index.php

Hyvästä liian vähän, huonosta liian paljon – tulonjakopakkomielteen Suomi

Jyväskylän yliopiston professori Mika Malirannan mukaan nyky-Suomessa tuloeroja tasataan enemmän kuin kultaiseksi julistetulla 1980-luvulla. SAK:n ekonomisti Ilkka Kaukoranta taas on sitä mieltä että, Suomessa on käytössä ”harvinaisen tasaava systeemi”.

Kovasti mainostettu kotimaamme tuloerojen repsahdus leveni OECD:n mukaan, Gini-kertoimella mitattuna, vuosina 2003-2013 0,261:stä 0,262:teen. Kokonaismuutosta vuosikymmenessä siis vain 0.3%. Ilman veroja ja tulonsiirtoja samainen kasvu olisi ollut kymmenkertainen, kolme prosenttia. Maassamme tuloeroja tasataan hyvin voimakkaasti, huolimatta politiikkojen “talkoisiin osallistumispuheista”.

Gini-kertoimella mitataan tulonjaon tehokkuutta ja eroja, ja se on lähes pyhä käsite tulonjakopakkomielteisessä Suomessa. Erityisesti Kataisen hallituksen jokaisen talouspäätöksen yhteydessä muistettiin kertoa mikä oli päätöksen tulonjakovaikutus, vaikka samaan aikaan talous oli hurjassa syöksykierteessä.

Mikäli Gini-kerroin on tasan yksi, kaikki yhteiskunnan tulot ovat yhdellä henkilöllä. Mikäli kerroin on taas nolla, ovat tulot jakautuneet täysin tasan kaikkien yhteiskunnan jäsenien kesken. Ääripäät ovat siis käytännössä kaiken omaisuuden keskittävä diktatuuri ja tasajakoinen sosialismi. Suomi on tulonjaon osalta siis alimman neljänneksen rajalla, vartin päässä tasajakoisesta sosialismista.

Viimeisimpien tilastojen mukaan Suomi on tulonjaossa teollistuneiden OECD-maiden seitsemänneksi tasa-arvoisin maa. Valtaosassa edellämme olevia maita työllisyysaste on korkeampi kuin Suomessa. Kun OECD-maiden kymmenen prosentin tulokärki ansaitsee keskimäärin 9,6-kertaa enemmän kuin alin kymmenen prosenttia, Suomessa vastaava ylin kymmenes ansaitsee 5,5-kertaisesti.

Suomalaisen tulonjakopolitiikan erikoisuus, ja pakkomielle, on se, ettei tulojakoa ja keskiarvoistamista pyritä tekemään pelkästään akselilla työtön-työssäkäyvä tai työkykyinen-työkyvytön vaan se on ulotettu konsensuspolitiikan hengessä tehtäväksi myös kaikkien työntekijöiden ja yritysten välille. Tämän politiikan historialliset juuret ovat taas syvällä suomalaisessa maaperässä.

Agraari-Suomen muuttuessa maatalousyhteiskunnasta teolliseksi, Maalaisliitto ja vasemmisto mustasukkaisesti vahtivat kuinka oman äänestäjäkunnan ansiotaso kehittyi toiseen verrattuna. Mikäli tuottavuuden nousu nosti tehdastyöläisten palkkoja, tämän piti heijastua välittömästi tuottajahintoihin ja -kiintiöihin maataloudessa. Tuottihan maaseutu työläisen pöytään leivän, jonka hinnan tuli elää mahdollisimman tarkkaan teollisuusduunarin tulotason muutoksen mukaisesti. Jos maaseutu toi leivän teollisuustyöntekijän pöytään, toi vastaavasti duunarin tuotannon tehokkuuden paraneminen paremman hinnan leivästä.

Maataloustuottajien ansiotason nousu ei siis pääsääntöisesti perustunut parantuneisiin tuotantomenetelmiin tai suosiolliseen säähän satokaudella vaan siihen, että tehtaissa ihmistyötä tehostettiin automaatiolla tai metsäteollisuudessa paperikone sylki valmista lopputuotetta hieman aiempaa nopeammin.

Tulonjaon tasaisuutta haettaessa katkesi linkki oman tekemisen parantamisesta sitä seuraavaan ansiotason nousuun. Tulonjakokonsensus ja tupo-kierrokset alensivat ansiotason nousua hyvissä yrityksissä, mutta nostivat niitä huonoissa. Voidaan oikeutetusti väittää, että tulonjakopakkomielteen siemenet Suomessa onkin siten kylvetty puhtaalle kyttäämiselle, kateudelle ja edunvalvonnalle.

Kaiken muun lisäksi suomalaisessa tulonjakokeskustelussa on onnistettu onnellisesti sotkemaan ihmisten välinen tasa-arvoisuus, mahdollisuuksien tasa-arvo ja taloudellinen samanarvoisuus.

Tämä heijastuu kaikkeen tulonjaosta käytävään keskusteluun, ja viime kädessä itse tulonjakoon.

Pois lukien häiriintyneimmät rasistit, harvalle tulee mieleen väittää, etteivät ihmiset olisi ihmisarvoltaan tasa-arvoisia. Siis, ettei ihmisillä olisi yhtäläinen arvo yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Mahdollisuuksien tasa-arvo taas heijastelee yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että kaikki saavat tasavertaisen mahdollisuuden koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muiden perusedellytysten toteutumiseen, jotta voivat siten tavoitella hyvinä pitämiään päämääriä. Ikävä kyllä Suomessa on liu’uttu alkuperäisestä mahdollisuuksien tasa-arvon ajatuksesta, jossa kaikki pääsevät liikkeelle samaan aikaan, samalta lähtöviivalta, kohti muotoa, jossa kaikkien pitää saapua maaliin yhtä aikaa. Riippumatta siitä haluaako lykkiä muiden mukana vai ei.

Absoluuttinen taloudellinen samanarvoisuus taas vaatisi viime kädessä sitä, että yksilöiden taloudellinen tuottavuus olisi kaikille sama. Käytännössä kaikkien tulisi olla yhtä ahkeria ja tehokkaita (tai vastaavasti laiskoja ja tehottomia). Moista vaatimusta ei muualla yhteiskunnassa, tai ihmisten elämässä ylipäätään tunneta. Kukaan täysjärkinen ei edellytä, että ihmiset olisivat yhtä hyviä laulajia, juoksijoita tai runoilijoita. Talouden ulkopuolella yksilökohtaiset erot (esim. laadussa, tuottavuudessa, tehokkuudessa, luonteessa) ymmärretään ja suvaitaan huomattavasti paremmin.

Hyvän maratonjuoksijan tulostasoa ei pyritä tasaamaan laittamalla hänelle kivireppua selkään tai päästämällä kilpakumppaneita matkaan huomattavasti aiemmin.

Ei hyvää laulajaa pyydetä laulamaan huonommin, vaikka tasoero laulukumppaniin olisi millainen.

Taloudessa moinen tasaaminen ja tasapäistäminen ovat arkipäivää. Ei ahkeraa sentään pyydetä olemaan vähemmän ahkera vaan verotuksen progression kautta päädytään vääjäämättä samaan. Mitä aggressiivisemmin ahkeran ja tehokkaan työn tehokkuutta rangaistaan verotuksella, sitä houkuttelevampaa on olla vähemmän ahkera, ja valita vapaa-aika työnteon sijaan.

Kuten sanottua, tuloerot Suomessa ovat maailman pienimpiä, ja pienimmillään maan sisäiset tuloerot olivat 1990-luvun alussa laman ollessa syvimmillään. Kuten edellisessä lamassa, niin tässä nykyisessäkin, tuloerot ovat pienentyneet. Talouden alakulo on vähentänyt suurituloisten osinko- ja myyntituloja, kun taas perusturvan parantaminen on kohentanut pienituloisimpien asemaa.  Parasta tuloerojen tasaamista olisi korkea työllisyysaste, mutta korporatiivinen Suomi pyrkii lähinnä optimoimaan jo työllistettyjen tulotason.

Erityisesti politiikan vasemman laidan tarkasti seuraama gini-kerroin on kehittynyt tulonjakomyönteisempään suuntaan kokonaistalouden taantumisen myötä. Pienentyneen talouden tulonjako on matemaattisesti aiempaa tasapuolisempaa, vaikka kokonaisuutena jaettavaa on ollut kaikille entistä vähemmän. Pakkomielteisesti tulonjakoon suhtautuvalle pitkittynyt taantuma tai veret seisauttava lama onkin lottovoitto. Se tekee suhteellisesta tulonjaosta tasaisempaa, vaikka kansantalous kokonaisuutena kärsii.

Yksi nykyisen taantuman kulmakivistä muurattiin vuoden 2008 aikana käydyllä liittokierroksella, jonka seurauksena vuonna 2009 reaaliansiot nousivat neljä prosenttia, kun samaan aikaan BKT putosi yli kahdeksan prosenttia. Sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa meni lujaa vuosina 2007 ja 2008, ja Nokian liikevaihto ylitti molempina vuosina 50 miljardia, liikevoiton säilyessä hyvällä tasolla.  Kaikkien toimialojen, yritysten ja työntekijöiden tuli päästä osalliseksi sähkö-ja elektroniikkateollisuuden, erityisesti juuri Nokian huipputuottavuudesta.

Pakkomielteisessä konsensuksessa “jokaiselle ansionsa mukaan” muuntautui muotoon “jokaiselle Nokian ansioiden mukaan” muotoon.

Vakiintuneet työmarkkinasäännöt ovat edellyttäneet, että mikäli työntekijät ovat tehneet paperilla samaa työtehtävää riippumatta yrityksen koosta tai sen tuottavuudesta, on heitä tullut kompensoida siitä samalla palkkatasolla ja samoilla palkankorotuksilla.

Tulonjakopakkomielteisillä tupo- ja liittokierroksella on kaikille suomalaisille yrityksille ja organisaatioille määritetty sama prosentuaalinen palkankorotustaso, lainkaan huomioimatta yritysten ja yksilöiden välisiä tuottavuuseroja. Kun neuvotteluissa on päädytty viiden prosentin palkankorotustasoon, on se pitänyt jakaa yhtäläisesti niin hyville kuin huonoillekin työntekijöille. Hyvä on saanut liian vähän, huono liian paljon.

Kärjistetysti sanottuna huonosti menestyvät yritykset kärsivät paremmin menestyvien yritysten palkankorotustason, mutta huonosti tuotava työntekijä nauttii samasta ansioiden noususta kuin hyvin tuottava. Julkisen sektorin työntekijä saa hyödyn yksityissektorin jatkuvasta tehostamisesta, vaikkei itse osallistuisi prosessiin mitenkään.

Taannoisessa OECD:n tutkimuksessa Suomi sijoittui toiseksi kun verrattiin tulotasoa työttömyyden alkamisen jälkeen. Perheellisen pitkäaikaistyöttömän tulotaso oli 80% keskivertopalkasta kun kaikki tulonsiirrot otettiin huomioon. Välittömästi työttömyyden alkamisen jälkeen (=lyhytaikainen työttömyys) Suomi sijoittautui jaetulle seitsemännelle sijalle. On väärin väittää, että pitkäaikaisesta työttömyydestä palkitaan, mutta tulonjakomielessä kompensaatiotaso Suomessa on varsin korkea. Ajatuksellisesti työttömän tulee siis saada tulonsiirtojen jälkeen lähes sama elintaso kuin työssäkäyvän.

Tämä haittaa työllistymistä varsinkin matalapalkka-aloille, erityisesti työttömyyden pitkittyessä. Pudotaan siis syvälle kovasti mainostettuun kannustinloukkuun. Työhön palaamisen marginaalivero nousee herkästi 80%:iin, tai jopa sen yli. Täten tehokas tulojenjako tulonsiirtojen muodossa kääntyy alkuperäistä ajatusta vastaan – työnteko on taloudellisessa mielessä täysin kannattamatonta. Siirryttäessä tukiviidakon keskeltä matalapalkkatyöhön, käteen jäävä efektiivinen tuntipalkka jää helposti muutamaan euroon tunnissa.

Tulonjakopakkomielteiselle Suomelle paikallinen sopiminen on kirosana pahimmasta päästä, koska sitä noudatettaessa palkat ja palkankorotukset seuraavat huomattavasti paremmin yksilöiden ja yritystenvälisiä tuottavuuseroja. Paikallisen sopimisen käyttöönoton myötä sanonta ’sama palkka samasta työstä’ muuntuu yli ajan muotoon ’sama palkka samasta tuottavuudesta’. Esimerkiksi OECD on kannustanut siirtymään Suomessa kohti yksilöllisempää palkanmuodostusta, joka allokoi talouden resurssit nykyistä huomattavasti paremmin. Esimerkiksi työntekijälle tulee vahva kannustin vaihtaa huonon tuottavuuden yrityksestä paremmin tuottavaan, koska kompensaatio hyvässä yrityksessä on selvemmin parempi kuin huonossa.

Tulonjakopakkomielteisestä järjestelmästä johtuen palkojen muodostamisen joustavuudessa Suomi on peränpitäjä, jäykimmällä mahdollisella rakenteella.

Maailman talousforumin, WEF:n tutkimuksessa Suomen sijoitus on 140 maan joukossa on viimeinen, 140.

Suomalaisen palkankorotus- ja työmarkkinajärjestelmän soveltuvuudesta kiinteän valuuttakurssin talousjärjestelmään voi olla monta mieltä, mutta ainoastaan varmaa on se, että mikäli järjestelmä rakennettaisiin uudelleen puhtaalta pöydältä, nykyiseen ei päädyttäisi. Se kun ei palvele kenenkään etua.

Toverituomioistuimet

Suomen sisällissodan, kansalaissodan, syttymisestä on kulunut parin vuoden päästä tasan sata vuotta. Länsimaille poikkeuksellisen verisessä sisällissodassa punaiset eli vasemmisto hyökkäsi ensin yleisillä ja yhtenäisillä vaaleilla toteutettua yhteiskuntajärjestystä vastaan. Toisessa aallossa sodan päätyttyä valkoiset eli oikeisto toteutti sotaan vastapuolella osallistuneiden keskuudessa etnistä puhdistusta muistuttavan kansanmurhan, lähes puhtaasti kostotoimenpiteenä.

Kun kansalaissodan aikana, ja jälkeen, jaettiin oikeutta oman porukan kesken, ideologisista tai jopa puhtaasti taloudellisista lähtökohdista, ei syytetyksi joutuneen oikeusturva ollut kovinkaan korkealla. Tuomioita jakaville usein riittävä peruste syyllisyydestä oli käsivarren nauhan väri. Varsinkin sodan päätyttyä ole helppo jakaa kenttätuomioita kun pelkoa mahdollisesta edesvastuusta ei ollut. Oikeus tunnetusti seuraa voittajan miekkaa.

Paras esimerkki nykyajan toverituomioistuimesta on työntekijäpuolen (laiton) lakkoilu usein mitä pienimmästäkin syystä. Usein esitettyyn kysymykseen siitä kuinka pienen etuoikeutetun joukon puolesta voidaan koko Suomi pysäyttää, saatiin vastaus kesällä 2014 – yhden (1). Tuo yksi oli Röyttän Satamatyöläiset ry:n luottamusmies.

Kesäkuussa 2014 North-Western Shipping Companyn alus M/v Rusich-5:n asetettiin saartoon eli sen lastaaminen ja purkaminen Röyttän Satamatyöläiset ry:n paikallisosaston työntekijöiden toimesta keskeytettiin. Saarron syyksi esitettiin epäilys aluksella harjoitetusta alipalkkauksesta. Tapauksesta raportoinut Yle kertoi, ettei haastatelluilla aluksen merimiehillä ole vaatimuksia työnantajaansa kohtaan. Lisäksi laivavarustamoa edustanut lakitoimisto osoitti tuomioistuimelle toimittamassaan turvaamistoimihakemuksessa, että dokumentoidusti aluksella suoritettavat palkat ovat yli ITF:n vaatiman tason.

Ennen kuin päätyttiin prosessin päätepisteeseen, koko Suomen satamien sulkemiseen päiväksi, Röyttän Satamatyöläiset ry ei esittänyt mitään kirjallista vaatimusta varustamolle. Puheenjohtaja Pekkarinen oli ainoastaan puhelimitse ilmoittanut varustamolle oman epäilyksensä siitä, että aluksella maksetaan alipalkkoja. Saarron pitkittymisen seurauksena varustamoa edustanut lakitoimisto lähetti paikallisyhdistykselle kirjallisen muistutuksen laillisuusperiaatteesta, ja laittoman saarron mahdollista vahingonkorvausvelvoitteista.

Porukka, joka ei halunnut käsitellä omia vaatimuksiaan alipalkkauksesta tuomioistuinlaitoksessa, kerääntyi pöydän ääreen, ja pisti pystyyn oman toverituomioistuimensa. Tuomioksi julistettiin yhden vuorokauden mittainen, Suomen kaikkien satamien saarto. Tuomion perusteeksi esitettiin luottamusmiehen kohdistunut laitonta uhkausta. AKT:n puheenjohtaja mukaan kyseessä oli ”1930-luvun tyylinen uhkaus”.

Rikosilmoitusta ei uhkauksesta missään vaiheessa tehty. Luultavasti siksi, että tiedossa oli, ettei oikeudesta olisi saatu satamalaisten kannalta mieluisaa lopputulosta. Oli helpompi käydä omaa oikeutta, jolla varmasti saatiin haluttu lopputulos aikaiseksi. Jupakan aikana Suomen Merimies-Unionin ITF-koordinaattori Simo Nurmi kertoi Ylelle, että hänen mielestä ay-liikkeet joutuvat toimimaan poliiseina. Lauseesta jäi uupumaan ainoastaan toteamus, että sama taho toimii tarvittaessa myös syyttäjänä ja tuomioiden jakajana.

Suomen Kuvalehden julkaisemaa lakitoimiston kirjettä oli vaikea pitää paluuna Mäntsälän kapinan vuosikymmenille. Kirje sisälsi varsin normaalia lakiteknistä kapulakieltä, josta puuttuivat viittaukset hevosenpäähän kirjeen vastaanottajan sängyssä. Luultavammin kirjeen vuoksi ei yöunia menetetty.

Mikäli kirjeen osalta olisi menetelty kuten oikeusvaltiossa, olisi käynnistetty oikeudellinen prosessi, jossa poliisi esitutkii ja syyttäjä syyttää. Sen sijaan hypättiin suoraan haluttuun lopputulokseen, oman käden oikeuden jakamiseen. Koko prosessiin saatiin kulumaan aikaa muutama tunti, lopputuloskin oli juuri se kaveriporukassa päätetty. Oikeuskäytännöt eivät ole siis ottaneet kansalaissodan jälkeisenä vuosisatana kovinkaan kummoista loikkaa eteenpäin.

Syyttävää sormea ei tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisesta ja epäparlamentaarisesta päätöksenteon osalta kannata heristää ainoastaan Pitkänsillan pohjoispuolelle. Eläköitymishaastattelussaan haastattelussaan pitkän linjan työmarkkinamies Lasse Laatunen hehkutti nykyistä järjestelmää ja vannoi työehtosopimusten yleissitovuuden nimiin.

Kertomassaan esimerkissä hän varoitti lähes ihailevaan sävyyn hallitusta koskemasta yleissitovuuteen, koska ’muuten ay-liike tuo puskutraktorin valtioneuvoston linnan kupeeseen’. Tuo puskutraktori ei legitimoi pelkästään ay-liikkeen vaan myös sen vastinparin, työnantajajärjestöjen vallan. Vahva palkansaajaliike on tae sille, että tarvitaan sen vastinpari, työnantajaliike. Kumpikaan osapuoli ei edusta koko Suomen kansaa vaan ainoastaan omia jäseniään, työssäkävijöitä ja heitä työllistäviä. Työmarkkinoiden ulkopuoliset tai tulevat sukupolvet eivät kuulu heidän intresseihinsä. Aitoa paikallista sopimista molemmat osapuolet vastustavat, koska sinä voidaan itsenäisesti päätyä jopa nykyisiä työehtosopimuksia paremmin toimiviin työmarkkinoihin, ilman osapuolet kätilöintiä.

Työmarkkinajärjestöillä on oma toverituomioistuinmuotonsa, vetokratia, jossa hyvin moniin yhteiskuntamme päätöksiin on veto-oikeus, muttei vetovastuuta. Järjestelmän puitteissa osapuolet saavat käyttää lähes rajattomasti ulkoparlamentaarista ja epäjuridista valtaa työmarkkinoiden ja muun yhteiskunnan, kuten eläkkeiden, suhteen, muttei ole vastuussa juuri mistään. Pitäisikö koko yhteiskunta jättää korporaatioiden hallinnoitavaksi kun heillä on kuitenkin veto-oikeus parlamentaariseen päätöksentekoon?

Viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että työmarkkinajärjestöt todellakin osaavat neliraajajarrutuksen. Osapuolet muistuttavat mieluusti, että eläkeratkaisu saatiin aikaan. Kyllä saatiin, mutta osin vesitettynä, ja aivan liian myöhään. Eläkeikä nousee entiselle, vuoden 2005 lähtötasolleen vuonna 2027. Siinä välissä suuret ikäluokat ehtivät eläköitymään, luonnollisesti superkertymän kera.

Sadassa vuodessa ei työmarkkinoiden legalismi tai parlamentarismi ei ole edennyt lähes lainkaan. Jos haluaa vaikuttaa työmarkkinoiden toimintaan, ei kannata äänestää vaaleissa. Sen sijaan annattaa hakeutua töihin Hakaniemeen tai Etelärantaan. Siellä ne sinunkin työsuhdettasi koskevat päätökset viime kädessä tehdään.

Suomalaisen korporatismin sata vuotta: lähes rajattomasti valtaa, muttei juridista tai parlamentaarista vastuuta.

Pohjoismaista mallia ei ole

Vaalien lähestyessä pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla on paljon ystäviä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sitä kutsutaan pohjoismaiseksi malliksi, (sosiaalidemokraattiseksi) hyvinvointivaltioksi tai hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikilla nimillä kuvataan valtion ja yhteiskunnan järjestämistapaa, jossa korkeahkoon verotukseen yhdistetään laajat julkiset palvelut ja työmarkkinoiden sekä (markkina)talouden valtion ohjaus. Julkissektorin menojen suhde bruttokansantuotteeseen on korkea.

Suomessa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa tavataan pitää politiikkojen keskuudessa oman yhteiskuntamallimme synonyyminä. Näin halutaan antaa tietoisesti kuva siitä, että muutkin Pohjoismaat ovat järjestäneet toimintonsa ja yhteiskuntansa kuten me. Tosiasiassa yhtenäistä pohjoismaista mallia ei ole olemassakaan. Kaikissa maissa on toki korkea nettoveroaste ja laajalti julkishyödykkeitä tarjolla, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Kakku voi olla koristeiltaan ulkoisesti sama, mutta täytteet vaihtelevat maittain.

Esimerkiksi terveydenhuollon julkispalveluita tuotetaan Ruotsissa kaavalla, jossa raha seuraa potilasta. Alueelliset maakuntakäräjät määrittelevät paljon eri terveydenhuoltopalvelut, kuten polikliniikkakäynti saavat maksaa, ja mitkä ovat niiden laatukriteerit. Avuntarvitsija päättää itse meneekö julkisen yhteisön tuottamaan terveyskeskuspalveluun vai yksityiselle lääkäriasemalle. Viime kädessä veronmaksaja päättää itse kuka häntä hoitaa, palveluntilaaja määrittää taas maksimihinnan mitä kyseistä palvelusta maksetaan. Jos palvelun onnistuu tuottamaan tehokkaammin tai kriteereitä laadukkaammin, on oikeutettu tuotantopalkkioon.

Palveluntuottajien välinen kilpailu on tuonut palvelut tarvitsijoiden lähelle, esimerkiksi lähiöihin on avattu pieniä muutaman lääkärin terveysasemia. Suomessa taas ”pohjoismainen malli” terveydenhuollossa rakentuu suuriin julkisiin yksiköihin – valinnanvaraa on lähinnä sen suhteen miltä julkisyksiköltä hoitonsa haluaa. Kustannuksia ei kontrolloi kukaan. Sotet ja ervat lisäävät oma hallintohimmelinsä entisten päälle. Osmo Soininvaara on luvannut tarjota pullakahvit edustajatovereilleen, mikäli saa perusteet mihin viittä erva-aluetta tarvitaan. Ovat jääneet pullakahvit maksamatta.

Tanska laittoi kuntansa yhteen toistakymmentä vuotta sitten, Ruotsi muutamassa erässä, alkaen jo 1960-luvulla. Puolta pienemmässä Suomessa onkin enemmän kuntia kuin Ruotsissa, Norjassakin niitä on 47% vähemmän kuin meillä. Tosin maakuntakäräjämalli vaikeuttaa kuntien ja niiden tehtävien vertailua. Ainakaan muissa Pohjoismaissa kuntapuolella ei uskota ’paljon ja pieniä’ –mallin toimivuuteen. Ehkä me tiedämme Suomessa paremmin?

Työmarkkinoilla samankaltaisuutta on jopa vähemmän kuin terveydenhuollossa tai kunnissa. Niin sanottua työehtosopimusten yleissitovuutta ei Ruotsissa ja Tanskassa tunneta lainkaan, Norjassakin vain paperilla. Suomen malli taas on sellainen, että paperilla työnantajalla ja työntekijällä on keskinäinen sopimusvapaus, eli osapuolet voivat sopia ehdot haluamallaan tavalla. Sopimusvapautta ei sen sijaan ole, mikäli kyseisellä toimialalta löytyy työehtosopimus. Työehtosopimuksettomat toimialat ovat yhtä harvinaisia kuin lumiukot Saharassa. Työehtosopimuksia on kolmisensataa.

Etelärannan ja Hakaniemen miehet ja naiset päättävät suuressa viisaudessaan kaikkien suomalaisten puolesta työehtojen raamit palkat mukaan lukien täysin riippumatta siitä, millä toimialalla tai millä paikkakunnalla työtä tehdään. Tämän seurauksena Suomessa on nelisensataatuhatta työtöntä. Melkoinen saavutus.

Työsuhteiden keston, päättymisen, palkanmuodostuksen ja koeaikojen suhteen jokaisessa Pohjoismaassa on omat sääntönsä. Ruotsissa irtisanotaan aina uusimmat työntekijät, Tanskassa ihan kuka tahansa, ja ihan milloin tahansa. Ruotsissa ainakin oman alani yrityksissä koeaika on kuusi kuukautta, Tanskassa joustava irtisanomiskäytäntö on tehnyt koeajasta epärelevantin. Ruotsissa ja Tanskassa työtön pakko-ohjataan työmarkkinoille hyvissä ajoin ennen kuin liitonrahat lakkaavat. Työtön työnhakija ei ehdi sosiaalisesti syrjäytyä 400 päivää, koska kurssitus tai kunnan hommat alkavat ripeästi työttömyyden iskiessä.

Ruotsissa palkankorotusvaran kaikille toimialoille ankkuroi ns. industrinormen, vientiyritysten palkankorotusvara, jota ei sitten muualla yhteiskunnassa ylitetä. Tanskalaiset päättävät palkkansa paikallisesti ja norjalaisilla on öljyn myötä ihan omat sääntönsä. Ruotsissa palkka voi työuran loppupuolella jopa faktisesti laskea, koska palkankorotukset seuraavat tarkemmin työntekijän tuottavuutta ja tehokkuutta kuin Suomessa.

Suomalainen kolmikanta on ihan oma luomuksensa, jossa valtio muun muassa ulkoisti eläkeratkaisun täysin työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kaksikantaan. Aika hyvin ulkoparlamentaarisilta voimilta, joiden päättäjiä ei todellakaan demokraattisin voimin valita. Valtiovarainministeriön ex-jyrä Raimo Sailas on ihmettellyt toimintatapaa muutaman tuhannen palstamillin verran. Hänen mukaansa yksi keskeisimmistä hyvinvointivaltion kestävyysvajeen päätöksistä tehtiin ilman, että hallitus otti osaa. Siihen taas vaikutti olennaisesti Jutta Urpilaisen harkitsematon vaalilupaus siitä, etteivät demarit istu hallituksessa, joka korottaa eläkeikää.

Työeläkemallit maiden välillä ovat vaikeasti tulkittavissa ja yhteismitallistettavissa. Ruotsissa tosin jaksetaan työelämässä huomattavasti pidempään ja ikääntyneiden työllisyysaste on huomattavasti korkeampi. Syyksi tähän tarjotaan sitä, että loppupäässä työtehtävät kevenevät, mutta niin kevenee myös palkanmaksukin. Lisäksi taloudelliset edut työssä pysymisessä korostuvat. Ruotsissa eläkekattoa kierretään työntekijöiden ja työnantajan yksilöllisillä sopimuksilla.

Äänestäjän kannattaa näin vaalikevään lähestyessä pitää mielessä, ettei monoliittista pohjoismaista mallia ole olemassa kuin politiikkojemme paneelipuheissa. Kyllä, on totta, että kaikissa Pohjoismaissa on korkea nettoveroaste, ja periaatteessa kattavilta näytävät julkiset palvelut. Niillä nettoveroilla vain saa kovin eri tavalla tuotettuja ja erilaatuisia palveluja. Norjassa huokaillaan homekouluja, Ruotsissa yksityistettyjen koulutuspalvelujen heikkoja Pisa-tuloksia.

Suomalaisen pohjoismaisen mallin erikoisuus on, että korkeasta veroasteesta huolimatta velkaannumme ainoana Pohjoismaana erittäin nopeasti. Lisäksi julkisten palveluiden laatu ja saatavuus on erityisesti terveydenhuollossa hyvinkin paikkakuntasidonnaista.

Tämä, jos mikä, on ainutlaatuista.

Avoin kirje Antti Rinteelle

Parahin Antti, olet kovasti mukana SDP:n puheenjohtajakisassa. Kirjoitushetkellä voisi jopa väittää sinun kaartavan loppusuoralle piikkipaikalta. Se on vähintäänkin erikoista puolueessa, jossa istuvaa puheenjohtajaa ei haasteta kuin poikkeusoloissa. No, semmoisessa kyllä elämmekin. Taloudellinen ahdinkomme todennäköisesti syvenee 2020-luvun puoliväliin. Sen jälkeen ns. luonnollinen karsinta helpottaa tilannetta, kun suurimmat ikäluokat alkavat poistua keskuudestamme. Siihen saakka julkisen sektorin koko, ja tuska, eivät ainakaan absoluuttisilla euroilla mitattuna pienene.

Mikään kansakunta ei ole noussut kukoistukseensa kuin työtä tekemällä ja yrittämällä. Sitä voi kehitellä vaikka minkälaista tulonsiirtounionia ja – yhteiskuntaa, mutta jos jaettavaa ei ole, niin sitä ei ole. Jaettava on niitä taskuissa ja tileillä olevia euroja, ei prosentteja, joita sitten hyvinvointiyhteiskunnan hengessä jaetaan, olipa euroja tai ei. Prosentteja ei voi syödä tai kuluttaa, euroja voi. Se fakta tuntuu monesti teiltä politiikan kilpakentillä kirmaavilla unohtuvan.

Vuodesta 2008 alkaen on Suomessa viidennes absoluuttisista euroista jaettu lainaamalla ne ensiksi rahamarkkinoilla. Siis niiltä ahneilta pankkiireilta Lontoossa, New Yorkissa, Frankfurtissa ja muista talousmaailman mordoreissa, jotka raunioittavat Etelä-Euroopan talouksia ihan vaan sadistisuuttaan. Nyt ne samat korkoja manipuloivat bonustennostajat ovat dumpanneet viidessä vuodessa 50 miljardia pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon. En tiedä mitä olet Antti aiheesta mieltä, mutta minun mielestä tässä tuntuu olevan jokin ajatuksellinen ristiriita.

Tutustuin pintapuolisesti puheenjohtajaohjelmaasi. Siitä tuli mieleen viranomais- ja poliitikkovetoinen televisiokuvaputkitehdas Valco, joka eli Aleksis Kiveä lainaten syksystä syksyyn. Valco yritti veronmaksajien rahoilla, ja rahojen mukana katosivat, paitsi aateveli Kalevi Sorsan maine, niin myös sadat hiekalle rakennetut työpaikat. Eikö me voitaisi Antti jättää yrittäminen niille, jotka tekevät sitä omilla rahoillaan, ja riskillään. Valtiovetoinen liiketoiminta on niin seitkytlukua, ja niin tuomittu epäonnistumaan. Jos et usko, katsopa kuinka monta valtio-omisteista lentoyhtiötä on jäljellä, tai missä hapessa ne ovat. Mikään ei pilaa valtiokapitalismia niin tehokkaasti kuin vapaa kilpailu.

Ajatukseksesi pääomaverotuksen muuttamiseksi oli sekin valcomainen, raikas tuulahdus solidaarisesta yya-henkisestä 1970-luvun ilmapiiristä. Sen luettuani oli pakko kuunnella pari siivua Agit Propia, jotta pääsin paremmin vastakkainasettelun tunnelmaan. Olit Antti esittänyt, että pääomaverotuksessa pitäisi palata 70-80 –lukujen parhaisiin käytäntöihin eli käytännössä verottaa niitä kuin palkkatuloja. Toinen kantava ajatus samaisessa haastattelussa oli, että ainoa tapa hyötyä taloudellisesti yritystoiminnasta saisi olla yrityksen myynti kymmenen vuoden omistamisen jälkeen. Kyseisen ajatelman luettuani päättelin itse, että juuri nyt on se oikea aika muuttua tilapäisesti yrittäjästä palkkatyöläiseksi.

Pikainen laskutulos kertoo, että ehdotuksesi johtaa yhteisöveron kanssa pääomatulojen varsin kohtuulliseen 62% kokonaisveroasteeseen. En tiedä miten kompensoisit niitä yritystoiminnan riskinottajia, joiden yritysidea ei kanna kymmentä vuotta. Heitähän meistä yrittäjistä on valtaosa. Suomalaisten yritysten keski-ikä on ainoastaan seitsemän vuotta. Ei taida taloustiedekään tuntea teoriaa, jossa riskin kasvattaminen laskee tuotto-olettamusta.

Ennen kuin pääomaverotusta aletaan isolla kädellä säätämään, kannattaa pitää mielessä semmoinen tilastollinen fakta, että vuonna 1975 omaisuus- ja yrittäjätulot eli pääomatulot olivat kansantulo-osuutena mitattuna prosentuaalisesti suuremmat kuin v. 2013. Lisäksi kaikista 60% osingoista maksetaan Suomen ulkopuolelle, niitä pääomatuloja eivät kotimaiset verolait koske millään lailla.

Jos jotakin minä Antti toivon, niin sitä, että voitat reilun kilvan ja pääset vallankahvaan. Mikään ei paranna ihmistä idealismista niin kuin todellinen, raskas vastuunkanto. Lisäksi olen ymmärtänyt, että valtionvarainministeriön osaava virkamieskunta pystyy valamaan taloudellista realismia kovempaankin aihioon. Heillä on siitä lukuisien ministereiden ja vuosikymmenien kokemus.

Haluaisin kuitenkin tavata sinut näin äijäfeministien kesken heti kun Lahteen huipentuva kiertuekoitos on ohi. Lupaan tarjota sopivana iltana ravintola Zetorissa löylynlyömät lenkit ja ex-yrittäjän käytännön vinkit siitä miten Suomi saadaan taas nousuun. Uskon sen olevan meidän molempien tavoite. Aatteellisista eroista huolimatta. Illallisen ovat jo lontoolaiset meille kustantaneet.