index.php

Asiantuntijoita vai asian kantajia?

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA ja Ulkopoliittinen instituutti UPI järjestivät 14. lokakuuta seminaarin otsikolla Todellisen talous- ja rahaliiton vaihtoehdot. Sana ”todellinen” liittyy Euroopan neuvoston presidentin 2012 kesällä julkaisemaan suunnitelmaan [1, 2].

Seminaarin alusti Teija Tiilikainen (UPI:n johtaja, wikipedia) esittelemällä kolme vaihtoehtoista kehityspolkua, joiden keskeinen erottava tekijä oli yhteisvastuun määrä. Kun yhteisvastuuta lisätään, tarvitaan enemmän pelisääntöjä ja uskottavaa valvontaa. Mikäli yhteisvastuuta ei lisätä, maat joutuvat toimimaan tiukemmissa raameissa markkinapaineen takia ja epäonnistuessaan ajautuvat syviin kriiseihin, jolloin maiden pelastaminen ja yhteisistä säännöistä joustaminen olisivat välttämättömiä. Tämä on synnyttänyt epävarmuutta kulloinkin valittavasta politiikasta (pelastuspaketti vai sijoittajavastuuta, yhteisvastuu vai maan oma ongelma ja niin edelleen).

Nykyiset kurisopimukset hyödyttömiä

Cinzia Alcidi (CEPS-ajatushautomon talouspolitiikka-yksikön johtaja) puhui EU:n hallintouudistusten vaikutuksista. Alcidi totesi nykyisen Bryssel-konsensuksen pitävän rahaliiton suurimpana uhkana jäsenvaltioiden kestämätöntä velkaantumista.

Todellisuudessa velkaantuminen maan rajojen ulkopuolelle näyttäisi olevan varsinainen ongelma, sillä siitä seuraava vaihtotasevaje ja ulkomaisten sijoittajien ”hermostumisen” matalampi kynnys kotimaisiin verrattuna näyttää ajavan riskilisiä [3].

Alcidi jatkoi toteamalla, että vuonna 2012 hyväksytty vakaussopimus, joka asettaa budjettivajeiden rajat ja niiden rikkojille rangaistusmenettelyn on ongelmallinen, koska se keskittyy rakenteellisen budjettivajeen tarkasteluun. Alcidin mielestä on hyvin vaikeaa jakaa budjettivajeita suhdannevaihteluiden aiheuttamiin sekä pysyviin osiin.

Tämä mahdollistaa tulkinnanvaraisuuden ja siten myös epäjohdonmukaisuuden. Vuonna 2012 Alcidi & Gross väittivät, että vakaussopimuksen keskeinen anti on eurotukipaketteihin väsyneiden äänestäjien tyynnyttely Saksassa [5]. Viime syyskuussa Alcidi & Gross tekivät Euroopan parlamentin raha- ja talousasioiden komitean tilauksesta selvityksen, jossa varoitettiin säästölinjan eli sisäisen devalvaation aiheuttamasta velkakestävyyden vaarantumisesta sekä huomautettiin komission maakohtaisten suositusten epämääräisyydestä ja vähäisestä käytännön merkityksestä [6].

Tulonsiirtoliittovaltiota kohti

Francesco Papadia, (entinen Euroopan keskuspankin markkinatoimintojen johtaja, blogi ja kirjoitukset Bruegel-ajatushautomossa) esitti erinomaiset kalvot budjettiliitosta. Keskeinen havainto oli tarve vaimentaa maakohtaisia shokkeja maiden välisten budjettisiirtojen avulla, eli suorilla tulonsiirroilla paikattaisiin aiempien kansallisten valuuttojen kurssien joustomahdollisuuden puutetta. Budjettiliiton ensimmäisenä vaiheena on toteutettu pelisäännöt, valvonta ja sanktiot vajeiden osalta, mutta seuraavaksi tarvittaisiin suhdannevaihteluista johtuvien menojen ja tulojen siirtäminen liittovaltion tasolle. Tämä siis tarkoittaa, että korkeasuhdanteen tuomat verotulot pitäisi siirtää Brysselin kautta matalasuhdanteen maihin. Lisäksi velkojen ainakin osittainen yhteisvastuullistaminen ja yhteinen liittovaltiotason pankkien takaus eli backstop pitäisi saada voimaan. Papadia totesi, että liittovaltiokehitystä rajoittavat poliittiset realiteetit, mutta muistutti, että muutoksilla on taipumus tapahtua pakon edessä.

Miksi pankkiunionia tarvitaan?

Antti Suvanto (Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja, wikipedia) kertoi, miksi pankkiunionia tarvitaan. Hän kiinnitti huomiota niinsanottuun trilemmaan [7]: rahaliitossa kansallisen tason valvonta ja pankkiongelmien hoito, ylikansallinen integraatio ja pankkijärjestelmän vakaus eivät ole yhteensovitettavissa. On valittava siis kolmesta vaihtoehdosta:

1) finanssijärjestelmän palauttaminen kansalliselle tasolle – mutta tästä seuraisi yhteismarkkinan, -valuutan ja –rahapolitiikan loppuminen,

2) finanssijärjestelmän epävakauden hyväksyminen tai

3) pankkiunioni, jossa on vain yksi valvoja ja ongelmien ratkaisija.

Pankkiunionin yksi ratkaisevan tärkeä tavoite on katkaista nykyinen yksittäisen jäsenmaan ja sen pankkien välinen kohtalonyhteys, doom loop. Suvanto esitti myös, että kansallisen tason pankkivalvonta epäonnistui aiemmin, koska valvojilla ei ollut mandaattia puuttua maan rajat ylittävään toimintaan. Lisäksi valvojien ja valvottavien väliset suhteet olivat liian läheiset ja politisoituneet – ja tästä on seurannut samalla myös epäluottamuksen kasvu poliittisia toimijoita kohtaan, koska heidät on nähty pankkien vankeina. Suvanto alleviivaa, että pankkiunioni ei ratkaise jo syntyneitä vaikeuksia. Pankkien tappiot ja pääomittamiset tulee hoitaa ensin alta pois. Pankkiunioni voi toki harventaa ja loiventaa tulevia kriisejä.

Josef Janning (saksalaisen ulkopoliittisen DGAP-ajatushautomon jäsen, merkittävä tausta erilaisissa päätöksentekoon keskeisesti vaikuttavissa järjestöissä) piti viimeisen puheenvuoron poliittisesta unionista. Janningin mielestä kriisiaikojen mittavilla toimenpiteillä kansalaiset on vieraannutettu EU:sta ja sen tarkoitusperistä. EU:n on löydettävä uusi tulokulma ja muututtava tulosvastuulliseksi ja demokratian alaiseksi palveluntuottajaksi. Hän ehdotti konkreettista EU-veroa, ei rahankeräämisen, vaan kansalaisten mielenkiinnon lisäämiseksi EU:n kehityssuuntia kohtaan. Jos kansalaiset maksaisivat konkreettisesti EU:sta, he todennäköisesti aktivoituisivat myös poliittisesti.

Vesa Vihriälä (ETLAn toimitusjohtaja, aiemmin Olli Rehnin neuvonantaja) lopuksi pitämässään yhteenvedossa toi esiin, että vaikka listalla on raskaita asioita, ne eivät yhdessä toteutettuina välttämättä ole niin raskaita – esimerkiksi pankkiunioni, budjettikuri ja maiden väliset tulonsiirrot ovat omiaan pienentämään tarvittavia yhteisvastuita ja mahdollisesti myöhemmin tulevia kriisipaketteja.

Skeptisyyden nousu

Lukemalla aiempia Alcidin ja Grossin kirjoituksia kriisinhoidosta ja tehdyistä sääntöuudistuksista voisi melkein sanoa, että heidän neuvonsa ja näkemyksensä ovat hyvin perussuomalaisia ja usein vastakkain virallisen EU-liturgian kanssa. Kriisiä on ratkottu lähinnä Saksan ja Ranskan pankkileirien tarpeista käsin, ja säästöpolitiikkaa on toteutettu poliittisista, ei taloudellisista syistä. Kun itse yhteisvaluuttaa tai suurten maiden pankkeja ei ole voitu nimetä ongelmien keskeiseksi aiheuttajaksi, on EU-johto etsinyt ”hyvät viholliset” ja siten aiheuttanut ratkaisuyrityksillään usein vain uusia ongelmia. Esimerkiksi yksittäisten valtioiden ja niiden pankkien kohtalonyhteys on vain kasvanut – ollen nyt euroajan voimakkaimmalla tasolla. Kuitenkin samanaikaisesti yhteisvastuu on kasvanut vakausjärjestelmien ja EKP:n kautta, eikä demokratia ole kukkinut. Euroskeptisten puolueiden kannatuksen nousu mielipidekyselyissä ja myös vaaleissa kertoo kasvavista jännitteistä ja päätöksentekijöiden mandaatin heikkenemisestä.

Euroopan keskuspankilla näytön paikka

Nyt keskustellut ”todellisen” rahaliiton, eli liittovaltion elementit ovat suurelta osin epämääräisiä, vuosien päässä ja yksityiskohdiltaan täysin auki. Ensimmäinen konkreettinen askel on pankkiunioni ja yhteisvalvonta, ja koska pankit ovat euroalueen ongelmissa keskiössä, oikeastaan koko projekti lepää tämän vaiheen onnistumisen varassa. Mikäli ensi vuonna EKP:n valvovan silmän alla pankkien taseiden tarkastaminen ja tarvittaessa pääomituksien tai selvitystilaan asettamisen vaatiminen tapahtuu epätasa-arvoisesti tai ongelmia vähätellään, EKP:n uskottavuus valvojana romahtaa ennenkuin se on edes alkanut.

Onnistuuko yhteisvalvonta paremmin

Suvannon ja monen muun usko EKP:n kykyyn välttää kansallisten valvojien epäonnistumiseen johtaneet ongelmat on rohkea oletus. Pankkien oveluutta ja kykyä korruptoida ei kannattaisi aliarvioida. Pankit voivat vastata yhteisvalvonnan haasteeseen kasvattamalla kokonsa niin suureksi, että niitä ei ole varaa olla pelastamatta. Tai ne voivat pilkkoa toimintonsa niin pieniksi, että ne kuuluvat jatkossakin vain kansallisen valvonnan piiriin. Yhdysvalloissa liittovaltiorakenteet ovat olleet olemassa jo pitkään, mutta ei sielläkään pystytty torjumaan 2008 alkanutta finanssikriisiä, sillä markkinoiden toiminta oli siirtynyt piiloon ns. varjopankkijärjestelmään.

EKP:n yhteisrooli rahapolitiikassa ja valvojana on myös heikosti yhteensovitettavissa – esimerkiksi vuoden 2011 lopulla ilmoitetut LTRO-luotot olivat käytännössä pankkitukea osittaisella EKP-riskillä Espanjaan, Italiaan ja jossain määrin Ranskaan.

Euroopan jakaantuminen

Yleisöstä kysyttiin myös niistä haasteista, joita Euroopan jakaantuminen useisiin kehiin on synnyttänyt. Euromaiden ja euron ulkopuolelle jääneiden EU-maiden välillä oleva juopa jatkaa kasvamistaan, ja seminaaripuhujista kaksi kommentoi suoraan esimerkinomaisesti Ruotsia. Janningin mielestä Ruotsin pitäisi ehdottomasti liittyä euroon, koska Saksa tarvitsee oman tiukan linjansa tueksi uutta ääntä ”pohjoisesta”, ja koska Ruotsi on olemassaolevien sopimusten puitteissa sitoutunut liittymään euroon.

Ruotsi on uhka

Hyvä kysymys on, miksi Ruotsin jättäytyminen euron ulkopuolelle on Janningin mielestä ongelma. Tai Paavo Lipposen mielestä raukkamaista. Ehkä Ruotsin pärjääminen ihan hienosti euron ulkopuolella ja tukipakettien maksumiehen roolin välttäminen on ikävä muistutus euron ja syvenevän integraation kannattajille siitä, että heidän kehikkonsa ei ole niin välttämätön ja hyödyllinen kuin he usein esittävät. On myös mahdollista, että Saksa kaipaisi lisää maksumiehiä pankkikriisille pienentääkseen omia kustannuksiaan. Kukaan puhujista ei maininnut yhteisvaluutan olleen virhe tai huonosti toteutettu, tai nähnyt tarpeelliseksi mainita yhtenä ratkaisuna tasapainottamiseen palaamista kokonaan tai osittain kansallisiin valuuttoihin. Asiantuntijoita vai asian kantajia?

VIITTEET

[1] Kohti todellista talous- ja rahaliittoa 26.6.2012

http://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_data/docs/pressdata/fi/ec/131286.pdf

[2] Kohti todellista talous- ja rahaliittoa 5.12.2012

http://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_data/docs/pressdata/fi/ec/134209.pdf

[3] External versus domestic debt in the euro crisis 24.11.2011

http://www.voxeu.org/article/external-versus-domestic-debt-euro-crisis

[4] European Fiscal Compact

http://en.wikipedia.org/wiki/European_Fiscal_Compact

[5] The Euro Crisis: Will it Lead to Better and Stronger Governance? 2012

http://www.iemed.org/observatori/arees-danalisi/arxius-adjunts/anuari/med.2012/Alcidi_gros_en.pdf

[6] Is debt deflation a risk? The trade-off between fiscal and competiveness adjustments 5.9.2013

http://www.europarl.europa.eu/document/activities/cont/201309/20130925ATT71889/20130925ATT71889EN.pdf

[7] The financial crisis: Financial trilemma in Europe 19.12.2009

http://www.voxeu.org/article/financial-crisis-and-europe-s-financial-trilemma

 

Kun moraalikato laskun tuo

Eurokriisin teennäinen välirauha ja Suomelle pian lähetettävä lasku ovat vihdoin herättäneet päättäjät velkaantumisen tilaan, mutta konstit ovat vähissä. Moraalikato, päätöksentekokyvyttömyys ja poliittiset syyt ajavat maata kohti sisäistä devalvaatiota.

Sisäistä devalvaatiota Suomeen

Suomen taloustilanne on otsikoissa. Kriisitietoisuuden puute ei ainakaan tunnu keskustelijoita vaivaavan, sen verran kovaan sävyyn velkaantumiskehityksen pysäyttämistä ja kilpailukyvyn palauttamista huudetaan avuksi. Konsteja on vähän, oikeastaan vain kaksi: sisäinen tai ulkoinen devalvaatio. Molemmissa pyrkimys on sama, Suomen kustannustason laskeminen muuhun maailmaan verrattuna, jotta orastavat vaihtotase– ja velkakriisimme saataisiin torpattua.

Koska ulkoista devalvaatiota ei ole yhteisvaluutan puitteissa mahdollista tehdä, eikä poliittista tahtoa palata itsenäiseen rahapolitiikkaan ainakaan vielä ole, jäljelle jää siis sisäinen devalvaatio eli kotitalouksien ostovoiman sekä julkisen sektorin menojen leikkaukset. Etelä-Euroopan kriisimaista saadut esimerkit lupaavat kylmää kyytiä, sillä euron säästö tuppaa yleensä aiheuttamaan yli euron menon, kansantalous kun ei valitettavasti käyttäydy saman logiikan mukaan kuin kotitalous tai yritys.

Arvelin marraskuussa 2012, että sisäistä devalvaatiota pukkaa, mutta Suomen ongelmat olivat nähtävissä jo aiemmin. Joulukuussa 2011 Suomea epäili ”kaappikreikkalaiseksi” Edward Hugh.  Tuorein innostus aloittaa sisäinen devalvaatio liittynee erittäin huonoihin kuukausitason taloustilastoihimme. Ilmeisesti poliittisia päättäjiämme varoitettiin virkakoneiston puolelta, että luottoluokittajat eivät enää pitkään odottele Suomen reagointia kriisiytyneeseen todellisuuteen. Epäilen myös toista syytä – Euroopan talouspoliittista kalenteria.

Liittovaltiota Saksan vaalien jälkeen

Eurokriisin keskeisin käännekohta on syyskuiset Saksan vaalit. Koska ihan kaikkia keskeisiä talouspoliittisia mekanismeja ei ole vielä siirretty Brysselin ja Frankfurtin käsiin, poliittiset mandaatit kansalliselta tasolta ovat toistaiseksi välttämättömiä.. Valitettavasti aina jossain on vaalit, joiden takia pitää seisoa tumput suorina odottelemassa. Kyproksen pelastuspaketin sijoittajavastuuosuus (eli velkakirjojen leikkaukset) ryssittiin, koska runsaasta ajasta huolimatta Italian vaalit haluttiin ensin saada alta pois. Jo viidennen euromaan ajautuminen pelastuspakettiin ei olisi ainakaan nostanut eurofiilien kannatusta vaaleissa.

Markkinat odottavat Saksan vaalien jälkeen isoja kannanottoja moniin avoimiin asioihin. Lueskelin Euroopan komission raporttia A blueprint for a deep and genuine economic and monetary union viime vuoden marraskuulta. Toistaiseksi aikataulu on pitänyt: Euroopan keskuspankki (EKP) käy syksyllä läpi pankkien tasekirjat täikammalla, minkä jälkeen ensi vuoden puolella toteutetaan laajat stressitestit, joiden tehtävänä on tunnistaa pääomituksen tarpeessa olevat pankit. Tämän jälkeen Euroopan vakausmekanismia (EVM) käytettäisiin pääomittamaan pankit vielä ensi vuonna.

OECD on arvioinut euroalueen pankkien pääomatarpeen olevan n. 400 miljardin euron luokkaa. Pelkästään Espanjassa hoitamattomien luottojen määrä arvioidaan olevan 275 miljardia euroa. Jossain vaiheessa merkittävä osa näistä luotoista on kirjattava alas. Lisäksi täytyy muistaa ynnätä mukaan kriisimaiden velkojen edessä olevat uudelleenjärjestelyt sekä mahdolliset uudet tukipaketit. EVM:n koko on 700 miljardia euroa, ja Suomen osuus siitä on 12,6 miljardia euroa.

Kun moraali ja äly katosivat

Finanssimarkkinoilla hintoihin on selvästi ladattu odotukset Euroopan yhteisvastuun kasvattamisesta loppuun asti, eli tulonsiirtoliittovaltion synty. Ongelmallista tässä oletuksessa on, että suunnitelmat voivat kariutua minkä tahansa osapuolen vastustukseen – mikä johtaisi taas tilanteen kriisiytymiseen. Toisaalta, mikäli suunnitelmat menisivät läpi, Suomelle syntyisi mittava lasku EVM:stä ja myöhempinä vuosina tulonsiirtoliittovaltion jatkuvan laskutuksen kautta. Oletan, että valtiovarainministeriömme varautuu siihen, että lasku Euroopasta on tulossa pian. Siellä tiedetään, että nykyinen Suomen syömävelkaantuminen, olemattomat kasvunäkymät ja eurokriisilasku yhdessä ovat pommi, joka räjähtää käsiin pian.

Mielestäni on perverssiä, että puhtaalta pöydältä lähdettäessä Euroopan keskeisten ongelmien ratkaiseminen tehtäisiin ottamalla käyttöön paikallista joustoa, sijoittajavastuuta ja markkinaehtoisuutta edistävä malli – kansallinen rahapolitiikka sisältäen valuutta-, korko- ja budjettipolitiikan ilman yhteisvastuuta. Toistaiseksi on edetty päinvastaiseen suuntaan. Suomen vapaaehtoinen osallistuminen Euroopan kriisinratkaisupaketteihin on käsittämätöntä, mutta ehkä kyseessä on ollut pakkorako, jonka sisältöä ja merkitystä ei ole meille avattu. Se taas kertoisi siitä, että Euroopan unionin henkinen, älyllinen ja moraalinen perusta on murtunut kauan sitten.