index.php

Porvarillisen vasemmiston aika on nyt

Thomas Taussi ja Jari Kuikanmäki ottivat Liberan blogissa kantaa Osmo Soininvaaran avaukseen puolueenmentävästä aukosta Suomen politiikassa. Vaikka Taussin ja Kuikanmäen avaus perustui minusta puoluekolleegani Soininvaaran tekstin väärinluentaan, se on tärkeä osa keskustelua, jota emme Suomen politiikassa ole pitkään aikaan käyneet.

Nyt on aika käydä se keskustelu, jota minä ja monet muut ovat vuosikausia hiljaa herätelleet.

Alkuperäisessä tekstissään Osmo Soininvaara sijoittaa kuvailemansa fiktiivisen urbaanin liberaalipuolueen porvarilliseen vasemmistoon. Tähän vasemmisto-sanan käyttöön Taussi ja Kuikanmäki ripustautuivat omistaessaan kokonaisen artikkelin sille, miten vasemmistolaisuus tarkoittaa valtion vallan kasvattamista. Taussin ja Kuikanmäen analyysi vasemmistolaisuudesta sellaisena kuin se yleensä käsitetään pitää tietenkin paikkansa. Se, mitä olemme tottuneet ajattelemaan valtiovasemmistolaisena, on valtion sekaantumisen ja talouden toiminnan politisoinnin voimakasta kannatusta.

Kuten Taussi ja Kuikanmäki toteavat, liberaali-sanaa on käytetty vasemmistossa kummallisin tavoin kuvaamaan jotain, jolle paras keksimäni termi on postmoderni arvoedistyksellisyys, jonka yhteys liberalismin aateperinteeseen on hyvin löyhä tai olematon. Tämä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä puoluekollegani Soininvaara tarkoitti sanoa. Soininvaara on itseni tavoin sosiaaliliberaali.

Klassisen liberalismin ja sosiaaliliberalismin käsitteiden määrittelylle en omista aikaa, koska Taussi ja Kuikanmäki tekivät sen tekstissään riittävän hyvin.

Klassisen liberalismin (tai oikeistolibertarismin) kannattaminen nykypäivänä edustaa eräänlaista ääripessimismiä valtiollisia rakenteita kohtaan. Monarkian ja aatelisvallan vastustamisesta lähteneet klassisen liberalismin aatteet haluavat valtiosta mahdollisimman paljon eroon, ja luottavat siksi yhteiskunnan itsejärjestäytymiskykyyn ja talouden markkinaehtoisuuteen. Vastaavasti vasemmistolaiset aatteet kuten sosialismi ja kommunismi edustavat ääripessimismiä suhteessa vapaiden kansalaisten kykyyn luoda oikeudenmukainen yhteiskunta ja talous, jolloin ne vastustavat markkinoita ja itsejärjestäytymistä, ja kannattavat siksi laajaa yhteiskunnan toiminnan politisointia.

On selvää, että näitä kahta ajattelutapaa on mahdotonta yhteensovittaa. Tässä mielessä ”vasemmistoliberalismi” on sisäisesti ristiriitainen ilmaisu. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa hahmottaa asiaa. Erottaakseni Soininvaaran porvarillisen vasemmiston käsitteen vasemmistolaisuuden aateperinteestä, käytän siitä nyt termiä pragmaattinen liberalismi.

Pragmaattinen liberalismi on nimitykseni edustamalleni uudenlaisen sosiaaliliberalismin muodolle, joka sosiaaliliberalismille tuttuun tapaan kantaa ”vasemmistolaista” huolta oikeudenmukaisuuden kokemuksen toteutumisesta ja yksilöiden sosioekonomisista lopputuloksista, mutta vasemmistosta poiketen haluaa rajata nykyisestä sitä aluetta, jolla julkinen valta toimii ja jonka puitteissa yksittäisiä asioita politisoidaan.

Pragmaattisen liberalismin syy tähän rajaamiseen ei kuitenkaan ole ideologinen eikä edellytä liberalistista aatetaustaa, vaan perustuu yksinkertaisesti siihen, että parhaan saatavilla olevan tiedon mukaan monet yhteiskunnan toiminnot toteutuvat parhaiten itsejärjestäytyvinä, kun jotkut taas toimivat paremmin, kun valtio ottaa niistä koppia.

Sosiaaliturva, kouluttautumisen tukeminen ja terveydenhuollon takaaminen ovat tyypillisiä annettuja esimerkkejä sosiaaliliberaalin valtion tehtävistä. Kuten 21. vuosisadan taloutta ja yhteiskuntaa käsittelevässä kirjassani Olipa kerran työ totean, näiden julkisten tehtävien lisäksi nykyaikaisen edistyksellisen valtion tulisi hinnoitella paitsi talouden ulkoishaitat myös sen ulkoishyödyt. Tässä pragmaattinen liberalismini eli kirjanikin lukeneen Soininvaaran porvarillinen vasemmisto eroaa liberalismin kirjallisuusperinteestä, mutta on silti täysin linjassa sosiaaliliberalismin periaatteiden kanssa. Kuten Soininvaara toteaa, se ei ole yhteensopiva klassisen liberalismin aateperinteen kanssa, joka tapaa kiistää ulkoisvaikutusten relevanssin – tai ainakin vähättelee niitä.

Liberan Synkät ajat Suomessa -pamfletin artikkelissani Virkamies varjelee meitä innovaatioilta yritin kuvailla pragmaattisen liberalismin tarvetta. Suomen monet ongelmat johtuvat nähdäkseni ennen kaikkea siitä, että globaalin talouden rakenteen ja sen toimintaympäristön muutokset ovat niin nopeita, että voimakas yhteiskunnan politisointi ja liika yksityiskohtiin puuttuminen lamaannuttaa yhteiskunnan tarvittavien nopeiden muutosten edessä.

Koominen esimerkki tästä on se, että uusia ruokatuotannon mahdollisuuksia avaava ns. vertikaaliviljely teollisuushallissa ei voi saada maataloustukea ja jää siten markkinoilla tehottomimpien tuotantokeinojen jalkoihin, koska maataloustukien ehtona on kasvihuone tai pelto. Vastaavasti Suomessa työmarkkinoiden ja sosiaaliturvaoikeuden sääntely on niin jäykkää, että yrittämiseen tai työn vastaanottamisen kannustamisen sijaan laki määrää ihmiset tuijottamaan seinää. Tämänlaisten lainsäädäntöpakettien muuttaminen tarkoittaa Suomessa 10-20 vuoden projekteja. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua enemmän muutoksia, ja lakihankkeissa ollaan jatkuvasti yhä enemmän todellisuudesta jäljessä.

Looginen johtopäätös olisi rajata julkinen päätöksenteko strategiselle tasolle ja keskittyä säätelemään lopputuloksia sen sijaan, että puututtaisiin toivottavien lopputulosten aikaansaamisen tarkkoihin menetelmiin, kuten nyt teemme. Pragmaattisen liberalismin tavoite ei siis ole itsetarkoituksellisesti pyrkiä valtiosta eroon, vaan muotoilla nopeasti muuttuvassa maailmassa hyvin toimiva valtio. Tämä on tietenkin kunnianhimoinen tavoite. Sen tavoittelu edellyttää harkittua optimismia ja varovaista edistysuskoa, josta on alettu käyttää termiä metamodernismi.

Kansan kannatuksen kannalta on tavallaan yksi hailee, mikä strukturoitu filosofinen aateperinne tällaisen pragmaattisen politiikan taustalla on, kunhan sen tavoitteet ja keinot on helpot ymmärtää ja allekirjoittaa. Lähestulkoon kaikki suomalaiset ovat yksimielisiä siitä, että jonkinasteinen hyvinvointivaltio on tavoittelemisen arvoinen. Lisäksi suomalaiset ovat varsin samaa mieltä siitä, että ulkoishaittoja kuten ympäristövahinkoja tai ulkoishyötyjä kuten tieteellisiä löydöksiä kannattaa arvottaa.

Suomeen 1970-luvulla vakiintuneen korporatismin ja ylisääntelyn kannatus on 2010-luvulla alkanut murentua pala palalta. Yhä useampi äänioikeutettu suomalainen siis odottaa sitä, että kasvavaa taloutta, uskottavaa energiapolitiikkaa ja kestävää hyvinvointivaltiota kannattava ei-korporatistinen ja maltillisesti liberalistinen peluri ilmaantuisi puoluekentälle. Se olisi luonnostaankin kaupunkilaisten makuun sopiva puolue, ja se ymmärtäisi kaupunkien kasvavan roolin nykytaloudessa. Tällainen puolue ei olisi perinteisessä mielessä vasemmistolainen tai oikeistolainen, vaan edustaisi uudenlaista poliittista keskustaa, josta kaiken maailman ajatuspajoissa käytetään termiä radikaalisentrismi.

Jo pelkästään historian painolastiensa vuoksi yksikään suomalainen puolue ei tällä hetkellä täytä tätä pragmaattisen liberalismin kannatuksen kasvavaa aukkoa puoluekentällä. Kokoomus se ei voi olla, koska sen keskeisistä vaikuttajista liian suurella osalla on liian vahvat klassisen liberaalit tai liberaalikonservatiiviset arvot. Voisiko tuo puolue olla Vihreä liitto? Se riippunee täysin siitä, valitseeko puolue lähitulevaisuudessa olevansa julkikuvaltaan edistyspoliittinen ja pragmaattisesti liberaali vai ekososialistinen.

Kenties tulevina vuosina tulemme näkemään puoluekentällä aivan uudenlaisia ilmiöitä.

Virkamies varjelee meitä innovaatioilta

Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin kehitysmaa-Suomesta aidosti teollinen talous, joka myöhemmin strategisen koulutuksen, terveydenhuollon ja tasa-arvon edistämisen seurauksena kasvoi uskottavaksi vientitaloudeksi.

Toki Suomi oli muutamaan alaan erikoistuneena ja vientiriippuvuudessaan eräänlainen banaanivaltio, mutta se toimi varsin hyvin keinona roikkua mukana globaalissa talouskasvussa.

Suomi tuli pikkuhiljaa tunnetuksi paitsi autourheilumenestyksestään myös investointi- ja bulkkituotteiden luotettavasta laadusta. Teleliikenteen teknologiateollisuuden menestyminen Nokia-ilmiön muodossa oli seurausta hyvinvointivaltion mahdollistamasta suuresta insinööriosaamisen pääomasta, työmarkkinasovun suomista edullisista asiantuntijoista ja pitkäjänteisestä teknologian kehittämisestä – onnellisen sattuman lisäksi. Nämä piirteet saattoivat tavallaan olla myös Suomen menestyksen päättymisen syy.

Koulutettu kansa, terveydenhuolto, tasa-arvo ja laatua tuottavat insinööritaidot eivät enää riitä Internet-aikakautena.

Suomi – tai siis lähinnä Helsinki – on toki tullut aiempaa houkuttelevammaksi paikaksi opiskella, oleskella ja turisteilla, mutta sijoitukset eivät jostain syystä tahdo seurata perässä. Miksi? Vaikka Suomessa olisi miten hyvin ideoita ja koulutusta, uutta vaurautta on Suomessa vaikea synnyttää monestakin syystä, jotka pahentavat toinen toisiaan:

1. Suomalaisia on liian vähän

Suomi on kielenä maailmanmarkkinoiden mittakaavassa aivan marginaalinen mutta ennen kaikkea kieliperheenä lähinnä akateeminen kuriositeetti. Se tarkoittaa sitä, että vaikka Suomessa tehtäisiin jotain uutta ja hienoa, kukaan ei huomaa sitä ellemme tee ja uutisoi sitä myös jollain valtakielellä. Lingua francassa on merkittävä kilpailuetu.

Kielinaapureiden vähäisyyttä paljon suurempi ongelma on kuitenkin pienet sisämarkkinat. San Franciscossa on menestytty, koska verkkoyhteyden, automatkan tai lennon päässä on helposti lähestyttävä Yhdysvaltojen kulttuurisesti, kielellisesti ja monelta osin juridisesti yhtenäinen sisämarkkina, jossa on lähes 300 miljoonaa potentiaalista asiakasta ja joka on alasta riippumatta vähintään miljardien dollarien kokoinen.

Jos alan sisämarkkinan koko on niin pieni, että tietyn tuotekategorian uusi yritys ei voi saada skaalaetua ja siten kustannustehokasta tuotantoa, yritys kuihtuu ellei se onnistu ponnistamaan suoraan Suomen ohi vientimarkkinoille. Tämä mikä on harvinainen lopputulos. Mutta onhan meillä EU? Ei. EU on talousalue, muttei edes etäisestikään yhtenäinen sisämarkkina tai kulttuuri- ja kielialue. Lisäksi olemme poliittis-maantieteellisesti eristyksissä, ikään kuin saarivaltio.

2. Suomen alueellinen elinkeinorakenne on vanhanaikainen

Paitsi, että meitä on liian vähän uskottavien sisämarkkinoiden synnyttämiseksi, olemme maantieteellisesti vieläkin hyvin hajalla, edesmenneiden tehtaiden koskirannoille ripoteltuina. Asiaa ei edistä se, että suomalaisia yritetään epätoivoisella politiikalla pitää syrjäseuduilla, kunnavaltuustojen rukoillessa rahtikultin tavoin uutta savupiippurakennusta menneisyyden vaurautta tuomaan. Keskustapuolueen ideat kilpailuedusta hajauttamisella ovat puhdasta maatalousyhteiskunnan nostalgisointia ja kaiken vakavasti otettavan taloustieteen vastainen käsitys.

Innovaatiot eivät synny valtion tukipaketeista tai poliitikoiden juhlapuheista. Innovaatiot, huippuosaaminen ja talouskasvu syntyvät, kun asiantuntevat ja luovat ihmiset kohtaavat kasvotusten ja spontaanisti – ja järjestäytyvät vapaasti synnyttämään jotain uutta. Tähän perustuu suurten kaupunkien menestys ja tämä synergian merkitys on jälkiteollisessa yhteiskunnassa vain kasvanut. Tässä olemme politiikan seurauksena suurta maailmaa pari vuosikymmentä jäljessä.

3. Valtio tekohengittää työpaikkoja ja estää uusien synnyn

Kaikki maat harjoittavat jonkinlaista työllistäneiden alojen protektionismia, mutta erityisen haastava tilanne on Euroopan sairaalla miehellä Suomella. Vaikka suuryritysten osuus työpaikkoina ja ihmisten elinkeinona on ollut jatkuvassa laskussa, on jatkettu yksipuolista suuryritysten konsultointia lainvalmistelussa ja suotu työmarkkinajärjestöille mandaatti. Hyvä siinä on keksiä sääntelyä suomalaisille, aloitteleville kilpailijoille ja itse viedä työpaikat ja tuotanto ulkomaille.

Tämä ja toisaalta kohdennetut yritystuet ylläpitävät Suomen heikosti uudistunutta liiketalouden kilpailurakennetta markkinavastaisella politiikalla. Jos väkisin poisluetaan suuret maataloustuet – mitä ei kuuluisi tehdä – valtio jakaa erilaisia kohdennettuja yritystukia satojen miljoonien eurojen edestä vuosittain.

Miksi valtio pönkittää verovaroilla tiettyjä voittoa tavoittelevia ja tekeviä yrityksiä sen sijaan, että se vaikka alentaisi verotusta tasapuolisesti?

4. Virkamies varjelee meitä innovaatioilta

Hyvinvointi-Suomen rakennusprojektin aikana keksittiin Suomeen kiihtyvällä tahdilla sääntelyä. Osa tästä sääntelystä koski ilmiselviä tarpeita ohjata markkinoita; meillä on esimerkiksi maailman parhaimpiin kuuluva elintarviketurvallisuus.

Samalla kuitenkin syntyi myös turhaa laadullista sääntelyä sekä sääntelyn tavoitteen sijaan teknisiin yksityiskohtiin keskittyvää nipotussääntelyä. Jos sama tapahtuisi tänään, se olisi esimerkiksi sitä, että tietokoneen mukana on toimitettava kolmenappinen hiiri tai että älypuhelimen on oltava tarpeeksi suuri ja painava, ettei se tipu taskusta. Laadullinen sääntely määrää pakolliseksi jotain sellaista, jolle ei aina ole perusteltua tarvetta vaan sen järjestäminen sitä haluaville hoituisi hyvin markkinaehtoisesti.

Ongelma tällaisen sääntelyn kanssa on se, että se mikä on itsestäänselvää yhtenä päivänä voi jonain toisena päivänä olla täysin absurdia ja resurssikallista. Tällaiseen Suomeen moni suomalainen aloitteleva yrittäjä törmää, jos hän yrittää tehdä jotain aidosti uudenlaista säännellyillä aloilla. Sanomalehtikolumnistin on liiankin helppo tyrmätä yrittäjien huomautukset tästä jonkinlaisena epäonnistuneiden liikemiesten ja -naisten narsistisena valituksena, kun muualla maailmassa yrittäjän kilpailija nettoaa jo vuoden päästä hyvää voittoa.

Toki monessa muussakin Euroopan maassa on paljon sääntelyä, mutta vaikka niissä ei välttämättä saa kysyttäessä lupaa, saa kysymättä tekevä usein “anteeksi”.

Suomessa monikaan uutta kokeileva ei saa lupaa, muttei myöskään anteeksi.

Menneisyyden kahleissa Suomi sulkee monet innovaatiot ja niiden mukanaan tuoman hyödyn, pääoman ja vaurauden rajojensa ulkopuolelle tai sitten uusien asioiden kokeilu monopolisoidaan vauraille suuryrityksille sitten kun ne joskus keksivät tehdä niin. Sillä välin ulkomailla ollaan jo menty ohi.

5.Suomi on vauraudestaan huolimatta köyhä maa

Ennen kohtalaisen hyvin toiminut kolmikanta ja työmarkkinasopu yhdistettynä korkeaan verotukseen tekivät Suomesta varsin tasa-arvoisen maan. Valituista tasa-arvon edistämisen keinoista olisi vain pitänyt käydä aidosti kriittistä keskustelua toimintaympäristön muututtua. Köyhyyden ja epätasa-arvon torjumiseen tarkoitettu työmarkkinasopu on nyt merkittävä suomalaisten köyhyyden kasvun syy, kun tarvittuja työntekijöitä ei uskalleta palkata. Tämä on markkinavaikutus kun yhteiskunnan sosiaaliturvavastuuta yritetään lykätään yksittäisille yrityksille koosta riippumatta.

Lisäksi Suomessa sijoitettavaa pääomaa on lähinnä valtiolla ja suuryrityksillä. Pohattojen sijaan meillä on suuri palkkatyöntekijöiden keskiluokka. Se tarkoittaa samalla sitä, että meillä on hyvin heikosti suuryrityksistä tai virkamieskoneistosta riippumatonta yksityistä enkelipääomaa, jota tarvittaisiin uusien kilpailijayritysten ja innovaatioiden tuomiseen markkinoille. Kunnollinen joukkorahoituskin on tukittu mahdollisuutena. Pankeistakaan ei ole pelastukseksi, koska pankit eivät halua tuoda aloittelevien yritysten “hiekkaa pankkiin” eivätkä juuri ota riskejä. Ulkomailta alkurahoituksen hakeminen on hyvin vaikeaa, kallista ja byrokraattista.

Suomen ongelma on kuitenkin ennen kaikkea se, että kahlitsemme masokistisesti itseämme. Jos potentiaalimme vapautettaisiin puuttumalla listattuihin epäkohtiin, voisimme kompensoida muiden kilpailuetua muutamalla erityispiirteellämme.

Suomalaisilla on esimerkiksi huomattavan hyvä passiivinen englannin kielen taito rallienglantistereotypiasta huolimatta. Vaikka emme voi kieliteknisistä syistä kilpailla skandinaavien kanssa, olemme tässä lingua francan taidoissamme salaa parempia kuin lähestulkoon koko muu ei-englanninkielinen maailma.

Jos vain kehittäisimme korkeakoulustamme pois virkamiestuotannosta ja tutkintofetissistä kohti ihmisten potentiaalin ketterää hyödyntämistä ja kasvattamista työelämä- ja tutkimusyhteistyön kautta, voisi Helsingin seudusta tulla arvostettu korkean koulutuksen keskus, jonne tulisi opiskelijoita maailmalta muutenkin kuin ilmaisen opetuksen perässä. Meillä on tälle jo hyvä lähtökohta. Samalla kasvaisi henkinen pääoma, joka on yksi innovaatioiden synnyn komponentti.

Ennen kaikkea Suomessa tulisi kuitenkin ymmärtää, että teollisuusyhteiskunnan talousjärjestelmä on siirtymässä historiaan ja että menneisyyden rakenteiden ja keinojen ylläpitäminen on häviön resepti, jolla ei tuoteta kuin Talvivaaroja. Suuryritysten aseman säilyttämisen sijaan tulisi politiikan ja lainsäädännön lähtökohtana olla se, miten uusien yritysten syntyä voidaan edesauttaa. Suuret pärjäävät aina jos ovat pärjätäkseen.

Julkishallinto on kankeassa pitkäjänteisyydessään väärä taho ottamaan koppia innovoinnista. Valtio voi uudessa järjestyksessä lähinnä purkaa innovaatioiden kokeilun ja menestymisen esteitä, kannustaa ja – toivoa parasta.

Synkät ajat Suomessa

Laki määrää tuijottamaan seinää

Mikä on Suomen suurin haaste?

– Yleisesti maailmassa teknologinen ja tieteellinen kehitys on nopeutunut niin paljon, ettei tavallinen kansalainen enää pysy perässä. Teknologinen kehitys ja globaali talous asettavat samaan aikaan suuria paineita julkishallinnolle uudistua ja ketteröityä. Vastaavasti Suomessa ja monessa G50-maassa on vuosikymmenten saatossa onnistuttu luomaan niin monimutkaisia lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia rakenteita, etteivät useimmat poliitikotkaan enää ymmärrä niitä. Jos demokratia pohjautuu siihen, että kansa ymmärtää mitä se äänestää, on demokratian pohja nyt uhattuna. Viime vuosina talouskriisin myötä muotiin tullut talouspolitiikan julkinen diskurssi on hyvä esimerkki tästä. Jos kansan mandaatin saaneet poliitikot eivät tosiasiallisesti enää ymmärrä mistä päättävät, se ulkoistaa lainsäädäntövallan valmisteluun osallistuville tahoille. Kokemamme murroksen ja kriisin aikaan tämä on erityisen ongelmallista, koska uudistuksiin tarvittava poliittinen koneisto jähmettyy, mikä edelleen syventää kriisiä. Yhdessä nämä ilmiöt paitsi luovat sosiaalista eripuraa, myös vieraannuttavat kansaa politiikasta. Lopputuloksena on yhteishengen ja luottamuksen mureneminen sekä hajanaiset yhteiskuntajärjestyksen vastaiset reaktiot. Hopealuoteja ei ole olemassa; aikamme haaste on löytää muutokseen yhteishenki.

Mikä on Suomen suurin mahdollisuus?

– Suomella on uskottava ja kehityskelpoinen koulutusinfrastruktuuri sekä hyvät edellytykset olla yritysten ja julkishallinnon automatisaation ja palvelumuotoilun edelläkävijä. Vaikka Nokia-unelman hajoamisen jälkeen olemme ruoskineet itseämme kehityksen kelkasta tippumisesta, omaamme esimerkiksi hallintotaakan määrään nähden yhden maailman paperittomimmista julkishallinnoista. Kokeilevat ammattikorkeakoulut ja Aalto-yliopisto osoittavat jo tietä pois korkeakoulutuksen alojen siiloutumisesta kohti toisiaan sivistävien monitaitureiden yhteiskuntaa. Suomi on 2010-luvulla siirtynyt hiljalleen kokeilu- ja palvelukulttuuriin, joka on kauan ollut Ruotsin ja Yhdysvaltojen menestystekijä. Internetin synnyttämä toimeliaan kansalaisyhteiskunnan kasvu tulee olemaan avainasemassa. Sopeutumiskykyisin menestyy ja onni suosii rohkeaa.

Minkä yksittäisen asian muuttaisit heti?

– Mahdollistaisin järjestäytymättömien työpaikkojen paikallisen sopimisen. Savupiippuyhteiskunnan hengessä ja palkkauskustannusten nousun seurauksena, työllistymisen ehto on nyt mahtua suppeaan ”standardityöntekijän” muottiin; todella monet eivät mahdu, ja laki määrää heidät kotiin tuijottamaan seinää. Moninaisuus on voimavara ja joustavyys hyve.