index.php

Urbaani liberalismi on retoriikkaa vailla sisältöä

Vihreiden Osmo Soininvaara lanseerasi blogissaan vastikään käsitteen “urbaani liberalismi”. Soininvaara esittää, että sanotut urbaanit liberaalit ovat Suomessa hajallaan eri puolueissa, ja että jos Suomen puoluekartta aloitettaisiin nyt puhtaalta pöydältä, tulisi tällaisesta urbaania liberalismia edustavasta ryhmästä suurpuolue. Esimerkkijäseninä hän mainitsee Jungnerin lisäksi Juhana Vartiaisen (kok), Antero Vartian (vihr) ja Olli Rehnin (kesk).

Soininvaara mm. ehdottaa, että urbaani liberalismi ottaisi markkinatalouden tosiasiana, mutta olisi kuitenkin luonteeltaan vasemmistolaista. Edelleen tekstistä voidaan implikoida, ettei aate sopisi ainakaan konservatiiveille, libertaareille, oikeistolaisille eikä maalaisille.

Analysoimme Soininvaaran ehdotusta poliittisen ajattelun näkökulmasta. Onko ehdotettu urbaani liberalismi ideologisesti johdonmukaista? Miten se asettuisi poliittiselle kartalle? Mihin urbaanit liberaalit uskovat? Mikä heitä yhdistää, ja toisaalta erottaa muista? Mitä uutta Soininvaaran kehittämä uusi liberalismin alalaji toisi ideologioiden kirjoon? Missä määrin se lukeutuu tunnettuun ajatteluperinteeseen?

Liberalismi on ideologia, ei elämäntapa

Jos kyse on liberalismista, termin kriteerinä on vapaus ja valtion roolin rajoittaminen. Pienistä – ja suuremmistakin – tulkintaeroista huolimatta tämä on liberalismin ideologinen ydin sen kaikissa variaatioissa.

Liberalismi ei ole mikään urbaani itseidentiteettiproggis, vaan poliittinen ideologia ja maailmankuva. Kukaan ei voi ryhtyä liberaaliksi vain kutsumalla itseään sellaiseksi. Liberalismi on periaatteellinen kanta kunnioittaa kanssaihmisten vapautta, eli mahdollisuutta ajatella ja tehdä itsenäisiä valintoja. Se on siis kaikkea muuta kuin jokin tietty yksilöllinen elämäntapa tai asennoituminen yksittäisiin arvovalintakysymyksiin. Arvostaessaan yksilönvapautta myös konservatiivisesti elävä maalainen voi hyvin olla liberaali ja jopa liberaalimpi kuin tavallinen cityvihreä. Tämä on tärkeä huomio, jota yhteiskunnallisessa keskustelussa harvoin muistetaan. Suomessa on todennäköisesti paljon luultua enemmän yksilönvapautta arvostavia ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti julkiseen valtaan patenttiratkaisuna erinäisiin asioihin. Tällaiset ihmiset eivät usein luonnehdi itseään ideologisin termein. Heitä voi olla myös hankala tunnistaa liberaaleiksi, mikäli he elävät urbaaneista sukupolvimuodeista poikkeavaa perinteisempää elämää.

Mitä tulee tasa-arvoon, liberalismin tasa-arvo on ennen kaikkea vapautta ja tasa-arvoa lain edessä sekä mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä ilman, että sen enempää toisilla kansalaisilla kuin valtiolla itselläänkään on oikeutta tähän aiheettomasti puuttua. Se ei ole sosialistin tasa-arvoa, jossa yhteisö saa määrätä – tapahtuipa tämä sitten demokraattisesti tai kominternilla – mitä kenenkin on tehtävä, tai mikä kuuluu kenellekin.

Jos haluaa puhua jonkinlaisesta “arvovapaasta” vasemmistolaisuudesta urbaaneissa puitteissa, niin mikäpä ettei, mutta tätä ei pidä sotkea liberalismiin, joka on ja tulee aina olemaan ensisijaisesti vapausaate.

Tarkentavat etuliitteet toki voivat aika ajoin olla paikallaan, kunhan ne eivät ole ristiriidassa liberalismin perusmääritelmän kanssa. Kaksi yleisintä tällaista etuliitettä ovat klassinen ja sosiaaliliberalismi. Näiden lisäksi käytämme tekstissä myös käsitettä pseudoliberalismi sellaisista ajattelutavoista, joita kutsutaan liberaaleiksi, mutta jotka eivät tarkemmassa tarkastelussa kuulu mihinkään liberalismin haaraan, tai noudata sen periaatteita.

Liberalismin suuntaukset

Klassisella liberalismilla tarkoitetaan liberalismin vanhempaa muotoa, jossa korostuvat yksilönvapaudet, laillisuusperiaate sekä vapaa markkinatalous. Se on myös varsin lähellä sitä, mihin Soininvaara viittaa tekstissään käsitteellä oikeistolibertarismi.

Sosiaaliliberalismilla taas tarkoitetaan liberalismin hieman uudempaa versiota, jossa vapauden edellytykseksi katsotaan valtion toteuttama sosiaalinen oikeudenmukaisuus esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja tulonsiirtojen kautta.

Rajanveto klassisen ja sosiaaliliberalismin välillä ei ole aina täysin selvä, mutta perusajatus molemmissa on pitää valtion rooli varsin rajattuna. Sosiaaliliberalismikin nähdään liberalismin eikä esimerkiksi sosialismin variaatioksi juuri siitä syystä, että siinäkin valtion roolia lisäävistä elementeistä huolimatta pyrkimyksenä on myös rajoittaa sitä. Myös tässä suuntauksessa valtion interventiot on perusteltava ensisijaisesti vapauden edistämisen kautta, vaikkakin vapauden määritelmää on laajennettu käsittämään esimerkiksi ihmisten toimintavalmiuksien turvaamista. Joskus tähän viitataan esimerkiksi käsitteellä mahdollisuuksien tasa-arvo. Näin ei ole esimerkiksi sosialismissa tai hyvinvointivaltioajattelussa, jossa perusteet interventioille voivat olla aivan jotain muutakin.

Varsin yleinen virhe on käyttää liberalismia käsitteenä myös esimerkiksi sellaisesta edistysmielisestä tai holhoavasta politiikasta, jossa valtion roolia tosiasiassa lisätään ilman, että tällä on mitään tekemistä yksilön vapauksien suojelemisessa. Esimerkkejä tällaisesta pseudoliberalismista voisi antaa kaikista puolueista, mutta erityismainintamme menee oppositiossa ärhäköityneille Vihreille nykyisellä linjallaan, jossa liberalismi-sanasta on tehty synonyymi kaikille puolueen toivomuksille, olivatpa ne liberalismin mukaisia tai eivät. Pahinta tässä on kenties se, että aidosti liberaalejakin politiikkatoimenpiteitä leimataan sumeilematta liberalismin vastaisiksi, jos ne eivät käy yksiin urbaanien pseudoliberaalien mieltymysten kanssa. Vaikka puolueesta löytyy aitojakin sosiaaliliberaaleja, ovat he ilmeisesti jääneet vähemmistöön punavihreän ja populistisen retoriikan myötä.

Havainnollistuksen vuoksi voidaan sanoa, että suomalaisista poliitikoista Elina Lepomäkeä voidaan kutsua klassiseksi liberaaliksi, Juhana Vartiaista sosiaaliliberaaliksi ja Ville Niinistöä pseudoliberaaliksi.

Liberaali suhtautuminen taloudelliseen vapauteen ja eriarvoisuuteen

Mihin Soininvaaran hahmottelema urbaani liberalismi sitten asettuu? Onko se klassista, sosiaali- vai kenties pseudoliberalismia?

Johtolankana voidaan katsoa kohtaa, jossa Soininvaara ehdottaa, että urbaanin liberalismin pitäisi olla vasemmistolaista. Soininvaara jatkaa: “Se eroaisi oikeistolaisista libertaareista siinä, että lähtökohtana olisi markkinavirheiden ja ulkoisvaikutusten korjaaminen – siellä oikeallahan ajatellaan, ettei mitään markkinavirheitä tai huomioon otettavia ulkoisvaikutuksia ole ja että eriarvoisuus nyt vain on luonnollinen asia.”

Mitä tulee väitteisiin markkinavirheistä ja ulkoisvaikutuksista, alkeistasonkin katsaus libertaariin ajatteluperinteeseen kumoaisi Soininvaaran olkiukkoväitteen – näitä aiheita on käsitelty kattavasti Adam Smithin päivistä lähtien.

Sen sijaan toinen väite, joka käsittelee liberalismin suhtautumista eriarvoisuuteen on mielenkiintoisempi, koska siinä on myös perää. Liberalismi, toisin kuin sosialismi, hyväksyy taloudellisen eriarvoisuuden ja pitää vapaata markkinataloutta lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Tämä pätee kaikkiin liberalismin lajeihin. Miksi?

Kuten totesimme, liberalismin keskiössä on vapaus ja valtion toiminnan rajoittaminen. Talous on ihmisten toimintaa, ja taloudellinen vapaus on erottamaton osa ihmisten vapautta. Lisäksi, kuten oikeistoliberaali Milton Friedman hyvin asian esitti, taloudellinen vapaus on myös perusedellytys politiikan ja kansalaisyhteiskunnan vapaudelle. Maissa joissa ei ole taloudellista vapautta ei ole myöskään poliittista vapautta, eikä liberalismia. Toisin sanoen: henkilö, joka ei kannata talouden vapautta ei ole liberaali.

Vaikka aika ajoin puhutaan talousliberalismista, käsite on sikäli turhanpäiväinen, että kaikki johdonmukainen liberalismi on samalla myös talousliberalismia.

Entä sitten eriarvoisuus? Kaikki talouden eriarvoisuus ei tietenkään johdu sen vapaudesta. Valinnanvapaus kuitenkin tarkoittaa mahdollisuuksia. Tästä seuraa erilaisia yksilöllisiä lopputuloksia. Näin ollen, talouden vapaudesta seuraa myös luonnollisesti eriarvoisuutta. Näin ymmärrettynä liberalismi hyväksyy eriarvoisuuden luonnollisena asiana. Tämä on jopa erottamaton osa liberalismia.

Tätä näkökulmaa ei ole suosittua sanoa Suomessa ääneen. Kuitenkaan liberalismin määritelmä ei ole riippuvainen sen suosiosta Suomessa.

Loppukaneetti

Toistaiseksi Soininvaaran urbaani liberalismi näyttäisi olevan lähinnä jonkinlaista sunnuntailiberalismia – poliittista retoriikkaa vailla analyysiä tai sisältöä. Tässä suhteessa se on melko tyypillinen esimerkki niistä retorisista ja tunteisiin vetoavista keinoista, joilla poliitikot pyrkivät omimaan poliittisiin käsitteisiin liittyvät positiiviset tuntemukset itselleen.

Sikäli kun tällainen “urbaani” liberalismi ei ota valtion roolin rajoittamista olennaisesti määritelmäänsä, sitä ei nimestään huolimatta voi lukea liberalismin alaisuuteen. Korkeintaan sitä voidaan pitää toisiinsa samaistuvien kaupunkilaisten keskinäisenä kerhona.

Se että hyväksyy markkinoiden olemassaolon ei vielä yksistään tee kenestäkään liberaalia, vaan korkeintaan oikeustoimikelpoisen. Poliittisen suuntauksen luokittelu liberalismiksi edellyttää kuitenkin myös, nimensä mukaisesti, vapauden johdonmukaista puolustamista.

 

Lähteet:

Osmo Soininvaara: Jungner ja urbaani liberalismi

http://www.soininvaara.fi/2017/04/11/jungner-ja-urbaani-liberalismi/

Liberaalit, demokratia ja Brexit

Harva asia synnyttää yhtä nopeasti analyyttisiä demokratiakriitikoita kuin demokraattinen vaalitulos, joka vaarantaa omat intressit, maailmankuvan tai arvomaailman. Näin on käynyt myös Iso-Britannian äänestettyä Euroopan Unionista eroamisen puolesta.


Erityisesti monille liberaaleille, tai ainakin liberaaliksi itsensä mieltäville Leave-kampanjan voitto on ollut järkytys – hieman kuten Perussuomalaisten suuri vaalivoitto 2011. Äänestyksen jälkeen keskustelu on käynnistynyt vilkkaana siitä, mikä Brexit-kampanjassa oikein meni “pieleen”.

Teorioita on riittänyt. On sanottu esimerkiksi, että britit eivät olleet tarpeeksi hyvin informoituja; että päätöksiä tehtiin enemmän tunteella kuin järjellä; tai että 48 prosenttia äänesti vastaan ja tarvittaisiin lisää äänestyksiä; että kampanjoinnissa syyllistyttiin demagogiaan ja pelotteluun; ja että vanhemmat äänestäjät tekivät päätöksen nuorten tulevaisuudesta. Tai mitä Cameronin, Johnsonin, Corbynin tai EU:n päättäjien olisi pitänyt tehdä toisin. Ja niin edelleen.

Yhdistävää kaikille näistä selityksistä on se, että hyvin samankaltaisia selityksiä voitaisiin antaa, ja annetaankin, lähes mistä tahansa äänestyksestä, jossa ihmiset ovat henkilökohtaisesti pettyneitä tulokseen. Näyttäisi siltä, että Brexit oli melko tyypillinen demokraattinen prosessi. Tämän myöntäminen on kuitenkin jostain syystä ollut hyvin vaikeaa. Käsittelen tässä aihetta nimenomaan liberaalista näkökulmasta esittäen analyysini siitä, miksi Brexitin käsitteleminen on ollut niin vaikeaa. Johtopäätökseni on kenties hieman yllättävä.

Nimittäin: Brexitissä ja Euroopan politiikassa laajemminkin törmäyskurssilla eivät välttämättä ole niinkään populistit ja liberaalit, vaan pikemminkin demokratia ja liberalismi.

Liberalismi ja demokratia

Kysymys liberaalista suhtautumisesta demokratiaan voi tuntua aluksi oudolta. Liberaalithan kannattavat demokratiaa! EU ja sen kaikki jäsenvaltiot mielletään liberaalidemokratioiksi. Vapaudesta ja demokratiasta puhutaankin usein ikään kuin ne olisivat jokseenkin yksi ja sama asia, tai liittyisivät ainakin luonnostaan toisiinsa.

Liberalismin ja demokratian suhde on kuitenkin kautta historian ollut kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Kuvaavaa on jo se, että esimerkiksi klassisen liberalismin perustaja John Locke ei edes käyttänyt sanaa demokratia hahmotellessaan, miten vapaan yhteiskunnan tulisi toimia.

Locken Two Treatises of Government sisälsi kyllä ajatuksen siitä, että hallitukset saavat oikeutuksensa kansalaisten suostumuksesta, ja että kansalaisilla on oikeus syöstä vallasta hallitus joka ei kunnioita kansalaistensa luovuttamattomia oikeuksia: vapautta, elämää ja omistusoikeutta. Locke myös tunsi demokratian käsitteenä, mutta ajatus siitä että hallituksen pitäisi toimia demokraattisesti, tai että asioista pitäisi äänestää jotta vapaa yhteiskunta voisi toimia, ei käynyt hänellä mielessäkään.

Lockensa lukeneet Yhdysvaltain perustajat, noustuaan ensin kapinaan Britti-imperiumia vastaan, eivät niinikään perustaneet demokratiasta, vaan halusivat tasavallan, jossa perustuslain tehtävä on lähinnä suojata kansalaisten oikeuksia ja estää hallitusta toimimasta. Käsitettä demokratia ei mainita Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa tai perustuslaissa, vaikka 13 siirtokunnan federaatiota alettiinkin sittemmin kutsua maailman ensimmäiseksi demokratiaksi. Jopa britit, jotka sentään kehittivät Westminster-tyyppisen parlamentarismin jo 1700-luvun alkupuolella, vastustivat yleiseen äänioikeuteen siirtymistä aina vuoteen 1920 saakka. Klassinen liberalismi tuntuikin voivan melko hyvin ilman demokratiaa, ja aate oli hyvin pitkälle kehittynyt ennen kuin yleistä äänioikeutta otettiin käyttöön missään päin maailmaa.

Eurooppa ajautuu demokratiaan

Euroopan siirtyminen demokratiaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli lähinnä pakotettu kompromissi monarkistisen ancien regime -järjestelmän ajettua seinään. Jälki oli rumaa erityisesti Saksassa, jossa natsipuolue kaappasi vallan saatuaan aluksi huikeaa demokraattista vaalimenestystä, sekä Venäjällä, jossa bolsevikit hyppäsivät äänestysvaiheen ohi suoraan proletariaatin diktatuuriin.

Siinä missä kouluissa normaalisti opetetaan esimerkiksi demokratian ja natsismin olevan toistensa vastakohtia, itävaltalainen liberaalimonarkisti Erik von Kuehnelt-Leddihn syytti sodan sytyttyä nimenomaan demokratiaa natsismin noususta. Tämä on mielenkiintoinen narratiivi, jossa demokratia nähdään liberaalista näkökulmasta, ei suinkaan totalitarismin vastakohtana, vaan pikemminkin esiasteena, joka mahdollistaa vahvojen johtajien valtaannousun ja vastaan hangoittelevien yksilöiden polkemisen kansan enemmistön hurraa-huutojen säestyksellä. Kuehnelt-Leddihnille ja samanhenkisille oikean laidan liberaaleille kansankiihotus ja enemmistön tyrannia eivät suinkaan olleet demokratian vikoja, vaan suorastaan ominaisuuksia. Maailmansodan riehuessa ja demokratioiden luhistuessa tällainen käsitys ei suinkaan vaikuttanut tuulesta temmatulle.

Toisen maailmansodan jälkeen varoituksia demokratian vaaroista myös hetken aikaa kuunneltiin. Eurooppalainen ratkaisu oli siirtyminen liberaalidemokraattiseen malliin, jossa demokratiaa yritettiin tasapainottaa ja rajoittaa mm. vahvalla yksilön- ja kansalaisoikeuksien suojalla – toisin sanoen liberalismilla. Näistä asetelmista perustettiin myös sodanjälkeinen Euroopan yhteisö, joka vähitellen alkoi kehittyä kohti poliittista unionia ja lopulta Maastrichtin sopimuksella Euroopan unioniksi.

Mielestäni tämä jännite, ja tämä sekaannus, selittää myös paljon liberaalien EU-myönteisten reaktioita Brexit-äänestykseen: toisaalta haluttaisiin olla liberaaleja ja puolustaa liberaaleja arvoja; toisaalta haluttaisiin myös olla demokraattisia ja kunnioittaa kansan tahtoa ja itsemääräämisoikeutta – mutta usein nämä kaksi todella ajautuvat vastakkain. Tämä on myös erottamaton osa EU:n ja Euroopan historiaa.

Kriisiytynyt liberaalidemokratia

Euroopan pitääkin nyt valita, lähteekö se vapauden vai demokratian tielle, vai keksimmekö kenties uusia tapoja tasapainottaa näitä kahta. Nyt tasapaino on hakusessa, ja koko liberaalidemokraattinen malli, joka ehti jo julistautua kylmän sodan voittajaksi, on koetuksella: puhuttiin sitten EU:sta, Venäjästä, Kiinasta, Lähi-idästä ja Arabikevään maista, tai Yhdysvalloista, jossa niinikään käydään nyt repivää presidentinvaalikamppailua. Jos ongelmista ei puhuta nyt avoimesti, vaihtoehtoiset poliittiset järjestelmät voivat olla hyvinkin huonoja.

Henkilökohtaisesti en allekirjoita väitettä, että EU:n pitäisi olla demokraattisempi – tai edes niin demokraattinen kuin se jo on – pikemminkin voisi tehdä hyvää, että EU palaisi juurilleen ja keskittyisi taas kansalaistensa ja jäsenmaidensa vapauksien ja oikeuksien toteutumiseen, ja jättäisi heidät muuten rauhaan. Esimerkiksi Locken ajatukset tarjoaisivat hyvän kehikon josta lähteä liikkeelle.

Moni demokratiaan pettynyt suuntaa katseitaan, kenties sinänsä ymmärrettävästi helppoja ratkaisuja tarjoaviin ääriliikkeisiin. Suosittelisin heille kuitenkin ennen tätä tutustumista toiseen demokratian vaihtoehtoon, nimittäin liberalismiin – alkuperäiseen eurooppalaiseen vapausaatteeseen. Ja toisaalta niille, jotka kovaäänisesti puolustavat demokratiaa ja ovat huolissaan Brexiteistä ja Trumpeista, voisi tehdä hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä he oikeastaan tässä järjestelmässä ihailevat. Rakentavaa ja analyyttistä keskustelua on vaikeaa käydä, jos demokratiaa pidetään jonkinlaisena kattokäsitteenä jokaisen keskustelijan erikseen hyvinä pitämille asioille. Herätys siihen todellisuuteen, että demokratia on kuitenkin järjestelmä jossa eniten ääniä saanut aina määritelmänomaisesti voittaa, voi tulla kovana.

Lähteet:

John Locke: Two Treatises of Government (1690)

Erik von Kuehnelt-Leddihn: Liberty or Equality – The Challenge of Our Times (1952)