index.php

Talouskriisien veteraani kertoo

Suosikkijulkaisussani Historia –lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli Espanjan kultalasteista 1500 –luvulla. Vaikka Amerikoista tuotiin jatkuvalla syötöllä aarteita ja eurooppalaisten kaivosten tuotanto oli korkeammalla kuin koskaan, oli Espanja jatkuvassa rahapulassa.

Siispä kuka olisikaan parempi kommentoimaan talouskriisiä kuin valtion ylivelkaantumisen ”grand old man”, maailman ensimmäinen ”moderni” velkaantuja Espanjan kuningas Filip II (1527 – 1598)? Ei muuta kuin spiritismilauta esiin ja haastattelemaan.

Kullalla ja hopealla täytetyt kaljuunat toivat lähes jatkuvalla syötöllä Amerikoista ryöstettyjä aarteita, jotka kulutettiin sotimiseen ja muihin ”julkisiin töihin”. Koska rahavirrat olivat myrskyjen ja merirosvojen vuoksi kuitenkin jokseenkin epävakaita, joutui aikansa mahtavin mies ottamaan valtiolle velkaa noin 60% silloisesta bruttokansantuotteesta selviytyäkseen juoksevista kuluistaan.

”Ei siitä velanotosta ollut mitään haittaa. Vaikka joskus velat pitikin järjestellä uudelleen, niin lisää lainaa tuli aina. Viestiä vain Fuggerille ja kultaa tuli laivalastillinen.”, Filipin haamu kertoi. Maksajana Filip II olikin kuin nykypäivän Kreikka. Hänen velkojaan jouduttiin järjestelemään peräti neljä kertaa: 1557, 1560, 1575 ja 1596.

Filip II, ensimmäinen virallinen Espanjan kuningas 1556—1598, Napolin ja Sisilian kuningas 1544–1559 ja Portugalin kuningas (hallitsijanimellä Filip I) 1580–1598 sekä Englannin kuningas 1554–1558 vaimonsa Maria I:n puolisona.
Filip II, ensimmäinen virallinen Espanjan kuningas 1556—1598, Napolin ja Sisilian kuningas 1544–1559 ja Portugalin kuningas (hallitsijanimellä Filip I) 1580–1598 sekä Englannin kuningas 1554–1558 vaimonsa Maria I:n puolisona.

”Meillä oli siihen aikaan tapana sanoa, että valtiot eivät ole velkaa toisilleen, valtiot ovat velkaa pankeille. Jos valtiot ovat velkaa pankeille, kuinka typeriä ne olisivatkaan, jos maksaisivat rahat takaisin. Valtiolla on armeija. Pankilla on neljä kassatyöntekijää ja siivooja. Vanha vitsihän se oli jo silloin, mutta toimii mielestäni yhä”, Filip jatkoi.

Filip II:n jatkuvat rahavaikeudet eivät tosiaankaan haitanneet lainaamista. Syynä ei kuitenkaan ollut Espanjan mahtava armada, vaan se tosiasia, että neljä kertaa tapahtuneesta uudelleenjärjestelystä huolimatta, kattoivat rauhallisina aikoina saadut korkotuotot tappiot monin verroin, jolloin lainaamista kannatti jatkaa.

”Rahaahan oli. Sitä tuli jatkuvalla syötöllä uudesta maailmasta. Rahaa sitten myös käytettiin. Ei ole maailmassa ollut ikinä niin paljon kultaesineitä kuin meillä espanjalaisilla siihen aikaan. Jostain syystä talous ei kuitenkaan lähtenyt nousuun, vaikka rakensimme kaikkia hienoja rakennuksia”, Filip muisteli.

Kumisevaan kummitusääneen tulee selvästi hitunen ylpeyttä kun Filip jatkaa selvällä Suomen kielellä: ”Madridiin rakennuttamani Real Sitio de San Lorenzo de El Escorial taitaa vieläkin herättää ihailua ihmisissä. Se oli aikanaan yksi maailman ihmeellisimpiä rakennuksia”.

Rahaa tosiaan oli mitä kuluttaa, mutta Espanjan velkavetoinen talous rikastutti lähinnä muita maita. Modernein termein maan kauppatase oli jatkuvasti negatiivinen, jota rahoitettiin silloisella ”setelirahoituksella”, eli muualta laivatulla kullalla, hopealla ja velalla. Sinänsä uuden maailman aarteiden tuomat windfall –voitot eivät kamalasti eroa nykyisestä keskuspankin lisärahoituksesta.

Amerikan kultalastit mahdollistivat reilusti kotimaan tuotantoa suuremman kulutuksen, kun samalla oma talous kärsi varsin keskiaikaisesta protektionismista ja kovasta verotuksesta, joka rampautti mm. Kastilian tekstiilialan ja Granadan silkintuotannon.

”Lampurit olivat hyviä veronmaksajia. Hoidimme heidän etujaan ja he vastaavasti rahoittivat meitä. Mielestäni kaikki voittivat”, Filip kertoi.

Tosiasiassa maatalous kärsi siitä, kun lampaiden kasvatusta suosittiin viljantuotannon kustannuksella. Myöhemmin 1600-luvulla köyhtynyt maa kärsikin nälänhädästä ja kulkutaudeista. Espanjan taloutta pitkään pönkittänyt merinovillan tuotantokin jäi ennen pitkään pahasti Iso-Britannian jalkoihin.

”Kaikki olisi mennyt muuten hyvin, mutta jostain syystä asioista tuli koko ajan kalliimpia. Sotilaiden palkat nousivat, viljan hinta nousi ja rahaa meni koko ajan enemmän ja enemmän. En yhtään ymmärrä miksi”, Filip avautui.

Nykyään osattaisiin sanoa, että jatkuva arvometallien määrän lisääntyminen markkinoilla lisäsi inflaation historiallisen kovaksi, mikä vaikeutti Espanjan sopeutumista aikaan, jolloin jalometallien tuonti tyrehtyi.

Filipiä alkoi selvästi jo kiukuttaa. ”Olen kuitenkin tyytyväinen omaan aikaani. Olin maailman mahtavin mies ja minun aikanani Espanja oli rikkaampi kuin koskaan. Voitte yrittää pistää paremmaksi”. Kynttilät sammuvat, pöytä tärähtää ja vieno tuulenvire kertoo haamun poistuneen luotamme.

Filip II oli todellakin aikansa mahtavin mies, mutta hänen aikanaan rakennettu Espanja seisoi kuitenkin savijaloilla. Valtion suuret menot, suruton tuhlailu ja kotimaan talouden keskiaikaisuus sattuivat ennen pitkää omaan nilkkaan. Lopputuloksena Espanjan talous taantui vuosisadoiksi ja aiemmin ympäri maailman levinnyt valtakunta hajosi pikkuhiljaa, kun Espanjalaisilla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia pitää sitä enää kasassa.

Tietyllä tapaa Espanjan haalistuvaa loistoa peilasi ruosteiseen haarniskaan pukeutunut hidalgo Alfonso Quiano, eli Don Quiote. Ehkä Espanjan loiston vuosien loppupuolella, 1600-luvun alussa tarinaa kirjoittanut Miguel de Cervantes näki, miten tilanne kehittyi hänen ympärillään.

Vaikka meillä ei onneksi sodita jatkuvasti, oli Espanja varoittava esimerkki siitä, miten ”setelirahoituksella” voidaan hetkellisesti luoda talouden kykyä suurempaa kulutusta ja hassata se julkisiin menoihin ilman pitemmän aikavälin kestävää kehitystä. Kun rahaa tulee, kannattaa se pyrkiä käyttämään niin, että sitä tulisi myös jatkossa.

Ps. Kummituksia ei oikeasti ole olemassa.

Kirjoittaja ei ole historoitsija, eikä ota täyttä vastuuta faktojen oikeellisuudesta. Teksti kannattaa ottaa mielummin mökin terassilta kirjoitettuna pakinana kuin vakavasti otettavana kannanottona

Lähteitä

Lending to the Borrower from Hell: Debt, Taxes, and Default in the Age of Philip II – Mauricio Drelichman & Hans-Joachim Voth (2014)

The Castilian Crisis of the Seventeenth Century: New Perspectives on the Economic and Social History of Seventeenth-Century Spain – I.A.A. Thompson, Bartolomi Yun Casalilla (1994)

Wikipedia-artikkelit (15.7. 2015):

 https://www.wikiwand.com/fi/Filip_II_(Espanja)

https://www.wikiwand.com/fi/Don_Quijote

https://www.wikiwand.com/en/Habsburg_Spain

https://www.wikiwand.com/en/Spain_in_the_17th_century

 

 

Korkea verotus pitää köyhät kyykyssä

Taloudessa puhutaan usein valumaefektistä (trickle down), jonka mukaan ylimpien tuloluokkien verotuksen keventäminen parantaa myös köyhimpien asemaa pääomatulojen ”valuessa alaspäin” kasvaneen kulutuksen ja investointien muodossa.

Jokainen vähänkään talouspamflettia lukenut vasemmistolainen tietää, ettei valumaefekti tosiasiallisesti toimi. Kymmenen miljoonaa tienaavallekin miljoona lisää on henkilökohtaisesti paljon, mutta kansantalouden näkökulmasta se ei itsessään vaikuta juuri mihinkään. Kun rahat on jo tienattu, ei esimerkiksi kymmenen prosentin lisäys tee merkittävää eroa uusiin investointipäätöksiin.

Miksi vaikuttaisikaan? Verot viedään vasta kaiken toiminnan jälkeen jääneestä tuotosta. Jos ajatellaan, että palauttamalla miljoona euroa jollekin lisää taloudellista aktiviteettia, voidaan samalla periaatteella jakaa miljoona euroa satunnaisesti valituille ihmisille ja toivoa niiden tuottavan jotain.

Koska valumaefekti ei suoraan tuota positiivista tulosta, on se hyvä peruste vastustaa vapaita markkinoita. Jopa Paavi ihmetteli, miksi jotkut ”edelleen puolustavat valumateorioita, joissa oletetaan, että vapaiden markkinoiden kiihdyttämä talouskasvu väistämättä johtaa oikeudenmukaisuuden ja syrjimättömyyden kasvuun maailmassa”.

Pyhä istuin ja monet muut kriitikot ovat kuitenkin ymmärtäneet talouden toimintaa väärin.

Vapaan talouden – ja siihen liittyvien verokannusteiden – hyvinvointia lisäävä merkitys piilee pikemminkin ”trickle up” –efektissä, jota voisi nimittää nousuefektiksi.

Markkinataloudessa menestyäkseen ihmisen täytyy tarjota palvelua tai tuotetta, joka lisää ihmisten subjektiivista hyvinvointia. Jos Anni tekee kymmenen euron kustannuksella hilavitkuttimen, jonka arvo Jounille on 40 euroa, hän on tuottanut 30 euroa lisää hyvinvointia yhteiskuntaan.

Jouni maksaa tuotteesta 25 euroa ja saa 15 euron edestä lisää hyvinvointia. Anni saa tuotteesta lisää hyvinvointia 15 euroa ja kaikki voittavat. Mikäli verotus on liian kireää, nousee tuotteen hinta liian korkeaksi, ettei Jounin kannata sitä ostaa, eikä Annin vastaavasti sitä tuottaa. Hyvinvointi yhteiskunnassa ei siis lisäänny.

Jos verotus on kohtuullista hyvinvointi lisääntyy edelleen, mutta verottaja vie osan välistä ja jakaa siitä enemmän ja vähemmän tarpeellisiin kohteisiin.

Verotuksen merkitys ei jää kuitenkaan pelkkään alkuvaiheen kannustimeen. Mikäli Anni elää kädestä suuhun, ei hänellä ole mahdollisuutta investoida tehokkaampaan tuotantoon. Hän tekee edelleen 10 euron kustannuksilla hilavitkuttimia sen sijaan, että hän tekisi niitä 5 euron kustannuksilla, jolloin Jounin lisäksi myös Terolla ja Elinalla olisi varaa hankkia sellainen.

Nousuefekti on siis se hyvinvointia lisäävä efekti, joka tulee ihmisten pyrkiessä vaurastumaan tuottamalla tuotteita ja palveluita ihmisille. Tuloverotusta ei voida kohdistaa vain ”rikkaisiin” ilman, että se vaikuttaa myös niihin, jotka vasta pyrkivät rikastumaan.

Työtoverini Heikki Pursiainen kirjoitti aiheesta hiljattain: ”Hyvätuloisten verotuksen perusongelma ei olekaan se, että veroja ei ole kiva maksaa. Ongelma on se, että verotus aikaansaa sen, että meillä on liian vähän hyvätuloisia, eivätkä hyvätuloiset ole tarpeeksi hyvätuloisia. Riittävän monet eivät yritä päästä hyvätuloisiksi tai vielä hyvätuloisemmiksi, koska verotus vie osan hyödyistä”.

Nousuefektiin liittyy myös se, että tuotannon lisäämä hyvinvointi ei jakaannu pelkästään Annin ja asiakkaiden kesken. Ennen kuin Anni saa penniäkään voittoa, hänen täytyy maksaa raaka-aineiden toimittajille, vuokranantajalle ja työntekijöille. Kaikki tämä hyvinvoinnin lisääntyminen jää tapahtumatta, mikäli verotus ei kannusta tavoittelemaan vaurastumista yrittäjyyden keinoin.

Keskeinen syy keventää ylimpien tuloluokkien verotusta ei siis ole se, että lisääntyneet tulot valuisivat alaspäin, vaan oikeastaan päinvastoin. Mitä kovempi verotus, sen heikommat mahdollisuudet ihmisillä on omalla toiminnallaan kavuta sosioekonomisessa statuksessa. Verotuksen tasoa pohtiessa onkin hyvä pitää mielessä, että liian korkea ”solidaarisuus” vähentää kaikkien hyvinvointia.

Vaalianalyysi: Taantumus on tie tulevaisuuteen?

Vaalit on nyt käyty ja mediat ovat pullollaan erilaisia tulosanalyysejä aina ”liberaalien” raivokohtauksista sosiaalisessa mediassa hyvinkin perusteellisiin spekulointeihin hallituskuvioista ja tulevan ”kepulandian” politiikasta. Kirsikkana kakun päällä on vasemmistolaisen Heikki Patomäen suorastaan surrealistinen avautuminen.

Libera ei ole yhdenkään puolueen takana, ja meidän näkökulmastamme olennaisinta on suuri kuva. Artikkeli on pitkähkö, ja ensin käsittelen näkemykseni keskeisten puolueiden menestyksestä, minkä jälkeen pohdin tulosta liberaalien arvojen näkökulmasta.

Vaalitulos ei yllätä

Keskustan voiton takana tuskin on sen suurempaa yhteiskunnallista muutosta. Hallituksen epäonnistumisesta lienee varsin yleinen konsensus, mikä satoi ensisijaisesti keskustan laariin. Kun viimeiset vuodet keskustelu on ollut hyvin talouspainotteista, on Juha Sipilän uskottava yrittäjätausta omiaan rakentamaan luottamusta.

Mikäli talous lähtee nyt syystä tai toisesta nousuun, sataa se ensisijaisesti Sipilän ja keskustan laariin. Vastaavasti vaalivoitto voi sulaa jo kunnallisvaaleihin mennessä, jos äänestäjistä tuntuu, ettei edelleenkään ”saada aikaan”.

Kokoomus välttyi pahimmalta romahdukselta ja sai ”juttaurpilaismaisen” torjuntavoiton. Monen mielestä Alexander Stubbin loppukiri ja mainio esiintyminen valtakunnallisissa tenteissä auttoi asiaa. Yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen ilmiö on kokoomuksen verrattainen oikeistolaistuminen.

Puolueen kannatuksen lähdettyä laskemaan, mediassa epäiltiin Stubbin ajaneen oikeistolaisilla puheilla kannattajia pois. Näin tilannetta tulkitsi mm. erikoistutkija Ville Pitkänen Eduskuntatutkimuksen keskuksesta Iltalehdessä viime lokakuussa.

Oma tulkintani syksyllä oli, että itse asiassa juuri pahiten pettyneitä ovat olleet rakenteellisia talousuudistuksia odottaneet kannattajat, joiden näkökulmasta Stubb olikin vielä toimintakyvyttömämpi kuin pettymykseksi osoittautunut Jyrki Katainen. Tämän vuoksi ensisijaisesti Sipilän johtama keskusta on houkuttanut kokoomuksen kannattajakuntaa.

Tätä näkemystä tukee se, että kun äänestäjät pääsivät puhumaan, tulivat kokoomuksen listoilta valituiksi koko vaalikentän talousoikeistolaisimmat ehdokkaat, joista esimerkiksi Antti Häkkänen keräsi kovan äänivyöryn. Puolue sai samalla paikattua myös puuttuvaa taloususkottavuutta Hjallis Harkimon ja Juhana Vartiaisen avulla, mikä nostanee jatkossa sen osakkeita keskustaa vastaan.

EVA:n taannoisen ”Politiikan sekahaku” –raportin mukaan kokoomus kannattajineen on vasemmistoliiton ohella kauimpana poliittisesta keskustasta, jossa muut painivat. Vaikuttaa siltä, että polarisaatiokehitys jatkuu, eikä kokoomus ainakaan heti olisi palaamassa ”kataislaiseen” keskusta-oikeistolaisuuteen.

Perussuomalaisten ”jatkojytky” selittyy osin samoilla syillä kuin keskustankin. Ensisijaisesti heidän laariinsa satoi hallituksen kyvyttömyys, mutta heidän kannatustaan vahvisti myös ”hyvä tuuri”, joka tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä negatiivisia asioita, kuten synkkiä uutisia eurokriisistä, Putinin touhuja ja maahanmuuttajien tekemiä vakavia rikoksia. Jos keskustalta haetaan nyt talousosaamista, niin perussuomalaisilta toivotaan ensisijaisesti turvallisuutta. Mikäli perussuomalaiset eivät tee jotain radikaalisti väärin, ovat he varmistaneet paikkansa ”isojen” joukossa.

SDP:n, vanhan valtionhoitajapuolueen tilanne näyttää varsin huonolta. Tietokirjailija Tommi Uschanov laskeskeli, että SDP olisi tarvinnut 35 000 uutta äänestäjää pelkästään paikkaamaan vaalikauden aikana kuolleet kannattajat. Toisaalta esimerkiksi Allianssin viime eurovaalien yhteydessä teettämän kyselyn mukaan SDP:n kannatus nuorison keskuudessa oli vain neljä prosenttia.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on käynnissä jonkinlainen mielipiteiden polarisaatio, jonka pahimmaksi uhriksi SDP on joutumassa. Soini on joskus sanonut perussuomalaisten olevan ”työväenpuolue ilman sosialismia”, mikä varmasti pitääkin paikkansa – SDP:n epäonneksi. Työväenluokkaiseen miesäänestäjään vetoaa perussuomalaisten ”äijyys”, Antti Rinteen puheenjohtajuus ja SDP:n vanhahtava imago karkottavat koulutetut lisääntymisikäiset naiset vihreisiin ja radikaali nuoriso löytää kotinsa paremmin vasemmistosta. Menestyäkseen SDP:n pitäisi kyetä luomaan nahkansa kuin Tony Blairin Labour 1990-luvulla. Ehkä Sanna Marin tukijoukkoineen tekee sen seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä.

Näissä vaaleissa myös vihreät oli vaalivoittaja. Nähdäkseni vihreiden menestys on monen tekijän summa. Yksi syy menestyksen takana on vaalipiiriuudistus, joka toi puolueelle paikat niin Kaakkois-Suomesta kuin Savo-Karjalasta. Toinen syy lienee myös aiemmin mainittu vuoto SDP:stä. Kolmantena näkyvä vastakkainasettelu perussuomalaisten kanssa ja lopuksi myös kokoomuksen oikeistolaistuminen saattaa näkyä vihreiden kannatuksessa sen ”sinivihreillä” ydinalueilla.

Kristillisten ja RKP:n kannatus sinänsä seuraa pienin muutoksin ”kannattajapohjan” kehitystä. Ruotsinkielisiä on tietty määrä ja toisaalta uskonnollinen väki vähenee yhteiskunnan maallistuessa. Lisäksi Sipilän uskonnollinen tausta on varmasti syönyt KD:n kannattajakuntaa keskustaan päin. Siinä missä Carl Haglund on ollut yksi suosituimpia ministereitä ja varmasti auttanut puolueensa menestystä, on Päivi Räsänen luultavasti ollut lähinnä taakka omilleen, mikä puolueen sisällä näkyikin kesällä 2014, kun häntä pyrittiin vaihtamaan ennen vaaleja.

Vaikka Vasemmisto menetti näissä vaaleissa kannatusta, on se mielestäni pelannut korttinsa oikein pitemmällä tähtäimellä. Vanhojen pierujen Neuvostoliiton perinneyhdistyksestä on tullut suosittu nuorisopuolue, jonka kärkipoliitikot keräsivät alueillaan huimat äänimäärät. Kannatusta varmasti verotti yleisen mielipiteen vastainen talousnäkemys. Kun kaikki muut puolueet tarjoavat talouskuria ja leikkauksia, ei ”me olemme yksin oikeassa” -asenne yleensä kanna kovin pitkälle. Jatkossa veikkaan vasemmiston nousevan ja kilpailevan tasavahvasti vihreiden kanssa ”tiedostavan” kansanosan suosiosta.

Vaalien liberaaleimmat ehdokkaat tuntuivat olevan ”jokainen omassa pienpuolueessaan” vähän kuin kommunistit ja muut ääriajattelijat, mikä takasi varsin hyvin sen, ettei yhdestäkään eduskunnan ulkopuolisesta viritelmästä tullut yhtään uutta kansanedustajaa tälläkään kertaa. Ymmärrän toki, miksi omat puoleet tuntuvat merkittävältä kanavalta vaikuttaa, mutta esimerkiksi Piraattipuolue voisi 4000 jäsenellään ottaa merkittävästi vaikutusvaltaa mistä tahansa eduskuntapuolueesta. Esimerkiksi Vihreiden jäsenmäärä on vain hieman yli kaksinkertainen.

Taantumus on tie tulevaisuuteen?

Vaalien jälkeen edelleen ainoa tunnustuksellisesti sekä arvo- että talousliberaali kansanedustaja lienee Liberan hallituksen puheenjohtaja Elina Lepomäki, joskin liberaalikentän ajatteluun kuuluu hyvin voimakas ”no true scotsman” -ajattelu, jonka mukaan Elinakaan ei liene ”oikeasti” liberaali. Samasta ongelmasta kärsin varmasti itsekin, joten todettakoon eduskunnasta varmasti löytyvän ”täysliberaaleja” ihmisiä, mutta huomattavan vähän. Liberalismia, kuten kaikkea aatteellista toimintaa nakertaa aina joutava kiistely aatteen puhtaudesta.

Pitkäaikaisen arvoliberaalin kehityksen, joka huipentui mielettömään kansanliikkeeseen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, näyttää konservatiivisten arvojen nousu olevan selkeä trendi. Uuden eduskunnan kansanedustajista lähes kolme neljäsosaa allekirjoittaa väittämän ”Perinteiset arvot – kuten koti, uskonto ja isänmaa – muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle”. Tämän ilmiön eräänlainen henkilötymä lienee Suomen luultavasti arvoliberaaleimmasta vaalipiiristä noussut kokoomuksen Wille Rydman, joka edustaa ihmisille monella tapaa jotain jo kauan sitten kadonneeksi luultua.

Näin Suomen ainoan tunnustuksellisen liberaaliorganisaation sisältä katsottuna kehitys ei kuitenkaan näytä niin huolestuttavalta kuin voisi tiedostavan kansanosan purkauksista päätellä.

Eduskunnan ”vallanneet” konservatiivit eivät Suomessa aja esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien polkemista, uskonnonvapauden rajoittamista, abortin kieltämistä tai jotain kreationismia evoluutio-opin tilalle, vaikka joku yksittäinen edustaja saattaisi niin mielessään ajatella. Suurin uhka kohdistuu tasa-arvoiseen avioliittolakiin, mutta siihen puuttuminen olisi sellainen poliittinen itsemurha, ettei siihen yksikään puolue enää lähde, eikä siitä varmasti hallituksessa päätetä.

Toisaalta vastaavasti luvassa voi olla byrokratian purkua, julkisen sektorin leikkauksia, vapaampaa taloutta ja kokonaisuudessaan kevyempää verotusta, mikä lämmittää erityisesti talousliberaalin mieltä. Jopa alkoholilainsäädäntö saattaa – ministerivalinnoista riippuen – järkevöityä. Taloudellisessa mielessä huolestuttaa perussuomalaisten ilmeinen halu suosia energiaintensiivistä perusteollisuutta ja keskustan bioenergiamania – lähinnä siinä mielessä, miten paljon verovaroja näihin on tarkoitus polttaa.

Eräs mielenkiintoinen ajatusleikki on, jos markkinatalousmyönteisten konservatiivien valinta ja SDP:n vastaava tappio on ”tuonut” meidät Thatcherin ajan Englantiin, jossa konservatiivit kävivät ay-liikkeen korporativismia vastaan. Edellinen sekametelihallitus vain kuvasi sitä onnetonta tilannetta, joka tuli kalliiksi, kun yritettiin suomalaisella konsensushakuisella politiikalla ylläpitää korporatiivista ”kolmikanta-Suomea” tilanteessa, missä sen aika oli jo ohi.

Olisi tietysti kivaa ja mukavaa, jos kansanedustajat ajattelisivat samoin kuin itse, mutta ainakaan minulle liberalismi ei ole ”oikeanlaista ajattelua”, vaan ensisijaisesti vapautta ulkoa tulevasta pakkovallasta. Arvoliberalismista puhuttaessa kannattaa erotella ihmiset, jotka haluavat  suositella arvojaan muille, verrattuna ihmisiin, jotka haluavat pakottaa arvonsa muille. Meidän ei tule ensisijaisesti pelätä kenenkään arvoja, ainoastaan mahdollista arvototalitarismia. Tässä tilanteessa ”taantumus” voi hyvin olla tie tulevaisuuteen, jos pakkovaltaa kokonaisuudessaan vähennetään.

Kuten Sanna Ukkola blogissaan kirjoitti, emme tiedä vielä oikeastaan mitään Sipilän ja Soinin käytännön politiikasta, ”emmekä varsinkaan siitä, miten sekalainen sakki käyttäytyy hallituksessa”. Tulevat valinnat hallitusneuvotteluissa joka tapauksessa ratkaisevat jälleen Suomen suunnan, ja liberaalin näkökulmasta on toivottavaa, että valinnat vapauden puolesta voittavat.

Johtajuus riippuu olosuhteista

Menneisyyden haamu sanoi pääsiäisen lööpeissä ”pöö” – Iltalehden maaliskuisessa gallupissa Sdp:n Paavo Lipponen on suomalaisten mielestä ollut paras pääministeri neljännesvuosisataan. Ehkä vähemmän yllättäen, on ihmisten mielestä kehnoimmin suoriutunut nykyinen pääministeri kokoomuslainen Alexander Stubb.

Paavo Lipponen, vaikka demari näennäisesti olikin, jäi ihmisten muistiin vahvana oikeistolaishahmona. Yhdessä valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa runnottiin ”kova” leikkauslinja läpi elvytyksen sijaan, saatiin talous nousuun sekä Suomi ns. eurokuntoon. Lipposen aikana Suomi liitettiin myös Euroopan talous- ja rahaliittoon sekä yhteisvaluutta euroon.

Iltalehden tutkimuksen selkeimmät ja yksinkertaisimmat johtopäätökset ovat, että suomalaiset kaipaavat vahvaa poliittista johtajaa, joka nostaisi toimillaan Suomen taantumasta. Näin varmasti onkin, mutta onko sellaista johtajaa oikeasti olemassa?

Aina kriisin tullessa ihmiset kaipaavat ”jonkun muun” tekevän ”jotain”, eikä Suomi ole siinä suhteessa mikään poikkeus. Ihmisillä on lapsellinen usko päättäjien kykyihin ja valtion resursseihin. Tällaisissa tilanteissa oikealla tavalla kyvykkäät ihmiset, kuten Lipponen osaavat pelata korttinsa oikein, minkä jälkeen he kuvittelevat ohjaavansa maailman kohtaloa.

Lipposen hallitus toki teki monta asiaa ”niin kuin piti”, mutta olisiko hän tehnyt samoin, jos olosuhteet olisivat samat kuin nyt? Ihmiset suorastaan vihaavat satunnaisuutta. Osaamme aina kehitellä selityksen, jonka ansiosta jokin vaikuttaa vähemmän satunnaiselta kuin se onkaan. Vedämme viivan tekemisistä tapahtumiin, eli nimeämme syntipukin ja glorifioimme sankarin. Lipponen on hyvä, koska Lipponen ”nosti” Suomen lamasta. Stubb on huono, koska ”ei tehnyt mitään”.

Ikimuistoisten jääkiekon MM-kisojen aikaan Suomi oli aika lähellä likviditeettikriisiä, mutta nyt lainaa saa nollakorolla miten paljon tahansa. Lipposen ja Niinistön toimeenpanemien leikkausten takana oli myös kova hinku täyttää euroalueen vaatimukset. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomi on eurooppalaisen apukoulun kärkioppilaita tekemättä oikeastaan mitään.

Internet ja tietoverkot mullistivat maailman 1990-luvulla, ja Suomi pääsi siihen kehitykseen mukaan oikeastaan sattumalta Nokian myötä. Käytännössä mikään suomalainen hallitus ei olisi voinut sitä tyriä, eikä ekonomisti ennustaa. Talouskasvusta on tietenkin hyvä ottaa aina pisteet kotiin. Toisaalta aivan yhtä vaikeaa oli riittävästi etukäteen ennustaa saati kontrolloida Nokian nujertumista tai globaalia talouskriisiä.

Toisaalta 1990 -luvulla ”asiantuntijoiden” määrä oli huomattavasti vähäisempi kuin nyt. Siinä, missä Raimo Sailas teki listat ja niiden mukaan mentiin, on nykyään jokainen maailmanpolitiikan professori, pähkähullu dosentti tai muu rillipää matemaattisine malleineen kertomassa, mitä pitäisi tehdä. Todellisuudessa kenenkään kyky ennustaa tulevaisuutta ei ole sen parempi kuin muillakaan, mutta he ovat hyviä tarinankertojia ja heillä on usein solmiot.

Todellisuudessa olosuhteet sanelevat politiikan. Toki niihin olosuhteisiin on tarkoitus nimenomaan politiikalla vaikuttaa, mutta miten paljon ja miten nopeasti, on aina liian positiivisen uskon varassa. Poliitikot eivät ole yhteiskunnan ratissa, vaan korkeintaan painavat vilkkua toivoen, että näkymätön käsi kääntää haluttuun suuntaan. On siis aivan turha glorifioida yksittäisiä poliittisia johtajia – ainakin Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa.

Jos sellainen johtaja olisi olemassa, joka aidosti pystyisi muuttamaan yhteiskuntaa, niin kyseessä ei olisi enää demokratia. Tuskin kukaan niin vahvaa johtajuutta kaipaa – siitäkin huolimatta, että aika ennen pitkää oikaisee ja tasoittelee myös näiden generalissimusten, kekkosten ja führereiden aikaansaannokset. Niin hyvät kuin huonotkin.

Loppujen lopuksi suomalaisten pitäisi ymmärtää, että todellinen muutos ei tule johtajista, vaan meistä itsestämme. Ihmiset eivät ole koneiston hammasrattaita tai muurahaisia, vaan yksilöllisiä persoonia. Me emme tarvitse johtajuutta, vaan vapautta kehittyä ja toimia, jolloin menestys tulee kuin itsestään.

Suhteellisen älyllistä talouspuhetta

Erilaiset ”rohvessoorit”, kuten Matti Pohjola, mediasta tuttu talousvaikuttaja Sixten Korkman ja Pertti Haaparanta ovat varoittaneet taantumassa tehtävien menoleikkausten työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta.

En ole taloustieteen professori, en maisteri, enkä varmaan pääsisi edes opiskelemaan kauppakorkeakouluun, kun en millään jaksaisi lukea Matti Pohjolan puisevaa ja keynesiläistä pääsykoekirjaa. Uskallan kuitenkin ottaa kantaa tähänkin asiaan sillä perusteella, että osaan lukea, enkä ole missään vastuussa sanomisistani. Johtopäätösten tulkinta jää täysin lukijan harkinnan varaan. Haaparanta peräänkuulutti älyllistä talouskeskustelua, joten pyrin parhaani mukaan siihen.

Julkisten menojen leikkaaminen todellakin pahentaa taantumaa ja vähentää bruttokansantuotetta heikon taloustilanteen aikana. IMF:n mukaan julkisen alijäämän vähentäminen (1% BKT:stä) laskee tuotantoa 0,5 % ja kasvattaa työttömyyttä 0,3 prosenttiyksikköä. Puhumattakaan sosiaalisista kustannuksista, jotka tulevat ihmisten jäädessä työttömiksi ja erilaisten tukien laskiessa.

Elvyttäminen taas voi piristää kysyntää ja tuoda lisää ”potkua” kansantalouteen. Esimerkiksi taloustieteilijä Juha Tervala Helsingin yliopistosta viittaa kalvosarjassaan Auerbach ja Gorodnichenkon (2012) tutkimukseen, jonka mukaan julkisten menojen lisäämisen kerroin on 0-0,5 nousukausina ja 1-1,5 taantumissa. Tämä tarkoittaa, että nyt lainattu ja investoitu elvytysmiljardi voi tuottaa kansantaloudelle jopa 1,5 miljardin euron hyödyn. Haaparannan laskelmien mukaan elvytyksen hyödyt voisivat olla vielä suurempia, joskin esimerkiksi Roger Wessman on kritisoinut näitä lukuja.

Tällä perusteella todellakin kannattaisi seurata vasemmiston talousoppeja, ja elvyttää Suomi pois mahdollisesta kysyntälamasta. Uskallan olla kuitenkin eri mieltä Arhinmäen, Haaparannan ja kumppaneiden kanssa.

Suomen talouden keskeiset haasteet eivät mielestäni ole suhdanteiden aiheuttamassa globaalin kysynnän puutteessa, vaan valtiontalouden rakenteellisessa epätasapainossa ja yritysten heikossa kilpailukyvyssä sekä toimintaympäristössä.

Maailmankaupan kysyntä on kasvanut. WTO:n mukaan maailmankauppa kasvoi 2,5 prosenttia vuonna 2013, vuonna 2014 3,1 prosenttia ja tänä vuonna 4%. Samaan aikaan Suomen tavaraviennin arvo oli tammikuussa Tullin ennakkotilaston mukaan 3,9 miljardia euroa eli 11 prosenttia vähemmän kuin vuoden 2014 tammikuussa.

Dosentti Anders Ekholmin mukaan (2014) Suomi menetti yli kaksikymmentä prosenttia kustannuskilpailukyvystään suhteessa Saksaan vuosina 2000–2013. Ei mikään ihme, kun vuonna 2006 suomalaisten teollisuustyöntekijöiden tuntiansio oli Euroopan keskitasoon verrattuna 49 prosenttia korkeampi ja vuonna 2010 peräti 61 prosenttia korkeampi (lähde: Tilastokeskus).

Euromääräisesti suomalainen teollisuuden palkansaaja on paremmin palkattu kuin saksalainen kollegansa, mutta ostovoimaltaan heikompi, kiitos korkean verotuksen ja sääntelyn nostamien hintojen. Suomea parempia palkkoja maksavissa vastaavissa maissa työnantajien kustannuksia kompensoivat pienemmät työnantajamaksut (esim. Suomi n. 24,93%, Tanska 5,44%, Irlanti 10.75% lähteet: Aallon tilitoimisto ja UHY International).

Palkat eivät ole meillä liian korkeat kansainvälisesti mitattuna, mutta Suomen nostaminen suosta edellyttää kuitenkin kilpailukyvyn parantamista, mikä valitettavasti tarkoittaa työehtojen heikentämistä. Erilaiset pyhälisät, lomarahat ja nykyinen irtisanomissuoja ovat asioita, joista pitää valitettavasti luopua. Työaikaa on pidennettävä ja lomia lyhennettävä. Myös sivukuluja on kyettävä leikkaamaan, mikä luultavasti edellyttää eläkkeiden leikkaamista ja eläkeiän nostoa. Lisääntyvä työllisyys ja parantuva ostovoima korvaisivat nämä heikennykset ihmisten elintasossa moninkertaisesti.

Toisaalla meidän tulee kyetä parantamaan tuottavuutta, mikä edellyttää pääomien kertymistä ja suurempia investointeja. Pääomia kertyy verotuksen progressiivisuutta vähentämällä ja ulkomaisia investointeja voidaan houkutella vakaalla ja suotuisalla toimintaympäristöllä. Tuottavuuden lisääminen mahdollistaa onneksi myös työehtojen parantamisen ja palkkojen nousun tulevaisuudessa, kunhan sen annetaan tapahtua markkinaehtoisesti. Esimerkkinä huipputuottava peliala, jossa ilman yleissitovia sopimuksia työehdot ovat tulojen salliessa huippuluokkaa.

Jos näitä toimenpiteitä ei tehdä, sopeuttaa talous ”itse itsensä” Ekholmin kuvailemalla ”työttömyysdevalvaatiolla”: Kun palkat eivät jousta, eikä valuuttaa voi devalvoida, lisääntyy työttömyys, kunnes jäljellä ovat enää kilpailukykyiset työpaikat.

Kilpailukykyyn vaikuttaa merkittävästi myös yritysten toimintaympäristö, jota rajoitetaan mitä mielikuvituksellisemmalla sääntelyllä. Yritysten hallinnollinen taakka on TEM:in raportin mukaan noin 2 % Suomen BKT:stä eli yli 4 miljardia euroa vuodessa. Sääntelyn purkaminen pienentää myös julkishallinnon kustannuksia valvonnan tarpeen vähentyessä. Ei pidä antaa Supercellin kaltaisten yksittäisten menestystarinoiden hämätä – ongelma on todellinen yrityksillä, jotka pyrkivät viemään muutakin kuin bittejä.

Julkisen sektorin alijäämää on pyritty paikkaamaan pienten leikkausten ohella myös veronkorotuksin. Kokonaisveroaste on Veronmaksajien keskusliiton mukaan noussut vuodesta 2009 3,9% suhteessa BKT:hen. Aiemmin mainitun IMF:n mukaan Veronkorotus (1 % BKT:stä) laskee tuotantoa 1,3 % ja lisää työttömyyttä 0,6 %-yksikköä. Kovin ruusuista tulevaisuutta ei voi ennustaa vasemmiston ”tekemällä meidän verojärjestelmästämme oikeudenmukaisempi” -politiikalle, joksi Arhinmäki veronkiristyksiä nimittää.

Verotusta keventämällä yritysten asema helpottuisi, pääomat lisääntyisivät, tuotanto kasvaisi ja työttömyys vähenisi. Tämä on näkynyt käytännössä esimerkiksi Iso-Britanniassa, jossa veronkevennysten ja sosiaaliturvan uudistusten myötä työttömyys on lähtenyt rajuun laskuun.

Alijäämäisen valtionbudjetin myötä tehtävä elvytys tulisi mielestäni tehdä ensisijaisesti yritysten pitkäaikaista kilpailukykyä parantamalla sen sijaan, että luodaan keinotekoista kysyntää. Yritysten ja yksityishenkilöiden maksutaakan keventäminen ei lyhyellä tähtäimellä tuo niin isoa ja nopeaa laskennallista hyötyä kuin elvytys taloustieteilijöiden mukaan toisi, mutta asettaisi taloutta vakaammalle pohjalle uuden talouskuplan sijaan.

Summa summarum: Talouden kriisiä tulisi ensisijaisesti pyrkiä korjaamaan kilpailukykyä parantamalla, yritysten toimintaympäristöä helpottamalla ja verotusta keventämällä. Elvyttäminen on vain väliaikaisesti tilastoja kaunistavaa hokkus-pokkus –temppuilua tilanteessa, jossa yritysten kilpailukyky ja sääntely ovat todelliset ongelmat. Karkeasti sanottuna jokainen yrittäjä osannee sanoa juuri hänen tilannettaan haittaavat ongelmat paremmin kuin yksikään tilastoja tutkiva ja kansantaloudellisia elvytyskertoimia laskeva analyytikko.

Toisaalta, kuten aiemmin mainitsin, julkinen sektori ei ole mielestäni suhdannelaman uhri, vaan rakenteellisesti alijäämäinen johtuen poliitikkojen liian suurten lupausten lisäksi mm. kansan ikääntymisen aiheuttamista kuluista ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Viimeksi mainittuihin on mm. Juhana Vartiaisen toimesta ehdotettu lääkkeeksi maahanmuuttoa, mutta en usko sen auttavan, ellei kyseessä ole työvoimapulasta johtuvaa, markkinaehtoista maahanmuuttoa.

Aiemmin mainitsemani verotuksen keventäminen, vaikka taloutta pitemmällä tähtäimellä piristäisikin, ei tuo nopeaa apua julkisen sektorin ammottavaan alijäämään, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta. Mikäli rakenteellisia muutoksia kyetään pitemmällä aikavälillä tekemään, ei budjetin alijäämä ole akuutti ongelma, kuten professorit sanovatkin.

Alijäämän rakenteellisesta luonteesta johtuen, on kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä väittää, etteikö julkisia menoja pitäisi radikaalisti leikata seuraavien vuosien aikana. Juha Tervalan mukaan Gechertin, Hallettin ja Rannenbergin (2015) tutkimukset osoittavat, että tulonsiirtojen kansantaloudellinen kerroin on normaalitilanteessa pienin (0,3), jolloin leikkaukset pahimman taantuman jälkeen kannattaa aloittaa tulonsiirroista.

Opintotuki tulisi muuttaa täysin lainapohjaiseksi ja laittaa lukukausimaksut kouluihin. Ammattiliittojen jäsenmaksuista tulisi poistaa verovähennysoikeus, ansisosidonnaisen kesto pitäisi puolittaa ja lapsilisiä tulisi leikata tai laittaa verolle. Kaikkien muiden tukien indeksikorotukset tulisi jäädyttää. Lisäksi yritys- ja maataloustukia pitäisi leikata merkittävästi, ellei lopettaa asteittain kokonaan.

Kun kilpailukykyä on aiemmin mainituilla toimilla saatu paremmaksi ja talous nousuun, voidaan myös palveluihin sekä julkishallinnon muuhun toimintaan tehdä tarvittavat leikkaukset ja tehostukset. Kansan toiveen mukaisesti kuitenkin niin, että ns. peruspalvelut, kuten koulutus ja terveydenhuolto pysyvät edelleen kaikkien saatavilla. Itse toki leikkaisin mieluusti julkisen sektorin minimiin, mutta en valitettavasti ole diktaattori. Toisin kuin moni kuvittelisi, voin mielelläni elää myös ns. hyvinvointivaltiossa, kunhan koko maa ei ole konkurssissa sen vuoksi.

Muokkaus 27.3. klo 8:59: Lisätty selvyyden vuoksi sana ”normaalitilanteessa” ja ”pahimman taantuman jälkeen”. Luonnollisestikaan laman aikana ei sosiaalisistakaan syistä kannata ensimmäisenä leikata tulonsiirroista. Olettama on siis, että leikkaukset aloitetaan ”seuraavien vuosien aikana” yritysten kilpailukyvyn kohennuttua.

Ei työtä työn vuoksi

Muutaman vuoden takaisen Taloustutkimuksen kyselyn mukaan työttömyys on Suomen pahin yhteiskunnallinen ongelma.

Aikeista hoitaa työttömyyttä ei ole vuosien varrella ainakaan ollut pulaa. Työttömyyteen ja työllisyyteen liittyvillä hakusanoilla löytää eduskunnan asiakirjoista parituhatta osumaa pelkästään viimeisen 25 vuoden ajalta, eli asiaa on sivuttu melkein joka toisessa istunnossa – tunnetuin tuloksin.

Poliitikot ja suuri yleisö tuntuvat pitävän työllisyyttä jonain itseisarvoisena päämääränä ja työttömyyttä ongelmana, joka sopivilla toimenpiteillä voidaan hoitaa. Mielestäni lähtökohta on väärä.

Muinaiset kreikkalaiset ymmärsivät työn olemuksen meitä paremmin. Myyttisenä kulta-aikana ihmisten ei tarvinnut tehdä töitä, koska kaikki tuli annettuna. Jumalat ovat kuitenkin heittäneet meidät jo kauan sitten paratiisista, minkä vuoksi elämä on täynnä puutetta, sotaa ja kärsimystä.

Työtä ei tehdä työn vuoksi, vaan hyvän elämän vuoksi. Työn tarkoituksena on tuottaa itse ne paratiisin hedelmät, jotka meiltä on kauan sitten otettu pois. (lisää…)