index.php

Koulutuksesta ei saa leikata!

Ei saa leikata! Pitää panostaa koulutukseen. Koulutus on tulevaisuus. Kaikki poliitikot ja poliitikoiksi pyrkivät osaavat saman mantran. Lisää rahaa koulutukseen ja hyvää tulee. Mutta ehkä olisi joskus syytä pysähtyä kysymään, onko kaikki kiinni vain rahasta. Ratkeavatko Suomen kasvuongelmat, kun luokkakoot on saatu pienennettyä kahteen oppilaaseen ja kaikki maisterit väittelevät?

Luulisi, että joskus olisi paikallaan analysoida koululaitoksen tehokkuutta ja kykyä parantaa tuottavuutta alinomaisen vinkumisen sijaan. Edellä jo viitattiin luokkakokoihin, joiden trendinomainen pieneminen on merkinnyt valtaavaa tuottavuuden heikentymistä. Samaan suuntaan on vaikuttanut muun hallinto- ja tukihenkilökunnan kasvu ainakin perusopetuksessa. Pisteet siitä OAJ:lle, mutta aasinpotku valtion rahakirstun hoitajalle.

Jos ajatellaan yliopistoja, päällimmäinen ongelma on kontaktiopetuksen määrä. Ennen vuotta 1998, kontaktiopetusta säätelivät selkeät määrälliset normit; professorin piti opettaa 140 h, apulaisprofessorin 186, yp-lehtorin 380 ja ap-lehtorin 448 h. 1990-luvun lopulla järjestöt onnistuivat lobbaamaan kiintiöiden sijaan ns. kokonaistyöajan. Eli nyt laitoksilla ”sovitaan” yhdessä, mitä opetetaan. 1600 tunnin kokonaistyöajan raameissa voidaan sulassa sovussa päätyä siihen, että lopetetaan luento-opetus kokonaan. Näin pitkälle ei ole vielä päästy, mutta paljonko professorit ja lehtorit sitten opettavat nykyään?

Kukaan ei tiedä. Sinänsä merkillistä: ajatellaanpa, että yksityisessä yrityksessä olisi sama tilanne! Periaatteessa asian pitäisi selvitä kokonaistyöaikailmoituksista, mutta en toistaiseksi ole nähnyt yhtään raporttia, joka kykenisi kertomaan konkreettisen tilanteen (ensi alkuun osa professoreista piti kokonaistyöaikailmoitusta peräti perustuslain vastaisena). Oma arvaukseni on, että professorien kontaktiopetuksen määrä on ehkä 70 h, eikä muun henkilökunnan tilanne juuri tästä poikkea. Periaatteessa tilalle olisi pitänyt tulla muita opetusmuotoja, mutta puhuminen niistä on vain pelkkää AY-liturgiaa. Ongelma ei rajoitu pelkästään opetukseen määrään. Kun ei ole olemassa selvää toimeksianto-organisaatiota, voi käydä niin, että opetuksen alaksi valitaan jokin riittävän esoteerinen aihepiiri, joka houkuttelee luonnoille vain kourallisen opiskelijoita. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että luennoille ei tule ketään ja kas, luento muuttuukin vapaa-ajaksi.

Kontaktiopetuksen määrien alarajojen palauttaminen tekisi valtavan pompun yliopistojen tuottavuuteen. Mutta ei muutoksen tarvitsisi pysähtyä siihen. Miksei opetuksessa hyödynnetä juuri lainkaan tietotekniikan edistysaskeleita? Miksei luentoja, tai opetusta yleensä, ei laiteta nettiin. Miksi sama kulttuuriantropologian luento pitää järjestää viidellä eri paikkakunnalla?

Eli maksetaan professoreille ja muulle henkilökunnalle siitä, mitä he saavat aikaan. Jos he luennoivat, ja erityisesti vielä jos luennot käyvät kaupaksi oman yliopiston ulkopuolella, niin maksetaan. Jos he tekevät (ja ohjaavat) hyvää tutkimusta (julkaisevat), maksetaan. Jos he tekevät hallintotehtäviä, niin maksetaan. Jos he haluavat tehdä jotain muuta kivaa, kivan ostajat saavat maksaa. Mutta mitä järkeä on maksaa kuvitteellisesta 1600 tunnista – mihin se sitten käytetäänkään?

Tulot ovat sama kuin vienti!

Kun ekonomisti alkaa rakentaa kokonaistuotannon määräytymistä kuvaavaa mallia, hän yleensä lähtee liikkeelle huoltotaseesta, joka kertoo, että kokonaistuotanto on yhtä suuri kuin (yksityisen ja julkisen) kulutuksen ja investointien summa sekä viennin ja tuonnin erotus.

Huoltotaseesta syntyy helposti sellainen illuusio, että kokonaistuotannon määrään voidaan vaikuttaa monella eri tavoin: voidaan lisätä julkista kulutusta (palkata lisää virkamiehiä tai ostaa ministereille Audeja), antaa ihmisille maailmalta lainattua rahaa erilaisten tulonsiirtojen muodossa, rakentaa uusia raiteita asemapihalle tai suitsia tuontia tariffeilla tai kielloilla.

Totta on, mutta lisäävätkö nämä toimet todella kokonaistuotantoa? Teknisesti kyllä, mutta oikeastaan kaikki tämä on hämäystä. Ainoa asia, joka pysyvästi kasvattaa tuotantoa on vienti. Suomen kaltaisen äärimmäisen pienen avoimen talouden kannalta ainoa todellinen kysyntärajoitus liittyy ulkomaankauppaan. Vienti generoi ne tulot, joiden avulla talous kuluttaa ja investoi. Pitkässä juoksussa kulutuksen pitää olla triviaalisti yhtä suuri kuin tulot, siitä pitävät huolen viimeistään ulkomaiset velkojat. Jos vienti on nolla, niin on kulutuskin. Siksi olisi parasta ajatella vain niin, että tuotanto on sama kuin nettovienti ja unohtaa tulot, kulutus, tulonjako ja niin edelleen. Eli Suomen makromallissa tarvitaan yksi yhtälö: vientiyhtälö.

Kansantaloutta voi hyvinkin verrata yksittäiseen kotitalouteen ja kuvitella, mitä tapahtuu, jos töissä ollut puoliso jää kotiin auttamaan puolisoaan lasten kasvatuksessa ja kotitöissä. Tulot ja kulutus menevät nollaan, ei niillä ”elä”. Isovanhemmilta voi toki lainata rahaa, tai vaatia valtiolta kansalaispalkkaa, mutta jos kaikki kotitaloudet toimivat näin, rahat loppuvat näistäkin takaseinistä. Omavaraistalouden aika on päättynyt jos satoja tai oikeastaan tuhansia vuosia sitten.

Viennin näkökulmasta Suomen kaltaisen maan julkiset menot ovat tulojen kasvun kanalta pahaa myrkkyä. Suuri julkinen sektorin nostaa kustannustasoa, mikä väistämättä supistaa vientinä. Suuri julkinen sektorin myös syö niitä resursseja, joita voitaisiin käyttää ulkomaankaupassa. Julkiset menot eivät mikään ratkaisu talouslamaan, ne ovat ongelma.

Suomella on ulkomaankaupassa hintakilpailukyvyn lisäksi monta painolastia. Pieni maa, joka vain harvoissa tuotteissa pääsee osalliseksi suurtuotannon eduista. Maa on lisäksi kaukana kaikista suurista markkina-alueista. Naapureina ei ole mitään vientikysynnän vetureita. Kaikki tämä haitat on kompensoitava alemmilla vientihinnoilla, mikä tarkoittaa ikävä kyllä samaa kuin alemmat palkat. Kysymys on vain siitä, sopeutammeko hintatason ja tulot itse, vai annammeko maailmantalouden hoitaa sopeuttamisen omalla vähemmän hienovaraisella tavallaan.

Sosialismi on myrkkyä taloudelle

Kuuba on vuosikymmenten ajan ollut vasemmiston lemmikki imperialismin ja kolonialismin vastaisessa taistelussa. Fidel Castron ja Ernesto Che Guevaran kuvat ovat koristaneet intellektuelleina itseään pitävien t-paitoja ja työhuoneiden seiniä. Tämä siitäkin huolimatta, että Kuuba on valovuosien päässä demokratiasta; ihmisoikeustilanne on surkea ja talous on täysin kuralla.

Nyt kun loppu alkaa häämöttää, on paikallaan arvioida, miten sosialistiset kokeilut Latinalaisessa Amerikassa ovat ylipäätään onnistuneet. Alla on muutama henkeä kohden lasketun BKT:n keskimääräinen kasvuluku ajanjaksolta 1958-2008 (Lähde: Angus Maddisonin tietokanta http://www.ggdc.net/maddison/maddison-project/data.htm). Ajanjakson valinta perustuu Fidel Castron valtakauteen 16.2.1959-24.2.2008.

Kuuba 0.9 %

Bolivia 1.2 %

Venezuela 0.2 %

Nicaragua -0.4 %

Latinalainen Amerikka 1.7 %

Koko maailma 2.2 %

Suomi 3.1 %

Vuonna 1950 Kuuba oli 42 Latinalaisten Amerikan maan joukossa seitsemäs BKT per capita -mittarin mukaan, mutta 2000-luvun alussa sijoitus on tippunut kolmanneksi viimeiseksi. Vaikka Latinalaisen Amerikan talouskehitys ei ylipäätään ole ollut mikään erityinen menestystarina, on se sentään ollut keskimäärinkin selvästi parempi kuin markkinoille vihamielisissä talouksissa (vertailun vuoksi mainittakoon, että Brasiliassa ja Chilessä kasvuvauhti on molemmissa ollut 2.3 % vuosina 1958-2008). Jopa Castron edeltäjän Fulgencio Batistan aikana talouskasvu oli puolta nopeampaa. Batista on – samoin kuin Nikolai II aikanaan – leimattu kauheaksi ihmishirviöksi, mutta ehkä hänetkin joskus rehabilitoidaan.

Kuubasta puhuttaessa heikkoa kehitystä puolustellaan aina imperialistien (lue USA) vehkeilyllä ja USA:n kauppasaarrolla. Yllättävää kyllä kukaan ei tunnu muistavan Kuuban käymiä omatekoisia siirtomaasotia Afrikassa 1970 ja 1980 –luvuilla sen paremmin kuin ”vapaussotia” Latinalaisessa Amerikassa. Sodat ja terroristen kouluttaminen ovat kallista huvia. USA:n kauppasaarrosta on pidetty suurata ääntä, eikä kukaan ole muistavinaan, että sen juuret juotavat amerikkalaisten omaisuuden takavarikointiin 1959-1960 (kapitalisten omaisuuden takavarikointi on tietysti aina oikeutettua!). Kauppasaarto on varmaan haitannut Kuuban talouskehitystä, mutta kai on kohtuuden nimissä sanottava, että USA:n osuus maailmankaupasta on vain noin 10 %. Jos Kuuba olisi toden teolla käydä halunnut käydä kauppaa muiden maiden kanssa, mikä sitä olisi estänyt? Kyllä maailmanmarkkinoilla tilaa on. Erikoista oli se, että ne jotka Suomessa kiivaasti vastustivat vapaakauppasopimusta EEC:n kanssa 1970-luvun alussa, pitivät suurintä ääntä USA:n kauppasaarrosta. Luulisi, että kaupan minimointi imperialistien kanssa on aina hyvä asia. No, ainahan syy omiin ongelmiin löytyy rajan takaa.

Ei enää ennusteita!

Uusimmat kansantalouden tilinpidon luvut kertovat, että kokonaistuotanto supistui tammi-toukokuussa edellisvuoteen verrattuna puoli prosenttia. Vastaavasti teollisuustuotanto supistui viisi ja tavaravienti kolme prosenttia. Mikään ei viittaa siihen, että tämä kehityskulku muuttuisi lähikuukausina. Silti useimmat talousennusteet povaavat keskimäärin prosentin kasvua tälle vuodelle ja puolentoista prosentin kasvua ensi vuodelle. Kyse ei ole pelkästään kotimaisista ennustajista, IMF, OECD ja EU:n komissio ovat tuottaneet lähes identtisiä ennustelukuja.

Viimeiset viisi vuotta ennusteet ovat noudattaneet samaa kaavaa: kuluvalle vuodelle luvataan pientä kasvua ja seuraavalle lähes normaalikasvua (http://www.talouselama.fi/suhdanne-ennusteet/). Yksikään instituutti ei ole ennustanut seuraavalle vuodelle kokonaistuotannon supistumista. Vuosien 2011-2015 lama on tullut kaikille ”yllätyksenä”. Valtiovarainministeriön kevään ennusteiden virhe (koskien seuraavan vuoden talouskasvua viimeisen viiden vuoden ajalta) on ollut keskimäärin 2.5 prosenttia. Ylivoimaisesti optimistisin on ollut Palkansaajien tutkimuslaitos, jonka osalta virhettä on lähes kolme prosenttia. Kaiken lisäksi ennustevirheiden autokorrelaatio lähentelee ykköstä. Masentavaa on se, että kaikki ennustelaitokset ovat noudattaneet sopulilauman tavoin samaa kaavaa. Myös selitykset ovat samanlaisia: taas on tullut negatiivisia yllätyksiä – Nokia, Microsoft, UPM, ym.- ikään kuin heikkoon talouskehitykseen ei liittyisi negatiivia uutisia. Mutta jos yritysten näkymät ovat huonot, on täysin luonnollista, että hankkeita perutaan, uusia työntekijöitä ei rekrytoida ja vanhoja irtisanotaan. Jos heikko kilpailukyky ei parane, niin tuotanto ja vienti ohjautuvat muualle. Mitä yllätystä siinä on?
Varmaan yksi syy ennustevirheisiin on ajatus siitä, että Suomen normaali kokonaistuotannon kasvu on yhäkin jossain kahden prosentin tietämillä. Mutta entä jos se onkin nolla; jospa Suomi on ajautunut samanlaiseen pysyvään stagnaatioregiimin kuin Italia ja Japani? Sen sijaan, että pohdimme, miksi meillä menee näin huonosti, olisi vakavissaan kysyttävä, onko Suomella mitään edellytyksiä päästä kestävälle kasvu-uralle.

Maailmantalouden näkymät ovat aika sekavat. Suomen perinteisten vientimarkkinoiden kannalta ne ovat vähemmän avvoisia. Euroopasta on tuskin kasvun veturiksi muuten kuin verbaalisella tasolla. Kun talouspolitiikka keskittyy kuukaudesta (ja vuodesta) toiseen vain Kreikan kriisin hoitamiseen, on vaikea vakavissaan puhua mistään kasvuilmapiiristä tai kasvupolitiikasta.

Uusi hallitus on paljon vartijana, mutta hieman pelon sekaisin tuntein seuraa sitä hiljaisuutta, joka sillä suunnalla on viime viikkoina valinnut. Kuuluisista 100 päivästä on jo puolet kulunut, ja alkaa tuntua, että siinä olikin kaikki. Helposti käy niin, että hankkeet vesittyvät yksi toisensa jälkeen. Nykyisellä hallituksella on sama helmasynti kuin aiemmillakin siinä suhteessa, että menoleikkausten painopiste on kuntasektorissa. Siellä on aina osattu torpata kaikki ikävät hankkeet ja parin vuoden päästä ollaan taas lähtöruudussa.

Vaikka kansalaisten enemmistö haluaisi saada jotain rotia taloudenpitoon, lobbarijärjestöt ja tiedotusvälineet ovat vastaan. Kukaan ei järjestä eduskuntatalon edessä mielenosoitusta menojen leikkaamiseksi tai Suomen muuttamiseksi siirtymätaloudesta markkinataloudeksi. Kukaan ei kilju kadulla suomalaisesta verohelvetistä. Mutta supistapa mikä tahansa järjestön toiminta-avustusta 100 eurolla, jo raivo repeää.

Talousuudistus mallia Kreikka

Mikään ei enää yllätä kreikkalaisissa uutisissa. Tiedot Kreikan hallituksen 9.7. EU:lle toimittamista lupauksista eivät poikkea tästä säännöstä. Uutistietojen mukaan luvattuun talousuudistukseen sisältyy valikoiva arvonlisäveron nosto, joitain yritysveron korotuksia (lähinnä kai laivayhtiöille) ja joitain marginaalisia eläkeleikkauksia 2019. Puolustusmenoista pois pari sataa miljoonaa euroa. Näilläkö eväillä Kreikan julkinen talous tasapainottuu ja kansantalous kääntyy kasvuun? Ei kai nyt sentään.

Kreikan BKT oli viime vuonna 179 miljardia euroa. Erikoista on se, että kulutusmenot olivat 164 miljardia. Ne olivat selvästi suuremmat kuin (netto)kansantulo, joka oli 145 miljardia euroa. Negatiivista säästämistä oli siten lähes 20 miljardia euroa. Näin on tosin ollut jo viimeiset kymmen vuotta. Merkillistä kyllä, kaikki vasemman laidan ekonomistit ja toimittajat toistavat mantraa siitä, miten Kreikkaa on kurjistettu ulkomaisten rahoittajien toimesta. Mutta mistä muualta maailmasta löytyy maa, joka kuluttaa pysyvästi enemmän kuin tienaa? Kansatalouden tilinpito kertoo senkin, että bruttoinvestoinnit Kreikassa olivat vain vajaat 19 miljardia euroa. Pääoman kuluminen oli kuitenkin reilusti yli 30 miljardia euroa, joten pääomakanta supistuu kaiken aikaa. Miten tällainen talous voi lähteä kasvuun, varsinkin kun väki vähenee siirtolaisuuden ansiosta? Miten ALV:n ja yritysverotuksen kiristäminen ratkaisevat talouden perustavaa laatua ovat tasapaino-ongelmat?

Yleinen arvio on, että Kreikalla on hintakilpailukyvyn suhteen vielä parikymmen prosentin kaula (suhteessa euromaiden keskiarvoon) kurottavana umpeen. Mutta ongelma on varmaan paljon syvällisempi. Kun usko talouspolitiikkaan ja viranomaisin on nolla, investointilama vain pahenee. Ulkomaiset avustukset ja lainat viivähtävät vain hetken Kreikassa ja siirtyvät sitten ulkomaisiin pankkeihin.

Jos mitään ihmeitä ei tapahdu, Kreikka tarvitsee 20 miljardia euroa vuodessa lainoja – tai millä nimellä niitä nyt haluaa kutsua. Tämä kokoiset tulonsiirrot vaativat aika paljon globaalia solidaarisuutta Suomenkin kaltaiselta maalta, joka rämpii omissa ongelmissaan. Kokonaistuotannon lama jatkuu jo neljättä vuotta ja teollisuustuotanto supistui alkuvuonna lähes viisi prosenttia:

Mutta talouspolitiikka on vaikeaa, kun vastassa on julkinen sana ja ns. kansalaismielipide. Kun oma hallituksemme teki ohjelmassaan joitain Mikki Hiiri -supistuksia julkisiin menoihin, alkoi hirveä kiljunta tiedotusvälineissä ja lobbarijärjestöissä siitä, miten hallitus romuttaa hyvinvointivaltion ja tasa-arvon. Uusimpien Eurostatin tilastojen mukaan julkiset menot ovat Suomessa ylivoimaisesti suurimmat markkinatalousmaiden joukossa (suhteessa BKT:hen 58.7 %, kun EU:n keskiarvo on 48.1 % ja Kreikankin ”vain” 49.3 %). Jos talouspolitiikkaa aikoo harjoittaa – oli sitten kysymys Kreikasta tai Suomesta – niin, että kiljuntaa ei tule, on ilmeisesti ainoa mahdollisuus lopettaa koko markkinatalous; sehän on kaiken pahan alku ja juuri!

Mitä huonommin Suomella ja Kreikalla menee, sitä kiihkeämmäksi käyvät elvyttäjien äänenpainot. Mutta jos todellakin talous saadaan kasvuun kuluttamalla (ja velkaantumalla), Suomessa ja Kreikassa pitäisi mennä erinomaisesti. Vai tarvitaanko vielä lisää Syriza –kokeita talouspolitiikan areenalla?

Puolueita on liikaa

Kaikilla puolueilla on, tai ainakin pitäisi olla jokin päämäärä. Usein se on ollut kansakunnan itsenäisyys, oman äidinkielin vaaliminen, tasavaltalainen tai kuningasmielinen valtiosääntö, marxilaiset utopiat, uskonnollinen maailmankatsomus jne. Meillä on kahdeksan eduskuntapuoluetta, onko niillä kaikilla yhäkin tällainen aatteellinen missio? Vai onko tilanne jotenkin raadollisempi?

Kun useat poliittiset puolueet saivat syntynsä 1800-luvun lopulla, maailma oli kovin erilainen. Julkinen sektori oli vain varjokuva nykyisestä. Vito Tanzin ja Schuknechtin mukaan  keskimäärinen julkisen sektorin koko (suhteessa BKT:n arvoon) oli kehittyneissä maissa vuonna 1870 10 %, kun se nyt on Suomessa 60 %. Sadassa vuodessa valtiosta on kasvanut todellinen jättiläinen. Mikään ihme ei olekaan, että muutoksen seurauksena kaikki puolueet ovat muuttuneet eri väestöryhmien etujärjestöiksi tulopoliittisessa kamppailussa. Olennaista ei enää ole, mitä ajattelet asioista, vaan mikä summa on palkkakuitissasi. Ja eikö olekin niin, että puolueelle olennaisinta on, miten sen kannattajakunta sijoittuu tulonjakotilastoissa: ovatko kannattajat neljännessä tai viidennessä tulodesiilissä?

Ehkä kaikkein selvimmin kehitys näkyy sosialidemokraateissa, jotka veropoliittisessa ohjelmassaan jakoivat kansalaiset kahteen kastiin, yli ja alle 70 000 euroa ansaitseviin. Ensin mainittujen veroja luvattiin korottaa ja jälkimmäisten laskea. Ohjelman olisi voinut varmaan yhtä hyvin ilmaista termein: SDP:n kannattajien veroja lasketaan ja vastustajien veroja korotetaan. Näinhän valtio-opissa toki neuvotaan valtaan pyrkiviä puolueita käyttäytymään: verot ja tulonsiirrot pitää asettaa tasolle, joka vastaa niin sanotun mediaaniäänestäjän tulotasoa. Ehkä tämä olikin mielessä, kun puolueen vaalipäällikkö Tytti Tuppurainen ehdotti tulonveron alennusten kohdentamista kirjaimellisesti alle mediaanituloja saaville kotitalouksille.

Jos vaaleista muodostuu kansanäänestys siitä, miten tulot jaetaan ihmisten kesken, tulos on etukäteen selvää: otetaan rahaa sieltä, missä sitä saa, ”maksaa” se miten paljon tahansa. Ilmeisin uhri on yrittäjät. Heitä on noin 300 000; eli vain seitsemän prosenttia äänestäjäkunnasta. Jokainen joka tajuaa jotain mediaaniäänestäjän mallista ymmärtää, että yrittäjän asialla ei kannata olla. Päinvastoin on järkevintä ottaa heidät vastapuolekseen – ja toki Oiva Lohtander on tässä hommassa usein toiminutkin.

Vaalitaistelun tohinassa unohtuu helposti, että ”ilman yrittäjiäkin” tulojen uudelleenjakamisella on oma hintansa. Usein ajatellaan, että kyse on vain sellaisesta marginaalisesta ilmiöistä kuten harmaasta taloudesta tai veropakolaisuudesta, mutta taloustieteen aakkosiin kuuluu verotuksen hyvinvointitappioiden laskeminen. Niitä koskevissa arvioissa on tosin paljon hajontaa, mutta jos lähdetään liikkeelle siitä, että luvut ovat marginaalilla yli 20 %, alkaa ymmärtää, miksi Suomen taloudella menee niin huonosti, kuin menee.

Mutta tarvitaanko mediaaniäänestäjän malliin kahdeksaa puoluetta. Ei ihmeessä, varmaankin kaksi riittää. Toki tarvitaan, jos tulot pitää jakaa useampiin eriin: kaupungit vastaan maaseutu, maahanmuuttajat vastaa kantaväestö, yrittäjät vastaan palkolliset, miehet vastaan naiset, eläkeläiset vastaa aktiiviväestö ja niin edelleen.

Mutta ovatko tulojakajat enää mitään ideologisia puolueita perinteisessä merkityksessä? Eivätkö ne muistuta enemmänkin italialaisia korporaatioita 1930 -luvulta tai keskiaikaisia ammattikuntalaitoksia.

Mikään ihme ei ole, että kiinnostus politiikkaan vähenee! Jos puolueen nimeä kantavat yhteisöt eivät enää tavoittele mitään ideaalisia päämääriä, vaan toimivat tulopoliittisina asiamiehinä, kuka jaksaa aidosti kiinnostua? Itsekkyys ja kateus ovat meidän kaikkien helmasyntejä, mutta kauheaa jälkeä syntyy, kun niistä tulee ideologia.

Rikkaat köyhien rahapussilla

Suomessa hyvätuloisten marginaalivero on 59 % ja keskimääräinen kulutuksen implisiittinen vero vähän alle 30 %, joten 100 euron tulonlisäyksellä saa 30 euron verran hyödykkeitä. Jos rahat kulutuksen sijaan säästää, menee pääomatuloista 33 % veroa riippumatta siitä, onko tulo nimellistä vai reaalista. Jos kaiken tämän jälkeen jää jotain jäljelle, perintövero vie vielä 20 %. Selvästikin Suomessa on helppo rikastua työtä tekemällä ja säästämällä.

Ilmanko vasemmistopuolueet haluavat lopun rikastumiskehitykselle! Käytännössä tämä tarkoittaa marginaaliveroasteen nostamista sekä kasvattamalla perus- ja työtulovähennystä että kiristämällä suurtuloisten (lue yli 70 000 euroa ansaitsevien verotusta). Ja tietenkin itse säästöjen verottamista.

Aiheellinen kysymys tässä yhteydessä on, mitä saadaan aikaiseksi kasvattamalla jatkuvasti työtulo ja perusvähennyksiä? Tietenkin näillä toimilla saadaan ”ääniä”, mutta mikä on muutoin lähestymistavan logiikka? Mitä suurempi on verottomien tulojen määrä, sitä jyrkemmäksi muuttuu marginaalivero ja pahemmiksi muuttuvat ns. tuloloukut.

Muta keitä nämä vähennykset sitten hyödyttävät? Ilmiselväisi pääasiallinen kohde ei ole matalapalkkaiset työläiset, koska he hyötyvät perusvähennyksestä vain marginaalisesti. Sen sijaan osa-aikaiset työntekijät nettoavat molemmista vähennyksistä. Käytännössä suurin ryhmä on opiskelijat.

Tilanne on tässä suhteessa absurdi. Opiskelijat voivat ansaita 12 000 euroa vuodessa menettämättä 335 euron opintorahaa 9 opetuskuukaudelta (samoilla säännöillä toimivat asumistuki, ateriatuki ja muut tuet). Nykyisillä veroparametreilla näin suuret tulot ovat valtaosin verovapaita (verolaskurin mukaan veroaste on noin 10 %). Opintotukea saavat 2014 aloittaneet opiskelijat 64 kuukaudelta, mikä tarkoittaa seitsemää vuotta. Vanhemmilla aloittaneilla tukea heruu 70 kuukaudelta. Tukia saa seitsemän vuoden opiskeluaikana noin 40 000 euroa. Verovähennyksistä tuleva verotuki kasvattaa luvut 50 000 euroon

Tuki sinänsä ei ole ongelma; ongelma on enemmänkin se, kuka tuen maksaa. 2000 kuukaudessa ansaitseva työläinen maksaa (osaltaan) nämä tuet, vaikka hänen palkkansa on ja pysyy 2000 eurossa eläkkeelle pääsyyn asti. Sen sijaan tukien saaja nettoaa paitsi nämä tuet, vielä saman verran ilmaisen korkeakoulutuksen muodossa. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut saa keskimäärin palkkaa 4500 euroa kuukaudessa. Lääkärit ja juristit ovat vielä omassa ryhmässään 6000-7000 euron kuukausipalkoilla. Viimeksi mainitut kuittaavat noin miljoona euroa lisää nettotuloja nähdessään nimensä yliopistoon hyväksyttyjen listalla.

Eli köyhät maksavat rikkaiden koulutuksen; tämä on suomalaista tasa-arvoa. Samalla korkeakouluihmiset tuskailevat sen kanssa, että opiskeluajat tuntuvat aina vain pitkittyvän. Erilaisilla hallinnollisilla tempuilla yritetään supistaa opiskeluaikoja, mutta samaan aikaan kasvatetaan insentiiviä olla opiskeluaikana työmarkkinoilla. Luodaan kahden työmarkkinat: tavalliset työmarkkinat ja opiskelijoiden subventoidut markkinat.

Korkeakoulujen vetovoima on syystäkin suuri; korkeakoulupaikka vaille jäänyt voi uneksia miljoonan euron lisätuloista vain Veikkauksen mainoksia katsellessaan. Ilmanko niin moni panostaa vuosikausia korkeakoulujen sisäänpääsytutkintoihin! Jotain kertoo sekin, että Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömien 15-29 vuotiaiden määrä oli tammikuussa 86000 (kun vastaava luku 2006 alussa oli 56 000). Toki työttömyys on lisääntynyt, mutta ei suinkaan 52 vaan 29 prosentilla). Toki on myös niin, että työllisyyden heikkeneminen kohtelee suhteettoman paljon nuoria ja vanhoja työntekijöitä, mutta tuskin on kaukaa haettua ajatus siitäkään, että huomattava osa nuoruuden vuosista menee työttömänä opiskelupaikan etsimiseen ja pääsykokeesta toiseen etenemiseen.

Sen sijaan, että tuskaillaan huoltosuhteen heikkenemisellä ja ulkomaisen työvoiman tarpeella, olisi ehkä järkevämpää luoda katse niin sietämättömiin pitkiin aikoihin, jotka kuluvat opiskelupaikkojen valintaan ja itse opintoihin. Eli luulisi oleva mahdotonta lyhentää yläasteen ja lukion opetusta niin, että ylioppilaiksi päästäisiin jo 17 vuotiaina ja kandidaatiksi 21-22 vuotiaana, eikä suinkaan komikymppisenä. Mahdotontako? Nykyisillä pelisäännöillä se on tietenkin mahdotonta, mutta tilanne olisi tyystin erilainen jos Suomi(kin) olisi markkinatalousmaa, jossa olisi voimassa sääntö, se maksaa, joka hyötyy.

Mitä koulutus maksaa?

CIMOn (OKM:n kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön asiantuntija- ja palveluorganisaation) Fakta Express 2a/2015 lehden otsikko “Mitä ulkomaalaisten korkeakouluopiskelijoiden kouluttaminen maksaa” lupaa tietoa siitä, miten kalliiksi ulkomaalaiset opiskelijat tulevat Suomelle. Koska selvitys kerrotaan tehdyn yhteistyössä Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) kanssa, on lupa odottaa ”oikeita” tuloksia. Mutta aika ymmillään on, kun selailee lehden numeroa.

Ensinnäkin CIMO kertoo, että yliopistossa koulutus maksaa 7000 euroa vuodessa, mikä sinällään on oikean suuntainen luku. Mutta sitten CIMO kertookin, että valtaosa kustannuksista on kiinteitä, ja koska ulkomaalaiset opiskelijat ovat marginaalilla, heidän osaltaan pitäisi huomioida vain rajakustannukset 2300 euroa vuodessa. Mielenkiintoista. Tarvitseeko kiinteitä kustannuksia maksaa lainkaan, vai maksaako ”ensimmäinen” opiskelija ne kokonaisuudessaan? Täytyy vain toivoa, että hän ei ole ulkomaalainen. Mutta mitä me sitten tiedämme ulkomaisten ja kotimaisten opiskelijoiden suhteellisista kustannuksista? CIMOn mukaan emme oikeastaan mitään, koska laskelmien luottamusvälit ovat liian suuret. Tiedämme CIMOn mukaan vain, että yliopistossa ulkomaalaisten kustannukset ovat suuremmat mutta ammattikorkeakouluissa pienemmät? Miksi näin on, ei käy selville. On hieman vaikea uskoa, että mitään tilastollisesti merkitsevää eroa ei olisi. Muistuu mieleen, miten syksyllä jokaisen luennon jälkeen yksi ulkomainen opiskelija tuli luokseni ja pyysi toistamaan, mitä olin sanonut luennolla. Tiedän: yksittäistapaus.

Mutta mennään sitten muihin kustannuksiin. Niistä on lehdessä luettelo, joka menee seuraavasti: julkiset tulonsiirrot opiskelijalle (-2000 €; mitähän ne muuten ovat?), opiskelijalle maksettu palkka (-3300 €), opiskelijan kulutus (+10100 €), opiskelijan maksama ALV (+1000 €) ja opiskelijan maksama ansiotulovero (+740 €). En tiedä, onko tarkoitus laskea luvut yhteen, mutta lopputulos on kuitenkin se, että ulkomaalainen opiskelija ei maksa mitään.

Mutta ehkä ei kannata mennä niin pitkälle. Itse laskelma vetää sanattomaksi. Miten voi opiskelijalle maksettu palkka olla yhteiskunnalle kustannus? Eikö opiskelija työtä tehdessään tuota mitään? Mutta mitä ihmeen tekemistä kulutuksella on tämän laskelman kanssa. Jos vaikka Andrus juo pullon olutta Mikonkadun terassilla, miten se kasvattaa yhteiskunnan hyvinvointia? Eikö tulos ole täsmälleen sama kuin jos Igor juo pullon vodkaa Baikalin lautalla? Molempien hyöty kasvaa, mutta ei sillä ole mitään vaikutusta minun tai muidenkaan suomalaisten ”hyötyyn” (elintasoon).

Ymmärrän kyllä, että Andrusin juomasta olutpullosta tulee verotuloja Suomen valtiolle. Mutta miksi meillä on veroja? Siksi että maksamme julkisen sektorin tuottamat palvelut ja tulonsiirrot? Mutta eivätkö ulkomaalaiset opiskelijat käytä lainkaan julkisia palveluita. Eivätkö he kävele kadulla, aja bussilla tai metrolla, käy viranomaisten puheilla, terveyskeskuksessa, jne. Vai päteekö tässäkin tapauksessa marginaalikustannushinnoittelu? Ensimmäinen metroon astuja maksaa metron kiinteät kustannukset?

Jos en löydä CIMOn lehdestä näitä kustannuksia, ei kyllä saa selvää siitäkään, onko valtion ja koko yhteiskunnan välillä jokin ero laskelmien lopputuloksissa. Valtio ei kai vielä ole sama asia kuin koko yhteiskunta?

Taloustiede on vaikeaa. Kun lukee CIMOn (ja VATTin) selvitystä, on pakko todeta, vaikka tietäisi oikean vastauksen, vastaus ei silti aina ole oikea.

Lypsylehmien kapina

Harmaa talous on saatava kuriin, luki Hesarin yleisönosastokirjoituksessa 25.3. Siinä koulutussosiologian ja -politiikan professori kertoi, että harmaa talous syö (pelkästään?) valtion verotuloista 13 miljardia euroa. Tämän lisäksi vajetta kasvattavat tulonsiirrot, jotka hänen mielestään on 1990-luvun laman jälkeen tehty suurituloisille ja suuryrityksille. Kun näitä lukuja seuraa, ihmettelee, mistä ihmeestä ihmiset ammentavat tietonsa. Ilmeisesti Hesarista.

Kokonaistuotanto (BKT) on 204 miljardia euroa. Julkiset menot ovat 59 % suhteessa kokonaistuotannon arvoon; eli voidaan sanoa, että lähes 2/3 ”rahasta” kulkee jossain muodossa julkisen sektorin kautta. Siellä tuskin on harmaata taloutta. 13 miljardien euron veromenetykset tarkoittaisivat sitä, että harmaan talouden koko olisi 30 miljardia euroa (olettaen, että veroja kertyisi samalla veroasteella kuin muustakin taloudesta). Eli yksityinen sektori olisi lähes ”puoliksi” harmaata. Verohallinnon ja Tilastokeskuksen mukaan näin ei ole, mutta ehkä yliopistoväellä on parempaa tietoa tarjolla. On ainakin kaksi syytä, miksi puheet tällaisesta jättiläismäisestä harmaasta taloudesta eivät ole uskottavia. Ensinnäkin Suomen talouden rakenne on poikkeuksellisen suuryhtiövaltainen. 200 suurinta yritystä vastaa noin puolesta koko yrityssektorin liikevaihdosta. Onko uskottavaa, että Nokia, UPM; Stora Enso, Alko, Neste, Kone, S-ryhmä, K-ryhmä, OP-Pohjola, Veikkaus, RaY, jne. ovat ”harmaita”? Yksinkertaisesti ei! Toisaalta jos harmaata taloutta olisi 15 prosenttia BKT:sta, luulisi verotarkastuksilla saatavan valtiolle satoja miljoonia euroa, eikä vain muutamaa kymmentä miljoonaa.

Mitä tulonsiirtoja suurtuloisille on viime vuosina tehty? Mutta hetkinen, eivätkö suurtuloiset yleensä maksa veroja, eivätkä saa tulonsiirtoja? Tulonjakotilaston mukaa ylimmän tulodesiilin (kymmenyksen) kotitaloudet maksoivat vuonna 2013 keskimäärin 30 000 euroa nettona julkiselle sektorille. Ylin desiili maksoi veroista (eli julkisen sektorin kapulakielellä ”tulonsiirroista julkiselle sektorille”) 33 % (vuonna 1995 28 %). Sen sijaan alin desiili maksoi vain yhden (!) prosentin (vuonna 1995 ”puolet” enemmän). Yhteiskunnan sairaudesta kertoo aika paljon se, että vain kolme ylintä desiiliä on sellaisia, jotka maksavat nettomääräisesti julkiselle sektorille. Kaksi kolmannesta väestöstä on sen sijaan tulonsiirtojen nettosaajia.

Kun huomioidaan hyödykeverot kulutuksen implisiittisen veroasteen perusteella, voidaan päätellä, että hyvätuloiset maksavat puolet tuloistaan erimuotoisina veroina. Sosiologien mielestä se on ilmeisesti liian vähän. Ihmettelen, eikö heidän mieleensä koskaan tule, että nämä ”lypsylehmät” jonakin päivänä kävelevät vihreimmille laitumille, vaikkapa vain lahden toiselle puolelle. Sittenhän asiat olisivat hyvin: ei tarvitsisi enää maksaa valtavia tulonsiirtoja rikkaille ja varmaan harmaa talouskin poistuisi.

Onko talouspolitiikassa vain yksi instrumentti?

Tällaiseen tulokseen tulee, kun lukee Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen raporttia ”Strategia Suomelle”, jossa talouspolitiikan ehkä vaikeimpaan kysymykseen, kestävyysvajeeseen, tarjotaan seuraavia vaihtoehtoja: 1) verojen korottaminen, 2) menojen karsiminen, 3) lisävelka ja 4) työllisyyden lisääminen. Näistä vaihtoehdot 1 ja 3 suljetaan ulos sillä periaatteella, että korotettavaksi sopivia veroja ei oikein löydy ja velkaantuneisuuden kasvattaminen on muutoin huono asia. Sen sijaan julkisten menojen supistaminen torjutaan sillä periaatteella, että ”julkisten tehtävien merkittävä vähentäminen on periaatteessa mahdollinen, mutta ei myöskään kovin realistinen. Suomen kansalaisilla on korkeat vaatimustaso hoivan ja hoidon, koulujen, koulutuksen ja infrastruktuurin osalta, ja on epätodennäköistä, että niistä haluttaisiin tinkiä”. Näin siitäkin huolimatta, että julkisten menojen suhde kokonaistuotannon arvoon on Suomessa maailman korkein Pohjois-Korean, Kuuban ja Kiinan jälkeen. Näin ollen jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: ”Tämä jättää jäljelle neljännen ratkaisumallin, työvoimaan osallistumisen nostamisen ja työllisyyden lisäämisen. Tässä suhteessa Suomen lähtötilanne on selvästi muita Pohjoismaita heikompi. Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle”.

Olisi kiva nähdä joku laskelma, jossa tämä mielikuva muuttuu numeroiksi. Vielä mielenkiintoisempaa olisi nähdä laskelma, joka kertoo, miten osallistumisaste saadaan nousemaan, Suomi kun kuitenkin on esimerkiksi OECD piirissä korkean osallistumisasteen maa. Toki Suomen luvut ovat jonkin verran alhaisempia kuin Ruotsissa, mutta ei kai Suomen kansainvälistä asemaa voi joka käänteessä kiinnittää vain Suomi-Ruotsi -vertailulla. Osallistumisasteet ovat sitä paitsi äärimmäisen persistenttejä, eli niiden taustat ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Työmarkkinoilta poistuneet ovat varmaankin alhaisen tuottavuuden, tai ainakin alhaisen palkkauksen saajia, siksi heidän työllistymisensä tulovaikutus ei vastaisi keskiarvotuottavuutta tai palkkoja. On aivan eri asia, työllistyykö lääkäri vai osa-aikamyymäläapulainen. Olennaista myös se mihin ihmiset työllistyvät, jos he työllistyvät julkiselle sektorille, niin kuin viimeisen kymmen vuoden aikana on käynyt, ei kestävyysvaje siitä ainakaan parane. Borg ja Vartiainen sivuuttavat nämä ja muut käytännön ongelmat olettaen ilmeisesti, että työvoiman tarjonnan kasvu hoidetaan kivuttomasti kasvattamalla siirtolaisuutta.

Jos on kestävyysvajeen ratkaisu helposti hoidettu Borgin ja Vartiaisen raportissa, niin vielä helpompaa on talouden menetetyn kilpailukyvyn parantaminen. Heidän reseptinsä kuuluu seuraavasti: ”Käsityksemme on, että palkanmuodostuksen koordinointia olisi vahvistettava jotta vientiteollisuuden palkkanormi toteutuisi. Olisi todella tarpeen, että työmarkkinaosapuolet pääsisivät yhteisymmärrykseen ja sellaiseen toimivaan yhteistyöhön, jolla luodaan avoimen sektorin palkka-ankkuri ja vakuutetaan kaikki siitä, että toimintatapa on kestävällä pohjalla. Palkanmuodostus ei ole Suomessa pitkän aikavälin historiallisessa tarkastelussa yleensä sotinut kilpailukyvyn kanssa. Palkankorotukset ovat suhteellisen hyvin istuneet tuottavuuden kasvun ja inflaation muodostamiin puitteisiin. Se kielii siitä, että palkanmuodostus Suomessa pohjimmiltaan toimii hyvin”.

Arvio kuulostaa uskomattomalta. Minne unohtuivat kaksinumeroiset inflaatioluvut 1970-luvulla, 15 prosentin palkankorotukset, samalla kun tuottavuuden kasvu oli 2 prosenttia, valuuttakurssikriisit, vuoden 2007 sairaanhoitajatupo, ja vuoden 2011 Pukkisen jäähyväiset kilpailukyvylle –tupo? Politiikkasuositus taas muistuttaa vanhaa sanontaa: pannaan pukki kaalimaan vartijaksi.

Olisi voinut edes kyseenalaista nykyiset työmarkkinoiden rakenteet ja kysyä vastaavatko ne enää nykyaikaa. 1970-luvun puolivälissä valtiovalta oli valmis hyväksymään ammattiliittojen de facto pakkojäsenyyden ja huomattavan taloudellisen tuen ammattiliitoille, koska pelkona oli, että AY -liike joutuu neuvostomielisten kommunistien käsiin ja Suomen itsenäisyys muuttuu entistä kyseenalaisemmaksi. Siinä vaiheessa inflatorinen palkkapolitiikkakin oli pienempi paha, koska valuuttakurssi kuitenkin jousti ja maa oli paljolti suljettu talous. Vaikka ulkoiset uhkat ovat pysyneet samanlaisina, kaikki muu on muuttunut valtavasti ja sen luulisi näkyvän siinä tavassa, jolla suhtaudumme työmarkkinoiden valtarakenteisiin. Jos valtarakenteisiin ei rohjeta kajota, on hurskaiden toivomusten lisäksi jäljellä enää vain vakioresepti: työvoiman tarjonta ja maahanmuutto. YYA -liturgiasta päästiin, eroon mutta kolmikantaliturgia tuntuu jääneen pysyväksi kansallisomaisuudeksi.

Kun on pakko

”Pakko” -sanaan on tutustuttu viimeistään ns. pakkoruotsikeskustelun yhteydessä, mutta harva tulee ajatelleeksi, että ”pakko” on suomalaisen yhteiskunnan leimallinen piirre lähes kaikissa asioissa.

”Pakkoruotsi”–polemiikin taustalla oli sinänsä tärkeä kysymys, miksi pakottaa koululaiset oppimaan ainetta, josta ei ole mitään hyötyä käytännön työelämässä. Kysymys voidaan toki yleistää muihinkin oppiaineisiin. Onko koululaisten esimerkiksi tarpeen tietää, että Greenpeace vastaa raamatun profeettoja, niin kuin nykyään uskonnon kirjassa opetetaan? Miksi ylipäätään koulujen opetusohjelmasta pannaan päättämään 200 poliitikkoa? Eikö olisi paljon järkevämpää, että vanhemmat yhdessä koulun kanssa saisivat päättää opetuksen painopisteistä. Tietenkin se tarkoittaisi sitä, että koulut olisivat autonomisia samalla tavalla kuin yliopistot. Jos vanhemmat haluaisivat laittaa lapsensa kouluun, jossa painotetaan esimerkiksi monikulttuurisuutta, oikea koulu varmaan löytyy. Jos he haluavat, että opetus tukeutuu Pirkkalan monisteeseen, niin hyvä. Jos he haluavat, että koulu on vakaumuksellisesti uskonnollinen, niin mikä ongelma siinä on? Miksi koulujen pitäisi olla samanlaisia? Miksi koulujen välisiin tasoeroihin suhtaudutaan suorastaan paniikinomaisesti ja yritetään kieltää niiden olemassaolo? Miksi koulut eivät saisi kilpailla keskenään?

Kouluopetus ei varmaan ole pahin esimerkki väärästä pakosta. Ykkössija menee empimättä Yleisradiolle, jolle poliitikot ovat lahjoittaneet tiedonvälityksen monopolin. Vaikka kuinka yritän, ei millään löydä loogisia perustelija Yleisradiomonopolille tai Yleisradioverolle. YLE:n ”yleisen palvelun” konseptiin tukeutumalla voitaisiin vallan mainiosti perustella sitä, että valtio omistaisi puolet Suomen sanomalehdistä, urheiluseuroista, maatiloista ja ties mistä. Asiaa ei muuksi muuta, vaikka valtiollisia yleisradioyhtiöitä löytyy joistain muistakin maista: kyse on vain vuosidadan alun totalitaristisen ajanjakson perinnöstä.

Mutta onhan näitä muitakin. Pakkojäsenyys metsänhoitoyhdistyksissä saatiin juuri purettua, mutta esimerkiksi ylioppilaskuntien pakkojäsenyys ei näytä katoavan minnekään. Taustalla on liian vaikutusvaltaisia lobbareita ja liian pelkurimaisia poliitikkoja.

Ammattiliittoihin ei kuitenkaan ole pakko liittyä, vai miten asia on? No kovin kaukana tästä ei olla. Ennen työttömyyskassatoiminnan vapauttamista (ns. Loimaan kassan perustamista), tilanne oli käytännössä sama kuin pakkojäsenyys, koska ansiosidonnaisten työttömyyskorvausten saaminen oli käytännössä sidottu liittojen jäsenyyteen. Järjestely oli, ja on yhäkin absurdi. Kaikki työlliset ja työnantajat joutuvat maksamaan työttömyysvakuutusmaksua, mutta ansiosidonnaisiin korvauksiin ovat oikeutettuja vain kassojen jäsenet, vaikka kassamaksujen osuus järjestelmän tuloista ja menoista on vain noin viisi prosenttia. Efektiivisesti se on vielä vähemmän, koska kassamaksut (samoin kuin varsinaiset AY -jäsenmaksut) ovat täysimääräisesti verovähennyskelpoisia.

Puoli vuosisataa sitten Milton ja Rose Friedman julkaisivat kirjan ”Free to Choose” (Vapaus valita), josta on tuli anglosaksisissa maissa nopeasti bestseller. Suomessa kirja herätti ns. sivistyneistön ja poliitikkojen parissa lähinnä inhoa. Jotenkin tuntuu siltä, että meillä pinnan alla yhä ihaillaan neuvostojärjestelmää, jossa yksi despootti päätti 200 miljoonan ihmisen puolesta, mitä he syövät, juovat, lukevat, miten paljon he tekevät työtä, missä he asuvat ja jopa mitä he ajattelevat.

Pakkoa tarvitaan, jos ei ole olemassa mitään kannustimia. Jos koulutus ei maksa mitään, on lähestulkoon saman tekevää, mitä opiskelee ja miten kauan opiskelee. Sama ongelma on työmarkkinoilla. Työttömyysloukkua yritetään purkaa erilaisilla velvoitetoimilla ja ”tempuilla”, kun ei uskalleta puuttua tukien ja nettopalkkojen ristiriitaan. Suomen kaltaisesta arktisesta verohelvetistä pakoon pyrkiviä varten pohditaan vastatoimia, mutta itse ongelman ratkaisu ei kiinnosta ketään.

Kuka on kurjistanut Kreikkaa?

Vasemmistoliiton puheenjohtajan Paavo Arhinmäen mukaan Kreikan talouden kurjistaminen pitää lopettaa. Hänen mielestään epäinhimillinen leikkausohjelma on tuhonnut talouskasvun ja kasvattanut valtion velan kestämättömälle tasolle.

Arhinmäen puheet pitänee ymmärtää siten, että ilman ns. kurjistamista Kreikalla menisi hyvin; talous kasvaisi ja velkasuhde supistuisi. Voiko näin todellakin olla? Jos valitsemme inhimillisen ja pehmeän talouspolitiikan kovan ja kurjistavan politiikan sijaan, aukeaako todellakin taloudellisin hyvinvoinnin loputon kasvu-ura?

Voi ainakin kysyä, mitä Kreikan kurjistaminen oikein tarkoittaa. Jos katsotaan Kreikan vaihtotasetta, selviää, että aina tähän päivään asti Kreikka on elänyt velaksi – korot ja lyhennykset on maksettu uudella velalla. Ennen finanssikriisiä 2007 – 2008 Kreikan kansantalouden alijäämä oli lähes 15 prosenttia BKT:sta ja vielä viime vuonnakin vaihtotase oli alijäämäinen. Millaista kurjistamista on se, että koko ajan otetaan uuttaa velkaa?

Kreikan julkinen sektori oli sekin vielä viime vuonna alijäämäinen (2.5 % suhteessa bruttokansatuotteeseen), jos kohta ns. perusjäämä (alijäämä miinus korkomaksut) oli lievästi positiivinen. Mutta pahimmillaan alijäämä oli 15 prosenttia (perusjäämä 10 %) suhteessa bruttokansatuotteeseen.

Kreikan talous kasvoi ennen finanssikriisiä Irlannin jälkeen toiseksi nopeimmin Euroopassa, keskimäärin lähes neljä prosenttia vuodessa. Vaikka kriisi onkin kohdellut kaltoin Kreikan BKT-numeroita, on BKT:n taso ennen rahaliittoa vallinneeseen tasoon verrattuna korkeampi kuin esimerkiksi Italiassa. Päinvastoin kuin Irlannissa, Kreikan kasvun taustalla oli vain ja ainoastaan kulutuksen kasvu. Investoinnit ja vienti ovat polkeneet paikallaan.

Kukaan ei varmaan ole kuullut mistään kreikkalaisesta ”high tech” – tuotteesta. Eikä ihme. Kuvaavaa on, että ns. ”high tech” -teollisuuden osuus Kreikassa oli OECD:n STAN – tietokannan mukaan vuosikymmen vaihteessa vain 0.5 % siinä missä Suomen luku oli 5.5 %. Vastaavasti tutkimus ja tuotekehitysmenojen suhde ”high tech” -toimialojen arvonlisään oli Suomessa noin 30 %, mutta Kreikassa 8 %. Usein käytetyssä tuotannon monimuotoisuuden indeksissä (Economic Complexitiy Index) Kreikan sijoitus Euroopan Unionin huonoin, se on reilusti jopa Ukrainan jäljessä. Siinä missä Suomen indeksiluku on 1.4, Kreikan arvo on 0.2.

Kun katselee näitä lukuja, ei voi olla epäuskoisena kysymättä, miten Kreikan tilanteen voi pelastaa uusi panostus julkiseen kulutukseen. Sillä siitä ainakin Syrizan ohjelmassa on kyse. Kreikan uusi hallitus on tähän asti ollut hiiren hiljaa viennin ja investointien elvyttämisestä, vaikka hallitus on muutoin kunnostautunut verbaalisen ilmaisun saralla.

Tätä taustaa vasten tuntuu jotenkin vastuuttomalta, että ulkomaiset ”asiantuntijat” ja poliitikot saarnaavat Kreikalle samaa elvytysmantraa kuin omissa kotimaissaan. Jo puhuminen kurjistamisesta on uskomattoman tekopyhää. Tähän mennessä on vain hidastettu Kreikan velkaantumisvauhtia. Sitä paitsi Kreikan taloudessa oli kaiken järjen mukaan harvinaisen suuri velkakupla, jonka oli pakko jossain vaiheessa puhjeta. Olisiko kuplan puhkeaminen pitänyt jotenkin estää? Toki se olisi ollut mahdollista, jos ulkomaat olisivat suostuneet maksamaan Kreikalle vuosittain 20 miljardia euroa tulonsiirtoja (EU:lta jo muutoin tulevien tulonsiirtojen lisäksi). Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut?

Samaan hengenvetoon voi kysyä, mitä järkeä on tyrkyttää Kreikalle velkojen anteeksiantoa? Maailmalta löytyy kymmenittäin maita, jotka ovat hoitaneet taloutensa kelvottomasti, miksi niistä vain Kreikka pitää ”pelastaa”? Onhan meillä esimerkiksi Venezulela, jossa on viimeiset viisitoista vuotta harjoitettu elvytystä oikein isolla kädellä. Edessä on tosin täydellinen konkurssi, mutta se on varmaan ulkovaltojen ja vihamielisten markkinavoimien syytä. Venezuela on tietenkin yksittäistapaus, mutta olisi joskus kiva kuulla yksikin esimerkki maasta, joka on päässyt vakaan kasvun uralle pelkästään pudottamalla rahaa helikopterista. Yksikin esimerkki riittää, eikä helikopterin merkillä ole väliä.

Poliittisen uuskielen peruskurssi

On kaksi kuukautta vaaleihin, mutta yhäkin on epäselvää, minkä asioiden suhteen pitäisi tehdä valintoja. Kaikki puolueet näyttävät valitsevan strategiakseen toinen toistaan kauniimmat mutta tyhjyyttään kumisevat kielikuvat ja välttävät visusti esittämästä mitään konkreettisia ehdotuksia. Jos kaikki puolueet lupaavat 200 000 työpaikkaa, niin mitä väliä on sillä, ketä äänestää vai äänestääkö olleenkaan.

Viime viikonvaihteessa (15.2.) julkaistu vihreiden ohjelma edustaa ehkä sofistikoiduinta versiota tästä poliittisesta uuskielestä. Silläkin uhalla, että joku vihreä ei siitä pidä, muutama siteeraus ohjelmasta on paikallaan. Ohjelman kuuden kärkiteeman joukossa on seuraava kannanotto verotukseen: ”Nykytilanteessa emme halua korottaa kokonaisveroastetta. Olemme kuitenkin valmiit turvaamaan laadukkaat julkiset palvelut viimekädessä veronkorotuksilla”. Menee vaikeaksi, kun saman hengenvetoon kerrotaan, että veroastetta ei haluta korottaa, mutta kuitenkin halutaan korottaa.

Verotuksen korottamishalukkuudesta kertoo ohjelman kohta kaksi, joka kuuluu ”Poistetaan ympäristölle haitallisia verotukia 800 miljoonan euron edestä”. Suomeksi kohta kuuluu, nostetaan polttoaineveroa ym. 800 miljoonalla eurolla. On jotenkin säälittävää, että ei edes uskalleta puhua veronkorotuksista, vaan turvaudutaan verotukien munkkilatinaan. Verotuet kun voi ymmärtää lähes miten haluaa; periaatteessa voi sanoa, että kaikki alle 100 prosentin veroasteet ovat verotukia. Tyypillinen esimerkki on elintarvikkeiden alennettu arvonlisäverokanta, jota voi byrokraattikielellä luonnehtia verotueksi. Eli jos se poistettaisiin (mitä vihreät itse asiassa ehdottavatkin), voitaisiin sanoa, että veroja ei suinkaan korotettu – verotuet vain poistettiin!

Vihreät niin kuin kaikki muutkin puolueet korvaavat valtiolta puuttuvat miljardit veroparatiisi- ja harmaa talous -fantasioilla seuraavasti: ”Tukitaan euroalueen jopa 1 000 miljardin vuosittainen verovuoto veroparatiiseihin maakohtaisella talousraportoinnilla”. Tällainen tokaisu saa kysymään, onko todellakin jokin rikos sijoittaa rahat muualle kuin Suomeen. Onko se samanlainen rikos, kuin pakeneminen Itä-Saksasta oli aikanaan? Veroparatiiseissa olevista rahoista on julkisuudessa mitä ihmeellisempiä lukuja ja olisi varmaan kohtuullista kertoa, mitä niillä oikein tarkoitetaan. Kuka menettää ja kenelle?

Muistettaneen vielä, miten Paavo Arhinmäki oli joulun alla valmis ”siirtämään” talletustileillä ”makaavat” varat kansalaisrahastoon. Samaan hengenvetoon voi kysyä, mistä ihmeen lähteestä ohjelmaan on tullut väite, jonka mukaan ”harmaan talouden haitat menetettyinä verotuloina on noin 10 miljardia euroa vuodessa”. Jos näin olisi, pitäisi harmaan talouden Suomessa olla jopa 15 % BKT:sta. Luku on yksinkertaisesti mielipuolinen.

Jos nämä fantasiat eivät riitä, voi huomion kääntää vieläkin helpompiin kohteisiin. Niistä ylivoimaisesti suosituin poliittinen sähköjänis on kansalaispalkka tai perustulo, millä nimellä sitä nyt kutsutaankin. Vihreiden ehdotus on 560 euroa kuukaudessa kaikille. On selvää, että näin suuri tulonsiirto merkitsisi valtavaa lisäystä kokonaisveroasteeseen (niin kuin Elina Lepomäki on todennut). Vihreiden mielestä mitään rasitusta ei synny, koska nettotulonsiirrot valtiolle pysyvät ennallaan. Mutta vaikka näin olisikin (ei varmaan ole), ei bruttolukuja voi niin vaan sivuuttaa. Jos tuloni verotetaan kokonaan pois ja annetaan jollekin toiselle, voidaanko sanoa, että verorasitus ei kasvanut?

Mutta olennaista tässä yhteydessä eivät sittenkään ole luvut vaan itse periaate, josta esimerkiksi Milton Friedmanilla on Capitalism and Freedom –kirjassa hyvin järkeenkäyvä esitys. Hän toteaa, että tehokkuuden kannalta olisi ehkä parasta jakaa kaikki tulonsiirrot ilman tarveharkintaa ja samalla hävittää kokonaan tulonjakobyrokratia. Joidenkin mielestä tämä kannanotto on tulkittavissa niin, että Friedmankin olisi kannattanut kansalaispalkkaa, mutta väite on harhaanjohtava. Kansalaispalkan kannattajat eivät suinkaan halua poistaa julkisen vallan byrokratiaa. Kukaan ei ole puhunut KELA:n tai sosiaalivirastojen alasajosta.

Syy miksi Friedman vastusti kansalaispalkkaa, oli se, että jos luovutaan tarveperusteisesta sosiaaliturvasta, ollaan tiellä, jolla ei ole mitään rajaa (objektiivista perustetta) tulonsiirtojen määrälle. Jos joku sanoo 560 euroa, voi joku toinen yhtä ”perustellusti” sanoa 1560 euroa. Itse asiassa tunnetuin äänestyskäyttäytymisen malli, ns. mediaaniäänestäjän malli, sanoo, että kansalaispalkka hinataan mediaanitulojen tasolle. Eli eduskunnassa käydyn huutokaupan jälkeen se olisikin 1260 euroa kuukaudessa henkeä kohden (kotitalouksien mediaaninettotulo on vähän yli 30 000 euroa vuodessa kotitalouden keskikokoon ollessa 2 henkeä).

Voidaanko todellakin ajatella, että kun ihmiset ansaitsivat työllään jonkin summan, valtio vain sanoisi, että aprillia, saamanne tulot ovat määräytyneet väärin, ja ne jaetaan uudelleen? Perustana ovat markkinoiden sijaan poliittiset voimasuhteet, erilaisten lobbarijärjestöjen vaikutusvalta ja poliittisten kansantribuunien kyky lietsota kateutta. Voi vain arvailla, mitä tapahtuisi talouskasvulle tällaisessa paratiisissa.

Kannatan kyllä innokkaasti vihreiden ehdotusta kansalaispalkan tai perustulon kokeilemisesta. Lieksa, Vantaa…, kuka haluaa ensimmäisenä avata takaseinän?

Se 80%

Vaalit lähestyvät. Hitaampikin ajattelija ymmärtää, että jaettavaa ei ole. Täkyjä on löydettävä muulta. Sellaisiksi sopivat veroparatiisit ja harmaan talous, joissa voi kertoa olevan triljoonia euroja piilossa. Jos aarrefantasiat eivät riitä, voi yrittää lietsoa riitasointuja eri ihmisryhmien välillä. Sellaisiksi kelpaavat eri luokat (työväenluokka ja pääomapiirit), sukupolvet, etniset ja kieliryhmät ja jopa sukupuolet.

Sukupuolten välisten konfliktien lietsominen tuntuu kaikkien halpahintaisimmalta. Suomi elää keskellä taloushistoriansa pahinta lamaa. Mutta sen voittamisen sijaan yritetään löytää ongelmia sieltä, missä niitä on kaikkien vähiten.

Kaikki palautuu tietenkin keskusteluun naisten eurosta, siitä 80 sentistä. Alun alkaen lähtökohtana oli alkeellinen tilastollinen ahaa-ilmiö siitä, että ansiotasossa on eroja väestöryhmien välillä. Naisten vuosiansiot ovat keskimäärin pienemmät kuin miesten. Vuosiansiot ovat helposti laskettava tilastotieto, paljon vaikeampaa on selvittää, ovatko naisten kulutusmenot, elinikäiset tulot tai varallisuus suurempia vai pienempiä kuin miehillä. Ongelma on kuitenkin siinä, että ansiot eivät ole sama kuin palkka, vaikka kiihkeimmät 80-luvun toistajat eivät paljon piittaa tulojen ja palkkojen välisestä erosta.

Työtuntien laskemiseen näyttää sisältyvän kaikenlaisia ongelmia (ajatellaan vaikka lukuisia aloja, joissa ei ole mitään tuntikirjanpitoa tai -kontrollia). Siksi tuntuu aika toivottomalta saada selville, mitä tarkasti ottaen on nimenomaan palkkojen keskimääräinen suhde. Laskeminenkaan ei ole aivan helppoa, ainakin jos yrittää tehdä ekonometrian jollain säädyllisellä tasolla. Aihe vaan ei näytä olevan kaikkein lahjakkaimpien tiedemiesten ykkösvalinta tutkimuskohteeksi.

Mutta miksi ylipäätään meidän pitäisi olla kiinnostunut keskimääräisten palkkojen eroista eri sukupuolten välillä. Niin kauan kuin tätä 80 sentin keskustelua on käyty (ainakin 10 vuotta), yhtään konkreettista esimerkkiä siitä, että samasta työstä olisi maksettu erilaista palkkaa naisille ja miehille, ei ole tullut julkisuuteen. Luulisi, että yksikin löydös saisi valtavasti julkisuutta.

Talousteorian näkökulmasta palkkadiskriminaatio kertoo siitä, että markkinat eivät toimi. Jos ne toimisivat hyvin, diskriminoivat yritykset ajautuisivat pois markkinoilta (tämä on taloustieteen nobelistin Gary Beckerin jo 50 vuotta sitten esittämä tulos). Jos tarjolla on sekä ”huonopalkkaisia” että ”kallispalkkaisia” työntekijöitä, kannattaa tietenkin käyttää ensin mainittuja tai sitten perustaa yritys, joka toimii tällä periaatteella. En vaan ole kuullut yhdestäkään tällaisesta yrityksestä enkä edes aikomuksesta perustaa tällainen, 20 prosenttia pienemmillä palkkakustannuksilla toimivaa.

Toki joka päivä näemme, että eri työtehtävissä on erilainen sukupuolijakauma. Lähes kaikki rekkakuskit, kaivosmiehet (tai sanotaan heitä sitten kaivoshenkilöiksi) ja jätteenkuljettajat näyttävät olevan miehiä. Mikä siinä on ongelma? Miksi valtiovallan pitäisi puuttua tällaiseen asiaan? Sitä paitsi olen aivan varma, että paljon suurempia eroja löytyy kuin se kuuluisa 80 %. Jos ajatellaan vaikka etnisiä ryhmiä, voi hyvinkin olla, että esimerkiksi Somaliasta Suomeen muuttaneen euro on vain 50 senttiä. Nuorten työntekijöiden euro voi sekin olla samaa luokkaa. Mutta entä sitten, missä on ongelma?

Ei kukaan palkkaa töihin keskimääräistä miestä eikä naista. Keskimääräistä miestä tai naista ei edes ole olemassa muutoin kuin tilastoissa. Palkat eri työtehtävissä määräytyvät markkinoilla; asia joka tietenkin närästää kaikkia markkinatalouden vastustajia. Heitä ei yhtään häiritse, että heidän ihannemaassaan palkkaus perustui lähes yksinomaan urakkahinnoitteluun, ja ansiotasoerot olivat aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Naisten rupla Neuvostoliitossa (ja monessa Itä-Euroopan maassa) oli alle 70 kopeikkaa. Eli se siitä tasa-arvosta.

Mutta missä kohtaa markkinat toimivat väärin? Allokoivatko ne työvoimaa väärin? Kai se pitäisi ensin tietää, ennen kuin vaaditaan yhteiskunnan väliintuloa. Ei kai julkisen vallan tehtävä ole korvata markkinoita, vaan toimia markkinoilla mahdollisesti olevien vääristymien kuten monopolien, kartellien ja korruption poistamiseksi. Minkä korruption? Voisi aloittaa vaikka jäsenkirjan avulla palkkahaitarin huipulle päässeiden palauttamisella otosjoukkoon.

Lopettakaa hölynpöly elvytyksestä

Mitä lähemmäs vaalit tulevat, sitä kiihkeämmäksi käy rummutus elvytyksen puolesta. Erikoista on, että jopa äärivasemmisto on kokonaisuudessaan siirtynyt vulgäärikeynesiläisyyden taakse ja vaatii lisää helikopterirahaa kasvun aikaansaamiseksi ja työttömyyden poistamiseksi. Ironista tämä on siksi, että sosialismin suurin teoreetikko Josef Stalin piti tällaisia puheita hölynpölynä. Hänen mielestään kasvu- ja työllisyysongelmat voidaan ratkaista vain suunnitelmataloudella ja; jos sallitaan sitaatti: ”suunnitelmataloutta ei voida luoda ilman että päästään eroon kapitalisteista ja ilman että päästään eroon yksityisestä omistusoikeudesta tuotantovälineisiin” (lähde).

Vaikka Keynes todella oli sitä mieltä, että ekspansiivinen finanssipolitiikka auttaa korjaamaan negatiivisten kokonaiskysynnän häiriöiden vaikutuksia, ei hän taatusti edustanut näkökantaa, jonka mukaan kaikkiin talouden ongelmiin sopii ratkaisuksi kokonaiskysynnän kasvattaminen. Siksi onkin aiheellista kysyä, onko meillä nyt todellakin tilapäinen kokonaiskysynnän vaje vai jokin muu ongelma. Jos tarkastellaan kokonaiskysynnän rakennetta, käy ilmi, että kotimaista kysyntää on ainakin ollut tarpeeksi. Vuoden 2007 jälkeen esimerkiksi valtion menot ovat kasvaneet 15 miljardilla eurolla. Samana aikana tavaravienti on supistunut yli kymmenellä miljardilla eurolla. Kovin kauan ei tarvitse katsella huoltotaseen rakennetta, että ymmärtää, mistä on kyse. Talouden kilpailukyky on pahasti rapautunut ja sen seurauksen vienti on rajusti supistunut ja vastaavasti tuonti kasvanut.

Miten tällainen rakenneongelma korjataan elvytyksellä? Elvytyshän vain entisestää kasvattaa julkisia menoja, lisää kustannuspaineita (eli heikentää entisestään kilpailukykyä), lisää tuontia ja sitä kautta ulkomaista velkaantumista. Olemme jo vuodesta 2009 alkaen elvyttäneet rajusti siinä uskossa, että korkeasuhdanne alkaa kuuden kuukauden päästä. Joka kerran nämä ennusteet ovat osoittautuneet itsepetokseksi. Talouspolitiikan arviointineuvoston 13.1.2015 julkaisema raportti jatkaa samoilla linjoilla povaamalla talouden tasapainon löytyvän 2017- 2018. Jotta tällaiset ennusteet olisivat uskottavia, pitäisi pysytä kertomaan, mikä on se mekanismi, joka kilpailukyvyn parantamiseen sijaan hoitaa tasapainottumisen. Sellaista selitystä en ole tähän päivään mennessä nähnyt.

Kun usko yleisen elvytyksen tehoon alkaa horjua, on tavaksi tullut puhua investointien elvyttämisestä, mutta kenenkään mieleen ei yhäkään tule viennin elvyttäminen. Sekin ajatus tuntuu tuhoon tuomitulta. Jos nykyisellä nollakoroilla yksityiset investoinnit eivät käynnisty, vika ei varmaan ole rahoituksessa ja kotimaisessa kysynnässä. Toki julkisia investointeja voidaan kasvattaa, mutta mieleen tulevat ensimmäiseksi (museo)rautateiden rakentaminen ties minne ja siltaprojektit poliitikkojen kotikuntiin. Vaikka julkisten investointien taso Suomessa on ollut luvattoman alhainen, ei se kutienkaan ole nykyisten rakenneongelmiemme perussyy.

Elvytys nykytilanteessa ei ole vain politiikkavirhe, vaan myös moraalinen ongelma. Sysäämme taloudelliset vaikeutemme lastemme niskoille. Pidämme yllä korkeampaa kulutuksen tasoa, mihin kansatalouden tuotanto ja tulot oikeuttavat. Samalla velkaannumme, eikä pelkästään kotimaahan vaan myös ulkomaille. Imuroimme omaan kulutukseemme säästöjä kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta, säästöjä, joita kaiken järjen mukaan pitäisi käyttää kehitysmaiden teollistamiseen ja kasvuun. Kaikki tämä vain siksi, että emme halua tunnustaa tosiasioita, vaan haluamme helpon tien ulos; sellaisen johon liittyvät kaikki mieltymystä herättävät kielikuvat. Kun kuluttaminen tulojen mukaan on kurjistamista, peli on auttamatta menetetty.

EVA maahanmuuttajien asialla

Maanantaina 19. tammikuuta julkaistu EVA:n raportti kertoo jo tutuksi tulleen väittämän: Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. YLE:n uutisotsikon mukaan ”maahanmuutto on kaksinkertaistettava”. Ei voi olla kysymättä, mistä tämä ”analyysitulos” oikein tulee.

Raportissa perusteluksi esitetään epäedullinen demografinen kehitys: ”Työikäisen väestön määrä vähenee tällä haavaa noin 10 000 henkilöllä vuosittain ja 65 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa noin 38 000 henkilöllä vuosittain. Omin voimin väestönkehitys ei oikene. Vaikka syntyvyys lähtisi tänä vuonna kasvuun, työikäisten määrä alkaisi nousta vasta vuoden 2035 tienoilla”.

Mutta onhan meillä työttömiä vaikka kuinka paljon: Työ – ja elinkeinoministeriön (TEM) mukaan 325 000 ja lomautetut mukaan lukien 363 000. Mutta EVA:n mukaan työttömistä ole apua: ”Työllisten määrää painaa väestön ikärakenne, sillä valtaosa väestönkasvusta näkyy eläkeläisten määrän kasvuna. Suuri osa työttömistä jää reserviin

Jos huomioidaan keskeisimmät tekijät – työttömyyden kesto, ikä ja koulutustaso – voidaan arvioida, että helposti työllistyviä työttömiä oli noin 76 000 eli 23 prosenttia kaikista työttömistä joulukuussa 2013. Kaiken lisäksi kyse on tilapäisestä ilmiöstä: ”Työttömien määrän kasvua selittää osaltaan pitkittynyt taantuma, joka on pyyhkinyt pois noin 100 000 työpaikkaa”. Väite siitä, että 77 % työttömistä ei ole työllistettävissä vaatisi ehkä vähän perusteluja samoin kuin otaksuma siitä, että nyt on menossa vain (väliaikainen) taantuma.

Edellä estetyn ”analyysin” jälkeen vähemmän yllättävää on, että päädytään johtopäätökseen: ”Nykyinen nettomuutto on 18 000 henkilöä, joista noin 12 000 on työikäisiä. Kun tiedetään, että työikäisiä tarvittaisiin noin 10 000 lisää, tarvittaisiin yhteensä noin 22 000 työikäistä muuttovoittona joka vuosi. Tämä tarkoittaa noin 34 000 henkilön nettomuuttoa vuosittain”. Tämän tarvearvion jälkeen seuraa samoin tutuksi tullut Juhana Vartiaisen teoreema, jonka mukaan ”Kun työn tarjonta on suurta, yritykset kasvattavat toimintaansa ja uusia työpaikkoja syntyy nopeammin kuin vanhoja tuhoutuu. Vähänkään pidemmällä aikavälillä työn tarjonnan lisäys johtaa vääjäämättä myös työn kysynnän kasvuun”, ja näin asia todistettu.

Se mikä EVA:n raportissa eniten häiritsee, on puhuminen työvoiman ”tarpeesta”. Tuntuu, että tekstin olisi kirjoittanut joku Neuvostoliiton aikaisen Gosplanin Viron aluejohtaja, joka suunnittelisi saippuatehtaan rakentamista Tallinnaan ja pohtisi, miten paljon työvoimaa tarvitaan. Miten paljon saadaan Virosta ja miten paljon pitää pakkosiirtää Krimiltä. Tehtaan perustamista on keskuskomitean määräys ja ongelmana on vain toteutus.

Luulisi, että markkinataloudessa (jota EVA:n pitäisi kai kannattaa) ei edetä tällä tavoin. Jos työvoimalle on kysyntää, palkat nousevat ja työvoiman tarjonta kasvaa. Kysyntä kai talousteorian mukaan riippuu työn hinnasta, eikä työttömien määrästä.

Jos palkat nousevat ”liikaa”, yritys sijoittuu muualle. Mikä tässä mekanismissa on ongelma? Jos Suomen väestö pienenee, niin myös tuotanto pienenee. Ei kai tuotannon kokonaismäärä tai väestön kokonaismäärä ole jokin talouspolitiikan tavoite. Venäjälle se ehkä voi olla, mutta demokratioissa lähdetään sittä, että tavoitteena on henkilöä kohden laskettujen tulojen ja kulutuksen maksimointi. Sitä paitsi jos tavoitteena jostain syystä olisi työpaikkojen kokonaismäärin maksimointi, yksinkertaisinta kai olisi laskea palkkoja – miksi meidän pitäisi tuoda ulkomailta työvoimaa, joka ”polkee” palkat alas?

Arvaan, että vastaus on ”huoltosuhde”. Vastauksessa voi olla tolkkua, mutta tapa, jolla maahanmuuttoa raportissa perustellaan vie pohjan pois tältä argumentilta. Raportti ei mitenkään puutu maahanmuuttajien valikointiin tai pisteytyksiin. Vaikutelmaksi tulee, että ”kaikki käy”. Kunhan vain ovat maahanmuuttajia, koska kotimaisista työttömistä ei ole mihinkään. Tilanne on kuitenkin se, että maahanmuuttajien työllisyysaste on alle 50 % (joillain kansalaisuuksilla vain runsaat 10 %). Vuoden 2014 lopulla maahanmuuttajien työttömyysaste oli TEM:n mukaan 33.7 %, eli moninkertainen kantaväestöön verrattuna. Maahanmuuton raju kasvattaminen tuskin näitä lukuja olennaisesti ainakaan parantaa.

Toki on niin, että taloudessa jossa väestö pienenee, on hankalampi hoitaa eläkkeitä kuin kasvavassa taloudessa (maksajia on ”vähemmän” kuin edun saajia, eli ns. ”demographic dividend” on negatiinen). Mutta tämähän on eläkepoliittinen ongelma; ei kai sen ratkaisuun tarvita väestön siirtoja.

Tuntuu kovin epä-älylliseltä lukea raportteja, joiden sisällön tietää jo kansilehteä vilkaisemalla. Luulisi, että suomalaiset työmarkkinat ja maahanmuutto ovat asioita, joista voi tehdä kunnon tutkimusta, eikä vain toistella kuluneita fraaseja.

 

Viite: Evan raportti Tulevaisuuden tekijät (Pekka Myrskylä ja Topias Pyykkönen), 29.1.2015.