index.php

Oikeusvaltio ontuu

Pohjoismaisena oikeusvaltiona Suomi on varsin mallikelpoinen maa. Meillä on asialliset lait, asetukset ja sopimukset, joita myös kunnioitetaan. Rikkomuksista joutuu vastuuseen. Oikeuslaitos toimii puolueettomasti. Lainsäädännöllä pyritään oikeudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen.

Tästä kaikesta hyvästä löytyy yksi poikkeus. Työsopimusturva ja työrauhavelvoite koskevat vain toista sopijapuolta eli työnantajaa. Ns. laittoman lakon vahinkojen sanktiot on määrätty naurettavan pieniksi. Tässä mielessä elämme edelleen sadan vuoden takaisessa ajatusmaailmassa, missä työnantajan mielivaltaa vastaan oli oikeutettua käyttää sitä ainoaa vastapuolen asetta, eli lakkoa, rikkoi se sitten sopimusta tai ei. Jo vuosikymmenien ajan maamme työlainsäädäntö on turvannut tekijöiden edut ja oikeudet. Niihin kuuluu myös lakko-oikeus. Tämän oikeuden käytöstä on selkeät lait ja sopimukset. Ongelmana on vain rikkomisesta koituvan rangaistuksen määrä.

Me tarvitsemme lainsäädäntöön hyvin pienen muutoksen. Poistamme nykyiset laittomista työtaisteluista määrätyt sakkojen rajat ja muutamme lakia määrittelemällä, että lain tai työsopimusvelvoitteen rikkoja korvatkoon työnantajalle aiheuttamansa vahingon. Vahinkojen ylä- tai alarajoja ei ole aihetta määritellä. Se kuuluu tuomioistuimelle. Näin toimien myös laittomuudet työtaisteluissa saisivat oikeudenmukaisen kohtelun, eli saman kuin muissakin vahingontuottamistuomioissa.

Tietenkin ainakin teoriassa voisimme vapauttaa työvoimaan liittyvät rikkomukset sopimuksista ja lainsäädännöstä. Silloin vapaan toiminnan tulisi koskea molempia osapuolia. Jos ahtaaja silloin saisi kirjeen ulkomaiselta varustamolta ja pahoittaisi mielensä, voisi hän vapaasti lähteä kotiinsa harmittelemaan ja yllyttää jopa kavereita mukaan. Vastaavasti jos työnantaja ei saisikaan toivomaansa tilausta, hän voisi ilmoittaakin duunareille, että nyt ottaa aivoon. Pysykää kotona loppuviikko. Minä suljen portit. Katsotaan sitten maanantaina, jatketaanko vielä. Menettely saattaisi mielenterveyden kannalta tuntua hyvältä, mutta sopineeko se sittenkään tähän oikeusvaltioon. Epäilen.

Työntekijän asiakas on työnantaja

Helsingin Sanomat käsittelee tänäisessä pääkirjoituksessaan Liberan raporttia Umpikujassa? – Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse. Pääkirjoitus tukee maassamme vallitsevaa konsensusta, jonka mukaan nykyinen asiantila on hyvä ja vikaa on muualla, mieluimmin kaukana hikipajoissa. Tunnustan yhteiskunnalliset vääryydet kaikkialla maailmassa, mutta sillä on sittenkin vain vähän merkitystä sen kannalta, pidämmekö Suomi-nimisen yhteiskunnan sellaisella pohjalla, että voimme kohtuudella vastata edes täällä niistä, jotka meidän mittapuumme mukaan ovat vähäosaisia.

Vähän kansantalouden peruskysymyksiä. Maa tarvitsee yrityksiä, joista osa vastaa kauppataseen, – joka meidän rakenteessamme on lähes sama kuin vaihtotase – tasapainosta. Ellei tätä aktiviteettia ole, vajoaa maa hitaasti mutta varmasti ulos elinkelpoisten joukosta. Tästä löytyy esimerkkejä jopa Euroopasta. Lisäksi tarvitsemme yrityksiä, jotka vastaavat kotimaan palvelujen tuotannosta. Tietenkin yrityksillä on usein nämä molemmat roolit.

Nyt olemme tilanteessa, jossa Suomen kyky hoitaa vaihtotase ja yhteiskunnalliset palvelut yskii pahasti. Nopea muutos johtui IT:n romahduksesta, metsäteollisuuden dramaattisen nopeasta muutoksesta sekä Kiina-ilmiöstä. Niitä on tänään turha surra. Ne ovat ainoastaan tämän päivän reunaehtoja. Meidän on elettevä niiden kanssa.

Meille ei synny riittävästi korvaavaa kansainvälistä tuotantoa, sen enempää materiaalista kuin immateriaalistakaan. Muuttuneissa olosuhteissa emme pysähdy lainkaan kunnolla miettimään, missä olemme ja mitä pitäisi tehdä. Yritystoiminnan kyvykkyydellä mitattuna kilpailykykymme on rapautunut. Maahan ei ole jonossa tulossa ulkomaisia investointeja. Se on myös erittäin hyvä kilpailukykymittari. Työvoimakustannuksemme ovat kohonneet 2000-luvulla lähes 30 % enemmän kuin pääkilpailijoillamme. Siitä seuraa korkea kotimainen hintataso. Samalla teollinen pohjamme on romahtanut. Eikös tässä tilanteessa ole syytä kääntää myös sellainen kivi kuin suomalainen ammattiyhdistysliike?

Työtekijän asiakas on työnantaja. Työnantaja ostaa työtä, jos se sitä tarvitsee ja hankinnan ehdot sitä miellyttävät. Nyt tilanne on sellainen, että ei ole riittävästi työnantajia, jotka olisivat valmiita ostamaan tarjolla olevaa työtä tarjolla olevilla ehdoilla. Kilpailusyistä vientiteollisuus on ryhtynyt ostamaan työtä edullisemmista maista tai sitten menettänyt kilpailukykyään tai markkinoita. Osa yrittäjistä näkee myös turhan hankalana toimia vaikean ja kriittisen asiakkaan ja vaikean, kriittisen ja kalliinlaisen työntekijän liitospinnassa. Moni yrittäjistä ajattelee tällöin, että eipä laajennetakaan harmeja, vaan elellään matalalla profiililla. Yrittäjälle yrittämisen tason suuruus ei useinkaan vaikuta henkilökohtaiseen rahankäyttöön. Reservissä on jo sen verran. Eleleehän täällä paljon muitakin matalalla profiililla turhia ponnistamatta. Tunnen näitä täysin kunniallisia yrittäjiä paljon.

Kun minä ryhdyin yhdeksi Umpikujassa? -raportin kirjoittajaksi, tavoitteeni oli avata tätä solmua. Jos väitämme, että ay-liike ei ole osasyyllinen nykytilaan, valehtelemme. Työsuhteista voidaan sopia myös aivan eri asenteilla ja tasoilla. Ei tarvitse mennä hikipajoihin, kun etsitään vaihtoehtoja. Ruotsi, Tanska ja Saksa voisivat olla parempia malleja meille kuin vaikkapa Viro, joka sekään ei ole huono.

Edellä mainituin perustein väitän, että aika on ajanut nykymuotoisen ay-liikkeen ohi. Sen on pakko katsoa peiliin, eikä peruutuspeiliin. Toivoisin myös julkisen sanan ymmärtävän talouden lait ja hoitavan omaa tonttiaan, kuten sen oikeuksiin ja velvollisuuksiin kuuluu.

Aika ajamassa ay-liikkeen ohitse

Paikallinen lehti kertoi, että parissa vuodessa yksityiseltä sektorilta on kadonnut 60 000 työpaikkaa ja julkiselle sektorille on vastaavasti syntynyt 30 000. Lehdet ovat yleensä oikeassa, joten tähän on uskominen. Tapahtumaa ei kuitenkaan ole nimitetty katastrofiksi, eikä se ole johtanut edes laajaan keskusteluun. Teollisuustuotanto on alemmalla tasolla kuin vuonna 2007 – jo viisi vuotta on siis poljettu paikoillaan. Työvoimakustannuksemme ovat nousseet n. 25 prosenttia kilpailijoitamme enemmän. Ammattiyhdistysliike vaatii reiluja palkankorotuksia, koska ”vain niin voidaan turvata kotimainen kysyntä ja työllisyys”! (lisää…)