index.php

Paljon opittavaa – kandidaatin ja maisterin tutkinnot on erotettava toisistaan

Selkein esimerkki Bolognan julistuksen pintapuolisesta toteuttamisesta on yliopistotutkintojen kaksivaiheisuus. Julistus edellyttää, että yliopistotutkinnot jaetaan kahteen osaan: 3–4-vuotiseen alempaan tutkintoon ja 2-vuotiseen ylempään tutkintoon. Suomessa tutkinnot nimettiin kandidaatin ja maisterin tutkinnoiksi.

Ennen Bolognan julistuksen edellyttämää tutkintouudistusta suomalainen kandidaatin tutkinto viittasi yleensä ylempään viisivuotiseen korkeakoulututkintoon. Käytännössä se siis vastasi nykyisen kandidaatin ja maisterin tutkinnon yhdistelmää – se vain suoritettiin yhtenä kokonaisuutena.

Bolognan julistukseen nojaavan eurooppalaisen ohjeistuksen tarkoitus oli lisätä oppilaiden liikkuvuutta yliopistojen ja maiden välillä. Ajatuksena oli, että yhteneväisten kandidaatin tutkintojen perusteella olisi helpompaa hakea toisessa yliopistossa suoritettavaan maisterin tutkintoon.

Korkeakoulujen välinen liikkuvuus lisää kilpailua sekä oppilaiden että instituutioiden välillä ja kannustaa molempia parempiin suorituksiin. Globaalissa ympäristössä kansainvälisen liikkuvuuden tuoma parempi kielitaito ja eri kulttuurien tuntemus ovat entistä arvokkaampia taitoja. Lisäksi kaikenlainen liikkuvuus on tehokas tapa siirtää parhaita käytäntöjä maasta ja instituutiosta toiseen.

Suomessa tämä hyvä tavoite on onnistuttu torppaamaan. Kandidaatin tutkinto on jäänyt pelkäksi muodollisuudeksi, eikä siitä ole tullut itsenäistä tutkintoa. Suomessa lähes kaikki yliopistojen opiskelupaikat myönnetään edelleen maisterin tutkintoon johtavaan 3+2-vuotiseen ohjelmaan. Opiskelijat etenevät automaattisesti maisteriopintoihin, eivätkä maisteriopinnot edes edellytä sitä, että kandidaatin tutkinto olisi valmis. Maisterivaiheen opinnot on siis mahdollista aloittaa, vaikka alempi tutkinto olisi vielä kesken.

Kansainvälisessä vertailussa käytäntö on varsin poikkeuksellinen. Järjestelmä ei myöskään kannusta korkeakouluja strukturoimaan tutkinto-ohjelmiaan siten, että ne voi suorittaa järkevästi normaaliajassa, minkä takia opiskeluajat venyvät. Suomessa lähes kaikki paikat maisteriopintoihin varataan oman koulun oppilaille

Muualla maailmassa maisteriohjelmiin haetaan erikseen, ja kaikki hakijat ovat samalla viivalla riippumatta siitä, ovatko he tehneet kandidaatin tutkinnon samassa vai toisessa yliopistossa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa opinto-oikeus myönnetään vain kandidaatin tutkintoon. Sen suoritettuaan opiskelijat harvoin jatkavat opintojaan samassa yliopistossa. Käytännössä ainoat opintosuunnat, joissa opinto-oikeus myönnetään suoraan ylempään tutkintoon, ovat lääketiede ja eräät erikoistuneet tekniset alat.

Suomalainen tapa jakaa maisterivaiheen opiskelupaikat oman yliopiston kandidaateille pitäisi lopettaa. Tällä uudistuksella olisi kolme hyvää vaikutusta:

  • Uudistuksen myötä useammat siirtyisivät työelämään kandidaatin tutkinnolla.
  • Uudistus palkitsisi opiskelijoita panostamisesta kandidaattivaiheen opintoihin. Siten parhaiten opinnoissa menestyneillä olisi myös parhaat edellytykset päästä halutuimpiin maisteriohjelmiin.
  • Uudistus mahdollistaisi maisterivaiheen opiskelupaikkojen kohdentamisen niille opiskelijoille, joilla on opintoihin parhaat edellytykset.
  • Uudistus lyhentäisi valmistumisaikoja, kun opintojen eteneminen normaalissa, tutkinnon laajuuden mukaisessa ajassa yleistyisi.

Suomalaisten yliopistojen välillä on opiskelijoiden näkökulmasta selkeitä haluttavuuseroja. Yleisradio teki vuonna 2014 vertailun, joka perustui Tilastokeskuksen keräämiin tietoihin. Vertailun mukaan esimerkiksi Helsingin yliopistosta valmistuvat oikeustieteen maisterit tienaavat keskimäärin enemmän kuin maamme muista korkeakouluista valmistuvat oikeustieteen maisterit. Perustellusti voidaan sanoa, että Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan maisteriohjelma on alallaan Suomen halutuin.

Nykyisen mallin mukaisesti Helsingin yliopiston kandidaatin tutkinnon heikolla keskiarvolla suorittanut opiskelija saa automaattisesti opiskelupaikan Suomen halutuimmasta maisteriohjelmasta. Muissa yliopistoissa oikeustieteen alemman tutkinnon suorittaneet voivat hakea yhteensä kymmentä paikkaa, jotka on varattu Helsingin yliopiston ulkopuolelta tuleville.

Koska yliopiston vaihto astetta parempaan opinahjoon on tehty niin vaikeaksi ja maisteripaikka omassa yliopistossa on jo varma, miksi opiskelija panostaisi alempaan, kandidaatin tutkintoon?

Paljon reilumpaa ja kannustavampaa opiskelijoille olisi, jos kaikki oikeustieteellisen maisterivaiheen paikat jaettaisiin yhteishaun perusteella.

Näin parhaat ohjelmat saisivat parhaat opiskelijat. Opiskelijoilla olisi motivaatiota suorittaa opintonsa huolellisesti alusta loppuun, kun hyvästä opintomenestyksestä palkittaisiin mahdollisuudella valita ensimmäisten joukossa, missä jatkaa opintojaan.

Tällä hetkellä korkeakoulun vaihtaminen kandidaatin ja maisterin tutkinnon välissä on niin vaikeaa, että parhaiden yliopistojen kandiohjelmiin kannattaa pyrkiä, vaikka opinnot olisi jo aloittanut muualla ja parempaan korkeakouluun päästessä ne joutuisi aloittamaan alusta.

Suomen nykyjärjestelmä vaikeuttaa myös poikkitieteellisyyttä. Kun lähes kaikki maisteriohjelmien paikat on varattu juuri samasta pääaineesta kandidaatin tutkinnon tehneille, pääaineen vaihtaminen on vaikeaa. Helsingin yliopistossa pääaineen vaihtaminen tiedekunnan sisällä saattaa olla vaikeampaa kuin ulkomaiseen yliopistoon siirtyminen.

Esimerkiksi valtiotieteellisessä tiedekunnassa antropologian kandidaatin tutkinnolla ei ole ollut mahdollista siirtyä valtio-opin maisteriohjelmaan. Sen sijaan samalla tutkinnolla on päässyt opiskelemaan valtio-oppia Iso-Britannian huippuyliopistoihin.

Pieniä parannuksia on toki nähty. Muutamat tiedekunnat eri yliopistoissa ovat perustaneet erityisesti kansainvälisille opiskelijoille suunnattuja maisteriohjelmia, joihin myös oman yliopiston opiskelijat joutuvat hakemaan. Näiden maisteriohjelmien opiskelijamäärät ovat kuitenkin marginaalisia kokonaisuuteen nähden.

Paljon opittavaa – duaalimallista on luovuttava

Bolognan julistuksen myötä alkanut Euroopan korkeakoulujärjestelmien yhtenäistäminen on aiheuttanut toimenpiteitä myös Suomessa. 

Yliopistojen osalta näkyvin muutos on ollut viisivuotisen ylemmän korkeakoulututkinnon jakaminen kaksivaiheiseksi elokuussa 2005 voimaan tulleen tutkintouudistuksen myötä. Nykyisin ylempi korkeakoulututkinto koostuu kolmivuotisesta kandidaatin ja kaksivuotisesta maisterin tutkinnosta.

Tutkintonimikkeiden merkitysten muuttaminen ja uusien nimikkeiden tuominen järjestelmään on ollut näkyvä ja suuria ponnistuksia vaatinut prosessi. Valitettavasti todelliset muutokset ovat jääneet kosmeettisiksi ja uudistuksen tavoitteet ovat suurelta osin vielä saavuttamatta. Yhtenä uudistuksen tavoitteena oli lisätä opiskelijoiden liikkuvuutta oppilaitosten välillä. Suomessa tähän tavoitteeseen ei ole päästy.

Pääsääntöisesti suomalaiset yliopistot myöntävät opinto-oikeuden suoraan ylempään korkeakoulututkintoon. Tästä syystä kandidaatin tutkinto on jäänyt pelkäksi muodollisuudeksi. Se, että omassa yliopistossa voi aloittaa maisteriopintojen suorittamisen jo ennen kandidaatin tutkinnon valmiiksi saamista, nostaa kynnystä vaihtaa toiseen yliopistoon.

Ne harvat opiskelijat, jotka päättävät hyödyntää mahdollisuuttaan vaihtaa korkeakoulua kandidaatin ja maisterin tutkinnon välillä, joutuvat usein suorittamaan erillisiä, ja usein jopa puolen vuoden mittaisia ”siltaopintoja”.

Tarpeettomien siltaopintojen välttämiseksi korkeakoulujen pitäisi siirtää enemmän vastuuta opiskelijalle, jotta hänen lähtötaitonsa maisteriopintoihin ovat riittävät. Pahimmillaan täysin tarpeettomat siltaopinnot lykkäävät valmistumista jopa puolella vuodella.

Lisäksi Suomella on itse aiheutettuja ongelmia pitkien valmistumisaikojen ja turhien välivuosien kanssa. Ensimmäiseen on syynä tutkintojen heikko strukturointi ja huonot kannustimet opiskelijoille, jälkimmäiseen tehoton opiskelijavalintaprosessi. Molemmat ongelmat vähentävät korkeakoulutettujen valmistumisen jälkeisiä työvuosia. Jos valtio ja opiskelija panostavat kalliiseen korkeakoulutukseen, siitä olisi syytä saada mahdollisimman suuri hyöty ja keskittää Työvuodet tutkinnon jälkeiseen aikaan – ei sitä edeltävään.

Yliopisto-opiskelijat ovat duaalimallin voittajia

Juuri ennen Bolognan julistuksen käynnistämää prosessia Suomi oli saanut valmiiksi ammattikorkeakoulujärjestelmän uudistuksen. Ensimmäiset pysyvät ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa vuonna 1996 vuosikymmenen alkupuolella tehtyjen kokeilujen jälkeen. Uudistus toteutettiin vain kolme vuotta ennen kuin opetusministeri Maija Rask (sdp) allekirjoitti Bolognan julistuksen.

Valitettavasti juuri valmistunut ammattikorkeakoulu-uudistus ja Bolognan julistus eivät olleet keskenään yhteensopivia. Mikäli Suomi ei olisi juuri saanut valmiiksi mittavaa uudistusta, korkeakoulujamme olisi voitu lähteä uudistamaan jo aikaisemmin anglosaksisen mallin mukaiseksi. Kynnys muuttaa juuri valmiiksi saatua ammattikorkeakoulumallia oli liian suuri.

Bolognan julistuksen lähtökohdaksi otettiin anglosaksinen malli, jossa korkeakoulujen välillä voi olla merkittäviäkin painotus- ja tasoeroja. Sen sijaan korkeakouluja ei ole jaettu kategorisesti ammatillisiin ja akateemisiin instituutioihin. Anglosaksisessa mallissa yliopiston tarjoamat tutkinnot vaihtelevat yliopiston profiilin mukaan.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa on mahdollista, että yliopisto tarjoaa sairaanhoitajakoulutusta, lääkärikoulutusta tai molempia. Suomalaiset opiskelijat ja valmistuneet kärsivät tarpeettomasti Suomen duaalimallista. Ammattikorkeakoulu-termille ei englannin kielessä ole edes hyvää vastinetta. Virallinen käännös university of applied science ei ole laajasti tunnettu Suomen ulkopuolella.

Suomessa erityisesti yliopisto-opiskelijoiden etujärjestöt ovat aktiivisesti vastustaneet duaalimallista luopumista. Suomen ylioppilaskuntien liiton mukaan ”yliopistojen tehtävä on antaa ylintä (‘tutkimukseen perustuvaa’) opetusta. Tämä edellyttää opetuksen ja tutkimuksen kiinteää yhteyttä. Yleinen lähtökohta on, että opettajat tutkivat ja tutkijat opettavat”. SYL:n mukaan ammattikorkeakoulujen tehtävä on lähtökohtaisesti eri: ”ammattikorkeakoulujen opetuksen lähtökohta taas on työelämä ja käytännönläheisyys”.

Suurin osa yliopistoista valmistuneista opiskelijoista kuitenkin päätyy tekemään töitä tutkimussektorin ulkopuolella. Esimerkiksi markkinoinnin osalta tämän jaottelun keinotekoisuus on täysin ilmeistä.

Sekä kauppakorkeakouluissa että ammattikorkeakouluissa annettu markkinoinnin koulutus perustuu tutkittuun tietoon, ja molemmissa suurin osa opiskelijoista arvostaa tutkinnon ja koulutuksen hyödyllisyyttä työelämässä.

Edellä mainitun kaltaisia kannanottoja lukiessa on hyvä muistaa, että yliopistoista valmistuneet ovat duaalimallin suurimpia voittajia. Ylempi korkeakoulututkinto on muodollinen pätevyysvaatimus useisiin valtion virkoihin. Ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen työelämään siirtyneet eivät siis voi tulla valituiksi noihin virkoihin riippumatta siitä, mitä ansioita, saavutuksia ja täydennyskoulutuksia heille on työurallaan kertynyt.

Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden syrjiminen näin kategorisesti on selvästi ristiriidassa Suomen elinikäisen oppimisen periaatteen kanssa. Ei ole uskottavaa, että tyypillisesti noin 18–24-vuotiaana suoritettujen opintojen aikana yliopisto-opiskelijat oppisivat systemaattisesti jotain sellaista, mitä ammattikorkeakoulusta valmistuneet eivät voi oppia työelämässä 10, 20 tai 30 vuoden aikana. Tai jos näin on, puheet elinikäisestä oppimisesta voidaan unohtaa.

Tietenkin on poikkeuksia, joiden kohdalla jaottelu on perusteltua. Esimerkiksi lääkärin ammatin kohdalla. Lääkäriksi pätevöidytään vain opiskelemalla lääketiedettä. Sama logiikka kuitenkin pätee vain harvoihin ammatteihin. Tätä kirjoittaessani sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla on auki viestintäpäällikön työpaikka. Ei ole mitään perustetta olettaa, että kyseiseen viestintäpäällikön tehtävään ei olisi mahdollista pätevöityä työelämässä, vaikka olisi suorittanut ”vain” ammattikorkeakoulututkinnon.

Useimmilla aloilla kategorisen jaottelun suurin merkitys on yliopistosta valmistuneiden suojeleminen kilpailulta. Kun hakijoita karsitaan mahdollisesti vuosikymmeniä sitten suoritettujen opintojen perusteella, yliopistotutkinnon arvo korostuu huomattavasti. Ilmiö toistuu liike-elämässä. Monissa suurissa yrityksissä uran eteneminen voi tietyllä tasolla tyssätä, mikäli tutkinto on vääränlainen. Näin voi tapahtua siitäkin huolimatta, että tutkinnolla ei ole mitään merkitystä työntekijän työpanoksen kannalta.

Viime vuosien kehityksestä päätellen asenteet yrityselämässä ovat jossakin määrin muuttuneet tai muuttumassa. Etenkin startupien kaltaisissa kasvuyrityksissä tutkintonimikkeiden ja -todistusten merkitys on vähentynyt – painavinta valuuttaa on osaaminen. Tällaista kehitystä olisi syytä edistää muuallakin ja luopua korkeakoulujen duaalimallista.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen raja hämärtyy jo

Duaalimallista olisi järkevää luopua siitäkin syystä, että ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välisten erojen hämärtyminen on jo alkanut.

Prosessi on käynnistynyt Lapissa, Tampereella ja Kaakkois-Suomessa. Näillä paikkakunnilla on nähty yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen fuusioita. Tavoitteena on ollut luoda laaja-alaisia eri tieteenaloja yhdistäviä, kansainvälisesti tunnettuja ja kustannustehokkaita yliopistokonserneja. Fuusiot on toteutettu siten, että yliopistoista on tullut samalla alueella toimivien ammattikorkeakoulujen omistajia.

Yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhdistämässä yliopistokonsernissa voi olla vaikea sanoa, missä ammattikorkeakoulu loppuu ja yliopisto alkaa. Rajojen hämärtyminen instituutiotasolla kertoo duaalimallin luomien rajojen keinotekoisuudesta: voi tosiaan olla vaikea nähdä, mikä ero samalla oppiaineella on, jos verrataan ammattikorkeakoulun ja kandidaatin tutkintoa.

Duaalimallista luopumisen jälkeen nykyiset ammattikorkeakoulut voisivat myöntää kandidaatin tutkintoja. Maisteriohjelmien oppilasvalinnoista päättävien puolestaan tulisi arvioida, mitkä kandidaatin tutkinnot antavat riittävät tiedot ja taidot kyseiseen koulutusohjelmaan.

Tiukasta duaalimallista luopuminen myös vähentäisi ensimmäiseen opiskelijavalintaan liittyviä paineita. Kun kandidaatin tutkinnon jälkeen olisi helpompaa hakea maisterivaiheen opiskelupaikkaa arvostetummasta oppilaitoksesta, se vähentäisi opiskelijoiden kokemaa painetta ensimmäisestä opiskelijavalinnasta.

Alkon selviytymistaistelun seuraava erä: etämyynti

Viime vuoden lopussa eduskunta hyväksyi alkoholilain uudistuksen. Uudistus koostui pienistä, mutta sinänsä tervetulleista alkoholisääntelyn kevennyksistä. Esimerkiksi Alkon monopoli rajattiin 5,5 prosenttia vahvempiin tuotteisiin, kaupassa myytävien tuotteiden valmistustaparajoite poistettiin ja anniskeluluvan ehtoja kevennettiin.

Yksi sääntelymuoto, johon ei tehty muutoksia, on alkoholin etämyyntiä koskeva lainsäädäntö. Etämyynti tarkoittaa käytännössä alkoholin ostamista toisessa EU-maassa toimivasta verkkokaupasta. Etämyynnissä myyjä järjestää toimituksen ostajalle ja on myös velvollinen varmistamaan, että kaikki verot maksetaan asianmukaisesti. Suomessa viranomaiset ovat vuosikaudet toimineet sen mukaisesti kuin että alkoholin etämyynti toisesta EU-maasta Suomeen olisi laitonta. 

Alkoholilain uudistuksen yhteydessä hallituspuolueet sopivat, että etämyyntiä koskevaa lainsäädäntöä ei muuteta. Asian piti olla tällä selvä kunnes perustuslakivaliokunnassa kiinnitettiin huomiota siihen, että mikään eduskunnan säätämä laki ei itse asiassa kiellä etämyyntiä. Viranomaiset olivat vain itse päättäneet toimia kuin se olisi kiellettyä. Perustuslakivaliokunta otti varsin perustellun kannan, että toiminta mikä ei ole lailla kiellettyä ei voi olla rangaistavaa. Tulli ei siis saisi puuttua etämyyntiin.

Kun huomattiin, että viranomaiset olivat mielivaltaisesti estäneet etämyynnin ilman minkään lain tuomaa oikeutusta, looginen ratkaisu olisi ollut etämyynnin salliminen. Sen sijaan sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän, jonka tehtävä on “selvittää alkoholijuomien rajat ylittävän etämyynnin rajoittamista ja tehdä ehdotukset uusiksi säännöksiksi.” Siis uusiksi kielloiksi.

Etämyynnin kieltämisessä on kyse vain Alkon suojelemisesta

Ottaen huomioon, että alkoholi on addiktiota ja terveyshaittoja aiheuttava aine ja Suomessa terveydenhuolto kustannetaan julkisista varoista, on perusteltua pyrkiä sääntelemään alkoholihaittoja.

Suomessa alkoholihaittojen sääntelyyn käytetty keinovalikoima on hyvin laaja. Käytössä on mm. saatavuuden ajallinen rajoittaminen, valtion monopoli, markkinointirajoitukset ja korkeat verot. Osa näistä keinoista on tehokkaampia vähentämään alkoholihaittoja kuin toiset. Etämyynnin kieltäminen on näistä mahdollisesti tehottomin. Se ei rajoita ajankohtaa, milloin viinejä voidaan nauttia.

Vaikka viiniharrastaja ostaisi laatikollisen viiniä päihtyneenä, niin useiden päivien toimitusaika varmistaa sen, ettei hän pääse siitä samantien nauttimaan. Etämyynnin kieltäminen rajoittaa lähinnä minkälaisia viinejä viiniharrastajat voivat ostaa ja minkälaista liiketoimintaa on mahdollista harjoittaa.

Etämyyntikiellon kohdalla kyse ei siis ole alkoholihaittojen ehkäisystä vaan Alkon monopoliliiketoiminnan suojelemisesta. Kiellon kannattajat eivät pyri suojelemaan ulkomailta viinejä ostavia henkilöitä heidän omilta valinnoiltaan, vaan ohjaamaan heidän rahat valtion monopoliyhtiön tiskille.

Ruotsissa on Suomen lisäksi EU:n ainoa alkoholimonopoli. Vaikka Systembolagetin asema Ruotsissa on vielä paljon vahvempi kuin Alkon Suomessa, niin etämyynti on ollut asia, jota edes Ruotsissa ei ole katsottu tarpeelliseksi kieltää. Etämyynti kattaa vain yhden prosentin Ruotsin kokonaiskulutuksesta ja se keskittyy pääasiassa viineihin.

EU puolustaa suomalaisen kuluttajan etua

Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän odotetaan julkaisevan mietintönsä lähiaikoina. Luvassa on uusi yritys kieltää etämyynti. Poliittinen tahto suojella Alkoa tuntuu olevan voimakkaampi kuin poliittinen tahto suojella kuluttajien etua.

Pelkästään Ranskassa arvioidaan olevan yli 100 000 viinin tuottajaa, joten Alko ei ikinä pysty tarjoamaan samanlaista valikoimaa kuin internetin kautta tapahtuva etämyynti. Lisäksi kilpailu pitää hinnat edullisena. Toisin kuin matkustajatuonnissa, etämyynnissä valmisteverot ovat samat kuin Suomesta ostettaessa, joten hintakilpailu on reilua ja tasapuolista.

Suomalaisten kuluttajien onneksi EU puolustaa myös heidän oikeuksiaan. EU:n sisämarkkinoiden perusajatukseen kuuluu tavaroiden vapaa liikkuvuus ja tuonnin määrällisten rajoitusten kielto on kirjattu unionin perussopimukseen. Siksi on varsin todennäköistä, että STM:n ehdottamat uudet kiellot kaatuvat myöhemmin EU-tuomioistuimessa.

On valitettavaa, että suomalaiset kuluttajat eivät voi luottaa siihen, että poliitikot puolustaisivat heidän etujaan. Paremman puutteessa on turvauduttava EU-tuomioistuimeen.

 

Editoitu 19.15 poistettu lause tullin toimitusten pysäyttämisestä.

Suomi-Venäjä-seura on edelleen poliittisessa suojeluksessa

Tieto Neuvostoliiton luhistumisesta ei ole ilmeisesti vielä saavuttanut opetus- ja kulttuuriministeriötä. Kylmän sodan aikaisen suomettuneen ilmapiirin vallitessa Suomen valtio päätyi osoittamaan kunnioitusta Neuvostoliitolle antamalla suhteettoman suuria määrärahoja Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle.

Esimerkiksi vuonna 1987 Suomi-Neuvostoliitto-Seura työllisti 50 henkeä, sai valtiolta 9 miljoonan markan määrärahan ja sai lahjoituksena Suomen valtiolta 39 miljoonan markan toimitilat Ruoholahdesta. Tämä avokätisyys ei luonnollisesti ulottunut muiden maiden ystävyysseuroihin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen useimmat vastaavat suomettumisen muodot pikkuhiljaa katosivat vähin äänin, mutta tämä Neuvostoliiton ystävyysseuran muistaminen on säilynyt tähän päivään asti. Avustuksen saajan nimi on ainoastaan vaihtunut Suomi-Venäjä-Seuraksi.

Suomi-Venäjä-Seura saa edelleen yli 1,1 miljoonaa euroa joka vuosi. Tämä on yli puolet ystävyysseuroille jaettavasta 2,1 miljoonasta eurosta. Summa on 20 kertaa suurempi kuin keskimääräinen ystävyysseuroille jaettu avustus.

Mutta onhan Venäjä tavallista tärkeämpi naapuri

Vaikka Venäjä on tärkeä ja Suomessa asuu paljon venäjänkielisiä, opetus- ja kulttuuriministeriön asettama selvitysmies ei löytänyt perusteita SVS:n avustuksen nykyiselle mitoitukselle. Vuonna 2006 ystävyysseurojen rahoitusta meinattiin leikata ja selvitysmies ehdotti myös SVS:n rahoitukseen 40 % leikkausta. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan toteutettu.

Myöskään Venäjällä olevat suomensukuiset kansat eivät ainakaan ole peruste SVS:n jättiavustukselle. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on nimittäin aivan erillinen avustus suomalais-ugrilaista kulttuuriyhteistyötä varten. Tätä rahoitetaan vuosittain 210 000 eurolla.

Vuonna 2008 opetusministeriö asetti työryhmän pohtimaan ystävyysseuroille jaettavien avustuksien määräytymisperusteista ja laatimaan sitä varten seuroja tasapuolisesti kohtelevat kriteerit. Työryhmän ohjeistuksessa kuitenkin erikseen mainittiin, että SVS:ään niitä ei tultaisi soveltamaan.

Jatkuuko Suomi-Venäjä-Seuran poliittinen suojelu?

Ystävyysseurojen liiton kokouksessa opetus- ja kulttuuriministeriön neuvottelevalta virkamieheltä oli kysytty miksi Suomi–Venäjä-seura saa puolet jaettavasta summasta. Vastaus oli lyhyt ja selvä: “päätös on poliittinen ja sillä on pitkät perinteet”.

Erikoiseksi suojelun tekee se, että 2000-luvulla opetus- ja kulttuuriministeriössä on ollut ministereitä kaikista suurista puolueista, mutta kukaan ei ole katsonut tarpeelliseksi koskea tähän suomettumisen reliikkiin.

Vuoden 2018 ystävyysseurojen rahoitus olisi suunnitelman mukaan pitänyt julkistaa jo viime kuussa, mutta jostain syystä päätösten tekeminen ja/tai julkistaminen on lykkääntynyt. Kun julkista raha jaetaan yhdistyksille, se pitäisi tehdä reilujen ja avoimien kriteerien pohjalta. Mielenkiintoista nähdä onko opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ja kulttuuriministeri Sampo Terho sellainen kaksikko, joka uskaltaa uudistaa ystävyysseurojen avustusten jakoperiaatteita. 

Savonlinnnan lennot saavat julkista tukea 265 euroa per matkustaja

Tammikuussa Ruotsi otti käyttöön lentoveron, jonka tarkoituksena on hillitä lentämisestä aiheutuvia hiilidioksidipäästöjä. Lentovero on noin 6 euroa kotimaanlennoilta ja noin 41 euroa mannertenvälisiltä lennoilta.

Suomessa lentoliikennettä sen sijaan tuetaan julkisilla rahoilla. Suomessa kaupallisia lentoasemia operoivan Finavian lentoasemista Helsinki-Vantaan lentoasema on ainoa kannattava lentoasema. Helsinki-Vantaan voitoilla Finavia tukee sen 18 maakuntakentän tekemiä tappioita. Nämä maakuntakentät tekevät tappioita 20 miljoonaa euroa vuodessa. Keskimäärin yksittäinen maakuntakenttä tekee siis tappiota noin miljoona euroa vuodessa.

Maakuntakenttien tuki on epäläpinäkyvää

Valtio-omisteisen Helsinki-Vantaan tekemät voitot ovat julkisia varoja siinä missä veroeurotkin. Siksi niiden käytöstä pitäisi päättää samoin periaattein kuin muidenkin julkisten varojen. Nykyjärjestelmässä näin ei kuitenkaan tehdä. Maakuntakenttien tukemisen sijaan olisi mahdollista jakaa nuo 20 miljoonaa valtiolle osinkoina, jolloin ne voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutukseen tai terveydenhuoltoon.

Olisi myös aivan hyvin mahdollista että hallituksen budjettineuvotteluissa todettaisiin että maakuntakenttien tukeminen on paras käyttö noille rahoille. Nyt, kun tuki jaetaan Finavian sisäisesti, rahankäytön priorisointi on epäläpinäkyvää ja epädemokraattista. Finavia ei esimerkiksi julkista tarkempia tietoja siitä miten tappiot jakautuvat kenttien välillä.

Lentoaseman operointi on korkeiden kiinteiden kulujen vuoksi volyymibisnestä. Tämän vuoksi suurten liikennemäärien Helsinki-Vantaa on niin kannattava, että se pystyy kannattalemaan pitkää listaa tappiollisia kenttiä. Se myös tarkoittaa sitä, että kaikista pienimmät kentätä tekevät suurimmat tappiot.

Lentomatkustajien pitäisi maksaa lennon kustannukset

Esimerkiksi Savonlinnan lentoasema on Finavian verkoston pienimmästä päästä. Sen vuoksi sen tappiot ovat luultavasti selvästi yli miljoonan euroa vuodessa. Oletetaan kuitenkin, että se yltää keskimääräisen kannttavuuteen (vai tappiollisuuteen?). Helsinki-Vantaan lentokentältä tulevan miljoonan euron subvention lisäksi Savonlinnan kaupunki ja Liikennevirasto tukevan Helsinki-Savonlinna välin liikennettä 2,2 miljoonalla eurolla vuodessa.

Kokonaisuudessaan Savonlinnan lentokentän käyttäjät saavat siis vähintään 3,2 miljoonaa euroa julkista tukea vuodessa. Edellisen 12 kuukauden aikana Savonlinnan lentoaseman kautta on kulkenut noin 12 070 matkustajaa. Julkista tukea maksetaan siis 265 euroa per matkustaja.

Savonlinnan lentoaseman kautta kulkevia matkustajia tuetaan tällä hetkellä suhteettoman paljon. Jos tuet poistettaisiin, niin meno-paluulennon hinta Helsingistä Savonlinnaan nousisi 530 euroa. Veikkaan, että melko harva matkustaja olisi valmis maksamaan tuota todellista kustannusta. Lentoverolla on omat hyvät puolensa, mutta ensiksi Suomen tulisi pistää lentomatkustajat maksamaan edes lennosta aiheutuvat suorat kustannukset.

Helsingin kaupunki ei halua myöntää sääntelyn jarruttavan rakentamista

Kirjoitin tammikuussa blogauksen Helsingin tuettu asuminen jarruttaa rakentamista. Tuolloin käytössä olleen ennusteen mukaan Helsingin kaupunki olisi luovuttamassa tontteja asuinrakentamiseen noin 300 000 neliön rakennusoikeuden verran, vaikka tavoitteena oli 380 000 neliön luovutukset. Tavoitteesta jäämisen taustalla on tuettuun asumiseen liittyvä sääntely.

Tiivistetysti ongelmaksi muodostui viime vuonna valtion ja kaupungin tuetun asumisen järjestelmät. Helsingin kaupunki on itse asettanut kiintiön sille, kuinka suuri osa uudisrakentamisesta tulee olla tuettua asumista. Valtio puolestaan on asettanut tuen ehdoksi enimmäishinnan paljonko tuetun asunnon rakennuskustannukset neliötä kohden saavat olla.

Normaaliolosuhteissa järjestelmä ei muodosta erityistä ongelmaa, vaikka se ei myöskään ratkaise asumisen korkeaa hintaa. (Pääkaupunkiseudulla asumisen hinnan ratkaisee kokonaistarjonta, jota tuettu asuminen ei lisää.) Nyt noususuhdanteen aikaan nousseet rakennuskustannukset kuitenkin ylittävät valtion asettamat rajat ja näin ollen tuetun asumisen hankkeita ei saada käyntiin. Näin ollen osa kaupungin tuetulle asumiselle varaamasta kiintiöstä jää rakentamatta.  

Nyt on käynyt ilmi, että lopputulos oli kuitenkin vielä paljon synkempi kuin mitä tammikuussa ennakoitiin. Helsinki jäi viime vuonna paljon kauemmas tavoitteestaan ja asuinrakentamiseen luovutettujen tonttien yhteenlaskettu rakennusoikeus jäi 255 000 neliöön. Tavoitteesta saavutettiin vain kaksi kolmasosaa keskellä kuuminta rakentamisen noususuhdannetta.

Helsingin kaupungin mukaan noususuhdanne estää tonttien luovutukset

Helsingin Kaupunkiympäristön toimialan laatiman selvityksen mukaan keskeinen syy tavoitteesta jäämiselle “voitaneen pitää noususuhdanteen johdosta nousseita urakkahintoja, jotka ovat vaikeuttaneet erityisesti valtion tukeman asuntotuotannon hankkeiden, mutta myös muun säännellyn asuntotuotannon hankkeiden liikkeellelähtöä ja siten myös tontinluovutusta.”

Kaupungin selvityksen logiikka on aivan nurinkurinen. Noususuhdanne on syy sille, että tontteja ei voida luovuttaa rakentamiselle? Tämä on ensimmäinen kerta kun kuulen noususuhdanteen olevan syypää sille, että tonttia ei voida luovuttaa rakentamiselle. Normaalisti juuri noususuhdanteen aikaan tonteista ollaan valmiita maksamaan tavallista enemmän.

Helsingin kaupunki ei halua myöntää, että ongelman takana on poliitikkojen luoma sääntely. Jos tuetun asumisen kiintiöstä joustettaisiin noususuhdanteen aikana, saataisiin laskettua asumisen hintaa ja säästettyä julkisia rahoja.

Tontit, joita ei saatu viime vuonna luovutettua tuetulle asumiselle, olisi pitänyt luovuttaa vapaarahoitteiselle rakentamiselle. Kysyntä on niin voimakasta että vapaarahoitteiset kohteet saadaan käyntiin, vaikka rakennuskustannukset ovat nousseet. Näin asuntojen kokonaistarjonta saataisiin pidettyä korkeammalla kuin mihin nyt pystytään. Tämä tarjonnan lisääminen aidosti vaikuttaa asumiskustannuksiin. Lisäksi samalla olisi säästyneet ne rahat, joilla tuetaan “kohtuuhintaista asumista”.

Ongelma tulee todennäköisesti toistumaan tänä, jos kaupunki syyttää noususuhdannetta eikä korjaa ongelman taustalla olevaa sääntelyä. On totta, että pääministeripuolue keskusta tekee kaupungistumisen vastaista politiikkaa, mutta myös Helsingin kaupunki voisi tehdä enemmän kaupungistumisen eteen.

Varusmiehet pakkotyössä

Suomen asevelvollisuusjärjestelmä on räikeä valtion itse luoma ongelma sekä yksilönvapauden että sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa aion kuitenkin hetkeksi ohittaa nämä itsestään selvät rakenteelliset ongelmat järjestelmässä ja keskittyä ongelmiin sen täytäntöönpanossa. Suomen asevelvollisuutta suorittavien päivärahat ovat häpeällisen pienet.

Suomen varusmiesten päivärahat ovat Liettuan kanssa tasoissa

Suomen varusmiehille maksetaan palveluksen ensimmäisen kuuden kuukauden ajan 5,1 euroa per päivä. Tämä on samaa tasoa kuin Liettuassa, missä varusmiehille maksetaan 140 euroa kuukaudessa. Vertailun vuoksi on syytä todeta, että Liettuassa keskipalkka verojen jälkeen on 667 euroa kuukaudessa.

Kuten arvata saattaa, muissa Pohjoismaissa tilanne ei ole sama. Ruotsin ja Norjan maksavat päivärahat ovat monta kertaa suuremmat. Norjassa varusmiehille maksetaan 17,8 euroa per päivä ja Ruotsissa taas 14,4 euroa per päivä. Kolme kertaa suurempien päivärahojen lisäksi naapurimaamme maksavat varusmiehille vielä tuntuvan kotiuttamisrahan, joka auttaa arkeen paluuta palveluksen loputtua.

Liian alhainen korvaus johtaa asevelvollisten ajan tuhlaamiseen

Jos asevelvollisille maksettaisiin kohtuullinen korvaus heidän menettämästään ajasta, joutuisi puolustusvoimat miettimään tarkemmin miten tätä resurssia eli asevelvollisten aikaa käytettäisiin.

Nyt kun asevelvollisten aika ei maksa juuri mitään on houkutus käyttää sitä kaikkeen muuhunkin kuin maanpuolustustaitojen opettamiseen. Hyvä esimerkki tästä nähtiin eduskunnan päärakennuksen peruskorjauksen yhteydessä. Kun eduskunnan istuntosaliin oli asennettu uusi äänestysjärjestelmä, laitettiin 200 Kaartin jääkärirykmentin varusmiehestä suorittamaan laitteiston testaus. Tällä sinänsä arvokkaalla ja tärkeällä tehtävällä ei ole mitään tekemistä maanpuolustustaitojen kehittämisen kanssa. On kuitenkin halvempaa käskyttää 5,1 euron päiväpalkalla olevia varusmiehiä tekemään työ, kuin tilata vuokratyöfirman kautta keikkatyöntekijöitä.

Tässä tapauksessa on lipsahdettu selvästi pakkotyön puolelle, mutta sama ongelma koskee myös varsinaista maanpuolustuskoulutusta. Kun mietitään varusmiespalveluksen sopivaa kestoa ratkaisevaa on se, että riittävät maanpuolustustaidot ehditään opettaa palvelusta suorittaville. Koulutuksen tehokkuus vaikuttaa siihen kuinka kauan taitojen oppiminen kestää. Jos varusmiehille pitäisi maksaa kohtuullinen korvaus heidän ajastaan, voisi olla järkevää suunnata resursseja tehokkaampien koulutusmetodien kehittämiseen ja pyrkiä lyhentämään palveluksen kestoa viikoilla tai jopa kuukaudella.

Suomen trumpilainen vasemmisto

Tuomas Enbuske julkaisi eilen kirjoittamansa Ajatusten alennusmyynti-pamfletin päivitetyn version. Pamfletissa Enbuske teilaa talouteen liittyviä vääriä väittämiä, joita toistuvasti esiintyy poliittisessa keskustelussa. Yhtenä näistä heitoista on “maahanmuuttajat vievät meidän työpaikat”.

Tavastialla järjestettyyn julkaisutilaisuuteen oli kutsuttu Enbusken vastaväittäjäksi vasemmistolaiseksi itseään kutsuva rappari Karri “Paleface” Miettinen. Enbuske oli ottanut pamfletissaan tarkasteluun Palefacen Helsinki-Shangri-La kappaleen sanoitukset.

Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan
Julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan
Hurahuh-hah-hei, mistä halvimmalla saadaan
Sillä niin me tehdään Helsingistä Shangri-La

Kappaleessa työperäistä maahanmuuttoa ei kuvata lähtökohtaisesti positiivisena ilmiönä, vaan tallinnalaiset työmiehet ovat yksi ilmiö ylivelkaantumisen, leipäjonojen, kodittomuuden ja päihdeongelmien joukossa.

Onko Palefacen mielestä ylipäänsä huono asia, että Suomeen saapuu tallinalaisia työntekijöitä vai voisiko ongelma olla, että heitä mahdollisesti riistetään Suomessa maksamalla liian pientä palkkaa? Joka tapauksessa Suomessa maksettava palkka on niin hyvää, että sen perässä kannattaa vaihtaa maata.

Jos taas kyse on siitä että heidän ei ylipäätänsä pitäisi tulla Suomeen, kyse on paljon ikävämmästä nostosta. Silloin se ei poikkea juuri ollenkaan Trumpin suunnitelmasta rakentaa muuri Meksikon rajalle tai asettaa tuontitulleja.

Työperäinen maahanmuutto jakaa suomalaista vasemmistoa. Paleface näyttää edustavan usein myös ay-liikkeessä esiintyvää trumpilaista vasemmistoa, jonka solidaarisuus ei ulotu edes virolaisiin työntekijöihin. Toista reunaa edustaa taas vasemmistoliiton Anna Kontula, joka kannattaa työperäisen maahanmuuton tarveharkinnan poistamista.

Eilisessä julkistustilaisuudessa Enbuske pääsi palaamaan kappaleen sanoituksiin. Kysyttäessä onko hyvä asia, että Suomeen tulee tallinalaisia julkisivuduunareita, Paleface ohitti kysymyksen ilmoittaen olevansa “suomalaisen työn puolustaja”. Palefacella on selvästi hankaluuksia myöntää virolaisille samoja oikeuksia, joita hän itse pitää itsestäänselvyyksinä. Pari vuotta vanhassa haastattelussa Paleface totesi “Jos olisin tuntenut tarvetta muuttaa ulkomaille, olisin jo Tallinnassa.”

Maakuntavaalien lainsäädäntö ei noudata demokratian perusperiaatteita

Maakuntavaaleja koskeva lainsäädäntö ei edelleenkään ole voimassa, vaikka vaalit on tarkoitus pitää lokakuussa. Näin viime tippaan jätetty lain säätäminen on demokratian perusperiaatteiden vastaista ja syrjii pieniä puolueita.

Euroopan neuvoston alainen Venetsian komissio on asiantuntijaryhmä, jonka tehtävä on neuvoa sen jäsenmaita siinä, miten demokratia toimii ja miten järjestetään reiluja vaaleja. Se koostuu maaailman johtavista perustuslakiasiantuntijoista. Komissio perustettiin 1990, kun Itä-Euroopan maat vapautuivat kommunismista ja monissa maissa syntyi akuutti tarve vaalien järjestämiseen tarvittavalle asiantuntemukselle.

Yksi Venetsian komission perusohjeista on se, että vaaleja koskevaan lainsäädäntöön ei pitäisi tehdä muutoksia vaaleja edeltävän 12 kuukauden aikana. Tämä varmistaa sen, etteivät lakeja säätävät puolueet saa epäreilua etua siitä, että he tietävät lakien lopullisen muodon ennen muita. Lisäksi vuoden mittainen aika on katsottu tarpeelliseksi, jotta voidaan varmistua siitä, että kansalaisilla on riittävä aika saada tietoa uusista vaalilaeista.

Maakuntavaaleja koskeva lainsäädäntö on tarkoitus hyväksyä toukokuussa ja saada voimaan vasta kesäkuussa, kun vaaleihin on neljä kuukautta eli yksi kolmasosa Venetsian komission suosittelemasta ajasta.

Laki syrjii erityisesti pieniä puolueita

Suomen puoluelain mukaan puolueet saavat kerätä rahaa kampanja-aikana, joka alkaa kuusi kuukautta ennen vaalipäivää. Kampanja-aika ei voi kuitenkaan alkaa ennen kuin vaaleja koskeva lainsäädäntö on tullut voimaan. Tämä tarkoittaa  sitä että hallitus suunnittelee leikkaavansa kampanja-aikaa jopa kolmanneksella.

Kampanja-ajan ulkopuolella puolueet saavat kerätä lahjoituksia, jos puolue on saanut edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden kansanedustajan paikan. Jos puolueella ei ole yhtään kansanedustajaa, sillä on mahdollisuus hakea poliisihallitukselta rahankeruulupaa. Rahankeräysluvan hakeminen on nykyisin kuitenkin niin hankalaa, että moni pienempi puolue on päättänyt jättää hakematta.

Esimerkiksi viime kuntavaaleissa ensimmäistä kertaa mukana olleilla Liberaalipuolueella ja Feministisellä puolueella ei ole tällä hetkellä rahankeruulupaa. Liberaalipuolue on päättänyt olla hakematta lupaa sen byrokraattisuuden vuoksi ja Feministiselle puolueelle sitä ei ole vielä vielä myönnetty. Myös yksityisten lahjoitusten varassa toimivalle Liberalle rahankeruuluvan hakemiseen liittyvä byrokratia on valitettavan tuttua. Liberan ensimmäisen rahankeruuluvan hakuprosessi kesti viisi kuukautta.

Maakuntavaalien hätäinen aikataulu asettaa eduskunnan ulkopuoliset puolueet eriarvoiseen asemaan suurten puolueiden kanssa. Monessa Itä-Euroopan maassa ollaan päästy jyvälle demokratiasta ja vaalien järjestäminen reilusti sujuu jo huomattavasti useammassa (ei toki kaikissa) Itä-Euroopan maassa kuin 1990, kun Venetsian komissio perustettiin. Jotta komissiolla eivät työt loppuisi, Sipilän hallitus ei ole katsonut tarpeelliseksi noudattaa demokratian perusperiaatteita.

Ansiosidonnainen työttömyysturva kuuluu kaikille

Sinisten ministeri Sampo Terho ilmoitti eilen Sinisten kannattavan ansiosidonnaisen työttömyysturvan ulottamista kaikille työssäoloehdon täyttäville palkansaajille. Terhon mukaan Suomessa työttömät on jaettu edunsaajiin ja väliinputoajiin. “Edunsaajia ovat työttömyyskassoihin kuuluvat. Heillä on oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan työssäoloehtojen täyttyessä. Sitä vastoin kassoihin kuulumattomat väliinputoajat eivät pääse ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin – eivät, vaikka työssäoloehdot täyttyvät.”

Nykyjärjestelmä on epäoikeudenmukainen

Suomen nykyiseen ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on jäänyt eräänlainen valuvika. Kaikki työssäkäyvät palkansaajat joutuvat maksamaan veroja ja pakollisia työttömyysvakuutusmaksuja. Näillä rahoitetaan noin 95 % ansiosidonnaisen työttömyysturvan kustannuksista. Loput 5 % järjestelmän kustannuksista katetaan vapaaehtoisilla työttömyyskassojen jäsenmaksuilla. Tämä jäsenmaksu on kuitenkin ehto etuuden saamiselle. Jos sitä ei ole maksanut, ei ole oikeutettu ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Ei, vaikka on osallistunut 95 % prosenttisesti järjestelmän rahoittamiseen.

Se, että varsinaisen vakuutusmaksun osuus on suhteettoman pieni vakuutusjärjestelmän kustannuksiin nähden, tekee siitä epäoikeudenmukaisen ja luultavasti myös perustuslain vastaisen. Jos työttömyyskassan jäsenyyttä välttävä palkansaaja välttäisi myös nyt pakolliset työttömyysvakuutusmaksut, tätä ongelmaa ei olisi.

Reilumpi järjestelmä saa kannatusta yli puoluerajojen

Yleistä ja tasa-arvoista ansiosidonnaista työttömyysturvaa ovat vuorovuosina kannattaneet lähes kaikki puolueet, AY-liikkeen sylissä istuvaa SDP:tä lukuunottamatta. Keskusta ehdotti “ansiosidonnaiseksi työttömyysturvaksi yleistä ja pakollista työttömyysvakuutusta, jossa kaikki työikäiset olisivat yhtäläisin perustein vakuutettuja työttömyyden varalta” jo vuonna 1998 kuuluisassa työreformissaan.

Viime eduskuntakaudella samantyyppistä uudistusta ehdotti Heikki Hiilamon, Elina Lepomäen, Tuomas Pöystin, Osmo Soininvaara, ja Juhana Vartiaisen muodostama työryhmä. Ehdotus sai vahvaa tukea myös silloiselta kokoomusministeriltä Laura Rädyltä.

Kehtaako kukaan vastustaa?

Ammattiyhdistysliikkeellä on ilmeinen syy vastustaa uudistusta, sillä useimmat palkansaajat vetävät yhtäläisyysmerkin mielessään työttömyyskassan jäsenyyden ja ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyden välille. Tämä väärinkäsitys ei ole syntynyt tyhjästä, vaan ay-liike ylläpitää sitä aktiivisesti. Esimerkiksi Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty mainostaa tälläkin hetkellä etusivullaan valheellisesti, että “Jytyn jäsenenä saat mm. ansiosidonnaisen työttömyysturvan”. Tämä ei pidä paikkansa, sillä jos liittyy Jytyyn ilman kassajäsenyyttä, ei ole oikeutettu ansiosidonnaiseen.

Tämän valheellisen markkinoinin vuoksi moni palkansaaja on liittynyt ay-liikkeen jäseneksi vain päästäkseen ansiosidonnaisen piiriin, vaikka työttömyyskassan jäsenyys ei todellisuudessa sitä edellytä. Nyt jos tämä syy liittyä ay-liikkeeseen otetaan pois, on syytä odottaa, että ay-liikkeen jäsenkato kiihtyy entisestään.

Onko ay-liike valmis vastustamaan näin selvästi oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa edistävää uudistusta? Totta kai se on. Ei mennyt edes vuorokautta Sampo Terhon ehdotuksen julkistamisesta, kun STTK:n pääekonomisti Ralf Sund tyrmäsi sen haukkuen sitä “törkeäksi ja röyhkeäksi”.

Energiaturpeen verotuki on lopetettava

Kimmo Tiilikainen vaatii näyttävästi kivihiilen kieltämistä vuoteen 2025 mennessä. Suomen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä kiihdyttävät toimenpiteet ovat kaikki tervetulleita ja kannatettavia.

Samanaikaisesti kun Tiilikainen harkitsee kieltoa kivihiilelle, saman hallituksen laatimassa viime vuoden budjetissa energiaturpeen verotuki nousi 14 miljoonalla eurolla 148 miljoonaan euroon. Tämä verotuki ylläpitää energiaturpeen käyttöä, vaikka energiaturve tuottaa enemmän hiilidioksidipäästöjä tuotettua energiayksikköä kohden kuin kivihiili.

Hallituksen olisi syytä toimia johdonmukaisesti kasvihuonepäästöjen hillitsemiseksi, eikä painaa kaasua ja jarrua samanaikaisesti. Nyt hallitus kannustaa saastuttamaan verotuilla ja suunnittelee kivihiilikieltoa yhtä aikaa. Tämä hidastaa ilmastonmuutoksen vastaista taistelua ja tekee siitä tarpeettoman kallista veronmaksajille.

EU ei pysty puuttumaan

Energiaturpeen verotuki on tosiasiallisesti yritystuki Suomen suurimmalle turveyhtiölle Vapolle ja muille energiaturveyhtiöille. Myös verotuen muodossa annetut yritystuet ovat lähtökohtaisesti EU-komission valvonnan alla.

Vapon saama tuki täyttää EU-komission laittoman valtiontuen kaikki kriteerit. Se aiheuttaa kustannuksia valtiolle, tuottaa taloudellista hyötyä yhtiöille, kohdistuu valikoivasti suosien tiettyä tuotantoa ja vaikuttaa kilpailuun sekä jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.

Ainoa syy miksi EU-komissio ei puutu tähän ympäristölle haitalliseen ja kilpailua vääristävään valtion tukeen on se, että energia-ala on kokonaisuudessaan päätetty jättää yritystukia koskevan lainsäädännön ulkopuolelle.

Pekkarisen työryhmä ei halua puuttua

Hallitus ei ole tehnyt elettäkään tämän mittavan ja ympäristölle haitallisen verotuen lopettamiseksi. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että vielä viime marraskuuhun asti energiaministeri Tiilikaisen erityisavustajana toimi turveteollisuuden edunvalvontajärjestön Bionenergia ry:n entinen toimitusjohtaja Jyrki Peisa.

Viime keväänä hallitus päätti jättää kaikki yritystuet ennalleen. Itse asiassa hallitus päätti lisätä niitä myöntämällä lisävuosia päättymässä olleelle (ympäristölle haitalliseksi luokitellulle) kuljetustuelle. Koska hallitus ei halunnut myöntää, että se ei kykene leikkaamaan edes ympäristölle haitallisia yritystukia, päätettiin perustaa parlamentaarinen työryhmä.

Työryhmää vetämään nostettiin Mauri Pekkarinen, jonka mukaan on nimetty kotiinpäin vetämistä tarkoittava termi “pekkarointi”. Tämä ei ole hyvä lähtökohta millekään taloudellisia päätöksiä tekevälle työryhmälle.

Pari viikkoa sitten antamassaan haastattelussa Pekkarinen myönsi, että ilmastopäästöjä aiheuttaviin tukiin pitää pystyä puuttumaan. Tähän mennessä hallituksen toimet ovat olleet täydessä ristiriidassa tämän lausunnon kanssa. Tästä syystä odotukseni parlamentaarisen työryhmän loppuraportin suhteen eivät ole korkealla.

Lestijärven kunta jakaa asukkailleen sinun verorahojasi

Lestijärven kunnassa jaetaan 10 000 euron vauvabonus kunnassa syntyneiden vauvojen perheille. Summa maksetaan 1 000 euron erissä 10 vuoden aikana jos vauvan perhe pysyy kirjoilla Lestijärvellä. Kunta siis yrittää lahjoa omia kuntalaisiaan hankkimaan lapsia tai lasten hankkimista muuten suunnittelevia vanhempia muuttamaan Lestijärvelle.

On sanomattakin selvää, että kunnan ei pitäisi toimia näin. Lestijärvi on Manner-Suomen toiseksi pienin kunta ja siellä asuu alle 800 asukasta. Kunnanpäättäjillä on luonnollisesti huoli siitä, että kunta liitetään johonkin sen naapurikunnista niin kuin olisi jo pitänyt tehdä. Vauvabonuksen tarjoamisessa on kyse tämän väistämättömästi lähenevän kuntaliitoksen pitkittämisestä. Lastenhankinnan tulee olla ihmisten oma päätös eikä ole hyväksyttävää, että kunnan isät tarjoavat siitä lahjuksia.

Kuntien ei myöskään pitäisi käyttää rahalahjuksia vaikuttaakseen ihmisten muuttopäätöksiin. Ihmisten asuinpaikan valinta on nollasummapeliä. Jos ihminen päättää muuttaa Lestijärvelle, jokin toinen kunta menettää asukkaan. Lahjonta tuhoaa hyvinvointia, sillä ihmiset jotka muuttavat asuinpaikkaansa lahjuksen vuoksi asettuvat asumaan paikkaan, joka ei olisi heidän ensisijainen valinta.

Miten pienellä 789-asukkaan kunnalla on varaa tällaiseen rahan poislahjoittamiseen? Rahat on kerätty muun Suomen veronmaksajilta.

Lestijärven vauvabonus maksetaan muiden rahoilla

Suomen kunnat saavat valtionosuuksia, jotka on tarkoitettu peruspalveluiden, kuten terveydenhuollon ja opetustoimen järjestämiseen. Kunnan saaman valtionosuuden koko määräytyy mm. väestöpohjan ikärakenteen ja sairastavuuden mukaan. Tarkoituksena on varmistaa, että kaikilla kunnilla on riittävät resurssit peruspalveluiden tuottamiseen.

Sen lisäksi järjestelmään kuuluu tasausmekanismi, jossa varakkailta kunnilta vähennetään valtionosuuksia ja annetaan ekstraa vähävaraisille kunnille. Valtionosuuksien tasausjärjestelmän vuoksi Helsinki saa 325 miljoonaa euroa vähemmän kuin se muuten saisi. Vastaavasti Lestijärven kaltaisille kunnille maksetaan enemmän.

Tasausjärjestelmä on äärimmäisen järeä ja sen seurauksena valtionosuudet kattavat vain 4 % Helsingin kaupungin tämän vuoden menoista, mutta Lestijärven kunnan menoista valtionosuudet kattavat noin 40 %. Ylimitoitetun valtionosuuksien tasausjärjestelmän vuoksi Lestijärvellä on varaa käyttää muualta Suomesta kerättyjä verovaroja omaan itsenäisyystaisteluunsa.

VATT:n selvityksen mukaan valtionosuusjärjestelmä jarruttaa kaupungistumista ja vähentää hyvinvointia

Suomessa on viime vuosina keskusteltu paljon kaupungistumisen hyödyistä ja valtiolta on vaadittu toimia sen edistämiseksi. Lähinnä Paavo Väyrynen ja (muut?) keskustalaiset pitävät kaupungistumista negatiivisena asiana, jota ei ole syytä edistää.

Hyvin suunnitellun valtionosuusjärjestelmän pitäisi varmistaa, että peruspalvelut pystytään tuottamaan kaikille asuinpaikasta riippumatta. Samalla sen pitäisi pystyä huomioimaan alueelliset tuottavuuserot siten, että se ei kannusta ihmisiä asettumaan matalan tuottavuuden alueille.

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan Suomen verotus ja kuntien valtionosuusjärjestelmät kuitenkin kannustavat voimakkaasti ihmisiä asumaan matalan tuottavuuden alueilla. Raportin mukaan “esimerkiksi Tunturi-Lapissa asuvaa perhettä kannustetaan useilla tuhansilla euroilla vuodessa olemaan muuttamatta Helsingin seudulle.”

Suomi on harjoittanut ja harjoittaa edelleen erittäin voimakasta kaupungistumisen vastaista politiikkaa, josta kuntien valtionosuusjärjestelmä on yksi osa. Kaupungistumisen edistäminen on toivottavaa ja edistystä olisi jo sekin, että emme lahjoisi ihmisiä asumaan paikoissa, joissa he eivät muuten asuisi.

Suomi maksaa liikaa maataloustukia

Normaalissa yritystoiminnassa tuotannontekijöistä kannattaa maksaa niiden tuottavuuden mukaisesti. Tämä tarkoittaa, että tuottavammalle työntekijälle kannattaa maksaa enemmän palkkaa kuin muille työntekijöille ja tuottavammasta tehtaasta kannattaa maksaa suurempi summa, kuin vähemmän tuottavasta tehtaasta.

Sama logiikka pätee myös maataloudessa pellon hintaan. Maaperän hedelmällisyys ja kasvukauden pituus vaikuttavat siihen kuinka paljon pellosta kannattaa maksaa.

Tämän takia Suomen korkeimmat pellot hinnat ovat Varsinais-Suomen alueella, missä kasvukausi on Suomen pisin ja maaperä hedelmällistä. Siellä pellosta joutuu maksamaan yli 10 000 euroa hehtaarilta. Vastaavasti Lapista saa peltoa alle 2 000 eurolla per hehtaari.

Ruotsissa kasvukausi on pidempi ja pellot halvempia

Ruotsissa maatalous on keskittynyt maan eteläosaan, niin voimakkaasti että 81 % maan kaikista pelloista sijaitsee Suomen eteläkärjen eteläpuolella. Koska Ruotsin pellot sijaitsevat pääasiassa alueella, jolla kasvukausi on pidempi kuin Suomessa, voisi olettaa, että peltojen hinnat ovat selvästi Suomea korkeammat.

Kun verrataan koko maan keskiarvoja, käy kuitenkin ilmi, että Suomen peltojen keskihinta 9121 euroa per hehtaari on 15 % korkeampi, kuin Ruotsin. Pellon hintaan siis vaikuttaa muutkin seikat, kuin sen tuottavuus. Kyse on maataloustuista. Mitä enemmän pelloilla tapahtuvaa maataloustoimintaa tuetaan, sitä enemmän pellosta kannattaa maksaa.

Ruotsi on luopunut kansallisista maataloustuista käytännössä kokonaan ja siellä maataloustuottajat ovat oikeutettuja vain EU:n maksamiin maataloustukiin. Suomessa sen sijaan maksetaan noin 1,3 miljardin euron EU-tukien päälle vielä 1,4 miljardia euroa kansallisia maataloustukia.

Suomi maksaa liikaa maataloustukia

Suomen korkeita maataloustukia usein perustellaan sillä, että maamme sijaitsee pohjoisessa ja että vaikean ilmaston vuoksi on välttämätöntä, että maksamme kansallisia tukia. Muuten maataloustuotanto loppuisi kuin seinään. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaan Suomen maataloustuet ylikompensoivat meidän heikommat kasvuolosuhteet. Maataloustukia maksetaan siis liikaa. 

Suomen ei missään nimessä pitäisi maksaa kansallisia maataloustukia niin paljoa, että maamme peltojen hinnat nousevat korkeammiksi kuin maissa, joissa on paremmat kasvuolosuhteet kuten Ruotsissa.

Nyt liian korkeat maataloustuet pääomittuvat peltojen hintoihin. Koska yli kolmannes kaikesta peltoalasta on vuokrattua, huomattavan iso osa ylisuurista maataloustuista valuu muualle kuin itse maataloustuottajalle. Nykypolitiikasta kärsii veronmaksajat ja hyötykään ei osu sinne minne sen pitäisi.

Porvari, pienituloiset rahoittavat sinun viiniharrastustasi!

Yksi Alkon monopolin säilyttämistä kannattavien usein käyttämä perustelu on Alkon hyvän valikoiman ja asiantuntevan palvelun turvaaminen. Tyypillisen argumentin mukaan Alkon laaja valikoima ei olisi enää saatavilla ympäri maan, jos alkoholin vähittäismyynti avattaisiin kilpailulle.

Alkon hyvän valikoiman ja palvelun salaisuus on se, että asiakkaat jotka niistä nauttivat eivät maksa niiden koko hintaa, vaan maksattavat ison osan kuluista muilla. Ulkomailla, missä viinien myynti ruokakaupoissa on sallittua, usein viinivalikoima on pienempi kuin isossa Alkossa. Laajan valikoiman ylläpitäminen on kallista ja kilpailulla markkinalla, sitä kustannusta ei pitäisi laittaa muiden maksettavaksi niin kuin Suomessa.

Ristisubventiolla tuetaan viiniharrastajia

Alko hinnoittelee kaikki valko-, puna- ja kuohuviinit samalla hinnoittelukertoimella. Tukkuhinta kerrotaan 1,54 kertoimella ja siitä saadaan vähittäismyyntihinta. Alkon hinnoittelu on täysin mekaaninen, eikä ota huomioon muita kustannuksiin vaikuttavia tekijöitä kuin sisäänostohinnan.

Normaalisti vähittäismyyntiä harjoittava yritys hinnoittelee tuotteensa siten, että suuremmalla volyymillä myytävät tuotteet hinnoitellaan matalammalla katteella. Tämä on mahdollista sen ansiosta että nopeasti kiertävät tuotteet aiheuttavat vähemmän varastointikustannuksia ja niihin sitoutuu käyttöpääomaa vain lyhyeksi aikaa.  

Viime vuonna Alkon litramääräisesti myydyimmät tuotteet olivat Hartwallin lonkero, Leijona Viina, Koskenkorva, Suomi Viina ja Olvin Tuplapukki. Näiden tuotteiden ostajat ovat Alkon ristisubvention maksajia. Saamapuolella taas on pääasiassa pienimenekkisten harvinaisempien viinien ostajat. On perusteltua olettaa että suurimenekkisten juomien ostajat ovat keskimäärin pienituloisempia kuin viiniharrastajat. Jos näin on, Alkon ristisubventio toimii kuin regressiivinen tulonsiirto.

Jos Alko toimisi kilpailulla markkinalla, se joutuisi hinnoittelemaan tuotteensa selkeämmin todellisten kustannusten mukaan. Tämä tarkoittaisi suurivolyymisten tuotteiden hintojen laskua ja pienimenekkisten tuotteiden hintojen nousua. Jos kilpailulla markkinalla toimiva vähittäismyyntiyritys hinnoittelisi tuotteensa Alkon tavoin kiinteällä kertoimella, se menettäisi ison osan myynnistään fiksummalle yrittäjälle, joka tarjoaisi volyymituotteet edullisemmalla hinnalla.

Alko tuottaa ylilaatua

Alkon asiakaspalvelun laatu on erinomaista, oikeastaan liian hyvää. Alkon työntekijät viettävät vuosittain noin neljä päivää koulutuksessa. Vertailun vuoksi Eksote-sairaanhoitopiirin työntekijät viettävät keskimäärin 1,7 päivää koulutuksessa. Sitä voi kukin miettiä onko se julkisten varojen järkevää käyttöä, että Alkon henkilökuntaa koulutetaan kaksi kertaa enemmän kuin sairaanhoitopiirin henkilökuntaa.

Suuren koulutusmäärän ajurina on, että Alkon palvelun laatutaso on asetettu vaativimpien asiakkaiden mukaan. Alko itse kuvailee koulutuksen painopisteiden kehittymistä mm. seuraavasti “yksittäisten opiskeltavien tuotteiden määrää vähennettiin ja koulutus keskittyi aiempaa enemmän sesonkeihin, tuoteryhmiin ja viinialueisiin sekä eri ruoka- ja juomakulttuurien erityispiirteisiin.”

On vaikea nähdä miten suuren volyymin siideri-, lonkero- tai viinatuotteita ostava asiakas hyötyisi tästä koulutuksesta yhtä paljon kuin erikoisviinejä nauttiva keskimäärin parempituloinen asiakas. Kuitenkin kaikki asiakkaat osallistuvat näiden koulutuskustannusten maksamiseen.  Samoin kuin  laajan valikoiman ylläpito, asiakaspalvelun ylilaatu on luonteeltaan regressiivinen vero.

Kilpailun vapauttaminen lopettaisi piiloverot

Alkon tapa subventoida viini-intoilijoiden harrastusta on tuloeroja kasvattava, eikä sitä voi pitää oikeudenmukaisena. Vaikka Alkon monopoli lopetettaisiin, niin etämyynnin myötä on turha pelätä että hyviä viinejä ei olisi saatavilla. Pelkästään Ranskassa arvioidaan olevan yli 100 000 viinin tuottajaa, joten Alko ei ikinä pysty tarjoamaan samanlaista valikoimaa kuin internetin kautta tapahtuva etämyynti.

Se, että Alkon monopoliasemaa puolustetaan laadukkaalla valikoimalla, kertoo siitä kuinka kauas Alko on ajautunut päätehtävästään eli alkoholihaittojen vähentämisestä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää sillä alkoholin jakelumonopoli on erittäin epätarkoituksenmukainen keino rajoittaa alkoholihaittoja.

Parasta olisi vapauttaa alkoholin vähittäismyynti kilpailulle. Alkoholi on addiktiota ja terveyshaittoja aiheuttava aine, joten sen tarjontaa on perusteltua säännellä. Verotus, valistus sekä markkinoinnin ja myynnin sääntely ovat kuitenkin huomattavasti parempia keinoja tähän kuin valtion oma viinakauppa.

Helsingin tuettu asuminen jarruttaa rakentamista

Niin sanottu kohtuuhintainen asuminen, kuten Hitas- ja ARA-tuotanto, on säänneltyä asuntotuotantoa, jolle Helsingin kaupunki luovuttaa tontin alennetulla vuokralla. Alennuksen ja sääntelyn tavoitteena on tietenkin alentaa asumisen kustannuksia. Tämä sosiaalinen asuntotuotanto ei kuitenkaan laske asumiskustannuksia yleisesti. Sen sijaan asumiskustannukset laskevat ainoastaan niillä onnekkailla, jotka ovat voittaneet kaupungin asuntoarpajaisissa. Helsingissä asuntokysyntä on niin kova, että jos näitä Hitas- ja ARA-kohteita ei olisi rakennettu, niiden paikalle olisi rakennettu vapaarahoitteisia asuntoja.

Normaaliolosuhteissakin Hitas- ja ARA-kohteet nostavat niiden ihmisten asumiskustannuksia, jotka eivät voita tuettua asuntoa itselleen. Kun arpajaisissa tarjotaan markkinahintaa edullisempaa asumista, ihmisillä on tapana ottaa enemmän neliöitä kuin silloin, kun he maksavat täyden hinnan. Näin ollen tuetun asumisen ulkopuolelle jääneet jakavat keskenään pienempää neliömäärää, mikä nostaa hintaa.

Nyt rakennussektorin noususuhdanteen aikana on ilmennyt uusia ongelmia sosiaalisen asuntotuotannon kanssa. Helsingissä kaupunki hallitsee suurinta osaa rakentamattomasta maasta ja kaupungin päätökset luovuttaa tontteja rakentamista varten määrittelevät pitkälti uudistuotannon määrän. Helsingin kaupungin tavoite oli luovuttaa tontteja 380 000 neliön rakentamista varten vuoden 2017 aikana. Viimeisimmän tiedon mukaan näyttää siltä että kaupunki on jäämässä kauas tavoitteestaan ja luovutti vain noin 300 000 neliötä.

Uusille asunnoille on Helsingissä tällä hetkellä kova kysyntä ja uudisrakentaminen on ainoa tapa pitää asumiskustannusten nousu kurissa. Miten on mahdollista, että Helsingin kaupunki ei pysty tässä tilanteessa tarjoamaan edes omien tavoitteidensa mukaista määrää tontteja asuntotuotantoon?

ARA-järjestelmä ei pysty tuottamaan asuntoja silloin, kun niitä tarvitaan

Tällä hetkellä vapaarahoitteiset rakennusmarkkinat toimivat aktiivisesti ja rakennusliikkeille tarjotuille tonteille on kovaa kysyntää. Vilkkaana käyvät rakennusmarkkinat ovat myös nostaneet tuotantokustannuksia.

Omakustannusperiaatteella rakennettavien ARA-kohteiden rakentamiskustannuksille on määritelty hintakatto. Kun rakentamisen tuontantokustannukset ovat nousseet kovan vapaarahoitteisen kysynnän vuoksi, rakennusyhtiöt eivät pysty tekemään ARA:n hintakaton mukaisia tarjouksia. Kun ei saada hintakaton mukaisia urakkatarjouksia, rakennustöitä ei voida aloittaa ja tontteja ei voida luovuttaa.

On synkkää, että asuntopulaa helpottamaan tarkoitettujen ARA-kohteiden rakennustöitä ei saada aloitettua asuntomarkkinoiden kysynnän ollessa kovimmillaan. Se myös osoittaa kuinka huonosti ARA-järjestelmä toimii.

Miten asiaa ei tule korjata?

Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä on esitetty ratkaisuksi kaupungin omaa rakennusyhtiötä, joka toteuttaisi kohteet samaan hintaan suhdanteesta riippumatta. Tämä on kuitenkin kuolleena syntynyt ajatus.

Kun kysyntä on kovaa, tuotantokustannukset nousevat siellä missä kapasiteetti on rajallinen. Tämä tarkoittaa käytännössä tehdasvalmisteisia rakennustarvikkeita ja osaavaa työvoimaa. Esimerkiksi viime vuonna raportoitiin julkisivuelementtien hintojen nousuksi jopa 21 prosenttia. Kun lähialueen elementtejä valmistavat tehtaat käyvät täydellä kapasiteetilla, niitä joudutaan tuomaan kauempaa, mikä nostaa hintaa. Samoin osaavan työvoiman palkat ovat nousseet ripeästi.

Vaikka kaupunki perustaisi oman rakennusyhtiön, se kilpailisi aivan samoista julkisivuelementeistä ja rakennusmestareista kuin yksityisetkin yhtiöt, eikä se pystyisi tekemään ARA-kohteita yhtään sen halvemmalla. Todennäköisesti vain kalliimmalla.

Miten asia tulisi korjata?

Paras tapa korjata asia olisi luopua kokonaan ARA-järjestelmästä ja käyttää enemmän asumistukea. Asumistuki on nimittäin läpinäkyvämpi, yhdenvertaisempi, joustavampi ja tarkemmin pienituloisille kohdennettu keino tukea ihmisiä, jotka painivat korkeiden asumiskustannusten kanssa.

Varsinkin nykyisen kaltaisen rakennussektorin noususuhdanteen aikana pitäisi varmistaa, että tavoitteiden mukaisiin tontinluovutusmääriin päästään. Asuntotarjonnan rajoittaminen itse kehitetyn sääntelyn kankeuden vuoksi asuntokysynnän ollessa kovaa, vahingoittaa kaikista eniten juuri pienituloisia.

Miksi SOSTE:n pääsihteeri kantaa huolta Veikkauksen voitoista?

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua Suomen rahapelijärjestelmän ongelmista. Suomessa pelataan rahapelejä poikkeuksellisen paljon. Kansainvälisen vertailun mukaan jopa neljänneksi eniten maailmassa, ja rahapelihaitat ovat sen mukaiset.

Maanantaina 13.12. keskusteluun liittyi Sosiaalijärjestöjen kattojärjestön SOSTE:n pääsihteeri Vertti Kiukas. Kiukaan kirjoitus julkaistiin SOSTE:n nettisivuilla, joiden jokaista sivua koristaa Veikkauksen logo. Rahapeliyhtiön logo sosiaalijärjestöjen kattojärjestön nettisivujen jokaisella sivulla voisi herättää joissakin maissa ihmetystä. Suomessa se on kuitenkin aivan ymmärrettävää, sillä SOSTE saa lähes koko rahoituksensa, yhteensä 3,9 miljoonaa euroa, veikkausvoittorahoista.   

Vertti Kiukaksen mukaan ”rahapelipolitiikkaa pitää toteuttaa niin, että liikaa pelaavat vähentävät pelaamistaan, ja samalla ohjata Veikkaus etsimään uusia tuottoja niistä, jotka eivät pelaa (juuri) lainkaan.” Virkkeen ensimmäinen osa on sitä, mitä sosiaalipoliittisen järjestön kannanotolta on syytäkin odottaa. On kuitenkin aivan käsittämätöntä, että SOSTE:n pääsihteeri linjaa rahapelipolitiikan tavoitteeksi uusien pelaajien ohjaamisen rahapelimonopolille.

On selvää, että veikkausvoittorahoilla pyörivän SOSTE:n pääsihteeri kantaa huolta Veikkauksen kannattavuudesta, vaikka tämän pitäisi olla lähinnä peliyhtiön johdon ja hallituksen huolenaihe. Erityisen kiusalliseksi Vertti Kiukaksen kirjoitus menee, kun hän on valmis vetämään maton alta päihdetyöhön erikoistuneen EHYT ry:n ehdottamalta pakolliselta tunnistautumiselta peliautomaateilla.

Vertti Kiukaksen mukaan tämä ei olekaan välttämättä tarkoituksenmukainen ehdotus, sillä se saattaa vähentää satunnaisesti pelaavien kuluttajien pelaamista. Näin SOSTE:n pääsihteeri kantaa enemmän huolta Veikkauksen kannattavuudesta, kuin peliongelmaisten aseman parantamisesta. Jotta SOSTE:n huoli Veikkauksen voitoista ei jäisi epäselväksi, niin pääsihteeri vielä selventää asiaa: ”jotta suomalaisten kasvava rahavirta ulkomaisiin nettipeleihin saataisiin käännettyä kotimaahan, täytyy Veikkauksen tuotteiden olla kunnossa.”

Soste ja Vertti Kiukas ovat myös aiemmin ottaneet selkeäsanaisesti kantaa suomalaisen rahapelijärjestelmän puolesta. Perusteeksi he ovat esittäneet, että markkinan avaaminen kilpailulle johtaisi rahapelihaittojen lisääntymiseen. Tämä on erikoinen väite. Suomessa on yksi Euroopan tiukimmin kilpailua rajoittavista rahapelijärjestelmistä, mutta siitä huolimatta suomalaiset häviävät rahapeleihin toiseksi eniten Euroopassa. Toisin sanoen lähes kaikki kilpailun sallivat rahapelimarkkinat Euroopassa tuottavat lopputuloksen, jossa ihmiset pelaavat vähemmän.

Olisi luontevaa, että tässä tilanteessa sosiaali- ja terveysjärjestöt kysyisivät, onko rahapelimonopolista enemmän haittaa vai hyötyä. Ainakin Vertti Kiukakselle tämä näyttää olevan mahdoton ajatus. Voisiko SOSTE:n sivuilla näkyvällä Veikkauksen logolla olla vaikutusta asiaan?

Hiljainen #allmalepanel-vallankumous

Björn Wahlroosin viime viikolla julkaisema Hiljainen vallankumous-pamfletti sai myrskyisän vastaanoton. Suomen Kuvalehden Salla Vuorikoski otsikoi kolumninsa aiheesta “Väistykää kaiken maailman dosentit, täältä tulee Nalle” ja Helsingin Sanomien Yrjö Rautio ihmetteli kuinka “rahavuori häikäisee niin monet näkemään kultaa siinäkin, missä on pelkkä roskaa”. Myös perustuslakiasiantuntijat liittyivät henkilöön käyviin hyökkäyksiin: “Oligarkki Wahlroos vahvaksi presidentiksi 2024?” kysyi valtio-oikeuden professori Martin Scheinin kirjoituksessaan.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt mitä Wahlroos oikeasti kirjoitti vallankumouksesta, joka perusoikeusuudistuksen myötä on tapahtunut. Ja vallankumous tosiaan on tapahtunut: aiemmin eduskunnalle kuulunut valta päättää Suomen perustuslaista on annettu kuuden miehen all male-paneelille.

Suomen ensimmäisen perustuslain kansalaisille antamat oikeudet antoivat pääasiassa suojaa valtiovallalta. Nämä oikeudet olivat selkeitä: yhdenvertaisuus lain edessä, sananvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus ja niin edelleen. Selkeydestään huolimatta näidenkin perusoikeuksien tulkintaan liittyy huomattavaa harkintaa. Toteutuuko uskonnonvapaus Suomessa kun, meillä on valtionkirkko? Missä menee sananvapauden ja vihapuheen raja?

Perusoikeusuudistuksen myötä näiden suhteellisen selkeiden suojaa tuovien oikeuksien rinnalle tuotiin niin sanotut taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet eli oikeus työhön, toimeentuloon ja koulutukseen.

Perustuslain muuttaminen on tehty tarkoituksella vaikeaksi, jotta sitä ei muutettaisi hetken mielijohteesta. Suomessa se vaatii kahden perättäisen eduskunnan ja kahden kolmasosan määräenemmistön hyväksynnän. Myös näiden uusien perusoikeuksien tuominen perustuslain piiriin edellytti tämän raskaan ja aikaa vievän prosessin.

Perusoikeusuudistuksen esitykseen kirjattiin kannanotto että nämä lähtökohtaisestikin epäselvät oikeudet ovat kirjoitettu “joustavasti”, jotta perustuslakivaliokunta voi antaa niille ajanmukaisen sisällön. Tämä tarkoittaa, että perustuslain sisältöä voidaan muuttaa perustuslakivaliokunnan päätöksellä. Se, mikä ennen vaati kahden perättäisen eduskunnan ja määräenemmistön hyväksynnän, vaatiikin vain yhdeksän perustuslakivaliokunnan jäsenen hyväksynnän.

Samanaikaisesti perustuslakivaliokunnan oma toimintakyky on heikentynyt. Ylityöllistetty perustuslakivaliokunta ei houkuttele kokeneimpia ja osaavimpia kansanedustajia, joilla olisi kykyä haastaa perusoikeusasiantuntijoiden näkemyksiä. Näin ollen valiokunta omaksuu lähestulkoon suoraan kuultavana olevien asiantuntijoiden näkemykset. Perustuslakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden ytimen muodostaa kuuden miesprofessorin all male-paneeli.  

Vallankumouksella yleensä tarkoitetaan dramaattista vallansiirtoa, jossa syrjäytetään vanha instituutio. Suomen perustuslain muuttamiseen tarvittavan vallan siirtyminen eduskunnan määräenemmistöltä kuuden miehen asiantuntijapaneelille täyttää mielestäni hiljaisen vallankumouksen tunnusmerkit.

Suomen 7 haastetta III: Suomi jää jälkeen elintasossa, koulutuksessa ja kansanterveydessä

Liberan Suomi jää jälkeen -raportin nettiversio julkaistiin osissa. Tämä on ”7 haastetta” osion kolmas kirjoitus.

Suomi jää jälkeen elintasossa, koulutuksessa ja kansanterveydessä

YK:n inhimillisen kehityksen indeksi mittaa maiden elintason, koulutuksen ja kansanterveyden välisiä eroja. Indeksiä käytetään usein kun halutaan verrata maiden välistä kehitystä pelkkää taloudellista kehitystä laajemmin. 1990-luvulla Suomi sai melkein kurottua eron Saksaan ja Ruotsiin kiinni.

Vuodesta 2001 lähtien ero Saksaan ja Ruotsiin on kuitenkin jo kaksinkertaistunut. Suomi jää Saksan ja Ruotsin jälkeen myöskin kaikilla indeksin kolmesta osa-alueesta.

 

Suomi jää jälkeen II: Mitä voimme oppia Ruotsilta ja Saksalta?

Liberan Suomi jää jälkeen -raportin nettiversio julkaistiin osissa. Tämä on ”Suomi jää jälkeen” osion toinen kirjoitus.

Sisällysluettelo

Mitä voimme oppia Ruotsilta?
Toimialoja, joita Ruotsi on uudistanut
Mitä voimme oppia Saksalta?
Mitä meidän pitäisi tehdä heti?

Mitä voimme oppia Ruotsilta?

Ruotsi vapautti sääntelyä, Suomi ei

Sekä Suomi että Ruotsi kävivät läpi pankkikriisin ja laman 1990-luvun alkupuolella. Molemmat maat joutuivat pakon edessä toteuttamaan suuria valtion talouden leikkauksia, mutta Ruotsi teki enemmän. Tämän radikaalin korjausliikkeen myötä Ruotsi oppi, miten hyödyntää vapaata markkinataloutta hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Siitä lähtien Ruotsissa on ymmärretty liian pitkälle menneen taloudellisen toiminnan sääntelyn aiheuttamat haitat. Uudistaakseen talouttaan Ruotsin valtio on systemaattisesti pyrkinyt vähentämään taloudellista toimintaa rajoittavaa sääntelyä silloin, kun sääntelylle ei ole ollut painavia perusteluja.

Ruotsissa virkamiesjohtajat valvovat veronmaksajien ja kuluttajien etua, kun taas Suomessa toimialan sääntelystä vastaavat virkamiehet ovat liian usein myös toimialan edunvalvojia. Ruotsin maatalousuudistukset käynnistänyt maatalousministeriön kansliapäällikkö oli siirtynyt tehtävään valtiovarainministeriön budjettipäällikön paikalta. Vertailun vuoksi Suomessa apteekkitoimialan sääntelystä vastaava ja uudistuksia vastustava neuvotteleva virkamies on Apteekkariliiton palkitsema Vuoden proviisori.

Kilpailun lisääminen kasvattaa toimialojen tuottavuutta, parantaa palvelua ja pääsääntöisesti laskee hintoja. Suomikin on avannut kilpailulle muutamia säänneltyjä toimialoja, kuten tele- ja rahoitusmarkkinat, mutta näistä onnistumisista huolimatta sääntelyn vähentäminen ei ole saanut riittävää poliittista tukea. Kuuden esimerkin kautta kuvaamme kuinka

Ruotsi on onnistunut lisäämään kilpailua eri toimialoilla kauan ennen Suomea.

Toimialoja, joita Ruotsi on uudistanut

1.Valtionyhtiö SVT loi kilpaillut markkinat

Ensi silmäyksellä vaikuttaa, että valtion ja sääntelyn rooli Suomen ja Ruotsin mediamarkkinoilla on hyvin samantapaista. Molemmissa maissa valtion mediayhtiöt, YLE ja SVT, ovat myös markkinoiden suurimmat toimijat. YLE ja SVT olivat molemmat pitkään televisiossa monopoliasemassa, ennen kuin markkinat asteittain avautuivat kilpailulle. Suomi avasi televisiomarkkinan yksityisille lähetyksille jopa hieman Ruotsia aikaisemmin kolmoskanavan aloittaessa lähetykset vuonna 1986.

Pinnan alta löytyy kuitenkin suuria eroja. SVT on onnistunut jättämään taakseen monopoliyhtiön raskaan perinnön ja hyväksynyt, ettei julkisen rahoituksen tarvitse tarkoittaa myös julkista tuotantoa. Yhtiö on vähentänyt itse tuottamiensa tv-tuotantojen määrää ja ostaa huomattavan suuren osan lähettämistään tv-sarjoista itsenäisiltä tuotantoyhtiöiltä. Tällä toimintatavalla SVT on luonut Ruotsiin toimivan televisiotuotantomarkkinan, jossa tuotantoyhtiöt kilpailevat keskenään laadulla.

Malli on osoittanut viime vuosina toimivuutensa, kun Ruotsi – ja samaa mallia hyödyntävät Norjan ja Tanskan yleisradiot – ovat tuottaneet lukuisia kansainvälistä menestystä niittäneitä tv-sarjoja. Mediamarkkinoiden kehityksessä Suomi on jäänyt Ruotsista jälkeen.

2. Apteekkimonopolin purku paransi saatavuutta ja laatua

Ruotsi avasi apteekkijärjestelmän kilpailulle vuonna 2009, kun valtion apteekkimonopoli Apoteket pilkottiin osiin ja uusien apteekkiketjujen perustamisesta tuli mahdollista. Uudistukseen asti Apoteket toimi Alkon kaltaisena valtion monopoliyhtiönä. Erikoisen siitä teki se, ettei vastaavaa valtion lääkejakelumonopolia ilmeisesti ollut missään muualla maailmassa kuin Ruotsissa, Kuubassa ja Pohjois-Koreassa.

Kun omistajana oli valtio joka maksoi lääkekorvauksien kautta suurimman osan Apoteketin menoista, kustannusten minimointi oli tärkeämpää kuin palvelu ja laatu. Vuoteen 2009 asti Ruotsissa oli yksi Euroopan harvimmista apteekkiverkostoista. Asiakkaat olivat laajalti tyytymättömiä palveluun, mutta lääkkeet olivat edullisia.

Uudistuksen myötä kilpailu on edelleen pitänyt lääkkeet selvästi edullisempina kuin esimerkiksi Suomessa. Samalla aukioloajat ovat pidentyneet, palvelusta on tullut nopeampaa ja apteekkien lukumäärä kasvanut huikeasti 50 prosentilla. Myös apteekkitoimialan kehityksessä Suomi on jäänyt Ruotsista jälkeen.

3. Taksialan vapauttaminen lisäsi taksien määrää ja mahdollistaa uudet palvelut

Ruotsi avasi taksimarkkinat kilpailulle vuonna 1990. Taksien lukumäärä nousi 36 prosenttia, ja Tukholmassa kilpailun avaaminen lyhensi asiakkaan odotusaikaa neljä minuuttia muutaman ensimmäisen vuoden aikana. Samanaikaisesti myös hinnat nousivat. Ruotsalaisen tutkimuslaitoksen Institutet för Näringslivsforskning’n mukaan hintojen ja palvelun laadun nousu heijasteli asiakkaiden preferenssejä, ja lyhentyneet jonotusajat olivat kuluttajille hinnan nousun arvoinen parannus.

Viimeistään digitalisaation myötä Ruotsin valitsema tie on osoittautunut oikeaksi. Alalle syntyneet taksiyhtiöt ovat kehittäneet digitaalisia palveluitaan huomattavasti nopeammin kuin suomalaiset kilpailulta suojatut taksitoimijat.

Ruotsalaisten taksiyhtiöiden kilpailukykyä käytettiin jopa argumenttina olla avaamatta Suomen taksimarkkinaa, kun vuonna 2018 voimaantulevasta Suomen taksiuudistuksesta keskusteltiin. Pelkona oli, että jos markkinat avataan, ruotsalaiset yhtiöt valtaavat Suomen markkinat. Jos Suomen taksimarkkinat olisi avattu aiemmin, asetelma voisi olla toisin päin.

Taksimarkkinoiden kehityksessä Suomi on Ruotsia pahasti jäljessä. Hallitus on sentään päättänyt lähteä kirimään eroa kiinni, kun liikennekaaren myötä taksikiintiöistä luovutaan ja hinnoittelu vapautuu.

4. Keskittämällä saatiin elinvoimaisempia lentokenttiä

Ruotsi on keskittänyt lentoliikennettä kymmenelle Swedavian operoimalla lentokentälle. Liikenteen keskittäminen kymmenelle kentälle on taannut riittävän matkustajavolyymin kullekin kentälle, jolloin kentille on syntynyt kilpaillut lentoliikennemarkkinat. Suomessa Finavia ylläpitää kaksinkertaista määrää lentokenttiä, jolloin matkustajamäärät ovat käytännössä Helsinkiä ja Oulua lukuunottamatta kaikilla kentillä liian pienet, jotta kentille voisi syntyä merkityksellistä volyymiä.

Lyhytnäköinen linjaus ylläpitää liian useita pieniä maakuntakenttiä on johtanut lentoliikennemarkkinan surkastumiseen ja kansainvälisten yhteyksien keskittymiseen vain Helsinki–Vantaalle. Nykyään Helsinki–Vantaan osuus kaikista ulkomaanlentomatkustajista on 94 prosenttia kun Arlandan osuus Ruotsin kansainvälisistä lennoista on vain 68 prosenttia.

Tiheän, mutta matkustajamääriltään surkastuvan maakuntalentokenttien verkoston ylläpitäminen ei palvele maakuntia, lentoasiakkaita eikä veronmaksajia. Finavia käyttää vuosittain 20 miljoonaa euroa vuodessa maakuntakenttien tappioiden kattamiseen ja summan odotetaan kaksinkertaistuvan lähivuosina.

Kotimaisten lentoliikennemarkkinoiden kehityksessä Suomi on jäänyt Ruotsista jälkeen.

5. Kaukoliikenteen kilpailussa Ruotsi oli edelläkävijä

Suomessa aiemmat hallitukset ovat kaikin keinoin pyrkineet jarruttamaan linja-auto- ja rautatieliikenteen avaamista kilpailulle. Vasta EU:n pakottamana tilanne on alkanut muuttua, ja linja-autoliikenteessä uudet haastajat ovat päässeet paljastamaan vanhan kartellin tehottomuuden. Uudet toimijat ovat tuoneet niin houkuttelevia vaihtoehtoja että ne ovat vieneet matkustajia vanhan linja-autoliikenteen kartellin lisäksi myös VR:ltä.

Ruotsi vapautti linja-autoliikenteen kilpailulle oma-aloitteisesti jo 1990-luvun aikana. Rautateiden omistuksen ja liikenteen operoinnin Ruotsi erotti toisistaan ensimmäisenä Euroopassa jo vuonna 1988. Sitä seuranneina vuosina vuosina sekä sosiaalidemokraattiset että porvarilliset hallitukset ovat asteittain lisänneet kilpailua.

Suomessa kaukoliikenteen kohdalla vanhaa sääntelyä on suojannut mielenkiintoinen yhdistelmä ideologiaa ja edunvalvontaa. Linja-autoliikenteen kilpailurajoituksista hyötyivät perinteikkäiden linja-autoyhtiöiden omistajat ja he varmasti tekivät oman osansa hidastaakseen alan vapauttamista. Poliitiikkojen parissa VR:n suojelu on ennen Sipilän hallitusta ollut ilmeisen laajaa kannatusta nauttinut teema.

VR:n hintojen lasku linja-autoliikenteen vapautumisen jälkeen osoittaa, kuinka paljon suomalaiset kuluttajat ovat kärsineet tarpeettomista kilpailurajoituksista. Kaukoliikennemarkkinoiden kehityksessä Suomi on kaukana Ruotsia jäljessä, mutta onneksi EU pakottaa suomalaisia poliitikoita ottamaan askeleita oikeaan suuntaan.

6. Miljardien säästöt maataloustuissa

Maataloussektorin sääntelyä ja tukia uudistettiin Ruotsissa radikaalisti 1990-luvun alussa. Maan maataloussektorin toimintaa haluttiin tehostaa ja kilpailua lisätä. Ulkomaiseen kilpailuun kohdistuvat rajoitukset, kuten tuontitullit ja -kiintiöt, pidettiin ennallaan. Vientituista luovuttiin, tuottajajärjestöjen valtaa supistettiin ja puolivuosittain asetetut hintaohjeet lopetettiin.

Uudistukset pakottivat maataloussektorin tekemään rakenteellisia uudistuksia parantaakseen kilpailukykyä. Ruotsi esimerkiksi tuottaa Suomea suuremman määrän maitoa, vaikka Suomessa on kaksi kertaa enemmän maitotiloja kuin Ruotsissa. Hinta- ja tuotantotukiin tunnetusti liittyy riski, että tuet eivät jää tuottajille vaan siirtyvät tuotannontekijöiden omistajille, ja maatalouden osalla tämä tarkoittaa erityisesti peltojen omistajia. Kuvaavaa on, että vaikka Suomessa on huonommat viljelyolosuhteet kuin Ruotsissa, peltomaan hinta on Suomessa korkeampi.

Kun muutama vuosi uudistusten jälkeen Ruotsi liittyi Euroopan unioniin, Ruotsin maataloussektori oli varsin kilpailukykyinen. Toimiala on pärjännyt siitä asti ilman erillisiä kansallisia tukia. Suomi sen sijaan ei aloittanut maataloussektorin uudistamista ennen jäsenyyttä ja on käyttänyt jäsenyyden ensimmäiset 22 vuotta taistellakseen EU:sta lähtöisin olevia uudistuksia vastaan. Suomi on käyttänyt paljon aikaa, rahaa ja vaivaa lobatakseen itselleen poikkeuksia, joiden turvin Suomi saa maksaa nykyisen verran kansallisia tukia maataloustuottajille. Jos sama määrä energiaa ja rahaa olisi käytetty toimialan rakenteelliseen uudistamiseen, suomalainen maatalous luultavasti pärjäisi ilman kansallisia tukia samaan tapaan kuin Ruotsissa. Kilpailukykyisen maatalouden kehityksessä Suomi on jäänyt järkyttävästi Ruotsia jälkeen.

Uudistuminen on mahdollista myös Suomelle

Talouskasvun edellytyksistä huolehtiminen vaatii poliittisilta päättäjiltä töitä ja tahtoa. Ruotsissa tämän ovat ymmärtäneet sekä porvari- että sosialidemokraattiset hallitukset. Poliitikot yli puoluerajojen ymmärtävät markkinatalouden merkityksen hyvinvointivaltion palvelujen rahoittamisessa, ja he ovat onnistuneet uudistusten tekemisessä.

Hiljalleen tähän on alettu herätä myös Suomessa, ja turhia yrittämisen rajoituksia on alettu purkaa. Sipilän hallitus on muun muassa vapauttanut nuohouksen kilpailulle ja purkanut taksialan sääntelyä, mutta Ruotsista olemme vielä kaukana.

Liian usein Suomessa uudistukset pysähtyvät säännellyn toimialan vastustukseen, ja usein säänneltävä toimiala kontrolloi sääntelyä itse. Tämän ongelman korjaaminen vaatii poliittista tahtoa. Jos Suomen poliitikot jossain vaiheessa oikeasti haluavat uudistaa Suomen taloutta ja saada Suomen nousuun, onneksi esimerkkejä onnistumisista ei tarvitse hakea naapurimaata kauempaa.