisuutta ja sen työntekijöitä.

Tämä on hieno visio. Olisi hienoa, jos SDP:stä tulisi markkinatalouden, mahdollisuuksien tasa-arvon ja toimivan kilpailun puolustaja nykyisen edunvalvonnan sijasta. SDP:n tulonjako- ja hyvinvointivaltioperiaatteet eivät ole ristiriidassa markkinatalouden kanssa. Tulevaisuuden vasemmiston pitäisikin keskittyä hyvivoinnin jakotavoitteiden ajamiseen ja jättää hyvinvoinnin luonti markkinoille.

Pienessä maassa haitallisten hyvä veli -verkostojen ja kartellien riski on aina olemassa, kuten Harakka korostaa.

Harakka nostaa esille myös elinkeinojen suojaamisen haitallisella sääntelyllä. ”Miten tavallinen suomalainen hyötyy siitä että taksimatkat ovat kalliita — [ja] apteekkarit verolistojen kärjessä”, hän kysyy täysin aiheellisesti. Tämä on juuri mitä olen itse kaivannut vasemmistolta: räyhäämistä hyvinvointivaltion nimissä pystytettyjä rikkaiden etuoikeuksia vastaan.

Harakka toteaa vielä, että ”kilpailulta — suojatut elinkeinot ajautuvat kaikkialla kriisiin, kun kekseliäät digitaaliset kilpailijat ilmestyvät haastajiksi”. Eipä asiaa voisi paremmin sanoa.

Harakan sitoutumisessa markkinatalouteen on toki tiettyjä kauneusvirheitä. Hän ei kerro kovin yksityiskohtaisesti, miten ja minne markkinataloutta ja kilpailua pitäisi lisätä. Hän kiiruhtaa rajaamaan tietyt toimialat kilpailun ulkopuolelle. Samoin Harakka vaikenee tässäkin yhteydessä kokonaan työmarkkinoista. Siellähän SDP nimenomaan on hyvä veli -verkostojen, kartellien ja liiketoimintaa kahlitsevan hallinnon puolella.

Varaumista huolimatta Harakka puhuu markkinataloudesta oikeaa puhetta.

Yritykset ja valtio

Harakka vaatii ”uutta” työnjakoa yritysten ja julkisen vallan välille. Hän toteaa aluksi, että ”politiikan keinot, tavoitteet ja vahvuudet ovat aivan toiset kuin talouden keinot, tavoitteet ja vahvuudet.”

Harakan työnjaossa yritykset tavoittelevat voittoa kilpailullisilla markkinoilla. Julkinen sektori ei edellytä niiltä muuta kuin voiton tuottamista omistajilleen, Harakka sanoo. Sen lisäksi ne ovat velvollisia noudattamaan lakeja ja maksamaan veroa ”korvaukseksi” julkisen sektorin tuottamista palveluista infrastruktuurista ja niin edelleen. (Jopa kuluttajia suojelevat normit ovat yritysten saamia palveluita). Mutta yrityksiltä ei edellytetä muuta: niiden ei tarvitse ”järjestää yhteisvastuuseminaareja” tai ”rahoittaa lastensairaaloita”. Hyvinvointipalveluista, koulutuksesta ja muusta ”yleishyvästä” huolehtii julkinen sektori.

Harakan visiossa on paljon hyvää. Uskon, kuten Harakka, että yrityksiltä ei kannata vaatia muuta kuin tuottavan liiketoiminnan harjoittamista. Mutta Harakan analyysi on puutteellinen. Siitä puuttuvat ihmiset kokonaan. Valtio tai julkinen sektori nähdään ihmisistä itsenäisenä toimijana, joka ”edellyttää” asioita ja jolle maksetaan ”korvauksia” sen palveluksista.

Aloitetaan yritysten tehtävästä. Yritysten omistajien päämäärä on saada mahdollisimman paljon voittoa, kuten Harakka havaitsee. Mutta voiton tuottaminen ei suinkaan ole yritysten yhteiskunnallinen tehtävä. Yritysten yhteiskunnallinen tehtävä on tuottaa ihmisille niitä tavaroita ja palveluksia, joita he tarvitsevat. Voitontavoittelu on vain se motiivi, joka saa tämän aikaan. Se ei ole yritysten tehtävä.

Myöskään verojen maksu ei ole yritysten tehtävä. Yritystoiminta voi hyvin olla yhteiskunnallisesti hyödyllistä vaikka siitä ei maksettaisi penniäkään veroa.

Itse asiassa on väärin puhua ”yritysten” maksamista veroista. Vain ihmiset voivat maksaa veroja. Kaikki ”yrityksiltä” perityt verot maksavat lopulta omistaja, työntekijät, asiakkaat ja niin edelleen. Samoin kaikki ”yrityksiin” kohdistetut hallintotoimet kohdistuvat todellisuudessa ihmisiin.

Kun Harakka siis asettaa ”yrityksille” velvollisuuksia ja vaatimuksia, hän asettaa niitä todellisuudessa ihmisille. Kun hän sanoo, että julkinen sektori edellyttää jotakin ”yrityksiltä”, hän itse asiassa sanoo, että valtio edellyttää jotakin ihmisiltä. Julkisen sektorin toiminta, verotus tai muu, ei koskaan kohdistu ”yrityksiin”, vaan aina ihmisiin.

Juuri tässä on Harakan keskeinen ongelma. Valtiolla ei ole mitään oikeutta edellyttää ihmisiltä yhtään mitään. Ihmisillä on oikeuksia suhteessa valtioon, ei valtiolla suhteessa ihmisiin. Harakan analyysi alistaa ihmiset valtion palvelijaksi, vaikka asioiden pitäisi olla täsmälleen päinvastoin.

Yrittäminen ja omistaminen ovat ihmisten perusoikeuksia, joiden toteuttamisesta yritysten omistajat eivät ole mitään velkaa valtiolle. Eivät veroja, eivät kerrassaan mitään. Julkinen sektori voi toki puuttua ihmisten oikeuksiin verottamalla ja sääntelemällä. Mutta vain jos se on välttämätöntä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen kannalta. Todistustaakka toimenpiteen välttämättömyydestä on aina julkisella sektorilla. Se ei voi ”edellyttää” mitään, eikä vaatia ”korvausta” mistään.

Etten antaisi väärää vaikutelmaa, olen sitä mieltä että Harakan näkemyksessä on paljon hyvää. Kenties emme ole lopputuloksesta kauhean eri mieltä. Harakan kielenkäyttö vain osoittaa, miten vaikea valtiokeskeisyydestä irtautuminen on älykkäälle ja markkinamyönteisellekin vasemmistolaiselle.

”Fiksu” valtio

Yksi Harakan keskeisistä käsitteistä on ”fiksu” valtio. Harakka tarkoittaa fiksuudella kahta asiaa. Niistä ensimmäinen on oikeasti fiksua, toinen ei.

Harakka sanoo, että fiksu valtio ”on eurooppalainen ja kansainvälinen Suomi, joka on sitoutunut globaaliin avoimeen markkinatalouteen”. Fiksu valtio ”tarjoaa yrityksille vapautta, mutta vaatii myös paljon”. Se pitää huolta, että kilpailu toimii. Harakka puhuu ”mahdollisuuksien tasa-arvosta niin ihmisille kuin yrityksille”.

Jos ei ota huomioon edellisessä kohdassa esitettyjä ongelmia, tämä on hienoa puhetta. Harakan Suomi sitoutuu vapaakauppaan ja markkinatalouteen. Yritykset voivat toimia vapaasti, mutta valtio huolehtii ettei kilpailunrajoituksia pääse syntymään. Yksityiskohdat tietysti puuttuvat, mutta silti uskon ja toivon, että näistä asioista voisi vallita laaja yksimielisyys suomalaisten keskuudessa yli puoluerajojen.

Mutta fiksun valtion toinen puoli ei miellytä läheskään yhtä paljon. Harakka toteaa, että ”fiksu valtio on aktiivinen.” Liian aktiivinen, sanoisin. Harakka sanoo, että valtion tulee huolehtia määrätietoisesti ja kaukonäköisesti ”kansantalouden kokonaisuudesta”. Valtio ”asettaa tavoitteen ja määrää suunnan”, Harakka jatkaa.

Harakka ei mene yksityiskohtiin, mutta markkinatalouden kannattajan nenässä määrätietoisesti kokonaisuutta ohjaava valtio haiskahtaa suunnitelmataloudelta. Haju vahvistuu, kun Harakka toteaa, että vastuu ”kasvun investoinneista” kuuluu julkiselle sektorille.

Ei kuulu. Julkiselle sektorille kuuluu korkeintaan huolehtiminen puitteista. Fiksu valtio takaa yritystoiminnalle hyvät puitteet ja huolehtii julkisen sektorin ydintehtävistä. Mutta se ei pyri määräämään suuntaa saati ottamaan vastuuta investoinneista. Markkinatalouden suuntaa ei kukaan voi arvata, kaikkein vähiten valtion virkamies. Riskinotto ja investoinnit kuuluvat sinne, missä kannustimet ovat kohdallaan. Siis sinne missä pelataan omilla rahoilla.

Fiksun valtion keskeinen tunnuspiirre on sen rajallisuus. Fiksu valtio pysyy poissa kansalaisten tieltä.

Harakka kannattaa myös tukiaisten lisäämistä. ”Juuri nyt on lisättävä, ei leikattava, uusien, lupaavien yritysten tukirahoitusta”, hän sanoo. Tästä virkkeestä ilmenevät lähes kaikki tunnetut yritystukiin liittyvät ongelmat. Mistä Harakka tietää, mikä yritys on lupaava? Jos kerran yritys on niin lupaava, miksei se saa markkinaehtoista rahoitusta? Jos se ei saa markkinaehtoista rahoitusta, onko se lupaava, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Harakan fiksu valtio on siis vain puoliksi fiksu. Fiksua siinä on se osa, joka luo markkinataloudelle hyvät puitteet. Mutta valitettavasti toinen, tyhmempi puoli tuhlaa liiallisella hääräämisellä sitä hyvinvointia, joita fiksumpi luo.

Supercell-sosialismi

Harakka ilmoittaa kirjoituksensa alussa olevansa ”Supercell-sosialisti”. Lopuksi hän palaa tähän, ja kertoo mitä ilmaisu tarkoittaa. Harakka kehuu Supercellin perustajia siitä, miten paljon nämä ovat maksaneet veroa. ”[Supercellin perustajat] ovat suorittaneet yhteiskunnalta saamansa luottamuksen korkeilla koroilla: Supercell on tuottanut kahtena viime vuonna valtiolle reippaasti yli puoli miljardia euroa.”

Kuten ehkä olen jo toistaut jo liikaa, yritysten arvo yhteiskunnalle ei ole niiden maksamien verojen arvo. Supercellin arvo muodostuu sen tuottamista peleistä, ei sen maksamista veroista. Supercellin menestyksestä voi riemuita, mutta syynä on se, että yritys on tuottanut pelejä joita ihmiset haluavat pelata, ei verotilitysten vuoksi. Menestyvätkään ihmiset eivät ole valtiolle velkaa ”korvauksia”.

Kun juttelin aiheesta tutun yrittäjän kanssa, hän totesi että Supecell-sosialismissa näyttää olevan kaksi ominaispiirrettä. Yhtäältä yritykset nähdään pelkkinä verotulojen lähteenä. Toisaalta valtiolle annetaan kunnia yksityisten yrityksen ansioista, sellaisistakin joihin valtiolla ei selvästi ole ollut mitään osuutta. Yrittäjätuttuni ihmettelikin tämän vuoksi, miten Supercell-sosialismi loppujen lopuksi oikeastaan eroaa ihan perinteisestä sosialismista.

Lopuksi

Harakan ohjelmajulistus sisältää valtavan määrän ajatuksia. Se katsoo optimistisesti tulevaisuuteen ja uhkuu älyllistä itseluottamusta. On vaikea kuvitella SDP:n nykyisen johdon ajattelevan yhtä näkemyksellisesti. Ohjelmassa on paljon hyvää, Harakka esimerkiksi korostaa markkinatalouden ja hyvinvointivaltion työnjakoa monella tapaa onnistuneesti. Harakka tarttuu robotisaation ja digitalisaation aikaansaamaan työn muutokseen ja yrittää hahmotella sosiaalidemokraattista vastausta siihen.

Mutta katsoessaan tulevaisuuteen Harakka lakaisee nykytilanteen ongelmat maton alle. Hän ei ota kantaa työmarkkinoiden ongelmiin, vaan sivuuttaa ne väittämällä Suomen työllisyystilanteen olevan seurausta globaalista työn katoamisesta. Harakan sosiaalidemokraattinen työkeskeinen vastine perustulomallille ei ole onnistunut. Harakka puhuu paljon markkinataloudesta, mutta ei pysty karistamaan valtiokeskeisyyttä taloudellisesta ja muusta ajattelustaan. Valtiokeskeisyys riivaa muutenkin Harakan ajattelua. Tuntuu, että hänestä valtiolla on oikeuksia ihmisiin nähden, vaikka asian pitäisi olla toisin päin.

Kaiken kaikkiaan, Harakan ajatuksiin kannattaa tutustua. Ja toivon todella paljon, että hänen nostamistaan teemoista keskustellaan puoluejohtajakamppailun aikana. Suomi tarvitsee ryhdikkäämpää ja älykkäämpää sosiaalidemokraattista puoluetta.

Koska lupailu on jo muodostunut tavaksi, lupaan vähintään yhtä pian sarjan kolmannessa osassa käsitellä myös toisen puheenjohtajaehdokkaan Tytti Tuppuraisen ohjelmaa. Se on myös aika mielenkiintoinen.

Ilman valtiota en olisi mitään

Yksi viime aikojen eriskummallisimpia some-kampanjoita on #EnOlisiTässä. Kampanja toimii Facebookissa. Sillä on myös oma blogi, jonka nimi on Pro Hyvinvointivaltio.

#EnOlisiTässä kuvailee itseään näin:

”Kampanjan idea on kertoa saamastasi yhteiskunnan tuesta. Tuesta, jota ilman et olisi tässä. Voit kertoa niin laajasti kuin suppeasti kuin haluat: ilmaisesta koulutuksesta, kirjastosta, uimahalleista, lapsilisistä, opintotuesta, työttömyysturvasta, terveydenhuollosta, mistä haluat.”

#EnOlisiTässä-kampanja on saavuttanut jonkin verran julkisuutta myös vanhassa mediassa. Niin Yleisradio , Me Naiset -lehti kuin Kansan Uutisetkin on käsitellyt kampanjaa.

Kysymyksessä on siis ikään kuin lukijoiden omat kertomukset -palsta. Sellainen, jossa ihmiset voivat kertoa tarinoita siitä, mitä kaikkea valtio on tehnyt heidän hyväkseen.

Hei, ihan tosissaan suomalaiset. Vanhahtavaa muoti-ilmaisua käyttääkseni nyt jotain rajaa.

Valtio ei ole yhteiskunta

”Suomen valtio. Yhteiskunta. Kiitän sinua.”, sanoo yksi kirjoittajista. Tämä voisi hyvin olla kampanjan motto.

Ensimmäinen asia, joka kampanjassa särähtää korvaan on juuri valtion ja yhteiskunnan samaistaminen. Valtio ei ole sama asia kuin yhteiskunta. Yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, kaikista sen jäsenistä. Valtio tarkoittaa yhteiskunnan hallinto- ja väkivaltakoneistoa.

Toimiva valtio on tarpeellinen yhteiskunnan jäsenten hyvinvoinnin kannalta. Mutta yhteiskunta on olemassa valtiosta riippumatta.

On suomalaisen valtiokeskeisyyden ankea symboli, että meille on päässyt pesiytymään puhetapa, jossa yhteiskunta ja valtio samaistetaan. #EnOlisiTässä-kampanja ei ole suinkaan ainoa, joka tähän syyllistyy, vaan ilmiö on hyvin yleinen. Kun Suomessa sanotaan että asiat tapahtuvat ”yhteiskunnan tuella”, tai ”yhteiskunta ottaa niistä vastuun”, tarkoitetaan todellisuudessa, että asiat tapahtuvat valtion tuella tai julkisilla rahoilla.

Kampanjan kirjoittajat samaistavat valtion ja yhteiskunnan koko ajan.

”Koulutuksen lisäksi yhteiskunta on tukenut ja kannatellut minua monin tavoin”, kertoo yksi ja luettelee joukon julkisia palveluita joita on käyttänyt. Toiset puhuvat teatterien ”yhteiskunnallisesta tuesta” tai ”yhteiskunnan tarjoamasta” terveydenhuollosta.

Mutta, kuten todettua, yhteiskunta olemme me kaikki. Yhteiskunnan tukea on niin vanhemmilta, ystäviltä, vapaaehtoisjärjestöiltä ja laupiailta tuntemattomiltakin saatu apu, ei vain viranomaistyö. Yhteiskunta ottaa vastuun asioista aina, kun joku yhteiskunnan jäsen tai jäsenten muodostama yhteisö ottaa niistä vastuun. Tämä voi tapahtua esimerkiksi vapaaehtoisena kansalaistoimintana tai vaikkapa maksua vastaan markkinavaihdantana.

Yhteiskunnan varoja eivät myöskään ole pelkästään julkiset varat, vaan kaikki ihmisten varallisuus. Kaikki asiat tapahtuvat siis lopulta ”yhteiskunnan kustannuksella”, niin yksityisesti kuin julkisestikin rahoitetut.

#EnOlisiTässä-kirjoittajille yhteiskunnan varat ovat samat kuin valtion varat. Yksi heistä toteaa: ”Valtio on taannut opintolainani ja olen saanut koroista verovähennyksiä. Palkkani maksetaan yhteiskunnan varoista. Kiitos hyvinvointivaltio.”

Valtion ja yhteiskunnan erottelu ei ole saivartelua. Yhteiskunnan spontaani, valtiosta riippumaton toiminta on juuri se asia, joka tekee vapaasta yhteiskunnasta vapaan.

Ihmiset maksavat kaiken, valtio ei maksa mitään

Yhteiskunnan jäsenet, me ihmiset maksamme myös lopulta kaiken. ”Yhteiskunta maksaa” tässä mielessä niin julkiset kuin yksityisetkin menot. Mitään muita maksajia ei ole. Erityisesti valtio ei voi maksaa yhtään mitään, se voi vain siirtää varoja joltakulta jollekulle toiselle. Maksaja on aina ihminen.

#EnOlisiTässä-kampanjan ylläpitäjiä tai tarinoiden kirjoittajia ei kuitenkaan kiinnosta lainkaan, mistä kaikki ihanat ”ilmaiset” asiat tulevat. Kirjoittajat ylistävät valtiota, joka antaa terveyspalveluita, tulonsiirtoja, uimahalleja, ilmaisia tutkintoja, lapsilisiä, tohtoriohjelmia, televisiosarjoja ja kulttuurielämyksiä.

”Olen saanut valtiolta muun muassa opinto- ja asumistukea, psykoterapiaa läheisteni kuolemien yhteydessä kohtaamissani kriiseissä, elintärkeää leikkaushoitoa ja ilmaisen koulutuksen, jonka turvin olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa”, toteaa yksi kirjoittajista.

Kaikki nuo tärkeät kirjoittajan saamat asiat on maksanut joku ihminen, ei valtio. Valtio on väärä kiitollisuuden kohde. Kiitollisuus valtiolle läpitunkee koko kampanjaa ja on #EnOlisiTässä-kirjoitusten pelottavin piirre.

Onko ihmisellä mitään osaa omassa hyvinvoinnissaan?

Kirjoitusten kirjoittajat tuntuvat uskovan, että kaikki hyvä heidän elämässään on hyvinvointivaltion ansiota. Mikään ei riipu heidän omasta toiminnastaan. Markkinatalouden luomalla vauraudella ei ole mitään tekemistä heidän menestyksensä kanssa. Kaikki on julkisen avun ansiota, ilman sitä kaikki olisi ollut mahdotonta.

”Ajatus siitä, että olisin päässyt tähän jotenkin omilla ansiollani on harha. En ole. Minua on tuettu monta kertaa matkan varrella yhteiskunnan toimesta”, tiivistää yksi kirjoittaja. Hän viittaa yhteiskunnalla luonnollisesti äiti valtioon. Omia ansioitaan omassa menestyksessään voi toki liioitella.

Mutta ajatus siitä, että oma hyvinvointi on kokonaan valtion ansiota on karmiva.

Julkisesti rahoitetut työpaikat eivät ole etuoikeutettujen hyvinvointipalvelu

Jotkut kirjoittajista kiittävät hyvinvointivaltiota siitä, että saavat olla julkisella sektorilla mukavassa työpaikassa. ”Tällä hetkellä saan tehdä työtä josta nautin ja jonka mahdollistaa valtion tuki tai ainakin suomalaiset lottoajat”, toteaa yksi kirjoittaja kiitollisena. ”Työskentelin verovaroin kustannetussa työpaikassa. — Kiitos kaikille verovaroin tuetuille ihmisille ja tilanteille elämäni varrella”, toinen hehkuttaa. Kolmas sanoo, kuten jo todettiin:” Palkkani maksetaan yhteiskunnan varoista. Kiitos hyvinvointivaltio”.

Suomessa on siis ihmisiä, jotka katsovat oman julkisen työpaikkansa olevan osa hyvinvointivaltion tarjoamaa palvelukimaraa. Tämä ei suorastaan yllätä, mutta järkyttää kuitenkin. Tuntuu tyhmältä sanoa se ääneen, mutta sanotaan se silti: Julkisesti rahoitetut työpaikat ovat olemassa palveluiden tuottamista, eli siis asiakkaita varten. Ne eivät ole valikoidulle ihmisryhmälle suunnattu työllistämispalvelu.

Itsekritiikki ja -ironia olisi mukavaa

Muutenkin suhtautuminen itse saatuihin tukiin on kirjoituksissa täysin kritiikitöntä. Kukaan ei kyseenalaista sitä, että muilta kerättyjä rahoja on käytetty juuri häneen.

”Voitimme eilen Arts and Humanities -sarjan University of Philadelphian Reimagine Education -awardseissa. Projektimme tuloksellinen lopputulema on tulosta mm. ilmaisesta taidekoulutuksesta ja tohtorikoulutuksesta”, ihastelee yksi kirjoittaja.

Ilmeiset kysymykset jäävät kirjoittajalta kysymättä. Olisiko tosiaan niin, että hanke ei olisi toteutunut, jos siihen osallistujat olisivat maksaneet osan omasta koulutuksestaan? Olisiko toteutumatta jääminen edes ollut huono juttu? Olisiko joku tarvinnut ”awardsien” voittoon käytetyt julkiset rahat johonkin itselleen tärkeämpään? Kuinka monta vanhainkotipaikkaa ”awards”-voittoon käytetyillä varoilla olisi saatu?

Oikeustiedettä opiskellut ja teatteritaiteesta valmistunut kirjoittaja puolestaan kirjoittaa: ”Olen saanut opintotukea, asumistukea, opintolainaa, työttömyystukea ja ansiosidonnaista päivärahaa, äitiyspäivärahaa, osittaista hoitotukea, lapsilisiä, sairaanlapsen hoitotukea ja omaishoidontukea.” Hän ei mitenkään edes ihmettele järjestelmää, jossa kahteen äärimmäisen valikoivaan opiskelupaikkaan päässyt huippulahjakas henkilö ei selviä aikuiseksi ilman kymmentä eri sosiaaliturvan muotoa.

Kolmas kirjoittaja toteaa sosiaaliturvan kannustinvaikutuksista omassa elämässään täysin ilman itseironiaa seuraavaa: ”Ilmaisen peruskoulun ja lukion jälkeen työkkäri koetti tarjota työmarkkinatuella työharjoittelua päiväkodissa tai jotain muuta järkevää. Sen sijaan opiskelin teatteria kansanopistossa opintotuella, opintolainalla ja toimeentulotuella ja tein samalla osa-aikatöitä siivoojana.”

Voiko kulttuuria olla ilman valtiota

Kulttuuriakaan ei #EnOlisiTässä-kampanjan mielestä olisi ilman valtiota. ”Ilman yhteiskunnan tukea kulttuuri olisi vain rikkaan eliitin etuoikeus”, sen Facebook-sivu julistaa. Aivan kuin kulttuurin mukanaolo ihmisten elämässä riippuisi valtiosta. Aivan kuin kulttuuria olisivat ainoastaan julkisesti tuettujen taidelaitosten tuotokset. Kulttuuri ei koskaan voi olla kenenkään etuoikeus, sillä ihmiset itse luovat kulttuurin ympärilleen.

Monet taidelajit, kuten ooppera ja kuvataide toki ovat lähinnä eliitin harrastuksia ja niihin suunnattu ”yhteiskunnan” tuki itse asiassa tulonsiirtoa eliitille. Hyvinvointivaltion kanssa tällaisella tuella ei ainakaan ole mitään tekemistä. Paitsi jos kulttuurin tuet nähdään kulttuurialalla työskenteleville elannon tarjoavina tulonsiirtoina. Monet kirjoittajat tuntuvatkin ajattelevan juuri näin. Kulttuuripalvelujen rahoittamisen syy on heidän työllistämisensä haluamalleen toimialalle.

”Olen voinut työskennellä valtion-ja kaupungin tukemissa taidelaitoksissa ja taiteilijaryhmissä”, yksi kirjoittajista esimerkiksi sanoo. Kulttuurin tukemista julkisista rahoista voidaan kenties perustella joissakin olosuhteissa. Perustelu ei kuitenkaan ole se, että sillä mahdollistetaan joidenkin etuoikeutettujen ihmisten toimeentulo kulttuurin parissa.

Kiitos valtio elämästä itsestään

Masentavimpia kirjoituksia ovat kuitenkin ne, joissa valtio nähdään kirjaimellisesti elämän lähteenä. Yksi kirjoittajista kirjoittaa: ”Kiitos hyvinvointivaltio. Ilman sinua en olisi mitään”. Ilman valtiota en olisi mitään -ajattelu alkaa jo lähennellä totalitarismia.

Samanlaista ajattelua esiintyy useilla kirjoittajilla.: ”En olisi tässä ilman hyvinvointivaltiota. — En olisi missään. En eläisi”, tiivistää yksi. Kolmas pohtii, ettei olisi ehkä koskaan tavannut vaimoaan ja perustanut perhettä ilman julkisia koulutuspalveluita. Rakkauskin on valtion ansiota.

Meidän täytyy ryhdistäytyä

#EnOlisiTässä-kirjoituksissa esitetyt ajatukset ovat pelottavia. Kirjoittajien mielestä kaikki hyvä ihmisten elämässä on valtion ansiota. Ilman valtiota me emme olisi mitään eikä meillä olisi mitään. Kulttuuria tai sivistystä ei ole olemassa valtiosta riippumatta. Siksi meidän kaikkien pitää tuntea syvää kiitollisuutta valtiota kohtaan. Yhteiskunta on yhtä kuin valtio.

Vastapalvelukseksi kiitollisuudesta valtio ottaa täyden vastuun ihmisten elämästä. Olipa kysymys terapiasta, tohtorintutkinnosta tai jalkapalloharrastuksesta, valtio hoitaa asian pohjattomasta kassastaan. Siitä, minne taianomaisesti ilmestyy ”valtion” rahaa. On ilon ja ylpeyden aihe, että keskiluokkainen ihminen ei selviä elämästään ilman riippuvuutta kymmenestä eri tulonsiirrosta. Onnekkaimmille valtio tarjoaa jopa työpaikan osana kattavaa palvelutarjontaansa.

Meidän suomalaisten on pakko ryhdistäytyä.  On aika liikkua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin #EnOlisiTässä-kampanja haluaa. Meidän pitää ottaa enemmän vastuuta omasta elämästämme. Hyvinvointivaltion tehtävä on vakuuttaa elämän katastrofeja vastaan. Se tehtävä ei ole tunkeutua kaikille elämän osa-alueille. Valtion tarkoitus ei ole vapauttaa meitä kokonaan vastuusta oman elämämme menestyksistä ja epäonnistumisista. Jos haluamme tuntea kiitollisuutta, valtio ei ole oikea kohde.

Yhteiskunta ei myöskään ole sama asia kuin valtio. Yhteiskunta voi huolehtia asioista muutenkin kuin valtion pakkokeinojen avulla. Meidän täytyy jättää enemmän asioita ihmisten vapaaehtoisen kanssakäymisen varaan, olipa kysymys sitten kansalaistoiminnasta tai markkinatoiminnasta.

Meidän on alettava uskoa, että olemme jotain ilman valtiota.

 

Päivitetty 11.12.2016. Lisätty blogin nimi.

Innovaatio-Suomi, Uber-kuskit ja Taksiliiton etsivät

Viikonlopun lehdissä puhuttiin taas Uberista, takseista ja liikennepolitiikasta. Uutiset kirvoittivat seuraavat ajatukset.

Vaino pahenee

Uber-kuljettajien vaino jatkuu ja jopa pahenee. Taksiliitto on ottanut käyttöön entistäkin kovempia keinoja kilpailun torjumiseksi. Liitto on palkannut yksityisetsiviä tilaamaan kyytejä ja sitten ilmiantanut kuljettajia etsivien saamien tietojen perusteella.

Ilmeisesti osalla Uber-kuljettajia on ollut vakaviakin rikoksia sisältävä rikosrekisteri. Mutta Taksiliiton etsivät eivät ole ilmiantaneet pelkästään näitä, vaan kaikki kuljettajat joiden henkilöllisyyden ovat pystyneet selvittämään. Oli miten oli, Taksiliiton toiminta on ennenkuulumatonta. Se on näyttää todella palkanneen jonkinlaisia gorilloja vakoilemaan ja ilmiantamaan Uberia ajavia ihan tavallisia suomalaisia.

Poliisitutkinnassa on nyt 200 kuljettajaa, joista tietenkin vain osa Taksiliiton narauttamia. Joka tapauksessa poliisi käyttää niukkoja voimavaroja tutkiakseen kahtasataa ihmistä, joiden ainoa rikos on ollut kuljettaa ihmisiä paikasta toiseen.

Vielä käsittämättömämmäksi tämän tekee se, että kuljettajien toiminnasta rikollista tekevä lainsäädäntö on muuttumassa. Eduskunnan käsittelyssä oleva Liikennekaari poistaisi taksilupien määräsääntelyn ja samalla mahdollistaisi Uberin laillisen toiminnan. Maan hallitus on siis todennut, että Uberin kieltävä laki on huono ja sitä pitää muuttaa. Uber-kuskeja vainotaan toiminnasta, joka on mitä todennäköisimmin laillista viimeistään parin vuoden päästä. Tämä on kaikin puolin järjetöntä ja epäoikeudenmukaista.

Pari vuotta on ikuisuus

Uberin vainon perustana oleva taksilupien määräsääntely muuttuu siis näillä näkymin heinäkuussa 2018. Viive johtuu lakimuutokseen sisältyvästä siirtymäajasta. Siirtymäajalle ei ole mitään muuta syytä kuin Taksiliiton saaminen lainsäädännön taakse.

Siirtymäaika on kuitenkin kallis ja tyhmä tapa lahjoa Taksiliiton jäseniä. Liikennemarkkinat kehittyvät nyt niin nopeasti, että kaksi vuotta on ikuisuus. Samassa Helsingin Sanomien jutussa, jossa kerrottiin Taksiliiton viimeisistä tempauksista, kerrottiin myös Maas Global -yhtiön Whim-palvelusta. Palvelun avulla ihminen voi kiinteän kuukausimaksun maksamalla liikkua joustavasti paikasta toiseen. Matkustaja kertoo mistä mihin hän haluaa mennä, ja palvelu hoitaa sopivan yhdistelmän raitiovaunuja, busseja, takseja ja vuokra-autoja.

Kaksi asiaa tuntuu selvältä. Ensiksikin, uudenlaisia digitaalisia liikennepalveluja syntyy vauhdilla. Toiseksi, Suomen aataminaikuinen sääntely hidastaa ja estää näiden syntymistä ja käyttöönottoa täällä. Esimerkiksi eri matkustustapoja yhdistäviin palveluihin ei voida liittää kyydinjakopalveluita, koska ne ovat laittomia. Innovaatio-Suomi siis jättäytyy tahallaan jälkeen liikennepalveluiden kehityksestä muutaman taksikuskin tähden.

Olisikin ollut huomattavasti parempi ostaa taksit puhtaalla rahalla. Siirtymäkauden sijasta takseille olisi voitu antaa ”siirtymätukea” tai ”innovaatiorahaa” vastineeksi suostumisesta liikenteen vapauttamiseen nopeammalla aikataululla. Niukkoja verovaroja olisi toki valunut takseille, mutta parempi sekin kuin kehityksen jäädyttäminen liki kahdeksi vuodeksi. Samalla taksien tukemisen kustannus olisi tullut näkyviin. Siirtymäkauden aiheuttamaa vahinkoa on vaikea havaita.

Kysymys ei siis ole Uberista vaan liikenteen tulevaisuudesta. Uber voi menestyä tai olla menestymättä. Uber voi olla yksi digitaalisen liikenteen voittajista tai sitten se voi hävitä taloushistorian roskakoriin. Mutta on selvää, että autojen ja kyytien jakamispalvelut yleisemmin muodostavat osan lähitulevaisuuden liikennejärjestelmästä.

Jos siis Suomi haluaa olla liikenteen eturintamassa, se ei voi ampua itseään jalkaan hidastamalla uusien teknologioiden käyttöönottoa vanhoja tuottajia suojatakseen.

Kyydinjakopalvelut ovat turvallisia

Taksiliitto yrittää tietenkin mielipidevaikuttamisellaan luoda kuvaa Uberista  turvattomana, laittomaan taksiin rinnasteisena kulkuvälineenä. Tosiasiassahan sekä kuljettaja että kuljetettava tunnistetaan jokaisessa kyydissä, joten rikos ei kannata. Myös matkareitin voi tarkistaa, joten edes turistien kuljettaminen kiertoteitse on tavallista taksia vaikeampaa.

Kaupan molempien osapuolien tunnistaminen on yksi keskeinen seikka, joka tekee sääntelystä tarpeetonta. Turvallisuus on sisäänrakennettuna digitaaliseen palveluun toisin kuin lennosta napattavaan taksipalveluun.

Ryyditän tätä vielä henkilökohtaisella palvelukertomuksella, korostaakseni kokemusasiantuntijuuttani myös liikennepalveluiden alalla.

Demarien mikroskooppinen tuloerokumous

SDP:n vaihtoehtobudjetin keskeisin teema näyttää olevan ”eriarvoistuva Suomi”. Budjetin esittelyssä hehkutetaan, miten hallituksen politiikka lisää eriarvoisuutta Suomessa. Näkemyksen taustaksi tarjotaan jopa tuloeroihin liittyvää tilastotietoa. SDP siteeraa nimittäin gallupia, jonka mukaan suomalaiset ovat ”huolissaan” tuloeroista. Itse tuloerojen kehityksestä, saati politiikan vaikutuksesta niihin ei sanota mitään täsmällistä.

Onneksi Nordean Olli Kärkkäisen ja eduskunnan tietopalvelun ansiosta SDP:n lipsahdus voidaan korjata. Kärkkäinen ja tietopalvelu ovat nimittäin tutkineet politiikan vaikutusta tuloeroihin simulaatioihin perustuvien laskelmien avulla. Laskelmien pohjalta on mahdollista vastata esimerkiksi seuraaviin kiinnostaviin kysymyksiin.

1, Onko hallituksen politiikka lisännyt merkittävästi tulonjaon epätasaisuutta?

2. Poikkeaako hallituksen politiikka merkittävästi edellisen hallituksen politiikasta? Siis sen, jossa demarit olivat valtiovarainministeripuolue.

3. Muuttuisivatko tuloerot merkittävästi, jos demarit pääsisivät ihmeen kaupalla valtaan ja vuoden 2017 budjetti olisikin demarien vaihtoehtobudjetti?

Vastaukset kysymyksiin ovat: 1. Ei 2. Ei. 3. Eivät.

Tämä näkyy allaolevasta kuviosta. Siihen on piirretty tulonjaon epätasaisuutta kuvaavan Gini-kertoimen kehitys vuosina 1995-2010 saakka. Kuvioon on sitten lisätty vuosille 2011-2017 Kärkkäisen laskelma hallituspolitiikan vaikutuksesta tuloeroihin. Kärkkäinen on laskenut, miten tuloerot olisivat kehittyneet, jos mikään muu kuin hallituspolitiikka ei olisi vaikuttanut niihin. Kuvion kertoimet on siis puhdistettu kaiken muun kuin politiikan vaikutuksesta. (Tarkempi selostus täällä).

sdp_vaihtoehto2

Punainen viiva kuvaa edellisen hallituksen politiikkaa, siis sen jossa demarit olivat valtiovarainministeripuolue. Musta viiva kuvaa nykyistä patamustaa porvarihallitusta. Hallituksen toimien vaikutuksen lisäksi vuodelle 2017 on piirretty punaisella SDP:n varjobudjetin vaikutus tuloeroihin. Lähteenä on eduskunnan tietopalvelun SDP:lle tekemä laskelma.

Kuvasta nähdään täysin selvästi, että nykyisen hallituksen politiikka on ollut tuloeromielessä lähes täsmälleen samanlaista kuin edellisen hallituksen. Tuloeroja merkittävästi lisäävää politiikkaa ei kerta kaikkiaan ole harjoitettu.

SDP:n varjobudjetin ja hallituksen ihan oikean budjetin välinen ero on puolestaan niin pikkiriikkinen, että sitä on paljaalla silmällä vaikea edes huomata. On siis täysin naurettavaa väittää, että SDP:n politiikka olisi tuloeromielessä jotenkin merkittävästi erilaista kuin hallituksen.

Sosiaalidemokraattien oppositiopolitiikan ytimessä näyttääkin olevan mikroskooppisten politiikkaerojen raivokas liioittelu. Toiveena lienee, se että kun möykkää pitää tarpeeksi, kansalaiset eivät huomaa ettei hyviä ideoita tai todellisia vaihtoehtoja ole tarjolla.

J.K. Kuvion tarkempi selitys

Vuoteen 2014 asti kuviossa on tulonjaon kokonaistilaston käytettävissä olevien rahatulojen Gini-kerroin. Gini-kerroin on tulonjaon mittari. Se saa aina arvon nollan ja sadan välistä. Sata tarkoittaa sitä, että vain yhdellä henkilöllä / kotitaloudella on tuloja. Arvo nolla tarkoittaa, että jokaisen yksilön / kotitalouden tulot ovat samat.

Vuosilta 1995-2010 kuviossa on toteutunut Gini-kertoimen arvo. Vuosien 2011-2016 kerroin on Olli Kärkkäisen simuloima. Simuloitu kerroin ei kuvaa toteutunutta tulonjakoa, vaan hallituksen toimien vaikutusta tulonjakoon. Kärkkäinen simuloi, mikä Gini-kertoimen arvo olisi, jos tuloissa ei tapahtuisi mitään muuta muutosta kuin hallituksen politiikan aikaansaamaa. Kertoimen arvo on siis simuloinnilla saatu arvio hallituksen politiikan vaikutuksesta tulonjakoon.

Värikoodi kertoo hallituksen kokoonpanosta. Punainen tarkoittaa edellistä hallitusta ja SDP:n varjobudjettia. Musta viiva on nykyinen hallitus.

Vuodelle 2017 piirretty SDP:n varjobudjetin vaikutus perustuu eduskunnan tietopalvelusta saatuihin laskelmiin. Niissä on otettu huomioon seuraavat reformit: 1) Työntekijän sekä työnantajien maksamia työeläkemaksuja alennetaan 0.4 prosenttiyksiköllä, 2) verotusta kevennetään kohdistamalla se enemmän pienituloisille kuin talousarvioesityksessä ja 3) kansaneläkesidonnaisten etuuksien indeksileikkaus perutaan sekä tehdään normaali pysyvän lainsäädännön mukainen korotus.

Ohimennen huomautan vielä, että Vihreiden vaihtoehtobudjetin Gini-vaikutus on likipitäen täsmälleen yhtä suuri kuin SDP:n. Editoitu 19.11.2016 klo 11:52 lisätty tarkentava lause.