index.php

Jääkö tiede maailmanparannuksen jalkoihin?

Kaukana 90-luvulla tieteentekijät olivat huolissaan siitä, että yritykset tai elinkeinoelämä pyrkisivät rajoittamaan akateemista vapautta. Tutkijat pelkäsivät – osin syystäkin – yhteistyön yritysten kanssa johtavan siihen, ettei tutkimuksen päämääriä voida itse asettaa, sen menetelmiä paljastaa tai tuloksia julkaista.

Kumma kyllä nykyiset yliopistolaiset eivät juurikaan näytä säikähtävän muilta suunnilta kaikuvaa sanelua.

Poliittiset päättäjät, kansalaisjärjestöt, yleisö ja media valjastavat tieteen kaiken mahdollisen hyvän tai maailmanparannuksen palvelukseen. Rahoittajat suosivat hankkeita, joilla vastataan ”ihmiskunnan suuriin haasteisiin”, edistetään yhdenvertaisuutta, tuetaan yhteisöllisyyttä, osallistetaan vähemmistöjä, otetaan kantaa, avaudutaan ulospäin, yhdistetään tutkijat ja aktivistit. Ja mielellään tätä kaikkea mahtipontisin lausein ja jättikampanjoin.

Moraalisesti ylevään tähtääviä hankkeita ei sinänsä ole syytä vastustaa. Totta kai me kaikki – myös minä – arvostamme hyvinvointia, tajuamme, että ympäristöongelmat vyöryvät päälle ja osa ihmisistä elää sorrettuna. Siten on ikään kuin ymmärrettävää, että tieteentekijätkin velvoitetaan katsomaan tutkimusasetelmiaan yhteiskunnallisen merkittävyyden näkökulmasta.

Ansa on juuri siinä. Äkkiseltään ajatellen humaanit, liberaalit tai yhteishyvään viittaavat tavoitteet eivät voi rajoittaa tieteen omaa eetosta eli pyrkimystä totuuteen.

Paitsi että voivat. ”Tasa-arvo” tai ”osallisuuden edistäminen” tieteen päämääränä toki koskettaa laajempaa ihmisjoukkoa kuin esimerkiksi ohje, jonka mukaan ”yliopiston tulee palvella elinkeinoelämää”. Silti kumpikin edellämainittu tavoite on yhtä lailla asetettu tieteen ulkopuolelta.

Tiede on järjestelmänä luotu tuottamaan tietoa, ja nimenomaan kokeellisesti tai muutoin testattuja tosiasioita. Edistykselliset kansalaisjärjestöt ja uuden uljaan luovuuden lippua liehuttavat poliitikot saattavat kuitenkin torpata tutkimuksen vapauden yhtä tehokkaasti kuin 90-luvun teollisuuspomot, 30-luvun isänmaalliset ääriliikkeet tai kirkko joskus keskiajalla.

Globaaleilla haasteilla hehkuttaminen on tietysti houkuttelevaa. Eikä vähiten siksi, että suuret, jo valmiiksi julkisuudessa käsitellyt konkreettiset ongelmat kiinnostavat yleisöä. Jokainen ymmärtää, mitä tarkoittaa syrjäytynyt nuori, kasvava jätevuori tai luokkahuoneen seinien kaataminen.

Mutta entä jos muutama nyhverön oloinen matemaatikko tai tilastotieteilijä haluaisi tutkia jotakin yleisön silmissä mitättömältä näyttävää detaljia risukasalta näyttävässä yhtälöryhmässä? Jos he yrittävät löytää teorialleen ratkaisun, jonka pelkän olemassaolon todistaminen koostuu pelkistä abstraktioista? Jota ei ilman kognitiivista väkivaltaa saada ympättyä ilmastonmuutoksen tai lähiöiden eriytymisen kaltaisiin ilmiöihin?

Jos Isaac Newton heräisi henkiin ja kertoisi edistysmielisille opetusministereille, että tarvitsee rahaa kehittääkseen laskentatavan kahden kappaleen välisen vetovoiman analysoimiseksi, saisiko hän mitään? Tuskinpa. Ja Grand Challenge -kisasta Isaac olisi vihelletty ulos. ”Pilkkua viilaamalla ei edistetä kulttuurienvälistä dialogia. ”

Todellisuudessa Newton ei onneksi jäänyt paitsioon. Hän sai pilkkunsa viilattua, gravitaatiovakion tarkennettua ja kokonaisen tekniikan vallankumouksen käynnistettyä. Ja hurraa, twiittejämme välittävät satelliitit pysyvät edelleen radallaan, Newtonin lakeja kiltisti seuraten.

Mutta miten meidän ajassamme pärjäävät esimerkiksi ne sosiologit tai kasvatusoppineet, joiden tutkimusasetelma ei suoraan tue vallitsevia ihanteita tai poliittisesti korrekteja käsityksiä? Halutaanko ja saako kaikkia kysymyksiä esittää edes tieteen omilla foorumeilla? Uskallan epäillä, että ei. Osa tutkijoista, hyvistäkin, ehkä vain luopuu joistakin hankkeista vähin äänin. Tai avarakatseisuudellaan kehuvat kollegat työntävät heidät jäähypenkille.

Kuoliaaksi vaientaminen tai höppänäksi leimaaminen tehoaa joskus paremmin kuin inkvisitiolla uhkaaminen.

Varmuuden vuoksi huomautan, että en ole itse hakemassa rahoitusta minkäänlaiseen tutkimukseen. En ole sosiologi enkä kasvatustieteilijä. Ja ne pienet tutkimusprojektit, joihin olen noviisin ominaisuudessa joskus osallistunut, ovat rahoituksensa saaneet.

Erillisluokat nopeasti oppiville

Suomalaista peruskoulua ylistetään maailmalla, eikä syyttä. Ammattitaitoiset opettajat ovat paitsi asiantuntijoita, myös arjen sankareita. Yhtenäinen koulutuspohja edistää yhteiskuntarauhaa ja ihmisryhmien välistä vuoropuhelua.

Mutta parannettavaakin toki löytyy.

Peruskoulua on vuosikymmenet kehitetty hitaimmin oppivien ehdoilla. Oppiainesisältöjä, vaatimustasoa ja arvostelukäytäntöjä on muokattu siitä lähtökohdasta, että heikoimmankin tulee pysyä mukana.

Tässä tavoitteessa ei sinänsä ole mitään väärää: sivistynyt yhteiskunta ei jätä yhtään ihmistä kouluttamatta, ei edes niitä, joille oppiminen on vaikeaa tai vastenmielistä.

Koululakeihin on kuitenkin kirjattu ajatus tasa-arvosta ja siitä, että jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla mahdollisuus kykyjensä kehittämiseen. Toisin sanoen, myös oppimiskäyrän vastakkaiseen päähän sijoittuvien koululaisten pitäisi päästä näyttämään, käyttämään ja jalostamaan taipumuksiaan.

Nyt se ei toteudu. Kolmannelta luokalta eteenpäin voi hakeutua urheiluun tai musiikkiin painottuneeseen opetukseen. Se ei kuitenkaan korvaa kokonaisvaltaisesti syvempää, useampia lukuaineita kattavaa ohjelmaa.

Olisiko mahdollista luoda peruskoulun sisälle tai rinnalle erillinen väylä nopeasti eteneville ja/tai teoreettisesti lahjakkaille nuorille? Tämä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi perustamalla jokaista koulua kohden yksi erikoisluokka, jonka oppilaaksi päädyttäisiin valintakokeen kautta. Vaatimustasoa nostettaisiin ja tempo pidettäisiin nopeampana kuin peruskoulussa. Vaikeampien kurssien tai oppisisältöjen suorittamisesta saisi myös selkeän merkinnän todistukseen. Valinta- ja päättökokeet sekä kaikki arvosteluperusteet olisivat tietenkin julkisia, aivan kuten ylioppilaskokeet tai yliopiston pääsykokeet.
Peruskoulun sisällä toimivat erillisluokat eivät välttämättä tulisi edes kalliiksi. Teoreettisesti lahjakas lapsi on usein pitkäjänteinen ja keskittymiskykyinen. Hän ei siten tarvitse jatkuvaa valvontaa, erityisterapiaa, värikkäitä sohvia tai uusia pelejä, vaan innostuu itse opetettavasta asiasta, sellaisestakin, joka muiden mielestä on ”tylsää” tai ”arjelle vierasta.”

Jos peruskoulun sisällä ei siedetä erillisopetusta, voisi Suomesta hyvinkin löytyä joukko vanhempia ja järjestöjä, jotka perustaisivat koulun itse. Siinä tapauksessa kulut pitäisi kattaa ainakin osittain lukukausimaksuin. Silloin tulisi pitää huolta siitä, että varattomien perheiden tai vaikkapa maahanmuuttajaperheiden lapsille taattaisiin vapautus maksusta, kun oppilaspaikka on soveltuvuustestissä tai pääsykokeessa saatu.

Sekä nykyisen peruskoulun oheen että sen ulkopuolelle asettuva yksityiskoulu herättävät todennäköisesti jo pelkkänä ajatuksena paljon vastustusta. Sen katsottaisiin johtavan eriytymiseen tai loukkaavan tasa-arvoa. Siihen voi todeta, että myös nykyjärjestelmä johtaa eriytymiseen. Kun peruskoulu ei tarjoa haasteita niille, jotka sellaisiin pystyvät vastaamaan, paikkaa osa perheistä tämän puutteen lähettämällä lapsiaan tiedeleireille, maksullisiin kilpaurheiluseuroihin, selektiivisiin musiikkiopistoihin ja niin edespäin. Tähän tietenkin pystyvät vain valveutuneet ja/tai vähintään keskituloiset vanhemmat. Parjattu ”koulushoppailu” ja valmennusbisnes ei liene ollut peruskoulun lukuisten tasa-arvouudistusten tarkoitus.

Ehdottamassani ”julkisessa rinnakkaiskoulujärjestelmässä” kilpailu olisi reilua ja läpinäkyvää – ja paradoksaalisesti vähemmän riippuvaista kodin varakkuudesta.

Kilpailuun, kilvoitteluun ja vaikeidenkin asioiden syvälliseen perehtymiseen kannustava rinnakkaiskoulu lisäisi sekä valinnanvapautta että oikeudenmukaisuutta. Nykyisessä peruskoulussa oppilaiden arvostelun halutaan yhä enemmän perustuvan ”osallistumiseen”, ei varsinaiseen osaamiseen tai suoritukseen.

Kuinkahan moni aikuinen suostuisi siihen, että ansiot eivät kertyisikään todellisen ammattitaidon tai työn tuloksen, vaan ”asenteen” mukaan? Millä perusteella itse valitsemme lääkärin tai putkimiehen – koska hän on innokas, vai koska hän on taitava?

Lasten kannalta ”osallistavissa” arvosteluperusteissa pahinta on se, että jatko-opintoihin pyritään peruskoulusta saaduilla arvosanoilla. Jos niille ei ole mitään julkista standardia eikä mittakeppiä, seuraa siitä, että lukioiden ja ammattikoulujen oppilasvalinnat perustuvat jatkossa yhä enemmän mielivaltaan.

Lahjakkaiden lasten tukemista voi puoltaa myös taloudellisilla syillä. Jos osa koululaisista pystyy nopeampaan, syvempään ja parempaan oppimissuoritukseen kuin mitä nykykoulu vaatii, olisi varmasti koko kansakunnan etu, että heidät saadaan hiukan etuajassa tekemään tiedettä, taidetta tai bisnestä. Se ei tarkoita lasten ja nuorten puristamista tehokkaaseen tuotantoputkeen. Päinvastoin. Tuntimäärät voitaisiin pitää samana tai niitä voitaisiin jopa vähentää koulussa, jossa oppilasaines on valikoitu edes jossain määrin.

Taloudellisia näkökohtia vielä tärkeämpää on, että useimmat ihmiset tuntevat työn iloa ponnistelusta ja tyydytystä oman päämääränsä saavuttamisesta. Lisäksi on hyvä muistaa se miltei julmalta kuulostava totuus, että monien taitojen osalta oppimiskyky heikkenee iän mukana. Päätös konserttiviulistin, matemaatikon tai kielitieteilijän urasta pitää tehdä lapsena. Jos harjoittelu käy liian raskaaksi, päätöksen voi aina perua: täysi-ikäisellä on valta ripustaa viulu seinälle tai heittää matematiikankirjat takkaan. Päinvastaisessa järjestyksessä valintaa ei voi tehdä.

Suomalaiset ovat viime vuosikymmeninä – onneksi – oppineet suvaitsevuutta ja erilaisuuden hyväksymistä. Jos emme pidä ongelmana sukupuolisen suuntautuneisuuden, etnisyyden tai kulttuurien kirjoa, miksi sitten on niin vaikeaa sietää sitä, että yksi on hyvä yhdessä, toinen toisessa asiassa, kolmas vähän parempi kummassakin – ja neljäs paras kaikessa?