index.php

Demokratian kultainen vasikka

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin useimmilla muilla nykyisin. (lisää…)

Taloudellinen tietovajeemme

Taloustiede on aihe, joka hallitsee nykyään julkista elämää ja tärkeitä keskusteluja poliittisista menettelytavoista, mutta suurin osa ihmisistä, jotka luottavat kouluissa aiheesta oppimaansa tietoon, käyvät älylliseen taisteluun aseettomina. (lisää…)

Kansalaisyhteiskuntaa elvyttämässä

“Verot”, totesi Oliver Wendell Holmes, Jr., ”on hinta, jonka maksamme sivistyneestä yhteiskunnasta.” Mutta kuten taloustieteilijä Mark Skousen kerran väitti, paljon paremmin voimme perustella väitteen, että verotus on itse asiassa hinta, jonka maksamme kansalaisyhteiskunnan puutteesta. Jos ihmiset pitäisivät parempaa huolta itsestään, perheistään ja heidän lähellään puutteessa elävistä, hallinto kutistuisi ja yhteiskunta voimistuisi sen seurauksena.

Skousen puki tämän hyvin sanoiksi todetessaan, että ”joka kerta kun säädämme uuden lain tai säädöksen, joka kerta kun nostamme veroja ja joka kerta kun käymme sotaa, tunnustamme yksilöiden epäonnistuneen itsensä hallinnoimisessa. Kun suostuttelemme kansalaisia toimimaan oikein, voimme sanoa voittaneemme. Mutta kun me pakotamme ihmiset toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Suostuttelun voitto pakottamisesta – ihmisten halu auttaa toisia sen sijaan, että hallinto heidät siihen pakottaa – on sivistyneiden ihmisten ja kansalaisyhteiskunnan merkki. (lisää…)

Terveen julkisen politiikan seitsemän periaatetta

Kun astuin ensimmäistä kertaa korokkeelle antamaan tässä toistamaani puhetta, olin puhuttelemassa Detroit Economic Clubia, maailmankuulua ajatustenvaihdon foorumia. Luontaisesta optimististani ja tuohon arvokkaaseen areenaan yhdistetystä julkisuudesta huolimatta en kuitenkaan osannut kuvitella, miten paljon huomiota ”Terveen julkisen politiikan seitsemän periaatetta” tulisi saamaan tulevina päivinä ja vuosina.

Viimeisimpien laskelmieni mukaan olen pitänyt tämän puheen noin sadassa eri paikassa, varmaankin 20 osavaltiossa ja yli kymmenessä vieraassa maassa. Teksti on käännetty ainakin 12 vieraalle kielelle, mukaan lukien kiinaksi, koreaksi, espanjaksi ja kiswahiliksi. Fiktiotakin kummallisemman juonenkäänteen johdosta minut kutsuttiin pitämään tätä puhetta People’s University -kansanyliopistoon Pekingiin. Lukijat, joille näkemykseni tai seitsemän periaatetta ovat jo tuttuja, huomaavat varmasti ironian – ja voiton – joka sisältyy näistä periaatteista puhumiseen maailman suurimman kommunistivaltion sydämessä. (lisää…)

Avoin kirje kaikille valtiojohtoisille

Hyvät valtiojohtoiset,

Tiedän kyllä. Vastustatte jo nyt kirjettäni. Ette pidä luokittelusta ”valtiojohtoinen”. Ette pidä itseänne valtion palvojina, vaan sen sijaan haluatte vain auttaa ihmisiä ja valtio toimii vain parhaaksi katsomananne keinona arvokkaiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Valtiojohtoinen” on mielestänne merkityksellä ladattu termi – halventava ilmaisu, joka vihjaa enemmän kuin olette valmis julkisesti myöntämään.

Odotetaan ja katsotaan miltä tämä termi vaikuttaa, kun olette lukeneet koko kirjeeni ja vastanneet siinä esitettyihin kysymyksiin. Jos epäilette onko tämä kirje suunnattu teille, selvennän vielä kenelle olen kirjoittamassa. Jos olette niiden monien joukossa, jotka viettävät suurimman osan ajastaan ja energiastaan kannattaen ehdotuksia valtion toiminnan laajentamisen puolesta, ja vain vähän tai ei lainkaan aikaa suositellen valtion vallan vähentämistä, tämä kirje on todellakin löytänyt kohteensa. (lisää…)

Kuka on mitäkin velkaa ja kenelle?

Vaikka onkin yhteiskunta, joka on syöttänyt, vaatettanut, majoittanut, huoltanut, opettanut, viihdyttänyt ja muutenkin rikastanut enemmän ihmisiä korkeammilla tasoilla kuin mikään muu koko ihmiskunnan historiassa, Amerikassa vallitsee silti perusteeton syyllisyydentunto (ja muissa länsimaissa se on vieläkin näkyvämpi).

Tämä syyllisyydentunto nähdään kaikkialla. Minua eniten häiritsevä esimerkki on se, joka kuullaan usein hyvää tarkoittavilta filantroopeilta, jotka somistavat hyväntekeväisyyttään tällä pienellä karamellilla: ”Haluan antaa jotakin takaisin.” Tämä kuulostaa aina siltä, että he pyytelevät anteeksi menestystään.

Käännettynä tämä toteamus merkitsee suurin piirtein seuraavaa: ”Olen onnistunut keräämään varallisuutta vuosien varrella. Huolimatta siitä miten sen tein, tunnen syyllisyyttä siitä. Se, että minulla on enemmän kuin jollakin toisella, tuntuu väärältä, mutta älä pyydä minua selittämään miten tai miksi, koska se on vain epämääräinen ja painostava tunne. Koska minulla on jotain, minusta tuntuu, että minulla pitäisi olla vähemmän. Tuntuu hyvältä antaa se pois, koska sen tekeminen puhdistaa minut sen omistamisen synnistä. Nyt olen hyvä ihminen, enkö olekin?” (lisää…)

Valtion koulutus luo valtion uudelleen

Ehkä tärkein periaate, jonka valtion luonteesta voi oppia, on tämä: Se eroaa kaikista muista yhteiskunnan instituutioista, koska se on niistä ainoa, joka saa laillisesti turvautua voimakeinoihin. Valitettavasti tämä periaate on lähes täysin pyyhkiytynyt länsimaisesta muistista. Yli sadan vuoden pakollinen julkinen koulutus suurimmassa osassa länsimaita saattaa olla tähän syynä.

Tehdäänpä jotain selväksi ennen kuin menemme yhtään pidemmälle. Valtion voimankäytön merkillepano ei ole mikään radikaali anarkistinen idea. Se on instituutiota määrittävä ja erottava tunnusmerkki. Kaiken tyyppiset poliittiset ajattelijat hyväksyivät tämän ajatuksen faktana lähes koko viime vuosituhannen loppupuoliskon ajan. Yksikään kunniallinen tutkija ei yrittänyt kiertää tätä asiaa ja esittää valtiota jonkinlaisena vapaaehtoisena, hyväntahoisena yhteisönä. (lisää…)

Seitsemän harhaluuloa taloudesta

Eräs uutisankkuri kerran kommentoi, että ”puoli tusinaa taloustieteilijää yleensä keksii noin kuusi erilaista toimintatapaa.”

Siltä tosiaan näyttää. Jos taloustiede on todellakin ”tiede”, miksi se uhmaa tarkkuutta, varmuutta ja suhteellista yksimielisyyttä, jotka pätevät niin moniin muihin tieteisiin – esimerkiksi fysiikkaan, kemiaan ja matematiikkaan?

Jos taloustiedettä ja ihmisen toimintaa säätelevät lait ovat olemassa ja muuttumattomia, mikseivät taloustieteilijät pääse yksimielisyyteen todella tärkeissä asioissa? Taloustieteilijä A kampanjoi verovähennysten puolesta kun taas taloustieteilijä B ehdottaa verojen lisäämistä. Taloustieteilijä C vaatii tullisuojaa, mutta taloustieteilijä D haluaa vapaata kauppaa. Eräs taloustieteilijä puhuu sosialisoinnin puolesta, ja tätä puolestaan vastustaa toinen, joka puolustaa markkinataloutta. Ainoa asia, josta kaikki taloustieteilijät ovat samaa mieltä, on se, että he ovat eri mieltä.

Kyynikko ehkä katsoessaan tätä taloustieteen Baabelin tornia tuomitsee kaiken taloustieteellisen tutkimuksen. Tämä olisi kuitenkin epäreilua niitä monia totuuksia kohtaan, jotka hallitsevat ihmisten välistä vuorovaikutusta markkinoilla. Lisäksi tällainen näkemys edustaa ns. ”pakoilua”. Se ei tarjoa mitään uskottavaa selitystä tälle sekaannukselle, eikä millään tavoin ohjaa oikean ja väärän erottelussa.

Taloustieteilijöiden ”hulluudessa” on kuitenkin myös järkeä. Eroavaisuudet heidän ajattelussaan ovat selitettävissä. Mistä aloittaisimmekaan? (lisää…)

Mitä on aito myötätunto?

Kaikissa vaalikampanjoissa sana ”myötätunto” esiintyy aina sataan kertaan. Suuret valtion ohjelmat toimivat todistuksena myötätunnosta, kun taas valtion varojen leikkaaminen on merkki kylmäsydämisyydestä. Termin puolueellisella käytöllä poliitikot ovat perusteellisesti sumentaneet sanan merkityksen.

Kuten Marvin Olasky osoitti teoksessaan The Tragedy of American Compassion, sanan myötätunto (engl. compassion) alkuperäinen määritelmä Oxfordin englanninkielen sanakirjassa on ”kärsimystä yhdessä toisen kanssa, osallistumista kärsimykseen”. Sanan painotus englanniksi, kuten sana itse osoittaa (”com”, joka tarkoittaa kanssa, sekä ”passion”, joka juontaa juurensa latinan termistä ”pati”, merkitykseltään kärsiä), on henkilökohtaisella osallistumisella onnettomien kärsimykseen – heidän kanssaan kärsimistä, ei vain antamista.

Nykyään suurin osa ihmisistä käyttää termiä viittaamaan – Olanskyn sanoin – ”tunteeseen tai emootioon, jolloin ihmistä liikuttaa toisen kärsimys tai ahdinko, ja halu lievittää sitä”. Näiden kahden määritelmän välillä on valtava ero: toinen edellyttää henkilökohtaista toimintaa, toinen vain ”tunteen”, joka usein sisältää kääntymisen jonkun toisen – juuri valtion – puoleen ja odottavan sen puuttuvan ongelmaan. Toinen näistä kuvaa Äiti Teresaa ja Punaista Ristiä, toinen taas tyypillistä vastuuta pallottelevaa sosiaalista aktivistia, joka sydänverellä osoittaa mieltään kyltti kädessään.

Tosiasia on, että valtion “myötätunto” ei ole samanlaista kuin henkilökohtainen ja yksityinen myötätunto. Kun odotamme valtion tekevän puolestamme sen, mitä meidän itsemme pitäisi tehdä, odotamme mahdotonta ja päädymme sietämättömään. Emme varsinaisesti ratkaise ongelmia, vaan hoidamme niitä kalliisti hamaan ikuisuuteen ja luomme uusia matkan varrella.

Vuodesta 1965 – kun ns. sota köyhyyttä vastaan alkoi – aina 1990-luvun puoliväliin Yhdysvalloissa käytettiin hyvinvointiin 5,4 biljoonaa dollaria. Vuonna 1965 koko valtion hyvinvointikulut muodostivat vain hiukan yli yhden prosentin bruttokansantuotteesta (BKT), mutta 30 vuotta myöhemmin luku oli paisunut 5,1 prosenttiin BKT:sta vuosittain, mikä oli korkeampi kuin Suuren laman aikana 1930-luvulla saavutettu ennätys. Ennen kuin työntekoa korostavat hyvinvointiuudistukset tulivat voimaan 90-luvun lopulla, köyhyyden taso ei juurikaan ollut muuttunut vuodesta 1965. Vuosikymmenien ajan miljoonat ihmiset elivät lannistuttavassa riippuvuudessa, perheitä palkittiin niiden hajoamisesta ja avioliittojen ulkopuolella syntyneiden lasten määrä nousi eksponentiaalisesti – kaikki nämä seikat johtuivat suurelta osin ”myötätuntoisista” valtion ohjelmista.

Ihmisen halukkuus käyttää valtion varoja avustusohjelmiin ei ole todiste hänen myötätunnostaan. Professori William B. Irvine Wrightin valtionyliopistosta Daytonista, Ohiosta, selostaa: ”Olisi järjetöntä pitää jonkun ihmisen halukkuutta kasvattaa puolustusmenoja todisteena siitä, että hän itse olisi urhea tai pitää ihmisen halukkuutta kuluttaa valtion varoja urheiluun todisteena siitä, että henkilö itse olisi urheilullinen.” Samoin kuin ”sohvaperuna” voi suosia valtion tukea urheilujoukkueille, myös henkilö, joka ei tunne myötätuntoa, voi silti suosia valtion tukiohjelmia ja myötätuntoinen ihminen voi puolestaan vastustaa niitä.

On virheellistä käyttää ihmisen poliittisia näkemyksiä hänen myötätuntonsa mittarina. Professori Irvine toteaa, että jos haluat selvittää, miten myötätuntoinen joku yksilö on, tuhlaat aikaasi jos alat kyselemään ketä hän äänesti. Sen sijaan sinun tulisi kysyä mitä hyväntekeväisyyslahjoituksia hän on tehnyt ja onko hän tehnyt vapaaehtoistyötä viime aikoina. Voisit myös kysellä, miten hän vastaa sukulaistensa, ystäviensä ja naapuriensa tarpeisiin.

Aito myötätunto on vahvojen perhesiteiden ja yhteisöjen, vapauden ja omatoimisuuden muodostama vankka muuri, kun taas yllämainittu teennäinen myötätunto on täynnä vaaroja ja kyseenalaisia tuloksia. Aito myötätunto merkitsee toisten auttamista aidon välittämisen johdosta, eikä kääntymistä poliittisten edustajien puoleen, jotta he tekisivät sen puolestasi. Aito myötätunto tulee sydämestä, ei valtion kassasta. Aito myötätunto on syvästi henkilökohtainen asia, ei maksu etäiseltä byrokraattiselta taholta.

Kun seuraavan kerran kuulet jonkun käyttävän sanaa “myötätunto”, kysy häneltä tietääkö hän todella mistä puhuu.

Tämä on kirjoittajan muokkaama artikkeli, joka perustuu alunperin vuonna 1997 julkaistuun esseeseen.

Taloudelliset mahdollisuudet vaativat moraalisen ulottuvuuden

Jokaisena vaalivuonna joudumme retoriikan ristituleen, jossa sinkoilevat sellaiset lausahdukset kuin ”saadaan tämän maan asiat taas kuntoon”, ”luodaan työpaikkoja, työpaikkoja” ja ”stimuloidaan taloutta”.

Poliitikot tekevät mielellään tulevaisuudenlupauksia ja jättävät huomiotta oman kädenjälkensä menneisyydessä. Tyypillisesti he kuluttavat paljon enemmän aikaa uusien interventiosuunnitelmien keksimiseen kuin puuttuvat vanhoihin ohjelmiin, jotka tulisi kumota. (lisää…)