index.php

Rahapeliautomaattien lukumäärä on puolitettava

Rahapeliautomaattien lukumäärä pitäisi puolittaa. Suomalaiset häviävät rahapeleissä toiseksi eniten euroja Euroopassa. Rahapeliautomaatit ovat riippuvuuden kehittymisen kannalta kaikkein pahin pelimuoto.

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna lähes kuusi kertaa enemmän rahapeliautomaatteja kuin Ruotsissa. Vaikka Suomessa lukumäärä puolitettaisiin, silti tarjonta olisi 2,8-kertainen Ruotsiin verrattuna.

Rahapeleillä kerätyt tuotot ovat valtion näkökulmasta regressiivinen vero, joka kohdistuu yhteiskunnan kaikista haavoittuvaisimmassa asemassa oleviin. Viisi prosenttia Veikkauksen pelaajista tuo puolet Veikkauksen tuotoista. Veikkauksen rahapeliautomaatteja on sijoitettu tiheimmin korkeimman työttömyyden, matalimman koulutustason ja vähätuloisimmille asuinalueille.

Veikkausvoittovaroista hyötyvien urheilu-, liikunta-, kulttuuri- ja sosiaalialan organisaatioiden rahoitus tulee siirtää val­tion budjettiin. Näin varmistetaan, että Veikkauksen voittojen pieneneminen ei heikennä näiden kohteiden rahoitusta.

Lähivuosina Veikkauksen voitot pienenevät joka tapauksessa, kun pakollisen tunnistautumisen käyttöönotto leikkaa rahapeliautomaattien tuottoja. Jos urheilu-, liikunta-, kulttuuri- ja sosiaalialan organisaatioiden rahoitusta ei haluta leikata, niiden rahoitus täytyy joka tapauksessa järjestää uudella tavalla.

Uudistus purkaisi hankalan riippuvuussuhteen, jossa riippuvuuden hoidon kanssa työskentelevien järjestöjen rahoitus tulee Veikkaukselta. Tämä linkki heikentää järjestöjen riippumattomuutta.

 

Kirjoitus on alunperin julkaistu Helsingin Sanomissa 25.11.2018

Kirjailijoiden ammattiliiton tulisi päivittää toimintatapansa nykyaikaan

Henriikka Rönkkönen on kirjailija, joka on julkaissut kaksi kirjaa ja hänen esikoisteostaan Mielikuvituspoikaystävä on myyty yli 50 000 kappaletta. Kyseinen kirja oli vuonna 2017 Suomen toiseksi myydyin pokkari. Millä tahansa järkevillä kriteereillä tarkastellen Henriikka Rönkkönen on selvästi kirjailija ja vielä kaiken lisäksi menestynyt sellainen.

Luulisi että kirjailijoiden ammattijärjestö Kirjailijaliitto ottaisi ilomielin jäsenekseen nuoren lukijakunnan tavoittaneen menestyskirjailijan. Siksi Helsingin Sanomien tämän viikkoinen uutinen Kirjailijaliiton päätöksestä hylätä kirjailija Henriikka Rönkkösen jäsenhakemus oli erityisen yllättävä.

Liiton sääntöjen mukaan jäsenyyden edellytyksenä on että hakija on julkaissut kaksi suomenkielistä teosta, joiden “taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella” hakijaa voi pitää kirjailijana. Tämän ohjeistuksen perusteella jäsenyydestä päättävän johtokunnan pitäisi arvioida voidaanko hakijaa pitää kirjailijana, ja siten hyväksyä liiton jäseneksi.

Kirjailijaliitto harvoin tarkemmin perustelee antamiaan hylkäyspäätöksiään. Liitto ei ole esimerkiksi tarkemmin perustellut miksi se hylkäsi mm. Juoppohullun päiväkirja-sarjan kirjoittaneen ja nyt yli kaksi miljoonaa kirjaa myyneen Juha Vuorisen jäsenhakemuksen. 

Kirjailija Kata Kärkkäisen jäsenhakemuksen hylkäyksen yhteydessä Helsingin Sanomien toimittaja soitti hylkäyksestä päättäneen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenille, joista suurin osa auliisti myönsivät että eivät olleet lukeneet Kärkkäisen kirjoja. Yhdeksästä johtokunnan jäsenestä vain kaksi kertoi lukeneensa Kärkkäisen tuotannon ja vain yksi suostui perustelemaan hylkäystä. Hänen mukaansa ”eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä sillä tasolla”. Jos suurin osa johtokunnasta ei ollut tutustunut teoksiin, niin on perusteltua olettaa, että ratkaisu tehtiin pitkälti mielikuvien perusteella.

Verovaroilla toimiminen asettaa omat edellytyksensä

Helsingin Sanomien haastatteleman runoilijan ja liiton jäsenen Lassi Nummin mukaan, liiton kriteerit ovat vaihdelleet muotien mukaan. ”Kun tulin liiton jäseneksi, katseltiin vähän epäluuloisesti modernisteja”. Johtokunnalle epämieluisten teemojen tai tyylien edustaminen voi siis muodostua jäsenyyden esteeksi.

Henriikka Rönkkösen tuotantoa luonnehditaan “räväkäksi ja räävittömäksi”, ja hän itse kertoo kirjoittavansa seksuaalisuusteemoista ja sinkkuudesta. Voi olla, että tämä ei ole miellyttänyt Kirjailijaliiton johtokuntaa. Joka tapauksessa on selvää, että liitto toimii täysin mielivaltaisesti todetessaan, että kymmeniä tai satoja tuhansia kirjoja myyneet kirjailijat eivät ole kirjailijoita.

Järjestöillä on totta kai vapaus valita omat jäsenensä ja asettaa jäsenyyskriteerinsä miten hassuiksi itse haluavat. Jos Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen haluaa perustaa kirjailijajärjestön, jonka jäsenyyskriteerinä on että hakijan teosten tulee olla Sirpa Kähkösen mieleen, niin hänellä on tietenkin täysi vapaus tehdä niin. Tällaista toimintaa ei kuitenkaan voi harjoittaa veronmaksajien rahoilla, niin kuin Kirjailijaliitto tekee.

Suomen valtio maksoi Kirjailijaliitolle vuonna 2016 noin 167 000 euroa erilaisia avustuksia. Kärkkäisen jäsenhakemuksen hylkäyksen aikaan liiton kokonaismenot olivat 400 000 euroa. Jos nykyään ollaan samalla tasolla, niin nämä valtion avustukset muodostavat noin 40 % liiton menoista. Kirjailijaliitto kertoo itse toimivansa mm. “kirjailijoiden apurahoituksen tason ja määrän nostamiseksi sekä sosiaaliturvan parantamiseksi” ja lisäksi se pyörittää omille jäsenilleen kirjailijaresidenssejä, työhuoneita ja lomakohteita.

Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, että kirjallisuuden edistäminen ja kirjailijoiden edunvalvonta ovat kaksi eri asiaa. Kirjallista kulttuuria edistää Suomessa lukuisat järjestöt, joista merkittävin on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS:n toimintaa voi perustellusti pitää yleishyödyllisenä. Verovarojen käyttö yhden ammattikunnan edunvalvontajärjestön rahoittamiseen taas on hyvin kyseenalaista.

Täysin kestämättömäksi tilanne muodostuu jos jäsenkriteereitä tulkitaan siten, että osa ammattikunnan jäsenistä jätetään järjestön ja sen verovaroin rahoitettujen jäsenetujen ulkopuolelle puhtaasti mielivaltaisin perustein. Kulttuuriministeriön tulee edellyttää tuen saajilta hyvän hallintotavan noudattamista. Joko Kirjailijaliiton tulee hyväksyä jäsenikseen myös sellaiset kirjailijat, jotka eivät satu miellyttämään järjestön johtokuntaa, tai sitten kulttuuriministeriön tulee lopettaa järjestön tukeminen.

Taksikuskiksi työllistymisen tiellä on täysin turhia esteitä

Viime heinäkuussa voimaan astunut taksilain uudistus oli merkittävä uudistus, joka vapautti taksikartellin kilpailulle. Aiemmin taksilupien lukumäärää rajoittaneesta tarveharkinnasta luovuttiin ja taksiluvat myönnetään nyt kaikille kriteerit täyttäville hakijoille.

Uudistus oli varsin merkittävä ja tervetullut. Uudessakin järjestelmässä on kuitenkin edelleen parantamisen varaa. Nykyjärjestelmässä taksikuskiksi haluavan on läpäistävä erillinen paikallistuntemusta mittaava koe, ajokorttia varten tarvittavaa terveystarkastusta tiukempi terveystarkastus ja osattava suomen tai ruotsin kieltä.

Millekään näistä kolmesta vaatimuksesta ei ole todellista tarvetta. GPS-paikannukseen perustuvat navigaattorisovellukset ovat tehneet paikallistuntemusta mittaavasta testistä täysin tarpeettoman. Kokeesta vastaava viranomainen Trafi antaa nettisivuillaan neljä esimerkkikysymystä kokeesta. Rajallisilla tietoteknillisillä taidoilla siunattu ajatuspajan johtaja testasi Google Maps-sovelluksen paikallistuntemusta näillä esimerkkikysymyksillä.

  1. Olet Myllypuron terveysasemalla ja asiakas haluaa Malmille. Mitä pääväyliä kulkemalla pääset perille?
  • Siilitietä ja Itäväylää
  • Myllärintietä ja Lahdenväylää
  • Myllypurontietä ja Kehä I:stä

Google Maps löytää oikean reitin Myllypurontietä ja Kehä I:stä pitkin. 1/1

  1. Täydennä reitistä puuttuva pääväylä

Pasilan asemalta Helsinki-Vantaan lentoasemalle

Pasilan asema – Ratapihantie – Koskelantie –________________– Tuusulanväylä – Lentoasemantie

Google Maps tarjoaa muutamaa reittivaihtoehtoa, joista yksi kulkee Koskelantien kautta ja ohjaa sen jälkeen Mäkelänkadulle. 2/2

  1. Millä kadulla/kaupunginosassa sijaitsee seuraava paikka?

Sibelius monumentti [sic]

Google Maps kertoo että Sibelius-monumentti sijaitsee Mechelininkadulla, Töölössä. Lisäksi se kertoo, että monumentti on Eila Hiltusen suunnittelema ja koostuu yli 600 teräsputkesta. 3/3

  1. Missä sijaitsee Makasiiniterminaali?
  • Katajanokalla
  • Länsisatamassa
  • Etelärannassa

Google Mapsin mukaan Makasiiniterminaali sijaitsee Etelärannassa. 4/4

Lopputuloksena oli 4/4. Ainakaan näiden esimerkkikysymysten perusteella paikallistuntemuskoe, joka maksaa 100 euroa kerta, ei testaa mitään sellaista, joka toisi lisäarvoa navigaattorin käytön hallitsevalle kuskille. Hallituskin on ymmärtänyt tämän testin turhuuden ja näillä näkymin koe poistuu vaatimuksista ensi vuoden aikana.

Taksikuskien tarpeettoman tiukat terveysvaatimukset

Ajokortin saamiselle on perustellusta syystä edellytyksenä terveystarkastus. Tietyt terveyteen liittyvät seikat voivat aiheuttaa vaaratilanteita liikenteessä. Nämä seikat pyritään tunnistamaan jo ennen ajokortin myöntämistä. Jos hakijan terveyteen liittyy vaaratilanteita mahdollisesti aiheuttavia piirteitä, niin hänen ei tulisi saada ajokorttia. Jos taas näitä seikkoja ei ole, hakijan tulisi saada sekä ajokortti että mahdollisuus ajaa taksia.

Käytännölle, jossa taksikuskilta vaaditaan eri asioita kuin ajokortin haltijalta on hyvin vähän mitään perusteita. Eräs näistä lisävaatimuksista liittyy kuuloon. Kuuro hakija voi Suomessa saada AB-ajokortin, mutta ei voi päästä taksikuskiksi.

Kyytienvälitysfirma Uber on kehittänyt sovellukseensa ominaisuuden, jonka avulla kuuro kuljettaja voi ottaa vastaan kyytipyynnön lähtö- ja kohdetiedot sovelluksen kautta ja sen lisäksi viestitellä asiakkaan kanssa sovelluksen kautta tekstiviesteillä. Kuurojen työmarkkina-asema Suomessa on lähtökohtaisesti melko heikko ja ei ole mitenkään mielekästä lailla estää heitä toimimasta taksikuskeina, jos teknologian avulla voidaan ohittaa asiakkaan kanssa kommunikointiin liittyvät haasteet.

Onko taksikuskin pakko osata Suomea?

Taksilupaa varten vaadittavat teoriakoe ja paikallistuntemuskoe on mahdollista suorittaa vain suomeksi tai ruotsiksi. Esimerkiksi pelkästään englantia sujuvasti puhuva hakija tuskin pystyy kokeita läpäisemään. Mitään varsinaista estettä kokeiden tarjoamiseksi myös englanniksi ei ole olemassa.

Kyytien tilaamiseen tarkoitettuun sovellukseen voi syöttää matkan alku- ja loppupaikan siten ettei yhteistä kieltä asiakkaan ja kuljettajan välillä läheskään aina tarvita. Jos asiakas haluaa nimenomaan suomenkielistä palvelua tai vastaavasti ei halua kuuroa kuljettajaa, hän voi varmasti valita taksiyhtiön sen mukaan, että toive toteutuu. Tämä ei ole mikään peruste estää esimerkiksi englanninkielisiä maahanmuuttajia toimimasta taksikuskeina.

Samoin kuin kuurojen kohdalla, niin suomen kieltä osaamattomien maahanmuuttajien työmarkkina-asema on jo lähtökohtaisesti erittäin heikko. Kun uudet sovellukset mahdollistavat heidän työllistymisen ammattikuskeiksi, niin on hölmöä estää viranomaisten kielitaitovaatimuksilla. Työhön kiinni pääseminen on tehokkaimpia kotoutumisen keinoja. Lisäksi taksikuskin ammatissa kielitaito karttuu väkisinkin pikku hiljaa.

EU-komissio ottaa Suomen työmarkkinakartellin tutkittavakseen

Suomessa yleissitovuutta käytetään kilpailun rajoittamiseen

Tapa, jolla työehtosopimusten yleissitovuus on toteutettu Suomessa, on EU:n sisämarkkinasääntöjen vastainen. Yleissitovuus sinänsä on mahdollista toteuttaa EU-sääntöjen mukaisesti. Tästä esimerkkinä on sisämarkkinoiden pelisääntöihin sitoutunut Norja, jonka yleissitovuudesta voi lukea lisää täältä.

Suomessa yleissitovuutta käytetään tällä hetkellä väärin kilpailun rajoittamiseen. Järjestäytyneet työnantajat voivat rajoittaa paikallisen sopimisen koskemaan vain järjestäytynetä yrityksiä. Se mahdollistaa kartellimaisen toiminnan työnantajärjestöjen jäsenille.

Liberan kantelussa käytetään esimerkkinä Teknologiateollisuus ry:n tapaa käyttää yleissitovuutta kilpailun rajoittamiseen. Teknologiateollisuuden työehtosopimuksen yhteensä 48:stä paikallisen sopimisen kohdasta 21 on käytettävissä ainoastaan työnantajaliiton jäseninä olevissa noin 1600 yrityksessä. Teknologiateollisuudessa työmarkkinajärjestöt siis estävät järjestöön kuulumattomia yrityksiä hyödyntämässä samoja mahdollisuuksia, mitkä he ovat itselleen sopineet.

Lisäksi Teknologiateollisuus ry kieltäytyy hyväksymästä jäsenekseen yrityksiä, joilla on alle kymmenen työntekijää. Näin pienet yritykset ovat suoraan heikommassa kilpailuasemassa vain sen takia, että suuremmat yritykset ovat niin päättäneet.

Kilpailun rajoittaminen on sisämarkkinakysymys

Sisämarkkinoiden perusperiaatteisiin kuuluu, että EU-maiden yritykset saavat valita maat missä toimivat ja saavat lisäksi valita toiminnan laajuuden niissä maissa. Nyt jos esimerkiksi saksalainen yritys on kiinnostunut perustamaan Suomeen viiden hengen teknologiateollisuuden alalla toimivan tytäryhtiön, se joutuu saman kartellinomaisen syrjinnän kohteeksi kuin suomalaiset pienyritykset.

Koska Suomen valtio on lainsäädännöllään mahdollistanut kuvatun kilpailun rajoittamisen, tarvitaan komissiota puuttumaan tilanteeseen. Tämän vuoksi Libera jätti EU-komissiolle osoitetun kantelun Suomen yleissitovuudesta ja keskiviikkona 10.10 EU-komissio ilmoitti ottaneensa sen käsittelyyn.

 

Suomen työehtosopimusten yleissitovuudesta on tehty kantelu EU-komissiolle

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää toimivia työmarkkinoita ja korkeaa työllisyysastetta. Suomessa käytössä oleva kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen laaja työehtosopimusten yleissitovuus haittaa näiden edellytysten toteutumista. Libera on tehnyt TES-järjestelmän yleissitovuudesta kantelun Euroopan komissiolle
Libera säätiö on tehnyt kantelun Suomen valtiota kohtaan koska Libera katsoo että Suomen työsopimuslain (55/2001, TSL) 2.7 §:n mukainen työehtosopimusten (TES) yleissitovuusjärjestelmä on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Kantelija pyytää komissiota tutkimaan Suomen järjestelmän ja ryhtymään asiassa tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Laaja työehtosopimusten yleissitovuus on Suomelle vahingollinen

Suomen laajaan yleissitovuuteen perustuva työehtosopimusjärjestelmä aiheuttaa Suomen kansantaloudelle poikkeuksellista haittaa. Se estää työsuhteita syntymästä ja heikentää uusien ja pienten yritysten mahdollisuuksia tulla toimialalle kilpailemaan suurten, asemansa jo vakiinnuttaneiden yritysten kanssa. Jälkimmäiset ovat pääsääntöisesti olleet mukana määrittämässä omien toimialojensa työehtoja.

Suomen järjestelmä on kansaivälisessä vertailussa poikkeuksellinen. Työehtosopimusjärjestelmällä ei pyritä ainoastaan löytämään keinoja työllisyyden ja työehtojen parantamiseksi. Pienillä toimialoilla muutama määräävässä asemassa oleva yritys voi nostaa alalle tulokynnystä merkittävästi neuvottelemalla työehtosopimuksiin itselleen suotuisia ehtoja ja vaatimalla neuvottelemiensa työehtosopimusten yleissitovuutta. Työehtosopimusten yleissitovuutta voidaan käyttää hyväksi kilpailun rajoittamiseksi.

Lisäksi Suomen työehtosopimusjärjestelmä on myös selvästi negatiivisen yhdistymisvapauden vastainen, sillä negatiivista yhdistymisvapauttaan käyttäneet järjestäytymättömät työnantajat eivät saa hyväkseen sellaisia työnantajan kannalta edullisia ratkaisuja, joista järjestäytyneessä kentässä on paikallisesti sovittu.

Työehtosopimusten yleissitovuus on EU-sisämarkkinasääntöjen vastainen

Työehtosopimusten yleissitovuus mahdollistaa sen, että työmarkkinajärjestöt voivat keskenään sopia, että työnantaja­liittoon kuuluvilla työpaikoilla on eri säännöt kuin työnantajaliittoon kuulumattomilla työ­paikoilla. Useilla aloilla järjestöt ovat päättäneet, että liittoon kuulumattomilla työpaikoilla ei saa hyödyntää paikallista sopimista täysimääräisesti. Tämä saattaa tarkoittaa että liittoon kuulumattomattomilla työpaikoilla ei saada sopia edes lounastauon pituudesta. Useilla aloilla liittoon kuuluvilla työpaikoilla tämä sopimusvapaus on olemassa.

Ja lounastauon pituus on vain yksi esimerkki siitä, miten pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä syrjitään työehtosopimuksen yleissitovuuden kautta. Tämä syrjintä koskee myös ulkomaisia yrityksiä, jotka haluavat laajentaa toimintaansa Suomeen. Tämä ulkomaisiin yrityksiin ulottuva syrjintä on vastoin EU-sisämarkkinasääntöjä.

Yhtiöiden oikeus sijoittua vapaasti EU:n alueella kuuluu Euroopan unionin sisämarkkinoiden peruslähtökohtiin. Yhtiöiden tulee vapaasti voida valita kotipaikkansa sekä perustaa tytäryhtiöitä tai muita toimipaikkoja liiketoimintansa laajentamiseksi.

Euroopan Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että sijoittautumisvapauden käyttäminen edellyttää lähtökohtaisesti myös vapautta määrittää vastaanottavassa jäsenvaltiossa harjoitettavan taloudellisen toiminnan laatu ja laajuus, erityisesti pysyvien laitosten koko ja tarkoitukseen tarvittavien työntekijöiden lukumäärä.

Osa työnantajajärjestöistä edellyttää jäsentensä täyttävän tiettyjä kriteerejä koskien esimerkiksi niiden kokoa. Esimerkiksi Teknologiateollisuus edellyttää, että päästäkseen sen jäseneksi yhtiöllä pitää olla vähintään kymmenen työntekijää. Tällä perusteella pienen sivuliikkeen liittyminen järjestöön voi siis käytännössä muodostua mahdottomaksi. Kaikilla yrityksillä mahdollisuutta liittyä järjestöön ei siis tosiasiallisesti ole, mutta järjestöön kuuluminen on edellytys paikalliselle sopimiselle ja sitä kautta myös tehokkaan kilpailun olennainen edellytys. Yleissitovuus haittaa Suomeen sijoittautumista tai ainakin tekee siitä vähemmän houkuttelevaa.

KANTELU EU-KOMISSIOLLE

Miksi Helsinki estää rakentajia rakentamasta?

Viime viikolla Mari Vaattovaaran Helsingin Sanomille antama haastattelu käynnisti vilkkaan keskustelun pienten asuntojen hinnoista. Vaattovaara kantoi huolta asumisen kustannuksista ja hänen tarjoamansa ratkaisu oli kieltää yksiöiden rakentaminen.

Jos kielloilla ja sääntelyn lisäämisellä olisi aidosti mahdollista alentaa asumisen hintaa, niin Suomessa tuskin olisi ongelmaa korkeiden asumiskustannusten kanssa. Suomessa on kokeiltu monenlaista sääntelyä ja lisää on tulossa. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) suunnittelee taas uutta yhtiömuotoa, asukasosuuskunta-mallia, joka luo ARA:lle taas uutta tekemistä, mutta ei millään tapaa laske asumisen todellisia kustannuksia. Yksiöiden kieltäminen olisi vain jatkoa tälle epätarkoituksenmukaiselle perinteelle.

Asumisen hinta määräytyy viime kädessä kysynnän ja tarjonnan mukaan. Yksiöiden kieltämisellä ei olisi juuri muuta vaikutusta kuin tarjonnan väheneminen ja sitä kautta hintojen nousu. Entistä useampi nuori joutuisi asumaan pidempään vanhempiensa luona ja entistä useampi Helsinkiin muuttoa suunnitteleva luopuisi suunnitelmastaan.

Yksiöiden kieltämisen sijaan meidän pitäisi miettiä miten tarjontaa voitaisiin lisätä. Tällä hetkellä rakentamisen sääntely rajoittaa tarjontaa täysin tarpeettomilla tavoilla. Näistä turhista rajoituksista luopuminen olisi hyvä tapa vähentää hintojen nousupainetta.

Helsingissä vapaarahoitteisen rakentamisen osuuden rajoittaminen on yksi esimerkki turhasta sääntelystä, joilla Helsinki itse nostaa asumisen hintaa.

Tuettu asuminen rajoittaa rakentamista

Yksi keino, jolla Helsingin poliitikot voisivat lisätä asuntotarjontaa ja sitä kautta pienentää asuntojen hintojen nousupainetta, olisi sallia vapaarahoitteisten asuntojen rakentaminen. Helsingin kaupungin asuntotuotantotavoite oli viime vuonna 6 000 asuntoa. Tavoite on jaettu siten, että säänneltyä tai “kohtuuhintaista” asuntotuotannon pitäisi olla 55 % ja vapaarahoitteista 45 %. Rakentamisen noususuhdanteesta huolimatta ja asuntojen kovasta kysynnästä huolimatta vain 4 890 asuntoa saatiin rakennettua. 

Säänneltyyn asuntotuotantoon kuuluvien ARA- ja Hitas-asuntojen ehtoihin kuuluu mm. enimmäishinta paljonko asuntoneliön rakentaminen saa maksaa. Noususuhdanteen vuoksi rakennuskustannukset ovat nousseet ja rakentajat eivät pysty tuottamaan asuntoja tuolla säädellyllä hinnalla. Tästä syystä viime vuonna vain vapaarahoitteinen tuotanto ylsi tavoitteeseensa, mutta säännelty tuotanto ei. Kun vapaarahoitteisen rakentamisen ei annettu täyttää säännellylle tuotannolle varattua osuutta, myös rakentamisen kokonaismäärä jäi alle tavoitteen.

Viime viikolla kaupunkiympäristön toimialan raportoi, että sama ongelma on toistumassa tänä vuonna uudelleen.

“[Asuntotonttien luovutusta koskevasta] tavoitteesta on saavutettu noin 44 %. Tavoitteen toteutumiseen liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä, joten tällä hetkellä sen ei ennusteta toteutuvan.”

Myöskin syy on sama kuin viime vuonna: “Rakennusalan ja asuntomarkkinoiden noususuhdanne vaikeuttaa säännellyn asuntotuotannon käynnistymistä ja tontinluovutusta, koska nousevat urakkahinnat monesti ylittävät asetetut enimmäiskustannukset ja urakoitsijoiden tarjoushalukkuus on selvästi laskenut, jopa niin, ettei tarjouksia välillä edes saada.”

On täysin nurinkurista, että noususuhdanteen raportoidaan vaikeuttavan asuntotuotantoa. Sääntely, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut laskea asumiskustannuksia, johtaa nyt asuntotuotannon rajoittamiseen ja sitä kautta asuntojen hintojen nousuun.

Mikäli säännellylle asuntotuotannolle varatut tontit luovutettaisiin vapaarahoitteiselle tuotannolle, hankkeet saataisiin käyntiin. Espoossa ja Vantaalla ei ole yhtä tiukkaa säännellyn asuntotuotannon kiintiötä kuin Helsingissä ja molemmat naapurikunnat ylittivät viime vuonna asuntotuotantotavoitteensa. Helsingin hyvää tarkoittava “kohtuuhintaisen” tuotannon tavoite johtaa rakennuskapasiteetin ohjautumiseen Helsingin ulkopuolelle ja kaupunkirakenteen hajautumiseen.

Helsingin alueella asuntojen hinnat ovat selkeästi korkeammat kuin Espoossa ja Vantaalla. Tämä on indikaattori siitä että juuri sinne kannattaisi rakentaa. Nyt sääntely ohjaa rakentamista pois Helsingistä.

 

Professori Vaattovaaran alternative facts

Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina 20.8 kaupunkitutkimuksinstituutin johtajan professori Mari Vaattovaaran haastattelun. Artikkelissa Vaattovaara kauhistelee Suomen ja erityisesti Helsingin asuntopolitiikkaa ja pieniä asuntoja.

Tieteellisen yhteisön edustajana ja tutkimusyksikön johtajan asemansa vuoksi hänen lausuntojaan kuunnellaan tarkkaan ja siksi olisi erityisen tärkeää, että hän pitäytyisi faktoissa. Valitettavasti hänen haastattelunsa vilisee merkittäviä asiavirheitä, jotka muuttavat olennaisesti hänen sanomansa sisältöä.

Haastattelussa professori Vaattovaara väittää esimerkiksi, että Britanniassa neliöiden alaraja asuntoa kohden on 45 neliötä. Väite on yksiselitteisesti virheellinen. Asumisesta vastaavan ministeriön (Department for Communities and Local Government) julkaiseman ohjeistuksen mukaan suosituskoko yksiölle 37 neliötä. Kyseessä on tosiaan pelkkä suositus ja kyseisessä dokumentissakin todetaan että ohjeistuksella ei ole mitään pakottavaa tai juridista asemaa (“Requirements of this standard …  have no other statutory meaning or use.”). Vaattovaaran tapa puhua ”Britannian neliöiden alarajasta” on vähintäänkin harhaanjohtava ja lisäksi hänen mainitseman neliömäärä selvästi virheellinen.

Jos taas katsotaan mitä oikeita minimivaatimuksia Briteissä on asetettu asumisen neliömäärille, niin vertailu muuttuu radikaalisti. Tämän vuoden lokakuussa voimaan tulevan asetuksessa asetetaan minimikoot vuokra-asuntojen makuuhuoneille. Yhden hengen makuuhuoneen minimikoko 6.51 neliötä ja kahden hengen makuuhuoneen minimikoko on 10.22 neliötä. Näistä vaatimuksista Vaattovaara ei mainitse mitään.

Toisena vertailukohtana Vaattovaara mainitsee Kööpenhaminan, jossa hänen mukaan “vanhojen alueiden minimiksi on määrätty 55 neliötä ja uusien alueiden 65 neliötä.” Kööpenhaminan kaavoituksesta ja maankäytöstä kertova satasivuisessa dokumentissa Vaattovaaran mainitsemia rajoja ei mainita lainkaan. Sen sijaan siinä kerrotaan että asuntojen keskikoolle on olemassa rajoja, mutta monipuolisen asuntotuotannon turvaamiseksi 25% kokonaisneliömäärästä on vapautettu näistä rajoista. Syyksi mainitaan nimenomaan se, että halutaan vastata pienten ja edullisten asuntojen kasvavaan kysyntään. Lisäksi kun ottaa huomioon, että Kööpenhaminan keskustassa on parhaillaankin myynnissä esimerkiksi 34 neliöstä uustuotantoa, herää erittäin vahva epäilys Vaattovaaran väittämän todenperäisyydestä.

Myös Suomea koskevat faktat tuntuvat olevan hakusessa. Artikkelin mukaan “Vaattovaara pitää virheenä, että valtio tukee yksiöiden rakentamista.” Suomessa valtio tukee rakentamista monella tapaa, mutta mitään erityistä tukea yksiöiden rakentamiselle ei ole. Päinvastoin Helsinki, joka on Vaattovaaran kritiikin erityiskohteena, on pitkään asettanut rajoituksia juuri pienten asuntojen rakentamiselle. Juuri tämä pienten asuntojen tarjonnan rajoittaminen on johtanut niiden neliöhintojen erkaantumiseen Helsingissä.

Kun faktat ovat hukassa, niin ei ole ihme että myös johtopäätökset menevät vikaan. Sen sijaan, että kysyntään pyrittäisiin vastaamaan, Vaattovaara ehdottaa yksiöiden kieltämistä. Tämä ei ole liioitteleva viittaus vaan suora sitaatti Helsingin Sanomien jutussa kuuluu ”minun mielestäni yksiöt pitäisi kieltää.”

Yksiöiden kieltäminen on järjetön ajatus. Vastaavasti voi miettiä olisiko järkevää kieltää pienet autot. Pienituloisten ihmisten pienistä Fiat-merkkisistä autoista huolestunut liikennepolitiikan professori voisi yhtä hyvin perustella Fiatien kieltämistä samalla tavalla. Se, että kielletään Fiatit, ei suinkaan johda siihen, että kaikki saisivat mersut. Osa jäisi kokonaan ilman autoa. Kun uudet Fiatit kielletään, käytettyjen Fiatien hinnat nousevat. Ihmiset, joilla ei ole varaa isoon autoon, kilpailevat markkinoilla olevista käytetyistä pienistä autoista. Tämä ilmiö näkyy jo nyt yksiöiden kohdalla, kun uusien yksiöiden rakentamista on vuosien ajan rajoitettu Helsingissä.

Vaattovaaran halu kieltää yksiöt on uskomattoman harkitsematon linjaus kaupunkitutkimusinstituutin johtajalta. Se tarkoittaisi vielä nykyistä voimakkaampaa kaupungistumisen jarruttamista. Se ei johtaisi siihen, että kaikki Helsinkiin muuttoa suunnittelevat saisivat kaksion Helsingistä, vaan että entistä harvempi pääsisi muuttamaan Helsinkiin ylipäätään.

Miksi Helsingin kaupunki arpoo 100 000 euron tulonsiirtoja?

Kuvittele jos Helsingin kaupunki järjestäisi joka vuosi arvonnan, jossa 100 onnekkaalle annettaisiin 100 000 euroa rahaa kaupungin varoista. Arvonnan osallistumisen ehtona olisi, että halukkaalla pitäisi olla vakaat tulot tai aikaisempaa varallisuutta.

Tällaista järjestelmää olisi mahdotonta hyväksyä, koska se olisi poikkeuksellisen epäoikeudenmukainen. Kuitenkin Helsingin kaupunki toimii näin ylläpitämällä Hitas-järjestelmää.

Hitas-järjestelmässä kaupunki myy asuntoja alle markkinahinnan. Vuoden 2017 aikana valmistui kolme hitas-taloyhtiötä Kalastamaan. Ympäristöministeriön ylläpitämän hintapalvelun mukaan samalla postinumeroalueella tehtyjen asuntokauppojen keskineliöhinta 6 319 euroa per neliö. Nämä uudet hitas-kohteet kuitenkin myytiin keskimäärin 4 621 euron neliöhinnalla. Erotusta oli siis lähes 1 700 euro per neliö.

Kalasataman kolmen asunto-osakeyhtiön asuntojen keskikoko oli 74 neliötä. Näin ollen asuntoa kohden tulonsiirtoa oli noin 125 000 euroa. Siis yli kolme kertaa enemmän kuin helsinkiläisten mediaanitulo.

Hitas-järjestelmä on huono asumistuen muoto

Hitas-järjestelmä on asumistuen muoto, jossa edunsaajat valikoidaan pääsääntöisesti arvonnan kautta. Arvontaan on päädytty koska halukkaita ostajia on luonnollisesti enemmän kuin alihintaisia asuntoja voidaan tarjota. Tämä tarkoittaa, että julkinen tuki ei kohdennu niille jotka sitä tarvitsevat, vaan niille jotka tuntevat arvontajärjestelmän ja joilla käy hyvä tuuri.

Arpaonnen lisäksi tarvitaan myös vakaat tulot tai muuta varallisuutta. Vaikka Hitas-asunto on alihinnoiteltu, ostajan täytyy kuitenkin kauppahinnan maksamiseksi saada pankista asuntolaina tai maksaa kauppahinta omasta pussista. Tämä tarkoittaa että järjestelmän ulkopuolelle rajataan kaikki ne jotka julkista asumistukea aidosti tarvitsevat.

Jopa yli sadantuhannen euron arvoista verovaroin rahoitettua asumistukea ei pitäisi ylipäänsä jakaa eikä missään nimessä valita edunsaajaa arvalla. Jo lähtökohtaisesti arvonta on huono tapa jakaa mitään tukea, sillä julkisen sektorin pitäisi kohdella kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti. Kahden samanlaisen tuen hakija pitäisi saada siis sama kohtelu, joko molemmille sama tuki tai ei tukea kummallekaan. Arvonta johtaa väistämättä tilanteisiin, joissa samankaltaisia tuenhakijoita kohdellaan eri tavoin. Vielä käsittämättömämpää on että tuki arvotaan niiden kesken, jotka sitä vähiten tarvitsevat.

Hitas-järjestelmää perustellaan usein segregaation ehkäisemisellä. Tämän logiikan mukaan Kalasatamaan pääsi nyt muuttamaan sellaisia asukkaita, jotka eivät olisi sinne voineet muuttaa. Henkilöt ja perheet joilla on varaa ostaa satojen tuhansien arvoinen hitas-asunto Kalasatamasta ovat kuitenkin juuri niitä hyvin toimeentulevia. Se, että saadaan vähän erilaisia hyvintoimeentulevia halutulle alueelle tai saadaan heille hieman isompia asunto hyvältä alueelta ei ole sellaista segregaation ehkäisyä, josta kannattaa maksaa 125 000 euroa per asunto.

Vaihtoehtona näille perheille olisi ollut ostaa vastaavan kokoinen asunto, joltain edullisemmalta alueelta. Tämä olisi todennäköisesti ollut segregaation torjunnan kannalta parempi vaihtoehto.

Hitas-järjestelmän kustannuksesta Helsingin kaupungille ei ole tiettävästi teetetty kattavaa arvioita, mutta kyse on ainakin kymmenistä miljoonista euroista vuosittain. Pelkästään kolmessa viime vuonna Kalastamaan valmistuneessa hitas-taloyhtiöissä oli yhteensä 118 asuntoa ja noin 8700 asuinneliötä. Näiden 118 asunnon osalta yhteenlaskettu tulonmenetys Helsingin kaupungille oli noin 14,7 miljoonaa euroa.

Viimeisen viiden vuoden aikana hitas-asuntoja on valmistunut keskimäärin 470 asuntoa vuodessa. Näistä 42% on valmistunut Helsingin kalleimmalle osa-alueelle, joka pitää sisällään mm Jätkäsaaren uudet asuinalueet. Kalleimmilla alueilla myöskin subventio on kaikista suurin.

Asuntotarjonnan lisääminen on ainoa tapa vaikuttaa hintatasoon

Paras tapa vaikuttaa hintatasoon on yksinkertaisesti rakentaa enemmän. Jos Hitas-järjestelmälle menevät tontit myytäisiin tai vuokrattaisiin markkinaehtoisilla hinnoilla, kaupunki saisi enemmän rahaa jota voitaisiin käyttää uusien asuinalueiden kunnallistekniikan rakentamiseen. Uudet asuinalueet vaativat merkittäviä investointeja kaupungilta, mutta tämä olisi paljon tehokkaampi ja oikeudenmukaisempi tapa alentaa asumisen kustannuksia Helsingissä.

Nyt on havaittu ensimmäisiä merkkejä siitä, että muutaman viime vuoden kestänyt rakennusbuumi on saavuttamassa huippunsa. Helsingin kaupungin tulisi keskittyä varmistamaan että rakentamisen hyvä tahti säilyy. Tästä aiheesta voi lukea lisää mm. täältä ja täältä.

Suomi tarvitsee kuntien pakkoliitoksia

Kunnat ovat liian pieniä selviämään niille asetetuista tehtävistä ja velvoitteista

Sote-uudistusta on perusteltu toistamalla mantramaisesti, että sote-palveluiden järjestämiseen tarvitaan leveämmät hartiat”. Tästä ovat samaa mieltä myös useat sote-uudistuksen vastustajatkin. Lähes tulkoon kaikki hyväksyvät sen, että suuri osa Suomen 311 kunnasta ovat liian pieniä järjestääkseen kustannustehokkaasti lain velvoittamia sote-palveluita.

Asiantuntijoiden mukaan sote-palveluita järjestävän alueen tulisi kattaa vähintään 50 000-100 000 asukkaan väestöpohja, jotta toiminta voisi olla kustannustehokasta. Useimmissa muissa EU-maissa on päädytty selvästi tätä suurempiin yli puolen miljoonan asukkaan järjestämisalueisiin.

Esimerkiksi Suomen kanssa lähes samankokoisen väestöpohjan omaavassa Irlannissa on päädytty siihen, että yksi järjestäjä järjestää sote-palvelut koko väestölle. Tosin sanoen 4,8 miljoonan asukkaan Irlannissa on tasan yksi sote-alue. Tämä vaihtoehto on saanut minusta liian vähän huomiota Suomessa. Mihin vain hieman isompi Suomi tarvitsee 18 sote-aluetta?

Sama ongelma koskee myös muita kuntien tuottamia palveluita. Muut kuntien tuottamat palvelut kuten opetus ja varhaiskasvatus eivät edellytä yhtä suurta väestöpohjaa kuin sote-palvelut, mutta osa kunnista on liian pieniä itse tuottamaan niitäkään.

Tänä keväänä Puolangan kunta päätti ulkoistaa koko varhaiskasvatuksen. Puolangan pormestari totesi asian suoraan ”Meillä lähtökohtana on se, että jos kunnalla on kymmenen ihmistä töissä päivähoidossa, niin se ei ehkä ole paras sen kehittäjä.”

2700 asukkaan Puolangan kunta, jossa syntyi viime vuonna kahdeksan lasta, ei ole järkevä yksikkö varhaiskasvatuspalveluiden tuottamiseen tai järjestämiseen. Useammassa kuin joka toisessa kunnassa syntyi viime vuonna alle 50 lasta.

Ongelma on, että Suomessa on liian monta liian pientä kuntaa. Ratkaisu tähän ei ole tehtävien siirtäminen pois kunnilta, vaan isommat kunnat. Suomi tarvitsee kuntauudistuksen, jolla kuntien lukumäärä pudotetaan nykyisestä 311 kunnasta alle sataan.

Monet kunnat ovat liian pieniä demokratian toteutumiselle

Sen lisäksi, että yhä harvemmat kunnat selviävät nille asetetuista tehtävistä, pienimmät kunnat eivät kykene varmistamaan demokratian toteutumista kunnallishallinnossa.

Muutaman tuhannen asukkaan ikääntyvissä kunnissa on vaikeaa löytää päteviä ehdokkaita kuntavaaleihin. 2017 kuntavaaleihin asettui 9,4% vähemmän ehdokkaita kuin edellisiin vuoden 2012 kuntavaaleihin. Lasku on selvästi voimakkaampi kuin kuntaliitosten vuoksi tapahtunut avoimien valtuustopaikkojen lasku.

Ehdokasmäärän laskun takana on vielä vahvempi muutos ehdokkaiden ikäjakaumassa. Nuorten eli 18-30-vuotiaiden ehdokkaiden määrä laski erityisen kovaa 19,5%. Samanaikaisesti yli 65-vuotiaiden ehdokkaiden määrä kasvoi 16,5%. Tämä ennakoi, että vaalikauden tai kahden kuluttua tullaan näkemään entistä voimakkaampi pudotus ehdokkaaksi haluavien määrässä.

Erityisen akuutti ongelma on kaikkein pienimmissä kunnissa. Esimerkiksi Luhangan kunnassa annettiin viime kuntavaaleissa 461 hyväksyttyä ääntä, joilla valittiin 15 paikkainen valtuusto. Olettaen että valitut valtuutetut itse äänestivät, heidän omat äänet muodostivat yli kolme prosenttia kaikista annetuista äänistä.

Lisäksi jokainen ehdolla ollut valittiin vähintään varavaltuutetuksi. Jotta demokratia toimii, täytyy olla mahdollisuus vaihtaa valtaa käyttävät edustajat. Jos kaikki ehdokkaat ovat automaattisesti vähintään varavaltuutettuja, tämä periaate ei toteudu. Voi perustellusti sanoa, että luhankalaisilla ei ollut vaaleissa todellista valinnanvapautta.

Myöskin osa Kittilän kunnan ongelmista on sellaisia, jotka olisivat ratkenneet viime kuntavaalien yhteydessä jos äänioikeutettujen määrä olisi ollut suurempi ja tarjolla olisi ollut parempia vaihtoehtoja.

Naapurimaamme ovat toteuttaneet kuntauudistukset

Virossa toteutettiin viime vuonna laaja kuntauudistusta, joka asetti kunnan väestöpohjalle alarajaksi 5000 asukasta. Uudistuksen myötä kuntien lukumäärä putosi 213:sta kunnasta nykyiseen 79:een. Samalla myös tarvittavien kunnanvaltuutettujen määrä putosi yhteen kolmasosaan aiemmasta.

Myös Ruotsi ja Tanska ovat järkevöittäneet kuntarakenteitaan. Tanska toteutti merkittävän kuntauudistuksen 2007, jolloin kuntien lukumäärä laski alle sataan. Ruotsissa isot uudistukset tehtiin jo 1970-luvulla, jolloin kuntien lukumäärää supistettiin alle kolmeensataan, mikä on lähes 10 miljoonan väkilukuun suhteutettuna mielekäs määrä.

Nykyisin valtioneuvosto pystyy päättämään kuntien pakkoliitoksista ainoastaan tapauksissa, joissa kunta on taloudellisissa vaikeuksissa ja luokiteltu kriisikunnaksi. Tämä on ongelmallista, sillä se kannustaa vastuuttomaan talouden pitoon. Kunnanjohtajat voivat antaa velkataakan kasvaa tietäen, että pakkoliitoksen myötä siitä suurin osa tulee naapurikunnan veronmaksajien maksettavaksi.

Muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin on johtanut merkittäviin muutoksiin kuntien elinvoimaisuudessa ja asukasluvuissa. Nykyinen yli 300 kunnan malli toimi Suomessa, jossa väestö oli jakautunut huomattavasti nykyistä tasaisemmin ympäri maata. Kaupungistumisen myötä Suomen 313:sta kunnasta nykyään jo lähes puolet on alle 5000:n asukkaan pikkukuntia.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähes kaikkien pikkukuntien väkiluku on tasaisessa laskussa eikä muutosta tähän ole näköpiirissä. Hajanainen kuntakenttä tarkoittaa runsaasti päällekkäistä hallintoa ja pienten kuntien talous ei välttämättä kestä kunnan perustoimintojen vaatimia investointeja kuten koulujen peruskorjauksia.

Suomen tulisi ottaa mallia kuntauudistukset toteuttaneista maista. Selkeintä olisi asettaa kunnan väkiluvulle alaraja, esimerkiksi tuo Viron suunnittelema 5000 asukasta, ja antaa kuntien valita liitoskumppaninsa. 

Suomi on liian helppo muuttaa autoritaariseksi valtioksi

Meillä sitä ei voi tapahtua (It Can’t Happen Here) on vuonna 1935 julkaistu fiktiivinen kertomus Berzelius “Buzz” Windrip-nimisestä populistipoliitikosta, joka voittaa Yhdysvaltojen 1936 presidentinvaalit. Buzz korostaa kampanjassaan perinteisiä amerikkalaisia arvoja. Noustuaan valtaan Buzz kuitenkin muuttaa Yhdysvallat autoritaariseksi fasisti-valtioksi. Hän hiljentää vastustajansa, perustaa omat paramilitaristijoukot ja vangitsee opposition.

Trumpin avoin ihailu autoritäärisiä johtajia, kuten Putinia ja Kim Jong Unia, kohtaan on herättänyt kummastusta ja huolta Yhdysvalloissa. Pian Trumpin valinnan jälkeen Meillä sitä ei voi tapahtua nousi hetkellisesti Amazonin myyntilistoilla kymmenen myydyimmän kirjan joukkoon 80 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.

Olivatpa Trumpin tavoitteet mitkä hyvänsä, niin Yhdysvaltojen instituutiot on rakennettu niin, etteivät kirjan tapahtumat voisi todellisuudessa tapahtua. Yhdysvaltojen korkein oikeus on itsenäinen, ja sillä on oikeus kumota perustuslain kanssa ristiriidassa olevat lait, vaikka edustajainhuoneen enemmistö olisi sellaisen säätänyt.

Yhdysvaltain perustuslain muuttaminen on tunnetusti äärimmäisen vaikeaa. Edellinen hyväksytty muutos perustuslakiin tehtiin 1992. Tuo muutosprosessi laitettiin käyntiin  syyskuussa 1789 ja se hyväksyttiin 202 vuoden ratifiointiprosessin jälkeen.

Korkeimman oikeuden kokoonpanoa on samoin erittäin vaikea muuttaa. Senaatti hyväksyy uudet nimitykset, mutta nykyisistä tuomareista ei pääse eroon. Heillä on elinikäiset toimikaudet. Näin ollen korkeimman oikeuden enemmistön siirtäminen poliittisille liittolaisille kestää useamman vuosikymmenen.

Entä voisiko se tapahtua Suomessa?

Miten Suomen valtiosääntö toimii demokratian suojelemisessa? Mitä jos fasistipuolue saisi enemmistön eduskunnassa?

Jos Suomen hallitus pyrkii säätämään perustuslain vastaisia lakeja esimerkiksi lehdistön vapauden rajoittamiseksi, laki tulisi kansanedustajista koostuvan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn. Perustuslakivaliokunnan tehtävä on valvoa säädettävien lakien perustuslaillisuutta.

Perustuslakivaliokunta toimii hyvin silloin, kun lakia säätävä hallitus haluaa noudattaa perustuslakia. Silloin perustuslakivaliokunta pystyy puuttumaan lakiluonnoksiin, jotka ovat vahingossa perustuslain kanssa ristiriidassa. Perustuslakivaliokunta pystyy tarkastamaan lakeja tämän varalta ja ehdottamaan muutoksia, joilla ristiriidat saadaan korjattua ennen lain hyväksymistä.

Perustuslain päätehtävä on taata kansalaisille tietyt perusoikeudet ja turvaa valtiovallan mielivallalta. Sen lisäksi sen tehtävä on säilyttää valtion hallintomuoto ja turvata vallan kolmijako. Juuri tällä osa-alueella Suomen perustuslaki tuntuu kovin puutteelliselta.

Englannin kielessä käytetty termi ‘checks and balances’ tarkoittaa ajatusta että vallan kolmijako-opin osa-alueiden lainsäädäntövallan, tuomiovallan ja toimeenpanovallan tulee toimia toistensa vastapainoina ja estää muita voimia keräämästä liikaa valtaa itselleen.

Suomen käytäntö keskittää sekä lainsäädäntövalta että perustuslain tulkintavalta kansanedustajille on tämän näkökulman kannalta ongelmallinen. Eduskunnassa enemmistön saavuttanut puolue tai puolueet voivat ryhtyä keskittämään valtaa itselleen.

Ongelman tunnistaa myös Turun yliopiston julkisoikeuden professori Juha Lavapuro, joka kommentoi asiaa MustRead-julkaisussa ”Poliitikoista koostuva perustuslakivaliokunta on periaatteessa hyvin nopeasti kaapattavissa. Suomessa perustuslakivaliokunta ei onneksi ole koskaan joutunut mihinkään pahempiin kriiseihin, mutta jos Puolan tai Unkarin lakien valvonta perustuisi tällaiseen järjestelmään, niin enemmistövallalle ei olisi mitään rajaa.”

Ainoa vastavoima eduskunnan lainsäädäntövallalle on Suomen presidentti, jonka pitää allekirjoituksellaan vahvistaa säädetyt lait. Tämä veto-oikeus on heikennetty käytännössä voimattomaksi. Jos presidentti kieltäytyy vahvistamasta lakia, eduskunta voi ohittaa presidentin. Jos eduskunta hyväksyy lain muuttumattomana toisen kerran, laki astuu voimaan ilman presidentin hyväksyntää. Parhaimmillaan presidentti voi ainoastaan hidastaa lain hyväksymistä.

Koska valiokunta koostuu kansanedustajista ja eduskunnan enemmistö pystyy myös nimittämään valiokuntaan enemmistön “omia” kansanedustajiaan, se toimisi erittäin huonosti jarruna eduskunnan enemmistölle, joka haluaa säätää perustuslain kanssa ristiriidassa olevia lakeja. Pahimmillaan enemmistön eduskunnassa saanut fasistipuolue pystyisi tekemään koko perustuslakivaliokunnasta kumileimasimen, joka asiantuntijalausunnoista huolimatta julistaisi kaikki fasistihallituksen lait perustuslain mukaisiksi.

Varsinainen oikeuslaitos käräjä- ja hovioikeuksineen pystyy yksittäistapauksissa jättämään huomiotta selvästi perustuslain kanssa ristiriidassa olevan lain. Ne eivät kuitenkaan pysty kumoamaan lakeja, jolloin ongelman aiheuttanut laki jää edelleen voimaan. Tuomareiden nimitykset vahvistaa perustuslain mukaan tasavallan presidentti, joka tuo pientä turvaa.

Jos perustuslaista piittaamaton puolue tai puolueet saisivat yli puolet eduskunnan paikoista, niin he todennäköisesti voittaisivat myös presidentinvaalit. Tähän voi riittää esimerkiksi vain yhden vuoden mittainen kannatuspiikki. Esimerkiksi 2023 ja 2024 säännönmukaiset eduskuntavaalit ja presidentinvaalit ovat alle 12 kuukauden päässä toisistaan.

Ottaen huomioon Turkin, Unkarin ja Puolan viime vuosien kehityskulut, on hämmästyttävän optimistista kuvitella, että vastaava kehityskulku olisi täysin mahdoton Suomessa. Perustuslaki ja valtiosääntö ovat eräänlaisia vakuutuksia. Niiden pitäisi toimia kaikista parhaiten kaikkein huonoimmissa skenaarioissa. Suomen perustuslaki on kuitenkin suunniteltu vain hyvän sään varalle.

Suomen ensimmäinen perustuslaki hyväksyttiin 1919. On ymmärrettävää, että aikana ennen 1930-luvun kauheuksia ei ymmärretty, mitä vaaroja perustuslain tulisi pystyä torjumaan. Se on kuitenkin hämmästyttävää, ettei näitä puutteita korjattu kun Suomen perustuslaki uusittiin 1990-luvulla.

Mikäli epädemokraattiset ja autoritaariset liikkeet saisivat taakseen kansan enemmistön, Suomen instituutiot olisivat poikkeuksellisen heikot turvaamaan vapaan yhteiskunnan säilymisen.  Perustuslakituomioistuin, jolla olisi oikeus kumota perustuslain kanssa ristiriidassa olevat lait, toisi lisää turvaa vapaan yhteiskunnan turvaksi. 

Ruotsi johtaa 3-1

Kaksi viikkoa sitten Ruotsin eduskunta hyväksyi maan rahapelijärjestelmän uudistamisen. Maa siirtyy 1.1.2019 vapaaseen kilpailuun myös rahapelimarkkinan osalta. Uudistus on jatkoa Ruotsin taksi- ja apteekkimarkkinoiden uudistuksille, jotka ovat tuoneet parempia palveluita ja luoneet uusia työpaikkoja. 

Uudistuksen myötä Ruotsin rahapeliviranomainen avaa uusia lupia haettavaksi. Luvan saaneet toimijat joutuvat maksamaan 18% pelikatteestaan rahapeliverona valtiolle. Pelikate määritellään vähentämällä liikevaihdosta pelaajille maksetut voitot. Rahapeliveron jälkeen peliyhtiö maksaa pelikatteesta kaikki omat kulunsa, kuten palkat, vuokrat, markkinointikulut ja muut menot. Jos jäljelle jää voittoa, niin siitä maksetaan normaali yhteisövero. Rahapeliveron tuotto ei siis ole riippuvainen rahapeliyhtiön omasta kannattavuudesta, vaan enemmin peliaktiviteetin määrästä. Näin verottajan saatavat ovat jatkossakin ennustettavia ja varmoja.

Vastineeksi lisenssistä pelifirmat saavat tarjota ja markkinoida tuotteitaan Ruotsissa. Osittain kyse on vain nykytilan vahvistamisesta. Erityisesti netissä pelattavien pelien osalta, monet toimijat ovat jo pitkään markkinoineet tuotteitaan. Laittomasta markkinoinnista aiheutuvat sanktiot ovat ilmeisesti olleet liian pienet tehotakseen. Oletettavasti tähän tulee samalla muutos. Ulkomailta toimivat firmat eivät ole tähän mennessä maksaneet Ruotsiin mitään veroja ja niiden saaminen verojärjestelmän piirin mahdollistaa verotulojen kasvattamisen.

Poliittista korruptiota Suomenlahden molemmin puolin

Ruotsin rahapelijärjestelmän historia on monella tapaa samantyyppinen kuin Suomessa. Molemmissa maissa kansalaisjärjestöillä on ollut erityistapauksia järjestää rahapelejä. Myös historiasta kantautuvat ongelmat ovat osin samanlaisia. Molemmissa maissa perinteiset suurpuolueet ovat ohjanneet järjestelmän tuottoja omiin tai kavereidensa taskuihin.

Ruotsin SDP on tähän asti ollut yksi laillisista rahapelijärjestäjistä. Viimeisen kymmennen vuoden aikana puolueen omistama rahapeliyhtiö on tuottanut lähes 50 miljoonaa euroa puolueelle. Osansa saa myös Ruotsin demareiden nuorisojärjestö, jonka rahoituksesta 90 % tulee puolueen rahapeliyhtiöltä.

Suomessa ei olla menty aivan näin pitkälle, mutta veikkausvoittovaroja ohjataan aatteellisille lomakerhoille 13 miljoonaa euroa vuodessa. Näistä esimerkiksi Maaseudun terveys- ja lomahuolto ry on hyvin lähellä Keskustaa. Sen jäseniä on mm. Suomen Keskusta, Suomen Keskustanaiset, Suomen Keskustanuoret ja Vesanaisten Keskusliitto. Myös Suomen SDP:llä on vastaava lomakerho, Hyvinvointilomat ry, joka myös saa veikkausvoittovaroja.

Valtion monopoli on huono keino haittojen minimointiin

Suomessa valtion ote rahapelimarkkinasta on poikkeuksellisen tiukka, mutta siitä huolimatta suomalaiset häviävät rahapeleihin toiseksi eniten koko Euroopassa. Ainoastaan irlantilaiset häviävät keskimäärin enemmän rahaa rahapeleihin kuin suomalaiset. Suurin syy tähän on Veikkauksen rahapeliautomaatit. Niitä on Suomessa on yli viisi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja neljä kertaa enemmän kuin Norjassa.

Tutkijoiden mukaan rahapeliautomaattien hajasijoittelusta luopuminen, johti Norjassa merkittävään rahapelihaittojen vähenemiseen. Suomessa Veikkaus ei ole toteuttanut edes pakollista tunnistautumista peliautomaateilla, vaikka tekninen valmius tähän vaikuttaisi olevan olemassa. Ruotsissa se on jo käytössä. Tämä on hyvä esimerkki miksi on parempi että rahapelijärjestelmää valvoo verottajasta riippumaton viranomainen, jonka tehtävä on huolehtia, että rahapelihaitat pysyvät hallinnassa.

Nyt Suomessa Veikkauksen asema on niin vahva, että se käytännössä valvoo itseään ja sen prioriteetti on tuottaa voittoa sen edunsaajille. Suomen rahapelimarkkina vaatisi vahvan itsenäisen valvojan samaan tapaan kuin Ruotsissa.

Ruotsi johtaa 3-1

Ruotsi vapautti taksit kilpailulle jo 1990, apteekit 2009 ja rahapelit 2018. Suomi on tähän mennessä päättänyt avata vain taksimarkkinan. Tästä Suomelle yksi piste. Yhteispisteissä olemme kuitenkin 3-1 Ruotsia jäljessä. Alkoholin vähittäismyyntimonopolin osalta olemme surullisessa 0-0 tasatilanteessa.

Taksimarkkinan osalta Suomen tasoitus kesti 27 vuotta. Tämä odotus varmisti sen että Suomeen ei kehittynyt yhtään alan edelläkävijää tosin kuin Ruotsiin ja Viroon. Viron Taxify keräsi viime kuussa 150 miljoonan euron kasvurahoituksen. Suurempi kuin yksikään suomalaisen kasvuyhtiön keräämä rahoituskierros. Ruotsalainen Cabonline sen sijaan osti lähestulkoon ainoat taksiyhtiön alkiot Kovasen ja Mankkaan taksin.

Jos Suomen hallitus odottelee 27 vuotta myös rahapelien ja apteekkien kanssa, lähes tulkoon varmistetaan se, ettei näillekään aloille synny suomalaisia menestystarinoita. Siitä huolimatta markkina kannattaa avata, vaikka 27 vuoden odottelun jälkeen. Kuluttaja hyötyy myös siitä, että pääsee nauttimaan ruotsalaisten menestystarinoiden laadukkaista palveluista. Ne ovat joka tapauksessa parempia kuin valtion säätämän kartellin tai monopolin tuottamat palvelut.

Savusilli ja e2:n tutkimus

Englannin kielessä harhaanjohtavasta vihjeestä käytetään termiä ‘red herring’ eli punainen silli. Termiä tässä tarkoituksessa ensimmäisenä käyttänyt kirjoittaja kertoi käyttäneensä punaiseksi savustettua silliä johtaakseen harhaan jänistä jahdanneen ryhmän ajokoiria. Savusillin voimakas voimakas haju hämäsi koiria, jotka ajautuivat väärään suuntaan.

Harhaanjohtava virhe tuli mieleen lukiessani uutisointia ajatushautomo e2:n eilen julkistetusta tutkimuksesta ‘Samat huolet, eri näkökulmat’. E2:n tutkimuksessa suomalaisilta oli kysytty kuinka samaa mieltä he ovat seuraavan väitteen kanssa: “Julkisen vallan tulisi vauhdittaa kaupungistumista”. 16 % vastaajista oli kertonut olevansa samaa mieltä väitteen kanssa ja 76 % olivat olleet eri mieltä väitteen kanssa.

Kysymys antaa ymmärtää, että julkinen valta joko tukee kaupungistumista tai että suhtautuminen on neutraali. Kysymyksen kuullessaan harvalle tulee mieleen että Suomen julkinen valta käyttää tällä hetkellä valtavasti resursseja kaupungistumisen jarruttamiseen.

Esimerkiksi VATT:n tutkimuksen mukaan kuntien tulonjakausmekanismi kannustaa “Tunturi-Lapissa asuvaa perhettä useilla tuhansilla euroilla vuodessa olemaan muuttamatta Helsingin seudulle.”

Kuntien valtionosuuksien tasausjärjestelmän lisäksi Osmo Soininvaara arvioivaltion keräävän pääkaupunkiseudulta veroja pari miljardia enemmän kuin käyttää rahaa pääkaupunkiseudulla.” 2,7 miljardia euroa kerätyistä verorahoista käytetään maataloustukien maksamiseen maaseudulle.

Myös pääministeripuolueen johtavat poliitikot puhuvat avoimesti kaupungistumisen jarruttamisesta. Kaupungistumisen kannalta avainasemassa oleva asuntoministeri totesi Helsingin Sanomille että “ ei halua olla vauhdittamassa kaupungistumista” ja keskustalainen eduskunnan varapuhemies Pekkarinen kertoi että valtion budjetin “pitää estää keskittymistä Uudellemaalle ja Helsinkiin”. Tutkimuksen toteuttaneen Ajatuspaja e2:n taustalla olevaan Edistysmielisen tutkimuksen yhdistykseen kuuluu myös Suomen keskusta ja lisäksi rahoitusta se saa MTK:ltä, joten sen suhdetta kaupungistumiseen voi kuvailla vähintäänkin vaikeaksi.

Tämän kontekstin huomioon ottaen kysymys “pitääkö julkisen vallan vauhdittaa kaupungistumista?” kuulostaa vähän samalta kuin “oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi?”.

Jos julkisten varojen käytöstä kaupungistumisen suhteen oltaisiin oikeasti haluttu saada, jotain tietoa, niin vastaajille olisi voinut kertoa mikä on nykytilanne tai edes antaa seuraavat vaihtoehdot

  1. Julkisen vallan tulee vauhdittaa kaupungistumista
  2. Julkisen vallan tulee jarruttaa kaupungistumista
  3. Julkisen vallan ei tule jarruttaa tai vauhdittaa kaupungistumista

Media seurasi silliä

Tutkimusta koskevassa tiedotteessa kaupungistuminen nostettiin yhdeksi otsikoista: “Kaupungistumisen vauhdittamiselle ei tukea”. Ja myös media korosti tätä näkökulmaa vahvasti. Helsingin Sanomat raportoi että “meneillään oleva kaupungistuminen ei saa kannatusta, vaan kansalaiset ovat pikemmin säilyttäjiä kuin kiihdyttäjiä suhtautumisessaan kaupungistumiseen.” Tutkimuksessa ei puhuttu sanaakaan siitä kokevatko ihmiset kaupungistumisen kannatettavana asiana vai ei. Ainoastaan siitä pitäisikö julkisia varoja käyttää sen vauhdittamiseen.

Kaleva meni vielä pahemmin harhaan ja otsikoi jutun “Tutkimus: Suomalaiset vastustavat kau­pun­gis­tu­mis­ta”. Tämä on täysin virheellinen johtopäätös tutkimuksesta. Kaupungistuminen voi hyvinkin olla monien kannattama asia, vaikka eivät halua julkista rahaa sen vauhdittamiseen.

Itse pidän oluesta, mutta en kannata verovarojen käyttöä olutharrastuksen “vauhdittamiseen”. Jonkin asian kannattaminen ja sen tukeminen julkisista varoista ovat kaksi aivan eri asiaa.

Vihreät ehdottavat maataloustukien leikkaamista

Viikko sitten jukistettiin luonnos Vihreiden tulevasta poliittisesta tavoiteohjelmasta. Luonnoksessa todetaan, että maataloustukien määrää tulee vähentää hallitusti ja että “maatalouden tuet myönnettävä jatkossa vain eettiselle, kestävälle, kasvispainotteiselle ja vähäpäästöiselle ruoantuotannolle.”

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, Suomi maksaa aivan liikaa maataloustukia. Tämän 2,7 miljardin euron potin voisi käyttää monella muullakin tavalla. Sillä olisi mahdollista perustaa esimerkiksi 4 uutta Helsingin yliopistoa. Huomattavan suuri osa maataloustuista menee eläinperäisen tuotannon tukemiseen. Toteutuessaan tukien rajaaminen kasvispainoitteiselle tuotannolle, merkitsisi siis varsin suurta muutosta suomalaiseen tukipolitiikkaan.

Lihan ja maidon tuotannon ilmastovaikutukset ovat huomattavat ja hyvin tiedossa. Eläinperäinen maatalous tuottaa arviolta noin 18 % kaikista kasvihuonepäästöistä globaalisti. Tämän toiminnan tukeminen valtion rahoilla on täydessä ristiriidassa ilmastonmuutosta ehkäisevien toimien kanssa ja tekee ilmastonmuutoksen hillitsemisestä entistä kalliimpaa. Jokaisen ympäristöasioista välittävän puolueen pitäisi vaatia näiden tukien lopettamista. Oikeastaan on hämmästyttävää, ettei tämä asia ole ollut vahvemmin vihreiden agendalla.

Hyvä ja perusteltu linjasehdotus sai kuitenkin maataloustukien kannattajat takajaloilleen. Yhteistä maataloustukien puolustajien kirjoituksissa oli teesi, että luonnoksen laatijoilta puuttuu ymmärrys aiheesta. Vihreiden maataloustyöryhmän jäsen Maisa Juntunen linjasi että “Vihreissä on paljonkin ymmärrystä ja kiinnostusta aiheeseen, mutta nämä äänenpainot eivät tunnu pääsevän puolueessa esiin, eivätkä erityisesti päässeet poliittisen ohjelman teossa.”

Puolueen varapuheenjohtaja Hanna Halmeenpää tykitti vielä kovempaa ”taustalla on valitettavaa tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä.” Halmeenpään mukaan tuista ei voi leikata ”etenkään kun EU:ssa ollaan parhaillaan valmistelemassa budjettileikkausta maataloustuista. 80 prosenttia Suomen maatalouden tuistahan tulee EU:sta.” Halmeenpää syyttää ohjelman laatijoita tietämättömyydestä ja siteeraa täysin virheellisiä lukuja.

Maaseutuviraston mukaan “EU-tukia maksettiin vuonna 2016 noin 890,2 miljoonaa ja kansallisia tukia 1 145 miljoonaa euroa.” Jo tämänkin virallisen lähteen mukaan on selvää, että EU-tukien osuus on alle 50 % maataloustuista. Mavin huomioimien maataloustukien lisäksi maksetaan yli 200 miljoonan euron edestä kansallisesti rahoitettua lomitus- ja eläketukea maataloustuottajille.

Lihan ja maidontuotannon negatiivisista ilmastovaikutuksista on aivan riittävästi tietoa ja tämän ilmastolle vahingollisen toiminnan valtion tukien vähentäminen ei ole seuraus tietämättömyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Päin vastoin.

Kirjoittaja on vihreä mies

Jorvi ja muut Espoon uudet ruokakaupat viivästyvät vuodella – kaksi ruokakauppiasta jatkaa taistelua hallinto-oikeudessa

Länsiväylä-lehti raportoi kuinka viranomaiset päättivät lisätä apteekkien lukumäärää Espoossa, mutta Espoon apteekkarit ovat päättäneet estää tämän valittamalla hallinto-oikeuteen. Ruotsissa apteekkimarkkina avattiin kilpailulle 2009 ja nykyään kysyntä ohjaa apteekkien lukumäärää ja sijoittautumista aivan samalla tavalla kuin ruokakauppojenkin. Kun Länsiväylän uutisessa korvaa apteekin ruokakaupalla, tajuaa kuinka järjetön Suomen apteekkijärjestelmä on.

Jorvi ja muut Espoon uudet ruokakaupat viivästyvät vuodella – kaksi ruokakauppiasta jatkaa taistelua hallinto-oikeudessa

Uusien ruokakauppojen tulo Espooseen viivästynee vähintään vuodella, koska kaksi ruokakauppiasta on valittanut Ruokakauppaviraston tekemästä Espoon ruokakauppoja koskevasta päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen.

– Emme voi kuuluttaa ruokakauppalupia haettavaksi nyt. Hallinto-oikeuden päätöksen saanti vie tyypillisesti vähintään vuoden, kertoo ruokakauppa-asiantuntija Noora Oinonen Ruokakauppavirastosta.

Ruokakauppavirasto haluaa Espooseen kuusi uutta ruokakauppaa, joista yksi tulisi Jorviin. Lisäksi ruokakauppavirasto on purkamassa Espoon nykyiset ruokakauppojen sijaintialueet.

Ruokkakauppiaiden valitus kohdistuu nimenomaan Ruokakauppaviraston päätökseen poistaa nykyiset ruokakauppojen sijaintialueet. Heidän mukaansa sijaintialueiden poisto on vastoin ruokakauppalakia ja tulisi todennäköisesti johtamaan ruokakauppapalvelujen heikkenemiseen ruokakauppojen keskittyessä vain suurimpiin aluekeskuksiin.

Ruokakauppiaiden edustajan mukaan ruokakauppiaat eivät vastusta Ruokakauppaviraston ehdotusta Jorvin ruokakaupasta tai muista uusista ruokakaupoista edellyttäen, että Ruokakauppavirasto osoittaa niille sijaintialueet.

Ruokakauppaviraston Oinonen kertoo, että nykyisen ruokakauppalain mukaan ruokakauppalupa voidaan antaa koko kunnan alueelle ellei ole vaarana, että joku suuri alue jää kunnassa ilman ruokakauppaa.

– Emme näe (Espoossa) suurta vaaraa, että mikään suurista alueista jäisi tämän päätöksen myötä ilman ruokakauppaa, Oinonen sanoo.

Ruokakauppavirasto on viime vuosina laventanut ruokakauppojen sijaintialueita monissa kaupungeissa, esimerkiksi Lahdessa.

Espoon tavoin monissa kaupungeissa muutoksista on tehty oikaisupyyntöjä ja valituksia. Niin myös vaikkapa Vantaalla, jossa on myös tehty päätös sijaintialueiden purkamisesta. Oinosen mukaan hallinto-oikeudet ovat kuitenkin pääsääntöisesti hylänneet valitukset.

Toive Jorviin sijoittuvasta, ympäri vuorokauden toimivasta ruokakaupasta on tullut Espoon kaupungilta ja se perustuu Marika Niemen (kok.), Leena Luhtasen (sd.) ja 49 muun valtuutetun toissa vuonna jättämään valtuustoaloitteeseen.

– Haluamme turvata uuden ruokakaupan saannin Jorviin. Toistaiseksi Suomen suurissa sairaaloiden lähellä ei ole ruokakauppoja. Sairaalan lähellä ruokakauppai tulee varmasti olemaan valikoimaltaan erilainen kuin vaikkapa kauppakeskuksessa toimiva ruokakauppa. Se on uudenlainen toimintaympäristö ja siihen liittyy erinäköisiä haasteita, Oinonen perustelee Jorvin ruokakaupalle kaavailtua omaa sijaintialuetta.

 

Kaikille työpaikoille yhtäläiset oikeudet paikalliseen sopimiseen

Onko oikeudenmukaista, että kaksi osapuolta voi solmia keskenään sopimuksen, joka sitoo myös kolmatta osapuolta? Varsinkin, kun kolmannelle osapuolelle kirjoitetaan muita huonommat sopimusehdot ja vielä niin, että kolmas osapuoli ei edes pääse osallistumaan sopimusneuvotteluihin. Tästä on kyse, kun puhutaan työpaikkojen yhtäläisestä oikeudesta paikalliseen sopimiseen.

Työehtosopimusten yleissitovuus mahdollistaa sen, että työmarkkinajärjestöt voivat keskenään sopia, että työnantaja­liittoon kuuluvilla työpaikoilla on eri säännöt kuin työnantajaliittoon kuulumattomilla työ­paikoilla.

Esimerkiksi kaupan alalla järjestöt ovat päättäneet, että Kaupan liittoon kuulumattomilla työpaikoilla ei saa sopia edes lounastauon pituudesta. Liittoon kuuluvilla työpaikoilla tämä sopimusvapaus on olemassa.

On kohtuutonta, että Kaupan liitossa valtaa käyttävät suuret työnantajat voivat estää paikallisen sopimisen pienillä kaupan alan työpaikoilla. Porvarihallitus ei ole kyennyt haastamaan kaupan alan suuryrityksiä ja puolustamaan pieniä työnantajia. Jos työntekijät ja työnantaja yhdessä haluavat sopia lounastauon pituudesta, heillä täytyy olla siihen mahdollisuus. Varsinkin, kun työehtosopimus sallii sen Kaupan liiton jäsenille. Ja lounastauon pituus on vain yksi esimerkki siitä, miten pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä syrjitään.

Tämänkaltaisten perusasioiden hankaloittaminen heikentää pienten yritysten kilpailukykyä, rajoittaa reilua kilpailua ja mahdollisuuksia luoda uusia työpaikkoja. Järjestelmä, joka ei kohtele toimijoita tasapuolisesti, ei voi olla oikeudenmukainen. Järjestelmää perustellaan työntekijöiden suojelulla, mutta oikeasti kysymys on syrjinnästä. Lisäksi kyselyt osoittavat, että yhteistyö ja luottamus ovat pienillä – usein järjestäytymättömillä – työpaikoilla paremmalla tolalla kuin järjestäytyneissä.

Työmarkkinoiden rakenteita on uudistettava kiireesti, jo ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Seuraava kansainvälinen talouskriisi saattaa olla jo ovella, ja meidän on saatava työmarkkinat toimimaan niin hyvin kuin mahdollista. Jos Suomen työttömyysaste pysyy huippusuhdanteenkin aikana koko Pohjois-Euroopan korkeimmalla tasolla, meillä ei ole mahdollisuuksia rahoittaa hyvinvointipalveluja seuraavan laskusuhdanteen aikana.

Mikko Kiesiläinen
Liberan toiminnanjohtaja

Antero Vartia
kansanedustaja (vihr), Helsinki

 

Kirjoitus on alunperin julkaistu Helsingin Sanomissa maanantaina 21.5.2018.

Valtiovarainministeriön suuri sote-huijaus

Eilen julkistettiin valtiovarainministeriön taustamuistio sote-uudistuksen kustannusvaikutuksista. Muistion tehtävä oli perustella valtiovarainvaliokunnalle, että hallituksen ehdottama sote-uudistus toteuttaisi uudistukselle asetetut säästötavoitteet. 

Tunnetusti sote-uudistuksen tavoitteeksi asetettiin kolmen miljardin säästöt. Tarkalleen ottaen tavoite on, että kustannukset nousevat hitaammin kuin ne nousisivat ilman uudistusta. Hitaamman kustannusten nousuvauhdin ansiosta kustannustason pitäisi olla vuonna 2029 kolme miljardia alhaisemmat kuin ne muuten olisivat. 

Valtiovarainministeriön muistion tulisi siis vastata kysymykseen miten tuo kolmen miljardin kustannussäästö sote-uudistuksessa saavutetaan. Lyhyt vastaus on: ei saavuteta. Valtiovarainministeriön esittämä arvio 4,6 miljardin kustannussäästöistä on muistion perusteella pelkkä tarkoitushakuinen arvaus. 

Valtiovarainministeriön muistion mukaan säästöjä syntyy kahdella tapaa. “Sote-järjestäminen ja palveluintegraation” odotetaan tuovan 0,6 miljardin säästöt ja “tiedon ja teknologian käytön” odotetaan tuovan 4 miljardin euron säästöt. Valitetattavasti muistion lukijalle ei jää epäselväksi että luvut ovat tuulesta temmattuja. 

Tiedon ja teknologian käytön myötä tulevat kustannussäästöt

Tiedon ja teknologian neljän miljardin euron säästöjä on kuvattu kahden A4-sivun verran. Sinänsä tiivis ilmaisu on suositeltavaa ja lyhyelläkin kirjelmällä on mahdollista esittää vakuuttava argumentti vaikeastikin aiheesta. Tämä yleensä vaatii vahvaa nojaamista ulkopuolisiin lähteisiin. VM:n arviolle 4 miljardin säästöistä esitetään 4 ulkopuolista lähdettä. Ne ovat 

Ohitetaan hetkekesi se tosiasia, että sote-johtajan Kuntatyönantaja-lehden toimittajalle antamaa haastattelua ei voida pitää millään tapaa vakavasti otettavana lähdeaineistona Suomen historian suurimman sote-uudistuksen kustannusvaikutusarviolle, ja tarkastella mitä haastattelussa on sanottu ja mitä siitä on käytetty kustannusvaikutusarviossa. 

Eksoten toimitusjohtaja Pentti Itkosen haastattelusta muistioon pomittu seuraavat kohdat:

  • Jo viiden vuoden päästä koti on turvallisin asuinpaikka vanhukselle.
  • Myös palvelut pystytään järjestämään uudella tavalla.
  • Olennaista on keskittyä kuntoutukseen ja siihenkin digiteknologia tuo aivan uusia mahdollisuuksia. -Vanhusten määrä lisääntyy, mutta se ennustus, että siinä samassa lisääntyisi myös henkilökunnan määrä, ei pidä paikkansa. Digitalisaation mahdollistamat etäkäynnit ja kuntouksen kehittyminen tulevat vähentä- mään hoitajien tarvetta.
  • Yksi lähihoitaja pystyy tekemään aamuvuorossa ainakin 20 ja iltavuorossa yli 40 virtuaalikäyntiä. Virtuaali- käynneillä voidaan vähentää fyysisten käyntien määrää erityisesti, jos työote on kuntouttava.

Yhteistä näille neljälle kohdalle on se, että mikään niistä ei liity hallituksen esittämään sote-uudistukseen. Kaikki seikat ovat teknologian kehityksen tuomia mahdollisuuksia, jotka ovat yhtä hyvin käytettävissä nykyisessä sote-järjestelmässä tai missä tahansa muussa mahdollisessa sote-järjestelmässä.

Toisena lähteenä on mainittu saman Eksoten toimitusjohta Itkosen PowerPoint-esitys. Esityksellä on mittaa 13-sivua, joista osa on vielä varattu kuvituskuville kuten tämä.

Luottamus on ehkä tärkeintä mutta aavistuksen ironisesti esitelmän käyttö säästöarvion yhtenä päälähteenä ei lisää luottamusta. On sanomatta selvää että tämäkään esitys ei täytä minkään vakavasti otettavan lähdeaineiston kriteerejä, mutta katsotaan sitä silti.

Koko esityksessä ei puhuta sanallakaan tietojärjestelmistä tai kustannussäästöistä. Sen sijaan siinä puhutaan mm. asiakaskeskeisyydestä tänään ja huomenna, organisaation arvoista, visiosta, luottamuksesta ja samaan suuntaan soutamisesta. Varmasti tärkeitä asioita sinänsä, mutta en ymmärrä miten niiden pohjalta valtionvarainministeriö pystyy vakavissaan esittämään neljän miljardin euron säästöjä. Tämä naurattaisi jos ei pelottaisi. 

Kolmas lähde on Euroopan komission raportti, joka täyttää normaalit vaatimukset mitä kustannusvaikutusarvion lähteelle voi asettaa. Valitettavasti sinänsä hyvä raportti käsittelee ikääntymisen aiheuttamaa kustannusnousua ja sitä käytetäänkin muistiossa ainoastaan perustelemaan säästöjen tarpeellisuutta. Tästä ei edes yritetä hakea tukea muistion esittämille säästöille. 

Neljäs lähde on ainoa millä on mitään tekemistä kustannussäätöjen kanssa. Muistion mukaan sen perusteella olisi kuitenkin mahdollista odottaa terveydenhuollon innovaatioiden tuovan vain 2 miljardin euron tehostamis-mahdollisuuden. Tässä törmätään kahteen ongelmaan. Ensiksi nämä eivät taaskaan liity mitenkään hallituksen esittämään sote-uudistukseen. Samat innovaatiot olisivat käytettävissä missä tahansa muussakin sote-järjestelmässä. Toiseksi muistiossa esitetyn lähteen pohjalta tehdyn mutkat suoriksi-tyyppisen arvion mukaan säästöt olisivat noin kaksi miljardia. Eli puolet siitä mitä muistio lopulta päätyy esittämän. 

Luokattoman huonosta lähdeaineistojen käytöstä huolimatta on toki mahdollista argumentoida vakuuttavasti säästöjen puolesta analyyttisesti ja loogisesti. Tähänkään VM:n muistio ei valitettavasti pysty. Muistion ainoa argumentti sote-uudistuksen myötä syntyvien kustannussäästöjen puolesta on, että 18 maakuntaa pystyy paremmin tehokkaammin hyödyntämään uusia tietojärjestelmiä kuin nykyiset palvelun järjestäjät.

Oletukseksi on otettu että ICT-järjestelmät pitää uusia joka tapauksessa “sote-uudistuksesta riippumatta” ja siksi “sote-uudistus ei itsessään aiheuta lisää ICT-investointikustannuksia”. Samalla todetaan että jos ICT-järjestelmät uusitaan ilman sote-uudistusta “ICT:n mahdollistama toimintatavan muutos ja tuottavuushyöty jäävät helposti toteutumatta”. Voidaan puhua jo lukijan tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, kun jätetään investointien kustannukset huomioimatta ja lasketaan vain niiden tuomat hyödyt. On täysin epärealistista olettaa että nykyiset järjestäjät eivät saa mitään kustannushyötyjä ICT-järjestelmien uusimisesta ja maakunnat taas saavat neljän miljardin edestä. Jos valtionvarainministeriöllä on aito usko että näin on, niin heidän tulisi perustella tätä enemmän kuin kahden lauseen verran.

Toisaalta on jo olemassa näyttöä, että edellä mainitut oletukset eivät pidä paikkansa. On olemassa riski että esimerkiksi Uudellemaalla sadoilla miljoonilla hankittu Apotti-järjestelmä saattaa jäädä joiltain osilta käyttökelvottomaksi. Väite että ICT-järjestelmät pitää uusia uudistuksesta riippumatta ei ainakaan päde juuri hankittuun Apottiin, jota ei ole vielä saatu edes käyttöön mutta jonka hankintaa tuskin on mahdollista enää perua. Apottia ei ole tarkoitus korvata vuosikymmeniin ja siitä saataisiin suurin hyöty ilman sote-uudistusta.

On täysin käsittämätöntä että valtiovarainministeriö on valmis esittämään että 4 miljardin kustannussäästöt olisivat saavutettavissa näin heppoisen ”analyysin” perusteella. Suomen historia suurinta sote-uudistusta ei pitäisi puolustaa hatusta vedetyillä luvuilla.

AY-liikkeen valikoiva yhdenvertaisuus

Viime viikolla nähtiin episodi, jossa ay-liike repi pelihousunsa Suomen Yrittäjien ehdotuksesta, että työnantajat voisivat tarjota työttömyyskassan jäsenyyttä työsuhde-etuna.

Suomen ansiosidonainen työttömyysturva maksetaan 94,5 prosenttisesti verovaroilla ja jäljelle jäävä reilu viiden prosentin osuus kerätään vapaaehtoisilla työttömyyskassojen jäsenmaksuilla. Jokainen työntekijä joutuu siis osallistumaan 94,5 prosenttiin järjestelmän kustannuksista. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa kuitenkin maksetaan vain niille, jotka ovat maksaneet myös tuon vapaaehtoisen kassamaksun.

Järjestelmää on aiheellisesti kritisoitu epäoikeudenmukaisena. Henkilö voi hajamielisyyttään unohtaa maksaa tuon kassamaksun ja jäädä siten ilman ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Tämä on epäreilua, koska hän joutuu kuitenkin osallistumaan järjestelmän pääasiassa kattavien verojen maksuun. Sosiaalietuutta ei pitäisi evätä nimellisen maksun suorittamatta jättämisen perusteella. Tällä hetkellä lähes 20 prosenttia palkansaajista on ilman ansiosidonnaista työttömyysturvaa. 

Suomen Yrittäjät ehdottivat työnantajan toteuttamaa universaalia ansiosidonnaista

Käytännössä Suomen Yrittäjien ehdotus tarkoittaisi sitä, että työnantaja maksaisi työntekijän puolesta 100 euron suuruisen Yleisen työttömyyskassan jäsenyysmaksun. Tämä johtaisi siihen, että entistä useampi työntekijä olisi ansiosidonnaisen työttömyysturvan piirissä.

Epäsuorasti tästä seuraisi myös se, että entistä harvempi olisi ammattiliiton jäsen. Suomessa ammattiliitot ja niitä lähellä olevat työttömyyskassat ovat nimellisesti erillisiä, mutta toimivat niin läheisessä symbioosissa että ammattiliitot mainostavat niitä yhtenä ja samana asiana. Esimerkiksi Jyty-liitto kertoo omilla sivuilla erittäin harhaan johtavasti, että “Jytyn jäsenenä saat ansiosidonnaisen työttömyysturvan”.

Nyt jos työnantajat ryhtyisivät laajamittaisesti tarjoamaan ammattiliitoista riippumattoman yleisen työttömyyskassan YTK:n jäsenyyttä, niin moni jättäisi liittymättä ammattiliittoon. Monille työntekijöille kassajäsenyys on ainoa syy liittyä ammattiliittoon. Myös ammattiliitot tietävät tämän ja siksi he repivät pelihousunsa.

Ay-liikkeen onnettomat argumentit

Ay-liike reagoi nopeasti, mutta heikoilla argumenteilla. SAK:n mukaan ehdotus on lain vastainen. ”Työnantaja rikkoo lakia, jos se päättää maksaa vain YTK:n jäsenten työttömyyskassamaksun työntekijöiden puolesta. Sitten työnantajan pitää maksaa myös järjestäytyneiden kassamaksut” totesi SAK:n Saana Siekkinen. Tässä väitteessä ei ole hirveästi järkeä. Ammattiliittoon kuuluva työntekijä voi aivan hyvin olla myös YTK:n jäsen. Jos työnantaja tarjoutuu maksamaan kaikkien työntekijöiden YTK-jäsenyyden, ei ole mitenkään mahdollista sanoa että työntekijöitä kohdeltaisiin eri tavoin sen perusteella kuuluvatko he liittoon vai eivät.

Ammattiliitto Jorma Pro:n Malinen esitti toisenlaisen argumentin, että kassoja pitää kohdella samalla tavoin. ”Työsopimuslain mukaan työntekijöitä tulee kohdella tasapuolisesti. Tällöin yrityksen, joka maksaa työntekijän kassamaksun YTK:lle, tulisi maksaa myös järjestäytyneiden työntekijöiden kassamaksut. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä ammattiyhdistystoiminnan perusteella”.

Tässäkään argumentissa ei ole hirveästi järkeä. Työsopimuslaki ei vaadi että työsuhde-eduksi tarkoitettuja palveluja (tässä tapauksessa työttömyysvakuutusta) tarjoavia toimijoita pitäisi kohdella samalla tavoin. Jos työnantaja päättää tarjota Pohjolan matkavakutuuksen työsuhde-etuna, se ei tarkoita että työnantajan pitäisi tarjota myös LähiTapiolan matkavakuutusta. Päätöstä olla tarjoamatta LähiTapiolan matkavakuutusta on naurettavaa pitää syrjivänä millään perusteella. Samalla tavalla kuin Pohjola on yksi matkavakuutuksen tarjoaja, myös YTK on vain yksi työttömyyskassa muiden joukossa. Jos työnantaja haluaa tarjota sen jäsenyyden, sillä on täydet oikeudet tehdä niin.

AY-liikkeen tapa turvautua argumentoinnissa syrjimättömyyteen ammattiyhdistystoiminnan perusteella on koomista myös siksi, että heillä ei ole ollut ongelmia syrjiä ammattiliittoon kuulumattomia. Viimeksi helmikuussa nähtiin episodi, jossa ay-liike vaati palkkaneuvotteluiden osana 210 euron kertarahaa vain ammattiliittoon kuuluville.

Paljon opittavaa – pääsykokeet on lopetettava

”Muualla maailmassa juhlitaan, kun tutkinto valmistuu. Suomessa juhlitaan, kun läpäisee yliopiston pääsykokeen.” –Aalto-yliopiston tuotantotalouden opiskelija

Juha Sipilän hallitus on toteuttanu korkeakoulujen opiskelijavalintauudistuksen. Sen myötä todistusvalintojen osuutta kasvatetaan ja valintakokeista pyritään muokkaamaan sellaisia, etteivät ne edellytä kuukausien valmistautumista.

Vuoteen 2020 mennessä toteutettavalla uudistuksella tulee olemaan konkreettisia vaikutuksia, vaikka hallitus teki selväksi, että valintakokeista ei ole tarkoitus luopua. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun myönnettävistä opiskelupaikoista jo hieman yli puolet määräytyy ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella.  On liian aikaista arvioida, tuleeko uudistus muuttamaan valintakokeita niin paljon, että valmennuskurssit menettävät merkityksensä.

Uudistus on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Pääsykoejärjestelmä on ongelmallinen, ja siitä kannattaisi luopua muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Jatkossa pääsykokeille voi olla paikkansa esimerkiksi sen varmistamiseksi, että myöhemmällä iällä akateemisista opinnoista kiinnostuneilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan, mikäli opinnot eivät ole aiemmin kiinnostaneet tai sujuneet.

Suomen pääsykoeinto on kansainvälinen kummajainen

MAAILMAN LAAJIMMAN yliopisto-rankingin eli Shanghain yliopiston ylläpitämän huippuyliopistolistauksen mukaan korkeimmalle sijoittuva suomalainen yliopisto on Helsingin yliopisto. Se löytyy sijalta 56. Helsingin yliopistoa korkeammalle sijoittuneista 55:stä yliopistosta ainoastaan kaksi – Tokion ja Kioton yliopistot – käyttää pääasiallisena opiskelijavalinnan kriteerinä yliopiston itse järjestämiä valintakokeita. Toisin sanoen maailman 50:stä parhaasta yliopistosta 96 prosenttia käyttää opiskelijavalinnoissaan pääasiallisesti muita kriteerejä.

Kiinassa ja muutamissa muissa maissa käytetään yliopistojen yhteisiä pääsykokeita. Kiinassa käytännössä koko yliopistoon pyrkivä ikäluokka tekee samat pääsykokeet, joilla pyritään kaikkiin yliopistoihin. Käytäntö on paremmin verrattavissa meidän ylioppilaskirjoituksiin kuin tiedekuntakohtaisiin pääsykokeisiin.

Ruotsissa opiskelijavalinta tehdään lukion päättötodistuksen perusteella. Vaihtoehtoinen väylä on kaksi kertaa vuodessa järjestettävä högskoleprovet eli kansallinen, lähinnä matemaattisia ja kielellisiä valmiuksia testaava koe. Myös Yhdysvalloissa käytetään standardisoituja testejä, kuten SAT-tasokoetta, korkeakoulukelpoisuuden osoittamiseksi.

Yliopisto- tai tiedekuntakohtaiset pääsykokeet ovat maailmanlaajuinen harvinaisuus, ja syykin on selvä: pääsykoe, jolla pääsee vain yhteen tiedekuntaan tai yliopistoon, ei ole hakijan kannalta houkutteleva. Parhaat yliopistot haluavat houkutella parhaat hakijat mahdollisimman laajasta joukosta. Asettamalla sisäänoton ehdoksi pääsykokeen, joka ei kiinnosta suurta osaa mahdollisista hakijoista, yliopisto pienentää hakijoiden joukkoa automaattisesti. Kansainvälisessä kilpailussa hakijoilla on paljon vaihtoehtoja, eikä suomalainen tapa siksi ole järkevin tapa seuloa hakijoita.

Pääsykokeet ovat toimiva tapa sisäänpäin kääntyneillä korkeakoulumarkkinoilla, joilla vaihtoehdot ovat olleet rajalliset. Suomesta ja Japanista on lähdetty harvoin ulkomaille opiskelemaan – ja vielä harvemmin tänne on tultu. Eurostatin vuoden 2015 opiskelijoiden liikkuvuutta käsittelevän tilaston mukaan Suomessa on Pohjoismaiden pienin osuus kansainvälisiä opiskelijoita.

Varsinkin Suomen kaltaiselle pienelle maalle tekisi hyvää lisätä avoimuutta myös korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Pienen ja pohjoisen maan heikosti tunnetut instituutiot eivät lähtökohtaisesti ole lahjakkaiden opiskelijoiden ensimmäisiä valintoja. Kun amerikkalaiset huipputason yleissivistävät liberal arts colleget lähettävät vuosittain edustajiaan markkinoimaan omaa korkeakouluaan maailman huippulukioihin, samaan aikaan suomalaiset yliopistot tuntuvat rakentavan tarpeettomia esteitä ulkomaisten hakijoiden tielle.

Pääsykokeet lisäävät epätasa-arvoa

Nykyisen pääsykoejärjestelmän suurimmat ongelmat liittyvät sen tehottomuuteen ja epätasa-arvoisuuteen. Pääsykokeita puolustetaan vetoamalla siihen, että pääsykokeet ovat kaikille samat ja että hakijat ovat koetilanteessa samalla viivalla. Kyse on kuitenkin siitä, miten pääsykokeisiin valmistaudutaan. Halutuimpiin tiedekuntiin pääsee vain murto-osa hakijoista. Monet hakijat parantavat mahdollisuuksiaan valmennuskurssien avulla.

Kalleimmat, oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin valmentavat valmennuskurssit maksavat yli 5 000 euroa ja niille jonotetaan yötä myöten. Vuonna 2017 valmistuneen EuroStudent VI -tutkimuksen mukaan oikeustieteen opiskelijoista jopa 77 prosenttia oli käynyt valintakokeeseen valmistavan valmennuskurssin. Voi siis olettaa, että valmennuskurssit parantavat merkittävästi mahdollisuuksia pärjätä pääsykokeissa ja napata opiskelupaikka.

Valmennuskurssista maksaminen vaatii nuorelta aikuiselta riskinottokykyä. Koska kalleinkaan valmennuskurssi ei voi taata sisäänpääsyä, riskinä on, että maksaa tuhansia euroja tyhjästä. Mitä varakkaampi hakija, sitä helpompi taloudellinen riski on ottaa.

Jo pääsykoejärjestelmä itsessään edellyttää riskinottoa, vaikka ei osallistuisi valmennuskurssille. Monen kuukauden lukurupeama on suuri ajallinen satsaus, jolla on aito vaihtoehtoiskustannus: satsauksen opiskelupaikkaan johtaminen on todennäköisyydeltään pienempi ilman valmennuskurssia. Heikompi lähtöasetelma saattaa saada monet pienituloiset hakijat luopumaan koko yrityksestä.

Monet pääsykokeiden kannattajista ovat myös innokkaita lukukausimaksujen vastustajia. Se on nurinkurista. Lukukausimaksuissa maksetaan tutkintoon johtavasta koulutuksesta, joka tutkitusti nostaa maksajan tulotasoa. Näin ollen maksaja tietää saavansa rahoilleen vastinetta, mikä ei päde kaikkiin valmennuskurssista maksaneisiin. Pisteen päähän opiskelupaikasta jääneen hakijan odotettu tulotaso ei ole valmennuksen seurauksena noussut ollenkaan tai ainakaan merkittävällä tavalla.

Lähestulkoon kaikissa lukukausimaksujärjestelmissä on otettu huomioon vähävaraiset hakijat erilaisilla lukukausimaksujen helpotuksilla tai stipendeillä. Suomen valmennuskurssijärjestelmä ei tee samaa. Valtio, kunnat tai yliopistot eivät jaa pienituloisista perheistä tuleville hakijoille valmennuskurssistipendiä – eivätkä niin tee valmennuskursseja järjestävät yrityksetkään.

Korkeakouluun ylioppilaskirjoitusten tai avoimen yliopiston kautta

Korkeakoulujen opiskelijavalintaa varten on jo olemassa toimiva keino: Suomen ylioppilastutkintojärjestelmä. Ylioppilastutkintolautakunta itsekin kertoo nettisivuillaan, että ”suomalainen ylioppilastutkinto antaa myös hyvät mahdollisuudet hakeutua ulkomaisiin yliopistoihin”. Miksi sitä ei siis voisi käyttää myös pääasiallisena väylänä suomalaisiin yliopistoihin?

Ylioppilaskirjoitusten käyttäminen nykyistä laajemmin pääasiallisena valintakriteerinä lisäisi tasa-arvoa ja tehostaisi opiskelijavalintaprosessia. Tasa-arvoa lisää se, että jokainen lukiosta valmistuva osallistuu joka tapauksessa ylioppilaskirjoituksiin. Näin ollen niihin osallistuminen ja valmistautuminen ei ole ylimääräinen kustannus oppilaalle samalla tavalla kuin pääsykokeet.

Kun yliopistot julkaisevat sisäänpääsyyn vaadittavat ylioppilaskirjoitusarvosanat, hakijoiden on helppo verrata omia arvosanojaan niihin ja saada realistinen käsitys omista mahdollisuuksista päästä sisään. Tämä kannustaa hakijoita, jotka muuten saattaisivat jättää kokonaan hakematta ajatellen, että ”enhän minä kuitenkaan sisään pääsisi”. Erityistä merkitystä tällä olisi niille hakijoille, joilla ei ole omassa perhepiirissä korkeakoulututkinnon suorittaneita.

Pääsykokeita puolustetaan usein sillä, että kaikki eivät ole vielä lukioiässä osanneet panostaa opintoihin ja että ylioppilaskirjoitusten perusteella ei saa tuomita ketään pysyvästi korkeakoulujen ulkopuolelle. Yksi ratkaisu on kehittää entisestään avoimen yliopiston kautta tapahtuvaa opiskelijoiden sisäänottoa. Perusopintojen suorittaminen  avoimessa yliopistossa on mahdollista jo nyt. Se ei edellytä pääsykokeita tai ylioppilaskirjoituksiin perustuvaa valintaa. Avoimessa yliopistossa osoitetun opintomenestyksen pohjalta on mahdollista hakea opiskelupaikkaa myös yliopistoista.

Toisessa luvussa ehdotin yliopistojen maisteripaikkojen määräytymistä kandivaiheen opiskelumenestyksen perusteella. Siinä, kuten avoimen yliopiston kautta tapahtuvan opiskelupaikan hakemisessa, vaaditaan samaa: opiskelijan pitkäjänteisyyttä, ei kertaonnistumista.

Paljon opittavaa – maisteriopinnoista pitää voida periä lukukausimaksua

Kansainvälisessä vertailussa Suomen korkeakoulujärjestelmä on rahoitusrakenteeltaan varsin poikkeuksellinen. Yksityinen rahoitus muodostaa pienemmän osan rahoituksesta kuin missään muussa OECD-maassa.

Suomi käyttää julkista rahaa korkeakoulujärjestelmään enemmän kuin mikään muu OECD-maa suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Suomen korkeakoulut ovat siis kaikista eniten riippuvaisia julkisesta rahoituksesta.

Erityisen ikäväksi tilanteen tekee se, että Suomen julkinen talous on väestön ikääntymisen vuoksi tiukoilla. Tilastokeskuksen mukaan työikäisen väestön määrä on kääntynyt laskuun jo vuonna 2010, ja laskun odotetaan jatkuvan vuoteen 2030 asti.

Maksajien määrän väheneminen ja samanaikainen huollettavien määrän kasvu on hankala yhdistelmä. Julkisen talouden ollessa jo valmiiksi alijäämäinen kaikki menoerät joudutaan käymään läpi ja säästökohteita on löydyttävä.

Yliopistojen rahoitus on jo nyt joutunut säästötoimien kohteeksi, vaikka isompia julkisen talouden sopeutustoimia on varmasti luvassa 2020-luvulla. Yliopistojen ei suinkaan pitäisi olla ensimmäisten leikkauskohteiden joukossa. Esimerkiksi tuottamattoman maatalouden tukemiseen käytetyt 2,7 miljardia euroa olisivat paljon viisaampi säästökohde. Se, että yliopistot eivät ole kyenneet pitämään puoliaan edes maatalousyrittäjien edunvalvonnan rinnalla, kertoo karua kieltä siitä, mitä ensi vuosikymmenellä on odotettavissa.

Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2017 raportissa todetaan:

”Yliopistoresurssien supistuminen on kansainvälisesti harvinainen ilmiö. Suomi on ainoa maa Euroopassa, jossa korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus populaatiosta ei ole kasvanut 2008 – 2016. Suomi on menettänyt asemansa korkeimmin koulutettuna maana Euroopassa ja OECD:ssa (katso kuitenkin Hedman ja Kivinen, 2017).”

Maisteritutkinnolle omavastuuosuus

Valtion harjoittaman tulonjakopolitiikan tavoitteena tulisi olla yhteiskunnan huono-osaisten tunnistaminen ja auttaminen. Korkeakouluopiskelijoita ei voida pitää yhteiskunnan huono-osaisina.

Lasten ja nuorten syrjäytymistä ehkäisemään perustetun Me-säätiön vuonna 2017 tekemän selvityksen mukaan korkeakoulutetut tienaavat työuransa aikana jopa miljoona euroa enemmän kuin kouluttamattomat. Opiskelijat ovat usein pienituloisia, mutta huomattavasti harvemmin huono-osaisia.

Huono-osaisuus on vaihtoehtojen puutetta. Korkeakouluopiskelijat taas ovat vapaaehtoisesti pienituloisia. He ovat ikäluokkansa lahjakkaimpia, ja heillä on lukuisia vaihtoehtoja opiskelemiselle. He ovat kuitenkin valinneet väliaikaisesti alemman tulotason, jotta voivat loppu-uran ajan nauttia korkeammasta tulotasosta,  mielekkäämmistä työtehtävistä tai sosiaalisesta arvostuksesta.

Tämän vuoksi täysin maksuton maisterin tutkinto ei ole hyvää tulonjakopolitiikkaa. Kuten Me-säätiön tutkimuksesta käy ilmi, korkeakoulututkinnolla on Suomessa erittäin suuri taloudellinen arvo. Koulutetusta väestöstä hyötyy koko yhteiskunta, mutta suurin hyötyjä korkeakoulutuksesta on opiskelija itse.

Kandidaateiksi valmistuvat ovat saaneet kolme vuotta arvokasta mutta maksutonta korkeakouluopetusta ja arvostetun tutkintotodistuksen. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, missä myös kandidaatin tutkinto on maksullinen, suurin osa korkeakouluun päässeistä siirtyy kandidaatin tutkinnon jälkeen työmarkkinoille. Monet korkeakoulutettua työvoimaa edellyttävät työtehtävät eivät siis vaadi maisterin tutkintoa.

Yliopistojen rahoituksen turvaamiseksi olisi syytä laajentaa rahoituspohjaa ja antaa yliopistoille mahdollisuus periä maisteriopiskelijoilta omavastuuosuus tutkinnon kustannuksista lukukausimaksuina. Näin ollen maisterin tutkinnosta perittävä omavastuuosuus siirtäisi osan tutkinnon kustannuksista sille, joka siitä eniten hyötyy: opiskelijalle.

Samalla opintolainan enimmäismäärää tulisi korottaa siten, että koko omavastuuosuus olisi mahdollista kattaa lainalla. Lainan takaisinmaksu tulisi sitoa opiskelijan tutkinnon jälkeisiin tuloihin siten, että takaisinmaksu alkaa vasta, kun valmistuneen maisterin tulotaso on noussut vaikkapa keskimääräisen tulotason yläpuolelle. Jos tulotaso ei nouse tuolle tasolle, ei lainaakaan tarvitsisi maksaa takaisin. Näin opiskelijalle ei muodostuisi rahoitusongelmaa opintojensa aikana eikä riskiä takaisinmaksuvaiheessa. Lisäksi pienituloisista perheistä tuleville opiskelijoille voitaisiin myöntää vapautus omavastuuosuudesta.

Tutkinnon kustannusten omavastuuosuuden rajaaminen vain maisteriopintoihin ja koko omavastuuosuuden kattava opintolaina varmistaisivat parhaiten mahdollisuuksien tasa-arvon säilymisen. Lukukausimaksuista on hyviä kokemuksia muun muassa Iso-Britanniassa. Siellä vuosina 1998, 2006 ja 2012 tehtiin lukukausimaksu-uudistukset edellä kuvatun mukaisesti.

Uudistukset ovat lisänneet yliopistojen resursseja, kun korkeakoulujen opiskelijapaikkojen lukumäärää on voitu kasvattaa. Uudistus on myös lisännyt väestön koulutustasoa. Samanaikaisesti osa lukukausimaksujen tuomista lisäresursseista on kohdistettu pienituloisista perheistä tuleville opiskelijoille.

Uudistusten seurauksena pienituloisista perheistä tulevat nuoret päätyvät korkeakouluopiskelijoiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin ennen uudistusta.

University College Londonin korkeakoulututkimusyksikön tutkimuksen mukaan vuonna 2004 köyhimmiltä alueilta tulevista nuorista noin 10 prosenttia päätyi korkeakoulutukseen. Vuoteen 2016 mennessä tuo osuus oli noussut 20 prosenttia. Ero rikkaisiin alueisiin on toki edelleen suuri, mutta korkeakoulujen lukukausimaksujen periminen on kaventanut eroa.

Paljon opittavaa – korkeakouluverkostoa pitää harventaa

Suomessa on 15 yliopistoa ja 25 ammattikorkeakoulua. Väkilukuun suhteutettuna tämä on kaksinkertainen määrä korkeakouluja muihin Pohjoismaihin verrattuna.  Suomen korkeakouluverkosto on laaja mutta heikko, sillä resursseja on hajautettu liikaa. Tällä hetkellä Suomi tarvitsisi vähemmän mutta paremmin resursoituja korkeakouluja. Nyt meillä on vain kourallinen yliopistoja, joilla on kyky tuottaa huippututkimusta. 

Korkeakoulujen liian suuresta lukumäärästä aiheutuvat ongelmat ovat olleet tiedossa jo pitkään. Muun muassa Valtion tiede- ja teknologianeuvosto kirjoitti vuonna 2006 julkaistussa raportissaan Tiede, teknologia, innovaatiot:

”Voimavarojen parempi käyttö edellyttää päällekkäisten toimintojen karsimista, korkeakoulusektoreiden välisen yhteistyön syventämistä ja yksikköjen muodostamista nykyistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi” (Tiede- ja teknologianeuvosto, 2006)

Samaan tapaan Aalto-yliopiston entinen rehtori Tuula Teeri ja professori Arto Mustajoki vaativat laajan yliopistoverkoston uudelleen arviointia vuoden 2015 raportissaan Innovaatioiden perusta murenee:

”Suomessa oli aikoinaan hyvät perusteet laajalle yliopistoverkolle, mutta kiristynyt kansainvälinen kilpailu on asettanut meidät uuteen tilanteeseen. Huomiota pitää kiinnittää yliopistokentän pieniin toiminnallisiin yksiköihin.
Kaikkiaan yliopistoissamme on 54 tieteenalaa, ja niistä 27 on edustettuna vähintään kuudessa eri yliopistossa. Yksikään näistä 27 tieteenalasta ei nouse tasoltaan yli maailman keskitason.” (Mustajoki, Teeri, 2015)

Shanghain yliopiston ylläpitämässä kansainvälisessä yliopistovertailussa suomalaisista yliopistoista vain viisi yltää 500 parhaan yliopiston joukkoon. Tätä voi pitää vielä kohtuullisena suorituksena.

Esimerkiksi Ruotsista samalle listalle yltää 11 yliopistoa. Väkilukuun suhteutettuna Ruotsissa on noin 22 prosenttia enemmän huippuyliopistoja kuin Suomessa.

Sijoitusten lähempi tarkastelu ei kuitenkaan ole mairittelevaa suomalaisten yliopistojen kannalta. Suomen huippuyliopistoista kolme sijoittuu välille 401–500. Eli maailman 400:n parhaan yliopiston listalla Suomella on enää kaksi yliopistoa: Helsingin yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto. Edes työnimellä ”huippuyliopisto” tituleerattu Aalto-yliopisto ei siis mahdu tuohon ryhmään. Ruotsin korkeakouluista sen sijaan kymmenen on maailman 400:n parhaan yliopiston joukossa.

Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2017 raportin mukaan eri tieteenalojen merkittävimmät yksiköt ovat Ruotsissa huomattavasti suomalaisia yksiköitä suurempia. Ruotsissa alan suurimmissa yksiköissä on keskimäärin 26 professuuria, kun taas Suomessa on vain 17 professuuria. Kun Suomen korkeakoulujärjestelmän absoluuttiset resurssit ovat selvästi pienemmät kuin Ruotsin, on resurssien keskittäminen sitäkin perustellumpaa.

Samaan aikaan, kun Suomessa päätettiin vuonna 2010 muodostaa Aalto-yliopisto yhdistämällä kolme erillistä korkeakoulua – Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Teknillinen korkeakoulu – Tanskassa toteutettiin astetta kunnianhimoisempi korkeakoulu-uudistus.

Tanskassa oli havaittu samat hajanaisen korkeakoulukentän ongelmat kuin Suomessa. Vastatakseen kiristyvään kansainväliseen kilpailuun Tanskassa toteutettiin vuonna 2007 yliopisto-uudistus. Siinä yhdistettiin 25 korkeakoulua ja tutkimuslaitosta siten, että instituutioiden lukumäärä laski yhteentoista. Uudistuksen jälkeen maassa oli kahdeksan yliopistoa ja kolme tutkimuslaitosta. Tanskassa tutkimusrahoitus on kohdistettu pääasiassa seitsemälle tutkimusyliopistolle, joissa tapahtuu 97 prosenttia kaikesta yliopistotutkimuksesta.

Norjassa korkeakouluja fuusioitiin 1990-luvulla eli samaan aikaan, kun Suomessa puuhattiin ammattikorkeakoulu-uudistusta. Norjassa keskustelu fuusioiden tarpeesta oli käynnistynyt jo vuonna 1965 perustetun yliopistojen tulevaisuutta selvittäneen Ottosen-komitean mietinnön myötä. Päätöksenteon ja fuusioiden toteuttamisen vaikeudesta kielii se, että uudistus tehtiin vasta 29 vuotta myöhemmin.

Vuonna 1994 Norjassa fuusioitiin 98 ammattikorkeakoulua 26:ksi instituutioksi. Tuon suuruudistuksen jälkeen Norja on jatkanut samalla linjalla. Viimeisen 20 vuoden aikana Norjassa ammattikorkeakoulujen lukumäärä on jatkanut pienentymistä ja myös yliopistoja on kannustettu fuusioitumaan. Nykyinen lainsäädäntö vaikeuttaa korkeakoulujen fuusioita

Aalto-yliopiston muodostamisen jälkeen Suomessa on nähty myös muita yhdistymisiä. Esimerkkeinä yhdistymisistä ovat Taideyliopisto sekä Itä-Suomen yliopisto. Taideyliopisto syntyi Sibelius-Akatemian, Teatterikorkeakoulun ja Kuvataideakatemian yhdistämisestä.

Itä-Suomen yliopisto yhdisti Kuopion ja Joensuun yliopistot. Lisäksi Turun yliopisto on ainakin hallinnollisesti nielaissut Turun kauppakorkeakoulun. Näidenkin fuusioiden jälkeen yliopistoja on edelleen neljätoista.

Korkeakoulujen lukumäärän pienentäminen olisi mahdollista toteuttaa samanaikaisesti duaalimallista luopumisen kanssa. Duaalimalli on ongelmallinen ammattikorkeakoulun ja yliopiston fuusiossa.Duaalimalli pakottaa oppilaitokset fuusiossa yhtiörakennekikkailuun: yliopistokonsernista tulee osakeyhtiömuotoisen ammattikorkeakoulun omistaja ja ammattikorkeakoulusta tytäryhtiö. Lainsäädäntö ei salli muuta ratkaisua. Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille pitäisi antaa vahvat taloudelliset kannustimet nopeuttaa hitaasti alkanutta fuusioitumista.

Fuusioille pitäisi antaa valtion tuki ja lainsäädäntöä olisi päivitettävä. Itsenäisten korkeakoulujen lisäksi Suomessa toimivien kuuden yliopistokeskuksen tulevaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta tulisi arvioida kriittisesti.