index.php

Margaret Thatcher hiililakkojen pelastajana

Margaret Thatcherin verolinjausten johdosta vuosina 1981-1989 Iso-Britannian inflaatiokorjattu bruttokansantuote kasvoi 3,2 prosenttia vuodessa. Muu Eurooppa ei pysynyt perässä.  Nykyisin Britit arvostavat Thatcheria erityisesti siitä kuinka hän johti maansa kansalaiset ammattiliittojen ulkoparlamentaarisesta vallan ikeestä kaivoslakkojen aikana.

Viimeksi 4.10.2017 Suomen eduskunnan verolakikeskustelussa vedottiin Thatcherin verolinjauksiin, jotka Vasemmiston edustajien mielestä olivat huonoja.  Keskustelusta tuli mieleen kun Unkarin varapääministeri Jozsef Marjai tapasi Thatcherin Lontoossa maaliskuussa 1983. Hän kertoi Unkarin suurimpana ongelmaksi, että sosialistinen systeemi on opettanut kansan uskomaan hallituksella olevan jostain peräisin olevaa omaa rahaa, jota se voi jakaa mielin määrin. Marjai valitti että ei ole saanut kansaa ymmärtämään että tällaista rahaa ei ole missään, vaan se on ensin verotettava kansalta ja luotava taloudellisella toimeliaisuudella. Thatcher silmät revähtivät ja hän oli tippua tuoliltaan, kunnes sai lausuttua ”meillä Britanniassa on täsmälleen sama ongelma”.

Konservatiivien hallituksen vastapeluriksi asettui kaivostyöläisten ammattiliiton puheenjohtaja Arthur Scargill

Margaret Thatcher valittiin maansa ensimmäiseksi naispuoliseksi pääministeriksi toukokuussa 1979. Thatcherin vaalivoitto oli osoitus kansan kyllästymisestä elämään työväenpuolueen sosialismin uuvuttamana ja ammattiliittojen vallankäytön otteessa. Thatcher oli jo 1960-luvun lopulla varjohallituksen energiaministerinä toimiessaan tehnyt analyysin, jonka mukaan kivihiilen käyttöä tulee vähentää, koska sitä hallitsee monopolimainen klusteri ilman kilpailua. Hiilikaivostyöläiset olivat ylipalkattuja ja lakkoherkkiä, sekä pitivät maata panttivankinaan lakkouhkauksillaan. Lisäksi kivihiilen käyttö pilasi ilmanlaatua.

Helmikuussa 1981 Thatcher yritti vähentää hiilikaivosten määrää, mutta joutui antautumaan kaivostyöläisten liitolle NUM:ille (National Union of Mineworkers), sillä varmuusvarastossa oli tuolloin kivihiiltä vain 6 viikon tarve. Palkankorotusten seurauksena kaivosteollisuudelle jouduttiin maksamaan 1,3 miljardin punnan tukiaiset veronmaksajien kukkarosta vuonna 1983.  Marraskuussa 1981 70 % NUM:in jäsenistä äänesti uudeksi puheenjohtajakseen laitavasemmistolaisen Arthur Scargillin, jonka kausi alkoi huhtikuussa 1982.

Thatcher oli valmis uuteen otteluun ammattiliittojen kanssa. Hän aloitti operaation hiilivarastojen täyttämisellä. Hiilestä 75 % käytettiin sähkön tuotantoon ja loput lämmitykseen. Hiilivarastojen kuljettamiseksi sähkövoimaloille säädettiin huoltovarmuuslaki, joka antoi poliisille valtuudet turvata nämä huoltovarmuuskuljetukset. Thatcherin tavoitteena oli 6 kk varmuusvarasto kivihiiltä ja kabinettipäällikkö Peter Gregson sai tehtäväkseen lakkoon varautumisen. Epäonnistuneen energiaministeri David Howellin tilalle tuli Nigel Lawson.

Hiilivarastot täytettiin ennen lakkoa

Helmikuussa 1982 aloitettiin Energiaministeri Nigel Lawsonin käskystä ylityöt ja urakat, joilla täytettiin sähköyhtiöiden hiilivarastot. Kaivosmiehet ja kuljettajat tienasivat muhkeasti ja valtiollinen sähköyhtiö CEGB (Central Electric Generating Board) laskutti kasvaneet työvoimakulut edelleen sähkönkäyttäjiltä. Kansalaiset näkivät hiilivuoret, mutta Scargill ei pysäyttänyt varastojen täyttymistä – eikä työläisten ja rautatieläisten ylityökertymää.

Heinäkuussa 1983 Lawson arvioi varastojen olevan jo marraskuussa niin suuret, että ne kestäisivät 6 kuukauden mittaisen lakon. Vuoden 1982 aikana Lawson vaihtoi valtionyhtiöiden johtajat kovapintaisempiin tyyppeihin. Tiedeuran tehneestä ydinenergiaturvallisuudesta vastanneen viraston (UK atomic energy authority) johtaja Sir Walter Marshallista tuli CEGB:n johtaja.  Hiilineuvoston (Coal Board) byrokraatti Derek Ezra vaihdettiin välivaiheen jälkeen syyskuussa 1983 aiemmin British Steelin toimitusjohtajana toimineeseen Ian MacGregoriin.  Lawson itse siirtyi syksyllä 1983 valtiovarainministeriksi ja uudeksi energiaministeriksi tuli sapelinkalisteluun innokas Peter Walker.

MacGregorin tavoite oli pudottaa kaivostuotannon kustannuksia ja alan työehtoja joustaviksi. Käytännössä se tarkoitti nollatuntisopimuksia ja kaivostyön koneellistamista. Pienimpiä kaivoksia sulkemalla työvoima vähenisi 202 000:sta 138 000:een ja Walesissa noin 65 % kaivosmiehistä menettäisi työnsä. Näiden ilmoitusten jälkeen NUM aloitti ylityökiellon 31.10.1983 ja lakko alkoi Etelä-Yorkshiressä 1.3.1984.

Tapahtumat alkoivat edetä kun 6.3.1984 ilmoitettiin 20 000 kaivostyöläisentyöläisen potkuista, ja 8.3.1984 lakko laajeni Skotlantiin. Useissa kaivoksissa syntyi pistelakkoja ilman äänestystä, ja Thatcher määräsi poliisin turvaamaan töihin halukkaiden työmatkoja. Maassa oli yhteensä 164 hiilikaivosta, joista 44 oli toiminnassa 19.3.1984. Thatcher vaati NUM:ia äänestämään lakosta, mutta Scargill kieltäytyi.  Lakolla ei siis ollut missään vaiheessa ammattiliiton jäsenten demokraattista oikeutusta.

Hallituksen sotakabinetti

Hallitus alkoi puhua keskenään ”hiilisodasta”. Hallituksen Sotakabinetin rutiineihin kuului aamuiset raportit, joissa tilastoitiin päivittäin työssä olevien kaivosmiesten lukumäärä, toiminnassa olevien kaivosten lukumäärä ja loukkaantuneiden poliisien lukumäärä.  Thatcherin päämaja paneutui tilastoihin samalla innolla kuin Falklandin sotaan kaksi vuotta aiemmin. Koska Scargill ei uskaltautunut antamaan liitonsa jäsenille mahdollisuutta äänestämiseen, Thatcher saattoi sanoa kyseessä olevan keskinäisen taistelun kaivosmiesten välillä, ei suinkaan hallituksen ja kaivosmiesten välillä.

Pääministerin sihteeri Bernard Ingham tunsi hyvin The Guardian -lehden ammattiliittoasioista vastaavan kirjeenvaihtajan. Tämä tietolinkki auttoi Thatcheria pysymään kärryillä NUM:in ”sodanjohdon” aatoksista. Thatcherille oli keskeistä tukea työssäkäyviä kaivomiehiä, jotta he saattoivat järjestäytyä.  He olivat kaikkea sitä mitä Thatcher ihaili eli työhaluisia miehiä, jotka vastustivat vasemmiston pakkovaltaa. He kestivät pelottelua, pilkkaa ja halveksuntaa sekä ammattiliiton pukarien väkivaltaa.

Nottighamshiressä kaivostyöläiset päättivät äänestää lakosta, minkä tuloksena heistä 70 % kannatti töihin menoa. Scargill lähetti Nottighamshireen mielenosoituksen, jossa 90 poliisia loukkaantui. MacGregor halusi tehdä myönnytyksiä ja sopimuksen, mutta Scargill halusi nähdä itsensä ideologisen sankarin roolissa järjestäen mieluummin väkivaltaisuuksia. Noin 10 000 tuhatta mielenosoittajaa tappeli 5000 poliisin kanssa Orgreavessa 18.6.1984, ja paikka oli kuin Ruusujen Sodan jäljiltä. Kyseisestä päivästä kertoo Dire Straitsin laulu Iron Hand (1991).

Kansan enemmistö näki Scargillin syylliseksi väkivaltaan, sillä heinäkuussa julkaistussa gallupissa 79 % vastaajista oli hallituksen puolella. Samalla viikolla jo 53 000 kaivosmiestä oli töissä eli 1 400 miestä enemmän kuin viikkoa aiemmin. Tämä oli lakon käännekohta ja työssäkäyvät kaivosmiehet alkoivatkin jo pelätä lakon jälkeisiä kostotoimia ammattiliitolta. Thatcher pelkäsi hiilivarastojen ehtymistä seuraavan talven aikana, ja Gregson suunnitteli kivihiilen tuontia ulkomailta.

Tukilakot eivät onnistuneet

Kuljetusväen liitto TGWU löysi 9.7.1984 tekosyyn ryhtyä tukilakkoon ja pysäytti satamat. Hallitus harkitsi kokouksessaan 15.7.1984 armeijan kutsumista ahtaajiksi eli lakon rikkureiksi. NUM ja NCB pääsivät kuitenkin alustavaan sopimukseen kaivosten sulkemisista ja satamalakko päättyi jo 19.7.1984.

Elokuussa Thatcher vietti kahden viikon kesäloman ystävänsä Lady Gloverin kotijärven rannalla Schloss Freudenbergissä, Sveitsissä. Samoissa maisemissa ja Thatcherin seurassa vietti lomaansa perinteisesti myös viulisti Yehudi Menuhin.

Pääministerin loman jälkeen 3.9.84 hallituksen sotakabinetin hiiliraportissa kerrottiin MacGregorin saaneen realistisen tarjouksen NUM:ilta. Sopimusluonnoksessa oli kuitenkin unohdettu eräs avainryhmä eli kaivosten paloturvallisuudesta vastanneiden ammattimiesten liitto, NACODS (National Association of Colliery Overseers, deputies and shotfires). Kaiken huipuksi hiilineuvoston toimitusjohtaja MacGregor vaati juuri heiltä päivystysajan korvauksista luopumista ja suututti näin kyseisen avainporukan. NACODS järjesti jäsenäänestyksen lakosta 28.9.84. Tulos puolsi lakkoa, jonka alkamisajankohdaksi suunniteltiin 8.10.84.

Konservatiivien puoluekokouksessa Brightonissa tapahtunut IRA:n pommi-isku 12.10.84 toi kansan sympatian Thatcherin puolelle.  Seuraavan päivän puheensa Thatcher omisti erityisesti työssä käyville kaivosmiehille sanoen ”te olette Leijonia”. Käynnissä oli taistelu demokratian ja vasemmistoradikaalien välillä. Jälkimmäisiä edusti Scargill ja hänen militanttinsa.

Kun NACODS ilmoitti lakon alkavan 25.10.1984, tuli MacGregorin tilalle pääneuvottelijaksi hiilineuvoston aluejohtajana toiminut Pohjois-Yorkshireläinen piippumies Michael Eaton. Hän onnistuikin neuvotteluissa ja NACODS ilmoitti peruvansa lakon 24.10.1984. Eatonin valinnan takana oli TV-sarjassa Kyllä Ministeri esiintyvän Sir Humpreyn esikuvaksi mainittu kabinettipäällikkö Peter Gregson. Gregson oli palvellut aiemmin yksityissihteerinä työväenpuolueen pääministeri Harold Wilsonia (1964-1970) sekä kauppapoliittisena avustajana konservatiivista pääministeri Edward Heathia (1970-1974).

Vihollinen keskuudessamme

Tämän jälkeen lain koura alkoi kiristyä NUM:in kaulalla. Tuomioistuimet eri puolilla maata langettivat sakkotuomioita erilaisista väkivaltaisuuksista. 25.10.1984 julkisuuteen tuli tietoja NUM:in salatuista pankkitileistä Dublinissa, Luxemburgissa ja Zurichissa. Sunday Times paljasti 28.10.1984 NUM:in  johtohenkilö Roger Windsorin vierailleen Libyassa ja saaneen siellä 200 000 puntaa käteistä itseltään Muammar Gaddafilta. Windsorin vierailusta oli tiennyt vain Scargill, ei muu NUM:in johtoryhmä. Lehdistöltä salattiin kuitenkin että Scargill oli itse käynyt Pariisissa hakemassa 1,4 miljoonaa dollaria Neuvostoliiton agentilta. Scargill oli todellakin ”vihollinen keskuudessamme”.

Konservatiiveista oli tullut todellinen työväenpuolue – siis työssäkäyvien kaivostyöläisten puolue. Lakkolaisten väkivalta kärjistyi 30.11.1984, kun sementtilohkare pudotettiin ylikulkusillalta töihin meneviä kaivosmiehiä kuljettaneen taxin päälle, minkä seurauksena taxinkuljettaja kuoli. Ensimmäistä kertaa lakkokenraali Scargill pahoitteli väkivaltaa.  7.11.1984 oli jo 72 000 miestä töissä, ja NBC lupasi ennen Joulua töihin palaaville työläisille ylimääräisen ”joulurahan”.

Peter Walker kävi neuvotteluja lähes kaikkien muiden ammattiliittojen paitsi NUM:in kanssa. Maan sähkönkulutus nousi 17.1.1985 kaikkien aikojen ennätykseen, mutta sähköverkko tuotti sen ilman hankaluuksia. Silloin Thatcher tiesi saavansa Falklandin sotaakin suuremman voiton, sillä ”sisäinen vihollinen” oli lyöty. Parlamentissa Thatcher kehotti kaivosmiehiä menemään töihin. Työväenpuolueen puheenjohtaja Neil Kinnock oli tätä vastaan ja vaati mieluummin neuvotteluja kuin töitä.  Kansan enemmistö tajusi missä maailmassa Kinnock eli.  Kinnockin ymmärryksen mukaan rahaa tulisi ikuisesti ilman työtä, pelkästään vaatimalla ja uhkailemalla.

27.2.1985 jo 93 000 kaivosmiestä oli töissä, mikä tarkoitti ensimmäistä kertaa enemmistö lievää enemmistöä.  Scargill uhosi sodan silti jatkuvan, mutta 8.3.1985 jo 97 % kaivosmiehistä oli töissä. Samalla viikolla aamuisten hiiliraporttien käsittely lopetettiin ja hallituksen sotakabinetti purettiin. Thatcher oli voittanut, mutta hän ei ottanut kunniaa itselleen.  ”Jos joku on voittaja, niin se on töissä raatanut kaivosmies, joka piti Britannian käynnissä” kuuluivat Thatcherin viisaat sanat.

Lakon jälkipuintia

Lakosta aiheutui menetyksenä 11,25 % bruttokansantuotteesta ja julkisten menojen kasvuna 2,5 miljardia puntaa. 1390 poliisia loukkaantui ja 10 372 syytettä nostettiin. NUM hävisi taistelun koska liitto ei saanut tukea omilta jäseniltään, eikä muilta ammattiliitoilta, ja poliisi hoiti tehtävänsä kansallisen edun mukaisesti.  NCB huolehti töissä käyneille työläisille mahdollisuuden halutessaan vaihtaa louhosta, etteivät joutuisi samaan vuoroon lakossa olleiden kanssa. Thatcher lähetti henkilökohtaiset kiitoskirjeet kaikille tuntemilleen töissä olleille kaivosmiehille, mainiten heidän pelastaneen maan.

Lakko johtui perimmältään Scargillin halusta saada demokraattisesti valittu hallitus viralta, ja halusta määrätä maan asioista. Turvallisuuspalvelu oli jo vuosia kuunnellut Scargillin puhelinta, koska tällä oli yhteys Neuvostoliiton tukemaan Iso-Britannian kommunistipuolueeseen. Kun Thatcher käytti termiä ”vihollinen keskuudessamme”, ymmärsi kansan enemmistö kenestä oli kysymys. Labourin johtaja Neil Kinnock ehdotti lakon alkaessa useaan kertaan kansallisen lakkoäänestyksen järjestämistä, mutta hän ei ollut tarpeeksi päättäväinen. Vielä 12.4.1984 Kinnock vaati parlamentissa NUM:ia jäsenäänestykseen lakosta, mutta jo heinäkuussa hän väitti ”taistelun olevan ainoa keino vastustaa Thatcheria”. Mikä muutti Kinnockin mielen? Tätä kysyttäessä Kinnock ei osannut vastata Thatcherille mitään.

Thatcher tiesi pelastaneensa maan henkisesti, mutta ei voinut sanoa sitä julkisesti.  Monet hänen avustajansa sitä vastoin olisivat halunneet julkisestikin hurrata hallituksen voitolle. Mutta ”Sir Humprey” eli kabinettipäällikkö Peter Gregson piti viisaampana olla vaatimaton. Malesian valtiovierailun yhteydessä Thatcher vastasi kysyjille ”ammattiliittojen oppineen totuuksia elämästä”.  Lakon romantisointi tapahtui lähes kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen musikaalissa Billy Elliot. Hienoa musikaalia katsovalle yleisölle ei kerrota että ammattiliiton jäsenet eivät koskaan saaneet äänestää lakkoon lähtemisestä.

Thatcher johti sotakabinettiaan rauhallisesti ja tyynesti, eikä antanut tunteilleen valtaa. Samalla viileydellä hän menetteli Falklandin sodassa ja mittelöissään EEC:n kanssa.  Vuosina 1982-1986 Thatcherin sihteerinä (ja sen jälkeen muun muassa maahanmuuttoviraston johtajana) toiminut Tim Flesher arvioi hiljattain, että kukaan muu pääministeri ei olisi voittanut Falklandin sotaa eikä hiilikaivoslakkoa. ”ilman Thatcheria olisimme nyt Kreikan tilanteessa, missä hampaattomat hallitukset luikertelivat vastuusta vuosikymmeniä ja opettivat kansan sosialismiin”.

Ronald Reaganin tie markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien johtohahmoksi

Kuinka Ronald Reagan löysi tiensä Yhdysvaltain markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien johtohahmoksi 1970-luvulla.

Demokraatista Republikaaniksi ja Kuvernööriksi 

Ammattiliittojohtajana kunnostautunut Ronald Reagan oli puoluekannaltaan demokraatti vielä 1962, kun hän johti Democrats for Nixon – nimisen yhdistyksen kampanjaa republikaanien Nixonin tavoitellessa Kalifornian kuvernöörin virkaa. Nixonin sijaan valituksi tuli kuitenkin Demokraattien Pat Brown. Reagan oli aiemmin tukenut ystävänsä, Presidentti John F. Kennedyn terveydenhoitouudistusta, jossa maksuton terveydenhoito taataan kaikille ikäihmisille. Kun Presidentti Lyndon Johnson ja oikeusministeri Robert Kennedy hahmottelivat laajaa liittovaltiotason hallintobyrokratiaa, valtion kontrollia yrityselämään, sekä korkeaa verotusta ja yleistä terveydenhoitoa kaikille kansalaisille, alkoi Reaganin mielestä demokraattien politiikka olla liian lähellä sosialismia. Niinpä hänelle alkoi uusi elämä republikaanina. Republikaanien Barry Goldwater sai vuoden 1964 presidentinvaalikampanjalleen Reaganista valovoimaisen vetäjän. Kun Goldwater oli hävinnyt vaalit Johnsonille, Washington Star kirjoitti, että jos Goldwater olisi vain istunut hiljaa, ja antanut Reaganin hoitaa kaiken puhumisen, niin Goldwater olisi löytänyt itsensä Valkoisesta Talosta. Monet republikaanit ajattelivat samoin, ja puolueen konservatiivien piiristä houkuteltiin Reagan kuvernööriehdokkaaksi Kaliforniaan vuoden 1966 vaaleissa.

Kalifornian kuvernöörivaali 1966 oli jättimenestys Reaganille, hänen voittaessaan istuvan kuvernööri Brownin yhdellä Yhdysvaltain historian suurimmista äänieroista. Kampanjasta on jäänyt elämään runsaasti Reaganin huumoria. Kun haastattelija kysyi Reaganilta mitä hän on mieltä Brownin suunnitelmista tasapainottaa Kalifornian budjetti, vastaus kuului ”kuvernööri Brownin lupaukset ovat yhtä vaikeasti luettavissa kuin Playboy-lehden aukeamilla olevat lupaukset, silloin kun vaimoni kääntää sivuja liian nopeaan tahtiin.”

Reagan linjasi virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1967 selkeät sävelet talouspolitiikalleen. ”Joko luotamme itsehallintoon tai vakuutumme että pieni intellektuelliksi itseään nimittävä eliitti, kaukana pääkaupungissa, osaa suunnitella elämämme paremmin kuin me itse. Onko meidän kohtalomme automaattisesti verottaa ja tuhlata kunnes kansalla ei ole mitään jäljellä tuloistaan”. Kuvernöörinä Reagan toteutti ajatuksensa käytännössä ja palkkasi talouspoliittiseksi neuvonantajakseen professori Milton Friedmanin Chicagon Yliopistosta. Friedman sai vuonna 1976 taloustieteen Nobelin, minkä yhtenä perusteena oli Kalifornian osavaltion taloudellinen menestys. Ennen Reaganin kuvernöörikautta eli vuonna 1966 Kalifornian osavaltiolla oli 4 miljardin dollarin tulot ja 5 miljardin menot. Vuonna 1973 kun Reaganin virkakautta oli kulunut 6 vuotta, osavaltiolla oli puolestaan 1 miljardi ylijäämää, jonka kuvernööri halusi palauttaa veronmaksajille. Palautus ei kuitenkaan onnistunut lainsäädännöllisistä syistä. Vaikka Reagan leimautui konservatiiviksi – lähinnä oikeistolaisen talouspolitiikan johdosta – ei hän useimmissa asioissa suinkaan ollut vanhoillinen. Reagan allekirjoitti Yhdysvaltain liberaaleimman aborttilain 1967 perustellen sitä naisten terveysnäkökohdilla sekä juutalais-kristillisellä oikeudella puolustaa itseään ja terveyttään. Samoin Reagan allekirjoitti Yhdysvaltain liberaaleimman avioerolain vuonna 1970 Kaliforniaan.

Reagan houkuteltiin tavoittelemaan Republikaanien presidenttiehdokkuutta ensimmäisen kerran jo 1968. Ehdokkuuskampanjan hän teki puoliteholla ja todellisuudessa tuki Nixonia presidentiksi – hyvällä menestyksellä. Vuoden 1972 vaaleissa hän tuki suoraan Nixonia, eikä asettunut kilpailevaksi ehdokkaaksi.   Vuonna 1973 alkoi Reaganin profiili nousta valtakunnallisesti. Kalifornian talous oli hyvässä vireessä ja kuvernööri itse siinä määrin kansansuosion kannattelema, että hän alkoi kirjoittaa kolumneja valtakunnallisesti luettuihin lehtiin, mm. Chicago Tribuneen. Kolumneissaan hän neuvoi kuinka liittovaltion asioita tulisi hoitaa niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin.

Vuosittainen kuvernöörien kesäkuun konferenssi pidettiin vuonna 1973 Nevadassa Sahara Tahoe hotellissa. Kuvernöörien osaaminen kävi ilmi heidän puheenvuoroistaan, joissa kuultiin lukuisia julkista rahankäyttöä lisääviä aloitteita.  Floridan Reuben Askew piti tärkeimpänä, että olisi opittava elämään luonnon ehdoilla. Oregonin Tom McCall puolestaan halusi luoda vahvan maankäytön suunnitelman, jolla rajoitettaisiin luonnonvarojen käyttöä elinkeinoelämän tarpeisiin. Indianan Otis Bowen taas vaati parempia julkisen liikenteen palveluja veronmaksajien rahoilla. Reagan oli kuin eri planeetalta, hän ajatteli luonnostaan veronmaksajan lompakkoa ja totesi ”meidän kansalaisten tulee määrittää hallinnon tehtävät kansalaisten palvelijana ennen kuin hallinto paisuu niin suureksi, että se määrää elämämme totaalisesti. Suuren hallinnon advokaatit löytävät kyllä kohteen jokaiselle dollarille, minkä ne keräävät veronmaksajilta”. Lehdistö raportoi tilaisuudesta ja politiikkaa seuraavien kansalaisten mielenkiinto heräsi.

13.9.1973 Reagan vieraili sen vuoden katsotuimmassa viihdeohjelmassa – The Dean Martin Comedy Hour. Katsojat näkivät rennon, oivaltavan ja kuninkaallisen ryhdikkään hahmon, joka puhui myös politiikkaa kansantajuisesti. Ohjelma oli katsojille mannaa vasemmiston syöttämän henkisen itseruoskinnan vuosien jälkeen. Kollektiivisella tunteella huomattiin, että tässä on poliitikko, joka lopettaisi vasemmistoidealistien ja byrokraattien vallan Amerikassa. Samalla viikolla Reagan vähensi Kalifornian sosiaaliavun ohjelmia ja määräsi kuolemanrangaistuksen säilytettäväksi Kaliforniassa. Nekin päätökset lisäsivät Reaganin suosiota (myös Kalifornian ulkopuolella), hiljaisen ja lainkuuliaisen enemmistön keskuudessa.

Vasemmistoliberaalit poliitikot puolestaan järkyttyivät Dean Martinin ohjelman katsojaluvuista. Kansalaisten poliittisten tuntojen akanvirrasta kertoi myös elokuvien suosio. Muodissa ollutta vasemmistolaista maailmankuvaa vastaan uskalsi elokuvataiteen keinoin taistella Clint Eastwood. Hänen Likainen Harry – elokuvansa katsojaluvut ylittivät odotukset, paljastaen samalla kansan hiljaisen enemmistön ajatusmaailman.  Jo aiemmin eli 12.2.1971 oli alkanut suosittu TV-sarja ”All in the family” (suomeksi  ”perhe on pahin”). CBS:n tavoite oli sarjan avulla osoittaa kuinka tyhmiä konservatiivit ovat, mutta kansan parissa sarjan vaikutus olikin päinvastainen. Sarjan päähenkilö  Archie Bunkerin mielipiteet upposivat keskiluokkaan kuin häkä.  Faktan ja fiktion raja hämärtyi monelle, sillä demokraattien puoluekokouksessa heinäkuussa 1972 Bunkeria ehdotettiin McGovernin varapresidenttiehdokkaaksi.

Reaganin kuvernööriaikana Kaliforniassa tiukennettiin sosiaaliavun myöntämisen kriteereitä, mutta vastaavasti lisättiin avun määrää todellisille tarvitsijoille indeksisidonnaisena. Tärkeimpänä Reagan piti asian moraalista puolta. Kun demokraatit mittasivat kuinka moni eli sosiaaliavulla, niin Reagan esitti mitattavaksi kuinka moni on siirtynyt omatoimiseen elämään pois sosiaaliavun piiristä.  6.11.1973 Reagan puhui valtakunnan uutislähetyksessä kuinka Yhdysvaltain liittovaltio voisi oppia Kalifornialta: Matalammat verot, rajoitetut julkiset menot, ja pienempi hallinto eli byrokratia.  Nämä keinot antoivat kansalle suuremman ostovoiman ja talous kasvoi.

Markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien tunnustetuksi johtohahmoksi

Tuohon aikaan Yhdysvallat oli paniikissa energiakriisin johdosta, mutta Reagania kriisi ei häirinnyt. Hänen mukaansa Amerikassa pääsi käyttämään energia-asiantuntijan titteliä jos tiesi että Abu Dhabi on kaupungintapainen paikka ja Qaddafi henkilö, eikä toisinpäin.  Reaganin mielestä voitiin rakentaa lisää ydinvoimaloita ja lopettaa energia-alan säätely. ”Energiapula ei koskisi Yhdysvaltoja, jos toimittaisiin normaalin markkinatalouden periaatteilla.” Energiakriisi oli seurausta Jom Kippurin sotaan liittyneestä OPEC:n öljysaarrosta. Syyrian ja Egyptin yllätyshyökkäyksen alettua ulkoministeri Henry Kissinger lupasi Israelin pääministeri Golda Meirille Israelin saavan kaiken tarvitsemansa avun.  Sodan ensimmäisenä päivänä arabien tuhoamat 500 tankkia ja 48 lentokonetta korvattiinkin entistä paremmilla jo sodan kolmantena päivänä, ja taistelut kääntyivät Israelin eduksi. OPEC vastasi tähän rajoittamalla öljykauppaa. Reagan aloitti tuolloin ulkopoliittisen aktiivisuutensa ottamalla voimakkaasti kantaa Israelin puolesta ja ehdotti julkista sitoumusta siihen, että jokainen tuhottu materiaalimenetys korvattaisiin, ja sitä kautta hyökkääjät luopuisivat sodasta. Kissinger vakuuttui Reaganin ulkopoliittisista kyvyistä ja ehdotti Reagania Nixonin kabinetin jäseneksi. Nixon ei tosin hyväksynyt ajatusta.

Kun oikeistolainen Spiro Agnew erosi varapresidentin virasta 1973 ja tilalle tuli maltillinen Gerald Ford, alkoi Reagan miettiä tosissaan vuoden 1976 presidentinvaaleja. Nixonin ensimmäinen valinta Agnew’n seuraajaksi olisi ollut John Connally ja puolueen johto esitti joko Nelson Rockefelleriä tai Ronald Reagania. Edustajainhuoneen Demokraattinen puhemies Carl Albert esitti Fordia, ja Nixon taipui ehdotukseen.  Nixonin erottua elokuussa 1974 Watergate-skandaalin seurauksena, tuli Fordista presidentti ja hän puolestaan nimitti Rockefellerin omaksi varapresidentikseen. Reagan sai tästä pontta ajatukselleen, että oikeistolaisesti ajattelevien ääni ei kuulu politiikassa, vaikka maan hiljainen enemmistö näin toivoisi olevan.  Nelson Rockefellerin nimitys varapresidentiksi sai republikaanien kristillisen oikeiston heräämään ja laajenemaan. Rockefeller miellettiin Itärannikon hyvätuloisen ja perinteisistä arvoista irtautuneen eliitin edustajaksi. Jälkiviisaasti ajatellen on hauska yksityiskohta kuinka Washington Star kirjoitti että Ronald Reagan on jo liian vanha varapresidentiksi 1974 tai yrittämään presidentiksi 1976.

Kuvernöörikauden jälkeen valmistautuminen presidenttiehdokkuuteen

Kun Reagan jätti vapaaehtoisesti kuvernöörin virkansa tammikuussa 1975, Los Angeles Timesin pääkirjoitus kiitteli kuinka Reagan on kuluneen 8 vuoden aikana todistanut olevansa käytännöllinen poliitikko, joka saa aikaan enemmän kuin puhuu, ja on kyvykäs hallinnollinen johtaja sekä kansallisen tason aatteellinen johtaja oikeistolaisille konservatiiveille. Reaganin kaudella osavaltion hallinnon työntekijöiden määrä nousi vähemmän kuin mitä oli väestönkasvu. Tämä oli ennenäkemätöntä. Baltimore Sun -lehden pääkirjoitus analysoi että Reaganin hallinto oli Yhdysvaltain historian ensimmäinen minkään osavaltion hallinto, joka vähensi byrokratian määrää. Siinäpä olisi mallia Sipilän hallituksen normitalkoille.

Reaganin poliittinen lähipiiri houkutteli häntä pyrkimään senaattiin marraskuun 1974 vaaleissa, mutta kongressivaalit eivät niissä oloissa (Watergate) kiinnostaneet. Reaganilla oli parempaa tekemistä.  Hän sai runsaasti puhetarjouksia, radiokommentaattorin tarjouksia ja lehtien kolumnistitarjouksia. Ainut ongelma oli muistaa laskuttaa tarpeeksi, jotta varainkeräys vuoden 1976 presidentinvaaleihin saisi puhtia. Reaganin kolumnit ilmestyivät vuosina 1975-1976 säännöllisesti 175:ssä sanomalehdessä, saaden viikoittain 15 miljoonaa lukijaa. 200 eri radioasemaa otti Reaganin poliittiseksi kommentaattorikseen. Vuoden 1975 aikana Reagan joutui kieltäytymään kolmesta tuhannesta luentopyynnöstä. Reaganin kolumneista, puheista ja radio-ohjelmista alkoi ulko- ja talouspoliittisen oikeistolaisuuden nousu halki valtakunnan.

Kongressivaalit marraskuussa 1974 olivat Republikaaneille suurin tappio sitten puolueen perustamisen eli 1850-luvun.  Silloin oli edellisen kerran Vermontista valittu demokraattinen senaattori. Syynä vaalitappioon oli Watergate ja monet korruptioepäilyt poliitikkojen keskuudessa. Rockefellerin komissio tutki CIA:n toimintaa ja Ford oli ollut Kennedyn murhaa epäuskottavasti selvittäneessä Warrenin tutkimuskomissiossa.. Nuoret konservatiiviset demokraatit Gary Hart ja Mikael Dukakis omaksuivat Reaganilaisen talousnäkemyksen (pieni hallinto, ei veronkorotuksia) ja saivat äänivyöryn kongressivaaleissa. Jopa Soulin kummisetä James Brown kommentoi veronkorotuksia vastaan ja kehui Reagania esimerkkinä hyvästä kuvernööristä.

Se mitä ei huomattu, oli vaalien jälkeinen mielipidetiedustelu, jossa ilmeni että vain 18 % Amerikkalaisista halusi itseään kutsuttavan republikaaniksi, mutta 61 % halusi tulla tunnetuksi konservatiivina. Reagan luki tutkimuksen tarkkaan ja alkoi neuvoa kolumneissaan Presidentti Fordia yhä suorasukaisemmin. Maaliskuussa 1975 Ted Carson kysyi talk-showssaan Reaganilta kuinka hän onnistui budjetin tasapainotuksessa Kaliforniassa, mutta miksi se ei onnistu muilta poliitikoilta? Vastauksena kuultiin ” se on yhtä helppoa kuin neitsyyden suojeleminen, täytyy vain osata sanoa ei ”.

2.5.1975 julkistettiin tutkimus että USA oli riippuvaisempi OPECn öljystä kuin öljykriisin alkaessa marraskuussa 1973. Ford Syytti kongressia ja suunnitteli erinäisiä tullimaksuja ja veroja polttoaineille. Ulkoministeri Kissinger tuli Pariisin kansainvälisestä energiakonferenssista mukanaan terveiset, että OPEC nostaa syyskuussa taas öljyn hintaa 2 dollaria barrelilta. Siinä Vaiheessa Reagan piti kuuluisan puheensa ” säätely riittää ja markkinatalous saa hoitaa tämän ongelman. On tullut aika huomata että hallitus ei ole vastaus ongelmiimme, vaan hallitus on ongelma”. Fordin kannatus laski Reaganin puheen jälkeen 45 %:iin.

Ulko- ja talouspolitiikan linjauksia 

Neuvostoliittolainen toisinajattelija Soltzenitzyn aloitti vierailunsa Yhdysvalloissa 21.6.1975, mutta Presidentti Ford kieltäytyi tapaamasta häntä. Fordilla oli syynsä, ETYK nimittäin oli alkamassa Helsingissä. Kissinger oli pohjustanut kokousta vuosikausia saadakseen Neuvostoliiton tunnustamaan ihmisoikeudet. Kremlin johtoa ei siis saanut turhaan ärsyttää. Fordin henkilöstöpäällikkö Donald Ramsfeld sai alaiseltaan Dick Cheneyltä raportin, jossa varoitettiin Fordin käytöksen aiheuttavan kannatuksen menetystä. Ford perusteli päätöstään lehdistölle, että Solthsenitzynin tapaamiselle ei olisi ollut riittävästi substanssia. Reagan vastasi Los Angeles Timesin kolumnissaan 15.7.75 kysymällä mitä substanssia oli Fordin samanaikaisella maatalousnäyttelyiden tapaamisilla miss mansikkakuningattaren kanssa West Virgiassa ja miss puuvillaemännän kanssa Missisipissä? Tämän Reaganin lehtikolumnin jälkeen Ford tunnusti lähipiirilleen Reaganin paremmuuden. Sinä kesänä juutalaisjärjestöt kovensivat vaatimuksiaan, jotta Neuvostoliitto sallisi juutalaisten muuton Israeliin. Israel oli erityisen läheinen Reaganille.  Reagan kertoi vastustavansa ETYK-sopimusta, koska sillä myytiin Itä-Eurooppa lopullisesti kommunismin orjuuteen. Kissingerin merkittävyys oli toki eri luokkaa. Kun vuoden 1975 Miss Universum – kisaajilta kysyttiin kuka on suurin ja merkittävin persoona sen hetken maailmassa, vastasi puolet osallistujista, että Henry Kissinger. Kisan voittaneen Anne Pohtamon vastauksen epäilen olleen Urho Kekkonen.

8.7.1975 Ford ilmoitti pyrkivänsä jatkokaudelle ja 16.7.1975 ilmaantui julkisuuteen uusi yhdistys “friends of Ronald Reagan”. Yhdistyksen johdossa olivat Nevadan senaattori Paul Laxalt, Filantrooppi Henri Salvatori ja Kalifornian republikaanien puheenjohtaja Paul Haerle. Ford lupasi 7.10.75 seuraavan vuoden budjettiin 28 miljardin veroleikkaukset ja saman verran myös menojen leikkauksia. Reaganin oppi oli viimein mennyt perille, vaikka nuokaan leikkaukset eivät riittäisi tasapainottamaan budjettia. Reagan vastasi vaatimalla 90 miljardin leikkauksia. Marraskuun alussa Nelson Rockefeller ilmoitti, ettei ole käytettävissä uudelleen Fordin varapresidentiksi. Donald Rumsfeld ilmoitti halukkuutensa tehtävään.

Kevään 1976 Republikaanien esivaalien lähentyessä Reaganin kampanjapäällikkö John Sears ohjeisti Reagania hillitsemään suurvaltasuhteiden liennytyspolitiikan arvostelua, koska Republikaanien napamiehet olivat Fordin kautta todella sitoutuneita liennytyspolitiikkaan ja Reagan tarvitsisi heitä puoluekokouksen kiemuroissa.  Niinpä Reagan standardisoi 35 minuutin illallispuheensa muottiin, jossa vain 1 minuutti käsitteli Neuvostoliittoa letkautuksella ”Amerikka on saanut liennytyksessä oikeuden myydä Pepsi-Colaa Siperiaan, mutta ei muuta etua”.

Samana keväänä puhjennut Panaman kanavan kiista satoi Reaganin laariin. Hän ilmoitti ”me rakensimme sen, me maksoimme sen, se on meidän”. Reaganin mielestä Ford ja Kissinger antaisivat diktaattori Omar Torrijosille Panaman samaan tapaan kuin Roosevelt antoi aikanaan Itä-Euroopan Stalinille. Reagan sai kampanjallaan Kissingerin ja Fordin pysymään lujana neuvotteluissa Torrijosin kanssa. Ford puhui valkoisen talon lehdistökirjeenvaihtajien illallisella 29.4.1976 että hän on Panaman kysymyksessä täysin Reaganin kannalla. Seuraavana päivänä Reagan kuitenkin voitti esivaalin Texasissa luvuin 66 % – 34 %.  Kissinger antoi Reaganille Panaman lisäksi toisenkin aiheen retoriikkaan – Rhodesian.  Valkoisen vähemmistön hallitsema Rhodesia oli Neuvostoliiton jälkeen maailman toiseksi suurin Kromin tuottaja. Kissinger vetosi että Yhdysvaltain pitää tukea rotujen tasa-arvoa (eli ylläpitää Rhodesian kauppasaartoa) Rhodesiassa siinä kuin kotimaassakin. Reaganille tärkeämpää oli länsimaisten kaivosyhtiöiden ja kromia käyttävän terästeollisuuden taloudellisten etujen suojelu, eikä maailman kromivaroja saanut päästää Neuvostoliiton hinnoittelemaksi. Reagan ennusti, että Rhodesian mustia ja valkoisia odottaa Mugaben diktatuuri ja taloudellinen kurjuus vähintään koko Mugaben eliniän. Nykyään tiedämme Reaganin olleen oikeassa, mutta tuskin hänkään arvasi, että Mugabe pitäisi Zimbabweksi muuttuneessa maassa yllä diktatuuriaan ja setelipainotalouttaan yli 40 vuotta.

Kissinger pohdiskeli ääneen Yhdysvaltain ajan johtavana maailmanvaltana olevan ohi ja että Itä-Euroopan integraatiota Neuvostoliiton kanssa tulisi tukea. Reagan sai tästä vettä myllyynsä, ja sanoi että Kissinger kehottaa Itä-Euroopan orjia hyväksymään kohtalonsa. Pat Buchanan, joka oli Nixonin ja Fordin puheenkirjoittaja, analysoi ulkopolitiikan linjaeroja seuraavasti: Kissinger ja Nixon yrittivät laatia maailmanpolitiikan säännöt Yhdysvalloille sopiviksi, Fordin mielestä taas Yhdysvaltojen piti noudattaa kansainvälisen politiikan sääntöjä, mutta Reagan sivuutti nuo säännöt Yhdysvaltoja koskemattomina. Reaganin mielestä Panaman kanava piti miehittää ja pitää hallussa, Rhodesian kanssa käydä kauppaa ja Taiwania olisi tuettava ja suojeltava. Neuvostoliiton johtajista ei kukaan ollut siihen mennessä noudattanut muita kuin omia sääntöjään.

Huhtikuun ja toukokuun aikana käydyissä esivaaleista Reagan voitti lähes puolet delegaateista. Voitto tuli Idahossa, Arkansasissa ja Nevadassa sekä kesäkuussa Ohiossa ja Kaliforniassa. Fordin kampanjatiimi ja Valkoisen Talon nuoret uuskonservatiiviälyköt Donald Rumsfeld ja Dick Cheney alkoivat ottaa Reaganin tosissaan. He tajusivat, että jopa heidän omien tavoitteidensa kannalta Reagan olisi parempi valinta, mutta ääneen sellaista ei voinut sanoa. New York Times kirjoitti toukokuun alussa, että Reaganilla on todellinen mahdollisuus ja delegaattien määrä on lähes tasoissa.

Sillä aikaa demokraattien esivaalitaistelussa eteni parhaiten Jimmy Carter. Toiseksi suosituin ehdokas oli laulaja Linda Ronstadtin poikaystävänä tunnettu Kalifornian kuvernööri Jerry Brown. Keväällä Carter kertoi uskoontulostaan oivaltaessaan Amerikan olevan henkisessä kriisissä ja kristinuskon voimistuvan. Evankelikaaleiksi laskettiin 67 miljoonaa kansalaista, joista äänestysikäisiä oli 40 miljoonaa. Carter alkoi kerätä puolelleen uskovaisia ja uskovaisiin luottavaisia äänestäjiä.  Kesäkuussa Reagan antoi haastattelun Evankelikaalien Cristianity today -lehteen. Moniin kulttuurisodan kysymyksiin, kuten aborttiin ja pornon levittämiskysymyksiin Reagan vastasi ” voimme tehdä moraalittomista asioista laillisia, mutta silti ne eivät muutu moraalisesti oikeiksi. Valtaosalla kansalaisista on vielä moraalin taju ja he näkevät USA:n valona koko maailmalle.” Reagan kertoi myös kokemuksistaan ja tuntemuksistaan olevansa uudestisyntynyt kristitty. Reaganin lempilainaus oli Paavi Pius XII paimenkirje sodan jälkeen, jonka mukaan ” Jumala on antanut ihmiskunnan kohtalon Amerikan käsiin”. Niinpä maan luetuimman päivälehden päätoimittaja kuvasi Reagania termillä ”lupaava ehdokas”.

Yhdysvaltain 200-vuotisjuhlat 4.7.1976 onnistuivat hyvin. Mitään terrori-iskuja ei ilmaantunut ja vasemmistojärjestöjen mielenosoittajia saatiin liikkeelle vain vaivaiset 5000 koko maassa. Jesse Jackson tosin piti kitkerän puheen kuinka mustat eivät olleet vapaita heinäkuussa 1776.  Mediakohun vähentämiseksi Israel ajoitti samalle päivälle yhden historian tehokkaimmista sotilasoperaatioista. Vajaa viikko aiemmin palestiinalaisterroristit olivat kaapanneet Tel Avivista lähteneen matkustajakoneen Ugandan Entebbeen. Kone oli kentällä edelleen. Koneessa olleista juutalaisista panttivangeista vain kolme kuoli ja 102 vapautettiin, ja vain yksi Israelin sotilas kuoli. Kahdeksan Ugandan hävittäjää tuhottiin kentälle. Kuljetuskoneet lensivät 400 kilometrin matkan Israelista vain 30 metrin korkeudessa, tutkajärjestelmien häivealueella. Reagan oli ainoa poliitikko Amerikassa, joka kommentoi operaatiota ”tämä oli sitä mitä amerikkalaisetkin joskus olivat.”

Republikaanien puoluekokous Kansas Cityssä 16-19.8.1976

Republikaanien puoluekokouksesta ja presidenttiehdokkaan valinnasta oli tulossa huippujännittävä. Washington Post- ja Time-lehden mukaan delegaatit olivat 1093 Fordille, 1030 Reaganille ja 136 vapaata.  Vaa’ankieli asemassa olevat osavaltiot, joiden delegaatit eivät vielä olleet sitoutuneet, olivat New Jersey ja Missisippi. Tiukassa tilanteessa Fordin kampanjapäällikkö Dick Cheney otti käyttöön koko poliittisen luovuutensa. Englannin Kuningatar Elizabeth II oli tulossa vierailulle Valkoiseen taloon, Montrealin olympialaisiin suuntautuvan matkansa yhteydessä. Cheney muistutti että Fordilla oli mahdollisuus istuttaa valitsemansa amerikkalainen valtiomies Kuningattaren viereen. Cheneyn kehotuksesta Ford päätti tarjota kunniapaikkaa ensin New Jerseyn Republikaanien puheenjohtajalle Webster B. Toddille. Puhelinkeskustelu Presidentin ja Toddin välillä on legendaarinen. Imartelevan vuodatuksen saattelemana Ford kertoi kuinka ilahduttavaa olisi, jos Todd suostuisi pitämään seuraa Kuningattarelle. Tovin hiljaisuuden jälkeen Todd kysyi kuitenkin presidentiltä ”mikä on illan ruokalista?”. Ford sulki puhelimen, ja niinpä paikan sai asiaan rakentavammin suhtautunut Missisipin republikaanien puheenjohtaja Clarke Reed, mikä osoittautui lopulta onnenpotkuksi Fordille. Reed oli vankka konservatiivi, mutta illallispaikka hiveli hänen habitustaan niin, että hän kääntyi Fordin kannattajaksi. Missisipillä oli 30 delegaattia ja ainoana osavaltioista heidän tuli äänestää blokkina eli Reed päätti kuinka he äänestäisivät. Cheney huolehti kuningattaren illalliskutsut myös kotiosavaltionsa Wyomingin 15 delegaatille, joista suurin osa kääntyi Fordin kannalle, vaikka he esivaaleissa olivat ilmoittaneet kannattavansa Reagania.

Reaganin myötätuuli kokousedustajien keskuudessa loppui kampanjapäällikkö  John Searsin ideaan varapresidenttiehdokkaan valinnasta. Searsin mielestä kannatti valita puolueen keskustaa miellyttävä ehdokas pohjoisista osavaltioista, joka toisi pottiin osan Fordin kannattajista. Valinta oli Pennsylvanian senaattori Rickhard Sweiker. Sen epäsovinnaisempaa kumppania olisi ollut vaikea löytää Reaganille, sillä Sweiker oli koko senaattorin uransa ajan äänestänyt aina liittovaltion menojen lisäämisen puolesta. Searsin strategia toimi käytännössä juuri päinvastoin eli useat oikeistolaiset pettyivät perin pohjin, ja valinta vei huomattavasti enemmän delegaatteja kuin toi. Myös Clarke Reed käytti tätä virallisena selityksenä kääntymykselleen Fordin kannattajaksi ja hän ohjasi kaikki 30 Missisipin delegaattia mukanaan. Kansas Cityn puoluekokoukseen matkasi monta Reaganiin pettynyttä potentiaalista konservatiivista varapresidenttikandidaattia. Yhtenä niistä puoluekokouksen puheenjohtajana toiminut Bob Dole.

Puoluekokouksen osallistujiin vaikutti myös Gerald Fordin viehättävä puoliso Betty Ford. Tasa-arvo liikkeen (Equal Rights Amendment) näkyvänä kannattajana hän nautti suurta kansansuosiota yli puoluerajojen. Lisäksi Betty oli entisenä mallina ja ammattitanssijana karismaattinen esiintyjä. Puoluekokouksen viihdepuolesta vastasi Tony Orlando, jonka hitti ”tie a Yellow Ribbon Round the Ole Oak Tree” (suom. ”nosta lippu salkoon”) oli vuoden ostetuin single Yhdysvalloissa vuonna 1976. Orlandon ja Betty Fordin yhdessä kokousväelle esittämä versio tuosta kappaleesta ratkaisi sekin pieneltä osaltaan vaalin Fordille. Ford voitti lopulta esivaalin äänin 1187 – 1070.

Vasta seuraavana aamuna eli sunnuntaina 19.8, Ford julkisti varapresidenttiehdokkaansa olevan konservatiivi Bob Dole. Päivän hengennostatusjuhlassa Ford pyysi yllättäen myös Reagania puhumaan. Tuolloin Reagan piti kuuluisan ”100 vuoden päähän lähetetty kirje” -puheensa. Puhe on yksi Yhdysvaltain historian eniten lainatuista juhlapuheista. Rockefeller ja Ford pystyivät vain häkeltyneinä kiittelemään Reagania sanoilla ”se oli kaunista”.  Salissa oli tuskin yhtäkään kuivaa silmäkulmaa ja puheen jälkeen nähtiin Clarke Reed kommentoimassa vastaantulijoille, kuinka hän teki elämänsä suurimman virheen, kun äänesti Fordia.

Esivaalin jälkeen

Vaikka Ford voittikin tuon esivaalin, niin todellinen henkinen voittaja oli Reagan. Kampanjointi loi pohjaa vuoden 1980 presidentinvaalien voitolle, ja presidenttikaudelle 1981-1989. New York Times kirjoitti 20.8.1976 kuinka Reagan on 64 vuoden iässä liian vanha yrittämään enää toista kertaa presidentiksi. Sen sijaan keskiluokan kansalaiset työpaikoillaan Houstonissa ja Miamissa tiesivät Reaganin ajan olevan vasta tulossa. Marraskuussa 1976 Gerald Ford hävisi varsinaiset presidentinvaalit demokraattien Jimmy Carterille. Carter hyödynsi vaalikampanjassaan Reaganin teemoja moraalista, uskonnosta ja valtiontalouden säästöistä. Johnsonin ja Nixonin sekä Vietnamin ja Watergaten jälkeen kansakunta halusi presidentikseen pyhimyksen. Carterin yleisin iskulause vaalikampanjan aikana oli ”en tule koskaan valehtelemaan teille”. Kun Carter oli voittanut vaalit, Reagan osoitti isänmaallisesti tukensa vaatien Presidentille työrauhaa sisäpoliittisesta kiistelystä. Tässä olisi nykyisille Republikaaneilla oppimista heidän suhtautumisessaan Presidentti Barack Obamaan. Reagan keskittyi töihinsä radiokommentaattorina ja lehtikolumnistina, tähtäimessään vuoden 1980 vaalit.

Dick Cheney aloitti korkean virkamiehen uransa 28-vuotiaana Washingtonissa Nixonin kabinetissa.  Suojelijansa Donald Rumsfeldin mukana Cheney siirtyi sujuvasti Fordin hallintoon ensin henkilöstöpäälliköksi sekä Rumsfeldin seuraajana puolustusministeriksi. Esivaalien alettua hänestä tuli Fordin kampanjapäällikkö. Ymmärtäessään Reaganin ajatukset, Cheney neuvoi Fordia siirtymään ulkopolitiikassa Reaganin linjalle. Cheneyn argumentit olivat virallisesti taktisia, mutta todellisuudessa ideologisia. Cheney oli itse neokonservatiivi, joka hahmotteli jo mielessään sitä 80-luvun ulkopolitiikkaa, mitä Reagan sittemmin presidenttinä toteutti.  Reagan muisti kuitenkin Cheneyn temppujen vaikutuksen vuoden 1976 esivaalien tulokseen, eikä ottanut häntä kabinettiinsa toteuttamaan tuota politiikkaa. Cheneyn hyllytys oli jälkiviisaasti arvioiden osoitus Reaganin hyvästä harkintakyvystä. Koko Reaganin presidenttikauden ajan Cheney toimi Wyomingin senaattorina. Reaganin seuraaja George Bush vanhempi puolestaan otti Cheneyn puolustusministeriksi ja George W. Bushin varapresidenttinä Cheney toimi vuodet 2001-2009. Tuolloin Cheney oli sen Irakin sodan keskeinen arkkitehti, jonka hän suunnitteli jo 1970-luvulla Fordin kabinetissa, silloisen energiakriisin kokemusten pohjalta. Clintonin presidenttiyden aikana, 90-luvulla, Cheney toimi öljyteollisuutta palvelevan Halliburton yhtiön toimitusjohtajana. Siinä tehtävässä hän arvioi vuonna 1999 Lontoon öljyinstituutissa pitämässään puheessa Yhdysvaltain öljynkulutuksen kasvavan vuoteen 2010 mennessä 50 miljoonaa barrelia päivässä. ”Tuon suuruinen öljyntuotannon lisäys onnistuisi helpoiten Irakin demokratisoimisen ja markkinatalouteen siirtämisen avulla”, lausui Cheney pahaenteisesti. Tuo demokratisoimisprosessi on edelleen kesken.

Kirjallisuuskriitikko Diana Trilling kirjoitti 1968 tammikuussa ”mikäli Ronald Reagan ei ole presidentti 12 kuukauden kuluttua, on hän sitä varmasti 12 vuoden kuluttua”. Kaukonäköisyydellään erottunut Trilling oli yksi ns. New Yorkin intellektuelleiksi kutsutun ryhmän jäsenistä. Ryhmä syntyi 20- ja 30-luvulla liberaaleista vasemmistoälyköistä, jotka kuitenkin olivat antistalinisteja ja sitä kautta lopulta antikommunisteja (Suomessa vastaavaa liikehdintää edustivat 20-luvulla Olavi Paavolainen ja muut Tulenkantajat). Suurin osa ryhmän jäsenistä oli Puolasta muuttaneiden Juutalaisten jälkeläisiä. Joukko oli alkuun demokraatteja, mutta vuoden 1972 vaaleissa George McGovernin johdolla demokraattipuolueen kontrolliinsa ottanut vasemmistosiipi karkotti nämä kansallista etua ajattelevat liberaalit republikaanipuolueen riveihin. He alkoivat käyttää itsestään nimitystä neokonservatiivit.  Demokraattien ja republikaanien konservatiivien (lue oikeistolaisten) kesken löytyi uusi liitto, joka vaati ulkopolitiikan ohjenuoraksi Neuvostoliiton vastavoimien sotilaallista tukemista, sekä kansalaisvapauksien ja markkinatalouden levittämistä kaikilla mantereilla. Professori Jeane Kirkpatrickin johdolla neokonservatiivit siirtyivät tukemaan Reagania, heidän ideologiansa selkeytyi, ja he ottivat vallan Republikaanipuolueessa.

Neokonservatiivien ulkopoliittinen linja erosi Nixonin ja Kissingerin liennytyksestä, jolla oli luotu suhteet Kiinaan ja tehty SALT I -aseriisuntasopimus Neuvostoliiton kanssa. Huolimatta vuosien -75 ja -76 aikaisista näkemyseroista, Kissinger kääntyi kuitenkin arvostamaan Reagania ja toimi vähäisessä määrin myös hänen neuvonantajanaan 80-luvulla. Kissinger kirjoittaa uusimmassa kirjassaan World Order (2014), että Yhdysvaltain historiassa ei ole milloinkaan muulloin ollut niin hyvin aikaansa sopivaa presidenttiä, kuin Ronald Reagan oli vuosina 1981-1989. Kissingerin mukaan Reagan nosti kansakunnan kukoistukseen, jollaista 70-luvun vuosina kukaan politiikan asiantuntija ei osannut kuvitella.

Lähteet:

The Invisible Bridge . The fall of Nixon and the rise of Reagan.  Rick Perlstein, Simon & Schuster 2014.

The Age of Reagan 1964-1980 , Steve F. Hayward, three rivers press 2001.

World Order, Henry Kissinger, Penguin books, 2014.

Years of Renewal, Henry Kissinger, Simon & Schuster, 1999.

The fall of the house of Bush, Graig Unger, Simon & Schuster 2007.

Ronald Reagan oli myös merkittävä ympäristöpoliitikko

Tiedotusvälineidemme luoma kuva presidentti Ronald Reaganista on jäänyt Suomessa kapeaksi ja yksipuoliseksi. 80-luvulla yhteiskunnan pintavirtaa oli Yhdysvaltain politiikan arvostelu ilman ymmärrystä siitä, kuinka laajasti Reaganin hallinto vaikutti maailman talouskasvuun ja ympäristöpoliittisiin kysymyksiin. Yhdysvalloissa Reagan on historian kolmanneksi arvostetuin presidentti, Abraham Lincolnin ja Franklin Rooseveltin jälkeen. Reaganin talouspolitiikka rakentui kahdelle yksinkertaiselle periaatteelle: veronmaksajien rahojen säästäminen ja yksityisen sektorin terve kilpailu. Amerikkalaiset muistavat hänen presidenttiaikansa ensisijaisesti ulko- ja talouspolitiikan menestyksestä, mutta hänen toimintansa ympäristöpolitiikassakin ylittää ympäristökysymyksiin profiloituneiden vihreiden poliitikkojen ansiot.

Kalifornian kuvernöörinä (1967–1974) Reagan tunnettiin tehokkaana talousmiehenä ja ympäristöarvojen vaalijana. Hän perusti komitean luomaan ne lainsäädännölliset rajoitteet, joilla vähennettiin Los Angelesin savusumua. Reagan myös esti moottoritien rakentamisen Sierra Nevadan vuoriston halki ja vesivoimaloiden rakentamisen vesieläimistöltään rikkaille jokialueille eli Eel Riverille ja Feather Riverille. Vesivoiman rajoittamisessa Reagan oli aikaansa edellä. Vasta 90-luvun lopulla presidentti Bill Clinton allekirjoitti liittovaltiotasolla lain, jolla tehtiin vanhojen ja sähköntuotannoltaan pienten vesivoimaloiden purkamiset mahdolliseksi Yhdysvalloissa. Noin 75 tuhannesta vesivoimalasta onkin jo purettu yli tuhat. Helsingissä näytettiin Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla 24.9.2014 biologi Matt Stoeckerin tuottama dokumenttielokuva Damnation, joka kertoo koskettavasti kalakantojen elpymisestä niissä virtavesissä, joista padot on purettu. Vastaavasti tänä päivänä huolen tuulivoimaloiden aiheuttamista kuolemista muuttolinnuille, ja nimenomaan useille uhanalaisille ja suojelluille kotkalajeille, jakaa vain harvalukuinen joukko Yhdysvaltojen ympäristöaktivisteja. Toivottavasti tästäkin aiheesta tehdään elokuva ennen kuin on liian myöhäistä ja lintukannat ovat harvenneet olemattomiin. Suomessa WWF on toiminut erinomaisesti ja huolehtinut siitä, että merikotkien kannalta kriittiset rannikot suojellaan tuulivoimaloilta.

Vuoden 1980 presidentinvaalikampanjassaan Reagan lupasi ratkaista kolme sisäpoliittista kysymystä, eli energiakriisin, inflaation ja sen kuka ampui TV-sarja Dallasissa J.R. Ewingiä. Huumoria ymmärtäneet äänestäjät saivat huomata, että Reagan piti jopa kolmannenkin lupauksensa. Tullessaan valtaan 1981, Reagan joutui toteamaan, että Nixonin aikanaan hyvässä uskossa perustamasta ympäristöhallinnosta (EPA) oli tullut kallein ja tehottomin osa liittovaltion hallintoa. Tällainen tuhlaus oli Reaganin mielestä huonoa ympäristönsuojelua, ja ympäristöasiat tuli saattaa enemmän yksityisen sektorin vastuulle. Hän sai ympäristöväen suuttumuksen osakseen leikatessaan ympäristöhallinnon menoja 30 %. Byrokratian määrä väheni, mutta sanktioihin johtaneet raja-arvot tiukkenivat niin kemian-, energia-, kuin kaivosteollisuudessakin. Tulosta syntyi, sillä Reaganin hallinnon aikana hiilimonoksidipäästöt vähenivät 25 %, pienhiukkaspäästöt 40 % sekä ilman lyijypitoisuus 85 %. Happosateiden vähentäminen sai alkunsa ns. saastuttaja maksaa–lain avulla.

Reagan allekirjoitti presidenttinä (1981-1989) 38 ympäristönsuojelulakia, joilla lisättiin yli 10 miljoonaa eekkeriä metsää, suomaita ja aavikoita kansallispuistoihin. Tämä ei lisännyt veronmaksajien kustannuksia, sillä toisaalta sallittiin myös öljyn ja kaasun poraus muilta julkisesti omistetuilta maa-alueilta – kallista vuokraa vastaan. Tyypillinen esimerkki Reaganin ympäristöfilosofiasta on laki, jolla maanviljelijöiltä alettiin vaatia maataloustuen ehtona eroosioherkkien maiden ja suomaiden ennallistamista viljelykäytön jälkeen.

Harvoin muistetaan, että vuonna 1987 laadittu Montrealin protokolla, jolla kiellettiin otsonia tuhoavat CFC-yhdisteet, oli Reaganin hallinnon aloite ja osoitus rakentavasta globaalista ympäristöpolitiikasta.

Kokonaiskuvassa on yhtä tärkeää, että Reagan ohjasi Yhdysvallat ilmastonmuutoksen hillinnän tielle. Vuonna 1987 Reagan allekirjoitti ensimmäisen lain (Global Climate Protection Act) globaalin ilmastonmuutoksen ehkäisystä. Tässä laissa amerikkalainen tiedeyhteisö velvoitettiin tunnistamaan teknologiat ja aktiviteetit, joilla ilmaston lämpenemistä voidaan hidastaa. Laki perustuu ajatukseen teknologian kehittämisestä, ei talouden rajoittamisesta. Reagan siis uskoi tutkimukseen, ei kilpailua vääristävään tukipolitiikkaan. Reaganin osuvan letkautuksen mukaan vaarallisin poliitikon lause elinkeinoelämälle kuuluu ”olemme hallituksessa luoneet teille tukimekanismin”. Tämä kannattaisi muistaa Suomessakin, kun vaalikentillä luodaan seuraavan hallituksen biotalouden strategiaa.

Reaganin hallinto loi puitteet aurinkoenergiaan liittyvälle tutkimukselle ja nyt tutkimuspanostukset kantavat hedelmää. Esimerkiksi New Mexicossa toimivan Sandia Laboratories – yhtiön uusin läpimurto on toukokuussa 2014 julkistettu aurinkoenergian varastointi sulasuolan avulla, jolloin aurinkosähköä voidaan käyttää myös yöaikaan. Joskus kuulee, että Reagan olisi suhtautunut kielteisesti aurinkoenergiaan, koska hän poistatti edeltäjänsä Jimmy Carterin asennuttamat aurinkopaneelit valkoisen talon katolta. Reaganin päätös johtui siitä, että paneelien tuottama sähkö ei kattanut edes paneelien huollon kustannuksia. Reagan ei kerta kaikkiaan halunnut tukea kannattamatonta toimintaa ja tuhlata veronmaksajien rahoja, vaikka sen takana olisi ollut millainen ideologia tahansa. Presidentti Barack Obama palautti nykyteknologian mukaiset aurinkokennot valkoisen talon katolle ja niiden huoltokin on nyt edullisempaa, mutta Obaman tukipolitiikka aurinkoenergian tuotannolle on tullut kalliiksi veronmaksajille. Esimerkiksi aurinkovoimayhtiö Solyndra meni konkurssiin miljarditukiaisista huolimatta. Niiden tukirahojen ohjaaminen tutkimukseen, kuten sulasuolateknologiaan, olisi ollut reaganilainen linjaus.

Liuskekaasun jälkeen seuraava energiapoliittinen vallankumous – aurinkoenergian ohella – on valtamerten metaanihydraattien käyttöönotto. Sitä koskevan tutkimusohjelman Reagan käynnisti 1982. Työn pitkäjänteisyydestä kertoo jotain se, että laajamittaisiin koeporauksiin päästiin vasta keväällä 2013 Nankain syvänteellä, joka sijaitsee 300 km Japanin etelärannikolta kaakkoon. Suurimmat tunnetut metaanihydraattivarannot löytyvät The Atlantic-lehden (5/2013) mukaan Krimin rannikolta. Ukrainan kriisin yksi alkusyy piilee kamppailussa juuri näiden tulevaisuuden energiavarojen hallinnasta. Euroopan rannikoilla ei ole nykyisen tietämyksen mukaan taloudellisesti merkittäviä metaanihydraattiesiintymiä. Metaanihydraattien käyttäminen energialähteenä, ja sen vaikutus kasvihuonekaasujen päästöihin on ilmastopoliittisesti monitahoinen kysymys. Sitä vastoin on selkeää, että hiilidioksidipäästöjen vähentämisen kannalta tuloksellisin kansainvälinen yhteistyö on lähtöisin Reaganin hallinnolta. Reaganin johdolla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat 1987 ydinaseiden vähentämissopimuksen, jolla sotilaskäyttöistä ydinmateriaalia vähennettiin 80 %. Jo silloin hahmoteltiin megatonneista megawateiksi -ohjelma, jonka tarkoitus oli prosessoida ohjusten ydinkärkien plutoniumia ja korkeasti rikastettua uraania ydinvoimaloihin sopivaksi polttoaineeksi.

Reaganin jälkeen kaikki Yhdysvaltain presidentit ovat jatkaneet tätä yhteistyötä. George H. W. Bush neuvotteli sopimuksen valmiiksi elokuussa 1992, ja Bill Clinton allekirjoitti sen ensitöikseen 1993. Yhteistyön käytännön toteutuksesta ovat vastanneet yhtiöt US Enrichment Corporation (USEC) ja Russia’s Techsnabexport (Tenex). USEC on myynyt vuosina 1994–2013 kierrätyspolttoainetta 17 miljardilla dollarilla, mikä on vastannut 16 % maailman ydinvoimaloiden polttoainekulutuksesta. Usea uraanitonni on siis jäänyt kaivoksiin, ja hiilidioksidipäästöjä on vuosittain säästynyt enemmän kuin 20-kertaisesti koko Suomen sähköntuotannon päästöjen verran. Reaganin avaus on yksi historian tehokkaimpia ja taloudellisesti kannattavimpia energia- ja ilmastopoliittisia tekoja. Tällä saattaa olla tulevaisuudessa merkitystä Suomessakin, sillä myös Fennovoima voisi käyttää aseriisunnan kautta saatavaa kierrätyspolttoainetta.

Reaganin pitkäjänteinen ja johdonmukainen ulkopolitiikka nopeutti Neuvostoliiton romahdusta ja Itä-Euroopan kansojen vapautumista rautaesiripun sulkemasta henkisestä vankileiristä. Samalla se mahdollisti Euroopan Unionin laajentumisen maantieteellisesti nykymittoihin. Toivottavasti Euroopan Unionin jäsenvaltioiden johtajilta löytyy sellaista taitavuutta nykyisten ulko- ja talouspoliittisten haasteiden edessä, että Reaganin perintö ei tuhoudu. Energiapolitiikan kannalta Reaganin perintö tarkoittaisi kussakin valtiossa luontaisesti kilpailukykyisimmän ja omavaraisuutta eniten tukevan energialähteen hyödyntämistä, sekä siihen liittyvän teknologian kehittämistä. Tällöin Suomen turvevarannot nousisivat Euroopan Komissionkin silmissä tärkeäksi energialähteeksi.

Ympäristötekoja ja köyhyyden poistamista – Tekijämies Briteistä, Lordi Nigel Lawson

Nigel Lawson:  AN APPEAL TO REASON – A COOL LOOK AT GLOBAL WARMING, THE OVERLOOK PRESS 2009, 2. painos, 146 sivua.

Useimmat nykypolven TV-katsojat tuntevat  TV-kokki Nigella Lawsonin. Hänen resepteistään on puritaanisuus ja terveysintoilu kaukana. Harvempi sen sijaan muistaa hänen isäänsä Nigel Lawsonia, joka toimi 9 vuotta Margaret Thatcherin hallituksissa vuosina 1980-1989. Hän oli ensin energiaministerinä ja vuoden 1983 parlamenttivaaleista lähtien valtiovarainministerinä. Hän on Britannian toiseksi pitkäaikaisin valtiovarainministeri sitten David Lloyd Georgen, joka pysyi virassa 1908-1915. Parlamentin alahuoneen Lawson jätti 1992 ja on nykyisin parlamentin ylähuoneen jäsen ja nauttii siis lordin tittelistä.

Lordi Lawsonin juuret ovat Baltiassa. Hänen latvianjuutalaiset isovanhempansa muuttivat Riiasta Lontooseen 1900-luvun alussa. Hän syntyi Hampsteadissa 1932. Opiskeltuaan Oxfordin yliopistossa politiikkaa, filosofiaa ja taloustiedettä Lawson suoritti asepalveluksensa torpedoveneen päällikkönä. Sotilaskarrieerin sijasta hän suuntautui lehtimiehen uralle ja oli toimittajana The Sunday Teleghrapissa ja Spectatorissa. Poliittinen ura alkoi 1974 parlamenttivaaleista, jolloin hän oli 42-vuotias. Valtiovarain-ministerinä Lawson oli Thatcherin hallituksen yksityistämispolitiikan arkkitehti. Hän aloitti radikaalilla verouudistuksella, jossa tuloveroja laskettiin ja arvonlisäveroa nostettiin. Miljoonista vuokralla asuneista briteistä tehtiin edullisilla ehdoilla asuntojensa omistajia ja tyytyväisiä keskiluokan jäseniä. Rautarouvan kabinetista Lawson erosi, koska hän kannatti Iso-Britannian liittymistä Euroopan Rahaliittoon. Tänä päivänä brittien laajat kansankerrokset niin klubeissa kuin pubeissa tunnustavat Lawsonin mieheksi, joka voitti kaikkien veronmaksajien kunnioituksen, mutta ei kenenkään rakkautta.

Vuodesta 2004 alkaen Lawson on ollut aktiivinen ilmastonmuutoksen uhasta käytävän keskustelun poliittisissa ulottuvuuksissa. Hän alkoi epäillä Kioton sopimuksen toimivuutta ja ilmastonmuutokseen liittyvien tutkimusten luotettavuutta ja poliittisia tarkoitusperiä. Lawson on julkaissut useita aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei ole suomennettu eikä muutenkaan noteerattu Suomen mediassa. Uusimmassa kirjassaan, joka ei kylläkään ole kovin uusi, vaan viimeisin painos on jo vuodelta 2009, An appeal to reason – a cool look at global warming, vapaasti suomennettuna ”vetoomus järjen puolesta – viileä katsaus ilmastonlämpenemiseen” hän tuo julki epäilyjään ilmastonmuutoksen pelon varjolla tehtävää politiikkaa kohtaan. Kirjan ajankohtaisuus on kuluneen neljän vuoden aikana jopa lisääntynyt. Kirjan pontimena oli IPCC:n neljäs ilmastoraportti vuodelta 2007 sekä ekonomisti Nicholas Sternin Tony Blairin brittihallitukselle laatima raportti, joka käsittelee ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisia talousvaikutuksia. Syyskuussa 2013 julkaistiin viides ilmastoraportti ja siksi on luontevaa lukea Lawsonin kirja uudelleen.

Sternin raportin mukaan ilmastonmuutos on niin suuri uhka ihmiskunnalle, että mitkään taloudelliset uhraukset eivät ole liian suuria, kun sitä yritetään ehkäistä. Lawson myöntää, että ilmastonmuutos on mahdollinen uhka, mutta ihmiskunnalle on olemassa ainakin neljä jopa todennäköisempää uhkaa, joihin varautumista YK tai mikään muukaan rahankeruujärjestö ei edellytä. Nämä uhat ovat: ydinaseilla käytävä sota Lähi-idässä, ihmiselle kuolettavan influenssapandemian leviäminen, asteroidin törmäys maahan ja uusi jääkausi.

Köyhimpien maiden auttaja ja päästöjen vähentäjä

Suomessa pääsee älykön kirjoihin, kun osaa olla huolissaan ongelmista, ongelmien ratkaisijat taas harvemmin saavat kiitosta. Erityisesti tämä pätee ilmastonmuutokseen. Itse itsensä maailmanparantajiksi korottaneet poliitikonalut kertovat lämpimistä huoneistaan, kuinka ihmisten hyvinvoinnin mahdollistava  teollisuus ja kuluttajien tarvitsema energia ovat pahasta ja kuinka meidän tulisi siirtyä vihreään keräilytalouteen. Lawson on esimerkki toisenlaisesta toimijasta ja eräs merkittävimpiä kestävään kehitykseen vaikuttaneita poliitikkoja kautta historian. Hän oli keskeinen aloitteentekijä myös kehitysmaiden auttamisessa. Vuoden 1988 Torontossa pidetyssä G7-kokouksessa (Toronto Summit) tehty päätös kaikkein köyhimpien maiden velkojen täydellisestä anteeksiannosta oli alun perin hänen ideansa. Kyseessä oli 33 miljardin dollarin avustus ja sen päätöksen hedelminä on köyhyys näissä Afrikan valtioissa vähentynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Sen kerran, kun asia tuodaan esille, kunnian köyhyyden vähentymisestä ottavat mielellään YK:n apparaatit. Lawsonia ei mainita, kun on kiitosten aika.

Lawson tuli energiaministeriksi parhaassa 50 vuoden iässä ja takanaan 25 vuotta työkokemusta toimittajana ja parlamentaarikkona. Hän edesauttoi ministerinä Britannian energiaomavaraisuutta ja -turvallisuutta kehittämällä kaasuntuotantoa Pohjanmerellä. Energiaministerinä ollessaan vuonna 1981 Lawson poisti kivihiilen tuotannon tukiaiset Iso-Britanniasta. Tuosta tapahtumasta tuodaan joskus esille kaivosmiesten lakkoilu, mutta en muista koskaan lukeneeni siitä, kuinka paljon päätös sai aikaan uusia hyvän palkkatason työpaikkoja kaasun- ja öljynporaukseen Pohjanmerellä ja korkean teknologian työpaikkoja ydinvoimateollisuudessa. Se on yksi merkittävimpiä hiilidioksidipäästöjä vähentäneitä poliittisia päätöksiä kautta maailmanhistorian. Se oli myös Iso-Britannian veronmaksajille ilmainen ja sähkönkuluttajille kannattava päätös, eikä vaatinut valtiollisen tukibyrokratian pystyttämistä. Se teki Pohjanmeren kaasusta kilpailukykyisempää ja mahdollisti päästöttömän ydinenergian investointeja Britanniaan.

EU ei ole vieläkään kyennyt luopumaan hiilivoiman tuesta. Hiljattain Eurostat julkaisi tilaston, jonka mukaan EU:n jäsenmaissa tuettiin fossiilista energiaa 60 miljardilla ja uusiutuvaa energiaa 35 miljardilla eurolla vuonna 2011. Komission tilastojen luotettavuudessa ei ole yleensä hurraamista, kun tiedot perustuvat jäsenmaiden häveliäisiin omiin ilmoituksiin. Suuntaa nämä tilastot kuitenkin antavat, valtaosa fossiilisen energian tukirahoista on Puolan, Saksan ja Espanjan tukea hiilivoimaloille ja hiilikaivoksille. Vihreiden ympäristökomissaarien johtamana EU on 2000-luvulla kunnostautunut tekojen ja tulosten sijaan asiaan liittyvän sääntelyn, säädösten, tavoitteiden, ohjelmien ja tiekarttojen tuottamisessa. Toteutettu ilmastopolitiikka on jo heikentänyt EU:n kilpailukykyä. Lawson ennusti kirjassaan 2009, että tuulivoiman lisääminen Saksassa ja Iso-Britanniassa tulee lisäämään hiilidioksidipäästöjä, koska tarvitaan varavoimaksi hiilivoimaloita. Juuri näin on tapahtunut. Säätövoimaa tarvitaan niin kauan, kuin kausittaisesti tuotettua sähköä ei saada varastoitua pumppuvoimaloilla, akkuteknologialla tai vedyn avulla. Kirjan julkaisemisen jälkeen on Saksassa tehty rohkaisevia kokeiluja aurinko- ja tuulisähkön varastoimisesta elektrolyysin avulla ensin vedyksi ja sitten metanoinnin kautta metaaniksi, joka voidaan varastoida ja käyttää maakaasun tavoin. Tämä saattaa olla yksi positiivinen kehityspolku päästöjen vähentämiseksi, josta Lawson ei luonnollisesti ollut tietoinen kirjaa tehdessään. Tosin julkisuudessa ei ole pohdittu kuinka paljon tämä tekniikka antaa mahdollisuuksia myös Ranskassa yöaikaan tuotetun edullisen ydinvoiman varastoimiseen.

Lawsonin ministeriuran aikana kivihiilen osuus sähköntuotannossa painui alle 30 prosentin. Sen jälkeen kehitys pysähtyi ja kääntyi nousuun vuonna 2012, jolloin Iso-Britanniassa käytetystä sähköstä 38,4 % tuotettiin kivihiilellä. Uutta ydinvoimaa ei ole rakennettu sitten 90-luvun ja ydinvoiman osuus sähkön-tuotannosta on 22 %. Nyt energiapolitiikassa on palattu tukiaisten tielle. Britit maksavat uusiutuvan energian tukea tuotetulle sähkömäärälle suhteutettuna toiseksi eniten heti Saksan jälkeen. Uuden ydinvoimalan rakentamispäätös saatiin viimein tehtyä syksyllä 2013, mutta jopa sekin vaatii syöttötariffin. Lawsonin kaltaista veronmaksajan puolustajaa ei näy hallituksessa istuvien konservatiivienkaan piirissä.

Lordi antaa kirjassaan täyslaidallisen kirjan julkaisemisen aikaan istuneen Tony Blairin työväenpuolueen hallinnon suuntaan. Erityisesti hän kritisoi Blairin halua ottaa ilmastonmuutostaistelun moraalinen johtajuus brittiläisten veronmaksajien rahoilla. Ensinnäkin Blairin yksipuolinen tavoite 60 prosentin päästövähennyksistä vuoteen 2050 tulee nykykonsteilla, eli tuulivoiman tukemisen kautta, maksamaan 20 miljardia puntaa vuodessa ja vie talouden kilpailukyvyn, mikä näkyy työttömyyden kohoamisena. Juuri niin on Britanniassa käynyt. Toiseksi Blairin ja Gordon Brownin Labour-hallitukset laiminlöivät energiaturvallisuuden vuosina 1997-2010, kun eivät ajoissa antaneet lupaa uusille ydinvoimaloille. Lähes kaikki nykyiset ydinvoimalaitokset poistuvat käytöstä seuraavan yhdentoista vuoden kuluessa, minkä vuoksi Britannialla on kiire uusia sähköntuotantokapasiteettiaan.

YK:n ilmastosopimukset ja IPCC:n poliittinen tarkoitushakuisuus

Kirjassaan Lawson analysoi hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n ja Sternin raportin esittämiä laskelmia siitä, kuinka kalliiksi ilmastonmuutos tulee. Lawsonin näkemyksen mukaan ilmastonmuutospelon varjolla toteutettu energiapolitiikka on jo nyt tullut huomattavasti kalliimmaksi EU:ssa ja varsinkin Britanniassa.

IPCC toi raportissaan 2007 esille viisi uhkaa, jotka ilmastonmuutos tuo mukanaan, ensimmäisenä niistä vesitalouden muutokset. Lawson myöntää, että se on todellinen uhka, mutta johtuu ennen kaikkea väestönkasvusta eikä ilmastonmuutoksesta. Toinen uhka on ruokapula. Lawsonin mielestä se on samoin seurausta väestönkasvusta ja siitä, että EU ja Yhdysvallat tukevat biopolttoaineiden valmistusta. Kolmantena on terveysuhka eli kulkutautien leviäminen. Tämäkään uhka ei Lawsonin mukaan poistuisi, vaikka ilmastonmuutosta ei olisi. Uusia viruksia on syntynyt kautta historian ja malariaa oli 1700-luvulla Venäjälläkin ilman lämpöaaltoja. Neljäs uhka on tulvat ja merenpinnan kohoaminen. Lawson muistuttaa että hollantilaiset ovat jo vuosisatoja oppineet sopeutumaan merenpinnan vaihteluihin ja Bangladeshissa on kärsitty tulvista vuosisatoja. Viidentenä uhkana mainitaan ekosysteemin vauriot eli eläinlajien katoaminen. Siinäkään ei ole mitään uutta, vaan eläinlajeja on valitettavasti kuollut sukupuuttoon ihmisen lisääntymisen seurauksena kiihtyvään tahtiin koko 1900-luvun.

Sternin ja IPCC:n jäsenien asiantuntemus maataloudestakaan ei juuri vakuuta herkuttelevaa lordiamme. Lawsonin mukaan ilmastotieteilijöiden laskelmat ilmastonmuutoksen taloudellisista tappioista perustuvat epäkäytännölliseen oletukseen, että tulevan 100 vuoden aikana maataloudessa yritettäisiin viljellä täsmälleen samoja kasveja ja niiden samoja lajikkeita täsmälleen samoissa paikoissa kuin nyt. Muutoinkin kansainvälisissä ilmastokokouksissa ilmituleva IPCC:n ja ympäristöjärjestöjen sammakkoperspektiivi olettaa, että maapallolla kaikki muu pysyisi ennallaan seuraavan sadan vuoden aikana paitsi ilmasto. Tiede ja teknologia eivät siis IPCC:n mukaan kehittyisi lainkaan seuraavan sadan vuoden aikana. Lawsonin mielestä ilmastotiede ei olemukseltaan vastaa tiedettä sanan perinteisessä merkityksessä. Havainnot ja todisteet ovat poissa muodista ja tilalle ovat tulleet tietokonemallinnukset. IPCC:n viides ilmastoraportti julkaistiin syyskuussa 2013. Sen tulokset olivat juuri sellaisia, kuin Lawson ennusti. Tietokonemalli ei ollutkaan toiminut ja maapallon lämpötila ei ole lämmennyt aiempien oletusten mukaisesti, vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on vuoden 2008 jälkeen noussut nopeammin kuin koskaan aiemmin. Tuoreen arvion ilmastotieteen kyseenalaisesta uskottavuudesta kirjoitti emeritus professori Garth Paltridge, tammikuussa 2014 (Climate Change’s Inherent Uncertainties, Quadrant, January-February 2014). Hän on Australialainen etelämantereen ja etelämeren tutkijana ansioitunut ilmastofyysikko.

Kirjassaan Lawson pitää IPCC:tä painostusryhmänä, jonka intialaisella (rautatieinsinöörin koulutuksen saaneella) puheenjohtaja Pachaurilla on tieteellisiä meriittejä yhtä vähän kuin Al Gorella. Kirjan julkaisemisen jälkeen on selvinnyt, että Lawson ei ollut ainoa joka epäili IPCC:n poliittisia tarkoitusperiä ja jääviyttä. YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moon asetti maaliskuussa 2010 riippumattoman, Inter Academy Councilin (IAC) selvittämään IPCC:n toimintaa. Loppuraportissaan IAC huomasi lukuisia puutteita IPCC:n toiminnassa. Raporteissa käytettävä terminologia on epätarkkaa, tutkimusten epävarmuuksia ei esitetä selkeästi ja antaa myös poliittisia kannanottoja. Yksi raportin johtopäätöksistä oli, että IPCC:n puheenjohtajan kausi tulisi rajoittaa yhteen. Lisäksi raportissa ihmeteltiin sitä, ettei IPCC:llä ole lainkaan jääviyssääntöjä vaan IPCC rahoittaa jopa puheenjohtajansa tutkimushankkeita.

IPCC:n viidennen ilmastoraportin mukaan ilmastonmuutoksen estäminen vaatisi hiilidioksidipäästöjen täydellistä lopettamista heti tai viimeistään huomenna. Jo vuonna 1997 Kioton sopimuksella yritettiin sitouttaa maailman valtiot globaaliin ilmastosopimukseen. Vain EU otti tämän tosissaan, ja keskeinen vaikuttaja oli Saksan silloinen ympäristöministeri Angela Merkel. Lawson toteaa, että käytännössä tämä päästöjen lopettaminen ei ole mahdollista, ja siksi huomattava osa teknologisista ja taloudellisista resursseista tulisi keskittää ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Lordin sanomaa kannattaisi kuunnella, kun maailman valtiot kokoontuvat 2015 Pariisissa solmimaan jälleen kerran ”sitovaa ilmastosopimusta”. Lawson totesi kirjassaan jo neljä vuotta sitten, että YK on liian raskas ja monilukuinen järjestö saavuttamaan mitään tolkkua ilmastopolitiikassa. G20-ryhmä olisi riittävä päätöksentekijä, sillä siihen kuuluvat valtiot vastaavat yli 85 %:sta maailman päästöistä, ja niillä on taloudelliset ja teknologiset resurssit tarvittaviin ja mahdollisiin toimenpiteisiin. Vasta viime syksyn aikana on tällaisia puheenvuoroja alkanut kuulua myös joidenkin realististen europarlamentaarikkojen suusta, kun Varsovan ilmastokokous marraskuussa 2013 liittyi ilmastouskonnon tuloksettomien seuramatkojen joukkoon.

Lawsonin silmissä ei ole naiiviuden suomuja kun hän analysoi kansainvälistä ilmastoyhteistyötä. Kiinassa on lukuisia kommunistisen puolueen poliittisessa ohjauksessa toimivia yrityksiä, jotka valmistavat fluorihiilivetyjä, jotka ovat jopa tuhansia kertoja vaikuttavampia kasvihuonekaasuja kuin hiilidioksidi. Nämä yritykset tienaavat satoja miljoonia sillä, että myyvät niiden tuotannon vähentämisestä myönnettäviä päästöoikeuksia länsimaiden yrityksille Kioton sopimuksesta johdetun puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) kautta. HFC-yhdisteiden tuotanto loppuisi joka tapauksessa ilman tätä anekauppaakin, sillä myös Kiinan valtio on säätänyt niille haittaveron. Haittaveron tuotolla taas Kiinan valtio rahoittaa investointeja hiilivoimaloihin, joita otetaan käyttöön vähintään yksi viikossa. Kiina on kolminkertaistanut hiilenkulutuksen vuoden 2000 jälkeen, ja Lawsonin kirjan julkaisemisen jälkeenkin se on noussut 40 %.

Lawson järkeilee kirjassaan, että IPCC on suorastaan vastuussa globaalien päästöjen kasvusta, sillä IPCC on poistanut vastuun kehittyvien maiden hallituksilta ja tuudittanut nämä siihen autuuteen, että kehittyneet länsimaat (siis oikeammin sanottuna länsimaiden veroista leijonanosan maksava keskiluokka) kustantavat päästövähennykset. Tämän rahaliikenteen hyötyjiä ovat myös kansainvälisten pankkien hiilirahastoyhtiöt. Ranskalainen taloustieteilijä Frederic Bastiat sanoi jo 1800-luvulla, että ikkunankorjaajien kannattaa rahoittaa ja palkata ikkunansärkijöitä. Vuonna 2008 Kiina käytti 1,5 % valtion budjetista fossiilisten polttoaineiden hintatukeen ja Intia 2 % bruttokansantuotteestaan. Kaikkein irvokkainta on Intian hallituksen toiminta. Yhtenä maailman korruptoituneimpana maana se esittää YK:ssa vetoavasti, kuinka päästövähennykset eivät köyhyyden takia koske heitä ja samalla pitää yllä omassa maassaan tätä köyhyyttä luovaa kastijärjestelmää.

Lawson totesi jo 2009 kirjassaan, että YK:n toteuttama maailman valtioiden jako kehittyneisiin ja kehittyviin maihin on vanhentunut, eikä toimi käytännössä. Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksessa istui 83 miljardööriä, Kiinan valuuttavaranto on ylivoimainen muuhun maailmaan nähden, ja silti se on ilmastopolitiikassa saamapuolella. Läntisiä demokratioita ei ole huijattu tähän tapaan sitten Jaltan konferenssin 1945.

Lawson pohtii myös vaihtoehtoa nykyisille Kioton sopimuksen mekanismeille, jotka eivät ole vähentäneet päästöjä globaalisti. Mikäli päästöjä todella halutaan vähentää, hän kannattaa globaalia hiiliveroa, joka osoitetaan tuotteille niiden aiheuttaman hiilijalanjäljen mukaan riippumatta siitä, missä ne tuotetaan. Lawson epäilee, että EU:n ja YK:n byrokratiaan ja sosialismiin tykästyneiden virkamiesten intressiin ei mahdu tällaisen hiiliveron luominen. Sehän olisi markkinatalouden periaatteisiin nojautuva tehokas keino vähentää hiilidioksidipäästöjä. Kansalliset poliitikot puolestaan eivät pidä ajatuksesta, koska hiiliveron muodossa kansalaiset ja kuluttajat huomaisivat omakohtaisesti, kuinka kalliiksi päästöjen vähentäminen tulee. Siksi tämä kustannus yritetään kiertää kauniilta kuulostavalla lainsäädännöllä, kuten uusiutuvien energiamuotojen tuilla. Lawsonin linjalla näyttäisi suomalaisista poliitikoista olevan Osmo Soininvaara, joka esitti blogissaan 20.11.2013, että EU kannattaisi suojata hiilitulleilla. Tuonnille niistä valtioista, joissa fossiilista energiaa saa käyttää rajoituksetta, asetettaisiin hiilitullit, jotka vastaisivat tuotteiden keskimääräistä energiasisältöä. Tullin suuruus olisi joitakin satoja euroja hiilidioksiditonnilta. Mainittakoon, että amerikkalaisen talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan WTO-säännöt hyväksyisivät hiilitullit jo nykyisellään.

Edistyksen etujoukko siirtyi vasemmistomilitanteista Vihreisiin 

Lawson tottui poliittisella urallaan taistelemaan vasemmistoa vastaan. Hän onnistui yhteistyössä Labourin maltillisen enemmistön kanssa, mutta tuli hyvin tuntemaan myös Labourin militanttisiiveksi kutsutun vasemmiston (The Labour Party Young Socialists), joka syntyi 70-luvun Britanniassa. Lawson tunnistaa vihreissä samat agendat ja jopa samoja henkilöitä, kuin aikanaan ns. vasemmistokaheleissa 80-luvulla. Silloin Britanniassa muodostui kansanhuviksi seurata mitä aloitteita nämä maailmanparantajat hallitsemiensa kaupunkien valtuustoissa keksivät. Lasse Lehtinen muistelee kirjassaan Minä ja Thatcher, että pubikansa kuuli, kuinka Lontoon Islingtonissa ehdotettiin sian valitsemista kaupunginvaltuustoon puolustamaan eläinten oikeuksia ja kiellettiin bussipysäkkien käyttö heteroilta. Haringeyssa taajaman pääkatu nimettiin eversti Gaddafin valtaväyläksi ja kaupunginvaltuusto lahjoitti Syyrian terroristeille kondomeja osana kolmannen maailman AIDSin vastaista kampanjaa. Kun lukee paikallislehtiä, huomaa, että Suomessakin poliittiset pistekeräykset lähentyvät mainittuja esimerkkejä. Esimerkiksi Vihdissä Vihreiden valtuustoryhmän valtuustoaloitteiden pohjalta tyhmempi voisi tulkita, että suurin kunnallinen ongelma on riittävän ison koirapuiston puute ja sen rakentaminen siis tarpeellisin rahareikä veronmaksajille. Suomen energiantarpeen Vihreät halusivat muutama vuosi sitten pelastaa ruokohelpeä viljelemällä ja polttamalla. Tarja Cronberg ehdotti tätä Vihreän liiton valtuuskunnan kokouksessa joulukuussa 2005. Kyseiseen projektiin käytettiin tukirahoja kymmeniä miljoonia, ja saatu energiamäärä oli asioista perillä olevien lähteiden mukaan sen suuruinen, että se olisi ylitetty, jos tukiraha olisi poltettu suoraan 5 euron seteleinä lämpövoimalassa.

Pääministeriaikanaan Tony Blair siirtyi sujuvasti viherintoilijoiden rintamaan. Blairin tilaama Sternin raportti ja sen suosittelemat Labour-hallituksen toimenpiteet ovat kuin Charles Dickensin romaanista Bleak House (1852-1853, suom. Kolea talo, 2006). Siinä sivuhenkilö Mrs. Jellyby huolehtii Afrikan pelastamisesta niin paljon, että jättää omat lapsensa heitteille. Suomessa lähimpänä tarinan ”teleskooppi filantrooppia” lienee ex-kehitysministerimme Heidi Hautala. Kesäkuussa 2012 Hautala kertoi Eeva-lehden haastattelussa kuinka ihana työpaikka hänen ministeriönsä on, kun se on täynnä maailmanparantajia. Hautalan verorahoilla ylläpitämä naivismi tuli esille YLE:n ykkösaamussa 11.5.2013, kun kehitysministeriltä kysyttiin kommenttia KEPA:n tutkimuksen tietoon, että kehitysapuun verrattuna kymmenkertainen määrä rahaa katoaa vuosittain kehitysapua vastaanottavista maista veroparatiiseihin. Hautalan mielestä se oli (ikään kuin yllätys) skandaalimaista ja hyvä, että viimein siitä puhutaan. Veronmaksajan korviin kuulosti enemmän skandaalimaiselta, että ministeriön maailmanparantajat eivät ole olleet tästä tietoisia tai ovat pimittäneet tiedon.  Tähän asti Hautala sen paremmin kuin muutkaan kehitysyhteistyöstä vastaavat ministerit eivät ole tästä hiiskuneet. Mauno Koivisto tosin kertoi epäilynsä jo 80-luvulla ja kansakoulupohjaltakin sen on jokainen arkielämää ymmärtävä tiennyt. Kun Lasse Lehtinen kertoi saman asian 1986 ilmestyneessä romaanissaan Valkoinen ihmissyöjä, kehitysavun toimijat kiistivät tällaisen jyrkästi. Ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies Keijo Korhonen paljastaa tuoreessa kirjassaan Mahtimiehistä maan matosiin, kuinka Sambian johto ei halunnut hyväksyä muunlaista kehitysapua, kuin dollarimääräisiä rahansiirtoja omille tileilleen ja suhtautui samalla halveksien oman maansa maaseudun köyhiin asukkaisiin.

Lawson on huomannut, että kommunismin romahdettua tämä edistyksen etujoukko ja markkinatalouden vastustajat tarvitsivat uuden kodin ja sellainen löytyi vihreistä. He ovat niitä, jotka halusivat määrätä kuinka muiden tulisi elää sekä vastustavat yksityisiä omistusoikeuksia, yksilönvapauksia ja yrittämistä. Pitämällä yllä ilmastonmuutosuhkaa on saatu syy säädellä ja rajoittaa ihmisten vaurastumista ja parempia elinolosuhteita.

Lawson toteaa kommunismilla ja vihreällä uskonnolla olevan yksi erottava tekijä. Marx ja Lenin olivat optimistisia, he uskoivat – tai ainakin uskottelivat kannattajilleen – että materiaalinen sosialismi vie eri vaiheiden kautta parempaan elämään. Vihreät tosiuskovaiset sen sijaan uskovat – tai ainakin uskottelevat kannattajilleen – että maailma menee tuhoon kapitalismin tuloksena ja kuulija voi parantaa omaatuntoaan, ”tehdä jotain” ja saada pelastuksen ryhtymällä rahanlahjoittajaksi ympäristöjärjestöille. Lawson analysoi myös politiikan henkistä muutosta. 2010-luvulla jakolinja ei mene oikeiston (Tory) ja vasemmiston (Labour) välillä. Uusi rintama kulkee liberaalin eliitin ja realistisen konservatiivisen kansanosan välillä. Suomessa tästä nähtiin merkkejä vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Juutalaisena Lawson voi katsoa monivivahteisesti Euroopan kulttuuriperintöä. Eurooppa on maailman sekulaarisin maanosa, mutta Euroopassakin asuvalla ihmisellä on myötäsyntyinen kaipuu uskonnolliseen sanomaan. Eurooppalaisilla on voimakas synnintunto saavutetusta hyvinvoinnista ja siksi tarve rankaista itseään teollisesta kulutuksesta. Ilmastonmuutos toimii tässä hyvänä väylänä ja vastaa ihmisten uskonnollisiin tarpeisiin. Siksi Suomenkin vihreät toistavat puheissaan sanoja ilmastokriisi ja ilmastonsuojelu. 70-luvulla henkisesti sama porukka puhui ”rauhansuojelusta”, ja heidän mielestään maailmanrauha olisi toteutunut täydellisesti, kun Suomi olisi liittynyt Neuvostoliittoon. Hyvällä nimimuistilla varustettu lukija saattaa havaita, että ilmastomarssijat ovat samoja kuin rauhanmarssijat aikanaan, tai sukupolvi samassa marssijaperheessä on vain vaihtunut.  Ilmastouskonnossa rituaalit ja mediatempaukset ovat ohittaneet substanssiosaamisen.

Mitä kannattaisi tehdä 

Suomalaisista poliitikoista Osmo Soinivaara on kirjassaan Vihreää politiikkaa yrittänyt varoitella, että Venäjä ja Venezuela eivät jätä öljyä ja kaasua poraamatta, kun edes Yhdysvallat, Kanada tai Norjakaan ei unohda öljyään maaperäänsä. Lawsonia mukaillen olisi siksi viisasta alkaa suunnitella sitä, kuinka voimme varautua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Nykypolitiikalla haikailemme sen pysäyttämistä kotimaisilla toimilla, jotka johtavat vihreään keräilytalouteen ja työttömyyteen.

Vain talouden hiili-intensiteettiä vähentävällä teknologialla on merkitystä päästöjen vähentämisessä globaalilla tasolla. Kun kansainvälinen energiajärjestö IEA ennustaa, että edelleen vuonna 2030 yli 80 prosenttia maailman energiatarpeesta tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, on hiilen talteenotto ainoa realistinen mahdollisuus vähentää päästöjä. Siksi tutkimuspanostukset tulisi suunnata tämän teknologian kehittämiseen. George W. Bushin hallinto Yhdysvalloissa tajusi tämän realiteetin ja myös lausui sen julki.

Lawsonin mielestä on parempi olla tekemättä mitään, kuin tehdä jotain typerää, kuten jatkaa nykyistä EU:n ilmastopolitiikkaa, joka tuhoaa talouden ja lisää hiilidioksidipäästöjä globaalisti. Lawson esittää seuraavia toimenpiteitä:

1)    Tiedon lisäämiseksi tulee tarkkailla jäätiköiden kehitystä ja kosmista säteilyä ylimmissä ilmakehissä

2)    Fossiilisten polttoaineiden taloudellinen tukeminen tulee lopettaa

3)    Biopolttoaineille ja tuulivoimalle annettavat tuet tulee suunnata ydinvoimateknologiaa ja hiilen talteenottoa koskevaan tutkimukseen niin kauan kuin teollisuusmailla vielä on varoja mitä suunnata

4)    Meriveden käyttöä talousvetenä tulee edistää suolanpoistotekniikkaa tukemalla. Kirjan julkaisemisen jälkeen Israel on edistynyt tässä eniten ja saa jo lähes 40 % talousvedestään Välimerestä suolanpoistokäsittelyllä.

Lawsonin teesi on seuraava: Mikäli ilmastonmuutos näyttäytyy globaalina lämpenemisenä ja mikäli se johtuu ihmisen aikaansaamasta kasvihuonekaasujen ja niistä merkittävimpänä hiilidioksidin päästöjen lisääntymisestä, ei ilmastonmuutosta voi täysin pysäyttää.  Siksi taloudellisessa mielessä tehokkainta ilmastopolitiikkaa on varautua muutokseen ja lisätä tutkimusresursseja, jotta voidaan kehittää ratkaisuja, joilla lievennetään ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia (kuivuus, myrskyt, aavikoituminen) ja hyödynnetään ilmastonmuutoksen positiivisia vaikutuksia (lisääntyneet sademäärät, satotasojen nousu ja satokauden pidentyminen). Tällaisen varautumisen tielle on lähtenyt Etiopian Koptihallitus. Se rakennuttaa kiinalaisilla yhtiöillä jättimäistä vesivoimalaa, Grand Ethiopian Reneissance Dam, Sinisessä Niilissä Sudanin rajalla. Tämän16-turbiinisen sähkölaitoksen tehon on määrä olla 6 000 megawattia. Lisäksi sen padon alapuolelle luodaan kastelualueiden avulla yli 500 000 hehtaaria uutta viljelysmaata.

Lawson ennusti kirjassaan, että ilmastouskonnolla on kolme kriittistä ja kohtalokasta seurausta. Ensinnäkin on pelottavaa, että nuoret ja lahjakkaat tiedemiehet tuomitaan kerettiläisinä ja heiltä suljetaan tutkimusapurahat, mikäli he eivät tutkimuksissaan ja päätelmissään päädy ilmastonmuutoksella pelottelun tielle. Samoin käy poliitikoille. Toiseksi EU-maiden hallitukset saattavat ottaa komission vihreän talouspolitiikan niin tosissaan, että ne tuhoavat valtioidensa talouden ja teolliset työpaikat. Kun ajattelee EU:n nykyisiä työttömyyslukuja, on Lawsonin kaukonäköisyys helppo tunnustaa. Kyseessä on ympäristöongelman lisäksi myös merkittävä poliittinen ja taloudellinen ongelma. Kolmanneksi käy niin, että tuhoamme myös kehitysmaiden markkinatalouden ja demokratian kehittymisen, koska emme osta kehitysmaiden tuotteita, vaan tuuditamme ne ilmastoapuun. Voittajia ovat silloin näiden maiden diktatuurit, jotka onnistuvat pitämään kansansa köyhyydessä. Köyhyys ohjaa ihmiset ajattelemaan lyhytjänteisesti ja tuhoamaan ympäristöään. Köyhyys myös heikentää yhteiskuntien varautumista sään ääri-ilmiöihin ja niihin liittyviin katastrofeihin.