index.php

Gini-kerroin ei ole oikeudenmukaisuuden mittari

Kumpi on oikeudenmukaisempi: Eurooppa vai Yhdysvallat? Aina kun egalitaristinen vasemmisto pyrkii mittaamaan “sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, kääntyy se suosikkimittarinsa, Gini-kertoimen, puoleen. Gini-kerroin mittaa tulojen tai omaisuuden jakautumista rajatun ryhmän sisällä. Kertoimen raja-arvot ovat nolla ja yksi. Nolla (0) tarkoittaa täyttä tasa-arvoa, jolloin kaikilla on täsmälleen samat tulot ja omaisuus. Yksi (1) tarkoittaa täyttä epätasa-arvoa, jossa yksi ihminen kirjaimellisesti omistaa kaiken. Koska Gini-kerroin on korkeampi Yhdysvalloissa kuin Euroopan maissa, egalitaristit väittävät sen “tieteellisesti” todistavan amerikkalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden. Tämä johtopäätös on kuitenkin täydellinen non sequitur.

Jotkut ihmiset ansaitsevat enemmän kuin toiset. Se on fakta, josta emme voi loogisesti vetää johtopäätöstä kyseisen “tulonjaon” epäoikeudenmukaisuudesta. Gini-kerroin ei kerro meille, miksi jotkut ansaitsevat enemmän kuin toiset, eikä siten toimi taloudellisen oikeudenmukaisuuden mittarina.

Havainnollistaaksemme tätä yksinkertaista asiaa, voimme kuvitella tulonjaon ruokakunnassani. Oletetaan, että päädyn ottamaan kämppäkaverin. Jos tulomme olisivat samansuuruiset, ruokakuntamme Gini-kerroin olisi nollan tuntumassa. Jos kämppäkaverini kuitenkin menettäisi työnsä, huijattuaan työnantajaansa, hänen tulonsa tippuisivat olemattomiin. Yllättäen, Gini-kertoimemme nousisi nollasta yhteen. Kysymys kuuluu: Mikä tässä “tulonjaossa” on epäoikeudenmukaista? Ilmiselvästi, ei mikään.

Minä ansaitsen tuloni tekemällä työtä; työtön kämppikseni ei. Ihmiset vapaaehtoisesti maksavat minulle akateemisesta työstä ansioni mukaan. Kämppikseni ei ansaitse penniäkään sohvalla maaten ja televisiota katsellen. Saan mitä ansaitsen ja niin saa myös kämppikseni. Eikö tämä ole oikeudenmukaisuuden perikuva?

Tottakai, autan mielelläni ystävää tilapäisessä hädässä—jos uskon hänen ansaitsevan apuni. Mutta kuvitelkaamme sen sijaan, että työtön kämppäkaverini saa minut syyllistettyä ja painostettua maksamaan hänenkin osuutensa vuokrasta, sähköstä, Netflix-tilistä ja ruuasta. Käytännöllisistä syistä hän saa siten puolet tuloistani. “Tulonsiirron” ansiosta Gini-kertoimemme laskee jälleen tasa-arvoiseen nollaan. Mutta, mikä tässä on oikeudenmukaista? Kämppäkaverini ei tee minulle palvelusta kuluttamalla puolet tuloistani ja viettämällä päivänsä sohvalla katsellen House of Cards -episodeja. Hän saa ilmaisen lounaan, “nyhjäisee tyhjästä”. Eikö tämä ole oikeudenmukaisuuden täysi vastakohta?

Esimerkki havainnollistaa, että luonnollisesti syntyneet Gini-kertoimen arvot ovat oikeudenmukaisia, mutta “tulonsiirroin” saavutetut, teennäisen matalat (tai korkeat) arvot ovat puolestaan epäoikeudenmukaisia. Toisin sanoen, Gini-kerroin voi vaihdella, sille ei ole yhtä “oikeaa” arvoa. Mutta, ainoa tapa varmistaa sen pohjautuvan oikeudenmukaisuuteen on jättää se vapaiden markkinoiden muodostettavaksi. Esimerkkitapauksessa voin lopettaa kämppäkaverini elatuksen, tai asettaa hänelle ehdot, mutta “tulonsiirtoihin” perustuvassa talousjärjestelmässä tällaista vapautta ei ole.

“Tulonsiirron” periaate on sama, oli kyseessä sitten oma ruokakuntani tai koko maan talous. Mitä voimme siis päätellä Yhdysvaltojen korkeammasta Gini-kertoimesta? Vastaus on lopulta yllättävän yksinkertainen: Yhdysvalloissa tehdään vähemmän “tulonsiirtoja” kuin Euroopan maissa. Amerikkalainen hyvinvointivaltio ottaa (verotuksen kautta) vähemmän niiltä jotka tienaavat elantonsa ja vastaavasti antaa vähemmän niille jotka eivät. Yhdysvallat on yhteiskunta, jossa tuottavuus palkitsee enemmän kuin Euroopassa.

Kun ymmärrämme Gini-kertoimen lukeman moraalisen irrelevanssin ja sen sijaan huomioimme, miten kunkin maan Gini-kerroin on syntynyt, kysymys Euroopan ja Yhdysvaltojen oikeudenmukaisuudesta voi näyttäytyä uudessa valossa. Mikä on sinun vastauksesi?

Valtionkirkko ja uskonnonvapaus ristiriidassa

Luulitko että sinulla on uskonnonvapaus, ajatuksenvapaus, tai vapaus valita? Niin voisi luulla, koska Suomi on ottanut useita askelia kohti uskonnonvapautta. Mutta, perillä emme ole vieläkään. Samalla, kun kirkon jäsenkato jatkuu vuodesta toiseen ja paine valtion sekularisaatioon kasvaa, huolestuneet ääriuskovaiset yrittävät kääntää kelkan ympäri.

Vielä viime vuosisadan alussa kirkosta ei voinut erota, sillä laki salli vain toiseen protestanttiseen uskontokuntaan siirtymisen. Nyt jo itsestäänselvyytenä pitämämme uskonnonvapauslaki astui voimaan vuonna 1923. Siitä lähtien kirkosta eroamisen prosessi on kehittynyt useasti, papin puhuttelusta nykyiseen Internetissä tehtävän ilmoitukseen asti. Jokainen kehitysvaihe on ollut askel kohti uskonnonvapauden tehokkaampaa toteutusta. (lisää…)