index.php

Totuus Alkosta

Kauppalehti kertoi jokin aika sitten, että Alko aikoo ”taistella myynnistään”. Myynti on uhattuna, koska vuodenvaihteen jälkeen nelosolutta ja limuviinoja saa ostaa marketista. Pari muutakin alkoholin myynnin rajoitusta puretaan. Rajoitusten purkamisen arvioidaan kasvattavan alkoholin kokonaiskulutusta. Saatavuuden parantuessa entistä pienempi osa alkoholista hankitaan kuitenkin Alkosta. Juuri tämä on saanut Alkon puolustuskannalle.

Jopa viinakauppa-autoista on puhuttu.

Kauppalehden uutinen on paljon mielenkiintoisempi kuin ensi silmäyksellä vaikuttaa. Alkon reaktio kilpailun lisääntymiseen paljastaa nimittäin aika yksiselitteisesti, ettei Alkosta kansalaisille kerrottu ylevä tarina ole totta.

Haittojen vähentämiseen tähtäävä monopoli ei taistele myynnistään

Meillehän on opetettu, että Alko on hyväntahtoinen monopoli. Tarinan mukaan Alkon tavoitteena on alkoholin kulutuksen rajoittaminen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin nimissä. Mutta tällainen hyväntahtoinen holhoaja ei koskaan vastaisi lisääntyneeseen markettitarjontaan ”taistelemalla myynnistään” .

Päinvastoin, hyväntahtoinen holhousmonopoli vähentäisi nöyrästi omaa myyntiään niin paljon, että lisääntynyt tarjonta marketeissa ei johtaisi alkoholin kulutuksen lisääntymiseen.

Tämä voidaan osoittaa ihan oikean taloudellisen mallinkin avulla, mutta logiikka on aika yksinkertainen.

Jos Alko on hyväntahtoinen, sen nykyinen hinnoittelu, valikoima ja myymäläverkosto heijastavat kansanterveydellisiä tavoitteita. Alkon olisi helppoa halutessaan lisätä kulutusta alentamalla hintoja tai parantamalla saatavuutta. Koska se ei ole tehnyt näin, Alkon näkemyksen täytyy olla, että kulutus ei saa lisääntyä.

Jos siis uskotaan tarinaan hyväntahtoisesta Alkosta, Alkon mielestä kulutuksen lisääntyminen nykyisestä täytyy olla haitallista. Siksi hyväntahtoinen Alkon noudattaisikin yksinkertaista toimintaperiaatetta. Se pyrkisi kaikissa olosuhteissa estämään kulutuksen lisääntymistä.

Nyt voidaan aika helposti päätellä, kuinka tällainen hyväntahtoinen Alko suhtautuisi markettimyynnin vapauttamiseen. Vapauttaminen lisää alkoholin tarjontaa. Jos mitään muuta ei tapahdu, tämä johtaa väistämättä myös kulutuksen lisääntymiseen. Hyväntahtoisen Alkon on siis pohdittava, miten se voi omalla toiminnallaan estää kulutuksen lisääntymisen.

Vastaus on päivänselvä. Koska myynti marketeissa kasvaa, ainoa keino pitää kokonaiskulutus ennallaan on vähentää Alkon omaa myyntiä. Vain tällä tavoin kulutusta voidaan estää kasvamasta.

Hyväntahtoinen Holhous-Alko siis toimisi täsmälleen päinvastoin kuin todellinen Alko nyt toimii. Se ei taistelisi myynnistään, päinvastoin. Hyväntahtoinen Alko nostaisi hintoja, vähentäisi omaa tarjontaansa, ja jos jotakin, huonontaisi valikoimaa. Se kenties sulkisi myymälöitä siellä, missä markettimyynti lisääntyy. Tarjontaa vähennettäisiin kaikkialla, missä vahvaa olutta tulee kauppoihin.

Hyväntahtoinen monopoli tekisi kaikkensa, että sen oma myynti vähenisi joka paikassa vähintään yhtä paljon kuin markettimyynti lisääntyy.

Kaksi vaihtoehtoista teoriaa Alkon toiminnasta

Koska Alko ei toimi näin, tarina hyväntahtoisesta Alkosta ei voi olla totta. Alkon toimintaa ohjaavat jotkin muut tavoitteet kuin alkoholihaittojen vähentäminen.

Näitä tavoitteita pohtiessa tulee mieleen ainakin kaksi kilpailevaa teoriaa.

Kaikkein yksinkertaisin selitys Alkon toiminnalle on, että sen tavoite on kerätä mahdollisimman paljon voittoa. Toisin sanottuna Alko tilittää niin paljon monopolihintana kerättyä veroa valtiolle kuin se suinkin pystyy. Kulutuksen rajoittaminen tulee tässä pelkkänä sivutuotteena. Alkoholia myydään vähemmän, kun monopoli pitää hinnan korkeana. Saatavutta rajoitetaan aivan riippumatta siitä onko kansanterveydellisesti perusteltua.

Alkon toiminnassa on kuitenkin paljon piirteitä, jotka viittaavat muuhun kuin mahdollisimman tehokkaaseen voiton keruuseen. Alko on tunnetusti mukava työpaikka. Tämä pätee toki myös tavallisiin myyjiin, mutta erityisesti johtajiin. Alko myös sponsoroi ja lahjoittaa varoja kaikenlaiseen. Hallintoneuvostossa istuvat kansanedustajat saavat hekin vähän rahaa ja muutaman laatikollisen viiniä vuodessa.

Näiden tietojen kanssa sopusoinnussa oleva teoria Alkosta onkin, että se pyrkii turvaamaan mukavan elämän johdolle, työntekijöille ja muille sidosryhmille. Tietenkin sillä rajoituksella, että valtiolle on tilitettävä jokin riittävä summa rahaa joka vuosi.

Toisin kuin teoria hyväntahtoisesta Alkosta, kumpi tahansa näistä vaihtoehtoisista tarinoista kykenee helposti selittämään Alkon vastauksen lisääntyneeseen markettikilpailuun. Jos Alkon tavoitteena on esimerkiksi mahdollisimman suuri voitto, se reagoi kilpailuun ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin yritys.

Kivan, mutta epätoden tarinan hyväntahtoinen Alko on yhteiskunnallista hyvinvointia lisäävä toimija. Kilpailevien teorioiden tapauksessa näin ei ollenkaan välttämättä ole. Monopolivoittoina kerättävä vero ei ole ollut veroajattelijoiden suosiossa keskiajan jälkeen. Voittoa maksimoivan Alkon monopoli on siis yhteiskunnallisesti haitallinen, ei hyödyllinen instituutio.

Voimmeko lopettaa valtion monopolien rakastaminen?

Oluen myynnin vapauttaminen tarjoaa oivallisen laboratoriokokeen, jonka avulla Alkon toimintaa voidaan arvioida. Arvion tulos on selvä. Alkon toiminta on täydellisesti ristiriidassa sen julkilausuttujen sosiaalipoliittisten tavoitteiden ja meille lapsesta saakka opetettujen tarinoiden kanssa.

Alkon monopoli on haitallinen asia, josta on päästävä pikimmiten eroon.

Me suomalaiset voisimmekin vähitelleen aikuistua ja lakata uskomasta valtion ja erityisesti sen monopolien ihanuuteen. Aloitetaan vaikka Alkosta.

Maallikon perustuslakimurheet

Perustuslain soveltaminen Suomessa näyttää maallikon silmin monella tavalla puutteelliselta. Tuomioistuinten kyky valvoa lainsäädännön perustuslaillisuutta on heikko. Yksilön on vaikeaa vedota perustuslaillisiin oikeuksiinsa. Erityisen ajankohtaiseksi tulkinnan nostaa käynnissä olevat keskustelut esimerkiksi kokoontumis- ja sananvapauden rajoittamisesta, maahanmuuttajien ja turvanpaikanhakijoiden oikeuksista, yksityisyyden suojasta ja verosuunnittelusta. Yksilön oikeudet kaipaavat puolustamista ja rajojen hakemista.

Samaan aikaan perusoikeuksiin vetoamalla pyritään estämään lakimuutoksia, joiden pitäisi kuulua aivan tavanomaisen poliittisen päätöksenteon piiriin. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että viime vuoden aikana ehdotetut varovaiset sosiaaliturvan ja työmarkkinoiden uudistukset olisivat perusoikeuksien vastaisia. Kuitenkin perustuslakiasiantuntijat ovat kyseenalaistaneet niiden perustuslain mukaisuuden. Maallikon on mahdotonta käsittää, miten ihmeessä lapsilisän indeksikorotuksissa[1] tai työehtojen paikallisessa sopimisessa[2] voidaan edes nähdä perustuslakiulottuvuus.

Perustuslain puitteissa täytyy olla mahdollista harjoittaa politiikkaa, joka tähtää pienempään julkiseen sektoriin, hajautettuihin työmarkkinoihin, alempaan verotukseen tai kannustavampaan sosiaaliturvaan. Maltillinen liberalismi ei voi olla perusoikeuksien vastaista.

Perustuslain pitää totta kai tarvittaessa toimia lainsäädännön jarruna. Mutta sen tehtävä on suojella ihmisiä mielivallalta, ei estää ihan tavallista poliittista päätöksentekoa ja nykyiseen eurooppalaiseen valtavirtaan kuuluvaa politiikkaa.

Perustuslain ja sen tulkintojen yhteiskunnallisten vaikutusten empiirinen tieteellinen analyysi puuttuu kokonaan Suomesta. Perustuslaki on laki siinä missä muutkin lait ja on empiirinen kysymys, millaiset tulkinnat todellisuudessa edistävät niitä asioita, joita perustuslailla pyritään edistämään. Perustuslain tulkinnassa pitää olla sija tieteelliselle vaikutusarvioinnille ja yhteiskuntatieteelliselle analyysille.

Analyysin sijasta vallalla oelva ajattelu tuntuu suosivan perusoikeuksien pyhyyden toistelemista. Samalla jätetään huomiotta niiden todelliset vaikutukset, keskinäisistä suhteista tai taloudellista reunaehdoista. Ilmeiset kysymykset siitä, voiko esimerkiksi työntekijän ”suojelu” itse asiassa aiheuttaa tälle enemmän haittaa kuin hyötyä, jää käysymättä. Samoin pohtiminen, mitä rajoituksia todellisuus asetta ihmisten sosiaalisille ja taloudellisille oikeuksille, tuomitaan tai sitä pidetään yrityksenä rapauttaa perusoikeuksia.

Perustuslain tulkinta on ajautunut muutaman akateemisen asiantuntijan monopolioikeudeksi. Eräät poliitikot ovat leikkisästi kutsuneet näitä asiantuntijoita perustuslakiprofeetoiksi. Asiantuntijoiden perustuslakivaliokunnalle antamat lausunnot käytännössä pitkälti määräävät sen, mitä valiokunta katsoo perustuslailliseksi. Valiokunnan menettelytavat eivät takaa samanlaista vastakkaisten näkemysten julkista punnintaa kuin esimerkiksi tuomioistuimen.

Maallikon näkökulmasta näyttääkin siltä, että perustuslakivalvontaan yleisesti ja perustuslakivaliokunnan menettelytapoihin erityisesti liittyy runsaasti ongelmia. Siksi halusimme osallistua keskusteluun ja julkaista tähän kirjaseen sisältyvät tärkeät ja mielenkiintoiset asiantuntijapuheenvuorot. Suuri kiitos kirjoittajille Pauliine Koskelolle, Janne Juuselalle ja Sakari Wuolijoelle sekä esipuheen kirjoittajalle Unto Hämäläiselle.

Asiantuntijakirjoitusten pohdintaa

Pauliine Koskelo käsittelee omassa puheenvuorossaan perustuslakivalvonnan kehittämistä yleisesti. Joskus julkisessa keskustelussa tunnutaan ajattelevan, että perustuslain ennakkovalvonta eduskunnassa ja jälkivalvonta tuomioistuimissa ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Koskelo toteaa, että tällainen ajattelu on väärin. Kummankinlaista valvontaa tarvitaan.

Mitä tulee ennakkovalvontaan, perustuslakivaliokunnan menettelytapoja täytyy kehittää. Valiokunnan oma valmistelukoneisto on liian pieni, jotta valiokunta olisi tarpeeksi riippumaton. Erilaisten näkökohtien ja mielipiteiden täytyy tulla paremmin huomioiduksi. Samoin asiantuntijoiden joukkoa tulee laajentaa nykyisestä ja näiden välistä vuorovaikutusta valiokunnassa lisätä.

Parannettunakaan valiokunnan toimintaa ei pidä verrata tuomioistuinkäsittelyyn, eikä se voi myöskään korvata tuomioistuimia. Siksi tarvitaan myös jälkivalvontaa.

Myös tätä osaa perustuslakivalvonnasta pitää kehittää. Koskelo toteaa, että ennakko- ja jälkikäteisvalvonnan suhde on tullut haasteellisemmaksi. Perustuslain tulkintakysymykset ovat tulleet yhä monimutkaisemmiksi. Tulkinnat ovat nykyisin monin tavoin kytköksissä ylikansalliseen, esimerkiksi EU-lainsäädäntöön.

Perustuslakivaliokunta ei myöskään voi puuttua läheskään kaikkiin lakiehdotuksiin, ja sen toiminnassa on väistämättä muitakin heikkouksia. Nämä liittyvät esimerkiksi valiokunnan kokoonpanoon ja riippuvuuteen ulkopuolisesta asiantuntemuksesta. Siksi perustuslain kannalta kyseenalaista lainsäädäntöä voi syntyä ja pysyä voimassa, ellei jälkivalvontaa kehitetä.

Suomessa tuomioistuimilla on nykyisin vain kapea mahdollisuus puuttua lainsäädännön perustuslain vastaisuuteen. Ne eivät ensinnäkään voi tutkia säädetyn lain perustuslainmukaisuutta ilman konkreettista oikeustapausta. Tuomioistuimet voivat korkeintaan syrjäyttää yksittäistapauksessa perustuslain vastaiseksi toteamansa säännöksen. Tällöinkään säännös ei tule yleisesti sovellutuskelvottomaksi, vaan muutos jää lainsäätäjän tehtäväksi.

Koskelan mukaan tuomioistuimet voisivat tehdä sekä nykyisenkaltaista konkreettisiin oikeustapauksiin perustuvaa valvontaa että yleistä lainsäädännön perustuslainmukaisuuden ns. abstraktia arviointia. Yleistä valvontaa harjoittamaan voidaan perustaa erillinen perustuslakituomioistuin, mutta sellainen ei ole välttämätön. Muutos voidaan tehdä myös uskomalla toimivalta perustuslakivalvonnassa nykyiselle ylimmälle tuomioistuimelle. Toisin sanoen korkein oikeus saisi myös perustuslakituomioistuimen tehtäviä.

Omista maallikkohuolistani Koskelon ehdotus ratkaisisi ainakin kaksi. Perustuslakivaliokunnan menettelyjen parantaminen lisäisi ennakkovalvonnan läpinäkyvyyttä ja riippuvuutta pienestä asiantuntijajoukosta. Tuomioistuimissa tapahtuvan jälkikäteisvalvonnan laajentaminen parantaisi tilannetta tältä osin entisestään. Jälkikäteisvalvonnan lisääminen parantaisi varmasti myös kansalaisten mahdollisuutta vedota perustuslaillisiin oikeuksiinsa.

Kaiken kaikkiaan perustuslakivalvonta vahvistuisi, muuttuisi läpinäkyvämmäksi ja lähemmäksi kansainvälisiä käytäntöjä.

Sakari Wuolijoen kirjoitus käsittelee perustuslain tunkeutumista yksityisten välisiin suhteisiin. Perinteisessä tulkinnassahan perusoikeudet ovat nimenomaan yksilön oikeuksia julkisen vallan suuntaan.

Wuolijoki toteaakin, että koko ajatus perusoikeusajattelun soveltamisesta yksityisten välisiin suhteisiin saattaa kuulostaa aluksi absurdilta. Hän näkee kuitenkin, että merkkejä tällaisesta kehityksestä on olemassa. Tällainen laajentuminen on Wuolijoen mukaan yksi mahdollinen suunta, johon koko ajan laajentuva perusoikeuksien sovellusala voi kehittyä.

Wuolijoki ottaa esimerkiksi yksityisen pysäköinninvalvonnan. Korkein oikeus katsoi, että yksityisalueelle pysäköivä hyväksyy sopimuksen. Sopimukseen kuuluu väärästä pysäköinnistä määrätty valvontamaksu. Maksu ei siis ole sakko tai julkisoikeudellinen pysäköintimaksu, vaan yksityiseen sopimukseen perustuva maksu.

Perustuslakivaliokunta tarkasteli kuitenkin samaan aikaan yksityistä pysäköinninvalvontaa ja päätyi toiseen ratkaisuun. Valiokunta piti pysäköintiin liittyvän valvontamaksun määräämistä merkittävänä julkisen vallan käyttönä, jota ei voida antaa muun kuin viranomaisen hoidettavaksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että omalla tontillaan saa asettaa pysäköinnille haluamiaan ehtoja. Kenenkään ei ole pakko pysäköidä toisen tontille, jos ehdot eivät miellytä. Wuolijoki toteaakin, että tapaus on oiva osoitus siitä sekavuudesta, johon perustuslain soveltaminen yksityisten välisiin suhteisiin voi johtaa. Valiokunnan tulkinnan mukaan toisen tontille saisi pysäköidä miten tahtoo, koska yksityinen pysäköinninvalvonta olisi perustuslain vastaista. Wuolijoki pitääkin mahdollista yksityisten välisten suhteiden perustuslaillistumista vahingollisena kehityksenä.

Wuolijoen mukaan perusoikeudet eivät velvoita, eikä niiden pidä velvoittaa yksityisiä toimijoita. Perusoikeussäännökset on tarkoitettu turvaamaan kansalaisen asemaa suhteessa julkiseen valtaan.

Jos perusoikeudet ulotetaan yksityisten välisiin suhteisiin, se tarkoittaisi että yksityisten tahojen pitäisi ottaa itselleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä. Tämä voisi johtaa esimerkiksi siihen, että vaikkapa yksityinen vuokranantaja joutuisi liiketoiminnassaan huolehtimaan vuokralaisten perusoikeudesta asumiseen.

Perustuslain tulkintojen ennakoitavuus on myös heikkoa. Tämä aiheuttaa toki vaikeuksia myös julkista valtaa käytettäessä. Ennustettavuus on kuitenkin vielä tärkeämpää yksityisten välisissä suhteissa. Esimerkiksi elinkeinotoiminta vaikeutuu merkittävästi, ellei toimintaympäristö ole riittävän ennustettava.

Aiemmin esille tuomieni maallikkomurheiden näkökulmasta Wuolijoen kirjoitus liittyy erityisesti työmarkkinoiden sääntelyyn. Tuntuu, että hänen pelkäämänsä kehitys on edennyt jo erittäin pitkälle yksityisten välisten työsopimusten sääntelyssä.

Työnantajalle on siirtynyt runsaasti julkisen sektorin velvoitteita. Perusoikeus- ja velvollisuusajattelu ovat tunkeutuneet syvälle työmarkkinakeskusteluun. Jopa niin syvälle, että joskus tuntuu kokonaan unohtuvan, että työsopimukset ovat yksityisten välisiä sopimuksia ja kuuluvat sopimusvapauden piiriin. Juuri tällainen ajattelu on osasyy työmarkkinoiden järkiperäisen uudistamisen vaikeuteen.

Janne Juuselan kirjoitus on varmaankin kriittisin. Se on paikka paikoin aika kylmäävää luettavaa. Juusela tiivistää johtopäätöksensä heti alussa. Hänen mukaansa perustuslain tavoitteet ja oikeusvaltion keskeiset periaatteet eivät toteudu Suomalaisessa verotuksessa.

Perustuslaissa määrätään, että verovelvollisuuden tulee aina perustua lakiin. Lisäksi perustuslaissa vaaditaan, että kaikessa julkisessa toiminnassa pitää noudattaa tarkasti lakia. Tällä verotuksen laillisuusperiaatteella pyritään suojelemaan yksilöitä veroviranomaisten mielivallalta. Juuselan mukaan verotuksen laillisuusperiaate ei Suomessa toteudu.

Verohallinto on alkanut tulkita veronkiertoon liittyviä lakeja liian laajasti. Lisäksi laajentuneita tulkintoja on sovellettu takautuvasti verotettavien vahingoksi. Esimerkiksi täysin tavanomainen kansainvälinen yritysjärjestely on saatettu tulkita vuosia myöhemmin tehdyssä 12 13 tarkastuksessa veronkierroksi. Tämän seurauksena yritykselle on määrätty suuret, korotetut jälkiverot.

Veronkiertosäännösten soveltaminen on Suomessa ainutlaatuisen laajaa Juuselan mukaan. Laillisuusperiaatteen nojalla kuitenkin vain objektiivisesti katsottuna täysin keinotekoisia järjestelyjä voidaan pitää veronkiertona. Yrityksillä pitäisi olla laaja oikeus järjestellä toimintaansa itselleen tarkoituksenmukaisesti.

Juusela korostaa, että oikeusvaltiossa ihmisillä ja yrityksillä on oikeus verosuunnitteluun. Huonosta tai epäjohdonmukaisesta lainsäädännöstä johtuvia verosuunnittelun mahdollisuuksia ei voida paikata veronkiertosääntöjä laillisuusperiaatteen vastaisesti soveltamalla. Juusela näkee laajentuvassa veronkiertosäännösten tulkinnassa merkkejä populistisesta ajatuksesta, jonka mukaan kaikki verosuunnittelu on pahaa veronkiertoa.

Erityisen ongelmallisena laillisuusnäkökulmasta Juusela pitää verotuksen oikaisumenettelyä. Ensimmäisenä, ja suurten kustannusten vuoksi usein viimeisenä valitusasteena verotuspäätöksissä toimii verotuksen oikaisulautakunta. Juuselan mukaan lautakuntamenettely on ristiiriidassa oikeudenmukaisen muutoksenhaun kanssa.

Syitä on useita. Ensiksi, lautakunta ei ole riippumaton. Asian valmistelee ja esittelee lautakunnalle sama viranomaistaho, joskus jopa sama henkilö, joka on tehnyt alkuperäisen päätöksen. Toiseksi, lautakuntakäsittely on salaista. Oikaisua hakeva ei saa olennaista tietoa tai keskeisiä asiakirjoja oman asiansa käsittelystä. Lautakunta ei myöskään järjestä suullisia käsittelyjä, vaikka näitä yleensä pidetään ensiarvoisen tärkeänä osana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

Juusela pitää oikaisulautakuntamenettelyä perustuslain vastaisena, samoin kuin veronkiertosääntöjen laajentunutta ja takautuvaa soveltamista. Hänen käsityksensä mukaan kysymyksessä on oire perustuslakivalvonnan yleisestä heikkoudesta Suomessa.

Esille tuodaan lukijalle jo tutut ongelmat. Poliittisesti valitun, maallikoista koostuvan ja ulkopuolisista asiantuntijoista riippuvaisen perustuslakivaliokunnan ennakkovalvonta on korostetun tärkeässä asemassa. Tuomioistuinten harjoittama jälkikäteisvalvonta taas on hyvin rajoitettua. Perustuslakivaliokunta ei ole puuttunut ongelmallisiin esimerkiksi verotusta koskeviin lakeihin, eivätkä tuomioistuimet ole pystyneet korjaamaan perustuslaillisia ongelmia.

Juusela näkee ainoaksi ratkaisuksi oikeudellisten instituutioiden laajamittaisen uudistamisen. Hänen mukaansa Suomeen olisi saatava kansainvälisten käytäntöjen mukainen perustuslain jälkivalvontajärjestelmä. Tätä varten täytyy perustaa kokonaan uusi perustuslakituomioistuin. Toinen vaihtoehto on antaa korkeimmalle oikeudelle toimivalta tulkita lakia perustuslakituomioistuimena. Suositus vaikuttaa siis olevan aika lailla linjassa myös Pauliine Koskelon näkemyksen kanssa.

Juuselan mukaan jo perustuslakituomioistuimen olemassaolo johtaisi siihen, että perustuslakikysymykset otettaisiin nykyistä järjestelmällisemmin huomioon sekä lainsäädännössä että viranomaistoiminnassa.

Juuselan kirjoitus vastaa aika suoraan useimpiin alussa esittämiin maallikkomurheisiin. Perustuslakituomioistuin mahdollistaisi sen, että yksilön olisi helpompi vedota omiin oikeuksiinsa. Avoin tuomioistuinmenettely ratkaisisi vallan keskittymisen pienelle asiantuntijajoukolle. Uskon, että se toisi mukaan myös nykyisin puuttuvaa hyötyjen ja kustannusten punnintaa.

Pidemmällä aikavälillä se saattaisi myös parantaa perustuslakikeskustelun tasoa houkuttelemalla yhteiskunta- ja taloustieteiljöitä tutkimaan perustuslakikysymyksiä. Toivon, että myös tämä julkaisu on osa uudenlaista perustuslakikeskustelua.

Ryhdy hyväksi kansalaiseksi: Ole iloton veronmaksaja!

Eilen julkaistiin viime vuoden verotiedot. Niiden innoittamana moni ilmoittautui julkisesti ”iloiseksi veronmaksajaksi”. Iloinen veronmaksaja on sellainen, joka maksaa verot mielellään vastineeksi julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta. Iloiset veronmaksajat varmaankin ajattelevat olevansa hyviä kansalaisia ja kenties ihmisiäkin, kun eivät marise veroista.

Iloinen veronmaksajuus on kuitenkin valitettavasti syvästi epä-älyllinen ja kansanvallalle vihamielinen asenne. Hyvä kansalainen on iloton ja epäluuloinen veronmaksaja. Verotuksen määrää ja verorahojen käyttöä pitää koko ajan kytätä tarkasti. Syyt tähän ovat ilmeisiä. Verotus vähentää taloudellista toimeliaisuutta. Siksi verojen keräämisellä on aina kustannus. Veroja ei pidä kerätä ellei niiden käyttötarkoituksen hyöty ylitä näitä kustannuksia.

Verorahojen käyttöön sisältyy myös perustavanlaatuinen kannustinongelma. Muiden rahoilla pelatessa ei tarvitse olla yhtä nuuka ja tarkka kuin omillaan. Siksi verorahojen käytöstä päättäviä poliitikkoja ja virkamiehiä täytyy tarkkailla koko ajan. Muuten rahat menevät hukkaan. Ne eivät mene avuntarvitsijoille tai järkeviin käyttötarkoituksiin, vaan hyödyttömiin tai usein jopa haitallisiin tarkoituksiin.

Verotus on tietenkin myös puuttumista omistusoikeuteen, joka on yksi länsimaisen yhteiskunnan peruskivistä.

Julistaudun siis itse ilottomaksi, happamaksi ja saidaksi veronmaksajiksi ja pyydän nöyrimmästi muita suomalaisia liittymään mukaan. Älkää iloitko tänään siitä, mitä julkinen sektori on teille antanut. Miettikää sen sijaan kaikkia niitä asioita, joihin ette olisi halunnut rahojanne tuhlattavan. Ajatelkaa niitä rahoja, jotka olisitte mieluummin käyttäneet johonkin teille itsellenne tärkeään. Ohessa oma, pikavauhtia syntynyt ja kaikkea muuta kuin kattava listaukseni.

Olisin pitänyt rahat mieluummin itse kuin:

1. tukenut ruukkutillin viljelyä.
2. maksanut tulevien pankkiirien opintorahoja.
3. tukenut Ruotsinlaivoja.
4. kustantanut Töysän apteekkarin miljoonatuloja Kela-maksuilla.
5. rahoittanut Uusi päivä -saippuaoopperan tekemistä.
6. maksanut poliisin ja oikeuslaitoksen osallistumisesta Uber-kuskien vainoamiseen.
7. osallistunut Talvivaaran rahoitukseen.
8. tukenut persujen ajatushautomon Epäneutraalin sukupuolikirjan julkaisemista.
9. rahoittanut Vaasan yliopiston aluetieteen laitoksen toimintaa.
10. maksanut Esa-Pekka Salosen salaista palkkaa.
11. rahoittanut Luokkakokous 2 -elokuvaa.
12. antanut rahaa anniskelulupien jatkoajan ja alkoholimainonnan valvontaan.
13. kontribuoinut valtionosuuden syrjäisyyslisään.
14. maksanut jollekin onnekkaalle äidille äitiyspäivärahaa yli 5000 euroa / kk.
15. rahoittanut Heikki Patomäen kirjojen hankkimista kirjastoihin.
16. osallistunut mäkihyppymaajoukkueen rahoitukseen.
17. antanut rahaa Haapaniemen, Kniivilän ja Halsuan kotiseutumuseoille.
18. maksanut jalkapallon Mestarien liigan esitysoikeuksista.
19. palkannut entisiä poliitikkoja jättipalkalla asiantuntijoiden sijasta Suomen pankkiin.
20. rahoittanut Suomi 100 -hankkeita, kuten Presidentit kertovat -elokuvia ja Mannerheim-oopperaa.
21. tukenut etälääkäripalveluita tarjoavan yrityksen edustajien matkoja Uuteen Seelantiin.
22. osallistunut Pave Maijasen konserttikiertueen kustannuksiin.
23. antanut rahaa koiraurheilulle.
24. tukenut nimbyilevien kaupunginosayhdistysten yrityksiä jarruttaa kaupungistumista.
25. edistänyt suomenruotsalaisen harmonikkamusiikin tuntemusta Unkarissa.
26. rahoittanut Tiedonantaja-lehden julkaisemista.

 

Perhevapaat ovat köyhälle Lada, rikkaalle Bemari

Perhevapaista käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Pääasiallinen keskustelunaihe on se, miten vapaiden käyttö saataisiin jakautumaan tasaisemmin sukupuolten välille. Kukaan ei kuitenkaan keskustele siitä, onko ansiosidonnaisten vanhempainetuuksien jakamisessa hyvätuloisille mitään järkeä.

Itse kallistun vastaamaan että ei ole, ainakaan nykyisessä mittakaavassa.

Perusteluja tulonsiirroille

Pohditaan ensin yleisesti, miksi valtio (tai laajemmin julkinen sektori) jakaa tulonsiirtoja, kuten vanhempainetuuksia. Järkeviä syitä on karkeasti kolme.

1. Tulonjako. Jaetaan rahaa rikkailta köyhille.

2. Vakuutus. Tulonsiirto vakuuttaa elämän ikäviä yllätyksiä ja katastrofeja vastaan.

3. Kannustimet. Tulonsiirto kannustaa tekemään jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jota saaja ei ilman tulonsiirtoa tekisi.

Järkevän tulonsiirron olemassaolo täytyy siis perustella jollakin yllämainituista syistä. Tulonsiirron täytyy myös olla oikeansuuruinen tavoitteeseen nähden. Sen pitää tutkitusti aikaansaada haluttu vaikutus.

Nykyisiä perhevapaita ei voida perustella tulonjaolla, päinvastoin

On selvää, ettei nykyisenkaltaisia perhe-etuuksia voida perustella tulonjaon tasoittamisella. Vanhempainetuudet ovat erittäin voimakkaasti ansiosidonnaisia. Esimerkiksi 5000 euroa kuussa tienaava insinööriäiti saa ensimmäiseltä parilta kuukaudelta äitiyspäivärahaa yli 4000 euroa kuukaudessa ja sitten seuraavalta 8 kuukaudelta äitiys- ja vanhempainpäivärahaa lähes 3000 euroa. Vastaavat luvut 1700 ansaitsevalle kaupan kassalle ovat noin 1500 ja 1200.

Asiaa voi valottaa muuttamalla yhdestä lapsesta maksetun äitiys- ja vanhempainrahan kokonaismäärän auton hinnaksi (laskelma ja lisätietoja päivärahoista täällä). Karkeasti laskien 1700 euroa tienaavan kaupan kassan perheen tuki on juuri ja juuri uuden Ladan suuruinen. Esimerkin 5000 euroa kuussa ansaitsevan insinööriäidin perhe saa tukea sen sijaan tuliterän Skoda Octavian verran. Kymppitonnin kuussa tienaavan asianajajan tai pankkiirin perheelle valtio kustantaakin jo sitten näppärän pikku Bemarin.

Vanhempainvapaista voidaan siis ihan konkreettisesti sanoa, että köyhille Kela tarjoaa Ladaa ja rikkaille Bemaria. Etuuksia ei siis mitenkään voida perustella lapsiperheiden tulonjaon tasaamisella, päinvastoin.

Ei myöskään ole tolkullista oikeudenmukaisuusperiaatetta, joka vaatisi tulontasausta keskiluokkaisten pariskuntien välillä vain siksi, että toinen on päättänyt tai voinut hankkia lapsia ja toinen ei.

Erittäin korkeita päivärahoja maksetaan toki verrattain vähän. Mutta niitä todella maksetaan, kuten tämä Kelalta saatu taulukko osoittaa.

Hyvätuloisia ei pidä vakuuttaa omia lastenhankintapäätöksiään vastaan

Vakuutusperustelu ei sekään sovi hyvätuloisten perheiden etuuksien perusteluksi. Lapsen hankinta on perheen oma valinta. Valtion tehtävä ei ole vakuuttaa ihmisiä näiden omia vapaaehtoisia valintoja vastaan.

Korostan, että tämä kirjoitukseni käsittelee nimenomaan hyvätuloisille perheille suunnattuja ansiosidonnaisia etuuksia. Nuorten ja köyhien yksinhuoltajien etuuksia voidaan perustella sekä tulonjaolla että vakuutuksella, hyvätuloisten perheiden ei.

Kannustinvaikutuksia voi teoriassa olla

Jäljelle jää siis kolmas perustelu, eli kannustimet. Perhevapaiden täytyy siis kannustaa hyvätuloisia perheitä tekemään jotakin yhteiskunnallisesti hyödyllistä, joka muuten jäisi tekemättä. Koska etuudet ovat tulonjaon näkökulmasta lähinnä pöyristyttäviä, niihin pitää käyttää mahdollisimman vähän rahaa. Vanhempainraha ei saa olla yhtään suurempi kuin kannustinvaikutusten aikaansaaminen vaatii.

Mitä kannustinvaikutuksia vanhempainetuuksilla sitten voi olla? Yksi mahdollisuus on kannustaminen lapsentekoon ylipäänsä. Minusta itsestäni perheiden lasten hankinta on asia, joka ei ollenkaan kuulu valtiolle. Mutta monet muut tuntuvat ajattelevan toisin.

Vanhempainetuuksia on perusteltu myös lasten hyvinvoinnilla. Vanhemman kotonaoleminen voi edistää lapsen hyvinvointia, ja tietyin ehdoin valtion tuki tälle on hyödyllistä. Samoin vapaita on perusteltu tasa-arvonäkökohdilla. Niiden on esimerkiksi katsottu parantavan naisten mahdollisuuksia yhdistää äitiys ja työelämä.

Monia muita kannustinvaikutuksiin perustuvia hyötyjä on esitetty. Monet hyödyt ovat sellaisia, että on teoreettisesti täysin mahdollista, jopa todennäköistä että niitä on.

Mutta keskeinen kysymys ei olekaan se, pitäisikö vanhempainvapaita olla olemassa. Kysymys on, onko nykyisen laajuinen, vahvasti ansiosidonnainen ja rikkaille avokätinen järjestelmä perusteltu kannustimien näkökulmasta. Toisin sanoen, aiheutuisiko jotakin yhteiskunnallista haittaa jos siirryttäisiin vaikka järjestelmään jossa kaikki saisivat käytetyn Fordin?

Mutta tutkimus ei havaitse kannustinvaikutuksia

Kysymystä ei tietenkään voi ratkaista pelkällä teoreettisella pohdiskelulla. Aiheesta on nimittäin olemassa luotettavaa tutkimustietoa, joka tulee Norjasta. Norja on Suomen kanssa aika samanlainen yhteiskunta. Vanhempainvapaajärjestelmäkin on vertailukelpoinen.

Kansainvälinen tutkimusryhmä tutki (maksuton versio) norjalaisella aineistolla äitiyspäivärahan maksuajan vaikutuksia. Tutkimusasetelma oli sellainen, että tulokset voidaan tulkita aitoja syy-yhteyksiä kuvaaviksi. Norjassa pidennettiin aikanaan vähitellen äitiysvapaata neljästä ja puolesta kuukaudesta 9 kuukauteen. Nykyisin vapaa on vielä pidempi. Useimmille naisille maksettiin tutkimuksen koskemana aikana täyden palkan suuruinen äitiyspäiväraha.

Tutkimuksen havainnot olivat selvät.

Ensiksi, äitiysloma ei syrjäyttänyt muuta vapaa-aikaa. Naiset vähensivät työaikaansa täsmälleen äitiysloman pidennyksen verran.

Toiseksi, pidennys ei vaikuttanut lainkaan tai juuri lainkaan lasten koulumenestykseen, koulupudokkuuteen, perheen tuloihin, naisten työhön paluuseen, naisten työmarkkinaosallistumiseen, naisten ja miesten välisiin tuloeroihin, naisten ja miesten välisiin eroihin työmarkkinaosallistumisessa, lasten syntymiin, avioliittotodennäköisyyteen eikä avioeroihin.

Pidennys ei siis vaikuttanut yhtään mihinkään, mitä tilastoista on mahdollista havaita. Tutkijoiden johtopäätös onkin, että äitiysloman pidentäminen oli erittäin kallista, mutta sillä ei ollut mitään vaikutuksia mihinkään yhteiskunnallisesti tärkeään asiaan. Se myös suurensi tuloeroja.

Kannustinvaikutuksilla voidaan siis perustella, että jonkinlainen perhevapaajärjestelmä on oltava. Mutta nykyisen pituiselle, ansiosidonnaiselle järjestelmälle ei tutkimuksesta löydy perusteluja.

Johtopäätös

Perhevapaiden vaikutuksesta sukupuolten väliseen tasa-arvoon on keskusteltu paljon. Sen sijaan niiden laajuudesta ylipäänsä on keskusteltu vähän, samoin kuin niiden tulonjakovaikutuksista. (Poikkeuksen säännöstä saattaa muuten muodostaa Anna Kontulan uusi kirja, johon en ole ehtinyt vielä tutustua).

Nykyinen järjestelmä on erittäin kallis. Vanhempainpäivärahoihin käytetään miljardi euroa. Se kohtelee perheitä hyvin epätasapuolisesti. Tukea maksetaan kaupan kassalle Ladan verran, pankkiiriäidille Bemarin.

Koska tuki on näin epätasapuolinen, sitä on pakko perustella yhteiskunnallisesti hyödyllisillä kannustinvaikutuksilla. Tutkimuksessa ei kuitenkaan ole havaittu, että merkittävästi nykyistä saidempi järjestelmä vähentäisi hyötyjä.

Olisi siis aika alkaa vakavasti puhua siitä, kannattaako julkisia varoja käyttää näin runsaasti ansiosidonnaisiin vanhempainetuuksiin. Vähentämällä ansiosidonnaisuutta tai lyhentämällä ansiosidonnaisen jakson kestoa voitaisiin säästää niukkoja julkisia varoja.

Niukat varat kannattaa mieluummin käyttää tutkimuksen mukaan aidosti lasten hyvinvointia edistäviin tarkoituksiin, kuten varhaiskasvatukseen.

Ansiosidonnaisten etuuksien poistaminen lisäisi tietenkin keskiluokan verotaakkaa, joten se pitäisi kompensoida yleisillä veronalennuksilla.

Vanhempainetuuksien uudistaminen olisi askel kohti järkevämpää yhteiskuntaa. Sellaista, jossa hyvätuloiset keskiluokan perheet ottaisivat enemmän vastuuta omasta elämästään.

Liite: Karkea autolaskelma

Syntyvästä lapsesta maksetaan ensin 105 arkipäivää äitiyspäivärahaa äidille. Arkipäiviä ovat myös lauantait. Näistä 56 päivää voi saada ns. korotettua päivärahaa. Äitiysrahakauden jälkeen kotona oleva vanhempi voi saada 158 arkipäivää vanhempainrahaa. Päivärahat ovat ansiosidonnaisia. Äitiysrahan ja vanhempainrahan laskutapa on sama. Kaava on Kelan sivuilla. Korotettu päiväraha on varsin suurituloisellakin 90 % tulosta. Tavallinen päiväraha on keskituloisella 70 % palkasta. Nämä osuudet laskevat, kun tulotaso nousee. Tilastotietoa maksetuista päivärahoista on siis täällä.

Vanhempainpäivärahan lisäksi on olemassa erillinen ansiosidonnainen isyysraha. Sitä ei tarkastella tässä, mutta se on toki omiaan voimistamaan päivärahan regressiivistä luonnetta. Lapsiperheiden tukia on toki muitakin: äitiyspakkaus / -avustus, lapsilisät jne.  

Laskelmassa on oletettu, että äiti on kotona koko vanhempainrahakauden. Oletus on tehty, koska laskelmat tulevat monimutkaisiksi kahden vanhemman tapauksessa erilaisten palkkojen ja verojen vuoksi. Tulokset eivät mitenkään olennaisesti riipu tästä oletuksesta, eikä sitä myöskään tule ottaa kannanottona vanhempainvapaisiin liittyviin tasa-arvokysymyksiin. Mukana ei myöskään ole mitään muita tukia, joita esimerkiksi pienituloinen yksinhuoltaja saa. Tarkoitus on pohtia karkeasti nimenomaan lapsen saamisen vaikutusta. 

Laskukaavan perusteella 1700 euroa / kk ansaitsevan henkilön päiväraha on ensimmäiseltä 56 arkipäivältä (ml. lauantai) vähän yli 61 euroa ja seuraavilta 105-56+158 = 207 päivältä noin 48 euroa. Vastaavat luvut 5000 euroa ansaitsevalle ovat noin 173 ja 115 euroa ja 10 000 euroa ansaitsevalle 238 ja 165 euroa.

Yhteensä bruttona etuuksien kokonaisarvot ovat siis 1 700, 5 000 ja 10 000 tienaavalle noin 13 400, 33 500, ja 47 483. Tästä pitää vähentää verot. Oletetaan, että lapsi on syntynyt kätevästi niin, että äitiysraha on alkanut verovuoden alusta. Sitten oletetaan, että äiti menee heti vanhempainrahakauden päätteeksi töihin ja ehtii työskennellä verovuoden aikana 2 kuukautta. Silloin vuoden bruttotulo esimerkkiäideille on noin 16 800, 43 500 ja 67 500.

Katsotaan sitten Olli Kärkkäisen blogin kuvioista silmämääräisesti karkeat keskimääräiset veroprosentit. Kuvio on hyvin sekava pienten tulojen kohdalla. Suurta väkivaltaa tekemättä oletetaan, että veroprosentit ovat noin 13, 28 ja 34. Näin ollen nettomääräiset tulonsiirrot ovat noin 11 500, 24 000 ja 31 500. Nämä ovat suurin piirtein Lada Kalinan, Skoda Octavia 1.4 TSI Ambition -mallin ja BMW 214d:n hinnat.

Tässä siis oletetaan, että äiti käyttää koko kauden tai isä tienaa saman verran. Isyysrahaa ei otettu mukaan laskelmiin yksinkertaisuuden vuoksi. Sen pituus on 54 päivää, ja suuruus lasketaan samalla kaavalla kuin äitiyspäivärahan. Jos isä tienaisi yhtä paljon kuin esimerkin äidit, bruttona rahan kokonaismäärät olisivat noin 2600, 6200 ja 8900 euroa.

Perustuslaki-teaser

Perjantaina 14.10. julkaistiin Liberan perustuslakiaiheinen raportti Profeettavallasta perustuslakituomioistuimeen. Raportissa kolme maan johtavaa lakimiestä pohtii, mitä perustuslain tulkinnalle ja valvonnalle pitäisi tehdä.

Kirjoittajat ovat korkeimman oikeuden entinen presidentti Pauliine Koskelo, OTT, dos. asianajaja Janne Juusela ja OTT, Professor of Practice Sakari Wuolijoki.

Raportin voi tilata paperijulkaisuna Liberasta, mutta se julkaistaan myös lähipäivien aikana verkossa. Ensimmäinen, Pauliine Koskelon kirjoittama essee on täällä.

Kukin lakimiehistä tarkastelee asiaa oman erityisosalansa näkökulmasta.

Kaikki kolmea yhdistää tyytymättömyys nykytilanteeseen. Kaikkien mielestä lainsäädännön ja viranomaistoiminnan perustuslaillisuuden valvonta on liian heikkoa.

Seuraavaksi muutama keskeinen johtopäätös kaikilta kolmelta kirjoittajalta. Lisää saat tietää tulemalla huomenna perjantaina 14.10. klo 9 kuuntelemaan kirjoittajia ja heitä haastavia keskustelijoita raportin julkaisun yhteydessä järjestettävään keskustelutilaisuuteen.

Pauliine Koskelo
  1. Perustuslakivaliokunnan menettelytapoja pitää uudistaa. Sen pitää käyttää nykyistä laajempaa asiantuntijoiden joukkoa, toimia riippumattomammin ja kuulla järjestelmällisesti erilaisia näkökohtia ja mielipiteitä. Nykyisellään perustuslaillisuuden arviointi riippuu liikaa pienestä asiantuntijajoukosta.
  2. Parannettunakaan valiokunnan toimintaa ei pidä verrata tuomioistuimiin, eikä se voi korvata tuomioistuinkäsittelyä. Tuomioistuinten mahdollisuuksia arvioida lainsäädännön perustuslaillisuutta pitääkin parantaa merkittävästi. Tämä voi tapahtua perustamalla erillinen perustuslakituomioistuin, mutta se ei ole välttämätöntä.
Janne Juusela
  1. Suomessa perustuslain tavoitteet ja oikeusvaltion keskeiset periaatteet eivät toteudu verotuksessa niin hyvin kuin niiden läntisessä oikeusvaltiossa pitäisi toteutua.
  2. Verotuksen muutoksenhakumenettely on ristiriidassa perustuslain kanssa.
  3. Kansainvälisten käytäntöjen mukaisesti Suomeen olisi saatava tehokas perustuslain jälkivalvonnan järjestelmä. Se voidaan toteuttaa perustamalla erillinen perustuslakituomioistuin tai säätämällä korkeimmalle oikeudelle toimivalta tulkita perustuslakia ylimpänä oikeusinstituutiona.
Sakari Wuolijoki
  1. Perusoikeudet ovat nimenomaan yksilön oikeuksia suhteessa julkiseen valtaan. Perusoikeudet eivät velvoita yksityisiä toimijoita suhteessa toisiin yksityisiin toimijoihin.
  2. Perusoikeusajattelun tunkeutuminen yksityisten välisiin suhteisiin olisi vahingollista. Tämänsuuntaista kehitystä on kuitenkin havaittavissa esimerkiksi yksityistä pysäköinninvalvontaa, pikavippejä ja perintöoikeutta koskevassa säätelyssä.
  3. Kehityksen pysäyttäminen edellyttää perustuslakivalvonnan vahvistamista. Olisi esimerkiksi tärkeää, että perustuslakivaliokunta käyttäisi asiantuntijoina valtiosääntöoppineiden lisäksi myös yksityisoikeuden tutkijoita.

Kokoomuksen sote-pyöröovi

Kokoomuspoliitikkoja on viime aikoina siirtynyt runsaasti terveysalan yrityksiin. Juuri äsken ministerin avustaja lähti Mehiläiseen. Demari–  ja vasemmistoliittolaiset poliitikot nostivat tästä äläkän. Siirtymistä pidettiin ”arveluttavana” ja ”röyhkeänä”. Avustajan epäiltiin esimerkiksi vievän mukanaan salaista tietoa sote-uudistuksesta.

Mitä tästä pitää ajatella? Pitääkö pöyristellä vai hurrata sille, että poliitikkojen asiantuntemus kelpaa myös yksityisellä sektorilla?

Alustan ensin vähän ja kerron pari asiaa. Kannatan lämpimästi ihmisten työskentelyä yksityisellä sektorilla. Samoin kannatan ihmisten liikkumista julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Minua ei haittaa, että ihmiset saavat korkeaa palkkaa. Iloitsen toisten menestyksestä (ainakin yritän).

Jos ministeri siirtyy johtamaan pelialan start-upia, hyvä. Jos ministerin avustaja perustaa kuljetusliikkeen, loistavaa. Jos kansanedustaja menee kansainvälisen yrityksen tuotekehitysjohtajaksi Piilaaksoon, mikä sen riemukkaampaa (ja epätodennäköisempää).

Hyvä ja paha liikkuvuus

Siirtyminen julkiselta sektorilta yksityiselle ja päinvastoin voi siis olla oikein hyvä asia. Sitä pitäisi kenties tapahtua enemmän. Mutta on olemassa hyvää siirtymistä yksityiselle sektorille ja pahaa. Hyvä on sitä, että poliitikko myy arvokkaan johtamis- tai muun ammattitaitonsa yksityiselle sektorille.

Paha liikkuvuus on sitä, että poliitikko tai avustaja myy poliittisen vaikutusvaltansa ja kontaktinsa yksityiselle sektorille. Yritys ei siis palkkaa entistä poliitikkoa, koska arvostaa tämän johtamistaitoa. Palkkaamisen syynä on sen sijaan se, että poliitikko voi yhteyksillään hoitaa yritykselle edullista sääntelyä ja lainsäädäntöä. Tai sitten hän voi hommata julkisia sote-hankintoja yritykselle edullisin ehdoin.

Kun ostopäätöksen tekevät poliitikot ja myyjää edustaa entinen poliitikko, niin riskinä on, että sote-kaupan ratkaisee jokin muu kuin paras tarjous.

Tämä on yhteiskunnan kannalta erittäin haitallista. Sote-palveluja ei tällöin hankita tehokkaimmalta tuottajalta, vaan siltä jolla on parhaat poliittiset kontaktit. Julkista rahaa menee hukkaan ja sote-palveluihin käytetään liikaa yhteiskunnan resursseja. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä.

Terveysalan yritykset ovat palkanneet poliittisia vaikuttajia nimenomaan yksiköihin, jotka käyvät kauppaa julkisen sektorin kanssa. On täysin mahdollista, että kaikki on aivan viatonta. Mutta olisi hassua sinisilmäisyyttä uskoa, ettei asiaan voisi liittyä mitään ongelmia.

Pyöröovi-ilmiö

Haitallista siirtymistä julkisen ja yksityisen sektorin välillä kutsutaan usein pyöröovi-ilmiöksi (engl. revolving door).

Pyöröovi-ilmiö ei ole pelkästään teoreettinen mahdollisuus saati salaliittoteoria. Esimerkiksi tässä amerikkalaiseen aineistoon perustuvassa laadukkaassa tutkimuksessa tarkasteltiin lobbareiksi siirtyneitä entisiä liittovaltion senaattorien avustajia. Näiden tulot romahtivat heti, kun entinen isäntä lähti senaatista. On mahdotonta kuvitella mitään muuta syytä tähän, kuin että lobbarit kaupittelivat asiakasyrityksilleen nimenomaan poliittisia kytköksiä. Kun kytkösten arvo laski, myös lobbarien arvo asiakkaille romahti.

Sama voi tietenkin olla mahdollista myös Suomessa. Kuten sanottua, on siis ihan järkevää olla epäileväinen, kun entinen poliittikko siirtyy lobbariksi tai sote-yrityksen palkkalistoilla olevaksi ulkoistusjohtajaksi. Riski siitä, että siirtymisessä on kysymys yhteiskunnallisesti haitallisesta pyöröovi-ilmiöstä on aidosti olemassa.

Miten ongelma pitäisi ratkaista?

Ratkaisuksi ongelmaan on ehdotettu karensseja tai kieltoja. Tämä voi olla yksi osa ratkaisua. Silti, kieltojen tehosta ei ole takeita. Yleisluontoiset kiellot voivat estää myös hyödyllistä liikkuvuutta sektorien välillä. Kiellot saattaisivat myös siirtää ilmiön vielä enemmän pois näkyvistä.

Jos karensseihin tai kieltoihin päädytään, täytyy ne kohdistaa nimenomaan pyöröovi-ilmiöön, ei kaikkeen liikkuvuuteen. On määriteltävä selkeät kriteerit sille, minkälaisiin tehtäviin siirtymistä karenssi koskee.

Ihanteellista tietenkin olisi, jos poliittinen kulttuuri estäisi pyöröovi-ilmiön. Lobbariksi siirtymistä pidettäisiin niin sopimattomana, että kukaan ei tekisi niin. Tällainen lienee kuitenkin toiveajattelua.

Realistisempi toive lienee se, että poliittiset kilpailijat ja kansalaisjärjestöt tarkkailevat siirtymiä haukkana ja nostavat metelin aina kun pyöröovi pyörähtää. Juuri näinhän vasemmistopoliitikot ovat nyt tehneet. Maailmalla on paljon kansalaisjärjestöjä, jotka seuraavat lobbaamista ja yritysten poliittista vaikutusvaltaa. Tällaisen toiminnan tehostaminen Suomessa voisi olla hyödyllistä.

Siirtyjien kokoomustoverit ja itse pyöröovessa pyörähdelleet entiset poliitikot ovat vähätelleet ongelmaa. On kuultu some-jeesustelua siitä, miten kateelliset epäilijät pyrkivät estämään hyödyllisen sektorien välisen liikkuvuuden. Vähättely on aika valitettavaa, koska kansalaisilla on aidosti syytä olla huolissaan pyörövi-ilmiöstä. Asian ottaminen puheeksi polittisessa debatissa on täsmälleen oikein.

Jos puhutaan nimenomaan tulevien sote-hankintojen asianmukaisuudesta, paras keino ehkäistä ongelmat on hoitaa hankinnat läpinäkyvästi ja hyvin. Hankintamekanismien tulee olla sellaisia, että tehokkain tuottaja valitaan ja lobbareiden vaikutusmahdollisuudet ovat mahdollisimman pienet.

Sote-uudistuksen eteneminen näyttää, käykö näin. Toistaiseksi tilanne ei näytä erityisen lupaavalta. Joka tapauksessa pyöröovi-ilmiö on aito ongelma, jota ei tule vähätellä. Siitä puhuminen ei ole kateutta tai yritys estää ihmisten hyödyllistä urakiertoa.

PAM:laiset tarjoilevat akavalaisten lattet

Korkeakoulutettuja edustava Akava aikoo irtautua osittain yhteistyöstä muiden palkansaajajärjestöjen kanssa. Seurauksena on ollut keskusjärjestöjen välinen ja sisäinen julkinen kiista.

Yhteistyön lopettamisen välittömät syyt löytyvät kenties järjestöpolitiikasta ja valtataistelusta. Mutta laajemmin ajatellen on vaikea yllättyä järjestöjen ajautumisesta erilleen. Esimerkiksi akavalaisten ja SAK:laisten palkansaajien välillä on niin selkeitä eturistiriitoja, että yhteistyön olemassaolo on suurempi yllätys kuin sen hajoaminen.

Ajatellaanpa vaikka SAK:laista Palvelualojen ammattiliittoa PAM:ia ja akavalaista Lääkäriliittoa. Niiden jäsenten edut ovat merkittävässä määrin täysin vastakkaiset. Lääkäriliiton tavoitteena on vähentää lääkärien välistä kilpailua ja pitää lääkärien tarjontaa alhaalla. Tämä nostaa lääkärien palkkoja, mutta samalla kaikkien muiden terveydenhuollosta maksamia kustannuksia.

Erityisen paljon tästä kärsivät köyhät PAM:laiset. He joutuvat maksamaan pienistä palkoistaan korkeampia veroja terveydenhuollon rahoittamiseksi. Mahdollinen työterveyshuolto on kalliimpaa. PAM:laisen kaupan kassan julkisen terveydenhuollon varassa olevat lapset ja vanhemmat saavat vähemmän hoitoa, kun kustannustaso on lääkärien edunvalvonnan vuoksi korkeampi.

Toisaalta PAM:ilaiset silittävät lääkärien paidat, tarjoilevat ateriat, tuovat lattet, myyvät ruoan, siivoavat kodit ja leikkaavat tukat. Mitä alhaisempi palvelualojen palkkataso on, sitä halvempia palvelut ovat ja sitä nopeammin latte saapuu pöytään.

On myös vaikea kuvitella tunteiden tasolla suurta solidaarisuutta alle kaksi tonnia tienaavan kassatyöntekijän ja 10 000 euroa saavan lääkärin välillä vain siksi, että molemmat ovat jossakin hyvin yleisessä mielessä ”palkansaajia”.

Kaupan kassan ja lääkärin etu ei siis ole mitenkään yhteneväinen, pikemminkin päinvastoin. Aivan samanlaisia ristiriitoja on tietenkin helppo löytää myös muiden SAK:laisten ja akavalaisten työntekijöiden väliltä. Kun asiaa ajattelee tältä kannalta, palkansaajajärjestöjen tähänastinen yhteistyö on se yllätys, ei yhteistyön repeileminen.

Yhteistyön on siis täytynyt alun perinkin perustua muuhun kuin palkansaajien yhteiseen etuun. Yksi syy on varmaankin ollut kaikkia järjestöjä hyödyttävä kolmikantainen järjestelmä. Siinä järjestöt ovat päässeet käytännössä määräämään työelämää koskevista säännöistä, paitsi työehtosopimuksista, myös lainsäädännöstä. Yhteinen halu säilyttää järjestövalta on ylläpitänyt yhteistyötä. Jos tämä järjestelmä järkkyy, rakoilee yhteistyökin.

Varmaankin yhteistyölle on runsaasti muita historiallisia syitä. Asiaa koskevaa keskustelua olisi mielenkiintoista kuulla. On kuitenkin selvä, että lääkärien ja potilaiden, samoin kuin latten juojien ja tarjoilijoiden välinen eturistiriita tekee yhteistyöstä tulevaisuudessa vaikeaa.

Työeläkeyhtiöiden todellinen skandaali

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään, että ”palkansaajat rahoittavat tietämättään miljoonilla euroilla etujärjestöjen toimintaa”. Kysymys on siitä, että työeläkeyhtiöt ovat jäseniä sekä työeläkevakuuttajien etujärjestössä Telassa että
rahoitusalan edunvalvontaa hoitavassa Finanssialan keskusliitossa FK:ssa.

Erityisesti FK:n jäsenyys tuntuu olevan HS:n mielestä kyseenalaista. Juttu alkaa maalailulla siitä, miten palkansaajat edistävät tietämättään pörssiomaisuuden piilottamista, tupo-järjestelmän purkamista, ja veronkiertäjien armahtamista. Uskoisin, että nämä ovat värikkäitä viittauksia FK:n, eivät Telan kantoihin. Jutussa ei kylläkään tarkenneta asiaa.

Olisi houkuttelevaa räksyttää tässä yhteydessä siitä, miten paljon suomalaiset palkansaajat tukevat erilaisia muita etujärjestöjä esimerkiksi rahapelivarojen, ay-liikkeen veroetuoikeuksien ja vaikka maksamiensa vuokrien kautta. Työeläkeyhtiöiden FK:lle maksamat miljoonan jäsenmaksut ovat pikkurahoja tämä rinnalla.

Mutta tämä on toinen tarina. Keskitytään nyt työeläkeyhtiöihin.

Saattaa olla, että palkansaajat ovat tietämättömiä rahojensa käytöstä työeläkeyhtiöissä. Mutta se johtuu siitä etteivät palkansaajajärjestöjen johtajat ole kertoneet siitä heille. Työeläkeyhtiöiden hallituspaikoista puolet on nimittäin työmarkkinajärjestöillä. Esimerkiksi HS:n jutussa suurimmaksi jäsenmaksujen maksajaksi mainitun Varman hallituksessa istuvat STTK:n puheenjohtaja, Metalliliiton puheenjohtaja, EK:n johtaja ja ekonomiliitto SEFE:n entinen puheenjohtaja.

Tämä on tietenkin se todellinen työeläkeyhtiöihin ja etujärjestöihin liittyvä skandaali. Suomessa verorahoihin täysin rinnasteisten eläkevarojen hallinnointi on ulkoistettu etujärjestöjen tehtäväksi. Sen sijaan, että eläkevaroista huolehtisivat demokraattisessa valvonnassa sijoitusalan parhaat asiantuntijat, niitä hallinnoi harrastelijapohjalta etujärjestöjen johtoporras.

En malta tässä olla mainitsematta, että HS:n mukaan oma työeläkeyhtiöni Elo maksoi FK:n jäsenmaksua noin 216 000 euroa. Samaan aikaan etujärjestöjä edustaville Elon hallituksen jäsenille maksettiin
palkkioita 128 000. Minun työeläkevarojani kanavoitui siis tähän asti tietämättäni etujärjestöille tai ainakin niiden johtajille myös tätä kautta. Itse pidän työeläkemaksujeni käyttöä etujärjestöjohtajien palkkioihin paljon  jäsenmaksuja pöyristyttävämpänä.

Etujärjestöjen ja työeläkeyhtiöiden suhde on tosiaan ongelma. Mutta ongelma eivät ole FK:lle maksetut pikkiriikkiset jäsenmaksut, vaikka niihinkin on toki syytä suhtautua kriittisesti. Todellinen skandaali on se, että jättiläismäinen määrä suomalaisten työeläkevaroja on luovutettu etujärjestöjen hallinnoitavaksi.

Vasemmistoliiton kannustindenialismi

Vasemmistoliitto on kampanjoinut näyttävästi ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkauksia vastaan. Puolueen mukaan työttömyys ei johdu työttömien heikoista kannustimista vaan avoimien työpaikkojen vähäisyydestä.

Vasemmistoliitto tuntuu väittävän kahta asiaa. Ensiksi, että työttömyysturva ei vaikuta ihmisten kannustimiin hankkia työtä. Kannustinvaikutuksista puhuminen on työttömien syyttämistä laiskottelusta. Toinen väittämä on, että työnhaun kannustimet eivät vaikuta työllisyyteen, koska avoimia työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ole.

Näiden kahden yhdistelmänä saadaan vasemmistoliiton analyysin lopputulos: työttömät menisivät kyllä töihin, mutta työpaikkoja ei ole tarjolla. Siksi ansiosidonnaisen leikkaaminen ei lisää työllisyyttä.

Valitettavasti kummassakaan ajatuksessa ei ole hirveästi järkeä. Sillä, kuinka paljon rahaa saa tekemättä työtä on tietenkin vaikutusta siihen, millä palkalla ja muilla ehdoilla suostuu töihin. Tämä on jokseenkin ilmiselvää. Vasemmistoliitto tuntuu itsekin hyväksyvän tämän ilmeisen tosiasian, ainakin silloin kun kysymys on puolueen perustulomallista.

Kansanedustaja Anna Kontula on esimerkiksi kertonut kaunopuheisesti täällä ja täällä, miten riittävän korkea perustulo parantaa työntekijän neuvotteluasemaa ja mahdollistaa huonoista työehdoista kieltäytymisen. Tämä on tietenkin vain toinen tapa sanoa, että perustulo vaikuttaa työn vastaanottamisen kannusteisiin. Mutta jos perustulolla on tällainen vaikutus, niin luonnollisesti myös korkealla työttömyysturvalla on täsmälleen samanlainen vaikutus.

Ei voi mitenkään samaan aikaan olla sitä mieltä, että korkea perustulo johtaa työstä kieltäytymiseen, mutta korkea ansiosidonnainen työttömyysturva ei. Joko korkea sosiaaliturva vaikuttaa ihmisten halukkuuteen vastaanottaa työtä tai se ei vaikuta.

Itse asiassa monien saama ansiosidonnainen päiväraha on huomattavasti mitään kaukaisestikaan realistista perustuloa korkeampi. Jos perustulo siis mahdollistaa sen, ettei huonoihin töihin tarvitse mennä, niin ansiosidonnainen mahdollistaa pidättäytymisen vähän paremmistakin töistä.

Ansiosidonnaisella ja perustulolla on siis aivan sama vaikutus. Ihmisille pitää maksaa enemmän, että he suostuvat tulemaan töihin. On empiirinen kysymys, kuinka suuri tämä vaikutus on. On poliittinen kysymys, miten suurta vaikutusta pitää ongelmana. Mutta on aika epärehellistä kehuskella perustuloa täsmälleen saman vaikutuksen vuoksi, jonka olemassaolon kiistää työttömyysturvan yhteydessä.

Vasemmistoliiton toinen väite on, että työnhaun kannustimet eivät vaikuta työllisyyteen, koska avoimia työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ole. Sen some-kanavissa levitetään kuvaa, johon on piirretty yhtäältä työttömyysaste ja toisaalta avointen työpaikkojen määrä. Luonnollisesti työttömiä on huomattavasti enemmän kuin avoimia työpaikkoja. Kuva on (luvan kanssa) tässä:

14138665_10153914341790172_6317666945277431579_o

Kuvion perusteella puolue tekee sen johtopäätöksen, ettei korkea työttömyys voi johtua ansiosidonnaisesta päivärahasta. ”Työttömien määrä on jatkuvasti moninkertainen avoimien työpaikkojen määrään verrattuna. Jos työpaikkoja ei ole, eivät ihmiset työllisty, vaikka ansiosidonnaisten kestoa lyhennettäisiin.”

Tässä ei valitettavasti ole mitään järkeä. Avoin työpaikka tarkoittaa, että yritys haluaa palkata työntekijän vallitsevalla palkkatasolla. Jos yrityksen ei kannata palkata ketään vallitsevalla palkkatasolla, ei se tietenkään julista työpaikkaa avoimeksi.

Kuten jo todettiin, mitä anteliaampi työttömyyskorvaus, sitä korkeammat ovat palkkavaatimukset. Työttömyysturvan leikkaaminen siis tarkoittaa, että ihmiset suostuvat töihin entistä alemmalla palkalla. Tämä voi synnyttää työpaikkoja aivan riippumatta siitä onko niitä näennäisesti avoimina.

Valaistaan asiaa esimerkin avulla. Yritys tietää, ettei kukaan suostu asiakaspalvelutehtävään 2000 eurolla kuussa. Pitäisi maksaa vähintään 2500. Yritys ei kuitenkaan pysty kannattavasti maksamaan enempää kuin 2000. Yritys ei palkkaa ketään. Mutta se ei tietenkään ilmoita tästä kaikelle kansalle julkaisemalla turhia työpaikkailmoituksia.

Yrityksessä ei siis näytä olevan avoimia työpaikkoja. Silti, jos työttömyysturvan leikkaaminen pudottaa palkkavaatimukset 2000 euroon, yritys palkkaa ihmisiä asiakaspalveluun. Syntyy työpaikkoja, joiden olemassaoloa ei mitenkään voinut päätellä avointen työpaikkojen määrästä.

Avointen työpaikkojen määrä ei siis kerro, kuinka monta työpaikkaa työttömyysturvan leikkaaminen synnyttäisi. Onkin silkkaa hölynpölyä väittää, että työttömyys johtuu pelkästään vähäisestä työpaikkojen määrästä, eikä työttömien kannustimista. Kannustimilla on väliä, eikä sen ääneen sanominen ole työttömien syyllistämistä. Kannustinvaikutusten olemassaolo tarkoittaa vain, että työttömät ovat ihan yhtä fiksuja kuin kaikki muutkin.

On epäselvää, kuinka suuria työllisyysvaikutuksia työttömyysturvan leikkaamisella on. Tarkkaa tietoa kannustinvaikutuksista ei ole, niiden arviointi on vaikeaa. Työttömyysturva voi vaikuttaa työllisyyteen myös muuta kautta kuin pakottamalla ihmisiä töihin halvemmalla, kuten Niku Määttänen kirjoittaa täällä. Merkittävät työllisyysvaikutukset edellyttäisivät todennäköisesti suuria muutoksia työttömyysturvaan, ja hallituksen voimat eivät taida riittää sellaisten aikaansaamiseen.

Silti, on epä-älyllistä väittää, ettei työttömyysturvan leikkaaminen voisi lisätä työllisyyttä. Yleisemmin, mikäli vasemmistoliitto haluaa tarjota uskottavan talouspoliittisen vaihtoehdon, sen täytyy hyväksyä, että sosiaaliturvalla ja verotuksella on kannustinvaikutuksia. Kannustindenialismissa ei ole mitään erityisen vasemmistolaista, se on vain huonoa ajattelua.

Budjetti ja hallituksen henkinen konkurssi

Hallitus julkisti eilen ensi vuoden budjetin. Etukäteen eniten odotettu osa budjettia olivat varmaankin työllisyyden parantamistoimet. Jotta hallitus pääsisi itse asettamiinsa työllisyystavoitteisiin, hallituskauden aikana pitäisi työllistää yli 100 000 suomalaista lisää. Tavoite on vähintäänkin kunnianhimoinen. Mitään merkkejä työllisyysasteen olennaisesta parantumisesta ei ole ollut näkyvissä.

Nyt olisi siis tarvittu näyttäviä toimenpiteitä, jos hallitus olisi edes puoliuskottavasti halunnut teeskennellä ottavansa omat tavoitteensa vakavasti.

Näin ei käynyt. Mitään työllisyystoimia ei esitelty. Sen sijaan hallitus kertoi, että työllisyystoimia alkaa valmistella ”kolmikantainen työryhmä”. Suomeksi sanottuna työllistäminen ulkoistetaan työmarkkinajärjestöille. Tai pikemminkin työllistämisessä epäonnistuminen ulkoistetaan niille. On nimittäin päivänselvää, että työryhmä ei kykene työllistämään kuin korkeintaan itsensä ja jonkun katkeran blogaajan.

Jos kolmikantaiset työryhmät olisivat hyviä työllistämään, Suomessa olisi jo nyt maailman korkein työllisyysaste. Kolmikanta ja järjestövalta ovat todellisuudessa työllistämisen keskeisiä esteitä. Tämän pitäisi siis olla se kolmikantainen työryhmä, joka lopettaa kaikki kolmikantaiset työryhmät. En ole toiveikas.

Työllisyystoimien ulkoistaminen järjestöille edustaakin hallituksen täydellistä älyllistä, aatteellista ja poliittista konkurssia. Tai ehkä Ilta-Sanomien kolumnisti on oikeassa ja konkurssi tapahtui jo kiky-sopimuksen yhteydessä. Samapa tuo, konkurssi kuin konkurssi.

Vaikenemalla työllisyystoimista ja asettamalla työryhmän hallitus käytännössä myöntää, että sillä ei ole mitään ajatuksia tai keinoja työllisyyden parantamiseksi. Tässä mielessä se on siis älyllisessä konkurssissa.

Hallituspuolueiden oma analyysi on pitkään ollut, että työmarkkinajärjestöjen toiminta on merkittävä syy alhaiseen työllisyyteen. Puolueissa ei mitenkään voida ajatella, että samat järjestöt tuottaisivat ratkaisun 110 000 työpaikan luomiseksi. On vaikea tulkita hallituksen toimintaa muuksi kuin täydelliseksi luopumiseksi työllisyystavoitteista tai edes niiden vakavasti ottamisen teeskentelystä.

Luopuminen tapahtui ehkä jo kiky-sopimuksen yhteydessä, mutta viimeistään nyt.

Aatteellinen konkurssi tämä on erityisesti kokoomukselle. Sikäli kun kokoomuksella on jokin aate, sen pitäisi kai ajaa edes jonkinlaista markkinataloutta työmarkkinoille. Samoin järjestövallan poistaminen poliittisesta päätöksenteosta pitäisi kuulua aatteen piiriin. On vaikea kuvitella, mikä olisi täydellisempi vastakohta näille ns. periaatteille kuin työllistämisen ulkoistaminen kolmikannalle.

Poliittinen konkurssi näkyy siinä, että hallitus ei jaksa enää edes teeskennellä, että sillä olisi itsenäistä päätösvaltaa työmarkkinoilla.

Kun työllistämistoimia ei ole, mitä budjetista jää jäljelle? Prosentin kymmenyksissä liikkuva veromuutos, skoottereiden veronkorotus, muutama lisämiljoona ihmisten rahoja maatalouden pohjattomaan kuiluun ja metsäomaisuuden perimiseen liittyvää väsähtänyttä kepuilua. En tiedä, miten ministerit selittävät itselleen yön tunteina sen, että pipertävät tällaisia samaan aikaan, kun maa vajoaa.

Tämä hallitus taitaa olla nähty. Mitään merkittäviä uudistuksia tai muutakaan ei varmaankaan saada aikaiseksi tällä hallituskaudella. Itse taidan viettää loppuvuoden tai ainakin -iltapäivän tuijottamalla vaakasuoraa työllisyyden trendiviivaa keskiolutlasin läpi:

trendituoppi

Sen mikä on julkista pitäisi olla julkista

Julkisen ja yksityisen toiminnan rajanvetoon liittyy Suomessa useita ongelmia. Nämä koskevat erityisesti hallinnon läpinäkyvyyttä, mutta myös esimerkiksi johtajien palkkausta.

Ongelmat johtuvat pohjimmiltaan Suomen jättimäisestä julkisesta sektorista. Se on synnyttänyt valtavan määrän erilaisia julkisia, puolijulkisia, julkisesti rahoitettuja, tuettuja, erityissäänneltyjä ja verovapaita toimijoita. Eron tekeminen yksityisen ja julkisen välillä on siksi usein hankalaa. Monet oikeasti julkiset toimijat jäävät rajan väärälle puolelle. Tämän seurauksena suuri määrä julkisia varoja käytetään julkisuussääntöjen ulkopuolella.

Asiasta on puhuttu aika paljon viime aikoina. Toimittajien ja jopa poliitikkojen on ollut vaikeaa saada selville Länsimetrosekoilun yksityiskohtia. Ongelma on se, että julkisuussäännöt eivät ulotu metroyhtiöön, vaikka se on kokonaan julkisesti omistettu. Tämä on tietenkin hölmöä ja koko hallinnon julkisuusperiaatteen vastaista.

Lakia ollaan ehkä muuttamassa. Uuden sote-järjestelmän katsotaan edellyttävän muutosta, koska sen seurauksena merkittävä osa julkista tuotantoa saatetaan yhtiöittää. Kehitys saattaa siis kenties olla kulkemassa myönteiseen suuntaan.

Olen yrittänyt hahmotella muutaman periaatteen, jota minusta pitäisi noudattaa rajanvedossa yksityisen ja julkisen välillä. Yritän valaista asioita myös esimerkein.

1. Jos valtio omistaa yrityksen, se on katsottava osaksi valtiota. Samoin jos kunta omistaa yrityksen, se on osa kuntaa.

Tästähän on kysymys Länsimetroasiassa, samoin kuin mahdollisesti tulevissa sote-yhtiöissä. On täysin hallinnon avoimuuden periaatteiden vastaista, että julkisuussäännöt riippuvat siitä, miten julkinen toiminta on muodollisesti järjestetty.

Mutta samaa periaatetta pitäisi soveltaa myös muihin valtionyhtiöihin. Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, mitä Yleisradio maksaa kansainvälisistä viihdehankinnoista. Juuri nyt ihmetellään, miksei Yle kerro kuinka paljon olympialaisten esittäminen maksoi.

Olisi tärkeää tietää, kuinka paljon verovaroja Yleisradio käyttää yleisesti. Mutta erityisen tärkeää on tietää paljonko rahaa käytetään ohjelmatuotantoon, jonka markkinatalous ja kaupalliset toimijat saisivat ongelmitta markkinoille. Sekä olympialaiset että ulkomainen viihde kuuluvat ehdottomasti tähän joukkoon. Kysymyksessä on siis toiminta, jota ei ole mitään järkeä harjoittaa julkisilla varoilla. Nyt ei edes tiedetä kuinka paljon varoja siihen käytetään.

Tietoja voidaan olla julkistamatta ilmeisesti, koska Yleisradio ei käytä julkista valtaa julkisuuslain kapean määritelmän mukaisesti. Pelkkä verovaroilla toimiminen ei riitä julkisuuden perusteeksi. Yleisradio voi salata kansalaisilta, mihin verovaroja käytetään. On selvää, että sama logiikka, joka vaatii Länsimetron ja sote-yhtiöiden tietojen julkisuutta, pätee myös Yleisradioon.

2. Jos organisaatio muistuttaa virastoa, sitä pitäisi kohdella kuin virastoa, olipa se muodollisesti yritys, säätiö tai mikä tahansa.

Veikkaus ja Alko, samoin kuin äsken jo mainittu Yleisradio ovat esimerkkejä julkisista toimijoista, jotka muistuttavat suuresti virastoja, vaikka ne ovat muodollisesti yhtiöitä. Valtio omistaa ne kokonaan, eivätkä siis joudu hankkimaan pääomaa markkinaehtoisesti. Niillä on viranomaistoiminnan kaltaisia velvollisuuksia. Ne ovat lakisääteisiä monopoleja. Kilpailun puuttuminen poistaa tavanomaisen yritystoimintaan liittyvän riskin.

Siksi niitä pitäisi tarkastella virastoina. Tämä koskee ensiksikin julkisuutta. Veikkauksen pitäisi esimerkiksi kertoa mitä se maksaa Teemu Selänteelle. On täysin käsittämätöntä, että julkisia varoja jaetaan julkkiksille ilman että kukaan tietää summia.

Samoin Veikkauksen, Alkon ja muiden virastomaisten yhtiöiden pitäisi avata yksityis- ja yksilökohtaiset tilastoaineistot kaikille riippumattomille tutkijoille. Siis aivan samalla tavalla kuin vaikka vero-, terveys- ja sosiaaliturvaviranomaisten yksilö- ja yritysaineistot on annettu tutkijoiden käyttöön. Viranomaistiedot tuottavat koko ajan ensiarvoisen tärkeää tietoa yhteiskunnan toiminnasta ja mahdollistavat päätöksenteon arvioinnin. Yhtiömuotoisten toimijoiden hallussa on aivan yhtä tärkeää tietoa esimerkiksi rahapelien pelaamisesta ja alkoholinkäytöstä.

Erityisesti monopoliyhtiöiden tietojen tutkimuskäyttö mahdollistaisi tietysti niiden oman yhteiskunnallisen vaikutuksen huolellisen arvioinnin. Tietojen ja nykyaikaisten yhteiskuntatieteellisten menetelmien avulla voitaisiin vihdoin selvittää, mitkä esimerkiksi rahapelimonopolin ja alkoholisääntelyn todelliset vaikutukset ovat. Yksityiskohtainen tilastotieto on tällaisen tutkimuksen edellytys.

Kenties tutkimustiedon pohjalle voitaisiin rakentaa tolkullinen täsmäsääntely nykyisen järjettömyyden sijasta, mutta se on toki paljon toivottu.

Asiaan liittyy myös johtajien palkkaus. Valtion monopolien palkkojen pitäisi noudattaa julkisen sektorin palkkatasoa, ei yritysmaailman. Kuten jo todettiin, monopolit muistuttavat enemmän virastoja kuin kilpailullisilla markkinoilla ja riskipääomalla toimivia yrityksiä. Niiden johtajien palkat maksetaan julkisista varoista.

Riittävän hyvien johtajien rekrytointi ei myöskään edellytä nykyisten palkkojen maksamista. On ilmiselvää, ettei monopolien johtoa ole rekrytoitu kansainvälisiltä huippuyritysjohtajien työmarkkinoilta. Virastomaisen monopolin johtaminen ei kiinnosta, eikä siihen tarvita visionääristä yritysjohtajaa. Ihan tavallinen virkamies riittää. Samantasoiset, paremmat tai jopa täsmälleen samat johtajat olisikin voitu rekrytoida alhaisemmalla, virastomaisella palkkatasolla.

Onkin lähinnä irvokasta, että Alkon ja Veikkauksen johtajille maksetaan virastojen johtajiin verrattuna moninkertainen palkka. Veikkauksen uusi puoluepoliittisesti sitoutunut johtaja esimerkiksi ilmoitti juuri olevansa tyytyväinen 32 000 euron kuukausipalkkaansa. Samalla hinnalla olisi voitu palkata kolme tavallista virastonjohtajaa.

Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että järjetön palkkataso on merkittävä kannustin monopoliaseman puolesta lobbaamiselle. Monopolin puolesta puhuva johtaja on aika epäuskottava toimija, kun hänen oma jättipalkkansa on täysin kiinni erioikeuksien säilyttämisestä. Ylipalkattua johtajaa on myös helppo kontrolloida. Tieto siitä, että mistään muualta ei koskaan saisi samanlaista palkkaa on omiaan pitämään ihmisen ruodussa.

3. Jos toiminta on kokonaan tai merkittävässä määrin julkisesti rahoitettua, se on katsottava julkiseksi toiminnaksi.

Kohta koskee ainakin rahapelivaroilla toimivia säätiöitä ja yhdistyksiä. Kansallisooppera esimerkiksi solmi äskettäin sopimuksen kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salosen kanssa. Nimityksen yhteydessä kerrottiin, miten Salosen työhön kuuluu puhuminen ”taiteen puolesta”. Salonen kertoikin heti, miten ”korkeakulttuurin” valtiontuki on ”välttämätöntä”. On siis ilmeistä, että osa Salosen työtä on lobbaaminen kulttuurin julkisen tuen puolesta.

Oopperan rahoitus ja Salosen palkka tulee suureksi osaksi julkisista rahapelivaroista. Salonen on veronmaksajan kannalta kuin kuka tahansa virkamies, vaikkakin todennäköisesti erittäin hyvin palkattu. Onkin aivan käsittämätöntä, että kansalaisten on mahdotonta saada selville kuinka paljon Saloselle maksetaan työstä, jonka he maksavat ja jonka osana on julkisten varojen lobbaaminen.

Mutta näin on. Kun tiedustelin asiaa kohteliaasti Twitterissä, vastaus oli tyly. ”Kuten muuallakin, SKOBin ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat luottamuksellisia”, kertoi oopperan taiteellinen johtaja. Pyytämääni tarkennusta en saanut.

On pöyristyttävää julkisten varojen käytön avoimuuden kannalta, että oopperan palkkatiedot eivät ole julkisia. Kysymys on, näin veikkaan, aika merkittävistä summista, joita maksetaan täysin virkamiehiin rinnasteisille henkilöille. En edes viitsi käsitellä sitä, mitä hyvä hallintotapa sanoo oopperan vastauksesta esittämääni kansalaistiedusteluun tai perustelusta ”kuten muuallakin”.

Ooppera voi väistellä julkisuutta samantyyppisestä syystä kuin Länsimetro. Se toimii säätiömuotoisesti, vaikka ylivoimainen osa rahoituksesta tulee julkisista varoista. Ihan samalla tavalla kuin valtion omistamat yhtiöt ovat osa valtiota, julkisesti rahoitetut ja / tai pääomansa julkisista varoista saaneet säätiöt ovat osa julkista sektoria. Siksi avoimuussääntöjen tulisi koskea myös niitä.

Rahapelivaroin tuettujen yhdistysten pitäisi toiminnassaan noudattaa samanlaista avoimuutta kuin julkisten toimijoiden. Kuten rahapelivaroilla toimivan järjestön johtaja tässä tv-keskustelussa aivan avoimesti mainitsee, merkittävä osa yhdistysten toiminnasta on lobbaamista. Kun julkisilla varoilla lobataan valtiota ja kuntia niin vähintä mitä voidaan tehdä on toimia täysin julkisesti.

4. Jos toiminta kuuluu erityissääntelyn, poikkeuksellisen merkittävän julkisen tuen, verovapauden tai muun erioikeuden piiriin, siihen pitäisi ainakin osittain soveltaa samoja sääntöjä kuin julkiseen toimintaan.

Suomessa on toimialoja, joilla toimivat yritykset nauttivat lakisääteisistä markkinoille tulon esteistä. Näitä ovat esimerkiksi taksit ja apteekit. Aloilla toimivien yritysten kannattavuus on siis merkittävässä määrin seurausta julkisen sektorin toiminnasta.

Julkisia varoja myös kanavoidaan suuria määriä ”yleishyödyllisille” toimijoille, kuten esimerkiksi sosiaalista asuntotuotantoa harjoittaville säätiöille ja sen sellaisille. Nämä ovat usein päässeet otsikkoihin asti, kuten voi lukea täältä ja täältä. Julkinen tuki käytännössä mahdollistaa suuren osan tällaisten yritysten, yhdistysten ja säätiöiden toiminnasta.

Yhden esimerkin erivapaudesta tarjoaa myös ammattiliittojen jäsenmaksujen verovapaus. Tämä on tietenkin ay-liikkeen toiminnan kannalta olennaisen tärkeää. Ay-liikkeellä ja työnantajajärjestöillä on myös todella merkittävä julkinen asema. Ne ovat mukana lähes kaiken taloutta koskevan lainsäädännön valmistelussa. Järjestöjen asema on keskeinen myös työttömyysturvan ja työeläkkeiden hallinnassa, eli ne käyttävät merkittävää julkista valtaa.

Esimerkkejä on varmaan muitakin, mutta kuvio on selvä. On paljon toimijoita, jotka eivät ole julkisia, mutta joiden toiminnassa julkisella tuella tai muulla valtion suopeudella on aivan keskeinen merkitys. Tai sitten ne itse osallistuvat merkittävästi julkiseen päätöksentekoon. Niiden toiminta olisi huomattavasti vaikeampaa tai mahdotonta nykyisessä laajuudessa ilman julkista tukea, myötävaikutusta tai sääntelyä. On selvää, että tällaiseen valtion käytännössä synnyttämään tai mahdollistamaan toimintaan kohdistuu samanlainen tiedollinen intressi kuin varsinaiseen julkiseen sektoriinkin.

Minulla ei ole yksityiskohtaista ehdotusta siitä, miten läpinäkyvyys ulotettaisiin tämäntyyppiseen julkisesti mahdollistettuun, mutta muodollisesti yksityiseen toimintaan. Järjestelmän pitäisi tietenkin olla sellainen, että aidosti yksityinen toiminta jäisi yksityiseksi. Julkisuusvaatimusten pitäisi koskea vain tapauksia, jossa julkisen sektorin merkitys on poikkeuksellisen suuri.

Lopuksi

Yllä esitetyt ongelmat olisi tietenkin yksinkertaisinta ratkaista niin, että julkinen ja yksityinen sektori erotettaisiin kunnolla toisistaan. Julkinen sektori ei harjoittaisi lainkaan liiketoimintaa, vaan keskittyisi viranomaistehtäviin. Julkisesti rahoitetut palvelut joko tuotettaisiin virkatyönä tai sitten ostettaisiin ihan oikeilta yksityisiltä yrityksiltä. Erilaiset puolijulkiset säätiöt joko yksityistettäisiin tai sitten muutettaisiin tavallisiksi julkisyhteisöisiksi. Kansalaistoiminta olisi aitoa kansalaistoimintaa, nykyisen rahapelivaroin ylläpidetyn valtioriippuvaisen järjestökentän sijasta.

Mutta on vaikea olla kovin toivekas, että näin kävisi. Siksi sääntöjä on kehitettävä niin, että kaikkea julkista ja puolijulkista toimintaa kohdellaan samalla tavalla. Läpinäkyvyyden ja muiden sääntöjen on oltava samanlaisia riippumatta toiminnan muodollisesta järjestämisestä.

Keskustan puolivillainen norminpurku

Keskusta julkaisi muutama päivä sitten ”202 ehdotusta turhan sääntelyn ja byrokratian purkamiseksi”. Otsikolla Lisää työtä ja tervettä järkeä julkaistussa luettelossa olevien ehdotusten tavoitteena on saada ”Suomi nousuun, työllisyys paranemaan ja ihmisten jokapäiväinen arki sujuvammaksi”.

Luettelo on jaettu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee  yritysten toimintaedellytysten parantamista ja työllistämistä, toinen arjen sujuvoittamista, kolmas maatalouden byrokratiaa, neljäs rakentamista ja viimeinen kaupan alan kilpailua. Olen käynyt läpi jokaisen 202 ehdotuksesta ja kommentoinut lyhyesti niistä lähes jokaista.

Ennen ehdotusten yksityiskohtaista käsittelyä kerron joitakin johtopäätöksiä. Ensimmäinen on se, että keskustan ehdotusten kunnianhimon taso on yleisesti alhainen. Sinänsä järkevätkin ehdotukset ovat lähes poikkeuksetta pieniä viilauksia olemassaolevaan sääntelyyn.

Monesti ehdotukset ovat epämääräisiä, vaaditaan asioiden ”tarkastelua” tai ”muutosta” konkreettisen sääntelyn purkamisen asemesta. Koskaan ei ehdoteta sääntelyn lopettamista kokonaan tai kokonaisen markkinan sääntelytaakan olennaista keventämistä. Tämä pätee esimerkiksi vapaaehtoistyötä, yritystoimintaa, rakentamista ja liikenteen sääntelyä koskeviin esityksiin.

Äskeinen koski siis sinänsä järkeviä ehdotuksia. Kaikki ehdotukset eivät suinkaan kuulu tähän luokkaan. Luettelo sisältää myös paljon huonoja ehdotuksia. Useat ehdotukset esimerkiksi tarkoittaisivat sääntelyn lisäämistä vähentämisen sijaan.

Reilusti yli puolet ehdotuksista koskee maataloutta, erityisesti tukiin liittyvää byrokratiaa. Maatalouden saama painoarvo on jo sinänsä käsittämätön. Maatalouden osuus Suomen taloudesta on olematon. Se elää täysin tukien varassa ja on paljolti resursseja kuluttava, eikä lisäarvoa tuottava toimiala. Suomen taloudellisen tilanteen parantamisen näkökulmasta maataloustukiin liittyvä byrokratia on täysin yhdentekevä asia.

Ehdotusten kirjoittajilta on myös unohtunut täysin se tosiseikka, että tukiaisiin liittyvä byrokratia on jossakin määrin väistämätöntä. Jos liiketoiminta perustuu lähes kokonaan julkiselle tuelle, ei lomakkeita, seurantaa ja takaisinperintää voida välttää. Se on välttämätön osa julkisten varojen käyttöä avoimessa yhteiskunnassa. Toki menettelyjä voidaan virtaviivaistaa, mutta julkisella tuella elävälle byrokratia on väistämätön paha.

Keskustan listassa on myös useita aika käsittämättömiä ehdotuksia. Toistakymmentä ehdotusta koskee villieläinten tappamiseen liittyvän sääntelyn keventämistä. Osansa saavat toki poroja syövät pedot, mutta myös lokit, oravat, valkoposkihanhet, naakat ja merimetsot. Oli metsästystä koskevan sääntelyn tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, työllisyyden, Suomen talouden nostamisen tai muidenkaan Keskustan listalle asettamien tavoitteiden kannalta sillä ei yksinkertaisesti ole merkitystä.

Samoin osa listalla olevista ehdotuksista on hyvin sekavia. Yksi sisältää jopa tarinan paimenkoiria luvatta käyttävästä virkamiehestä. Tuntuu siltä kuin ehdotuksia olisi otettu ilmaislehden tekstiviestipalstalta tai kansalaisyhteydenotoista ilman minkäänlaista toimitustyötä. Osa ehdotuksista ei edes ole ehdotuksia, vaan ilmeisesti joistakin toisista asiakirjoista leikkaa-liimaa -tekniikalla otettuja irrallisia lauseita.

Kaiken kaikkiaan Keskustan luettelolle on vaikea antaa kovin korkeaa arvosanaa. Jäämme siis yhä odottamaan taloudellisesti merkittäviä, poliittisesti vaikeita ja aidosti kunnianhimoisia uudistuksia sisältävää sääntelyn purkamisohjelmaa.

Seuraavaksi yksityiskohtaiset kommentit. Ne on jaettu keskustan julkaisun jaottelua noudattaen viiteen osa-alueeseen. Ehdotukset 1.-21. käsittelevät arkea ja vapaaehtoistoimintaa. Ehdotukset 22.-66. käsittelevät puolestaan yritystoimintaa, pisin osa eli ehdotukset 67.-158. maatalouden sääntelyä, 159.-196. rakentamista ja viimeiset ehdotukset 197.-202. käsittelevät kaupan alaa.

1. Kansalaisen arjen ja vapaaehtoistoiminnan helpottaminen

1. Hygieniapassia vaaditaan henkilöiltä, jotka työskentelevät elintarvikkeiden kanssa. Valvontaviranomaisten tulkinnat hygieniapassin suhteen x vaihtelevat ja passia on vaadittu jopa yksittäisissä talkootapahtumissa. Tehdään valvontaviranomaisille paremmat ohjeet siten, että he noudattavat asetusta, eivätkä vaadi hygieniapassia silloin, kun se ei ole tarpeen. Eviran kotisivuille tulee laitta selkeät ohjeet.

Ehdotus on aika omalaatuista norminpurkua. Ongelmana on elintarvikehygieniaa koskevien normien liian tiukka tulkinta. Mutta tätä ei ratkaista purkamalla tai väljentämällä normeja. Sen sijaan lisätään uusia viranomaisille suunnattuja normeja, joilla säännellään alkuperäisten normien tulkintaa. Kenties jos näidenkin tulkinta joskus tulevaisuudessa osoittautuu vaikeaksi, voidaan aina lisätä normeja, jotka sääntelevät normeja, jotka sääntelevät tulkintaa. Ja jos tämäkään ei riitä, voidaan aina säätää normeja, jotka sääntelevät normeja, jotka sääntelevät normeja, jotka sääntelevät tulkintaa.

2. Järjestysmieskortti tulisi olla voimassa 15 vuotta kerrallaan viiden vuoden sijaan.

Tämän kutsuminen mikroskooppiseksi olisi suurentelua. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten työryhmä on päätynyt juuri 15 vuoden voimassaoloaikaan. Onko niin, että 10 vuoden voimassaoloaika ei olisi saanut aikaan yhtä mittavia julkis- ja  yksityistaloudellisia säästöjä, mutta 20 vuoden voimassaolo olisi johtanut täyteen anarkiaan?

3. Jokaisella tulee olla mahdollisuus saada verkkopankkitunnukset.

Tässähän ehdotetaan norminpurun sijasta lisänormeja. Kenties ensi viikolla ilmestyy ”Keskustan  2002 lisänormia” -pamfletti ja tämä lipsahti sieltä vahingossa mukaan.

4. Henkilökortin voimassaoloaika on pidennettävä viidestä kymmeneen vuoteen.

Ks. kohta 2.

5. Vapaaehtoistyöntekijöiden kulukorvaukset tulisi voida maksaa verovapaasti nykyistä laajemmin. Erityisesti kilometrikorvausten 2000 euron vuosirajaa pitäisi muuttaa, koska alueilla, joilla on pitkät etäisyydet, raja tulee nopeasti vastaan.

Ehdotus koskee vapaaehtoistyötä, joka edellyttää yli 4500 km ajamista vuodessa omalla autolla. Tämän täytyy olla syvimmässäkin Kepulandiassa uskomattoman harvinaista.

6. Varainhankinnan lupamenettely kestää liian kauan. Sitä pitäisi nopeuttaa.

Tämä on ihan hyvä ehdotus. Liberan rahankeruuluvan uusiminen kesti viimeksi useita kuukausia. Mutta vapaassa kansalaisyhteiskunnassa rahankeruun ei tietenkään pitäisi olla ollenkaan luvanvaraista. Koko järjestelmä on tässä suhteessa melko pöyristyttävä.

7. Yleisötilaisuuden järjestäminen on liian byrokraattista. Yli 50 hengen yleisötilaisuuksien poliisiluvista siirrytään ilmoituskäytäntöön.

Kannatettava ehdotus, joskin pikkiriikkinen.

8. Yleisötilaisuuksiin liittyvien opasteiden laittamisen lupakäytännöstä luovutaan.

Ks. edellinen kohta.

9. Avustusten hakemis-, maksatus-, raportointi- ja tilitystavat vaihtelevat ministeriöstä toiseen. Avustuksen hakeminen on hyvin työlästä erityisesti pienemmälle järjestölle, jolla ei ole hallinnollisiin prosesseihin erikoistunutta henkilökuntaa. Avustusten hakeminen pitää tehdä helpommaksi.

Herättää lähinnä kysymyksen, miksi niin useat ministeriöt jakavat avustuksia pienille (tai suurille) yhdistyksille.

10. Vapaaehtoistyö saattaa heikentää työttömyysturvaa. Työttömien mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä työttömyysturvaa saadessa pitää selkeyttää.

Selkeyttäminen voitaisiin aloittaa tästä ehdotuksesta. Sama tauti muuten vaivaa useita listan ehdotuksia. Konkreettisen norminpurun sijasta kerrotaan epämääräisistä ”selkeyttämisistä”.

11. Poistetaan työttömiltä velvollisuus ilmoittaa vapaaehtoistyöstä.

Hyvä.

12. Jokaisella tulee olla mahdollisuus avata tili pankissa.

Ks. kohta 3. Pankkien pakottaminen tähän on normien lisäämistä, ei purkamista. Oli asia kannatettava tai ei, se ei kuulu normien purkamista käsittelevään listaan.

13. Liikunnan ja urheilun sekä kansalaistoiminnan tukemiseen annetuille lahjoituksille tulisi myöntää verovähennysoikeus lahjoittajan verotuksessa.

Tälläkään ei ole mitään tekemistä norminpurun kanssa. Verovähennysten lisääminen on normien lisäämistä, ei purkamista. Asia itse on liian monimutkainen tässä arvioitavaksi.

14. Hankintalain säädöksiä ja kynnysarvoja pitää muuttaa, jotta pienet järjestöt välttyvät ylimitoitetulta kilpailutusprosessilta ja siihen liittyvältä byrokratialta.

On vaikea arvioida ehdotusta, jonka sisällöstä ei kerrota käytännössä yhtään mitään.

15. Liikuntapalveluita verotetaan eri alv-kantojen mukaan. Kaikki liikuntapalvelut tulisi verottaa alemmalla verokannalla.

Minulla olisi vielä hullumpi norminpurkuehdotus: Mitä jos kaikkea verotettaisiin samalla ALV-kannalla?

16. Lupien pitäisi olla yleishyödyllisille yhteisöille maksuttomia ja pienten yhdistysten osalta niistä voidaan luopua. Yleishyödylliset yhteisöt voidaan vapauttaa lupa- ja muista maksuista, kuten esimerkiksi nimenkirjoittajien muutosilmoitus, ilmoitus yleisötilaisuudesta, rikosrekisteriote.

Herättää lähinnä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä yleishyödylliset yhdistykset tarvitsevat niin kauheasti erilaisia lupia, että maksut ovat ongelma. Voitaisiinko olla vähän kunnianhimoisempia ja purkaa byrokratiaa sen sijaan, että tyydyttäisiin vähentämään byrokraateille suoritettavia maksuja?

17. Talkootyön vero-ohjeistusta on parannettava. Ei ole hyväksyttävää, jos vapaaehtoista talkootyötä tekeville aiheutuu talkootyön tekemisestä haittaa.

Taas ehdotus, jonka tehtävä on herättää lämpimiä tunteita, mutta jonka sisältö jää täysin epäselväksi.

18. Ajokortti pitäisi saada ilman vakituista osoitetta.

Kannatettavaa. Joskin vaikea uskoa, että koskettaa kovin monta ihmistä.

19. Omien alkoholijuomien nauttiminen festivaaleilla yms. julkisella paikalla tapahtuvissa yleisötilaisuuksissa on kiellettyä riippumatta tapahtumanjärjestäjän tahdosta. Koska järjestyslaki sen sallii, säädetään alkoholin nauttimisesta yleisötilaisuudessa alkoholilain sijaan kokoontumislaissa, jolloin järjestäjille ja poliisille jää edelleen mahdollisuus kieltää alkoholin nauttiminen yleisötilaisuudessa näin halutessaan, mutta ensisijainen päätösvalta asiassa on järjestäjällä.

Ehdotus oli niin monimutkainen, että piti lukea monta kertaa. Ilmeisesti kysymys on siitä, että omien alkoholijuomien nauttimista yleisötilaisuuksissa ei kiellettäisi enää kokonaan vaan siirryttäisi poliisin mielivaltaan perustuvaan järjestelmään. Kai tätä täytyy kannattaa, joskin hurraahuudot takertuvat kurkkuun.

20. Tieturvakortti vaaditaan nykyisin kaikilta tiellä työtä tekeviltä. Se estää esimerkiksi järjestöjen talkooporukoita pystyttämästä aurauskeppejä teiden varsille. Liikenneviraston ohjeistusta on tältä osin muutettava siten, että kortti vaaditaan vain yhdeltä henkilöltä joka valvoo talkoolaisten toimintaa.

Suomi nousuun aurauskeppi kerrallaan! On aika kuvaavaa, että työryhmä näpertelee aurauskeppien parissa sen sijaan, että miettisi, mitkä kymmenistä erilaisista Suomessa vaadittavista korteista, luvista ja todistuksista ovat ollenkaan tarpeellisia. Ja huomatkaa, että edes aurauskeppiasiassa ei ehdoteta täydellistä pystyttämisvapautta. Paikalla on aina oltava henkilö, joka on käynyt päivän kestävän tieturvakurssin ja saanut kortin siitä merkiksi.

21. Valmennuskate ei ole riittävä, ja se tulisi nostaa 20 000 eurosta 50 000 euroon. Valmennusrahastossa verovuoden päättyessä oleva määrä katsotaan verovuoden veronalaiseksi ansiotuloksi siltä osin kuin sitä ei ole siirretty urheilijarahastoon. Valmennusrahastoon voidaan kuitenkin vuosittain jättää verovapaasti tulevaa valmentautumista varten enintään 20 000 euroa.

Tälläkään ehdotuksella ei ole mitään tekemistä norminpurun kanssa, päinvastoin. Kysymyksessä on urheilijoille suunnattujen verovähennysten tms. lisääminen ja itse asiassa sääntelyn monimutkaistaminen. Urheilun verohelpotusten lopettaminen voitaisiin ehkä katsoa norminpuruksi.

2. Yritystoiminnan ja investointien helpottaminen

22. Sinipohjaiset matkailuopasteet tulee korvata uusilla ruskeapohjaisilla vasta, kun sisällöllinen muutos tai kyltin ulkoinen kunto sitä edellyttää. Tässä voidaan harkita myös siirtymäajan pidentämistä.

Keskustan visio ei tässäkään ole suorastaan henkeäsalpaava.

23. Nosturit tulee tarkastaa vuosittain, mikä maksaa jopa tuhansia euroja per nosturi. 10 vuoden välein tehtävä määräaikaistarkastus maksaa yli 10 000 euroa. Metsäkoneyrittäjille tämä muodostaa kalliin ja tarpeettoman kuluerän. Määräaikaistarkastus tulee muuttaa koskemaan nostureita, jotka on tarkoitettu ajoneuvon kuormaamiseen pääasiassa muualla kuin metsässä.

Kepulaista norminpurkua parhaimmillaan. Väljennetään sääntelyä, mutta vain metsässä tapahtuvan toiminnan osalta. Kenties ajatusta voitaisiin soveltaa laajemmin ja kehittää metsässä tapahtuville asioille kokonaan oma lainsäädäntö. Kaikki olisi sallittua, mutta vain metsässä! Mikä tapahtuu metsässä, jää metsään.

24. Lain mukaan oman alkoholijuoman nauttiminen on kielletty ravitsemisliikkeessä tai muussa paikassa, missä yleisölle maksusta pidetään saatavana ruokaa tai virvokkeita (AlkoL 58 §). Lainsäädännössä voisi muuttaa asetusta siten, että anniskeluoikeudet omaavan ravintolan pitäjä voisi ilmoitusmenettelyllä ilmoittaa, että ravintolassa voidaan järjestää myös yksityistilaisuuksia, joihin voidaan tuoda omia juomia.

Vaihtoehtoisesti voitaisiin muuttaa lakia niin, että ravintoloitsija voisi kenellekään ilmoittamatta päättää mitä hänen omassa ravintolassaan tapahtuu.

25. Vanhusten hoivakodin kriteerit ovat erilaiset julkisella ja yksityisellä puolella erityisesti kiinteistö- ja tilavaatimusten osalta. Kaikkien lainsäädännöllisten ja valvonnallisten toimintaedellytyksien pitäisi olla samanlaiset niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella.

Kuulostaa hyvältä.

26. Kotihoidon henkilökunnalla tulee olla terveydenhoitajan, sairaanhoitajan, lähihoitajan, perushoitajan tai apuhoitajan pätevyys, eli jokin sosiaali- ja/ tai terveysalan koulutus. Kotipalveluja antavilta yrityksiltä tilataan kuitenkin henkilöapua esimerkiksi omaishoitajan sijaisuuden hoitamiseen ja erityisesti kodinhoitotehtävien suorittamiseen, mutta pätevyysvaatimusten takia työntekijöitä on vaikea löytää. Kotipalvelutyöntekijöiden pätevyyskriteereitä tulee väljentää.

Ehdotus on liian epämääräinen arvioitavaksi.

27. Liikennelupa tarvitaan nykyisin, jos siirtää kuormaa toiselle maksua vastaan tavallisella traktorilla. Tämän voisi vapauttaa, jos kyse on satunnaisesta toiminnasta.

Mitä jos kuormaa voisi siirtää toiselle maksua vastaan tavallisella traktorilla ihan ilman lupaa? Miten voi kunnianhimon taso olla näin alhainen? Itse asiassa muutos pakottaisi viranomaisia arvioimaan ja valvomaan ”satunnaisuutta”, mikä lisäisi normeja vähentämisen sijasta.

28. Työttömäksi jääneelle työttömälle, joka on muutoin oikeutettu ansiopäivärahan saamiseen, on jatkossa mahdollistettava päivärahan saaminen yritystoiminnan starttirahaksi, josta säädetään laissa julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Ansiopäivärahaa voisi saada yritystoiminnan starttirahaksi enintään 12 kuukauden ajan.

Tälläkään ei ole suuresti tekemistä sääntelyn purkamisen kanssa. Ansioturvan uudistaminen on liian suuri asia käsiteltäväksi tässä.

29. Yrityksen lopettaminen ja ”pöytälaatikointi” on ollut liian vaikeaa. Esitämme, että yrittäjä voisi ilmoittaa omavastuun nojalla sähköistä ilmoitusmenettelyä käyttäen päättävänsä tai keskeyttävänsä toiminnan. Toiminnan keskeytyessä yrityksen tiedoissa lukisi esim. ”Toiminta keskeytynyt toistaiseksi / määräajaksi”.

Vaikka.

30. Mikäli henkilöllä on ammattipätevyys linja-auto- ja/tai kuorma-autoluokkiin ja hän suorittaa jatkokoulutusta niihin, tulee ottaa huomioon, ettei näitä koulutuksia voida lukea hyväksi taksinkuljettajan ammattipätevyyden jatkokoulutukseen. Esitämme, että luovutaan tarpeettomasta jatkokoulutuksesta.

Kuulostaa hyvältä, joskin liikennemarkkinoiden sääntelyä pitäisi purkaa huomattavasti kunnianhimoisemmin.

31. Taksiautoilijoiden ammattipätevyyden hankkimista varten on suoritettava maksullinen kurssi joka viides vuosi. Esitämme, että luovutaan jatkokoulutuksesta.

Ks. edellinen kohta.

32. Jatkoaikaluvan saadakseen/pitääkseen ravintoloiden tulisi jatkossa ilmoittaa vain oleelliset olosuhdemuutokset. Jos olosuhteet eivät muutu, ravintolalta ei tule vaatia erityisiä toimenpiteitä. Esitämme, että tässä siirrytään sähköiseen ilmoitusmenettelyyn.

Ehdotan, että ravintolat saavat ihan itse päättää aukioloajoistaan kenellekään ilmoittamatta. Asiakkaille saa toki ilmoittaa haluttaessa.

33. Tapahtumanjärjestäjän/yrittäjän tulee nykyisin hakea lupa tienvarsiopasteille. Hinta riippuu tilaisuuden suuruudesta (paikallinen 50€, seudullinen 200€ ja valtakunnallinen 500€). Esitämme, että jatkossa riittäisi sähköinen ilmoitusmenettely ja lupamaksut poistettaisiin.

Eikö kohdassa 8 ehdotettu lupakäytännöstä luopumista kokonaan? Tuliko työryhmä katumapäälle kesken kaiken ja pelästyi, että täydellinen luvista luopuminen johtaisi täydelliseen anarkiaan ja opasteiden ripustamiseen joka puolelle? Joka tapauksessa ehdotukset ovat päällekkäisiä ja näin keskustalla on 202  sijasta korkeintaan 201 ideaa!

34. Ulkomaalaisten asiantuntijoiden palkkaamista pitää helpottaa.

Ulkomaalaisten palkkaamista pitää helpottaa.

35. Tienvarsimainonnan ja opastuksen lupakäytäntö vaihtelee eri puolilla Suomea. Jossakin saa isot mainostaulut tien varteen esim. kesäkahvilaa varten, jossakin ei mitään. Esitämme, että tässä siirrytään yhtenäiseen sähköiseen ilmoitusmenettelyyn.

Mitäpä jos jokainen saisi pystyttää omalle maalleen ihan mitä haluaa kenellekään ilmoittamatta?

36. Toimitiloihin ja toimintaan liittyviä lupakäytäntöjä tulee keventää kausiyrittäjyydessä. Ongelma vallitsee erityisesti elintarvike- ja matkailualalla. Kausiyrittäjyys tulee sallia nykyisenlaisessa toimitilassa, jossa on huomioitu turvallisuusmääräykset. Siirrytään tässäkin ilmoitusmenettelyn piiriin.

Siirrytään vaan. Mutta mietitään samalla sitä, minkä kaiken pitää oikeasti olla luvanvaraista.

37. Pienimuotoinen kullanhuuhdonta tulee mahdollistaa jatkossakin eikä sitä tule rinnastaa varsinaiseen kaivostoimintaan.

Normit suorastaan ryskyvät alas, kun keskusta pääsee vauhtiin. Kullanhuuhdonnan ylisääntely on varmasti se seikka, joka painaa Suomen taloutta alaspäin.

38. Kaivosviranomaiselle tulee antaa mahdollisuus antaa toimeenpanolupa muutoksenhakutilanteessa myös uutta kullanhuuhdontalupaa haettaessa silloin, kun lupa koskee sellaista aluetta, jolla on jo aiemmin kaivettu kultaa.

Whatever.

39. Kullankaivajien ympäristölupamenettelyyn tulisi saada helpotuksia siten, että alle 1000 m3 vuodessa kullankaivu vapautetaan ympäristöluvasta kokonaan ja sitä suurempien kullankaivuyksiköiden luvat myöntäisi paikallinen kunta siten, kuin myönnetään luvat maa-ainesten ottoon.

Okei.

40. Kullanhuuhdontalupien luvitussykliä tulisi pidentää. Nykyinen sykli on 4+3+3+3+ vuotta. Muutetaan uudeksi sykliksi 5+5+5+5+.

Huomautan vain, että keskustan norminpurkuideoista 2 % liittyy kullanhuuhdontaan. Kullanhuuhtojaväestön äänet on näin varmistettu.

41. Kaivospiirien siirtymäaikaa tulisi pidentää yhdeksästä vuodesta viiteentoista vuoteen.

Selvä.

42. Nykyisin on hankalaa saada mökkitielle auraaja talvella, kun tekijällä pitää olla ammattipätevyystodistus. Esitämme, että poistetaan asiaan liittyen tarpeettomat ammattipätevyysvaatimukset.

Kannatetaan, joskin taas sillä varauksella, että kaiken luvanvaraisuutta pitäisi pohtia paljon laajemmin. Suomi nousuun mökkiteitä auraamalla.

43. Taksiyrittäjien Kela-maksut palautetaan liian hitaasti. Tästä johtuen esimerkiksi palkanmaksu takkuaa, kun maksatus on hidasta. Esitämme, että määritellään uusi suositus maksatusajoille.

Tämä ei ole norminpurkua, vaan normin muuttamista tai lisänormien määräämistä.

44. Auton katsastusvälit ovat nykyisellään liian tiheitä. Esitämme, että katsastusvälit asetettaisiin pidemmiksi, jos huolto-ohjelmaa on noudatettu. Katsastus voitaisiin toteuttaa jatkossa huollon yhteydessä.

Hyvä ehdotus. Mutta koko nykyisenlaajuisen katsastusjärjestelmän tarpeellisuus pitäisi arvioida uudestaan.

45. Yrittäjän puolison asemaa tulee helpottaa sosiaaliturvan osalta. On ollut tapauksia, jossa yrittäjän puoliso tai lapsi ei ole oikeutettu työttömyyspäivärahaan taikka ansiosidonnaiseen päivärahaan työttömäksi jäädessään. Tällöin on oletettu, että yritys työllistää perheenjäsenen riippumatta hänen koulutustaustastaan tai siitä, onko yritys riittävissä varoissa työllistämään yhtä henkilöä lisää. Esitämme tähän uusia ohjeistuksia/ asetusta.

Myös tämä ehdotus on normien lisäämistä, ei purkamista. Yritetään pitää edes sanojen merkityksestä kiinni.

46. Maksuaikojen pidentyessä monet pk-yrittäjät joutuvat toimimaan oman varallisuutensa avulla ”pankkina”, kun arvonlisänvero on tilitettävä valtiolle jo ennen kuin asiakkaalta on tullut maksusuoritusta ko. veroa koskien. Arvonlisävero tulee muuttaa pk-yrittäjille maksuperusteiseksi ja yrittäjän tulee saada valita, käyttääkö suorite- vai maksuperusteista ALV- tilitystä.

Eikö tästä ole jo päätetty?

47. Pk-yrityksille tulisi saada yksi raportointiluukku, jossa tieto luovutettaisiin yrittäjän oman luovutuspäätöksen mukaisesti eri viranomaisille.

Hyvä. Kunhan samalla pohditaan, mistä kaikesta yrityksen ylipäänsä pitää raportoida viranomaisille.

48. Digitaalisia tuotteita tulisi verottaa kevyemmin. Tämä lisäisi monella eri tapaa tuottavuutta ja kannustaisi uusiin innovaatioihin.

Kaikkea pitäisi verottaa kevyemmin, mutta samalla tavalla.

49. Joukkoliikenneluvat tulisi jatkossa myöntää kymmeneksi vuodeksi.

Ks. kohta 30.

50. Myös sairaanhoitajilla tulisi olla oikeus saada lisätietoa lääkealan kehityksestä mainonnan kautta lääkeyrityksiltä.

Entä jos kaikilla olisi oikeus saada tietoa kaikesta?

51. Raskaan kuorma- ja linja-autoliikenteen ajo- ja lepoaikasäännöksissä tulisi siirtyä sääntelemään viikoittaista ajo-/työaikaa.

Kuulostaa pintapuolisesti hyvältä. Kunhan muistetaan kohta 30.

52. Ruokahävikin vähentämiseksi laitoskeittiöillä tulisi olla oikeus myydä ylijäänyttä ruokaa pientä korvausta vastaan, esim. koulun/päiväkodin/ vanhainkodin henkilökunnalle.

Mitä jos kaikki saisivat myydä ihan mitä vaan kenelle tahansa.

53. Ravintola-alan valvonnassa viranomaiselta tulisi jatkossa löytyä yrityksen perustiedot, jolloin tarkastuskäynneillä voitaisiin keskittyä paremmin oleelliseen papereiden pyörittämisen sijaan.

Ravintola-alan sääntelyä voitaisiin purkaa aika paljon kunnianhimoisemmin.

54. Matkailualalle olisi ensiarvoisen tärkeää, että koulujen loma-aikoja saataisiin siirrettyä kesäkuulta elokuulle, esim. maakunnallisia pilottikokeiluja hyödyntämällä.

Koulujen työajoista päätettäessä lasten ja vanhempien etu on tietenkin ratkaiseva. Matkailualan hyvinvointi on tässä täysin yhdentekevää.

55. Kalalaitoksen vuosittaisen tarkastuksen osalta voitaisiin siirtyä vähintään viiden vuoden välein tehtävään tarkastukseen, kun ongelmia ei ole ilmennyt. Pieniä alle viiden tonnin laitoksia tarkastettaisiin riskiperusteisesti, jolloin käyttöönottotarkastus ja omavalvonta riittäisivät useammissa tapauksissa.

Sopii.

56. Luodaan uudet ohjeistukset julkisen hallinnon maksatuksen määräaikoihin, etteivät yritykset ja työntekijät joutuisi maksuongelmiin viiveen takia. Uusi määräaika voisi olla esim. 14 vuorokautta.

Ei ole norminpurkua.

57. Työseteli tulisi ottaa käyttöön satunnaisen keikkatyön helpottamiseksi. Työnantaja ostaisi setelin, jonka hintaa sisältyisi työpanoksen lisäksi verot ja työnantaja maksut. Työntekijä saisi seteliä vastaan oman osuutensa.

Uusien etusetelien luominen ei ole norminpurkua, päinvastoin. Meillä on jo käytössä työseteli, sitä kutsutaan seteliksi. Se mahdollistaa työpanoksen vaihtamisen kulutustavaroiksi ja palveluksiksi.

58. Annetaan uusi yhtenäinen ohjeistus yritysten lupa-asioiden käsittelyaikoihin, esimerkiksi 21 tai 30 vuorokautta. Tällä hetkellä esim. yksityisellä sosiaali- ja terveysalalla käsittelyaika on jopa 13 kuukautta. Tässä on alueellisesti suurta vaihtelua.

Normien lisääminen ei edelleenkään ole norminpurkua, vaikka sen ujuttaisi norminpurkulistaan. Keskustan kannattaisi tosiaan julkaista myös ”2002 uutta normia” -lista. Normien keksiminen tuntuu sujuvan keskustapolitiikoilta paljon purkamista luontevammin.

59. Yrittäjän vuokratessa edustus- ja uima-allastilaa satunnaisesti ulkopuolisille käyttäjille yritys luokitellaan samaan kategoriaan kokoaikaisten uima-altaiden ylläpitäjäyritysten kanssa, kuten uimahalleihin ja kylpylöihin. Vähäisellä käytöllä olevien uima-altaiden valvonnassa tulee siirtyä omavalvontaan ja ilmoitusmenettelyyn. Pienyrittäjiä ei tule säädellä suurille yrityksille määritellyillä ehdoilla.

Mitä jos kuka tahansa saisi vuokrata edustus- ja uima-allastiloja kelle tahansa ilmoittamatta kenellekään?

60. Aluehallintoviraston maksut koetaan yrittäjäpiireissä korkeiksi, esimerkiksi yksinyrittäjän osoitteenmuutos on maksullinen. Maksuja tulisi kohtuullistaa, esimerkiksi tietyt perusmuutokset maksuttomaksi.

Pohditaanko mieluummin, miksi yrittäjät joutuvat asioimaan aluehallintoviraston kanssa niin paljon.

61. Kaupunkijunaa (kuten Turussa) varten ei tulisi vaatia linja-auto- ja yhdistelmäajoneuvo- korttia (DE-ajokortti). Päteviä yrittäjiä tai kuljettajia on vaikea löytää, jolloin yritystoimintaa on vaikea harjoittaa. Ajokorttivaatimusta tulisi keventää, esim. C- tai T-kortti (max 30 km/h).

Suomi nousuun Jokke Jokijunan sääntelyä keventämällä!

62. Nuorten työntekijöiden työllistymistä estetään liiallisilla ikärajoilla työn vaativuutta tai turvallisuutta koskien. Esimerkiksi kunnan kesätöissä ruohonleikkaajan on oltava 16 vuotta täyttänyt. Vertailun vuoksi Suomessa traktoriajokortin voi saada jo 15-vuotiaana. Lasketaan ruohonleikkaustyön ikärajaa 15 vuoteen ja velvoitetaan työantaja kouluttamaan työntekijänsä. Nuorten työntekijöiden työntekoon liittyvät ikänormit tulee tarkistaa myös yleisesti tavoitteena edistää työllistymistä työsuojelun kärsimättä.

Vain viimeinen lause pelastaa tämän naurettavuudelta.

63. Tavanomaisen työntöjarrulla varustetun kaapelivaunun voi kytkeä henkilöautoon ja pakettiautoon, mutta ei kuorma-autoon. Ehdotamme, että ajokorttisäädäntöön tehdään muutos, joka mahdollistaa enintään 3 500 kg painoisen jarrullisen perävaunun vetämisen myös kuorma- autolla.

Mikä ettei.

64. Kaapelivaunun vetämistä traktorilla rajoittaa enimmäisleveys. Kuorma-autolla voidaan vetää enintään 3,5 m leveää kaapelivaunua. Sama kaapelivaunuleveys tulee sallia sekä kuorma-autoon että traktoriin. Kaapelikela tulee voida kuljettaa tiealueella myös perävaunujen alaluokkaan ’hinattava laite’ kuuluvilla uusilla kaapelivaunuilla.

Joo.

65. Kuorma- ja linja-auton ammattikuljettajilta vaaditaan ajokortin lisäksi erillinen ammattipätevyyskoulutus. Ammattipätevyyden tulee koskea vain ammattimaisia kuorma- tai linja-auton kuljettajia. Kuorma- ja linja-auton kuljettajan ammattipätevyysvaatimuksen ei tulisi koskea myöskään erikoisalojen ammattilaisia. Ammattipätevyyslaissa mainitut alat ja kuljettajat tulisi vapauttaa ammattipätevyyskoulutuksen suorittamiselta.

Ks. kohta 30.

66. Myrskyvahingot sähköverkolle on korjattava mahdollisimman pian, mutta turvallisesti. Tammikuun myrskytöistä syntyneet ylityöt voivat nyt osalla ammattilaisista estää loppuvuoden myrskytöiden tekemisen. Joulukuussa tehdyt ylityöt eivät kuitenkaan estä tammikuussa tehtävää ylityötä. Kalenterivuoteen sidotusta enimmäisylityökertymästä on luovuttava tai tarkasteltava esim. rullaavaa 12 kk maksimikertymää. Vuorokautisten ja viikoittaisten ylityömäärien osalta tulee edelleen olla katto riittävän lepoajan vuoksi.

Kenties hivenen rohkeampikaan ehdotus ei johtaisi täydelliseen ylityöanarkiaan ja amfetamiinin voimalla tehtäviin ympärivuorokautisiin myrskykorjauksiin.

3. Maatalouden sääntelyn helpottaminen

67. Kun eläin on ympärivuotisesti laitumella laumassa ja joutuu matkustamaan kuljetusautossa laumasta erotettuna, eläin stressaantuu. Nykymallilla auto kuljettaa elävät eläimet teurastettavaksi. Mikä ero on biisonilla ja muilla ulkona kasvatettavilla naudoilla tai poroilla? Biisonin saa lopettaa tilalla. Suomalaisfirma on kehittänyt rekkateurastukset, joita on toimitettu Ruotsiin ja Viroon. Kuljetus on teurastuksen jälkeen, tai liha voitaisiin myydä tilalta suoraan. Rekkateurastamo tai tilateurastamo saattaisi eläinten inhimillisemmän kohtelun lisäksi pelastaa suoramyynnin ansiosta monta lihatilaa. Eviran on kevennettävä asetusta tilapäisestä elintarvikemyynnistä tilalta.

Tunteet olivat ilmeisesti nousseet pintaan tätä kirjoitettaessa, koska lopputulosta on mahdotonta ymmärtää. Juttu kuulostaa siltä, kun se olisi litteroitu suoraan vihaisen poroisännän puhelusta.

68. Hankintalain tulkinnat. Hankintayksiköissä ja ruokapalveluissa pitää pienten hankintayritysten asemaa parantaa. Isoissa yhteishankintayksiköissä isoimmat hankkijat määräävät ehdot ja sanelevat sävelet. Pienet tulevat perässä ja valittavat sopimusten tiukkuutta ja sitä, että rahat eivät riitä hankkia paikallista, vaikka osa voisi joitakin tuotteita hankkia suorahankintana tai pienhankintana. Elintarvikekilpailutuksissa on tosin paljon alueellisia eroja ja osassa kuntia ja kuntayhtymiä parannusta tapahtuu sitten seuraavalla hankintakierroksella.

Hankintalain päämääränä pitää olla se, että julkiset hankinnat tehdään mahdollisimman edullisesti ja tehokkaasti. Ketään ei pidä suosia, erityisesti ketään ei pidä suosia paikallisuuden tai pienuuden vuoksi.

69. Asiakkaan asemassa olevat tarvitsevat parempaa tiedotusta. Suurissa kunnissa ruokapalvelut ovat yhtiöitetty ja jos asiakas ei vaadi tai ole tehnyt strategista päätöstä tai hankintaohjetta lähiruoan hankkimiseksi, eivät ruokapalvelut ryhdy sitä tarjoamaan. Tämä tilanne on myös osassa kuntia.

Myös tätä on lähes mahdotonta ymmärtää. Missään tapauksessa lähiruokaa ei pidä suosia julkisissa hankinnoissa, eikä sen suosiminen tietenkään ole norminpurkua, päinvastoin.

70. Kaupan pitäisi voida lahjoittaa ruokaa eläintiloille. Nyt myymälän pitää rekisteröityä rehuntuottajaksi, jos se haluaisi luovuttaa esimerkiksi leipää ja vihanneksia karja- tai hevostiloille. Tästä vaatimuksesta tulee luopua.

Sopii, vaikka kysymys tietenkin kansantaloudellisesti olemattomasta asiasta.

71. Lähiruokapiirin yhteiskuljetuksen sääntöjä pitää selventää. Eri viranomaistahot, Trafi, Evira, Ely ja Poliisi eivät ole ottaneet kantaa, tarvi- taanko lupaa, jos kuljettajana toimii yksi ruokapiirin tuottajista maksua vastaan. Liikennelupaa ei tarvita, kun yksi lähiruokapiirin tuottajista toimii kuljettajana vastikkeetta.

Ks. kohta 30.

72. Suoraan kuluttajalle ilman elintarvikehuoneistoa ja elintarvikehuoneistoilmoitusta myytävien alkutuotannon tuotteiden sallittu myyntimäärä on liian matala, myytävien tuotteiden alarajoja pitäisi nostaa. Esim. mikäli hunajaa tuotetaan yli 2 000 kg, tarvitaan erillinen tila. Tämä on tarpeeton vaatimus.

Ihan hyvä. Kunhan muistetaan, että suoramyynti on erittäin tehoton elintarvikejakelun muoto, eikä sitä tule mitenkään suosia.

73. Eläintautilakiin perustuvaa teurastamoiden valmiussuunnitelmaa, harjoituksia ja niiden dokumentointia tullaan valvomaan. Tämä on kohtuuton vaatimus pienteurastamoille. 1-2 henkilöä työllistävät pienteurastamot tulisi rajata ulkopuolelle.

Pohdittaisiinko tässäkin asioita vähän laajemmasta näkökulmasta, eli siitä millaista sääntelyä ylipäänsä tarvitaan. Muistutetaan myös, että pienille yrityksille annettavat erivapaudet eivät oikeastaan ole norminpurkua. Ne voivat päinvastoin tuottaa lisävalvontaa ja kaikenpuolisia muita sivuvaikutuksia.

74. Isoilla teurastamoilla on pääsy sähköiseen järjestelmään ja nautarekisteriin tehtävien muutosten teko on helpoa. Näin ei ole kuitenkaan tilateurastamoiden kohdalla. He eivät saa edes kuittausta lähettämistään tiedoista. Mikäli muutosta ei kirjata, tuottaja menettää tuet. Sähköinen asiointi pitäisi avata kaikille ja nautarekisteriin tehdyistä muutoksista tulisi lähettää automaattisesti kuittaus ilmoittajalle.

Nautarekisteri avoimeksi kaikille! Kannatetaan, ks. kuitenkin edellinen kohta.

75. Ilmoittaminen tehdään käyttäjäystävällisemmäksi avaamalla sähköinen asiointi kaikille. Ilmoittajan ja tuottajan oikeusturvan takia heidän on saatava vastausviesti.

Ks. edellinen kohta.

76. Maatalouden laskentakeskus lähettää tilateurastamoille jopa 1 € laskuja. Yhden naudan ilmoittaminen (kts. edellinen kohta) maksaa 1 € alv 0 %. Muutetaan käytäntö siten, että tilateurastamot saavat laskuja ilmoittamistaan naudoista esim. puolivuosittain ProAgrian tekemien luomutarkastusten hinnoittelu 115€/h alv 0 %, kun tarkastetaan asiakkaiden paperit ja heille tulostettuja etikettejä. Laskun maksaa tietysti asiakas, hinta nostaa luomulihan hintaa.

Olisiko nämä pikkiriikkiset muutokset voitu niputtaa yhdeksi ehdotukseksi? Ei, koska sitten ei olisi päästy 202 ehdotukseen.

77. Asioiden kirjaaminen. Tilateurastamoilla on tärkeä kirjata ylös mm. jauhelihaprosessit ja ruhoseurannat. Turha kirjaaminen on esim. teurastuspäivän aamuna kirjattava veitsisterilisaattorin lämpötila. Tämän päivän yrittäjille on selvää, että harjoittaakseen kannattavaa toimintaa työvälineiden on oltava asianmukaiset. Sterilisaattorin lämpötilaa seurataan, lamppujen palamisten ja vaihtamisen kirjaukset tuntuvat (1-2 hlö:n) tilateurastamoissa turhalta työltä. Omavalvontaa pitää kirjaamisen osalta pystyä soveltamaan pieniin laitoksiin.

En enää jaksanut edes lukea. Ks. edellinen kohta.

78. Pakolliset trikiinitutkimukset. Tutkimuksia tekee 15 laboratoriota Suomessa. Kohtuullistetaan maksuja ja turvataan nykyistä laajempi tutkimusten määrä esim. riistan osalta.

Ei ole norminpurkua.

79. Viljelijöiden ja tilateurastamoyrittäjien oikeusturvaa tukia haettaessa on parannettava. Hakulomaketta täyttäessä tukiehdot eivät ole valmiit. Yrittäjä ei tiedä minkälaiset sanktiot mahdollisesti aiheutuvat mikäli ei pysty tukiehtoja täyttämään. Hakijan tulee voida muuttaa hakemusta hakuajan jälkeen mikäli ehdot ovat oleellisesti muuttuneet.

Ks. edelliset kohdat.

80. Peltojen peruslohkon mittaus + digitalisointi, pinta-alan lukitseminen (pinta-alatietojen muuttuminen). Peltojen jatkuvasta digitalisoinnista luopuminen, ilmoitusvelvollisuus viljelijälle muutoksista, ei sanktioita mikäli muutokset maanviljelijästä riippumattomia.

Maanviljelijöiden byrokratiasta valitettaessa kannattaa muistaa, että se johtuu suureksi osaksi tuista. Jos haluaa harjoittaa liiketoimintaa muiden rahoilla, kannattaa varautua täyttämään lomakkeita.

81. Oriin sperman varastot kansalliseen käyttöön. Lupamenettely koetaan hankalaksi ja siitä tulee luopua.

Tämä on niin pikkiriikkinen ja väsynyt ehdotus, ettei siitä jaksa vääntää edes vitsiä.

82. Suojavaatetusvaatimukset on koettu jossakin tapauksissa liiallisiksi ja liikaa Oiva-arvosanoihin vaikuttaviksi. Lainsäädäntöä suojavaatteiden käytöstä on syytä käydä läpi ja järkevöittää.

Tässä ehdotus, joka onnistuu samalla olemaan mikroskooppinen ja täysin epämääräinen.

83.-104. Maataloustukia ym. koskevia valituksia.

Keskustan ”norminpurusta” ylivoimaisesti suurin osa on joko täysin epämääräisiä tai kiusallisen spesifejä maataloustukien laskemiseen ja maksamiseen liittyvien epäkohtien luettelointeja. Tämä selviää katsomalla muutamaa edellistä kohtaa. Ehdotukset 83.-104. ovat niin samanlaisia toistensa ja aiempien kohtien kanssa, että niitä ei kannata yksitellen kommentoida.

Tosiasia on, että kun harjoittaa kannattamatonta elinkeinoa julkisen rahoituksen varassa, byrokratia on väistämätöntä. Verorahoja ei kerta kaikkiaan voi jakaa ilman byrokraattista valvontaa. Samoin väärin perustein maksettua tukea peritään takaisin, aivan samalla tavalla kuin väärin perustein maksettuja sosiaalietuuksia. Asian luonne vain on sellainen.

Jos byrokratiasta haluaa eroon, voi olla ottamatta vastaan tukiaisia tai siirtyä kannattavaan elinkeinoon.

On vähän lukijan juksaamista, että lähes puolet (45 %) ehdotuksista koskee kansantaloudellisesti olemattoman, julkisilla tuilla elätetyn maataloustoimialan vaatimuksia. Tällainen norminpurku ei kosketa suurinta osaa kansalaisista ollenkaan.

105. Luomutarkastusten hinnoittelu: onko tarpeen tehdä luomutarkastukset joka vuosi?

Julkisen sektorin pitäisi lopettaa luomusääntely kokonaan. Luomuksi julistaminen ei palvele mitään järjellistä julkista intressiä. Jos tuottajat haluavat sertifioida jotain ”luomuksi”, tehkööt sen itse omasta aloitteestaan ja omilla rahoillaan.

106.-108. Valitus tukiaisista jatkuu.

Krooh.

109. Lemmikkieläinten eläinsuojelurikkomus ei saa vaikuttaa hyötyeläimistä saatuihin tulotukiin, jos ne on asianmukaisesti hoidettu.

Tämä ei mitenkään liity norminpurkuun ja on muutenkin outoa. Siis keskustan mielestä on jotenkin poliittisesti järkevää puolustaa lemmikkieläimiä huonosti kohtelevien oikeutta saada lehmiin kohdistuvaa tukea?

110. Maatalouden investointituet: hanketta ei saa aloittaa ennen kuin myönteinen investointipäätös on tullut. Pienempiä hankkeita voisi aloittaa omalla riskillä. Investointihanke voi siirtyä jopa vuodella.

Mitäpä jos maatalousyrittäjät tekisivät kaikki hankkeet ihan omalla riskillä, niin kuin kaikki muutkin yrittäjät?

111.-124. Lisää maatalousyrittäjien tukiaisvaikeuksien luettelointia.

Ks. kohtien 83.-104. kommentit.

125.-133. Petovahinkoja koskevia ehdotuksia.

Suomen suurimman puolueen norminpurkuehdotuksista 4 % koskee petovahinkoja. Tältä osin keskustan norminpurku on itse oma karikatyyrinsä.

134. Merimetsojen aiheuttamien vahinkojen vähentäminen. Annetaan entistä enemmän lupia lintumäärän rajoittamiseen.

Suomi nousuun merimetsoja metsästämällä.

135. Valkoposkihanhien aiheuttamien vahinkojen vähentäminen. Suomen tulee toimia EU:ssa siten, että valkoposkihanhet luokiteltaisiin riistalinnuiksi.

Valkoposkihanhet Suomen EU-politiikan kärkihankkeeksi.

136. Naakka tulee siirtää metsästyslain piiriin.

Suomi nousuun naakkoja metsästämällä.

137. Euroopan majava tarvitsee pyyntiluvan, mutta Kanadan majava ei tarvitse pyyntilupaa. Luvista tulisi luopua.

Suomi nousuun majavia metsästämällä.

138. Merihylkeistä saatuja tuotteita pitäisi saada hyödyntää kaupallisesti.

Suomi nousuun traania myymällä.

139. Ammattikalastuksessa kalastusasioiden luvanmyöntäjänä toimii ylikuormitettu ELY-keskus. Menettely on saatava nopeaksi ja joustavaksi.

Suomen työllisistä osa- tai kokoaikaisia ammattikalastajia on noin prosentin viidestoistaosa, yhteensä 1500 kalastajaa. Jos norminpurkuehdotukset olisivat tässä mielessä edustavia, kalastusta olisi tullut käsitellä 0.13 ehdotuksessa. Sen sijaan näitä oli noin 15-kertainen määrä eli 2.

140. Kaupalliseen kalastukseen tarkoitetuksi pyydykseksi luetaan muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella yli 240-metriset verkot pyynti- tai venekuntaa kohti. Poikkeuslupa tulee hakea ELY-keskuksesta tai ilmoittautua ammattikalastajaksi. Rajoitusta tulee lieventää.

Ks. edellinen kohta.

141. Rakennuksiin tunkeutuvan eläimen, esim. oravan poisto. Nykyisen säädöksen mukaan eläimen poistamiseen tarvitaan riistakeskuksen lupa. Luvan saanti kestää viikkoja. Tarpeeton lupamenettely tulee poistaa.

Suomi nousuun oravia metsästämällä.

142. Tiloilla kasvatetut fasaanit voidaan myydä ravintoloihin ja kauppoihin höyhenpeitteisenä. Ravintolat eivät kuitenkaan ota vastaan kynimättömiä lintuja. Kynityt linnut on eläinlääkärin tarkistettava ja tarkastusmaksu on 300 €. Tämä on tarpeetonta byrokratiaa.

Suomi nousuun fasaaneja kynimällä.

143. Natura-alueilla metsästys vaati metsästysluvan, jonka myöntää Metsähallituksen luontopalvelut hallintopäätöksenä. Tämä koskee esim. riekkolupia. Menettely on tarpeettoman raskas ja monimutkainen. Tällä hetkellä pyynti on vapaata, mutta asetuksen muutoksella ollaan tätä muuttamassa luvanvaraiseksi.

Suomi nousuun riekkoja metsästämällä.

144. Kiusantekomielessä tehdyt valitukset. Paikallisilla luonnonsuojeluyhdistyksillä on oikeus tehdä valituksia viranomaisten päätöksistä, jolloin toimenpano viivästyy. Esim. lokkien, merimetsojen ja valkoposkihanhien metsästysluvat kaatuvat yleensä valituksiin. Suurpedoissa valitustehtailu on keskittynyt susilupiin. Maassa toimii muutama pieni yhdistys, jotka tekevät sarjatyönä valituksia hallinto- oikeuteen kaikista myönnetyistä luvista. Hallinto-oikeudessa käsittelyaika on väh. 7 kk.

Suomi nousuun lokkeja metsästämällä. Keskustan norminpurkuehdotuksista yhdeksän koskee erilaisten pienehköjen eläimien tappamisen helpottamista. Kahdeksan koskee petovahinkoja. Yhteensä siis lähes kymmenesosa norminpurkuehdotuksista liittyy villieläinten tappamisen helpottamiseen. On vaikea nähdä, miten tällä voisi olla mitään kansantaloudellisesti merkittävää vaikutusta.

145. Aseluvan saaminen metsästys- ja urheiluammuntaharrastukseen voi edellyttää hakijalta jopa kuutta eri käyntiä poliisilaitoksella.

Sisältyykö tähän ehdotus?

146. Kalankasvatuslaitokset tarvitsevat ympäristöluvan, kun ne käyttävät 2 000 kiloa rehua vuodessa tai kun kalan kasvu ylittää 2 000 kiloa. Suomessa ei käytännössä perusteta enää lainkaan uusia suuria kasvattamoja vaan kalankasvattajat ovat siirtyneet harjoittamaan toimintaa Ruotsiin ja Viroon. Syynä on Suomen kankea ja pitkä ympäristölupamenettely. Avomerelle perustettavan kalankasvattamon ympäristöluvan saaminen kestää tällä hetkellä 4-5 vuotta. Lupakankeus on johtamassa kalankasvatuksen loppumiseen Suomessa. Suomen vedet pullistelevat kalaa, mutta suomalaiset syövät entistä enemmän tuontikalaa.

Ei sisällä ehdotusta.

147. Suomessa valmistellaan moottorisahan vapaaehtoista ajokorttia. Suunnitteilla oleva moottorisahakortti on hyvä esimerkki turhasta kortista, jolla koulutusten järjestäjät rahastavat. Sinänsä ei voi väheksyä moottorisahan käyttökoulutusta ja siihen keskeisesti liittyvää turvallisuutta.

Eli korttia ei tarvita, mutta moottorisahakoulutusta ei tule väheksyä.

148. Teurastamoiden tulee tehdä ilmoitus 7 vrk kuluessa lammas-, vuohi-, sika- ja nautarekisteriin eläimen lopettamisesta. Ilmoitusaikaa olisi parempi muuttaa 14 vrk.

Eikö nämä käsitelty jo?

149. Eläinrekisterimaksu. Ilmoitus nautarekisteriin maksaa 1 € per nauta; jos ei ole teurastettu kuin yksi nauta, laskentakeskukselta tulee 1 € lasku. Lammasrekisterin ilmoitus on 0,40 € per eläin. Laskentakeskukselta tulee lasku kahdesti vuodessa, mistä on erittäin vaikea selvittää, mihin ilmoituksiin lasku liittyy. Sikarekisterin ilmoitus on 0,10 € per teurastusilmoitus. Rekisteri-ilmoitus tehdään sähköisesti rekisteriin ja silti joutuu maksamaan ”palvelusta”. Kohtuullistetaan eläinrekisterimaksujen ja kehitetään laskutusta.

Ei ole norminpurkua.

150. Aseluvan saanti ammattikäyttöön teurastajan pätevyystodistuksella. Nykyisin lähes mahdotonta saada pistoolin osto/kantolupaa.

Nyt puhalletaan kaikki yhteen hiileen ja viedään läpi tämä keskeinen uudistus! Suomi nousuun teurastajia aseistamalla.

151.-153. Eläinvalvontaa koskevia uudistuksia.

Keskusta ehdottaa muutamaa pikkiriikkistä muutosta. Näiden sijaan valvontaa ja sen tarpeellisuutta pitäisi pohtia kunnolla ja mieluummin sellaisilla toimialoilla, jotka ovat Suomen kannalta ratkaisevia. Eläintenkasvatuksen taloudellinen merkitys on korkeintaan vähäinen.

154. Luomulihahankinta-sopimusten valvonta on maksullista. Tuottajille kertyy kolminkertainen kustannus. Luomutarkastusten tarpeellisuus on arvioitava.

Ks. kohta 105.

155. Tukivalvojien mielivalta tulee estää. Esim. valvoja käytti ilman tuottajan lupaa lampaiden ajossa paimenkoiraa. Tilan lampaat eivät olleet tottuneet paimenkoiraan, joten ne säikkyivät ja vaikuttivat valvojan mielestä häiriintyneiltä. Viljelijä sai 100 € maksun paimenkoiran käytöstä.

Lukiko tätä asiakirjaa kukaan ulkopuolinen ennen sen julkaisemista? Vai mikä selittää näiden ilmaislehden tekstiviestiosastolta löytyneiden viestien ottamisen suoraan tänne listaan?

156.-158. Maataloustukiin kohdistuvia valituksia.

Ks. aiemmat kohdat.

159. Maakuntakaavojen valmistelussa ja hyväksymisessä on vahvistettu paikallistuntemusta ja maakuntien päätösvaltaa, kun kaavojen vahvistamisesta ympäristöministeriössä luovuttiin.

Ei ole ehdotus, ei liity norminpurkuun. On kopioitu suoraan jostain toisesta asiakirjasta.

4. Rakentamisen sääntelyn ja kustannusten karsiminen

160. Rantarakentamisen poikkeamistoimivalta on siirretty kunnille. Kunta ratkaisee, saako ranta-alueelle rakentaa vahvistetusta kaavasta poiketen.

Ei sisällä mitään ehdotusta. On kopioitu seuraava rivi samasta asiakirjasta kuin äskeisessä kohdassa.

161. Asemakaavassa osoitetusta rakennusoikeudesta, rakennuksen suojelumääräyksestä ja kaavan laatimista varten määrätystä rakennuskiellosta saa poikkeamisluvan myöntää suoraan kunta, kun poikkeamistoimivallan siirto kunnille toteutui.

Ei sisällä ehdotusta. Edellisissä kohdissa kopioidun asiakirjan kopiointia on jatkettu.

162. Kunnalta saa jatkossa suoraan poikkeamislupapäätöksen rakennuksen käyttötarkoituksen muuttamisesta esimerkiksi toimistotiloista asuinkäyttöön, kun poikkeamistoimivallan siirto kunnille toteutui.

Ei sisällä ehdotusta. Edellisten kohtien tapaan jostain aivan muusta asiakirjasta on kopioitu suoraan lauseita.

163. Rakennusluvan hakeminen vaihtelee kunnittain. Sitä on yhtenäistettävä, jotta käytettävät kaavakkeet ja menettelyt olisivat samoja kaikissa kunnissa. Sähköinen lupajärjestelmä on otettava käyttöön lupa- ja valvontajärjestelmän sujuvoittamiseksi.

Kuulostaa ihan hyvältä. Tietenkin todellinen norminpurkaja pohtisi sitä, voitaisiinko rakentamisen luvanvaraisuutta vähentää. Mutta tämä lienee Suomessa liikaa vaadittu.

164. Kaavoituksen valmistelu ja päätösten tekeminen on hidasta. Prosessia on nopeutettava. Täydennysrakentamisessa on siirryttävä kevennettyyn kaavamenettelyyn. Yleiskaavan käyttöä rakennusluvan perusteena on helpotettava. Suunnittelutarvealueiden käyttämistä on rajoitettava.

Kaavoituksen nopeuttaminen ja keventäminen on ehdottomasti kannatettavaa. Tosin keskustalaiset ovat muualla vaatineet kaupunkien kasvun rajoittamista, joten on vaikea sanoa kuinka jämäkästi keskusta seisoo kaavoituksen helpottamisen kannalla.

165. Kaavoituksen ja rakentamisen valitusmenettelyt ovat laajasti käytettävissä ja valitusten käsittelyajat ovat pitkiä. Muutoksenhakua on uudistettava. Muutoksessa on tarkasteltava valitusoikeutta, valitusasioiden ratkaisuprosessia, maksuja, valitusluvan käyttöönottoa ja viranomaisten roolia toisiinsa nähden.

Tämä on jo niin epämääräistä, että on vaikea arvioida sisältöä. ”Muutos” sinänsä ei tarkoita norminpurkua, vaan se voi tarkoittaa hyvin monia eri asioita.

166. Maalämpöpumppujen sijoittamiseen tarvitaan toimenpidelupa. Luvan hakemisesta on luovuttava ja siirryttävä ilmoitusmenettelyyn.

Mitä jos maalämpöpumpun saisi laittaa omalla maallaan ihan mihin haluaa ilmoittamatta kenellekään?

167. Aurinkopaneelien ja -keräinten asentamiseen vaaditaan kunnasta riippuen erilaisia lupia. Käytännöt on yhtenäistettävä ja siirryttävä niiden asentamisen osalta ilmoitusmenettelyyn.

Mitä jos aurinkopaneelin saisi laittaa omalla maallaan ihan mihin haluaa ilmoittamatta kenellekään?

168. Pienimuotoisten talousrakennusten rakentamiseen eli piharakentamiseen vaaditaan kunnasta riippuen erilaisia lupia. Käytäntöjä on yhtenäistettävä. Pienimuotoisessa rakentamisessa, kuten varastot ja liiterit, on siirryttävä ilmoitusmenettelyyn.

Mitä jos liiterin saisi pystyttää omalla maallaan ihan mihin haluaa ilmoittamatta kenellekään?

169. Vapaa-ajanasuntojen käyttötarkoituksen muuttamista pysyviksi asunnoiksi on helpotettava.

Vaikea sanoa mitään näin epämääräisen ehdotuksen pohjalta. Periaatteessa kuulostaa hyvältä.

170. Autopaikkojen rakentamisvelvoitteesta säädetään usean kunnan asemakaavassa ja rakennusjärjestyksessä. Autopaikkojen määrän tarvetta on arvioitava joustavasti ja tapauskohtaisesti rakennettavien asuntojen ja rakennuspaikan perusteella. Pikkutarkat yleiset määräykset on poistettava kaavasta ja rakennusjärjestyksestä.

Mitä jos annettaisiin rakennuttajien ihan itse päättää kuinka monta autopaikkaa taloihin tulee?

171. Kuntien rakennusjärjestyksissä on paljon yksityiskohtaisuutta, esimerkiksi värit, materiaalit ja räystäskorkeudet. Niitä on karsittava. Kuntia on ohjeistettava rakennusjärjestysten laadinnassa, jotta pakottavat velvoitteet vähenevät.

Mitä jos annettaisiin ihmisten rakentaa aika väljissä raameissa juuri sellaisia taloja kuin he haluavat?

172. Rakennuslupaa haettaessa naapurien kuulemisvelvoitetta tulkitaan eri tavoin eri kunnissa. Kuulemisvelvoite on rajoitettava vain naapureihin, jotka ovat välittömässä läheisyydessä. Menettelyiden tulee olla samat koko maassa. Kuntien rakennusvalvontaa on ohjeistettava yhtenäisistä käytännöistä.

Hyvä ehdotus.

173. Tiukoista rakennettavien asuntojen keskikokovaatimuksista on luovuttava. Rakennusluvanhakijoille on annettava mahdollisuus etsiä parhaita ratkaisuja rakennettavien asuntojen, niiden kysynnän ja rakennuspaikan perusteella.

Hyvä.

174. Asuntosuunnittelua koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä on poistettava kaavoituksesta ja muusta rakentamisen ohjauksesta, kuten kuntien rakennusjärjestyksistä. Suunnittelussa on oltava mahdollisuus etsiä parhaita, tarpeenmukaisia ja kustannustehokkaita nykyaikaisia ratkaisuja.

Hyvä.

175. Väestönsuojien rakentamisvelvoitetta on lievennettävä. Tulisi keskittyä hoitamaan väestönsuojelu ja siihen liittyvät väestönsuojat kootusti usean kiinteistön yhteisinä tai aluekohtaisesti mahdollisuuksien mukaan. Väestönsuojien tulee olla isompia ja yhteisiä. Muutoksella pyritään tarkoituksenmukaisempiin tiloihin ja alempiin rakentamiskustannuksiin.

Hyvä.

176. Tiukat vaatimukset koskien koneellista tulo- ja poistoilmanvaihtoa sekä lämmöntalteenottolaitteistoja lisäävät rakentamisen kustannuksia ja heikentävät käyttömukavuutta. Rakentamismääräyskokoelmassa on esitettävä ilmastoinnin mitoitusperusteet vastaamaan paremmin tarvetta ja erilaisia tiloja.

Kuulostaa hyvältä.

177. Kaikkien asuntojen rakentaminen esteettömäksi lisää asuntorakentamisen kustannuksia merkittävästi. Esteettömyysmääräysten soveltamisessa on oltava joustavuutta ja tarveharkintaa (esimerkiksi opiskelija- asunnot, pienten huoneistojen pesutilojen mitoitus, kulkuteiden liuskat). Korjausrakentamisessa huomioitava myös vanhojen ovileveyksien ym. käytön mahdollistaminen. Rakentamismääräyskokoelman vaatimusten on pyrittävä tarveharkintaan, kustannusten hallintaan, tehokkaisiin tiloihin ja muuntojoustavuuteen.

Ensimmäinen lause on totta, mutta millään tavalla kouriintuntuva ehdotus jää uupumaan.

178. Suunnittelutarvealueiden käyttämistä on rajattava tarkemmin koskemaan kasvukeskuksia ja niiden välitöntä läheisyyttä, joihin kohdistuu merkittävä rakentamispaine ja jotka aiotaan todella asemakaavoittaa. Suunnittelutarvealue ei saa toimia haja-asutusalueiden rakentamiskieltona. Nyt määräys suunnittelutarvealueesta on voimassa enintään 10 vuotta kerrallaan. Voimassaoloaikaa on lyhennettävä eikä ketjuttamista saa sallia.

Rakentamiseen liittyvää sääntelyä pitäisi pohtia kokonaisuutena ja sitten vähentää oikein kunnolla. Tämä on Suomen kannalta olennaista, sillä sääntely jarruttaa kaupunkien kasvua ja pitää asumisen hinnat korkealla. Parannus tähän edellyttää suurta sääntelyremonttia.

Sen sijaan tässä on kysymys taas mikroskooppisen yksityiskohdan pikkiriikkisestä justeeraamisesta.

179. Maaseudun hajarakentamista helpotetaan mahdollistamalla yleiskaavan käyttö rakennusluvan perusteena entistä laajemmin.

Maaseudun hajarakentaminen tuskin lisääntyy merkittävästi, vaikka sen esteitä purettaisiinkin. Rakennussääntelyn purkamisella saatavat hyödyt saataisiin tietenkin ennen kaikkea suurista kaupungeista. Ajatuksena on helpottaa ihmisten pääsemistä pois maalta kaupunkeihin.

180. Kaavoituksen ja rakentamisenohjauksen on oltava materiaali- ja tekniikkaneutraalia. Varsinainen rakennussuunnittelu on tehtävä vasta kaavoituksen jälkeen. Liian tarkka kaavoitus johtaa myös siihen, että kaavan valmistelu vie kauan aikaa ja paljon resursseja.

Hyvä, joskin ks. kohta 178.

181. Yksityiskohtaiset kaavamääräykset, joilla sidotaan käyttötarkoitus ja pakotetaan tiettyyn rakennuksen muotoon ja sijoitteluun lisäävät rakentamisen kustannuksia ja estävät uusien kustannustehokkaiden sekä rakennusteknisesti parempien ratkaisujen kehittämisen. Kaavoituksesta ja rakentamisen ohjauksesta on poistettava näitä määräyksiä. Rakennusluvanhakijoille on annettava mahdollisuus etsiä parhaita ratkaisuja rakennettavan rakennuksen, sen toimintojen ja rakennuspaikan perusteella.

Hyvä, joskin ks. kohta 178.

182. Käytettäessä kantatilaperiaatetta mitoitusperiaatteena rakennusoikeutta määriteltäessä ei nykytilanteessa, jossa kiinteistönmuodostuksessa on tapahtunut runsaasti muutoksia, voida taata oikeudenmukaista kohtelua maanomistajille. Rakennusoikeuden mitoitusperiaatteet on tarkasteltava uudelleen.

Ks. kohta 178.

183. Valtakunnallisiin alueiden käyttötavoitteisiin vedoten estetään paikoin rakentaminen maaseudulla tulkiten yhdyskuntarakenteen tiivistämisen koskevan myös haja-asutusalueita. Valtakunnallisten alueiden käyttötavoitteiden uudistustyö on käynnissä. On määriteltävä valtakunnallisissa alueiden käyttötavoitteissa selkeästi, että maaseudulle saa rakentaa. Yhdyskuntarakenteen kestävyyttä määriteltäessä on huomioitava teknologinen kehitys ja sen tarjoamat mahdollisuudet yhdyskuntarakenteelle.

Tällä ei ole mitään tekemistä norminpurun vaan keskustan hajauttamishimon kanssa.

184. Rakennustuotteiden tuotehyväksyntä koskee myös puutavaraa, erityisesti runkorakentamiseen käytettyä. Runkorakentamiseen voidaan kuitenkin käyttää edelleen rakennuspaikalla sahattua puutavaraa. On tarkennettava ohjeita siten, että käsitettä ”rakennuspaikalla” laajennetaan koskemaan koko emäkiinteistöä tai muuta vastaavaa kiinteästi rakennuspaikkaan liittyvää aluetta, jolla sahaus voidaan käytännöllisesti järjestää. Lisäksi ohjeita tulee tarkentaa siten, että rahtisahauksella voidaan sahata omasta metsästä otettua puuta tai hankittua puuta silloin, kun puutavara tulee omaan käyttöön. On annettava myös selvät ohjeet, että myös kantavia rakenteita tehtäessä voidaan käyttää CE-merkitsemätöntä tai muuten varmentamatonta puutavaraa, jos rakennusvalvonta ei rakennuspaikkakohtaista varmennusta erikseen edellytä.

On aika tylsää, että keskustan rakentamisen ylisääntelyyn liittyvät ehdotukset koskevat lähes kaikki  haja-asutusalueiden olematonta ja näivettyvää rakennustoimintaa. Rakentamisen norminpurku on Suomelle välttämätöntä suurissa kaupungeissa. Kaupunkirakentaminen on Suomen elinehto, kun taas sillä saako omasta metsästä otetulla puulla rakentaa ei ole suurta merkitystä.

185. Maisematyölupa on joissain kunnissa rakennuslupaan rinnastettava menettely ja sen hinta on sama. Merkittävästi maisemaa muuttavaa maanrakennustyötä ja puiden kaatamista lukuun ottamatta maisematyölupa on korvattava ilmoitusmenettelyllä. Jos vaaditaan katselmus esimerkiksi hyväksyttävästä puiden kaadosta, pitää päätöksen syntyä yhdellä viranomaiskäynnillä ilman rakennusluvan kustannuksia. Vähäisten toimenpiteiden on oltava tästäkin menettelystä vapautettuja vastaavasti kuin maisematyöluvasta.

Kuulostaa hyvältä joskin aika kunnianhimottomalta. Lähtökohtana pitäisi olla, että puita saa kaataa paitsi jos viranomaisella on jokin aivan poikkeuksellinen syy kieltää.

186. Nykyinen asetus edellyttää jäteöljyn polttamiselta vähintään 5 megawatin kokoa. Polttolaiteteknologia on kuitenkin kehittynyt niin, että pienemmissäkin polttimissa voidaan jäteöljyä polttaa puhtaasti. Kokorajoitus on poistettava jäteöljyn polttamiseen käytetyistä laitteistoista. Jäteöljyn polttaminen olisi jatkossa sallittua, jos laitteisto täyttää poltintekniikalle asetetut ympäristövaatimukset.

Julistan tämän merkittävän norminpurun hyväksyttäväksi.

187. Kivenlouhimot, muu kivenlouhinta ja kivenmurskaamo on sijoitettava vähintään 300 metrin päähän häiriintyvästä kohteesta, muun muassa asumiseen tai loma-asumiseen käytettävästä rakennuksesta. Kivenmurskaukselle on kuitenkin määritetty mahdollisuus tätä lyhyempään etäisyyteen, jos voidaan osoittaa, että toiminta ei ylitä asetettuja melutason raja-arvoja. Saman poikkeamismahdollisuuden tulisi koskea myös kivenlouhimoita ja muuta kivenlouhintaa, jos melutason raja-arvoja ei ylitetä. Toimialan ympäristönsuojelusta annettua asetusta on muutettava siten, että kaikille sovelletaan samoja vaatimuksia. Kaikki toiminnot voitaisiin sijoittaa alle 300 metrin päähän häiriölle alttiista kohteesta, jos toiminnanharjoittaja voi osoittaa, että toiminta häiriölle alttiissa kohteessa ei ylitä asetettuja melutason raja-arvoja eikä toiminta vaaranna asetettuja ilmanlaadun kriteereitä.

Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan tämän merkityksettömältä kuulostavan uudistuksen hyvyyttä.

188. Työturvallisuuslainsäädäntö asettaa työnantajille useita velvollisuuksia, joilla pyritään huolehtimaan niin työntekijöiden kuin muidenkin työn vaikutuspiirissä olevien terveydestä ja turvallisuudesta. Näiden velvoitteiden täyttämiseksi on kehitetty useita erilaisia lupakortteja ja passeja työntekijöille. Erilaiset pätevöitymisjärjestelmät ja lupakortit ovat usein toimialojen omaa itsesäätelyä. Kokonaisuus on monine erilaisine kortteineen sekava. Vaikka lupakortit eivät olisi lakisääteisiä, on niistä tullut toimialojen sisällä normeja, joita ilman on hankala toimia. Lisäksi kunnat asettavat omia vaatimuksiaan. Toimijoita on kannustettava lupakorttijärjestelmien ja niihin liittyvien käytäntöjen pikaiseen selkeyttämiseen ja vähentämiseen.

”Toimijoita on kannustettava” kuulostaa kyllä maailman hampaattomimmalta norminpurulta. Sitoutuminen järkevään sääntelyyn edellyttää ihan oikeaa lainsäädännön ja muiden sääntöjen muuttamista. ”Hei, voitteko selkeyttää ja vähentää, kannustamme teitä siihen” ei riitä.

189. Kuorma- ja linja-auton kuljettaminen edellyttää ammattimaisessa liikenteessä toimivalta kuljettajalta ammattipätevyyttä. Ammattipätevyyttä ei pitäisi kuitenkaan vaatia henkilöltä, joka kuljettaa materiaaleja tai laitteita työhönsä liittyen, mutta kuljettaminen ei ole hänen päätoimensa, esimerkiksi rakennusliikkeen varikolta laitteita ja materiaaleja siirrettäessä työmaalle tai sähköverkkoasentajien käyttäessä kuorma-autoa työkoneiden alustana metsässä ja pellolla. Ammattipätevyys on vaadittava vain työkseen kuorma-autoa käyttäviltä, ei työssään kuorma-autoa käyttäviltä.

Hyvä, mutta ks. myös kohta 30.

190. Paloturvallisuutta koskevat määräykset (etäisyydet, palo-osastointi, sprinklaus, savunpoisto. autopaikoituksen palomääräykset) ovat kankeita ja estävät uusien kehitettyjen ratkaisujen käyttöönoton. Määräysten tulkinnat myös vaihtelevat kunnittain. Määräyksissä on otettava huomioon uusi tekniikka ja käytännöt on yhtenäistettävä kunnissa.

Hyvä, mutta ks. kohta 178.

191. Viranomaisen valittamista toisen viranomaisen päätöksistä pitää rajoittaa. Pääviranomaisen pitää ottaa huomioon jo asian valmistelussa ja päätöksessä muiden viranomaisten lausunnot.

Hyvä.

192. Elinkeinoelämän tarvitsemien ympäristölupien prosessit on saatava päätökseen nopeammin. Moni hanke jää jopa toteuttamatta hitauden vuoksi, vaikka lupa lopulta tulisikin. Neuvottelumenettely on otettava kattavasti käyttöön. Lupien uusimisessa ja tarkastamisessa on käytettävä tarveharkintaa.

Taas kerran ehdotusta vaivaa konkretian ja kunnianhimon puute. Miten asioita nopeutetaan? Minkä kaiken pitäisi oikeasti olla luvanvaraista? Vastatkaa näihin, keskustalaiset, niin päästään eteenpäin.

193. Rakennuslupien ja muiden lupien yhteydessä hakijaa vaaditaan toimittamaan sellaisiakin asiakirjoja, jotka ovat jo viranomaisten hallussa, esimerkiksi rakennusluvan yhteydessä karttaotteita. Lupamenettelyjä on kehitettävä siten, että viranomainen hyödyntää olemassa olevia tietovarantoja suoraan.

Ehdottoman kannatettavaa, mutta kunnianhimotason pitäisi olla huomattavasti korkeampi. Viranomaisen ei pitäisi koskaan kysyä kansalaiselta tai yritykseltä kahta kertaa samaa tietoa. Jos tieto on jonkin viranomaisen hallussa, on viranomaisten tehtävä hoitaa niiden välinen tiedonkulku. Tällainen laajempi uudistus olisi todella hieno ja tärkeä toteuttaa.

194. Rakennusvalvonnan käytännöt ja rakennusalan lainsäädäntöä koskevat tulkinnat vaihtelevat kunnissa. Myös käytettävissä olevien resurssien määrissä on suuria eroja. Kansalaiset eivät ole yhdenvertaisessa asemassa eri puolilla Suomea, eivät edes naapurikunnissa. Kuntien rakennusvalvontavirastojen toimintamallit on yhtenäistettävä. Luvansaannin perusteet on saatava samanlaiseksi joka kuntaan. Tehokkaampi, suoraviivaisempi ja sujuvampi rakennuslupajärjestelmä alentaisi kustannuksia, jolloin lupamaksuja voitaisiin kohtuullistaa. Koko lupa- ja valvontajärjestelmä pitää arvioida uudelleen sen selkeyttämiseksi ja yksinkertaistamiseksi.

Tärkeämpää kuin käytäntöjen yhtenäistäminen olisi sääntelyn reilu vähentäminen.

195. Huoneistojen välisestä ääneneristyksestä ja askelääneleristyksestä on noudatettava korjausrakentamiskohteissa matalampia vaatimuksia ja toimittava joustavasti, jotta vältytään teknisesti ja taloudellisesti ylimitoitetuilta ratkaisuilta. Rakentamismääräyskokoelmassa on todettava erikseen käyttötarkoituksenmuutosten ja korjausrakentamisen erilaiset vaatimukset.

Vaikka.

5. Kaupan alan edistäminen sekä terveen ja reilun kilpailun lisääminen

196. Kaupan suuryksikkösääntelyä kevennetään.

Hyvä ajatus. Ihmiset käyköön juuri sen kokoisissa kaupoissa kuin haluavat.

197. Kaavoituksen säännöksiä ja niihin liittyvää viranomaisohjeistusta muutettava siten, ettei niiden nojalla kaavoituksessa eroteltaisi vähittäiskaupan eri toimialoja liiaksi (päivittäistavarakauppa, paljon tilaa vaativan tavaran erikoiskauppa ja muu erikoiskauppa).

Tämä on muotoiltu niin varovaisesti, että on vaikea sanoa mitä ehdotetaan.

198. Elintarvikevalvonnan Oiva-merkinnät muutetaan perustumaan kokonaisarvioon, ei huonoimpaan arvosanaan. Nykykäytäntö on kohtuuton yrittäjille eikä palvele kuluttajaa.

Hyvä ajatus. Joskin koko järjestelmää voitaisiin pohtia tarkemmin ja kenties miettiä vähemmän mielivallalle alttiita sääntelykeinoja.

199. Nikotiinikorvausvalmisteiden varastointi kaupassa on sallittava.

Hurraa!

200. Kaupat saavat luovuttaa myyntiajan päähän tulleita tuotteita pakastettuna hyväntekeväisyyteen. Ehdotamme, että kaupan lisäksi pakastamisen voisi suorittaa myös ruuan jaettavaksi saanut taho.

Mikä ettei.

201. Ulkomaalaislakia tulisi tarkastella ulkomaisten opiskelijoiden työnteon osalta. Kumotaan ulkomaalaisen opiskelijan työntekorajoitus.

Kumotaan sen sijaan kaikki ulkomaalaisten työntekorajoitukset.

202. Valvontaviranomaiset käyvät tarkistamassa mittausvaakoja ja tällä perusteella he rajoittavat mm. marjatiloilta litramitoilla myyntiä. Tällaiset rajoitukset tulee purkaa.

Ei paukahtaen, vaan kitisten loppuu paitsi maailma, niin myös keskustan normilista. Marjatilojen litramittasääntelyä vähentämällä Suomi nousuun.

Jari Ehrnroothin vanhoillinen visio on liberaalin painajainen

Helsingin Sanomat antoi runsaasti tilaa kirjailija Jari Ehrnroothin hyvinvointivaltiokritiikille. Lehdessä julkaistiin kirjailijan kymmenen ”teesin” luettelo. Ehrnroothin teesit ovat sekoitus kirjailijan havaitsemia yhteiskunnallisia ongelmia ja vaatimuksia niiden ratkaisemisesta.

Kansan Uutisten blogaaja Pontus Purokuru ennätti saman tien kertomaan, että Ehrnrooth sanoo suoraan sen, mitä muut oikeistolaiset yrittävät eri tavoin peitellä. Annetaan Purokurun itse puhua:

”’Näkyväksi älyköksi’ kutsutulle Ehrnroothille voi antaa pisteet avoimuudesta. On rehellistä, että lyödään kortit pöytään ja koppalakki päähän eikä teeskennellä, että oikeistopolitiikassa olisi kyse esimerkiksi taloustieteellisistä tosiasioista. 

Ehrnroothin sanoma on monilta osin lähellä sitä, mitä vartiaiset, haapalat, appelsinit, enbusket, apuset, pietilät ja saarikosket meuhkaavat julkisuudessa. Toisin kuin oikeistoideologit tavallisesti, Ernrooth ei juuri yritä peittää sanomaansa teknokraattiseen kieleen tai näennäisobjektiivisiin perusteluihin.”

Uskon, että moni yhtyy valitettavan helposti Purokurun vauhdikkaaseen, joskin väärään yleistykseen.

Purokuru on täysin oikeassa siinä, että Ehrnroothin näkemykset edustavat suureksi osaksi aika tavanomaista oikeistokonservatiivista ajattelua. Ehrnrooth itse selittää, ettei ole oikeistolainen eikä vasemmistolainen. Kenties hänen oma irtautumisensa hyvinvointivaltioajattelusta on ollut niin nopea, ettei hän ole ehtinyt huomata mihin aatteelliseen perinteeseen hänen ”uudet” ajatuksensa kuuluvat.

Mutta Purokuru näyttää kuitenkin väittävän myös, että suomalaista hyvinvointivaltiota koskeva ns. uusliberaali kritiikki (vartiaiset, apuset, enbusket) on sekin vain talouskieleen verhottua ehrnroothilaisuutta. Kaikki ”oikeistolaiset” ovat Purokurulle samaa porukkaa.

Tulkinta on kuitenkin täysin väärä. Kiinnostavin osa Purokurun oikeistolaiseksi nimittämästä kritiikistä tulee liberaalista, ei Ehrnroothin edustamasta konservatiivisesta suunnasta. Mikään ei puolestaan voisi olla vieraampaa liberaalille kuin Ehrnroothin vanhoillinen, uskonnollinen ja holhoava oikeistolaisuus.

Purokuru ei ole ainoa joka vahingossa (tai tahallaan) sekoittaa liberaalit ja konservatiivit yhdeksi ainoaksi ”oikeistolaiseksi” porukaksi. Suomessa, jossa oikeistolaisuus on kirosana, oikeistolaiseksi leimaaminen on helppo ja kivuton tapa sivuuttaa ihminen tai mielipide epäkiinnostavana.

Ehrnroothin kirjoitus tarjoaakin mainion tilaisuuden tehdä eroa itse edustamani maltillisen liberaalin näkökannan ja oikeistolaisuuden tai konservatismin välillä. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta uskon että monet muutkin oikeistolaisiksi leimatut tunnistavat jotain siitä mitä yritän sanoa. Seuraavaksi tarkastelen kohta kohdalta useimpia HS:n julkaisemista Ehrnroothin teeseistä. Otsikointi noudattaa HS:n otsikointia, mutta olen muuttanut järjestystä vähän.

Työaika: ”Hedonismin täyttämä vapaa-aika tuhoaa terveyden”

Ehrnrooth vaatii työnteon lisäämistä. Syy tähän ei ole pelkästään se, että tuottavan työn tekeminen on aineellisen hyvinvoinnin edellytys. Ehrnrooth sanoo myös, että ”työ on vapaan yksilön arvokkaan elämän tärkein perusta –. Sitä vastoin levottoman hedonismin täyttämä vapaa-aika on liian usein terveyttä uhkaavaa.”

Ehrnrooth on siis sitä mieltä, että työ on tärkeintä elämässä ja tekee siitä arvokkaan. Lisäksi työ on keino pitää työtätekevä luokka poissa hänen mielestään tyhmistä vapaa-ajan harrasteista.

En ole samaa mieltä. Työ ei ole tärkeintä elämässä. Päinvastoin, vapaa-aika on arvokasta. Työ on kustannus, jonka joudumme maksamaan siitä, että voimme tuottaa ja hankkia tarvitsemiamme hyödykkeitä. Ihmisen elämän arvokkuus ei riipu siitä, mitä työtä tai kuinka paljon hän tekee. Mitä vähemmällä työllä tietty elintaso voidaan saavuttaa, sen parempi. Ihmiskunnan pyrkimyksenä pitäisi olla työn vähentäminen, ei lisääminen.

Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon työtä haluaa tehdä. Kunhan siis tajuaa, että vähempi työnteko tarkoittaa alhaisempaa ansio- ja siten kulutustasoa.

Lyhyellä tähtäyksellä toki Suomessa töitä pitää tehdä enemmän. Varsinkin nykyistä useamman ihmisen pitäisi työskennellä. Mutta syynä on yksinkertaisesti se, että nykyisen elintason ylläpitäminen edellyttää sitä, ei työn pyhyys ja arvokkuus.

Työväestö ei myöskään tarvitse työtä pysyäkseen poissa pahanteosta vapaa-ajalla. Ihmiset osaavat kyllä ihan itse päättää, mitä tekevät ja mikä heistä on tärkeää ja arvokasta. Ehrnroothia, virkamiestä tai tehtaan patruunaa ei tarvita kertomaan mitkä harrastukset ovat hedonistisia ja mitkä soveliaita.

Työttömyysturva: ”Terveitä ei pidä päästää lojumaan”

Ehrnroothin näkemys työttömyysturvasta heijastaa sekin samoja näkemyksiä. Työttömyysturvan pitäisi olla määräaikainen. Jos työllistyminen määräajassa ei onnistuisi, työtön pantaisiin ”julkisen vallan järjestämään työpalvelukseen, josta maksettaisiin riittävä toimeentulon turva”.

Toisin sanoen ihmiset passitettaisiin määräajan kuluttua valtion pakkotyölaitokseen. Näin estettäisiin se, että työkykyiset jäisivät ”pitkiksi ajoiksi lojumaan”. Ehrnrooth mainitsee tässäkin yhteydessä, miten työ on arvokkaan elämän edellytys. Ilmeisesti  arvokkuutta ei vähennä se, että kysymyksessä on pakkotyö.

Kovin paljon kauemmaksi liberaalista visiosta ei voisi mennä. Liberaalissa maailmassa työmarkkinat toimivat niin, että jokainen voi myydä työpanostaan. Suurin osa työkykyisistä tekee työtä, koska voivat siten parantaa omaa elämäänsä. Sosiaaliturvajärjestelmä turvaa jokaisen peruselintason, mutta työnteko on aina kannattavaa.

Tällaisessa järjestelmässä jokaisen työpanos on arvokas, koska se tuottaa oikeasti yhteiskunnallista arvoa. Työ on arvokasta, koska joku on valmis vapaaehtoisesti maksamaan siitä. Työtä ei koskaan tehdä pelkästään työnteon vuoksi, toisin kuin Ehrnroothin orjatyöfarmilla.

Turvapaikanhakijat: ”Hyväuskoisuus johtaa vaikeuksiin”

Ehrnrooth sanoo, että turvapaikka-asioissa pitäisi edetä ”arvoperusteisesti”. ”Eurooppa ei voi pelastaa kaikkia. Meidän tulee tarjota uusi mahdollisuus niille kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville, jotka ovat lähtömaissaan joutuneet vainotuiksi. Samalla tulee varmistaa, ettei anneta tilaisuutta järjestelmän väärinkäyttämiseen. Pelkkä hyväuskoisuus johtaa vaikeuksiin. Turvapaikan saaneiden kotouttamisen tulisi tietoisesti keskittyä kulttuuriseen sopeuttamiseen –. ”

Jos Eurooppa ei voi pelastaa kaikkia, kuka valitsee kenet pelastetaan? Miksi on eri asia paeta vainoa kuin lasten nälkää, sairautta ja köyhyyttä? Missä mielessä Suomen järjestelmä liian hyväuskoinen? Eurooppaan muuttaminen on tehokas tapa nostaa maailman köyhien hyvinvointia, miksi sitä pitäisi estää?

Pitäisikö rajoja ylipäänsä olla olemassa? Minkä vuoksi sattumanvaraisesti valikoituneen syntymäpaikan pitäisi ratkaista ihmisen oikeudet? Mikä on riittävä kulttuurisen sopeutumisen taso liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa? Jos politiikan pitää olla arvoperusteista, millaista politiikkaa omat arvoni edellyttävät?

Nämä ovat ne kysymykset, joita itse pohdin. Liberaalille ne ovat vaikeita. Sen sijaan Ehrnroothin kaltaiselle kansallismieliselle oikeistolaiselle kysymykset ovat helppoja. Vieraat ovat epäilyttäviä, koska he tuovat mukanaan ”omasta” kulttuurista poikkeavia ajatuksia ja tapoja. Kulttuurin puolustaminen on kansakunnan oikeus, tai jopa velvollisuus.

Kotimaa on linnake, jonka sisällä kulttuurisesti yhtenäinen kansakunta elää. Siellä kaikilta voidaan vaatia sitoutumista samoihin ”arvoihin”. Kansakunta on yhteisö, jonka tulee ajatella vain omaa etuaan. Siksi on ilmeistä, että vain omien maanmiesten, tai korkeintaan eurooppalaisten, hyvinvointi täytyy ottaa huomioon päätöksenteossa.

Ehrnrooth ei tunne liberaalin tuskaa.

Kehitysapu: ”Osa avusta hidastaa kehitystä”

Ehrnrooth kritisoi samoista lähtökohdista myös kehitysapua. Osa kritiikistä on varsin tavanomaista, ja sinänsä oikeaa. ”On mieletöntä — antaa — suoraa budjettiapua vain näennäisesti demokraattisille valtioille”, hän esimerkiksi toteaa.

Mutta Ehrnroothin sanavalinnat viittaavat siihen, että hänen asenteensa kehitysapua kohtaan on yhtä tyly kuin maahanmuuttoakin. Hän perää ”tervejärkisyyttä” kehityspolitiikaan ”hyväuskoisuuden” sijaan. Tämä on samaa kieltä, jota ns. nuivat ja maahanmuuttokriitikot jatkuvasti käyttävät.

Ehrnrooth väittää, että kehitysapu voi jopa hidastaa kehitystä. ”Vain järkiperäisesti johdettu, yritteliäs ja kovaan työmoraalin sitoutuva kansakunta voi nousta kehitysmaasta kehittyneeksi maaksi”, hän kertoo.

Lyhyesti sanottuna Ehrnroothin näkemykset edustavat maailman tavanomaisinta ja väsyneintä oikeistokonservatiivista ajattelua. Kehitysmaiden auttaminen estää niitä kehittymästä. Ne tarvitsevat kovaa rakkautta. Maat ovat köyhiä muka, koska niiden asukkaat ovat laiskoja eivätkä yritä tarpeeksi. Me taas olemme rikkaita ahkeruuden ja korkean työmoraalin vuoksi.

Tällainen ajattelu on oikeiston keskuudessa yleistä, mutta se on väärin. Kehitysmaiden ihmiset eivät ole köyhiä, koska he ovat erilaisia kuin me. He ovat köyhiä, koska kohtaavat erilaiset olosuhteet ja kannustimet kuin me. Tämän voi osoittaa hyvin yksinkertaisella tavalla. Köyhistä rikkaisiin maihin muuttavien ihmisten tuottavuus moninkertaistuu kertaheitolla. Samoin hyvinvointikuilu Meksikon ja Yhdysvaltojen tai Koreoiden välisellä rajalla kertoo samasta asiasta.

Kehitysmaiden ihmiset eivät ole köyhiä sen vuoksi millaisia ovat, vaan sen vuoksi missä he asuvat.

Liberaalin, varsinkin liberaalin ekonomistin on helppo ymmärtää tämä. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. Kun kannustimet ja olosuhteet ovat oikeat, ihmisten välinen vuorovaikutus johtaa hyvään lopputulokseen. Kun kannustimet ovat huonot, tuloksetkin ovat huonoja. Mutta yhteiskunnan menestys ei johdu siitä, että sen jäsenet olisivat poikkeuksellisen viisaita tai hyveellisiä. Samoin yhteiskunnan kurjuus ei johdu sen jäsenten poikkeuksellisesta laiskuudesta tai paheellisuudesta.

Siksi kehitysavulla ja -politiikalla voidaan vaikuttaa myönteisesti, kunhan toimitaan viisaasti.

Tietenkään tämä ei tarkoita, että kehityspolitiikalla voidaan ratkaista kaikki ongelmat. Se tarkoittaa vain, että kehitysapua koskevat täsmälleen samat periaatteet kuin kotimaista sosiaalipolitiikkaa. Järkevällä, tutkimukseen perustuvalla politiikalla voidaan auttaa ihmisiä, mutta samalla säilyttää kannustimet ja parantaa valmiuksia oman elämän parantamiseen.

Työperäisen maahanmuuton helpottaminen on sekin liberaalista näkökulmasta tehokasta kehityspolitiikkaa. Ihmiskunnan hyvinvointia voidaan samoin parantaa edistämällä avointa kansalaisyhteiskuntaa ja markkinataloutta maailmassa.

Toisin sanoen meillä on kykyä ja velvollisuus auttaa myös maailmaa oman Suomi- tai Eurooppa-linnakkeen ulkopuolella. Toisin kuin Ehrnrooth, liberaali on tässäkin ulospäin suuntautunut ja optimistinen.

Perustuslaki: ”Perustuslakiin saatava myös velvollisuuksia”

Ehrnroothin mukaan perustuslakiin sisältyy vain ”kaksi velvollisuutta (maanpuolustus ja oppivelvollisuus) ja yksi yleinen kansalaisvastuu (luonnon, ympäristön ja kulttuuriperinnön suojelu)”. Tämä on ensinnäkin aika huono analyysi. Perustuslakiin kirjatut yksilön oikeudet aikaansaavat aina vastaavasti velvollisuuden kunnioittaa toisten samoja oikeuksia. Jokaista oikeutta vastaa siis perustuslaissa myös velvollisuus.

Ehrnrooth sanoo: ”yksilönvapaus ei ole synnynnäinen luonnollinen ominaisuus, vaan kehittyy vain kulttuurissa kasvatuksen ja tietoisuuden avulla, joten sen turvaaminen, vahvistaminen ja kehittäminen on mahdollista vain itsenäisen moraalisen vastuullisuuden kautta. Tämän tulisi olla koko perustuslain tulkinnan lähtökohta.”

On aika epäselvää, mitä tämä monimutkainen lause tarkoittaa. Mutta moraalisen vastuun ottaminen laintulkinnan lähtökohdaksi kuulostaa syvästi epäliberaalilta. Perustuslain tarkoitus on vaatia ihmisiltä toisten oikeuksien kunnioittamista, mutta moraalin se jättää mahdollisimman paljon kansalaisten omille harteille. Liberaalissa yhteiskunnassa ihmisten moraalikäsitykset voivat poiketa toisistaan, jopa ratkaisevilla tavoilla.

Tässä on keskeinen ero Ehrnroothin konservatiiviseen maailmaan. Siinä kansakunnalla on yhteiset arvot, joiden julistus laki ja erityisesti perustuslaki on. Kasvatuksen tehtävä on siirtää yhtenäiskulttuuri sukupolvelta toiselle. Ja jos kasvatus ei riitä, pitkä työpäivä estää häirikköjä häiritsemästä.

Erityisen selvästi tämä osa Ehrnroothin ajattelua näkyy hänen aiemmin antamassaan samoja teemoja koskevassa haastattelussa. Siinä Ehrnrooth vaatii Jumalaa, Raamattua ja ”perusarvoja” yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Alkoholipolitiikka: ”Keskiolut palautettava Alkoon”

Ehrnrooth vaatii keskioluen palauttamista Alkoon. Hän kauhistelee alkoholin kustannuksia ja pitää ihmisten valinnanvapauden korostamista vastuuttomana. Minusta ihmisten valinnanvapaudesta puhuminen ei ole vastuutonta. Suomalaiset pystyvät kyllä valitsemaan yhtä fiksusti kuin muutkin, kunhan siihen annetaan mahdollisuus.

Vaikka asia ei ole suuren suuri, ero liberaalin ajattelun ja Ehrnroothin oikeistolaisen paternalismin välillä ei voisi olla selvempi. Liberaali luottaa ihmisiin, myös ns. tavallisiin ihmisiin. Ehrnroothin maailmassa eliitin pitää huolehtia heistä, pitää heidät poissa pahanteosta ja holhota heitä.

Verotus: ”Haittaverot ovat parhaita veroja”

”Haittaverot ovat parhaita veroja”, toteaa Ehrnrooth. Tässä ei sinänsä ole mitään erityisen hämmästyttävää. Monet pitävät haittaverotusta hyvänä tapana kerätä veroja. Mutta Ehrnrooth tulkitsee haitat poikkeuksellisen laveasti. Hänellä ei ole mielessään vaikkapa hiilidioksidivero, vaan ihmisten elintapoja laajasti ohjaileva verojärjestelmä.

Tämä on tietenkin luontevaa jatkoa Ehrnroothin ajatuksille siitä, että työväestö pitää pitää poissa hedonistista harrastuksista pidentämällä työaikaa. Huonojen harrastusten hintojen verottaminen korkeiksi on toinen keino ajaa samaa päämäärää.

Mutta liberaalista (tai ekonomistin) näkökulmasta tämä on ongelmallista. Ei ole Ehrnroothin tehtävä päättää, millainen käytös on haitallista ja millaisia harrastuksia ihmisillä pitäisi olla. Verojärjestelmän käyttäminen ihmisten pikkutarkkaan holhoamiseen on liberaalista vastenmielinen ajatus.

Etujärjestöt ja puolueet: ”Yksilö on tehtävä vahvemmaksi”

Samaan teemaan liittyen Ehrnrooth kertoo, että puolueet ja ay-liike ovat tulleet niin ”vahvoiksi, varakkaiksi ja sisäistä yhdenmukaisuutta edellyttäviksi”, että ne haittaavat demokratian toimintaa. Itse asiassa ne ”uhkaavat — yksilönvapauden edistämistä”. Ehrnrooth vaatii puoluejärjestelmän lakkauttamista ja ”vapaiden yksilöiden” vaaleja samoin kuin yksilön aseman vahvistamista suhteessa järjestöihin.

On vaikea olla eri mieltä siitä, että etujärjestöjen valta uhkaa yksilönvapautta ja kansanvaltaista päätöksentekoa. Silti, Ehrnroothin huolta yksilönvapaudesta on vaikea ottaa kovin vakavasti, kun hän on itse valmis rajoittamaan sitä pakkotyöllä, elämää pikkutarkasti ohjaavalla verotuksella ja vapaa-ajan harrastusten rajoittamisella.

Yksilönvapauden suurin uhka on kuitenkin aina esimerkiksi juuri näillä keinoilla ihmisten elämään tunkeutuva valtio. Ehrnroothin ohjelma ei kokonaisuutena kuulosta yksilön vahvistamiselta. Pikemminkin kysymys on puolueiden ja etujärjestöjen vallan korvaamista yhä vahvemmalla valtiolla. Lakkautetut puolueet ja heikennetyt etujärjestöt eivät pääsisi tämän uuden valtion toimintaa haittaamaan.

Lopuksi

Ehrnrooth kritisoi suomalaista hyvinvointivaltiota oikeistokonservatiivisesta näkökulmasta. Suomessa Ehrnroothin näkemykset ovat suhteellisen harvinaisia, joskaan eivät ennenkuulumattomia. Mitään erityisen uutta niissä ei sinänsä ole, anglosaksisissa maissa Ehrnrooth olisi osa oikeistolaista valtavirtaa.

On kuitenkin tärkeää, että kaikkea kritiikkiä ei niputeta yhteen Ehrnroothin kanssa. Hyvinvointivaltion liberaalin kritiikin lähtökohdat ovat aivan toisenlaisia. Kuten konservatiivi, liberaalikin on sitä mieltä, ettei hyvinvointivaltiota voida rakentaa pohtimatta kannustimia. Ihminen on myös itsekäs ja ajaa omia päämääriään. Vasemmistolaisethan monesti pyrkivät kieltämään tämän.

Mutta toisin kuin konservatiivi, liberaali ei ajattele, että tämän vuoksi valtion tai eliitin täytyy pakottaa ihmiset lakien, Jumalan ja perinnäistapojen avulla käyttäytymään oikein. Yhteiskunta voidaan rakentaa niin, että ihmiset pystyvät elämään yhdessä. Hyvässä yhteiskunnassa ihmiset pyrkivät omiin päämääriinsä tavoilla, jotka eivät haittaa tai usein jopa hyödyttävät kaikkia muita.

Liberaalille valtio ei ole kulttuurisesti yhtenäisen kansakunnan koti, eikä maailma kansakuntien kokoelma. Liberaali ei siksi voi pysähtyä maan rajalle pohtiessaan päätöksenteon vaikutuksia tai yleensä sitä mikä on oikein. Konservatiiville tämä on helppoa: vain oman kansan hyvinvointi ratkaisee.

Liberaali ajattelu poikkeaa ratkaisevalla tavalla ehrnroothilaisesta ajattelusta ja suuresta osasta vasemmistolaista ajattelua yksilökeskeisyydessään. Ei ole mitään yhteistä hyvää, josta kaikki olisivat samaa mieltä, ja jota tavoittelemaan ihmiset pitäisi kasvattaa. Perustuslain ja muiden lakien tehtävä on määritellä käyttäytymissäännöt, joita ihmisten täytyy noudattaa. Mutta Ehrnrooth, eliitti, Raamattu tai Jumala eivät voi määritellä mitään kaikille yhteisiä perusarvoja.

 

Editoitu 23.8.2016 klo 2016. Sana ”kääntymys” korvattu ”irtautumisella hyvinvointiajattelusta”, alkuperäisen ilmaisun saattoi tulkita viittaavan uskonnolliseen kääntymykseen.

Kunnon porvari olisi ylpeä leikkauksista

Usein tuntuu, että suomalainen vasemmisto on unohtanut periaatteensa. Veikkaan, että alkamassa oleva budjettikeskustelu tulee taas kerran osoittamaan, että oikeistoa vaivaa myös aatteellinen alennustila.

Ensi vuoden budjetista saatiin siis eilen ensimmäiset tiedot. Keskustelu lähti aika nopeasti tutuille urille.

Oppositio haukkuu budjettiin sisältyviä menojen leikkauksia, hallitus puolustaa niitä. Perustelu leikkauksille on, että ne oli pakko tehdä valtiontalouden tasapainottamiseksi. Samaan aikaan hallituspuolueiden poliitikot yrittävät kaikin voimin korostaa, että itse asiassa moneen asiaan pantiin lisää rahaa, tai ei leikattu kovin paljon tai että aiemmatkin hallitukset leikkasivat.

Tämä on aika synkkää meininkiä. Oikeistolaiseen (ja yhtä lailla liberaaliin) ajatteluun kuuluu olennaisesti ajatus valtion rajallisesta koosta. Julkisella sektorilla on tarkkaan määrätyt tehtävät, jotka sen pitää hoitaa. Muu pitää jättää ihmisten omaksi huoleksi.

Tarkasta rajanvedosta on toki mielipide-eroja. Silti, Suomen jättimäiseksi paisuneen julkisen sektorin luulisi tekevän tusinoittain asioita, joita kunnon porvarin mielestä sen ei pitäisi ollenkaan tehdä.

Periaatteilleen uskollisten oikeistopoliitikkojen pitäisi siis helposti löytää kohteita leikkauksille. Prosenttien sieltä täältä höylääminen loppuisi. Sen sijaan lopetettaisiin kokonaan sellaisia toimintoja, joiden ei katsottaisi huolellisen aatteellisen ja taloudellisen pohdinnan perusteella kuuluvan valtion tehtäviin.

Tällaista omasta aatteesta lähtevää, älyllisesti perusteltua julkisen sektorin pienentämistä ei tarvitsisi hävetä. Päinvastoin, siitä voisi olla ylpeä, toisin kuin pakon edessä tehdyistä poliittisten ja taloudellisen suhdanteiden sanelemista ratkaisuista. Valtion pienentäminen voi olla yhtä valtiomiesmäinen teko kuin sen suurentaminen.

Vasemmiston kanssa kilpaillessa periaatteisiin nojaavaa pyrkimystä julkisen sektorin pienentämiseen ei tarvitsisi vähätellä. Sitä voisi päinvastoin korostaa.

Mutta näin ei tälläkään kertaa tapahdu. Leikkaukset tehdään juustohöylällä ja sieltä mistä se on poliittisesti helpointa. Veroasteikkoja höylätään prosentin kymmenyksillä. Tälläisella näpertelyllä ei tietenkään ole juuri mitään taloudellisia vaikutuksia. Mutta sen lisäksi siitä puuttuu kokonaan aatteellinen rohkeus ja näkemys.

Syy tähän voi olla se, ettei oikeistohallituksen poliitikoilla ole mitään kunnollista älyllistä ja aatteellista perustaa, jolle heidän päätöksensä rakentuvat. Tai sitten kysymyksessä on periaatteista tinkiminen lyhyen aikavälin suosion kasvattamiseksi.

Kumpikaan selitys ei juuri imartele suomalaista oikeistoa.

A- ja B-luokan kansalaisista

Sosiaalidemokraattinen poliitikko Pentti Arajärvi kertoi Demokraatissa, että perustulo jakaisi ihmiset A- ja B-luokan kansalaisiin. Arajärven mielestä ”perustulolla elävät voisi unohtaa, koska heillähän olisi toimeentulo”.

Nykyjärjestelmässä esimerkiksi työttömyysturvaa saavia ihmisiä ei tosiaan unohdeta. Sen sijaan heitä kytätään, tempputyöllistetään ja joskus pakotetaan tekemään töitä puoli-ilmaiseksi. On vaikeaa Arajärven tapaan pitää tätä mahtavana juttuna. Perustulon ja avointen työmarkkinoiden maailmassa sosiaaliturvaa saavat voisivat sen sijaan tarjota työtään markkinahintaan pelkäämättä toimeentulonsa puolesta.

Mutta tämä on oman kirjoituksensa aihe.

Puhutaan sen sijaan ihmisten jakamisesta A- ja B-luokan kansalaisiin tai kahden kerroksen väkeen. Tämähän on ollut yksi muidenkin demaripoliitikkojen ja ay-johtajien vakioaiheista. Kahtiajakautumisen vaaraa ovat näiden mielestä aiheuttaneet perustulon lisäksi toisinaan esimerkiksi maahanmuuttajat, toisinaan yleissitovuuden purkaminen.

Jostakin syystä samat poliitikot eivät näytä olevan lainkaan huolissaan niistä kahtiajaoista, joita nykyjärjestelmässä esiintyy. Näitä on useita, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.

Ansiosidonnainen työttömyysturva

Uusimman Kelan tilaston mukaan vuonna 2014 keskimääräinen ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha oli noin kaksinkertainen verrattuna perustyöttömyysurvaan. Tämä on siis keskimääräinen ero, on paljon ansiosidonnaisella olevia, joiden päiväraha on moninkertainen perusturvaa saaviin verrattuna.

Ei myöskään pidä unohtaa sitä, että täsmälleen samanlaisen työttömän työttömyysturva riippuu siitä, onko hän liiton tai työttömyyskassan jäsen vai ei.

Työttömät on siis ilmiselvästi nykyjärjestelmässä jaettu A- ja B-luokan kansalaisiin. Toisille taataan verorahoilla moninkertainen tulotaso toisiin verrattuna.

Ansiosidonnaiset vanhempainetuudet

Muut ansiosidonnaiset etuudet ovat nekin aika paljon tasa-arvoisempia toisille kuin toisille. Äitiys- tai vanhempainpäivärahat ovat avokätisiä. Tuoreelle äidille maksetaan ensin 90 %, sitten (tämän saa myös isä) 75 % aiemmista ansiotuloista. Myös tämä tarkoittaa sitä, että toisille vanhemmille taataan verorahoilla moninkertainen tulotaso kuin toisille.

Suomessa on siis A- ja B-luokan vanhempia.

Työmarkkinat

Työttömät jakautuvat siis A- ja B-luokkaan sen mukaan, saavatko he ansioturvaa vai eivät. Mutta tätäkin tärkeämpi on tietenkin ero työttömien ja työllisten välillä. Nykyiset keskusjohtoiset työmarkkinat ja yleissitovat työehtosopimukset pitävät työllisyyden alhaisena ja työttömyyden korkeana. Onnekkaat pääsevät töihin työehtosopimuksen mukaisilla ehdoilla, onnettomat jäävät ilman työtä.

Ay-johtajien asennetta tähän kahtiajakoon kuvaa aika lailla STTK:n Antti Palolan hiljattainen toteamus sunnuntaityöstä. Palolan mielestä sunnuntaityö saa jäädä tekemättä, ellei sitä voida tehdä sunnuntailisiä muuttamatta. Toisin sanoen A-luokan työllisten edut ovat tärkeämpiä kuin B-luokan työttömien työllistyminen.

Nykyiset työmarkkinat jakavat ihmiset A- ja B-kansalaisiin, työttömiin ja työllisiin. Markkinoiden vapauttaminen vähentäisi tätä kahtiajakoa, ei lisäisi.

”Kohtuuhintainen” asuntotuotanto

Ns. kohtuuhintaiset asuntojen, kuten kunnallisten vuokra-asuntojen ja Helsingissä hitas-asuntojen tarjonta kohtelee sekin kansalaisia eri tavalla. Koska näiden asuntojen hintataso on markkinahintaa alempi, asunnon haluajia on enemmän kuin asuntoja. Näin ollen vain onnekkaat saavat ”kohtuuhintaisen” asunnon, ja kaikki muut joutuvat maksamaan markkinahinnan. Tämä markkinahinta on lisäksi korkeampi kuin se olisi, ellei kohtuuhintaista tarjontaa olisi.

Toisin sanoen jotkut saavat merkittävän verorahoilla maksettavan tulonsiirron, jota toiset yhtä köyhät tai köyhemmät eivät saa. Samalla kaikkien muiden asumiskustannukset nousevat.

Myös kohtuuhintaisten asuntojen markkinoilla on A- ja B-luokan asunnontarvitsijoita.

Maksuton yliopisto

Hammaslääkärin tai juristin tutkinto on satojen tuhansien eurojen arvoinen. Tutkintoja kustannetaan verovaroilla ja annetaan maksutta maan lahjakkaimmille ja parhaiten menestyville nuorille. Siis niille, jotka pärjäisivät kaikkein parhaiten ilman valtion apua. Kaikkein huonoimmin menestyvät nuoret saavat sen sijaan ehkä työmarkkinatukea tai pääsevät alussa mainittujen aktivointitoimenpiteiden piiriin. Luonnollisesti näiden tukien arvo on parhaimmillaankin mitätön verrattuna hyvään yliopistotutkintoon.

Meillä on siis A- ja B-luokan nuoria.

On helppo yhtyä Arajärven ja muiden demaripoliitikkojen huoleen A- ja B-luokan kansalaisista. Mutta monet heidän vastustamistaan sosiaaliturvan ja työmarkkinoiden uudistuksista itse asiassa vähentäisivät, eivätkä lisäisi kahtiajakoa.

Perussuomalaiset, Aamulehti ja sananvapauden rajat

Viime aikoina on kuultu kaksi huomiotaherättävää puheenvuoroa sananvapauden ja lainsäädännön suhteesta. Ensimmäisen on esittänyt perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini, toisen Aamulehden toimittaja.

Soini piiloutuu sananvapautta koskevien lakien taakse, eikä ota kantaa perussuomalaisten vaikuttajien rasistisiiin ja homofobisiin ulostuloihin. Laki ei kuitenkaan määrittele, mikä on hyväksyttävää puhetta puolueen kansanedustajalta. Se on puolueen ja Soinin tehtävä.

Aamulehden toimittaja taas näyttää olevan sitä mieltä, ettei lain toimeenpano voi olla sananvapauden rajoittamista. Mutta lehdistön keskeinen tehtävä on olla sananvapauden vahtikoira. Keskeisenä osana tätä on haastaa ja pohtia valtion sananvapaudelle asettamia rajoja.

Perussuomalaiset ja rasismi

Perussuomalaiset vaikuttajat ovat viime aikoina kunnostautuneet mitä pöyristyttävimmillä lausunnoilla. Näitä ovat esittäneet ainakin kansanedustajat Olli Immonen, Laura Huhtasaari, Mika Raatikainen, Leena Meri, Teuvo Hakkarainen  ja nuorisojärjestön puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen.

Perussuomalaisten puheenjohtajalta Timo Soinilta kysyttiin miksei puoluejohto tyrmää avoimen rasistisia lausuntoja. Puheenjohtaja vastasi, että viranomaiset tutkivat esimerkiksi Hakkaraisen lausuntojen lainmukaisuutta. Soinin mukaan oikeusvaltion periaate on, että ensin ”tutkitaan ja sitten hutkitaan, jos on aihetta”.

Soinin näkemyksenä tuntuu siis olevan, että ongelmia on vain, mikäli lausunnot ovat laittomia. Näin ei tietenkään ole.

Puolueen, ei lain tehtävä on määritellä, mitä se hyväksyy johtohenkilöiltään.

Yksi kansalaisyhteiskunnan perusajatuksista on, että ihmiset saavat perustaa arvoyhteisöjä. Käytän tätä sanaa paremman puutteessa. Näiden yhteisöjen jäsenet sitoutuvat vapaaehtoisesti tiettyihin arvoihin, ihanteisiin ja puhetapoihin. Yhteisöt voivat edellyttää jäseniltään ja erityisesti johtajiltaan paljon enemmän kuin lain asettaman vähimmäisvaatimuksen mukaista käyttäytymistä ja puhetta.

Yhteisöstä ja sen johtotehtävistä voidaan heittää ulos kaikki, jotka eivät käyttäytymisessään ja puheessaan noudata sen vaatimuksia. Samoin jos itse kokee, että on eri mieltä yhteisön arvoista, yhteisöstä voi lähteä.

Kaikki tämä perustuu vapaaehtoisuuteen. Kukaan ei estä yhdestä arvoyhteisöstä pois potkaistua perustamasta omaa erilaista arvoyhteisöä.

Puolueet ovat mitä parhain esimerkki juuri tällaisesta yhteisöstä. Kaikki puolueet, myös perussuomalaiset väittävät sitoutuneensa ihmisten tasa-arvoon etniseen alkuperään, uskontoon, ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Niiden jäsenyys edellyttää siis sitoutumista näihin arvoihin.

Jos puolueen kansanedustaja tai muu vaikuttaja ei puheessaan noudata näitä arvoja, hänet voidaan ja pitääkin heittää ulos. On aivan yhdentekevää onko hänen toimintansa laitonta vai ei. Jos puolueen johtohahmot eivät noudata puolueen ääneenlausuttuja arvoja on kyseenalaista, kuinka syvällistä puolueen sitoutuminen niihin itse asiassa on.

Koska perussuomalaiset suvaitsevat keskeisiltä vaikuttajiltaan avoimen rasistisia ja homofobisia lausuntoja, puolueen sitoutumista liberaaleihin perusarvoihin voidaan pitää vähintäänkin epäselvänä. Puolueen on ratkaistava, haluaako se kuulua sivistyneiden kansanliikkeiden joukkoon, vai johonkin synkempään.

Tarkennan tässä vielä, että kysymys ei ole kansanedustajan sananvapauden rajoittamisesta. Kukaan ei ole heittämässä vaaleilla valittuja edustajia pois eduskunnasta tai estämässä heitä puhumasta. Kysymys on siitä, kuka voi toimia tiettyihin arvoihin sitoutuneen puolueen johtotehtävissä.

Lyhyesti sanottuna ihmisillä on sananvapauden nojalla oikeus sanoa mitä haluaa. Mutta muilla on oikeus heittää mielestään tyhmiä ja vastenmielisiä asioita puhuvat ulos omista arvoyhteisöistään. Siis sen lisäksi, että vastenmielistä puhetta ja sen puhujia on oikeus kritisoida ja pilkata mielin määrin.

Meillä on siis vastuu siitä, millaista puhetta siedämme yhteisöissämme. Tätä vastuuta ei voi ulkoistaa viranomaisille tai lainsäätäjälle.

Arvot eivät kuulu valtiolle

On tärkeä korostaa, että avoimessa yhteiskunnassa valtio ei ole arvoyhteisö. Valtioon on pakko kuulua. Sen sääntöjen noudattaminen ei ole vapaaehtoista. Ihmisten käyttäytymisen rajoittaminen lailla on aivan eri asia kuin vapaaehtoisuuteen perustuvien yhteisöjen jäseniltään edellyttämät käyttäytymissäännöt.

Avoimessa yhteiskunnassa kansalaisten arvot voivat poiketa toisistaan suuresti, jopa olla täysin vastakkaisia. Saman valtion alueella voi toimia arvoyhteisöjä, jotka edellyttävät jäseniltään aivan erilaisten sääntöjen noudattamista. Siksi valtio ei voi edellyttää kansalaisiltaan sitoutumista tiettyihin arvoihin tai ihanteisiin. Ihmisiltä voidaan tietenkin edellyttää tiettyjen käyttäytymissääntöjen noudattamista. Mutta ihmisten ajatuksiin tai niiden ilmaisemiseen valtion pitää puuttua mahdollisimman vähän.

On hyvä korostaa, että pidän itse monien arvoyhteisöjen arvoja vastenmielisinä. Monilla uskonnollisilla yhteisöillä on esimerkiksi tapoja, uskomuksia ja käytäntöjä, jotka ovat minusta hyvin epämiellyttäviä. Mutta minun täytyy sietää myös tällaisia yhteisöjä, silloin kun niiden jäsenyys on aidosti vapaaehtoista, ei aiheuta uhkaa kenenkään fyysiselle koskemattomuudelle tai muille perusoikeuksille tai esimerkiksi vaaranna lapsia. Myönnän auliisti, että rajanveto ei aina ole helppoa ja olen aidosti epävarma siitä, missä suvaitsemisen raja kulkee.

Silti, rinnakkaisten arvoyhteisöjen olemassaolo tarkoittaa, että kaikkien täytyy avoimessa yhteiskunnassa sietää itsestä vastenmieliseltä tuntuvaa puhetta. Omissa yhteisöissä voi vaatia mitä haluaa, mutta viranomaisia ja lainsäädäntöä ei saa käyttää muiden puheen rajoittamiseen. Valtion pakkokeinot ja vapaaehtoisten yhteisöjen omat säännöt ovat täysin eri asia.

Siksi on huolestuttavaa miten ajatus siitä, ettei toisten mieltä saa pahoittaa, tuntuu leviävän. On esimerkiksi elintärkeää, että toisille pyhiä ja tärkeitä asioita saa julkisesti pilkata. Naurunalaiseksi saattaminen on aina ollut keskeinen ja rakentava voima yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mutta myös typerä pilkka täytyy sallia. Kansalaisyhteiskunnan itsesääntely on oikea tapa erottaa hauskat ja viisaat kannanotot typeristä, eivät valtion pakkokeinot.

Aamulehden omituinen näkemys

Mediassa käyty keskustelu sananvapaudesta on sekin välillä huolestuttavaa. Myös median toiminnassa itsesääntelyn pitäisi olla keskeisin tapa säännellä sananvapautta. Tiedotusvälineiden pitäisi suhtautua ärhäkästi kaikkiin yrityksiin rajoittaa omaa toimintaansa lainsäädännöllä. Siksi olikin aika hämmästyttävää lukea Aamulehden toimittajan näkemys sananvapauslakiin liittyvistä pakkokeinoista.

Lehden toimittaja kirjoitti MV-roskasivustoa koskevassa Toimitukselta-palstan kolumnissa seuraavaa:

”[Sananvapaus]laissa on lueteltu myös mahdolliset pakkokeinot. Pakkokeinoja ovat mm. tunnistetietojen luovuttaminen tai juuri jakelun keskeytys, jota poliisi nyt hakee. Tässä casessa ei ole kyse sananvapauden rajoittamisesta vaan lain toteuttamisesta.”

Lehden mainitsemat pakkokeinot ovat tietenkin sananvapauden rajoittamista. Aamulehden toimittaja voi toki olla sitä mieltä, että sananvapauden rajoittaminen pakkokeinoilla on perusteltua. Mutta on omituista uuskieltä väittää, että kysymys ei muka olisi sananvapauden rajoituksista. Vielä huolestuttavampi on perustelu. Toimittajan näkemys näyttää olevan, että mikään mikä on lain toteuttamista ei voi olla sananvapauden rajoittamista. Mutta lehdistön ei tietenkään pitäisi antaa lain määritellä sitä, mikä on liiallista sananvapauden rajoittamista, ei Suomessa, eikä erityisesti maissa joissa sananvapautta rajoitetaan paljon enemmän.

On Aamulehden ja muiden tiedotusvälineiden oma tehtävä miettiä, missä niiden mielestä kulkevat vastuullisen journalismin ja sananvapauden käytön rajat. On ensiarvoisen tärkeää, että ne pohtivat tämän itse, vallanpitäjien säätämistä laeista riippumatta.

Soinia ja Aamulehden toimittajaa yhdistää yksi asia. Kumpikin piiloutuu lainsäätäjän taakse. Soini yrittää ulkoistaa kansalaisyhteiskunnassa arvoyhteisöille kuuluvan rajanvedon viranomaisille. Aamulehti taas antaa lainsäädännön määritellä sananvapauden rajat niitä lainkaan kyseenalaistamatta.

Kumpikin luistaa velvollisuuksistaan.

Kirjoitusta on editoitu 4.8.2016. Aamulehden toimitukselta -palstan kirjoitus edustaa vain jutun kirjoittaneen toimittajan mielipidettä, ei Aamulehden toimituksen. Aamulehti esittää lehden kannan vain ja ainoastaan pääkirjoituksissa. 

Kuinka tyhmiä ihmiset ovat?

Muiden tyhmyyden ja tietämättömyyden valittelu on Brexitin, perussuomalaisten, ulkomaalaisvihan, Donald Trumpin ynnä muiden ajan ilmiöiden vuoksi tavallistakin suositumpaa. Kaksi äskettäin ilmestynyttä kirjoitusta kuvastaa suuntausta hyvin.

Toimittaja Yrjö Rautio kirjoitti Helsingin Sanomien nettipainoksessa, miten ”köyhyys, työttömyys, syrjäytyminen ja muu osattomuus ovat ääriliikkeiden ja populismin tärkeintä kasvualustaa. Aineelliseen köyhyyteen liittyy usein henkinen köyhyys, tietämättömyys, vähäinen koulutus ja alhainen sivistystaso.”

Raution mukaan tietämättömät katsovat roskaviihdettä eivätkä lue kirjoja, vaan uskovat sosiaalisen ja vaihtoehtomedian valheet. Ääriliikkeet ja populismi voidaan kitkeä vain poistamalla köyhyys ja tietämättömyys.

Tyyliltään toisenlainen, mutta sisällöltään samansuuntainen oli toimitusjohtaja Mikael Jungnerin Facebook-päivitys, josta raportoitiin myös Iltalehdessä. Jungnerin mukaan ihmiskunnan ongelmat, kuten Trump ja Brexit johtuvat suureksi osaksi siitä, että ”avarakatseisia älykköjä” on niin vähän. Suuri osa ihmisistä ”käy hitaalla”. He eivät ymmärrä ”maailman monimutkaisia syy-seuraus -suhteita”, toisin kuin älyköt. Turkki, Trump, Brexit ja muut maailman ongelmat johtuvat Jungnerin mukaan tämän tyhmän enemmistön ”tonttuilusta”.

Minulla ei ole omaa tarinaa siitä, miksi populismi ja ääriliikkeet menestyvät juuri nyt. Mutta on runsaasti syitä epäillä, etteivät Raution ja Jungnerin tarjoamat tietämättömyys ja tyhmyys ole alkuunkaan riittäviä selityksiä näille ilmiöille. Ylipäänsä, yhteiskunnallisten ongelmien selittäminen muiden typeryydellä on epä-älyllistä ja pikkuisen epämiellyttävää.

Kutsukaa vaikka humanistiksi, mutta en suostu uskomaan ihmisten olevan pohjimmiltaan tyhmiä.

Tyhmyyteen perustuvan selitysmallin puutteet ovat aika ilmeisiä. Onkin vähän omituista että niitä tarvitsee erikseen tuoda esille. Mutta koska tätä selitysmallia koko ajan tarjotaan otan vapauden esittää muutamia huomioita sen keskeisistä ongelmista.

Vaikka satunkin tässä käsittelemään Raution ja Jungnerin tekstejä, ne ovat vain esimerkkejä. Samanlaisia ajatuksia on esitetty viime aikoina tämän tästä.

Ongelmien selittäminen muiden tyhmyydellä on laiskaa ajattelua

Yhteiskunnallisten ongelmien selittäminen toisten tyhmyydellä tai tietämättömyydellä on laiskaa ajattelua. Se on hyvin läheistä sukua ajatusmallille, jossa köyhien ongelmat nähdään ihmisten ominaisuuksista johtuviksi tai kehitysmaiden vaikeuksia selitetään paikallisella ”kulttuurilla”.

Samalla tavalla perussuomalaisia, Trumpia tai Brexitin puolesta äänestävät nyt vain ovat tyhmiä tai tietämättömiä. Joka tapauksessa he ovat aivan erilaisia kuin ajattelija itse. Sekä Rautio että Jungner edustavat tätä ajatusmallia. Raution ratkaisu on, että heidän paremmin tietävien täytyy vain kärsivällisesti opettaa tietämättömämpiä, jotta nämä näkevät valon.

Jungnerin mukaan mitään ei ole lyhyellä aikavälillä tehtävissä, koska tyhmyys on saavuttanut niin valtavat mittasuhteet. Pitkällä aikavälillä paremmin tietävien täytyy kasvattaa lisää paremmin tietäviä.

Viisas yhteiskunnallinen ajattelija lähestyy asiaa aivan päinvastaisesta suunnasta. Hän ajattelee asiaa kuin taloustieteilijä. Taloustieteilijän ensimmäinen ajatus on, että myös ”väärin” käyttäytyvät ihmiset ovat ihan fiksuja ja muutenkin aika samanlaisia kuin itse on. Se pakottaa etsimään syitä ihmisten käyttäytymiseen muualta kuin siitä, että he nyt vaan ovat erilaisia, siis tyhmempiä kuin minä. Se pakottaa kysymään, tekisikö itse samoin, jos kohtaisi samat huolet, rajoitteet ja olosuhteet kuin nämä ihmiset.

Uskon, että jos populismia halutaan ymmärtää, lähestymistavan täytyy olla tämä. On selvitettävä miksi muuten täysin järkevästi käyttäytyvät ihmiset haluavat äänestää Trumpia tai Teuvo Hakkaraista. Nämä ihmiset eivät ole oman tietämättömyytensä ja tyhmyytensä passiivisia uhreja. Jokin heidän elämässään saa heidät tekemään nämä valinnat. Kenties itse toimisin heidän asemassaan samoin.

En tietenkään halua väittää, etteivätkö toiset tietäisi enemmän kuin toiset. Esimerkiksi täällä on osoitettu, että paremmin koulutetut äänestäjät tietävät enemmän asioista. Samasta paikasta löytyy myös paljon ajatuksia siitä, miksi fiksut ihmiset äänestävät tyhmästi. Mitä haluan väittää on, että suurin osa ihmisistä, myös esimerkiksi populistiliikkeiden kannattajista on aika fiksuja ja pärjääviä. Heidän sivuuttamisensa tyhminä tai hitaasti käyvinä on epä-älyllistä.

Myös valemedian lukeminen ja valheiden uskominen on liian pinnallinen selitys. Täytyy kysyä, miksi ihmiset seuraavat valemediaa, vaikka pystyvät aivan hyvin erottamaan luotettavan tiedon valheesta esimerkiksi työpaikalla tai autoa hankkiessaan. Valemedian täytyy tarjota ihmisille jotain mitä he haluavat.

Taaskaan en halua väittää, etteikö ihmisten kyvyssä käsitellä tietoa ei olisi eroja. Mutta silti minusta keskivertoihmisten kykyä lähdekritiikkiin helposti aliarvioidaan.

Koska ihmiset eivät ole pelkkiä tyhmyyden uhreja, heidät voi myös panna tilille valinnoistaan. Rasisteja ei tarvitse suvaita vain sen vuoksi, että he nyt vain ovat yksinkertaista väkeä. Myöskään persujen joukossa pyöriviä selkäpiitä karmivia tyyppejä ei pidä sivuuttaa tyhminä hörhöinä.

On samoin hyvin epätodennäköistä, että ihmisten valintoja voitaisiin muuttaa pelkästään jalkauttamalla hyväntahtoisia kansankynttilöitä ihmisiä valistamaan, kuten Rautio toivoo. Kysymys ei yksinkertaisesti ole pelkästään tietämättömyydestä, eikä ongelmaa siksi voida ratkaista tietoa levittämällä.

Onko tyhmyys lisääntynyt?

Muutoksia voi selittää vain muutoksilla. Vakiona säilynyt typeryys ei voi selittää lisääntynyttä populismia. Jos tietämättömyys tai tyhmyys ovat syynä populismin nousulle, Brexitille, Trumpille ja muille ajan ilmiöille, niiden on täytynyt lisääntyä merkittävästi aivan viime aikoina.

Merkittävän määrän ihmisiä on täytynyt siirtyä klassikkokirjojen parista roskaviihteen pariin. Perinteisiä puolueita ja ehdokkaita ennen äänestäneiden, nykyisten populistien kannattajien on täytynyt tyhmistyä. Aiemmin avarakatseisista sosiaalidemokraateista on yhtäkkiä tullut tyhmiä rasisteja.

Älykköjen määrän on samoin täytynyt romahtaa, jotta Jungnerin hypoteesi voisi pitää paikkansa. Samoin kaikkien aiempien populismin ja ääriajattelun aaltojen taustalta täytyy löytyä tyhmyyden ja tietämättömyyden määrän lisääntymistä. Väliaikoina tyhmyyden tason on täytynyt olla verrattain alhainen.

Ihmisten tyhmyyden pitää olla myös uskomattoman laajaa, jotta Brexit, Trump tai populistipuolueiden kannatus voitaisiin selittää sillä.

Pidän tyhmyyden määrävaihteluun perustuvaa selitystä aika ajoin toistuville populismin ja ääriajattelun lisääntymiselle aika epäuskottavana.

Kollegani huomautti minulle, että kenties tyhmyyden määrä on säilynyt vakiona, mutta uusi ja sosiaalinen media on mahdollistanut sen aiempaa suuremman leviämisen ja järjestäytymisen. Ennen perinteinen lehdistö ja puolueet toimivat portinvartijana ja pitivät tyhmyyden aisoissa.

Median muutoksella on varmaankin oma vaikutuksensa. On selvää, että esimerkiksi rasismia on esiintynyt aina, ja nyt se vain on tullut enemmän näkyviin.

Mutta silti tuntuu liian helpolta selitykseltä todeta, että ihmiset ovat aina olleet tyhmiä ja some on vain tuonut sen esiin, Ensiksi, kuten olen jo todennut, en usko ihmisten loputtomaan tyhmyyteen. Minusta ihmisten asenteissa ja politiikassa on myös tapahtunut todellisia muutoksia. Median muutos ei myöskään pysty selittämään aiempia populististen ja ääriliikkeiden aaltoja.

Lisäksi median muutoksen vaikutus ei vielä itsessään ole riittävä selitys. Se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri tietynlaiset liikkeet ja ajatukset menestyvät.

Älyköt eivät ole immuuneja sekoilulle, päinvastoin

Rautio pitää sivistystä ja populismin tai ääriliikkeiden kannatusta toisensa määritelmällisesti poissulkevana. Jungnerin mielestä ihmiskunnan ongelmat johtuvat avarakatseisten älykköjen vähyydestä. Kumpaakaan ajatusta on vaikea ainakaan suoralta kädeltä hyväksyä.

On esimerkiksi aika selvää, etteivät älymystö tai eliitti ole koskaan olleet immuuneja ääriliikkeille tai ns. populismille. Fasistien tai natsien valtaannousu ei olisi ollut mahdollista ilman eliittien suostumusta ja älymystön mukanaoloa. Fasistisia ja rasistisia ajatuksia kannatti aikoinaan suuri joukko aikansa ”avarakatseisimpia” älykköjä.

Erityisen keskeisessä asemassa älymystö on perinteisesti ollut erilaisissa vasemmistolaisissa ääriliikkeissä. Myös Brexitin kannattajien joukossa oli älymystön edustajia. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että myös Suomi on pullollaan hyvin koulutettuja epämiellyttävien ajatusten kannattajia.

Avarakatseisuus ja älymystöön kuuluminen eivät siis mitenkään toimi rokotteena ääriliikkeitä tai populismia vastaan.

Tuntuu myös sanojen merkityksen muuttamiselta väittää Raution tapaan, että ääriliikkeitä tai Brexitiä kannattaneista intellektuelleista kukaan ei olisi aidosti sivistynyt. On kerta kaikkiaan rehellisempää todeta, että ääriajattelu, rasismi ja populismin lietsonta ovat yhtä lailla sivistyneistön kuin sen tavallisen kansan harrastus.

On myös hassua ajatella, että tiedon tai älykköjen määrän lisääminen johtaisi jotenkin automaattisesti harmoniaan ja viisaaseen päätöksentekoon. Mutta tieto tai äly eivät mitenkään poista sitä, että ihmisten välillä on aitoja eturistiriitoja ja näkemyseroja. Äly ja tieto eivät myöskään tee immuuniksi oman edun tavoittelulle tai vallanhalulle.

Markkinataloutta kannattava liberaali suhtautuu myös epäillen kenenkään älykön kykyihin havainnoida yhteiskunnan miljoonia ihmisiä yhdistäviä syy-seuraussuhteita.

On siis selvää, että olivatpa ihmiset kuinka älykkäitä tahansa, poliittinen kilpailu voi hyvinkin johtaa tyhmiin ja lyhytnäköisiin päätöksiin, eturyhmäpolitiikkaan, suosion kalasteluun ja ylipäänsä erilaiseen sekoiluun, kuten Brexitiin tai Trumpin ehdokkuuteen. Vain hyvä poliittinen järjestelmä voi varmistaa, että näin tapahtuu mahdollisimman harvoin. Ja sekoiluja pitää tarkastella huolellisesti niiden syiden löytämiseksi, eikä syyttää refleksinomaisesti ihmisten tyhmyyttä.

Pitää tietenkin myös olla tarkkana, kun pohtii, mitkä poliittiset päätökset todella ovat huonoja. Esimerkiksi eliitin ja muiden ihmisten välillä on aitoja eturistiriitoja. Siksi sama päätös voi aidosti Jungnerin mielestä olla hyvä ja toisten huono, vaikka molemmilla olisi käytettävissään yhtä paljon tietoa.

Lopuksi

Suosittu ja yksinkertainen ihmisten tyhmyyteen ja tietämättömyyteen perustuva selitysmalli populismille, lyhytnäköiselle politiikalle ja ääriliikkeille ei ole tyydyttävä. Se on älyllisesti laiska selitys, ja perustuu epämiellyttävään ja empiirisesti kestämättömään ajatukseen viisaasta eliitistä ja tyhmästä kansasta.

Selityksen hylkääminen ei suinkaan tarkoita, että rasismi tai muut epämiellyttävät ilmiöt pitäisi hyväksyä. Päinvastoin, kun ihmisiä ei kohdella tietämättöminä typeryksinä, heidät voidaan vaatia tilille näkemyksistään.

Paitsi että tyhmyyteen perustuva selitysmalli on tosiasioiden nojalla virheellinen, siinä on jotakin huolestuttavaa.  Muiden tyhmyyteen ja tietämättömyyteen nojaava ajattelu ei rohkaise etsimään ratkaisuja ongelmiin, eikä suhtautumaan empaattisesti omasta mielestä väärin ajattelevien huoliin. Samoin se johtaa näkemään muut ihmiset passiivisina holhokkeina, jotka eivät ole vastuussa itsestään ja valinnoistaan. Tällainen suhtautuminen on tietenkin omiaan syventämään juopaa eliitin ja tyhmänä pidetyn kansan välillä.

Puhetta talousteoriasta: tieto ja markkinat

Toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen keskustelee professorien Klaus Kultti ja Hannu Vartiainen kanssa talousteoriasta.

Miten markkinat käsittelevät tietoa, ja miten hajallaan oleva informaatio tiivistyy hintoihin?

Voivatko markkinat olla tehokkaat informaatiomielessä ja mitä se edes tarkoittaa?

Jörn Donner ja vanhustenhoidon taloudelliset hyödyt

Jörn Donner pohtii Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa vanhan ihmisen arvoa. Donner kysyy, mitä hyötyä vanhuksista, mukaanluettuna hänestä itsestään, on. Hän miettii, pitäisikö yhteiskunnan kustantaa vanhusten aiheuttamat miljardien kustannukset. Mielenkiintoisten, esimerkiksi omaa työkykyään koskevien pohdintojen jälkeen hän toteaa, että pitäisi.

Kirjoitus on lukemisen arvoinen. Siinä käsitellään monia kiinnostavia vanhuuteen yleisesti ja Donneriin erityisesti liittyviä teemoja. Donnerin tarkoituksena ei luonnollisestikaan ole vanhustenhoidon taloudellinen arviointi, vaan laajempi pohdinta. Silti, kirjoitus poikkeaa paikoitellen taloudellisen ajattelun valtavirrasta. Siksi on ehkä kiinnostavaa tuoda esille se, miten Donnerin teeemoja voidaan pohtia taloustieteen näkökulmasta.

Tärkein ero taloustieteen ja Donnerin näkökulmissa näkyy jo peruskysymyksessä. Donner näyttää kysyvän, mitä hyötyä hänestä tai muista vanhuksista on meille muille. Taloustieteen näkökulmasta tämä ei ole ollenkaan ensisijainen kysymys.

Sen sijaan taloustieteilijän mielestä tärkeimmät kysymykset liittyvät vanhusten omaan hyvinvointiin. Merkittävin vanhusten hoitamisesta saatava taloudellinen hyöty on vanhusten oman hyvinvoinnin lisääntyminen. Vanhukset, kuten kaikki muutkin ihmiset, nähdään taloustieteessä päämäärinä itsessään. Vanhuksia ei hoideta sen takia, että heistä on hyötyä muille, vaan heidän itsensä vuoksi.

Taloustiede soveltaa samaa humanistista näkökulmaa yleisesti. On paitsi huonoa taloudellista ajattelua, myös aika lailla epämiellyttävää arvioida ihmisiä sen mukaan, mitä hyötyä heistä on muille.

Vanhusten hoitamiseen liittyy kyllä monia hankalia taloudellisia kysymyksiä. Vanhustenhoito kilpailee niukoista voimavaroista muiden hyvien asioiden kanssa. Siksi täytyy päättää, kuinka suuri osa julkisista varoista käytetään vanhustenhoitoon ja kuinka suuri osa vaikkapa kouluihin ja päiväkoteihin. Samoin on mietittävä missä määrin vanhusten täytyy käyttää omaa varallisuutaan hoidon kustannuksiin.

Donner on siis oikeassa siinä, että vanhusten hoitamiseen käytetyt miljardit täytyy perustella. Mutta keskeistä on pohtia muiden maksamien kustannusten suuruutta saavutettavaan vanhusten hyvinvoinnin lisääntymiseen. Tärkeää ei siis tässäkään ole se, onko vanhuksista hyötyä muille.

Voimavarojen, kuten veromiljardien jako vanhustenhoidon ja muiden hyvien asioiden välillä on suureksi osaksi arvovalinta. Tehdyt päätökset vaikuttavat hyvinvoinnin jakautumiseen eri ihmisten, esimerkiksi vanhojen ja nuorten välillä. On arvokysymys, miten eri ihmisten tai väestöryhmien hyvinvointia halutaan painottaa päätöksenteossa.

Taloustiede ei siis voi suoraan kertoa, miten paljon vanhustenhoitoon pitää käyttää voimavaroja. Taloustiede mahdollistaa kuitenkin sen, että arvoihin perustuva politiikka-arviointi voidaan tehdä järjestelmällisesti. Karkeasti, kun kerrot taloustieteilijälle millaista tulon- tai hyvinvoinnin jakoa kannatat, niin hän kertoo sinulle, millaista vanhuspolitiikkaa sinun pitää kannattaa.

Vanhusten määrän lisääntyessä keskustelu näistä arvokysymyksistä on entistä tärkeämpää. Donnerin kirjoitus vanhuudesta on harvinaisen kiinnostava kannanotto. Mutta taloudellisessa ajattelussa on syytä olla tarkkana.

Vanhustenhoidon taloudelliset hyödyt eivät ensisijaisesti riipu siitä, kuinka paljon vanhuksista on hyötyä meille muille. Vanhustenhoito on vanhuksia varten.

Kuka on köyhä?

Äskettäin julkaistu blogikirjoitus, jossa freelance-toimittaja ilmoittaa olevansa ”köyhä pressikortilla”, on ollut kovin suosittu.

Kirjoittaja kertoo opiskelleensa kahdessa korkeakoulussa, mutta silti joutuvansa pyytämään rahaa vanhemmiltaan. Hän kuvailee seurapiirielämäänsä kutsuvierasnäytöksissä, kulttuuritapahtumissa ja näyttelyiden avajaisissa. Näiden kääntöpuolena on kuitenkin tilanne, jossa ”perustarpeet saa juuri ja juuri täytettyä, mutta kuluttamiseen ei ole varaa”. Opintolainaakin on paljon.

Toivon, että kirjoitus on kirjoitettu kieli poskessa. Kenties se on täynnä minulle aivan liian hienovaraista itseironiaa.

Pelkään kuitenkin pahoin, ettei asia ole näin. Sen sijaan uskon, että kirjoitus edustaa valitettavan yleistä suuntausta, jossa elinvaiheen tai omien valintojen takia pienehkötuloiset hyväosaiset kutsuvat itseään köyhiksi. Puhetapa on levinnyt myös politiikkaan, jossa opiskelijoista, taitelijoista, tutkijoista ja freelancereista helposti puhutaan köyhinä tai huono-osaisina.

Todellisuudessa nämä väestöryhmät eivät tietenkään ole köyhiä, kuten ei jutun kirjoittanut toimittajakaan.

Köyhyys on sitä, että ihmisellä on valittavina vain huonoja vaihtoehtoja. Omiin valintoihin perustuva pienituloisuus ei ole köyhyyttä. Korkeasti koulutettu ihminen, joka itse valitsee työskentelyn alalla, jossa tulot ovat pienet ei siis ole köyhä.

Jos haluaa kaksista korkeakouluopinnoista huolimatta olla freelance-toimittaja, blogisti ja vintage-myymälän pitäjä, pienet tulot ovat oma vapaaehtoinen valinta. Valittavana olisi muita, paremmin palkattuja, mutta vähemmän hohdokkaita töitä.

Köyhyys on sitä, että on pakko käydä huonosti palkatussa, raskaassa työssä. Tai sitä, että ei saa edes tällaista huonosti palkattua työtä. Se, että itse päättää työskennellä alalla, jossa ei makseta paljon, ei ole köyhyyttä.

Kaksien korkeakouluopintojen kävijä on myös valinnut tutkintojensa oppialat ihan itse. Jos valinnat on tehty kutsumuksen eikä mahdollisimman suuren tulotason perusteella, mikä sen hienompaa. Mutta tällöin alhaisen tulotason ei pitäisi yllättää.

Yliopistokoulutettujen väliset tuloerot eivät ole köyhyyttä tai yhteiskunnallinen epäkohta. Ne perustuvat lahjakkaiden ihmisten omiin valintoihin. Köyhyys on vaihtoehdottomuutta, vaikutusvallan puutetta omaan elämään.

Myöskään se, että käyttää tuloistaan merkittävän osan asumiseen, ei tee ihmisestä köyhää. Vapaaehtoinen muista menoista tinkiminen muodikkaassa kaupunginosassa asumisen vuoksi ei ole köyhyyttä.

Köyhyys on sitä, että joutuu asumaan ahtaasti ja kaukana, eivätkä rahat silti riitä välttämättömyyksiin.

Se, että joutuu pyytämään rahaa vanhemmiltaan ei tee ihmisestä köyhää. Todellisella köyhällä ei ole rikkaita vanhempia, jotka antavat rahaa. Jos sinulla on ilmaisen rahan lähde, josta on mahdollista, vaikka vähän noloa saada lisätuloja, et ole köyhä.

Seurapiiritapahtumat, kutsuvierasnäytännöt ja näyttelyiden avajaiset ovat kulutusta. Ne ovat kivoja tilaisuuksia, joista saa ilmaista ruokaa ja juomaa. Sellaisiin osallistuminen nostaa ihmisen hyvinvointitasoa, ja siksi ne on otettava myös huomioon ihmisen köyhyyttä arvioitaessa. Tulot eivät suinkaan ole ainoa hyvinvoinnin mittari.

On hyvin vaikeaa pitää kuohuviinilaseja monta kertaa viikossa kilistelevää henkilöä köyhänä, vaikka hänen tulonsa olisivat pienet.

Köyhyys on myös pysyvä tai ainakin pitkäaikainen olotila. Lyhytaikaisesti tai elämänvaiheen vuoksi pienituloinen henkilö ei ole köyhä. Se, että henkilön tulot ovat nuorena alhaiset, ei ole minkäänlainen yhteiskunnallinen ongelma. Korkeakoulutetutkin joutuvat monesti työuran alussa lyhytaikaisiin ja huonosti palkattuihin töihin. Tämä on aivan tavanomaista, eikä tarkoita, että henkilö on köyhä.

Todellisen köyhän horisontissa ei siintele keskiluokkainen elintaso. Pienet ja epävarmat tulot ovat pysyvä tila.

Julkisessa keskustelussa täytyisi kerta kaikkiaan alkaa tunnistaa oikeasti köyhät ja apua tarvitsevat ihmiset. Tämä ei ole tärkeää pelkästään sen vuoksi, että hyväosaisten itsensä surkuttelu on aika tylsää kuunneltavaa.

Asia on tärkeä myös hyvinvointivaltion kehittämisen kannalta. Tulonsiirrot köyhille avuntarvitsijoille ovat yksi sen keskeisistä tehtävistä. Sen sijaan hyväosaisten keskinäisten, ihmisten omista valinnoista johtuvien tuloerojen tasoittamisessa ei ole mitään järkeä. Siksi on tärkeää ymmärtää, mitä todellinen köyhyys ja huono-osaisuus on ja siis kenelle hyvinvointivaltion tulonsiirrot pitää suunnata.